Valokuvapaljous

Karsin ja lajittelin hiljattain kamerasta tietokoneen kovalevylle siirtämiäni valokuvia. Vanhimmat olivat viime talvelta, tuoreimmat kesältä. Valokuvaan melko harvoin, mutta silti kuvia kertyy niin paljon, että niiden karsimiseen, muokkaamiseen ja järjestämiseen saa kulumaan aikaa useampanakin päivänä kerrallaan.

Kesällä otin valokuvia monenlaisista kiinnostavista asioista. Kuviin päätyi erilaisia ötököitä, kasveja, lintuja ja maisemia. Peuroja ja pilviä. Liikkuvista kohteista otin useita kuvia, jotta edes joku niistä osuisi kohdalleen. Lintuja ja peuroja löytyi lopulta noin 200 ruudun verran.

Minulla on vielä paljon oppimista valokuvaajana, joten otin varmuuden vuoksi useita kuvia oikeastaan kaikesta mahdollisesta. Kun kolmatta päivää vertailee keskenään erilaisia valokuvia samasta kohteesta, alkaa tuntua siltä, ettei koko hommassa ole mitään järkeä.

Suhteeni valokuvaukseen on kaksijakoinen. Toisaalta nautin siitä, että voin rauhassa katsella mitä ympärilläni tapahtuu, ilman tarkoitustakaan tallentaa hetkeä minnekään muualle kuin muistiini. Valokuvaaminen muuttaa tilannetta ja ohjaa keskittymistä itse hetkestä kameran käsittelyyn. Toisaalta nautin myös kauniista valokuvista ja etenkin mahdollisuudesta niiden kautta nähdä maailma hieman toisella tavalla.

Kesällä olin muutaman kerran tilanteessa, jossa harmittelin kameran puuttumista. En harmittele enää. Jälkikäteen tuntuu siltä, että tilanteen kokeminen ilman kameran kanssa sähläämistä painoi tilanteen tunnelmineen mieleeni paremmin kuin jos olisin tallentanut sen valokuvaan.

Muistan ilman valokuvaakin miltä tuntui olla hipihiljaa pihakeinussa, kun mustarastas tuli kuopimaan maata parin metrin päähän minusta. Tai miten pikkulinnut kuumana päivänä kirjaimellisesti jonottivat kylpypaikalle. Pajulintuemo ohjasi pesueensa vilvoittavaan kylpyyn, punarinta teki samoin. Talitiainen ei halunnut yhteiskylpyä kenenkään kanssa, vaan levitti siipensä saadakseen koko tilan itselleen. Sinitiaiset lentelivät malttamattomina syreenipensaan oksilla odottaen vuoroaan. Katsoin ihanaa näytelmää vajaan metrin päästä mökin keittiön ikkunasta.

Kesällä otettuja kuvia katsoessani palaan kesän tunnelmiin ja tapahtumiin. Parhaat kuvat palauttavat minut takaisin kuvaushetkeen, kuin vierailulle. Tunnen ikävää rakkaisiin paikkoihin.

Valokuvilla on arvonsa muistin virkistäjinä, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta kun satoja kuvia selaa läpi arvioiden niitä yhä uudelleen ja uudelleen, huomaa, että vähemmän olisi enemmän valokuvissakin.

Joihinkin kuviin tunnelma tiivistyy niin vahvasti, että se tuntuu suorastaan taianomaiselta. Luotan siihen, että harjoitus tekee mestarin, ja tulevaisuudessa saan nauttia yhä useammin laadukkaista kuvista, suuremman ihan kivan kuvajoukon sijaan.

Mitä keinoja te lukijat käytätte valokuvien pitämiseksi järjestyksessä?

Hengittää, päivä kerrallaan

Kuluva vuosi on ollut täynnä vastoinkäymisiä. Niitä on tullut yksi toisensa perään, tukuittain. Itse olen säilynyt ehjänä ja terveenä, mutta lähipiirissä tapahtuneet ikävät asiat eivät ole voineet olla vaikuttamatta minuunkin.

Viime talven kirkastuessa kevääksi minulla oli tunne, että tästä vuodesta ei tule aivan tavallinen. Tunsin levottomuutta ja aavistelin suuria muutoksia. Mitään tapahtuneen kaltaista en kuitenkaan osannut odottaa.

Onneksi elämä on yllätys, emmekä tiedä etukäteen mitä se tuo tullessaan. Vaikeat asiat on helpompi kohdata, kun ei tiedä mihin kaikkeen voimiaan joutuukaan vielä venyttämään.

Olen joutunut pohtimaan elämän ikävämpiä sävyjä tämän vuoden aikana niin paljon, että alan turtua. Pitkään jaksoin nähdä toisiaan seuranneet vastoinkäymiset yksittäisinä tapahtumina, kunnes eräänä päivänä alkoi tuntua siltä, kuin seuraisin sivusta loputonta vastoinkäymisten ketjua. Mitä seuraavaksi? Mitä nyt vielä?! Kiintiöni ikävistä yllätyksistä on niin täynnä, että tuskin tässä vaiheessa enää mikään yllättäisi.

Olen väsynyt jatkuviin huoliin ja epätietoisuuteen. Tippa kerrallaan annosteltavaan tietoon, joka tuo tullessaan vain uusia kysymyksiä, joita seuraa odotus ja epävarmuus. Kunnes annostellaan lisää tietoa, johon pitää taas yrittää suhtautua. Tämä ruletti on pyörinyt pitkin vuotta, alusta ja yhä uudelleen.

Elämä epätietoisuudessa, odottaen järkytyksen sijaan helpotusta, pyrkien pitämään yllä positiivista mieltä ja toiveikkaita ajatuksia, on kuluttavaa. Niin kuluttavaa, että en jaksaisi enää yhtään enempää. Vieläkään en voi huokaista helpotuksesta. Vielä on liian tärkeitä kysymyksiä vailla vastauksia.

Tärkeintä on jaksaa hengittää. Siinä on päätavoite, muu on vähemmän merkityksellistä. Pienillä iloilla on suuri merkitys. Kuppi vahvaa teetä ja korvapuusti. Suklaata niin paljon kuin hyvältä tuntuu. Syliin kömpivä kissa. Kävely sumusateessa, joka raikastaa vaan ei kastele. Tunnetilaan sopiva musiikki ja Ohukaisen ja Paksukaisen yksinkertainen, mutta niin hankala elämä. On niin paljon kaunista ja hyvää, kaikesta huolimatta.

Elämässäni on ollut aikoja, jolloin en ole kyennyt näkemään valoa missään. On suuri lahja saada huomata, että vaikka olen surullinen ja huolissani, voin silti tuntea hetkittäin myös iloa ja keveyttä. Nähdä elämän kauneuden kaiken keskellä.

En tiedä mistä monen mutkan jälkeen löysin luottamuksen elämään, mutta olen siitä äärimmäisen kiitollinen. Kun elämässä on mietittäviä, pelottavia, huolestuttavia asioita enemmän kuin tuntuu kohtuulliselta, on helpottavaa huomata, että jaksan silti uskoa asioiden kääntyvän parhain päin. Luotan siihen, että kaikki kääntyy hyväksi.

Olen oppinut ymmärtämään ja hyväksymään, että kaikelle on aikansa. Mikään ei ole pysyvää. Väliaikaista kaikki on vaan, nämä huolet ja murheetkin.

Minulla on loputtomasti syitä kiitollisuuteen. Pieniä ja suuria. Sen ymmärtäminen antaa voimaa jaksaa hengittää. Samoin Anna Puun Hyvä hetki kuulokkeissa.

tulkoon mitä vaan
tai jääköön tulematta
kaikki on hyvin
kaikki on hyvin

Heijastin heilumaan!

Tuntuu hyvin ikävältä, kun auton eteen tulee ihminen täysin yllätten, kuin tyhjästä.

Näin tapahtui eräänä pimeänä iltana. Ajoimme kaupungin valaistulla keskusta-alueella. Valo hukkui märkään tienpintaan. Meidän molempien katse ja keskittyminen oli ajosuuntaan, mutta tietä ylittävä, tummiin pukeutunut ihminen maastoutui pimeyteen lähes täydellisesti.

Sitä voisi luulla, että suojatietä ylittävää aikuisen kokoista ihmistä ei voi olla huomaamatta valaistulla tiellä, mutta luulo on väärä. Autosta katsoen edessä päin oli pimeä puisto, jota vasten tummaa hahmoa ei voinut erottaa. Hänet paljasti ainoastaan pitkien hiuksien takaa vilahtaneet vaaleat kasvot!

Säikähdin tilannetta ja sain muistutuksen heijastimen tärkeydestä. Tuntui järkyttävältä, että kävelyvauhtia valaistua tietä ylittävä ihminen voi tipahtaa eteen kuin tyhjästä.

Olen aika varma siitä, että moni pimeällä liikkuja kuvittelee muiden näkevän hänet paremmin kuin todellisuudessa tapahtuu. Varsinkin valaistulla kaupunkialueella moni saattaa ajatella, että kun katuvalot valaisevat ja autoissa on valot, niin hänet nähdään. Näin ei kuitenkaan ole, näitä yllättäen auton eteen ilmestyviä ihmisiä on paljon.

Säästäkää kanssakulkijoitanne säikähdyksiltä, ja käyttäkää heijastinta.

Niitä saa olla mielellään useampiakin. Huolehtikaa, että heijastimenne voi nähdä joka suunnasta. Esimerkiksi kiinteästi kassiin kiinnitetty heijastin ei välttämättä näy kuin yhteen suuntaan, jolloin se yksinään ei riitä. Heiluvat heijastimet ovat paras vaihtoehto.

Itse käytän käsivarressa heijastinnauhaa ja sen lisäksi klipsaisen esimerkiksi farkkujen vyölenkkiin kiinni heiluvan heijastimen, joka roikkuu noin polven korkeudella. Jos käytän kassia, niin pujotan sen sankaan kuminauhaan kiinnitetyn heijastimen.

Kävellessäni pari päivää sitten pimeässä, sateisessa illassa kohti kotia, olin törmätä toiseen pimeässä kävelleeseen. Hän oli jo vahvasti reviirilläni ennen kuin hänet huomasin. Yllätys taisi olla molemminpuolinen. Hän tuli kävelytielle talon pihasta, jota ei ollut valaistu juuri nimeksikään. Mietitytti, että pitääkö tässä seuraavaksi hommata jo otsalamppukin…

Lumen tuloa odotellessa.

Tavaroihin ja paikkoihin kiintymisestä

En juurikaan kiinny tavaroihin. Minun on ollut helppo luopua tarpeettomista tavaroista tai vaatteista, vaikka olisin niistä pitänytkin. Mitään en ole jäänyt kaipaamaan.

Tavaroiden sijaan kiinnyn paikkoihin. Olen asunut lapsuudenkotini jälkeen kymmenessä eri asunnossa, nykyinen koti on numero 11. Jokainen muutto on ollut haikea. Olen muuttanut mielelläni uusiin paikkoihin, mutta entisen kodin hyvästeleminen on saanut joka kerta vuodattamaan kyyneliä.

Katselin huvikseni myytäviä asuntoja netistä, ja näin sattumalta myynti-ilmoituksen edellisestä kodistamme. Joitakin vuosia sitten törmäsin netissä sitä edelliseen kotiimme.

Tuntuu erikoiselta vierailla pitkästä aikaa entisessä kodissaan valokuvien välityksellä. Katsoa miten seuraava asukas on kotinsa sisustanut, ja mitä omista sisustusratkaisuista on vielä jäljellä. Huvittavinta on tunne siitä, että seuraava asukas on tehnyt ihan kummallisia valintoja. Miksi ihmeessä sohva on sijoitettu noin? Ai hän ei pitänytkään väreistä, vaan halusi beigeä. Jossakin sydämen tienoilla on yhä tunne siitä, että kyse on minun kodistani, vaikka asia on ollut toisin jo pitkän aikaa.

Katselen myytäviä asuntoja osin juuri siksi, että voisin vielä palata entisiin koteihini edes kuvien välityksellä. Minulla on valokuvia vain hyvin harvoista kodeistani. Muistikuvia ja muistoja sitäkin enemmän.

Mieleeni ovat jääneet tarkkaan aivan alkuajat uudessa kodissa. Se ihana vapauden tunne kun kaikki on vasta alussa ja asunto vielä tyhjä. On tilaa ja mahdollisuuksia vaikka mihin. Mielessä remonttihaaveita tai suunnitelmia huonekalujen järjestyksestä. Muutaman asunnon kohdalla muistan miten söimme kumppanini kanssa pizzaa hämärän asunnon lattialla istuen, keittiön ja kylpyhuoneen valaisinten ollessa sillä hetkellä asunnon ainoat valonlähteet.

Muistan asuntojen tuoksuja ja ääniä. Miltä ilma tuoksui ulkona, kun ensimmäisen kerran menin käymään omilla avaimilla uudessa kodissa. Millainen tuoksu asunnossa oli. Miten oven kolahdus kaikui rapussa, tai miten kuuntelin hissistä asuntoon kantautuvia ääniä. Miten parketti napsui, kun päästin raikasta talvi-ilmaa tuoreelta remontilta tuoksuvaan asuntoon.

Muistoni eivät kiinnity tavaroihin vaan asuntoihin ja niiden lähiympäristöön. Eri koteihin liittyy erilaisia tapahtumia ja tunnelmia. Elämän käännekohtia, iloja ja suruja. Eri ihmisiä, joista suurin osa ei enää ole elämässäni kuin erilaisina muistoina.

Edelliseen kotiimme liittyy paljon remonttimuistoja. (Ehkä liikaakin. Saimme asunnon viimeisteltyä samalla viikolla kun luovutimme avaimet uudelle omistajalle.) Jätimme kädenjälkemme lähes jokaiseen pintaan pihaa myöten, vain alakerran parketille, kylpyhuoneelle ja saunalle emme tehneet mitään.

Kuvia katsoessa oli ilo huomata, että sisustusratkaisumme olivat kestäneet aikaa ja sopineet myös uusien asukkaiden makuun. He olivat ainoastaan maalanneet seiniä ja portaat, joiden kuulaan siniseen väriin me puolestamme olimme ensi kerran asunnon nähdessämme ihastuneet. Heidän jäljiltään asunto näytti selvästi pienemmältä. Aikoinaan asemahallin mieleen tuonut avokeittiö-olohuone oli kutistunut ahtaaksi ja sekavaksi tilaksi. Suurempi tavaramäärä vei minun silmissäni huomion kaikesta siitä, mikä asunnossa oli erityistä. Kuvista päätellen hekään eivät näytä olevan puutarhaihmisiä.

Vanhan kodin kuvien katsominen toi mieleen valtavasti muistoja. Hauskoja ja vähemmän hauskoja hetkiä. Muistoja monista ihmisistä. Jopa siitä, mikä kappale naapurin päässä soi pihatalkoissa. Ja valitettavasti myös siitä, mikä oli toisen naapurin suosikkilaulu hänen harjoitellessaan perjantaisin karaokea varten.

Välillä ikävöin kovasti entisiä kotejani. Ja ihmisiä joita niihin tavalla tai toisella liittyy.

Avaruutta olohuoneeseen

Kirjoitin aiemmin, että meillä on olohuoneessa (ruoka)pöytä, joka tuli hankittua lähinnä siksi, että sille sattui olemaan tilaa. (En muista kirjoitinko asiasta kommenteissa vai tekstissä.) Kenties ajattelimme pöytää hankkiessa, että sille olisi monenlaista käyttöä. Todellisuus osoittautui kuitenkin toisenlaiseksi. Pöydälle oli käyttöä alle kymmenen kertaa vuodessa. Lähinnä pöytä keräsi tavaroita, jotka eivät siihen kuuluneet.

Pöydästä kirjoittaminen kypsytti mielessäni kysymyksen, onko pöytä meille oikeastaan tarpeellinen. Keittiössä on ruokapöytä, jota käytämme monipuolisemmin kuin olohuoneen pöytää. Pyöreä pöytä on kaunis, mutta monella tavalla epäkäytännöllinen. Kirjoitan, ompelen tai teen oikeastaan mitä vain mieluummin suorareunaisen pöydän äärellä.

Päätimme luopua pöydästä. Samalla myimme pois myös sohvan, joka osoittautui käytössä kaikin puolin ikäväksi. Siitä ei jäänyt kerrassaan mitään positiivista sanottavaa.

Mitä sohvan tilalle? Kas siinä hetkeksi miettimistä. Tavallista sohvaa emme enää halunneet, sillä mikä tahansa muu ratkaisu sopisi tilaan paremmin. Nojatuolit olisivat olleet hyvä ratkaisu, mutta sopivia irtopäällisin varustettuja vaihtoehtoja ei löytynyt. Päädyimme ratkaisuun, joka olisi mahdollisimman muuntelukelpoinen. Hankimme kaksi käsinojatonta ”nojatuolia” (lainausmerkit, koska istuin on niin leveä, että kaksi aikuista sopii istumaan siinä vierekkän – ei vastaa minun käsistystäni tavallisesta nojatuolista), jotka voi sijoittaa vierekkäin ikään kuin sohvaksi tai erikseen kahdeksi tuoliksi. Syksyisten lukutuokioiden kunniaksi sijoitimme tuolit kolmannella tavalla, vastakkain, jolloin voi istua mukavasti kuin divaanilla. Tilaa riittää mukavasti kahdelle aikuiselle ja kahdelle kissalle.

Laitoin tuolit aluksi vierekkäin seinän viereen, entisen sohvan paikalle. Kesti muutaman päivän, että silmä tottui aluksi valtavalta näyttäneeseen istuinratkaisuun. Tilanne helpottui, kun ehdin ajan kanssa veivata kalusteita uuteen järjestykseen. Lopulta tuolit päätyivät vastatusten pitkämäisen huoneen päätyyn, niin että niiden ympäri mahtuu helposti kulkemaan. Huoneen toinen pitkä sivu jäi kissojen raapimispuuta ja imuria (kuuluu vakiona olohuoneen sisustukseen) lukuun ottamatta tyhjäksi, mitä arvostan arjessa suuresti. Tyhjään tilaan on helppo tuoda pyykkiteline, silityslauta tai vaikkapa keittiön pöytä joulun ajaksi. Huonekalujen järjestystä miettiessä pidin tärkeänä, ettei pyykkitelinettä tarvitse pystyttää keskelle lattiaa tielle tai muuten huoneen paraatipaikalle. Kummasti pyykkitelinekin näyttää paremmalta, kun sen ympärille jää tarpeeksi tilaa.

Imurointi on todella paljon mukavampaa kuin ennen, kun ei tarvitse siirrellä tuoleja pöydän alta tai kierrellä pöydänjalkoja! Kolistelin niihin imurilla joka kerta, vaikka miten yritin varoa. Pöydän ja kahden tuolin lähdettyä olohuoneeseen tuli sen verran lisää tilaa, että kalusteiden järjestystä on helpompi muuttaa tarvittaessa. Ennen huonejärjestys pysyi samana pitkään, mutta nyt uusia istuimia sopii vapaasti liikutella avarassa tilassa sen mukaan millaiseen käyttöön niitä kaipaa.

Olohuonetta uusiksi ajatellessa tulimme kokeilleeksi jotakin uutta myös keittiössä. Meillä on ollut keittiössä seitsemän vuotta sama pöytä, emmekä koskaan olleet kokeilleet sopisiko se tilaan toisin päin. Kun pöydän äärellä istuu kaksi ihmistä kummallakin puolella, on sen verran ahdasta, että kyynärpäät kolisevat yhteen. Yleensä kuitenkin isäntäväki istuu lähempänä pöydän kulmia, jotta tältä vältyttäisiin… Kokeilimme josko pöytä sopisi keskelle lattiaa niin, että sen joka sivulla sopisi istumaan, kuten pöydän pienen koon huomioiden alunperin lienee tarkoitettukin. (Pöytä on löytö kierrätyskeskuksesta, riittävän pienikokoista mutta silti riittävän tilavaa oli kaupoista turha haeskella.) Olimme pitäneet vaihtoehtoa mahdottomana, mutta eihän se ollutkaan! Pöydän ollessa keskellä lattiaa pienessä keittiössä on varmasti tiivis tunnelma, mutta sen ympärille sopii riittävän hyvin.

Olohuoneen pöytää hankkiessa mietimme aikoinaan sitäkin, että sen ympärille vieraat saa sopimaan paremmin kuin pieneen keittiöön. Kuitenkin kun vieraita on ollut käymässä, keittiön pöydän äärellä on vaihdettu kuulumisia ennen kuin sitä on ehditty kattaakaan -  eikä vierailla ole ollut aikomustakaan siirtyä tilavampaan olohuoneeseen. Pienissä kodikkaissa tiloissa on viehätyksensä.

P.S. Pahoittelen, että saatte tyytyä pelkkään tekstiin. Kuvia ei edelleenkään ole tulossa. Kauniilla kuvilla kuorrutetut varsinaiset sisustusblogit ovat asia erikseen, minä vaan mietiskelen tekstimuodossa.

Suruaika

Kuolema tuntuu tulevan aina yllätyksenä. Siihen ei osaa varautua. Ei siltikään, vaikka tietää, että aika voi olla jo lähellä. Suruviesti on joka kerta kuin isku palleaan. Yhtäkkiä ei enää voikaan tavoittaa ihmistä, joka vielä hetki sitten oli olemassa.

Lopullisuuden tunne peittää alleen kaiken. Ei enää tuttua ääntä, laulua, naurua. Ei enää tarinoita ja ajatuksia. Vain muistot.

Mitä meistä jää sen jälkeen kun meitä ei enää ole? Muistojen lisäksi?

Käydessäni läpi tavaroita, joita niiden omistaja elinaikanaan kovasti varjeli, mietin että tässäkö tämä nyt oli. Yhtäkkiä aiemmin tärkeillä tavaroilla ei ole merkitystä enää kenellekään. Miltä tuntuu joutua käymään läpi toiselle tärkeitä tavaroita, miettiä niiden sijoituspaikkaa? Kierrätykseen vai roskiin? Jollekin läheiselle ihmiselle?

Joidenkin tavaroiden kohdalla päätöksenteko tuntuu helpolta, toisten vaikeammalta, mutta koko ajan ristiriitaiselta. Toiselle ihmiselle tärkeät harrastukset ja niiden jälkeensä jättämät tavarat joutuvat arvioinnin kohteeksi. Millä on merkitystä, millä ei?

Oletteko miettineet, miten kohdata sureva ihminen? Mitä pitäisi sanoa? Pitäisikö osata sanoa jotakin erityistä, lohduttavaa, viisasta? Omasta kokemuksestani voin kertoa, että kaksi sanaa riittää, mitään muuta ei tarvitse sanoa tai tehdä. Otan osaa. Yksinkertaista, tavallista ja voi kuulostaa kliseeltä, mutta voin kertoa, ettei se tunnu siltä, kun näiden sanojen vastaanottajaksi joutuu. Ajattelen lämmöllä jokaista, joka on ottanut osaa suruuni. Tuntuu kuin olisin saanut antaa pieniä paloja surustani toisten ihmisten kannettavaksi. Kahdella pienellä sanalla voi olla suuri voima.

Olen kiitollinen muistoista, yhteisistä hauskoista kokemuksista, niistäkin joista tuli hauskoja vasta paljon jälkeenpäin menneitä kommelluksia muistellessa. Olen kiitollinen, että nyt poissa oleva ihminen opetti minua arvostamaan monia asioita, joista tuli tärkeä osa elämääni. Olen kiitollinen, että kaikki tapahtui nopeasti, ilman suurta kärsimystä.

Enää ei meinaa löytyä sanoja. Katselen mielessäni muistojen filminauhaa ja sytytän kynttilän. Aika kuluu eteenpäin hetki kerrallaan.

Raaskitko käyttää tavaroitasi?

Onko teillä lukijoilla lähipiirissänne tai tutuissanne ihmisiä, jotka ostavat itselleen tavaroita tai vaatteita, joita eivät raaski käyttää? Tunnistatko itsessäsi tämän piirteen?

Minut kuvatunlainen tavaroiden säästäminen tekee hieman surulliseksi. Jos ostamaansa tavaraa ei raaski käyttää, vaan sitä säästää ”pahan päivän” tai minkä hyvänsä varalle, niin eikö tavaran olisi voinut yhtä hyvin jättää ostamatta? Mitä iloa ja hyötyä tavarasta oikeastaan on, jos sitä säilytetään käyttämättömänä? Varsinkin kun kysymys on tavarasta, joka on ostettu tarpeeseen ja käyttöä varten.

Olen tullut tutuksi ilmiön kanssa seuraamalla sitä sivusta. Seuraamassani tapauksessa tilanne muistuttaa itse luotua pula-aikaa. Vanhojen ja paljon käytettyjen vaatteiden tilalle olisi tarpeen löytää uusia. Sellaisia löytyykin. Lopputulos? Kaapeissa on vuosien (tai vuosikymmenten) ajalta lähes tai kokonaan käyttämättömiä vaatteita, koska niitä säästetään. Minkä vuoksi, en tiedä. Käytössä ovat edelleen samat vaatteet, jotka oli tarkoitus korvata uusilla.

Sama ilmiö voi näkyä myös niin, että ostetaan huonekalu johon valitaan mieleinen verhoilukangas – joka sitten peitetään toisella kankaalla. Millaisella, sillä ei ole paljonkaan merkitystä, pääasia että verhoilu on piilossa ja siten suojassa kulumiselta.

On hyvä arvostaa omistamiaan tavaroita ja pitää niistä hyvää huolta, sillä tavalla ne saa kestämään mahdollisimman pitkään. Se on ekologinen tapa toimia. Tavaroistaan saa kuitenkin myös nauttia.

Oma näkemykseni tavaroiden käytöstä ja säästämisestä on jotakuinkin päinvastainen. (Ehkä sivustakatsojan roolilla on ollut vaikutuksensa.) En halua säilytellä tavaroita tai vaatteita käyttämättöminä. Tavaran lojuminen käyttämättömänä laskee sen arvoa silmissäni. Haluan omistaa tavaroita, joita todella tarvitsen ja joita käytän.

Omistamieni vaatteiden ja tavaroiden on myös kestettävä normaalia käyttöä. En halua omistaa tavaroita joita pitää varoa. Ostin joskus kauan sitten hetken mielijohteesta valkoisen vakosamettitakin. Pidin sitä muutaman kerran, ollen jatkuvasti varuillani, kunnes lahjoitin sen jollekulle joka osaa olla sen kanssa. Takki oli aivan liian arka normaaliin käyttööni.

Tunnen myös jonkinlaista vastenmielisyyttä erityisen arvokkaita tavaroita kohtaan. Sellaisten kanssa tulee tunne, että niitä on varottava ja varjeltava. Liian raskasta. Vuosia sitten luin lehden palstaa, jolla lukijat saivat kysyä arviota tavaroidensa arvosta. Eräs maljakko arvioitiin niin arvokkaaksi, ettei sitä tulisi lainkaan käyttää maljakkona. Ei selvästikään minun maljakkoni!

Tiedän, että monen mielessä tavarat tuntuvat sitä arvokkaammilta, mitä korkeampi niiden rahallinen arvo on. Itse en koe asiaa näin. Muilla arvoilla on minulle huomattavasti enemmän merkitystä kuin tavaran rahallisella arvolla; käytettävyys, laatu ja kauneus etunenässä. (Toki näiden kohdatessa yhdessä tuotteessa on usein raotettava hieman enemmän kukkaronnyörejä.) Yhtä matala kynnys on ollut luopua edullisista tavaroista kuin designistakin. Jos tavara on tullut tarpeettomaksi, niin se on tarpeeton, oli sen rahallinen arvo mitä hyvänsä. En osaa arvostaa tavaroita niiden rahallisen arvon perusteella. Minun on aina ollut vaikea ymmärtää kalliiden merkkituotteiden viehätystä sen vuoksi, että ne ovat kalliita merkkituotteita.

Mitä vähemmäksi tavarani ovat käyneet, sitä enemmän olen oppinut arvostamaan niitä, jotka vielä ovat jäljellä. Saan vähemmistä tavaroistani enemmän iloa. Osoitan arvostustani käyttämällä tavaroitani, ja huolehdin hyödyllisistä ja kauniista arjen apulaisista mielelläni.