Paniikkiostos ”varmuuden vuoksi”

Olen huomannut, että on olemassa tyypillinen tilanne, jolloin ostan helposti enemmän kuin tarvitsen.

1. Minulla on hyvin tarkkaan mietitty tarve, jota on vaikea toteuttaa, koska sopivaa tuotetta ei meinaa löytyä.
2. Tarpeen toteuttamiselle on jokin konkreettinen aikaraja, joka on jo lähellä.

Mihin tämä johtaa?

Mitä enemmän joudun etsimään, sitä enemmän paineet tarvitsemani löytämiseen kasvavat.

Harkintakykyni alkaa hämärtyä.

Vaatimustasoni laskee. Usein liian paljon, jolloin teen virheostoksia. (Alennukset laskevat vaatimustasoani entisestään.)

Kun lopulta löydän tarvitsemani, stressitilanne ei laskekaan. Aivoni eivät ymmärrä ongelman jo ratkenneen, vaan paineen tunne jatkuu. Tässä vaiheessa en kykene enää ajattelemaan normaalisti. (Mahdollisia syitä voi hakea vaikka liian pitkään jatkuneesta ärsyketulvasta, väsymyksestä ja verensokerin laskusta.)

Ostan ”varmuuden vuoksi” vielä toisen tai kolmannen, jos jotakin sopivaa osuu kohdalle.

Koin mainitun tilanteen alkukesällä. Tuskastuttavan kuumat ilmat pääsivät yllättämään. Inhoan kuumia kesäpäiviä ja ihoni palaa herkästi auringossa. Olin ollut vasta miettimässä hellepäiviin sopivan pitkähihaisen paidan teettämistä ompelijalla, kun se olikin jo liian myöhäistä tämän kesän osalta. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: pysyä kaukana auringosta ja kärsiä kuumasta vääränlaisissa vaatteissa tai ostaa ilmava pitkähihainen paita.

Tiesin mitä haluan. Paidan tulisi olla kevyt, ja sen tulisi suojata hyvin kaikkialta. Paita ei saisi olla muodottoman väljä, mutta ilman olisi päästävä kiertämään. Siinä vaiheessa kun järkeni vielä toimi normaalisti, löysin melkein sopivan paidan, mutta pääntie oli liian avonainen. Paita ei olisi suojannut tarpeeksi. Tästä eteenpäin tilanne menikin hankalaksi.

Olin kiertänyt keskustan kaupat lähes läpikotaisin. Olin käynyt jopa parissa halpaketjun kaupassa, joissa en yleensä käy. Sanat eivät riitä kertomaan miten tarpeekseni tuona päivänä sain tunikoista. Meni yli ymmärrykseni miten vaikeaa on löytää hellevaatteita, joissa on edes jonkinlainen muoto ja istuvuus.

Mitä seuraavaksi? Auto alle ja pois keskustasta. Minulle alkoi olla aika sama miltä tarvitsemani vaate näyttäisi, kunhan se olisi kevyt ja suojaava. En halunnut viettää jokaista kaunista kesäpäivää sisätiloissa. Kohtuuttoman vaivan jälkeen löysin jotakin tehtävään kelpaavaa kirpputorilta. Kevyt, pehmeää kangasta oleva paitapusero, joka ei tuntunut edes rypistyvän helposti. Paidan istuvuus olisi voinut olla parempikin. Selkäpuolelle olisi mahtunut vaikka kyttyrä.

Koko päivän kestänyt epätoivoiselta tuntunut etsintä oli jättänyt jälkensä. Mietin, että mitäs sitten kun paitani on pesussa? Mitäs sitten laitan päälleni? Näin jälkikäteen kun mietin, niin tunnetilani oli kohtuuttomissa mittasuhteissa. Olotilani antoi paniikinomaista viestiä, kuin minulla olisi ollut suurempikin hätä.

Ruokakaupassakin katselin vielä paitoja. Alerekissä oli paita, jota olin aiemmin katsonut ja jonka olin hylännyt, koska se ei ollut aivan sitä mitä olisin tarvinnut. Halpa hinta sai minut kokeilemaan paitaa. Se sopi varsin hyvin. Ostin paidan.

Kotona (syötyäni hyvin) ihmettelin, miksi ihmeessä ostin tiiviin puuvillapaidan, joka vaatii silittämistä. Siitähän on enemmän haittaa kuin hyötyä. Ja miksi en tyytynyt siihen ensimmäiseen ostamaani paitaan? Olisinko toista tarvinnutkaan?

Nyt minulla on vaatehuoneessa paita ”varmuuden vuoksi”. En voinut palauttaa sitä, koska se oli alennuksessa. Pesin ja silitin (hankalasti siliävän) paidan ennen ensimmäistä käyttöä, jota ei ole toistaiseksi tullut. Miksi olisikaan, kun paita on minulle tarpeeton.

Jos joku kertoisi minulle mainitun tarinan ja kysyisi neuvoani, mitä sanoisin? Tuntisin myötätuntoa, kokemus ei olisi vieras minullekaan. (Kuinka ollakaan.) Ehdottaisin miettimään, voisiko paidasta olla jotakin iloa? Jos ei, ehdottaisin antamaan sen pois. Miksi kiusata itseään virheostoksista, niitä välillä tapahtuu vaikka miten yrittäisi niiltä välttyä.

Olen siinä vaiheessa, että mietin noudatanko omaa neuvoani. Inhoan ajatustakin paidan silittämisestä. Toistaiseksi olen vain miettinyt keinoja välttää vastaavat ostokset jatkossa. Ohjeet itselleni ovat seuraavat:

1. Päätä etukäteen, missä et halua käydä. Pidä päätöksestä kiinni, ettet kuluta turhaan voimiasi. Epätoivoinen hapuileminen joka suuntaan vain vaikeuttaa tilannetta.

2. Pidä tarpeeksi ruoka- ja juomataukoja.

3. Jos tunnet tilanteen toivottomaksi, eikä kyse ole nälästä, lähde kotiin. Kokeile uudelleen uusilla voimilla.

4. Muista että kyse on vain tavarasta. Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua, jos et löydä tarvitsemaasi?

Mikä minua asiassa eniten harmittaa? Paita symboloi minulle kaikkea sitä hukkaan heitettyä aikaa, jota olen viettänyt kaupoissa kierrellen, löytämättä mitään tai päätyen vääränlaisiin ostoksiin. Olisin niin mielelläni viettänyt sen ajan tekemällä jotakin aivan muuta.

Elämänlaatu etusijalla

Käydessäni läpi tavaroitani, miettiessäni luopuisinko vai säästäisinkö, törmään välillä tilanteeseen, joka saa minut hetkeksi turhautumaan.

Turhauttava tavara on yleensä jollakin tavalla tarpeellinen, olen käyttänyt sitä, ja saattaisin käyttää sitä jatkossakin. Ehkä tänä vuonna, ensi vuonna, tai sitä seuraavana. Katson tavaraa, enkä osaa heti tehdä päätöstä. Tavara tekisi mieli säästää ja siitä tekisi mieli luopua. Hankalaa.

On yksi kysymys, jonka silloin kysyn itseltäni. Se ohjaa minua kohti oikeaa päätöstä. Kysymys on yksinkertainen.

Lisääkö tämä tavara elämänlaatuani?

Tämän avainkysymyksen lisäksi voin kysyä vielä pari lisäkysymystä.

Miten tärkeää on voida käyttää tätä tavaraa vielä joskus?
Antaako tämä tavara minulle enemmän kuin ottaa?

Purin kakkuvuoat, piparkakkumuotit ja kaulimen useamman kerran kaapista, ja laitoin ne taas takaisin, kunnes erään kerran niiden tarpeellisuutta miettiessäni hoksasin kysyä itseltäni oikeat kysymykset.

Samalla kun selvitin suhdettani leivontaan liittyviin tarvikkeisiin, tulin muistelleeksi menneitä.

Leivoin aikoinaan mielelläni. Ruoanlaitosta en pitänyt, mutta leivoin senkin edestä. Monen monta kertaa leivoin, koska teki mieli makeaa, vaikka järkevintä olisi ollut syödä ihan tavallista ruokaa. Monena vuonna leivoin joulun alla enemmän kuin kaksi ihmistä kykeni syömään ennen kalenterin kääntymistä uuteen vuoteen. Monen joulun kuluttua ymmärsin, että kumppanini ei erityisesti välittänyt makeista leivonnaisista, vaan söi niitä vain minun seurakseni.

Tätä kaikkea mietittyäni totesin, että elämänlaatuni ei siitä lisäänny, vaikka pitäisinkin itselläni mahdollisuuden leipoa piparkakkuja tai kuivakakkua. Tai mitä tahansa mitä varten tarvitsisin kaulinta. Minun ei olisi mitenkään välttämätöntä voida leipoa, vaikka sellainen mieleeni juolahtaisikin. Tiesin etten katuisi hetkeäkään, vaikka veisin itseltäni tuon mahdollisuuden.

Kukaan muu ei tulisi leivonnaisiani kaipaamaan. Muutaman piparkakun voisin halutessani yhtä hyvin ostaa kaupasta tai leipomosta. Jouluna tärkeintä on aina ollut hyvä ruoka, jonka jälkeen ei jälkiruoalle ole jäänyt tilaakaan, yhdessä nautittu suklaa on riittänyt enemmän kuin hyvin. Vain itseäni varten leivotun herkun syöminen yksin ei koskaan voisi voittaa yhdessä nautiskeltuja herkkuja.

Päätin vähentää leipomismahdollisuuksiani vieläkin enemmän. Luovuin myös sähkövatkaimesta.

Sisäinen sokerihiireni oli vuosien mittaan ollut hiljenemään päin. Olin aikojen saatossa vähentänyt sokerin käyttöä, ja huomannut etteivät gluteeniviljat ole minulle hyväksi. Päätin etten edes opettele tekemään gluteenittomia herkkuja samassa mittakaavassa kuin ennen oli ollut tapanani leipoa.

Otin joitakin mahdollisuuksia pois saadakseni jotakin lisää. Halusin päästä eroon vastentahtoisuudestani ruoanlaittoa kohtaan. Päätin jatkossa viettää keittiössä enemmän aikaa terveellisen ja maukkaan ruoan parissa. Leipominen jäisi harvinaisia erityistilanteita varten, ja leipoisin vain jotakin hyvin yksinkertaista, mitä varten en tarvitsisi edes sähkövatkainta. Kokemus on opettanut, että parhaat herkut – kuinka ollakaan – ovat hyvin yksinkertaisia.

Ennen tavaroista luopumista ei usein osaa aavistaakaan millainen vaikutus sillä voi olla.

Minulle on käynyt useamman kerran niin, että luopuminen on potkaissut käyntiin muutoksen, joka on jossakin mielen perukoilla odottanut toteuttamista ”sitten joskus” ja ”kun jaksaisi”. Luopuminen on ikään kuin avannut sulkuportit, antanut uutta voimaa ja keinoja päästä eteenpäin kohti tavoittelemiani asioita.

Halusin vähentää mahdollisuuksiani saadakseni uutta energiaa toimia toisin. Ja se onnistui yli odotusten. Minusta ei tullut gourmetkokkia, mutta aloin keskittyä yhä enemmän yksinkertaisiin, maukkaisiin raaka-aineisiin. Nautin ruoasta enemmän kuin koskaan. Päätös lähestulkoon lopettaa leipominen toi tilalle halun huolehtia itsestäni enemmän ja tarjota itselleni parempaa ravintoa.

Herkkuni muuttuivat toisenlaisiksi. Nautin makeasta tomaatista tai mehukkaasta omenasta. Kirsikoista, appelsiineista, päärynöistä. Kuivatuista viikunoista.

Ja jos joku olisi muutama vuosi sitten sanonut, että tulen vielä tuntemaan itseni mahdottomaksi herkuttelijaksi nauttiessani paksusta maustamattomasta jogurtista pähkinöiden ja hunajan kera, olisin epäillyt ettei hänellä ole kaikki ihan kotona.

Olen oppinut, että kohdatessani tavaroihin liittyvää turhautumista, kaksi puolta minussa on napit vastakkain. Toinen haluaa pitää sen mihin on tottunut, ja toinen puoli haluaa mennä elämässä eteenpäin, vaikkei edes tarkalleen tietäisi minne.

Eteenpäin jatkaminen on aina osoittautunut oikeaksi ratkaisuksi.

Yltäkylläisyys, hyvinvointi ja kestävä kulutus

Olen miettinyt paljon nykyisen yltäkylläisyyden ja kulutuskulttuurin vaikutusta hyvinvointiini. Yhtälö on hyvin selvä. Mitä enemmän olen kuluttanut, sitä onnettomampi olen ollut. Ja mitä onnettomampi olen ollut, sitä enemmän olen kuluttanut.

Löydettyäni minimalismin olen alkanut yhä vahvemmin kyseenalaistaa kaikkea sitä, mitä nykyinen kulutuskulttuurimme pitää tavallisena. Olen luopunut suuresta määrästä tavaroita, ja huomannut sen tuovan monenlaisia hyötyjä ja lisäävän onnellisuutta. Olen selvittänyt itselleni, mikä elämässäni on todella tärkeää, ja pyrkinyt karsimaan epäolennaisuudet pois. Mitään pois karsimaani en ole kaivannut takaisin.

Sen sijaan olen ihmetellyt, millaisen kuplan ihminen oikein voi ympärilleen rakentaa, ja kuvitella sen olevan itselleen sekä hyödyksi että ainoa vaihtoehto.

Olen parhaillaan lukemassa Worldwatch-instituutin julkaisemaa raporttia Maailman tila 2013. Se on herättänyt paljon ajatuksia, ja tuonut vastauksia mietteisiini. Näin kirjoittaa Erik Assadourian, instituutin vanhempi tutkija ja toinen raportin päätoimittajista, artikkelissaan Kestävä elämäntapa:

”Miksi ihmiset kuluttavat liikaa? Olisi liian yksinkertaista vastata, että he kuluttavat, koska heillä on varaa siihen. Oikeampi syy on, että kulttuurisia normeja, arvoja, perinteitä, symboleja ja tarinoita on vuosikymmenten aikana muokattu kulutusta suosivaan suuntaan. Päättäjät säätivät lait, markkinoijat nostattivat tarpeen ja halun, tuottajat loivat uudet tuotteet ja ajan oloon ”kuluttajat” sisäistivät uuden elämäntavan. Useimmissa yhteiskunnissa konsumerismi vaikuttaa niin luonnolliselta, että vaihtoehtoista elämäntapaa on vaikea kuvitella.”

Naulan kantaan ja bingo.

Konsumerismi vaikuttaa niin luonnolliselta. Tästä luonnollisuuden tunteesta olen nyt reilun parin vuoden ajan pyrkinyt pyristelemään eroon.

Nykyinen yltäkylläinen kulutuskulttuurimme tuntuu niin itsestään selvältä ja tutulta, että siitä pois oppiminen vie aikansa. Vanhat toimintamallit ja tottumukset istuvat tiukassa.

Saan kylmiä väreitä sanoista ”kestävä kulutus” ja ”kestävä kehitys”. Näillä sanoilla yritetään uskotella, että nykyisenkaltainen kulutus voisi jatkua loputtomiin, kunhan vain teemme pieniä muutoksia ja valitsemme ostamamme tavarat paremmin. Näinhän asia ei ole. Tulevat sukupolvet saavat todella laittaa luovuutensa peliin, jotta keksivät keinot luovia jo nyt näkökentässä siintävässä niukkuuden maailmassa.

Uusiutumattomien resurssien voimakas ylikulutus on johtamassa siihen, että ne käyvät tulevaisuudessa yhä harvinaisemmiksi. Niistä voi tulla pulaa jo tällä vuosisadalla. Esimerkiksi erilaisten metallien ja alkuaineiden louhiminen ja jalostaminen tulee yhä kalliimmaksi, mikä tietenkin tulee näkymään tavaroiden hinnoissa. Valtaosa teollisuusmaiden materiaalivirroista koostuu uusiutumattomista raaka-aineista. Ja mikä kaikkein hulluinta, käytämme niitä huolettomasti – ja vieläpä pitkälti kertakäyttöisesti!

Maailman tila 2013 -raportin mukaan kierrätys ei ole viimeisen 40 vuoden aikana juuri lisääntynyt. Kierrätysaste on heikko: tutkituista 60 metallista yli puolella kierrätysprosentti oli alle yksi. Alle kolmasosalla kierrätysprosentti oli enemmän kuin 50.

Laittaa miettimään. Paljon.

Olen kypsytellyt viime aikoina monenlaisia ajatuksia siitä, miten monin tavoin voisin omaa kulutuskäyttäytymistäni muuttaa, mutta yksi alkaa nyt kiteytyä erityisen kirkkaaksi. Ehdotin jo kumppanilleni, että emme ostaisi ensi vuonna mitään muuta kuin ruokaa ja muita välttämättömiä päivittäistavaroita. Välttäisimme kaikin voimin tavaran ostamista. Ehdotin myös, että laittaisimme kuukausittain saman summan säästöön, minkä tänä vuonna keskimäärin kuukaudessa kulutamme vastaaviin ostoksiin. Kumppanini suostui sen enempiä miettimättä.

Miksi vasta ensi vuonna, miksei vaikka saman tien? Ensinnäkin halusin antaa kumppanilleni aikaa tottua ajatukseen, ja miettiä mitä se hänen kohdallaan käytännössä voisi tarkoittaa. Halusin varmistaa sekä hänen että oman sitoutumiseni asiaan, valmistautumalla tulevaan mahdollisimman hyvin. Olen huomannut, miten helposti kaikki kielletty kiinnostaa.

Ostolakon aloittaminen vasta ensi vuoden alussa ei tarkoita sitä, että loppuvuoden ostelisimme kaikenlaista, jotta ensi vuodesta tulisi helppo. Päinvastoin, aion loppuvuoden ajan erityisen tarkkaan tutkia, mitä tähän mennessä tänä vuonna olemme ostaneet, ja miten välttämättömiä nuo ostokset olivat. Olisiko ne voinut korvata jollakin? Olisiko sittenkin voinut olla ilman, vaikkei ostaessa siltä tuntunutkaan? Aion myös tutkia, mikä kaikki nykyisessä elämäntavassamme on vain tottumusta tai ylellisyyttä, ei välttämätöntä.

Mitä kuuluu?

Ystävääni tavatessani kysyin mitä hänelle kuuluu. Sain polveilevan vastauksen, jossa hän kävi läpi erilaisia pienempiä ja suurempia murheita. Kerrottuaan nämä ajankohtaiset kuulumiset ystäväni oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”95 prosenttisesti kaikki on hyvin. Olen onnellinen.”

Sen jälkeen hän alkoi miettiä, että miten tämä nyt näin meni. Miksi sitä kokee tarpeelliseksi vastata kokoamalla yhteen liudan erilaisia epäkohtia ja harmeja? Jos kuitenkin kokee pohjimmiltaan olevansa hyvin onnellinen, ja elämässä kaikki on 95 prosenttisesti hyvin?

Mietittyämme aihetta aikamme, hän kysyi olenko kirjoittanut siitä blogiini. Nyt kirjoitan.

Kun joku kysyy mitä sinulle kuuluu, mihin kiinnität huomiosi?

Minun on myönnettävä, että useimmiten vastaan jotakuinkin ”ei mitään erityistä”. (Mitä ihmeen erityistä sitä ihmiselle pitäisi aina kuulua? Ja toisaalta, eivätkö aika monet asiat voi olla ihan erityisiä? Eikö jokainen aamu, jolloin saan herätä, ole erityistä?) Ja sitten taidan kaivaa esiin asiat, joissa on jokin epäkohta…

Miksi ikävät asiat ylittävät uutiskynnyksen helpommin, kuin kaikki ne hyvät ja onnelliset asiat elämässä? En tiedä. Kell’ onni on, se onnen kätkeköön?

Keskustelumme muistutti minua siitä, miten helppoa on valittaa. Maailmastahan ei epäkohtia puutu, jos niitä alkaa etsiä. Omassa elämässäkin niitä riittää, kun niihin kiinnittää huomionsa. Usein tulee valitettua pienistäkin asioista, joilla on hyvin vähän merkitystä kaiken sen hyvän rinnalla mitä meillä on.

Mihin kiinnitämme huomiomme, sitä näemme yhä enemmän.

Jos keskitymme harmeihin ja murheisiin, on helppo löytää yhä lisää harmeja ja murheita. Jos sen sijaan katsomme kaikkea sitä, mikä elämässämme on kaunista ja hyvää, huomaamme yhä enemmän hyviä asioita. Ja ne murheetkin alkavat näyttää pienemmiltä. Tai ainakin ne tuntuvat helpommilta kestää.

Kannattaa miettiä hetki: millaisiin asioihin elämässä haluan kiinnittää huomioni?

Tiedoksi kuitenkin, että ”ajattele positiivisesti” on lause, jota en voi sietää. Aina ei voi eikä jaksa ajatella positiivisesti. Elämään mahtuu myös asioita, joista ei tarvitse löytää sitä kaiken kirkastavaa kultareunaa. Ei tarvitse yrittää ajatella positiivisesti, kun ikäviä, raskaita, kamalia asioita tapahtuu. Mutta asioista, jotka eivät oikeasti ole kuin hiekanjyvän kokoisia tässä elämässä, ei kannata tehdä suurempia kuin ne ovatkaan.

Väsymys ja huonot yöunet tekevät minusta usein ikävän ihmisen. Minusta tulee helposti valittaja. Joinakin aamuina se kääntyy jopa huumoriksi, niin kauhealta se kuulostaa. Minulla on menossa loppuelämän kestävä projekti valittaa vähemmän. En kerta kaikkiaan jaksa edes itse itseäni, kun saan valivali-langan päästä kiinni. Olen opetellut pitämään suuni kiinni ja keskittymään olennaisempiin asioihin. Voin valita jotakin mielekkäämpää valittamisen sijaan, sen yritän muistaa.

Kuin tueksi projektissani internetin ihmeellinen maailma toi eteeni Becoming Minimalist -blogissa julkaistun kirjoituksen How To Complain Less. Kirjoitus tarjoaa myös selityksen siihen, miksi niin helposti aloitamme keskustelun valittamalla.

”Take notice of how often we initiate conversations with a complaint. Often times, even subconsciously, this tactic is used because it garners a heightened response. Remove it from your arsenal. And try spreading some cheer with your opening line instead.”

”Mitä kuuluu?”
”Hyvää kuuluu, mukava nähdä sinua!”

Kaikelle on aikansa

Suuren osan elämästäni olen ajatellut, että asioista ja varsinkin ihmisistä luopumaan joutuminen on epäreilua. Sitä ei saisi tapahtua.

Muistan selvästi sanoneeni useita kertoja ääneen, että kenenkään ei pitäisi koskaan kuolla. Tärkeästä ihmisestä tai rakkaasta kissasta luopuminen, lopullisesti, on tehnyt kipeää. Niin kipeää, että sitä ei olisi halunnut hyväksyä. Henkinen jalan polkeminen ehkä helpotti surua (joka joskus naamioituu vihaksi), mutta luopumaan joutumista se ei perunut.

Olen surrut etukäteen ihmisten menettämistä, vaikka he vielä olivat elämässäni. Olen mielessäni katsonut ajassa eteenpäin, ja nähnyt elämäni tilkkupeitossa ihmisten jälkeensä jättämiä, ammottavia reikiä. Niin suuria, etteivät ne olisi enää kauniisti paikattavissa.

Tärkeiden tavaroiden rikkoutuminen tai elämän niihin tuomat jäljet ovat harmittaneet niin paljon, että toipumiseen on mennyt päiviä. Olen halunnut varjella sekä elämääni että tavaroitani kolhuilta, pitää kaiken hallinnassa.

En tiedä onko kyse vanhenemisesta, kasvamisesta vai pyrkimyksestäni minimalistiseen elämään (ehkä näistä kaikista), mutta yhtä kaikki, olen oppinut hyväksymään luopumisen väistämättömäksi osaksi elämää.

Kokemus tavaroista luopumisesta on auttanut ymmärtämään paremmin luopumiseen liittyviä tunteita. Surua, lämmintä haikeutta, pettymystä toteutumattomista haaveista, hetkellistä tyhjyyttä, epävarmuutta tulevasta. Olen luopunut tavaroista, jotka joskus olivat minulle hyvin tärkeitä, ja vielä luopumishetkelläkin merkityksellisiä. Olen oppinut luopumaan, vaikka en voi varmaksi tietää, mitä sen jälkeen tapahtuu.

Olen oppinut hyväksymään, että elämä on jatkuvassa muutoksessa. Sitä ei voi, eikä tarvitse yrittää hallita. Elämän ei tarvitse jatkua muuttumattomana, tai sellaisena kuin minä haluan, maailman tappiin asti. Olen helpottuneena irrottanut voimia vievästä takertumisesta. Jaksan helpommin eteenpäin, kun en takerru kiinni kaikkeen joskus tielleni osuneeseen.

Luopuminen on helpompaa, kun ajattelen, että kaikelle on aikansa ja paikkansa. Elämä jatkaa kulkuaan, vaikka onkin joiltakin osin erilaista kuin ennen. Jäljelle jää paljon arvokasta ja hyvää, vaikka kaikki entinen ei enää olekaan tässä.

Menetys on koskenut kipeimmin, kun olen menettänyt jotakin ennenaikaisesti. Vasta jälkeenpäin, syvimmän surun haalennuttua, olen ymmärtänyt, ettei minulle ole luvattu mitään. Ei ole olemassa sellaista kuin ”ennenaikaisesti”. On tuntunut kipeältä joutua huomaamaan, että olen luottanut siihen, että minulla on rajattomasti aikaa. Olen pitänyt kuluvia hetkiä niin itsestäänselvyyksinä ja loputtomasti toisiaan seuraavina, että olen tuhlannut niitä katsomalla menneeseen tai tulevaan. Miettinyt, mitä jossakin muualla olisi.

Ja jonakin päivänä mahdollisuus tehdä asioita ”myöhemmin” on otettu minulta pois.

On helpompi ajatella, että kaikelle on aikansa, jos sen ajan on elänyt. Voi tuntea kiitollisuutta kaikesta siitä mitä on saanut, jos todella on ollut läsnä omassa elämässään.

Enää en pidä kaikesta kiinni kaksin käsin. Sen sijaan nautin kaksin verroin siitä mitä minulla on. Rakkaista ihmisistä ja eläimistä, yhteisistä hetkistä, luonnon aistimisesta, kiinnostavasta tekemisestä, hyödyllisistä tavaroista. Kaipaan elämääni vain sen verran, mihin ehdin ja jaksan rauhassa keskittyä.

Kun seuraavan kerran joudun luopumaan jostakin tärkeästä ja rakkaasta, toivon tuntevani, että olin läsnä yhteisissä hetkissä, ja todella osasin arvostaa sitä mitä minulla oli. Silloin on helpompi päästää irti surusta, ajatella että kaikelle on aikansa, ja jatkaa eteenpäin.

Kyllästytkö helposti tavaroihisi?

Saako kyllästyminen sinut ostamaan uutta, vaikka varsinaista tarvetta uuden ostamiselle ei olisikaan? Mikä neuvoksi osteluun, jonka jäljiltä koti pursuaa tavaroita?

Uudet tavarat menettävät uutuusarvonsa nopeasti ja sulautuvat muuhun kotona olevaan tavaramassaan. Uuden tavaran tuoma piristys haalenee nopeasti. Joskus tavara tuntuu väärältä jo pian kotiin tultua.

Kaupoissa esineet asetellaan usein kauniisti esille, jotta ne näyttäisivät mahdollisimman houkuttelevilta, ja niitä ostettaisiin. Monissa liikkeissä tavaroista luodaan yhtenäinen, kaunis kokonaisuus. Kun tuot kauniin esineen kotiin, se ei välttämättä enää näytäkään niin kauniilta. Sen ympäriltä puuttuu kaupassa nähty harmoninen ympäristö, ne muut tavarat jotka osaltaan saivat esineen näyttämään niin kauniilta. Kodin monenlaisista esineistä koostuvassa ympäristössä, elämisen jälkien jättämässä sekasotkussa, kaunis tavara onkin vain yksi tavara lisää muiden joukossa.

 

Miten kyllästymistä voisi välttää – vinkkejä ostoksille

1. Jätä ”ihan kiva” -tavarat kauppaan. Jos etsit jotakin tietynlaista, ja tyydyt johonkin joka on vähän sinne päin, et todennäköisesti ole kovin kauaa tyytyväinen ostokseesi.

2. Älä lähde kauppaan etsimään ”jotain kivaa”. Älä kierrä kauppoja ajanvietteeksi. Kun tiedät mitä tarvitset ja haluat, kirjaa se tarkasti ostoslistaan. Osta vain tuote, joka täyttää toiveesi. Ostoslista voi vähentää muiden tavaroiden vilkuilua, kun keskityt etsimään mitä listallasi on.

3. Jos et ole aivan varma mitä ajattelet kaupassa näkemästäsi tavarasta, älä osta sitä. Anna ajan kulua, ja katso vieläkö ajatus tavarasta on mielessäsi muutaman päivän tai viikon kuluttua. Voit jättää valintapäätöksen myös sattuman varaan: jos tavara vielä on kaupassa, kun siellä seuraavan kerran käyt, voit miettiä sen ostamista. Jos tavaraa ei enää ole, asia on ratkaistu puolestasi.

4. Älä lähde ostoksille tai surffaile verkkokaupassa itseäsi piristääksesi. Todennäköisesti päädyt ostamaan jotakin, mikä mielialan kohentuessa tuntuukin melko yhdentekevältä. Mieti sen sijaan mikä oikeasti parantaisi oloasi. Lepo? Hyvä ruoka? Hyvä seura? Liikunta? Raikas ulkoilma? Musiikki, tanssi, laulaminen? Käsityöt? Muu oman luovuuden valloilleen päästäminen?

 

Miten saada enemmän iloa jo olemassa olevista tavaroista?

1. Siivoa kotisi. Siisti, järjestyksessä oleva koti tuo tavarat paremmin esille, kuin epäsiisti sekalaisuus.

2. Tee tavaroillesi riittävästi tilaa. Kauniit esineet näyttävät paremmilta, kun niiden ympärillä on riittävästi siistiä tilaa. Voit myös ryhmitellä kauniita esineitä yhteensopiviksi kokoelmiksi.

3. Mieti, miten paljon esineitä näkyvillä on sinulle sopivasti. Jos esineitä on liikaa esillä, ja tuntuu siltä, ettei oikein mikään ole edukseen, laita osa esineistä pois näkyviltä. Jos sinulla ei ole tilaa, minne tavaroita laittaisit, mieti kannattaisiko alkaa vähentää tavaroita, joita et tarvitse tai joilla ei ole sinulle juuri merkitystä.

4. Vaihtele näkyvillä olevia tavaroita. Shoppaile omista kaapeistasi, hae vaihtelua tavaroista joita jo omistat.

 

Miten saada enemmän iloa vaatteistaan?

1. Siivoa vaatekaappisi. Tyhjennä kaappi kokonaan ja puhdista se. Käy vaatteesi läpi, ja laita kaappiin takaisin vain ehjät, puhtaat, mieluisat ja sopivankokoiset vaatteet. Järjestä ne kauniisti omiin pinoihinsa, tai ripustettavat vaatteet itsellesi loogisella tavalla esim. värin, käyttötarkoituksen tai asukokonaisuuksien mukaan. Jos tunnet tarpeelliseksi säilyttää joitakin juuri nyt vääränkokoisia vaatteita, laita ne vaikka laatikossa kaapin ylähyllylle tai muuhun sopivaan paikkaan. Pääasia, että ne eivät ole käyttövaatteiden seassa vaatevalintoja vaikeuttamassa, kun ne juuri nyt eivät ole valittavissasi. Vaatteet, joiden säilyttämisestä olet epävarma, voit laittaa omaan laatikkoonsa. Päätä itsellesi sopiva aika, jonka jälkeen näet tulitko käyttäneesi vaatteita, vai voisitko luopua niistä.

2. Onko sinulla paljon vaatteita, mutta usein tilanne, ettet löydä mitään päällepantavaa? Kokeile P333:ea. Siinä valitaan 33 vaatetta, asustetta ja kenkää (alus-, yö-, koti- ja urheiluvaatteita ei lasketa), joita käytetään seuraavat kolme kuukautta. Kolmen kuukauden jaksoja sopii vuoteen neljä, juuri sopivasti neljälle vuodenajallemme. Voit yksinkertaistaa ideaa itsellesi sopivammaksi, jos se ei sellaisenaan sinulle toimi.

3. Tunnetko oman tyylisi? Saat apua tyylisi löytämiseen esim. Rinna Saramäen kirjasta Hyvän mielen vaatekaappi. Jos ei tunne omaa tyyliään, saattaa ostaa helpommin vaatteita unelmaminälle tai hetkellisen mielihalun täyttämiseksi. Myöhemmin sitten huomaa, etteivät ostetut vaatteet olleetkaan oikein itselle sopivia.

4. Selvitä tarkemmin mitä oikeastaan omistat. Ehkä et ole tullut ajatelleeksi, miten monin tavoin voisit yhdistellä vaatteitasi asukokonaisuuksiksi. Vanha tuttu vaate voi näyttää aivan uudenlaiselta, kun sen yhdistää erilaisten vaatteiden ja asusteiden kanssa kuin ennen.

Miten sinä olet saanut vähennettyä tavaroihin kyllästymisen aiheuttamaa ostelua?

Remontointi ja ekologisuus

Katselin hiljattain netissä ilmoituksia myytävistä asunnoista. On kiinnostavaa nähdä millaisia pohjaratkaisuja on olemassa, ja millaisia asuntoja missäkin on tarjolla. Muuttaminen ei ole ajankohtaista toistaiseksi, mutta palaaminen omalle murrealueelle käy välillä mielessä.

Myytävät asunnot ovat muuttuneet paljon reilussa kymmenessä vuodessa. Kun etsimme ensimmäistä omistusasuntoa 2000-luvun alkupuolella, myytävät asunnot olivat lähes poikkeuksetta ns. peruskuntoisia. Kauttaaltaan remontoituja, näyttäviä tai persoonallisia asuntoja ei oikeastaan tullut vastaan. Ostimme perussiistin asunnon, jonka remontoimme mieleiseksemme. Parin vuoden kuluttua muuttaessamme saimme sen kaupaksi ensimmäisessä näytössä. Vielä tuolloin ”pieni pintaremontti” nosti asunnon kiinnostavuutta ja hintaa suorastaan häkellyttävän paljon.

Sittemmin tilanne on muuttunut aivan toiseksi. Sisustamisesta ja tee-se-itse -remonteista on tullut arkipäivää. Suurin osa asunnoista on remontoitu hiljattain, peruskuntoisia tulee vastaan harvoin. Yleensä on uusittu seinä- ja lattiapinnat, usein myös keittiö. Kylpyhuone on usein jätetty entiseen asuunsa.

Potentiaalisen asunnonostajan silmin katsoen tilanne herättää monenlaisia ajatuksia. Remontoitu, hyväkuntoinen asunto olisi periaatteessa muuttovalmis – ainakin jos pystyy elämään sen kanssa miltä asunto näyttää tai millaisia materiaaleja siinä on käytetty. Useimmiten edellisen asukkaan valinnat eivät miellytä. Monista asunnoista näkee, että kyseessä on todennäköisesti nuoren(parin) ensimmäinen oma koti. Materiaalivalinnat, värit ja kuosit ovat riehakkaita, osoittaen kenties kyllästymistä vuokra-asuntojen valjuihin pintoihin. Olen itsekin ollut vuokra-asuntojen valjuihin pintamateriaaleihin kyllästynyt, ensimmäiseen omaan kotiin päässyt tee-se-itse -remontoija. Vapauden tunne ja lukemattomat mahdollisuudet saavat helposti homman lähtemään lapasesta. Onneksi revittelimme vain seiniä maalaamalla, ja seuraava asukas sai muutettua asuntoa helposti oman makunsa mukaiseksi.

Ensimmäisen oman kodin remontoimisesta päättäminen oli helppoa, sillä asunto oli peruskuntoisen tylsä. Jos nyt ostaisimme asunnon, tilanne olisi todennäköisesti toinen. Tuntuisi tuhlaukselta laittaa uusiksi hyväkuntoinen asunto, joita suurin osa myytävistä, pienistä asunnoista tuntuu olevan. Jotkut asunnot on remontoitu harjaantuneemmalla silmällä kuin toiset, mutta silti yksikään näkemistäni ei ollut sen näköinen, että voisin ajatella siinä viihtyväni ilman uutta remonttia.

Tilanne näyttää kääntyneen niin päin, että asunnossa tehty remontti voi hidastaa asunnon myyntiä. Myynnissä on hyväkuntoisia, jo tyhjiä asuntoja, joissa on hyvä pohjapiirustus ja sijainti. Hinnassakaan ei ole erityistä vikaa, eikä netin tietojen perusteella löydy muutakaan syytä, miksei asunto mene kaupaksi. Kuvia katsoessa usein huomaa, ettei asunnosta löydy muuta neutraalia pintaa kuin katto. Lattia on kuvioltaan näyttävä, ja asunnosta saattaa löytyä useita erilaisia lattiapintoja. Joka huoneessa on erilainen, huomiota herättävä tapetti. Keittiökin on usein uusittu räiskyväksi, ja sieltä löytyy erilaisia pintoja niin että silmissä vilisee. Jos vielä kylpyhuonekin on hiljattain uusittu samaan tapaan, on helpointa jatkaa etsimistä. Hyväkuntoisen, siistin asunnon täysremontti on ajatuksena ikävä.

Jos nykyistä asuntoamme etsiessä olisi ollut enemmän valikoimaa, emme todennäköisesti olisi muuttaneet tähän. Katselin myytäviä asuntoja, ja törmäsin yhä uudelleen asuntoon, joka oli hyvällä paikalla, sopivaan hintaan, kivannäköisessä talossa, suuret remontit tehty, hoidettu yhtiö ja pieni yhtiövastike. Vasta katsoessani enemmän kuvia, muistin nähneeni asunnon aiemminkin. Käännyin joka kerta jatkamaan etsintää harmitellen, että ”tuossa olisi hyvä, hiljattain remontoitu asunto jollekin, joka tykkää tuollaisesta tyylistä”. Tuntui hullulta laittaa uusiksi siisti asunto, joka olisi voinut olla jo sellaisenaan jollekin koti. Lähdimme kuitenkin katsomaan asuntoa, koska parempiakaan vaihtoehtoja ei ollut. Myöhemmin oli sitten puuhaa tapettien irrottamisessa ja lattioiden uusimisessa. Onneksi alkuperäinen keittiö oli kunnostettu pääosin kauniiksi ja kylpyhuonekaan ei liikaa hylkinyt silmää.

Pyrin elämään mahdollisimman ekologisesti. Uutta asuntoa ostaessa joudun törmäyskurssille pyrkimykseni kanssa. On helpompaa ostaa asunto, joka kaipaa kunnostusta, ja remontoida se mieleisekseen, kuin ostaa hiljattain remontoitu asunto, jossa juuri mikään ei sovi yhteen oman maun kanssa. Tilanne on jo parempi, jos kylpyhuoneen ja keittiön kanssa voi tulla toimeen. Uudehkojen tapettien repiminen maalin tieltä tuntuisi ikävältä, samoin lattian vaihtaminen uuteen, jos sen kunto ei uusimista edellyttäisi.

Nykyaikana yleinen tapa remontoida siistikin asunto, jos se ei miellytä silmää, herättää ristiriitaisia tunteita. Kauneus on minulle tärkeää, eikä todellakaan ole yhdentekevää miltä kotini näyttää. Kuitenkin tuntuu pahalta hukata aikaa, rahaa ja materiaaleja uusimalla käyttökelpoista. Turhan remontoinnin epäekologisuuskin painaa omatuntoa.

Onko teillä kokemuksia kauneuden tarpeen ja ekologisen omatunnon törmäyskurssista?