Motivaatio koetuksella

Joskus tuntuu siltä, että kaikki ei voi olla vain sattumaa.

Juuri kun olin päättänyt tehdä suuremman elämäntaparemontin, eteen tuli kaikenlaisia vastuksia. Aivan kuin joku ilkikurinen jossakin haluaisi koetella motivaatiotani.

Ensin hajosivat kengät, joilla kävelen ja juoksen. Eräällä kävelylenkillä varvaskenkien yhdessä varvasvälissä tuntui kummalliselta. Varpaaseen sattui. Pysähdyin katsomaan missä vika, en huomannut mitään. Jatkoin kävelemistä. Kohta varpaaseen sattui jo niin paljon, että oli pakko katsoa uudelleen. Kengän kangas oli mennyt rikki, ja varpaasta tuli verta. Ainoa hyvä vaihtoehto oli riisua kengät ja kävellä avojaloin kotiin. Onneksi matka ei ollut pitkä.

Tilasin uudet lenkkikengät, kokokin onnistui nappiin. Kaikki hyvin taas.

Kunnes sykemittari alkoi reistailla. Maksimisyke huiteli mittarin mukaan lukemissa, joihin en ole ikipäivinä yltänyt, ja nyt olin sentään vain reippaalla kävelyllä. Välillä mittari näytti nollaa. Tuskastutti. Patterissa ei pitänyt olla vikaa, eikä missään muussakaan.

Sitten olikin keittiövaa’an vuoro temppuilla. Ruoka-aineita punnitessa se teki lähtölaskentaa kohti nollapistettä. Tai sammui muuten vaan omia aikojaan, kesken kaiken.

No, mitä pienistä mieliharmeista. Voisihan noita olla suurempiakin.

Eräänä kauniina lauantaiaamuna olin kävelylenkillä. Nousin ylämäkeen pientä polkua, kun yhtäkkiä potkaisin vasemman jalan pikkuvarpaani johonkin, ja varvas vääntyi ilkeästi sivulle. Pieni juuri oli sattunut juuri sopivasti kahden varpaan väliin, ja vääntänyt pikkuvarvasta kipeästi. Hetken aikaa sadattelin, ja jatkoin kävelyä. Kipu alkoi hiljalleen hellittää. Jatkoin suunnittelemaani reittiä, ajattelin että ilmeisesti mitään pahempaa ei tapahtunut.

Loppumatkasta tilanne muuttui. Kipu yltyi kovaksi, enkä kyennyt enää kävelemään normaalisti. Oikaisin kotiin lyhintä mahdollista reittiä. Kotiin päästyäni tuntui jo todella pahalta. Oli vaikea saada kenkä pois jalasta.

Varpaassa ei näkynyt mitään erityistä. Varpaan kärkeä lähinnä oleva nivel oli todella kipeä, muualla kipua ei tuntunut. Päiväohjelman ykkösaktiviteetiksi muodostui yllättäen varpaan kylmähoito kohoasennossa.

Kumma juttu, mutta keittiövaaka ja sykemittari alkoivat taas toimia normaalisti. Varvas sen sijaan ei.

Varvaskengät eivät tulleet vähään aikaan kysymykseen. Tennareihin varvas ei suostunut ilman kipua menemään. Onneksi olin vielä vastentahtoisesti säästänyt jaloilleni ei-niin-sopivat gore-tex lenkkarit, joihin sain varpaan jotenkin sopimaan. Yhden välipäivän jälkeen onnistuin jatkamaan lenkkejäni. Lihaskuntoharjoitteisiini varvas ei onneksi vaikuttanut; kun keskityin hyvin, pystyin tekemään liikkeet varvasta rasittamatta.

Aikaa on kulunut, varvas on sinimusta enää juuresta, ja kipu vaihtelee. Eilen kykenin lenkkeilemään varvaskengillä, tänään en. Tilasin gore-tex kenkien tilalle paljasjalkakengät, tällä kertaa ihan tavallisen kengän malliset. (Paitsi paremmat. Kengät on muotoiltu jalan mukaan, varpaille on tilaa, eikä jalkojen tarvitse yrittää muotoutua kengän mukaan. Miksi suurin osa kauppojen kengistä ei muistuta jalan mallia? Toistaiseksi en ole nähnyt ihmistä, jonka varpaiden kärjet olisivat samassa linjassa kengänkärkien kanssa. Sen sijaan paljon näkee jalkoja, jotka ovat olleet vääränmallisissa ja/tai -kokoisissa kengissä.)

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta motivaatio elämäntaparemonttini suhteen on vahva. Olen tehnyt monia pieniä muutoksia vuosien mittaan, ja ne ovat muotoutuneet pysyväksi elämäntavaksi. Tämänhetkinen päätös on kypsynyt rauhassa parin viime vuoden aikana, eikä minulla ole aikomustakaan perääntyä. Sanotaan, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, ja siltä tämä elämänmuutos käytännössä tuntuukin. Aivotyö on jo tehty, nyt on toteuttamisen aika.

Kun päätös elämänmuutoksesta ei ole hetkellisen päähänpiston tulos, vaan huolella mietitty ja sopivat keinot sen toteutumiseksi löydetty, päätökseen on helppo sitoutua. Kun eteen tulee vastoinkäymisiä, niiden edessä voi hiukan horjahtaa. Matka jatkuu kuitenkin kohti harkittua päämäärää.

Mikä on riittävästi?

Vähennettyäni tavaroita nyt jo useamman vuoden ajan, olen käsitellyt paljon kysymystä siitä, mikä on riittävästi. Olen törmännyt nurinkuriseen asiaan: mitä enemmän minulla on ollut, sitä enemmän minulta on puuttunut. Ennen kun aloin vähentää tavaroita, olin vain hyvin harvoin tyytyväinen siihen, mitä minulla jo oli.

On ollut hienoa huomata, että mitä enemmän olen päästänyt irti tavarasta, sitä enemmän olen tuntenut varmuutta siitä, että minulla on riittävästi. En tarvitse kaikkea sitä, mitä olen tarpeelliseksi kuvitellut.

Olin hiljattain lukemassa kirjaa, ja pohdiskelin samalla asioita, kun sain oivalluksen:

Olen huomaamattani käsitellyt aihetta ”mikä on riittävästi” myös syvästi henkilökohtaisesta näkökulmasta, suhteessa itseeni ihmisenä, en ainoastaan tavaroiden määrää tai laatua ajatellen.

Sinä aikana, kun tavarat ovat kodistamme vähentyneet, myös itseäni kohtaan osoittamani kohtuuttomat vaatimukset ovat vähentyneet. Olen pala palalta pudotellut pois kyydistä kaikenlaista armottomuutta ja tiukkuutta itseni suhteen. Ennen ihan vakavissani odotin itseltäni täydellisyyttä. Kaikenlaisissa asioissa. Mieluummin saman tien ja juurikaan harjoittelematta. Minun piti osata asiat mieluiten heti, vähintään nopeasti – tai tunsin riittämättömyyttä. Epäonnistuminen missä tahansa oli kova kolaus ja suuri häpeä.

Kaiken lisäksi näkemäni onnistumisen mitta-asteikko oli hyvin lyhyt, ja epäonnistumisen puolestaan hyvin pitkä. Onnistumiseen vaadin itseltäni paljon, epäonnistumisen häpeän otin kantaakseni hyvin vähästä. Monta kertaa niin vähästä, että kukaan toinen ei olisi voinut aavistaakaan, että omasta mielestäni epäonnistuin.

Kun aloitin tämän matkan kohti yksinkertaista, minimalistista elämää, en todellakaan tiennyt mitä kaikkea se toisi tullessaan. Olen kohdannut itseni syvemmin näinä parina-kolmena viimeksi kuluneena vuotena kuin koskaan aiemmin. Tavaroita vähentäessäni ja materiaalisen elämäni puitteita pohdiskellessa olen pohdiskellut paljon muutakin. Samalla olen saanut kasvaa ihmisenä suuremmin harppauksin kuin koskaan ennen.

Viimeiset vuodet ovat antaneet minulle valtavan paljon. Olen löytänyt kiitollisuutta, tyytyväisyyttä, tyyntä onnellisuutta. Läsnäoloa. Hiljaista rauhaa ja luottamusta tulevaisuuteen. Armoa itseäni kohtaan, yhä enemmän ymmärrystä muita kohtaan. Lempeyttä ja rohkeutta. Vankkaa uskoa siihen, että kaikki järjestyy. Olen saanut päästää irti kateudesta.

Olen löytänyt tunteen siitä, että olen riittävän hyvä juuri tällaisena kuin olen.

Miten tämä kaikki on tapahtunut? Olen antanut itselleni aikaa, hiljaisuutta ja yksinoloa. Olen uskaltanut kuunnella itseäni ja ajatuksiani. Olen lopettanut kaikenlaisten mainosten ja aikakauslehtien seuraamisen, jotta minun ei tarvitse kuvitella, että minun pitäisi olla jotakin muuta kuin olen. Olen vaihtanut television nöyryytysohjelmat rakentavampaan katsottavaan, ja vähentänyt koko laitteen käyttöä murto-osaan aiemmasta. Passiivisen television katselun sijaan olen ruokkinut sisintäni lukemalla paljon viisaita ajatuksia.

Hassuinta on, että tämä kaikki kehitys sai sysäyksensä sellaisesta pienestä käytännön asiasta, että aloin vähentää tavaroita.

P.S. Entä se kirja, joka sai minut pohtimaan tätä kaikkea? Se oli sosiaalityön tutkimusprofessori Brené Brownin Uskalla haavoittua. Kirjan kirjoittajaan ja hänen tutkimustyöhönsä voit tutustua kirjan lisäksi kahden TED-puheen kautta: The Power of Vulnerability ja Listening to Shame, näistä jälkimmäinen on tekstitetty suomeksi.

Linkkivinkkejä: onnellisuus ja hyvinvointi

Tänään jaan kanssanne muutaman hyvän artikkelin onnellisuudesta ja hyvinvoinnista. Nämä ovat olleet kirjanmerkeissäni jo melko pitkään, ja palaan näihin aina välillä. Kertaus on opintojen äiti, sanotaan, ja ainakin minun muistini on sen verran hajanainen, että se tarvitsee ajoittain virkistystä.

10 Simple Steps to Make the Most of Every Day

”After all, some may get more days than others, but each of us have been given this one. And we ought to be making the most of it.”

Näin kirjoittaa Joshua Becker artikkelinsa alkupuheenvuorossa, ennen kuin kertoo kymmenen asiaa, joiden avulla hän on saanut enemmän iloa jokaisesta päivästä. Keinoissa tuskin on juuri mitään uutta, mutta muistin virkistämiseksi ja inspiraation vuoksi niihin kannattaa palata yhä uudelleen. Omasta kokemuksestani ja muita seurattuani voin todeta, että esimerkiksi kohdassa 7 – todellinen läsnäolo kun olemme toisten ihmisten seurassa – on monella parannettavaa.

The Complete Guide to Not Giving a Fuck

Julien Smith kirjoittaa aiheesta, joka koskettaa tavalla tai toisella lähes jokaista: mitä muut ajattelevat itsestä, ja etenkin, miten haistattaa pitkät tuolle ajatukselle. Omasta kokemuksestani voin kertoa, että elämä keventyy huomattavasti, kun ei juuri mieti mitä toiset ihmiset ajattelevat. Toisten ajatuksiin ei voi vaikuttaa, joten kannattaa opetella hyväksymään, että ihmiset ajattelevat mitä ajattelevat, ja sillä hyvä. Jokaisen ihmisen miellyttäminen olemisellaan, sanomisillaan ja tekemisillään on silkka mahdottomuus.

10 Positive Psychology Studies to Change Your View of Happiness

Jos olet kiinnostunut tutkimustiedosta, niin suosittelen Joshua Beckerin artikkelia, johon hän on koonnut kymmenen tutkimusten vahvistamaa asiaa onnellisuudesta.

Tiesitkö, että kuvittelemme rahan tuovan paljon enemmän onnellisuutta, kuin se tosiasiassa tuo? (Tämä pätee tilanteeseen sen jälkeen, kun perustarpeet on tyydytetty.) Tai tiesitkö, että vapaaehtoistyö itselle tärkeiden asioiden parissa parantaa hyvinvointia ja tyytyväisyyttä elämään, sekä vähentää masennusta ja ennenaikaisen kuoleman riskiä?

All the Advice on Happiness You’ll Ever Need in One Post

Leo Babauta on koonnut onnellisuuteen liittyvistä teksteistään koosteartikkelin, jossa riittää lukemista! Leon pohdittuja tekstejä luen aina mielelläni, ja moniin palailen yhä uudelleen. Koosteen 26:sta artikkelista löytyy varmasti jotakin kiinnostavaa luettavaa. Aiheina ovat mm. pienten asioiden vaaliminen, itsen vertaaminen toisiin, tyytyväisyys, kiitollisuus, myötätunto ja kärsivällisyys.

Antoisia ja inspiroivia lukuhetkiä!

Tavaroita ajankuluksi ja viihdykkeeksi, mutta miten paljon?

Vuosien mittaan tavaroita vähentäessäni olen huomannut, että kodin tavaroista suuri osa on olemassa jostakin muusta syystä kuin siksi, että ne olisivat välttämättömiä. Ehdottoman välttämättömiä tavaroita, joita ilman en voisi tulla toimeen (tai jos voisinkin, niin en haluaisi) ovat  kohtuullinen määrä nukkumiseen, hygieniaan, kodin siivoukseen ja pyykinpesuun, ruoanvalmistukseen ja syömiseen sekä pukeutumiseen liittyviä tavaroita. Myös hyvää valaistusta ja muutamaa huonekalua pidän sillä tavalla välttämättöminä, etten haluaisi olla niitä ilman.

Näiden mielestäni ehdottoman välttämättömien tavaroiden lisäksi kodistamme löytyy tavaroita, jotka eivät ole aivan yhtä välttämättömiä, mutta kuitenkin tarpeellisia: tavaroita, joiden tehtävä on tuoda kauneutta tai tarjota ajankulua ja viihdykettä.

Tavaroiden karsimisen alkuvaiheessa meiltä löytyi valtavasti luokkaan ’kauniit tavarat’ kuuluvia esineitä. Maljakoita, kynttilänjalkoja ja muita kaunistuksia tuntui riittävän loputtomiin. (Ja minä en mielestäni juuri välittänyt koristeista!) Mikä hulluinta, suurin osa näistä kauneuden vuoksi hankituista esineistä oli ahtaasti sullottuina pimeässä kaapissa. Eihän niitä kukaan siellä käynyt ihailemassa. Raivasin kymmeniä ja taas kymmeniä tavaroita, kunnes kaappeihin alkoi vihdoin tulla tilaa. Nykyään jäljellä on enää murto-osa entisistä tavaroista, mutta edelleen joitakin tavaroita ulkoilutetaan kaapistaan vain hyvin harvoin. Kaappiin katsomatta en aina edes muista, mitä kaunista siellä säilömme. Vielä olisi varaa vähentää.

Vielä kauniita tavaroitakin enemmän kaapeista löytyi kaikenlaista viihdykettä. Kymmenittäin dvd-levyjä, sadoittain cd-levyjä, kymmeniä kirjoja, lehtiä ja pelejä, kymmenittäin erilaisia urheiluvälineitä. (Laskin joskus huvikseni: meiltä löytyy urheiluvälineitä 25 eri lajiin. Paljon mahdollista, että unohdin jonkun lajin laskuista.) Näiden lisäksi oli toki olemassa televisio, radio ja tietokoneet jatkuvasti päivittyvine viihdesisältöineen.

Raivatessa kävi mielessä, että tuon tavaramäärän kanssa ei olisi tullut aika pitkäksi, vaikkei poistuisi kotoa vuoteen.

Jokainen tavara oli ostettu käyttöä varten. Ne olivat ”tarpeellisia”, koska niillä oli joku käyttötarkoitus, tai ne muuten vain kaunistivat kotia. Melko surkuhupaisaa, kun tietää, että todellisuudessa suurin osa tavaroista odotti ehkä kerran vuodessa, ehkä harvemmin, ehkä edes joskus tapahtuvaa käyttöä.

Ajan kuluessa viihdyketavaroita on vähennetty. Dvd-levyjä ei enää ole, cd-levyjäkin vain vähän. Kirjoista ja lehdistä suurin osa kierrätetään eteenpäin, kun ne on saatu luetuiksi, vain ne mihin haluamme palata myöhemmin jäävät hyllyyn. Peleistä on jätetty vain ne, joita kummankin mielestä on hauska pelata. Urheiluvälineitä ei ole vähennetty, päinvastoin niitä tuntuu tulevan vain lisää. (Odotan jännityksellä milloin urheilukaappiin ilmestyy kiekko tai moukari.)

Kun ajattelee sitä tosiasiaa, että jokaisessa vuorokaudessa on käytettävissä vain 24 tuntia aikaa, ja suurin osa kuluu johonkin muuhun kuin vapaaseen viihtymiseen, niin ajankuluksi ja viihdykkeeksi tarkoitettuja tavaroita ei tarvitse omistaa kovin paljoa. Aika nopeasti tulee ylitettyä kylläisyyspiste, jonka jälkeen tavarat odottavat varastoituina ehkä vielä joskus tapahtuvaa, satunnaista käyttöä.

Voi myös viihtyä ja nauttia kauneudesta kodin ulkopuolella. Kaikkea ei tarvitse omistaa itse ja säilöä kotiin.

Hiljattain kauneutta tuovista tavaroista annoin lähtöpassit ainokaisille huonekasveillemme. Kummaltakaan meistä ei löydy viherpeukaloa, joten annoimme kasvit parempaan hoitoon. Kauneuden tarpeisiimme riittää muutaman kauniin esineen lisäksi avara ja siisti koti, ikkunasta näkyvät maisemat sekä mahdollisuus nauttia luonnosta. Välillä ostamme leikkokukkia piristykseksi. Kissat ovat nauttineet silminnähden, kun niillä on ikkunalaudalla enemmän tilaa leikkiä ja juosta. Itselläkin on rennompi olo, kun ei tarvitse enää valvoa, joko pian pitää kopata kukkaruukku lennosta kiinni…

Suurempi määrä kauniita tavaroita ja viihdykkeitä ei suinkaan tehnyt elämästäni nautinnollisempaa tai viihdyttävämpää, ainoastaan jumitti minut tiukemmin kotiin. Paljon enemmän nautin elämästä nyt, kun vietän enemmän aikaa ulkona luonnon kauneudesta nauttien, tai keskityn kotona vain kaikkein rakkaimpiin asioihin. Kumpaankin on jäänyt sitä enemmän aikaa, mitä enemmän turhaa tavaraa olen kantanut ovesta ulos.

”Tervetuloa, mukavaa kun tulit!”

Kun saat yllätysvieraita, mitä ajattelet?

Ensihämmennyksestä toivuttuani mieleeni juolahtaa, että ”miltä minä oikein mahdan näyttää” ja varsinkin ”voi kun olisi siistimpää”. Ja lopulta: ”Miten meillä on tämän näköistä?!”

Meille tulee harvoin yllätysvieraita. Tässä asunnossa asuessa (noin seitsemän vuoden aikana) muutaman kerran on joku poikennut yllättäen.

Kunnes hiljattain tuli todella yllättäviä yllätysvieraita.

Ovikellon soidessa olin puolipukeissa. Kumppanini avasi oven ja minä menin makuuhuoneeseen etsimään vaatteita päälleni. Eteisestä kuului niin paljon puhetta, että ajattelin jonkun tutun tulleen yllättäen käymään. Ulko-ovesta ei ovisummerin vuoksi pääse niin vain sisään, joten hiukan ihmettelin yllättävää saapumista.

Kun sain vaatteet päälleni ja pääsin eteiseen, vastassa oli kaksi täysin vierasta, hyvin puheliasta ihmistä ämpäreiden kanssa. Ämpärit olivat täynnä mustikoita, joita he olivat metsästä keränneet niin paljon, etteivät saaneet niitä itse mihinkään sopimaan. Pariskunta oli muuttanut hiljattain naapurirappuun, ja olivat kokeilleet josko pääsisivät mustikoista eroon kysymällä kanssa-asukkailta, haluaisiko joku ostaa marjoja.

Itse en pidä tippaakaan marjastamisesta, joten kotiovelle tuodut mustikat kelpasivat mieluusti. Pakastimessakin sattui olemaan sopivasti tilaa.

Hyvin harvoin törmään ihmisiin, joiden kanssa tulen juttuun välittömästi. Asiaa helpottaa paljon toisen osapuolen puheliaisuus, itse kun olen aika hiljainen enkä keksi äkkiseltään kovin kummoista sanottavaa. Uusien naapureiden kanssa ei ollut ongelmia, he pitivät keskustelua yllä. Mukavia ja välittömiä ihmisiä.

Yllätysvisiitin päätyttyä eteiseen laskeutui hiljaisuus ja hämmennys.

Hassua oli, että minun oli jo pitkään ollut tarkoitus kirjoittaa aiheesta yllätysvieraat ja tilanteen herättämät tunnelmat. Sain todella konkreettisen muistutuksen.

Silmä tottuu kaikenlaiseen kotona olevaan sekasotkuun yllättävän helposti. Mutta kun eteiseen astuu yllättäen vieraita ihmisiä, tottumuksen silmälasit tipahtavat silmiltä ja oman kotinsa näkeekin ulkopuolisen silmin. Kodin yksityiskohdat osuvat silmään tarkemmin, eikä eteisen nurkkaan jääneitä rullaluistelusauvoja tai maalipurkkia (joka jo kuukausia on odottanut viemistä alakerran varastoon) voi enää olla huomaamatta.

Minimalismi on auttanut paljon siinä, että koti näyttäisi aina melko siistiltä. Ikävä kyllä pahin sotku löytyy yleensä juuri eteisestä ja sitä lähinnä olevasta keittiöstä. Eteiseen kerääntyy tavaroita, jotka pitäisi viedä jonnekin, ja keittiöllä on kummallinen taipumus mennä muuten vaan epäjärjestykseen.

Järjestyksen ylläpitämisessä kotona auttaisi, ettei jättäisi asioita roikkumaan, vaan hoitaisi ne heti tai mahdollisimman pian. Kun tavarat vie paikoilleen heti kun niitä ei enää tarvitse, on jo paljon vaikeampi saada sotkua aikaan.

Kotivaatteina meillä oli vielä ehkä noin puolisen vuotta sitten vaatteita, joissa ei toistemme lisäksi juuri muille huvittanut näyttäytyä. Kerran pyykkiä viikatessani totesin, että ei meidän tarvitsisi näyttäytyä edes toisillemme niin ikävissä vaatteissa. Otin pahoin venähtäneet, haalistuneet, nyppyyntyneet tai reikiintyneet vaatteet pois käytöstä. Siitä lähtien olemme pitäneet huolen, että kotivaatteet ovat sellaisia, että ovikellon yllättäen soidessa ei tule tunnetta, että olisi vaihdettava vaatteet ennen kuin voi avata oven.

Päätimme tämän kokemuksen jälkeen, että jatkossa pidämme parempaa huolta kodistamme. Tartumme asioihin nopeammin, ja hoidamme tavarat niille kuuluville paikoille. (Jostakin käsittämättömästä syystä emme edelleenkään muista illalla viimeiseksi käyttää esim. varttia tavaroiden paikoilleen viemiseen – vakaista aikomuksista huolimatta.) Siivouksessakin on varaa parantaa. Pyrimme siihen, että kotimme olisi aina sen näköinen, että voisimme hyvillä mielin avata oven ja ottaa yllätysvieraat vastaan. Olisihan siitä iloa itsellemmekin. Ehkä vielä jonakin päivänä ensimmäinen ajatus yllätysvieraan saapuessa on jotakin muuta kuin ”apua, miltä meillä oikein näyttää”.

Mukavammalta tuntuisi vaikka ajatus: ”Tervetuloa, kiva kun tulit käymään!”

Linkkivinkkejä listojen ystäville + video

Tällä kertaa kokosin yhteen luettavaa listojen ystäville, aiheina stressin lievittäminen ja yksinkertainen elämä.

51 Great Ways to Relieve Stress

Aina välillä tulee hetkiä, jolloin stressi saa vallan ja olennainen unohtuu. Silloin voi päästä eteenpäin vaikka kokeilemalla jotakin Zen Presence -blogin listaamista keinoista stressin lievittämiseksi. Itse suosin monia listan keinoja, mutta etenkin stressiä aiheuttavista asioista kirjoittamista (kohta 6), ulkoilua (11), musiikin kuuntelua (32) ja laulamista (25).

Simple Living Manifesto: 72 Ideas to Simplify Your Life

Kuten Leo Babauta kirjoittaa, lyhyt ohje elämän yksinkertaistamiseksi kuuluu:

1. Selvitä mikä on sinulle kaikkein tärkeintä.
2. Jätä pois kaikki muu.

Jos tuntuu, että tämä yksinkertainen ohje ei anna tarpeeksi eväitä päästä eteenpäin, niin artikkeli sisältää myös 72 kohtaa sisältävän version, josta voi ammentaa ideoita elämän yksinkertaistamiseksi. Moni kohta sisältää linkin, josta pääsee lukemaan lisää Leon ajatuksia aiheesta. Minulle tämä luettelo antoi aikoinaan paljon inspiraatiota, ja palaan siihen edelleen silloin tällöin. Omia suosikkikohtiani ovat monien muiden muassa tärkeimpien asioiden listaaminen (kohta 1), tavaroiden vähentäminen (9), vaatekaapin yksinkertaistaminen (13), ajan viettäminen yksin (21), opetella mikä on tarpeeksi (26) ja mainosten kuluttamisen vähentäminen (50) – niistä kaikista on ollut paljon apua elämän yksinkertaistamisessa.

Everything You Wanted to Know About Simplifying Your Life, and Way More

Artikkelissaan Leo Babauta kokoaa yhteen linkkejä kirjoituksistaan, joista moni sisältää listamuotoon kirjoitetun tekstin elämän yksinkertaistamiseen liittyvistä aiheista. Minua lämmittävät erityisesti artikkelit 15 Great Decluttering Tips ja A Guide to Creating a Minimalist Home.

Lopuksi haluan antaa vielä vinkin The Minimalists -blogin kirjoittajien kiinnostavalla tavalla toteutetusta Ted-puheesta otsikolla A rich life with less stuff.

Tässäpä teille vähäksi aikaa luettavaa ja pieni makupala katsottavaksi, toivottavasti saatte inspiraatiota ja uusia ideoita. Antoisia lukuhetkiä!

Kauneuden kapea kuva

Miltä näyttää kaunis ihminen? Kun katsot peiliin, näetkö siellä kauniin ihmisen?

Käsitys siitä, mikä on kaunista, on sidoksissa aikaan ja kulttuuriin. Ajatellaan vaikka Rubensin maalausten reheviä naisia, tiukkaan korsettiin (oman terveytensä uhalla) ahtautuneita ampiaisvyötärön tavoittelijoita, mallimaailmassa ihannoitua äärimmäistä laihuutta, ja viime vuosina kauneusihanteeksi noussutta lihaksikasta ja kiinteää naisvartaloa.

Olen aina ollut normaalipainoinen. Nuorena olin hoikka, kunnes erään parisuhteen aikana lihoin alle vuodessa 13 kiloa. Peilikuvan raju muutos lyhyessä ajassa oli minulle järkytys. Hölmöintä asiassa on, että vasta lihottuani ymmärsin olleeni aiemmin hoikka ja nätti nuori nainen. Olin pitänyt itseäni ”läskinä”. Saunan lauteilla istuessani minulla oli tapana ottaa pihtiote ”vatsamakkarastani”, josta en kyennyt edes pitämään kiinni enää noustuani seisomaan. Iho liukui pois sormieni välistä.

Olin ollut tyytymätön ulkomuotooni hoikkana, ja vielä tyytymättömämpi olin lihottuani. Lyhyessä varressa kertyneet kilot näkyivät selvästi, enkä enää tunnistanut itseäni peilikuvasta. Parisuhteen päätyttyä laihduin entiseen painooni nopeasti, mutta keräsin saman verran painoa nopeasti uuden suhteen alettua. Pääni sisällä olin edelleen se hoikka tyttö, mutta peilistä katsoi pyöreämpi ja pehmeämpi nainen.

Niin nurinkurista kuin se onkin, painoni ei aikoinaan lisääntynyt elämäntapojen huononemisen vuoksi vaan juuri päinvastoin. Nuorena elin käytännössä herkuilla, mutta pysyin hoikkana, koska söin kaiken kaikkiaan varsin vähän ja liikuin melko paljon. Parisuhteen myötä opin syömään oikeaa ruokaa. Herkkujen syönti ehkä hieman väheni, mutta yhteensä söin selvästi aiempaa enemmän.

Kun mietin painoni kehitystä, huomaan, että olen ollut jo pidempään pyöreämpi versio itsestäni kuin hoikka. Olen aikojen saatossa hyväksynyt, että kokoni ja ulkomuotoni on juuri sellainen, mikä sen kuuluukin elämäntavoillani olla. En voi olla tyytymätön vartalooni, koska se on tietoisesti tehtyjen valintojeni tulos. Esimerkiksi nykyisen kauneusihanteen mukainen, treenatun kiinteä peilikuva edellyttäisi toisenlaisia elämäntapoja, joita ainakaan toistaiseksi en ole valinnut. Olen tyytyväinen siihen mitä peilistä näen, enkä tippaakaan kateellinen kenenkään toisen vartalosta.

Asiassa on kuitenkin vielä yksi mutka. Nimittäin se hoikka tyttö on olemassa edelleen, jossakin tämän pehmeämmän kuoreni alla. Eilen iltalenkillä tuntui siltä, ettei tuo tyttö koskaan kadonnutkaan. Juoksu kulki höyhenenkevyesti, aivan kuin olisin liikuttanut sitä nuorta, hoikkaa vartta mikä minulla joskus oli.

Vuosien mittaan olen parantanut ruokailutapojani pikkuhiljaa ja pysyvästi, ja olen saavutukseeni valtavan tyytyväinen. Voin pahoin, kun ajattelen mitä herkuttelu television äärellä minulle joskus tarkoitti. Olen pohtinut suhdettani ruokailuun ja liikuntaan vuosikausia, ja mukavuudenhaluinen herkuttelija on siirtynyt askel askeleelta syrjemmälle. Samalla olen kiinnostunut ja oppinut nauttimaan liikunnasta aivan uudella tavalla. Kiinnostus on realisoitunut toiminnaksi vaihtelevasti ja kausittain. Välillä on ollut aktiivisempia aikoja ja välillä turhan pitkiä kausia, jolloin nojatuoli on kutsunut liikuntaa enemmän. Olen onnistunut vuosien mittaan (hieman paksukalloinen kun olen) vihdoin ymmärtämään, että liikkeessä oleminen saa minut voimaan paremmin kuin paikoilleen jääminen – vaikka ulos lähteminen tuntuisi miten vaikealta hyvänsä.

Ihminen on mutkikas olento. Voimme kokea ulkomuotomme vääränlaiseksi ja olla tyytymättömiä peilikuvaamme, täysin siitä riippumatta minkä kokoisia olemme ja miltä näytämme. Kuvittelemme, että kauniit ihmiset ovat tyytyväisiä peilikuvaansa – ja yritämme uskotella itsellemme, että olisimme onnellisempia, kunhan vaan peilistä katsoisi hoikempi, muodokkaampi, kiinteämpi, pidempi, lyhyempi tai jollakin muulla tavoin toisenlainen ihminen kuin nyt.

Oletteko katsoneet ohjelmaa ”Tyyliä vai ei” (”What Not to Wear”)? Eksyin katsomaan sitä kanavasurffaillessani edellisten olympialaisten aikaan, kun odotin urheilulähetystä alkavaksi. Olin aikeissa kääntää kanavaa, koska vaatteet ja muoti eivät minua juuri kiinnosta, mutta katsoin ohjelman kuitenkin loppuun, ja myöhemmin netistä lukuisia muitakin jaksoja. Ohjelmasarja opetti minulle paljon, mutta aivan eri asioita kuin voisi luulla.

Ohjelmaan osallistui kaikennäköisiä ja -kokoisia ihmisiä, ja kun tyylinmuutos oli saatu päätökseen, aivan jokainen heistä oli kaunis. Syynä eivät olleet uudet vaatteet, meikki ja hiukset, vaan osallistujien ymmärrys omasta kauneudestaan ja löytyneen itsearvostuksen heijastuminen ulospäin. Ohjelman alussa vain harva osallistuja oli tyytyväinen itseensä. Tyytymättömien joukkoon mahtui myös monia todellisia kaunottaria, jotka olisivat voineet pukeutua vaikka perunasäkkiin ja näyttää upeilta. Tyylinmuutos oli lähes jokaiselle osallistujalle pintaa syvemmälle menevä prosessi, jonka aikana he oppivat ymmärtämään jotakin olennaista itsestään ja elämästään. Jotakin kipeää, minkä he olivat aiemmin yrittäneet peittää mitä erikoisimpien vaatevalintojen taakse.

Oman maailmankuvani mukaan kauneus on jotakin muuta kuin sentit ja kilot. Se on suoraryhtistä tyytyväisyyttä omaan itseen, elämäniloa ja hymyä. Rohkeutta ottaa oma tilansa maailmassa, vaikka ei vastaisikaan kulloinkin vallalla olevaa kapeaa kauneusihannetta.