Linkkivinkkejä listojen ystäville + video

Tällä kertaa kokosin yhteen luettavaa listojen ystäville, aiheina stressin lievittäminen ja yksinkertainen elämä.

51 Great Ways to Relieve Stress

Aina välillä tulee hetkiä, jolloin stressi saa vallan ja olennainen unohtuu. Silloin voi päästä eteenpäin vaikka kokeilemalla jotakin Zen Presence -blogin listaamista keinoista stressin lievittämiseksi. Itse suosin monia listan keinoja, mutta etenkin stressiä aiheuttavista asioista kirjoittamista (kohta 6), ulkoilua (11), musiikin kuuntelua (32) ja laulamista (25).

Simple Living Manifesto: 72 Ideas to Simplify Your Life

Kuten Leo Babauta kirjoittaa, lyhyt ohje elämän yksinkertaistamiseksi kuuluu:

1. Selvitä mikä on sinulle kaikkein tärkeintä.
2. Jätä pois kaikki muu.

Jos tuntuu, että tämä yksinkertainen ohje ei anna tarpeeksi eväitä päästä eteenpäin, niin artikkeli sisältää myös 72 kohtaa sisältävän version, josta voi ammentaa ideoita elämän yksinkertaistamiseksi. Moni kohta sisältää linkin, josta pääsee lukemaan lisää Leon ajatuksia aiheesta. Minulle tämä luettelo antoi aikoinaan paljon inspiraatiota, ja palaan siihen edelleen silloin tällöin. Omia suosikkikohtiani ovat monien muiden muassa tärkeimpien asioiden listaaminen (kohta 1), tavaroiden vähentäminen (9), vaatekaapin yksinkertaistaminen (13), ajan viettäminen yksin (21), opetella mikä on tarpeeksi (26) ja mainosten kuluttamisen vähentäminen (50) – niistä kaikista on ollut paljon apua elämän yksinkertaistamisessa.

Everything You Wanted to Know About Simplifying Your Life, and Way More

Artikkelissaan Leo Babauta kokoaa yhteen linkkejä kirjoituksistaan, joista moni sisältää listamuotoon kirjoitetun tekstin elämän yksinkertaistamiseen liittyvistä aiheista. Minua lämmittävät erityisesti artikkelit 15 Great Decluttering Tips ja A Guide to Creating a Minimalist Home.

Lopuksi haluan antaa vielä vinkin The Minimalists -blogin kirjoittajien kiinnostavalla tavalla toteutetusta Ted-puheesta otsikolla A rich life with less stuff.

Tässäpä teille vähäksi aikaa luettavaa ja pieni makupala katsottavaksi, toivottavasti saatte inspiraatiota ja uusia ideoita. Antoisia lukuhetkiä!

Kauneuden kapea kuva

Miltä näyttää kaunis ihminen? Kun katsot peiliin, näetkö siellä kauniin ihmisen?

Käsitys siitä, mikä on kaunista, on sidoksissa aikaan ja kulttuuriin. Ajatellaan vaikka Rubensin maalausten reheviä naisia, tiukkaan korsettiin (oman terveytensä uhalla) ahtautuneita ampiaisvyötärön tavoittelijoita, mallimaailmassa ihannoitua äärimmäistä laihuutta, ja viime vuosina kauneusihanteeksi noussutta lihaksikasta ja kiinteää naisvartaloa.

Olen aina ollut normaalipainoinen. Nuorena olin hoikka, kunnes erään parisuhteen aikana lihoin alle vuodessa 13 kiloa. Peilikuvan raju muutos lyhyessä ajassa oli minulle järkytys. Hölmöintä asiassa on, että vasta lihottuani ymmärsin olleeni aiemmin hoikka ja nätti nuori nainen. Olin pitänyt itseäni ”läskinä”. Saunan lauteilla istuessani minulla oli tapana ottaa pihtiote ”vatsamakkarastani”, josta en kyennyt edes pitämään kiinni enää noustuani seisomaan. Iho liukui pois sormieni välistä.

Olin ollut tyytymätön ulkomuotooni hoikkana, ja vielä tyytymättömämpi olin lihottuani. Lyhyessä varressa kertyneet kilot näkyivät selvästi, enkä enää tunnistanut itseäni peilikuvasta. Parisuhteen päätyttyä laihduin entiseen painooni nopeasti, mutta keräsin saman verran painoa nopeasti uuden suhteen alettua. Pääni sisällä olin edelleen se hoikka tyttö, mutta peilistä katsoi pyöreämpi ja pehmeämpi nainen.

Niin nurinkurista kuin se onkin, painoni ei aikoinaan lisääntynyt elämäntapojen huononemisen vuoksi vaan juuri päinvastoin. Nuorena elin käytännössä herkuilla, mutta pysyin hoikkana, koska söin kaiken kaikkiaan varsin vähän ja liikuin melko paljon. Parisuhteen myötä opin syömään oikeaa ruokaa. Herkkujen syönti ehkä hieman väheni, mutta yhteensä söin selvästi aiempaa enemmän.

Kun mietin painoni kehitystä, huomaan, että olen ollut jo pidempään pyöreämpi versio itsestäni kuin hoikka. Olen aikojen saatossa hyväksynyt, että kokoni ja ulkomuotoni on juuri sellainen, mikä sen kuuluukin elämäntavoillani olla. En voi olla tyytymätön vartalooni, koska se on tietoisesti tehtyjen valintojeni tulos. Esimerkiksi nykyisen kauneusihanteen mukainen, treenatun kiinteä peilikuva edellyttäisi toisenlaisia elämäntapoja, joita ainakaan toistaiseksi en ole valinnut. Olen tyytyväinen siihen mitä peilistä näen, enkä tippaakaan kateellinen kenenkään toisen vartalosta.

Asiassa on kuitenkin vielä yksi mutka. Nimittäin se hoikka tyttö on olemassa edelleen, jossakin tämän pehmeämmän kuoreni alla. Eilen iltalenkillä tuntui siltä, ettei tuo tyttö koskaan kadonnutkaan. Juoksu kulki höyhenenkevyesti, aivan kuin olisin liikuttanut sitä nuorta, hoikkaa vartta mikä minulla joskus oli.

Vuosien mittaan olen parantanut ruokailutapojani pikkuhiljaa ja pysyvästi, ja olen saavutukseeni valtavan tyytyväinen. Voin pahoin, kun ajattelen mitä herkuttelu television äärellä minulle joskus tarkoitti. Olen pohtinut suhdettani ruokailuun ja liikuntaan vuosikausia, ja mukavuudenhaluinen herkuttelija on siirtynyt askel askeleelta syrjemmälle. Samalla olen kiinnostunut ja oppinut nauttimaan liikunnasta aivan uudella tavalla. Kiinnostus on realisoitunut toiminnaksi vaihtelevasti ja kausittain. Välillä on ollut aktiivisempia aikoja ja välillä turhan pitkiä kausia, jolloin nojatuoli on kutsunut liikuntaa enemmän. Olen onnistunut vuosien mittaan (hieman paksukalloinen kun olen) vihdoin ymmärtämään, että liikkeessä oleminen saa minut voimaan paremmin kuin paikoilleen jääminen – vaikka ulos lähteminen tuntuisi miten vaikealta hyvänsä.

Ihminen on mutkikas olento. Voimme kokea ulkomuotomme vääränlaiseksi ja olla tyytymättömiä peilikuvaamme, täysin siitä riippumatta minkä kokoisia olemme ja miltä näytämme. Kuvittelemme, että kauniit ihmiset ovat tyytyväisiä peilikuvaansa – ja yritämme uskotella itsellemme, että olisimme onnellisempia, kunhan vaan peilistä katsoisi hoikempi, muodokkaampi, kiinteämpi, pidempi, lyhyempi tai jollakin muulla tavoin toisenlainen ihminen kuin nyt.

Oletteko katsoneet ohjelmaa ”Tyyliä vai ei” (”What Not to Wear”)? Eksyin katsomaan sitä kanavasurffaillessani edellisten olympialaisten aikaan, kun odotin urheilulähetystä alkavaksi. Olin aikeissa kääntää kanavaa, koska vaatteet ja muoti eivät minua juuri kiinnosta, mutta katsoin ohjelman kuitenkin loppuun, ja myöhemmin netistä lukuisia muitakin jaksoja. Ohjelmasarja opetti minulle paljon, mutta aivan eri asioita kuin voisi luulla.

Ohjelmaan osallistui kaikennäköisiä ja -kokoisia ihmisiä, ja kun tyylinmuutos oli saatu päätökseen, aivan jokainen heistä oli kaunis. Syynä eivät olleet uudet vaatteet, meikki ja hiukset, vaan osallistujien ymmärrys omasta kauneudestaan ja löytyneen itsearvostuksen heijastuminen ulospäin. Ohjelman alussa vain harva osallistuja oli tyytyväinen itseensä. Tyytymättömien joukkoon mahtui myös monia todellisia kaunottaria, jotka olisivat voineet pukeutua vaikka perunasäkkiin ja näyttää upeilta. Tyylinmuutos oli lähes jokaiselle osallistujalle pintaa syvemmälle menevä prosessi, jonka aikana he oppivat ymmärtämään jotakin olennaista itsestään ja elämästään. Jotakin kipeää, minkä he olivat aiemmin yrittäneet peittää mitä erikoisimpien vaatevalintojen taakse.

Oman maailmankuvani mukaan kauneus on jotakin muuta kuin sentit ja kilot. Se on suoraryhtistä tyytyväisyyttä omaan itseen, elämäniloa ja hymyä. Rohkeutta ottaa oma tilansa maailmassa, vaikka ei vastaisikaan kulloinkin vallalla olevaa kapeaa kauneusihannetta.

Yksi kerrallaan

Kun pyrkii vähentämään omistamiaan tavaroita, on olennaista myös vähentää uuden tavaran ostamista.

Olen huomannut, että kun olen pidempään ostamatta muuta kuin ruokaa, ostamisen kynnys kasvaa. Se voi kasvaa niin korkeaksi, että ei huvita ostaa mitään, vaikka jotakin tarvitsisinkin. On helppoa olla tyytyväinen siihen mitä jo on. Ostamisesta tulee ajoittaista pakkopullaa, johon on vaikea motivoitua.

Tilanne kääntyy päälaelleen, kun saan ostetuksi mitä tarvitsen. Kynnys ostaa muutakin madaltuu. Ostaminen alkaa tuntua taas jotenkin ”normaalilta” tavalta toimia. Ajatus vain todelliseen tarpeeseen ostamisesta hämärtyy, ja pinnalle tulee kevyempiä ajatuksia ostamisesta siksi, että niin huvittaisi tehdä. Ajatusten muuttuminen ostamiselle suotuisammiksi ja kevyemmiksi johtaa silti vain hyvin harvoin harkitsemattomiin ostoksiin. Onneksi. Jälkikäteen turha ostos kaduttaa, ja harmittaa, että joudun käyttämään aikaa turhan tavaran palauttamiseen. Pahimmassa tapauksessa sitä ei edes voi palauttaa.

Kokemus melko jyrkän ostovastaisuuden muuttumisesta kaupassa ajatukseen ”voisihan sitä ostaa välillä jotain kivaa” on joka kerta yhtä hämmentävä.

Mistä se äkillinen keveys oikein tulee? Mikä sen aiheuttaa? Ihmettelen, miten helposti yksi onnistunut ostos alkaa sumentaa järkeä. Jos ajatteluni toimisi tavalliseen tapaan, muistaisin, että kun pääsen kotiin, en vieläkään halua omistaa mitään turhaa. En siis saa iloa uusista ostoksistani, jos en todella tarvitse niitä.

Olen edistynyt vain tarpeellisen tavaran ostamisessa huikeasti muutaman viime vuoden aikana. Jo useamman vuoden ajan olen vähentänyt turhia tavaroita, ja huomannut miten vähän merkitystä tavaroilla lopulta on. Olen ymmärtänyt, miten lyhytaikaista kaupassa houkuttelevalta tuntuvan tavaran tuottama ilo on. Turhien tavaroiden jättäminen kauppaan käy helposti, kun on nähnyt miten muka-tarpeelliset ja kaupassa merkityksellisiltä tuntuvat tavarat muuttuvat kotona nopeasti turhaksi roinaksi.

Eniten minun tulee kiinnittää huomiota siihen, että osaisin jättää kauppaan myös näennäisesti tarpeellisia tavaroita, silloin kun ne eivät ole aivan välttämättömiä. Vaatteiden kohdalla on helppo ostaa hieman enemmän kuin oikeasti tarvitsisi. Olen huomannut, että tarvitsen selvästi vähemmän vaatteita kuin osaan kuvitellakaan. Kuitenkin pieni ääni jossakin takaraivossa kehottaa ostamaan hyvää tuotetta saman tien useampia, tai varmuuden vuoksi jo ennen kuin todella tarvitsen, kun näen tutun ja toimivan tuotteen alennuksella. ”Ainahan näitä tarvitsee” voi kuulostaa järjen ääneltä, mutta todellisuudessa en tarvitse hyödyllisiä ja tarpeellisiakaan vaatekappaleita kuin hyvin pienen määrän kerrallaan.

Minimalismin löytämisen jälkeen olen täydentänyt vaatekaappiani selvästi aiempaa harvemmin. Sen sijaan olen poistanut paljon vaatteita, ja käyttänyt entisiä vaatteita loppuun. Vaatepinot kaapissa ovat hiljalleen ohentuneet. Kaikenlaisten vaatteiden kohdalla alan olla lähellä sitä minimiä, millä vielä tulen ongelmitta toimeen. Tutkimusmatkaa sopivan vaatemäärän selvittämiseksi on vielä jäljellä ainakin alusvaatteiden ja takkien kohdalla. Ajan myötä vaatteita kuluu loppuun, ja kun en heti korvaa pois kulunutta vaatetta uudella, käytännön elämä osoittaa, tarvitsenko todella uuden entisen tilalle.

Suuntaviivat vaatekaapin hallintaan tulevaisuudessa ovat siis seuraavanlaiset:

1.  Jos todella tarvitsen jotakin, ostan sen. Satunnaisessa käytössä (kuten hellevaatteet keskimääräisenä kesänä Suomessa) olevien vaatteiden tarve selvitettävä ajoissa paniikkiostosten välttämiseksi!

2. En osta ns. tarpeellisiakaan arkivaatteita, jos niiden ostaminen on välttämätöntä vasta myöhemmin. (Myöhemmin = yli puolen vuoden kuluttua.)

3. Kun jokin vaate hajoaa korjauskelvottomaksi, kokeilen ensin miten elämä toimii ilman sitä. Korvaan vaatteen uudella vasta jos se on välttämätöntä.

4. Ostan samankaltaisia vaatteita vain yhden kerrallaan. Jos aika osoittaa, että tarvitsen useampia, ostan uuden, kun käytännön elämä sitä vaatii.

Kohti tasapainoisempaa ajankäyttöä

Olen luonnoltani ajattelija, rasitan päätäni helposti liikaa. Lomareissulle lähtiessä pääni oli aivan tukossa, en ollut antanut aivoilleni riittävästi lepoa. Miten malttaisi säästää itseään, kun kyse on mielenkiintoisista ja antoisista asioista? Jossakin kohtaa raja tulee kuitenkin vastaan. Liika on liikaa, vaikka kyse olisi miten kiinnostavista asioista tahansa.

Kesän mukanaan tuomat vastoinkäymiset antoivat paljon uutta mietittävää. Samalla monet asiat, joilla tavallisesti päätäni vaivaan, menettivät merkityksensä. Irrottautuminen tavanomaisista ympyröistä nollasi pääni kuitenkin aivan täydellisesti.

Loma-aikana käytän aikaani aivan toisin kuin arkena. Tietokone ja netti televisio-ohjelmineen eivät kiinnosta ollenkaan. Olen jo muutamassa päivässä kuin eri ihminen: levollisempi, iloisempi, pitkäpinnaisempi, rennompi. Loma itsessään rentouttaa, mutta alan tulla siihen tulokseen, että suurin syy parempaan oloon on pysytteleminen erossa tietokoneesta – ja sen myötä pitkäaikaisesta paikallaan istumisesta.

Kävin netissä hyvin lyhyesti muutaman kerran reissun aikana. Hoidin pankkiasioita ja vastailin kommentteihinne. Olin kerran aikeissa kurkata blogeja, joita yleensä seuraan, mutta en muistanut kuin kaksi. Vaikka miten mietin, en saanut päähäni muita. Näihin kahteenkaan en jaksanut syventyä, paikoillaan koneen äärellä istuminen teki levottomaksi.

Ajattelin ottaa opikseni kokemastani ja vähentää pysyvästi netin käyttöä. Useamman viikon nettipaasto osoitti, että voin huoletta poistaa useamman blogin seurantalistaltani. Televisio-ohjelmien olemassaolokin pääsi pitkäksi aikaa unohtumaan, joten jatkossa lienee järkevää miettiä tarkemmin, minkä verran aikaa niiden äärellä vietän.

Aion jatkossa antaa aivoilleni enemmän lepoa ja rasittaa niiden sijaan enemmän koko ruumistani. Aion jatkaa arjessa siitä mihin lomalla jäin. Otan enemmän aikaa ulkona olemiselle ja luonnon tarkkailulle. Lisään aktiivista tekemistä passiivisen, vain aivoja rasittavan istumisen sijaan.

On helppoa jumahtaa tekemään asioita, jotka tuottavat välitöntä mielihyvää. Nauttia joka hetkestä, mutta samalla tehdä hallaa itselleen. Rakastan kirjoittamista, lukemista, tietoa, ajattelua – valitettavasti tämä tarkoittaa usein istumista. Se puolestaan aiheuttaa lihasten kiristymistä ja särkyä, sekä hierojan tulojen lisääntymistä. Varmasti yhtä paljon kuin kirjoittamisesta nautin myös luonnosta ja ulkoilusta, mutta jostakin syystä valitsen arjessa mieluiten aivotyötä ruumiillisen aktiivisuuden sijaan.

Tarkoituksenani on löytää arkeen sitä samaa tasapainoa, minkä saavutan lomalla. Luonto on lomareissullani aina vieressä, kaupunkilaisen arjessa sen luo päästäkseen on nähtävä enemmän vaivaa. Unohdan aivan liian helposti, että se vaivannäkö palkitsee moninkertaisesti. Tyydyn liian usein helpompaan, välitöntä mielihyvää tuottavaan ratkaisuun, sen sijaan että laittaisin itseni liikkeelle.

Uusilla voimilla on helpompi kääntää katse kohti uutta. Reissusta kotiin tultua on pitänyt muistella, miten tässä ympäristössä oikein elettiinkään. Ovesta sisään tultuani ihmettelin miten valoisaa ja avaraa meillä on, miten vähän kaikkea muuta paitsi tilaa onkaan. Pääntyhjennys on ollut niin suurenmoinen, että olen autuaasti unohtanut millaisia tavaroita meillä onkaan tai millaiset avaimet varastoon sopivatkaan. Teetä keittäessä piti ensin tarkastaa kaapista, että millaisia mukeja meillä taas olikaan…

Uudenlaisen ajankäytön toteuttaminen on hyvä aloittaa, ennen kuin ehdin päästä jyvälle entisenlaisesta arjestani. Ja kun loma-ajan muistot ovat vielä tuoreina mielessä ja kehossa.

Läsnäolon oppikoulu

Yksinkertainen mökkielämä ilman kaupungin mukavuuksia tekee läsnäolon ja jokaisesta hetkestä nauttimisen käsittämättömän helpoksi. Ainakin minulle tekee hyvää ”joutua” tekemään fyysistä työtä erilaisten tehtävien järjestymiseksi. Tuntuu hyvältä nähdä kättensä jälki. On suorastaan terapeuttista, kun lähes kaikkia arjen tehtäviä ei voi ulkoistaa erilaisille koneille ja laitteille, vaan ne on tehtävä itse käsin. Palkkioksi saa monipuolista fyysistä rasitusta, tehtävät tehtyä, usein raikasta ulkoilmaa ja rentoutuneen mielen. Sikäli ettei mieli olisi jo muutenkin rentoutunut yksinkertaisessa, luonnonläheisessä ympäristössä.

Kirjoitan tätä tekstiä pihakeinussa kynällä paperille, myöhemmin kirjoitan hajatelmani koneella teidän luettavaksenne. Aina välillä katselen ympärilleni, kerään ajatuksiani ja seuraan pihalla poikkeavia lintuja ja perhosia. Tuuli heiluttaa pyykkitelineellä kuivuvaa pyykkiä, tänään oli pyykkipäivä.

Puhtaita vaatteita saadakseni minulla oli kaksi vaihtoehtoa. 1. Lähteä tukahduttavan kuumana päivänä pyörällä kaupunkiasunnolle kymmenen kilometrin päähän, pestä pyykit ja ottaa ne märkinä mukaan takaisin mökille. Tai yöpyä kuumassa asunnossa, ja ottaa kuivuneet pyykit mukaan mökille. 2. Pestä pyykit käsin. Tätä vaihetta ennen olisi kannettava saunan pataan vettä ja lämmitettävä vesi.

Kumman sinä valitsisit?

Minulle valinta oli selvä. Pyöräily helteisenä päivänä ei houkutellut. Pidempään luonnonläheistä mökkielämää viettäneenä en myöskään keksinyt, mitä ihmettä tekisin sillä aikaa kun pesukone pesisi pyykit.

Muistelen, että ennen tätä kesäreissua olisin pessyt pyykkiä käsin ehkä kahdesti. Kaupungissa se tuntui vaivalloiselta, olihan ollut niin helppoa laittaa pyykit pesukoneen hoidettaviksi. Pikkuruisessa ikkunattomassa kylpyhuoneessa käsinpesu ei erityisesti houkuttele. Mökkiympäristön etuna on kaunis maisema saunan ikkunasta tai mahdollisuus pestä pyykkiä pihamaalla, ulkoilmasta nauttien.

Pyykinpesu käsin oli silkkaa meditaatiota ja mindfulnessia. Mieleni oli tyhjä kaikesta hälinästä. Minut valtasi lämmin, kuplivan keveä onnen tunne. Välillä havahduin tyhjyydestäni nauttimaan siitä, miten kauniilta värikkäät vaatteet näyttivät. Pyykin pyöritteleminen käsin saavissa oli pakahduttavan hauskaa, varsinkin vaatteiden huuhteleminen kirkkaassa vedessä. Käsinpesu sujui konepesua nopeammin ja kaikin puolin miellyttävämmin.

Läsnäolo juuri tässä hetkessä antaa niin paljon, että sitä on vaikea sanoin kuvailla. Huikeimmatkaan kokemani elämykset eivät tunnu miltään läsnäolon rinnalla. Hassuinta on, että läsnäolo tekee varsin ikävistäkin asioista onnen hetkiä. Arkisista, tylsistäkin askareista voi nauttia, jos osaa olla läsnä siinä mitä tekee.

Läsnäolo vaatii kiireettömyyttä. Pitää voida rauhassa pysähtyä, kuin maailmassa ei mitään muuta olisikaan kuin käsillä oleva hetki. Täällä maalaismaisessa mökkiympäristössä läsnäolo on minulle helppoa. Kelloa ei tarvitse mihinkään, kiirettä ei ole. Häiriötekijät ovat vähissä. Televisiota ei ole, tietokonetta ei avata kuin hyvin harvoin (ja nettiyhteys on hidas ja epävarma), puhelin on äänettömällä ja poissa näkyviltä.

Aika näyttää, miten onnistun viemään läsnäolon tunteen mukanani kotiin. Sitä ennen nautin joka hetkestä, jonka täällä luonnon helmassa vietän.

Autotonta arkea ilman joukkoliikennettä

Mietiskelen aina välillä autottoman elämän mahdollisuutta. Taloudessamme on auto, mutta minun osaltani elämä on tavallaan autotonta, sillä minulla ei ole ajokorttia. Olen jo nuoresta pitäen ajatellut eläväni niin, etten tarvitsisi omaa autoa. Haluan päästä liikkeelle omin jaloin, ja tarvittaessa käyttää joukkoliikennettä. Minulla on ollut mahdollisuus toimia näin aina siitä lähtien, kun muutin lapsuudenkodistani.

Tänä kesänä olen saanut kokea, millaista on elää kahden paikan välillä, osittain haja-asutusalueella, kun kaikki asiointi on hoidettava joko pyörällä tai taksilla. Missään syvällä metsien uumenissa en ole kuitenkaan ollut, vaan noin kuuden kilometrin päässä pikkukaupungin keskustasta. Mökin ja ns. kaupunkiasunnon välillä matkaa on kymmenen kilometriä. Melko lyhyiden välimatkojen vuoksi asioiden hoitaminen kuulostaa ajatuksena varsin yksinkertaiselta, mutta käytäntö osoittaa toista.

Vielä viime kesänä asiointi järjestyi autolla, mutta tänä kesänä on toisin. Autoa käyttäessä kaikki on huomattavan yksinkertaista, niin yksinkertaista ettei sitä edes huomaa liiemmin arvostaa. Auton merkitys korostuu, kun aivan kaikki on hoidettava pyöräillen – tai otettava taksi. Joukkoliikenteestä ei voi puhuakaan, sillä sitä ei ole.

Jo pelkästään kahden paikan välillä elämisessä on omat hankaluutensa. Mökillä on kesällä huomattavasti mukavampaa kuin kuumassa kerrostaloasunnossa. Niinpä mökillä ollaan niin paljon kuin suinkin mahdollista, ja käydään kaupunkiasunnolla vain hakemassa postit ja ehkä pesemässä pyykkiä. Tai hakemassa jotakin, mitä tarvitaan mökillä. Useimmiten samalla reissulla poiketaan myös kaupassa ja hoidetaan muita tarpeellisia asioita. Jos tarvitaan jotakin muutakin kuin ruokaa, on käytävä useammassa kaupassa, sillä pikkukaupungista ei löydy marketteja, joista saisi kaiken saman katon alta. Aina edes kaikkea tarvittavaa ruokaa ei saa saman katon alta.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Ensimmäinen asia, ennen koko matkaan lähtöä, on miettiä mitä liikennettä aiheuttavia tapahtumia mökiltä lähtiessä on. Kun pyöräteitä ei ole ja piennaralueet ovat olemattomat, kapealle, huonokuntoiselle tielle ei vilkkaan liikenteen aikaan ole asiaa. Asiointireissut sovitetaan ajankohtiin, jolloin liikennettä on vähemmän.

Tätä kirjoittaessa ajankohtaiset hellepäivät aiheuttavat ongelmia kulkemiseen, ellei ole erityisen kuumuutta kestävää ihmistyyppiä. Saati jos hellepäiviä sattuu viikoksi yhteen menoon. Kun aurinkoherkkä iho on suojattava päästä varpaisiin, ei kovin kuumalla ole ihan ykkösjuttu lähteä pyöräilemään pidempää matkaa. Kuuma sää aiheuttaa minulle huonovointisuutta ja heikotusta vähemmälläkin.

Jos on hoidettava asioita, jotka ovat kiinni kellonajasta (kuten kaupassa käynti tai pyykinpesu ilman että naapurisopu häiriintyy), niin hyviä vaihtoehtoja ei oikein ole. Pyöräilyreissua ei ole mahdollista hoitaa alusta loppuun viileään aikaan, varsinkaan kun se lähes aina sisältää poikkeamista useammassa paikassa. Reissuun kuluu poikkeamisten vuoksi useampi tunti, vaikka eri paikoissa käymisen hoitaisi niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Taksilla suhaaminen paikasta toiseen ei ole vaihtoehto kuin hyvin harvoin, ja jos on aivan pakko.

Ruokaostokset kesäkuumalla, pyörällä kuljettaen, ovat yhtä suurta kompromissia. Sana ”kylmäketju” lähinnä huvittaa. Tuoreen kalan tai lihan kuljettaminen ei tunnu hyvältä ajatukselta. Mökiltä lähtiessä otetut kylmävaraajat eivät ole erityisen kylmiä enää silloin, kun niiden asiointireissun paluumatkalla pitäisi suojata ruokatavaroita.

Entäs sitten kierrätys? Se tietää yhtä lisäpoikkeamista tai erillistä ajelua noin neljän kilometrin päähän ja takaisin. Edes kaupunkiasunnolla ei ole kierrätysmahdollisuuksia kuin paperille ja biojätteelle, ja sieltä on kierrätyspisteelle aivan yhtä pitkä matka kuin mökiltäkin.

Mietintää aiheuttaa myös se, mitä kulloinkin saa pyörän kanssa kulkemaan. (Tai juuri nyt kahden pyörän kanssa, kun olen tarinan päähenkilön apuna.) Pyörän kahteen tavarakoriin ei ihmeitä saa sopimaan. Minimalismia saa harjoittaa joka kerta kun johonkin lähtee, mitään turhaa ei ole mahdollista kuljettaa.

Ajatuksena arjen pyörittäminen pyörävoimin kuulostaa vielä melko yksinkertaiselta, kun pisin välimatka yhteen suuntaan on vain kymmenen kilometriä. Ainakin jos on hyväkuntoinen, ja halukas pyöräilemään lähes joka päivä tai tekemään tuntien reissuja. (Elämässä kun olisi muutakin tehtävää.) Jos säät sallivat, tai jos on valmis polkaisemaan asioilleen säästä riippumatta. Jos ja jos. Moni asuu huomattavasti syvemmällä haja-asutusalueella, jolloin palvelut ovat oikeasti kaukana, eikä pyöräilemistä tarvitse edes harkita.

Tilanne laittaa kuitenkin mietityttämään, kun tietää, että asia koskee noin 70-vuotiasta ihmistä, jolle tilanne tuli eteen vasta hiljattain.

Eläminen mainituissa olosuhteissa on antanut minulle toisenlaisen näkökulman arjen pyörittämiseen. Oma tilanteeni on hyvin erilainen. Suurehkon kaupungin keskustassa asuminen, kun taloyhtiössä on lähes kaikki mahdolliset kierrätysmahdollisuudet, ja kaupat ja palvelut ovat lähellä, on tähän verrattuna naurettavan (ehkä liiankin) helppoa.

Olen saanut jälleen käytännön kokemusta siitä, miten hyödyllistä on tulla toimeen mahdollisimman vähällä. Mitä enemmän tarvitsee, sitä vaikeammaksi ja työläämmäksi elämä tulee. Mitä yksinkertaisemmin elää, sitä helpommalla pääsee. Oman auton käyttö mahdollistaa elämän ”monimutkaistamisen” kuin huomaamatta. Kun kulkemisen hoitaa lihasvoiman avulla, elämän yksinkertaistaminen tulee nopeasti mieleen.

Elämä on hauras

Nauttiessani pitkästä keväästä minulla oli sisälläni hento levottomuus siitä, että tämän kesän aikana tapahtuu jotakin suurempaa. Oli selittämätön aavistus, ettei tämä kesä tule kulumaan omalla painollaan, sen suurempia muistikuvia jättämättä.

Olen saanut kesän mittaan useita muistutuksia siitä, että elämä on hauras. Asiat voivat muuttua nopeasti ja varoittamatta.

Lähipiiriäni ja sukuani on kohdannut tänä kesänä kaksi täysin yllättäen tullutta kuolemantapausta. Kaksi onnettomuutta, kaksi vakavaa sairastumista. Itsekin sain muutaman viikon jännittää millaista kerrottavaa lääkärillä olisi. Sain lopulta huokaista helpotuksesta. Näiden jälkeen lähipiirin melko pieneksi ajatellussa remontissa paljastunut hyvin ikävä ja remonttia laajentanut yllätys tuntui enää pieneltä töytäisyltä. Niin pitkään kun kyse on rahasta ja tavarasta, ongelma on ratkaistavissa.

Monen tuntemani ihmisen elämä muuttui tänä kesänä, osan pysyvästi. Joidenkin kamppailu ei ole vielä päättynyt. Aika näyttää miten elämä jatkuu. Ja miten pitkään.

Kaikella tapahtuneella on vaikutuksensa minuunkin. Nämä monet yhtäkkiset tapahtumat ovat muistuttaneet, että vaikka olen vielä nuori ja melko terve, niin tämänhetkinen tilanne ei ole kiveen hakattu. On liian helppoa uskotella itselleen, että elämä jatkuu tasaisen hyvänä, kunnes joskus vanhana tulee aika jättää tämä elämä.

Olen saanut vierestä nähdä, että ihminen ei välttämättä ymmärrä miten paljon menetettävää hänellä terveytensä suhteen on, ennen kuin tilanne heikkenee niin paljon, että arki vaikeutuu huomattavasti. Silloin voi olla jo liian myöhäistä tehdä paljoakaan. Miten moni alkaa toden teolla hoitaa terveyttään vasta sitten, kun on aivan pakko?

Tunnen kiitollisuutta siitä, että minua on muistutettu. Aion ottaa muistutuksista opikseni. Minulla on mahdollisuus pitää itsestäni parempaa huolta. Olen kuitenkin saanut muistutuksen siitäkin, että kaikkeen ei voi vaikuttaa. Ikäviä yllätyksiä voi sattua, vaikka huolehtisin itsestäni miten hyvin tahansa.

Kesän tapahtumat ovat muistuttaneet läsnäolon merkityksestä. On hyödyllistä osata pysähtyä kuluvaan hetkeen. Nauttia kaikesta siitä, mitä tapahtuu juuri nyt. Osata olla murehtimatta asioista, jotka eivät ole juuri nyt ajankohtaisia.

Tämä hetki on korvaamattoman arvokas. Minkään mittakaavan energisyys, tehokkuus tai yrittäminen ei tuo kuluneita hetkiä enää takaisin.

Kannattaa siis suoda joitakin hetkiä elämästään sen miettimiseen, mikä todella on tärkeää. Ja sen jälkeen elää näitä tärkeitä asioita kunnioittaen.