Tärkeää on matka, ei määränpää

Lausahdus on paljon käytetty, mutta pieni kulahtaneisuus ei tee siitä yhtään vähemmän totta.

Elämäni voisi jakaa kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa pidin tärkeänä erilaisten päämäärien saavuttamista (kaiken muun kustannuksella), toisessa osassa opin, että tärkeää on itse matka.

Ensimmäisessä osassa suoritin elämääni ryppyotsaisesti. (Aivan konkreettisesti, joskin se alkoi näkyä peilistä vasta vanhempana.) Elin putkinäköisesti, keskittyen milloin mihinkin valmiiksi saatettavaan ja saavutettavaan asiaan, joka häämötti jossakin tulevaisuudessa. Sivuilleni en vilkuillut. Asenteeni elämään oli, että teen kaiken mitä tehtävälistallani on, ja rentoudun sen jälkeen. Sitten kun kaikki on valmista.

Olen sen verran luova ihminen, että tehtävälistassa riitti mittaa. Sen pää ei tullut vastaan koskaan. Toisin sanoen aikaa rentoutumiseen ei ollut. Lopulta koko rentoutumisen käsite hävisi ymmärryksestäni, enkä enää osannut rentoutua. Lisäksi tunsin jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Tyytyväisyys oli vieras asia.

Tuonkaltainen elämä ei voi jatkua loputtomiin. Sain useita varoituksia, jotka pakottivat hetkeksi hidastamaan. Pääsin jotenkuten jaloilleni – ja jatkoin entiseen malliin. Sinnikäs ja kovapäinen kun olin, en ymmärtänyt muuttaa suuntaa, ennen kuin vauhti pysähtyi kokonaan ja kaikki mahdolliset päämäärät muuttuivat yhdentekeviksi.

Minun päämäärä- ja tavoitekiintiöni tuli täyteen lopuksi elämää. Monelle tavoitteiden asettaminen varmasti sopii ja he kokevat saavansa niistä lisäarvoa elämään. Minun piti oppia vaikeimman kautta, etten lukeudu näihin ihmisiin.

Elämän toinen osa on opettanut minua keskittymään itse matkaan. Pitkään tiellä oli kuoppia kuoppien perään, ja ajattelin jo, ettei mitään jatkuvaa kompastelua kummempaa ole luvassakaan. Aikaa kului ja hiljalleen kuopat harvenivat ja pienenivät. Aloin nähdä matkantekoa laajemmasta näkökulmasta ja elämä alkoi näyttää myös parempaa puoltaan.

Joidenkin asioiden oppiminen voi viedä kauan, vaikka miten rautalankaa väännettäisiin. Pitkään minulla oli mukanani sitten kun, kunnes ajan kanssa lopulta pääsin siitä eroon. Elämä koostuu perättäisistä nykyhetkistä, joista sitten kun ohjaa huomion muualle. Kokemuksesta opin, että kun sille antaa liikaa valtaa, voi sanoa olevansa elossa, muttei tunne elävänsä. Elämä on koko ajan jossakin muualla, eikä lopulta missään.

Tunnen enää hyvin harvoin riittämättömyyden tunteita itseäni tai elämää kohtaan. Olen tyytyväinen siihen mitä on, en kaipaa elämältä mitään erityistä. Kaikki on hyvin sellaisenaan. Taitan matkaa avoimin mielin, uteliaana näkemään mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kun kiinnittää huomionsa itse matkaan, elämästä tulee sisältörikkaampaa. Moni keskittyy määränpäähän, kiirehtii eteenpäin kohti seuraavaa asiaa tai paikkaa, ajattelematta, että siirtymäaika paikasta tai tilanteesta toiseen voisi olla nautittavaa aikaa, jos siinä malttaisi olla läsnä. Läsnäolo hetkessä on myös loistavaa stressinhoitoa, sillä stressin aiheet ovat useimmiten muualla kuin tässä ja nyt.

Siirtymät ovat mitä parhainta aikaa elämän pienistä iloista nauttimiseen. Lapsilla tämä taito on vielä tallella, kunnes aikuiset sen heistä hoputtamalla kitkevät. Lapset osaavat ottaa ilon irti elämästä, he katsovat maailmaa vielä avoimin mielin.

Kasvoilleni on noussut monta leveää hymyä seuratessani ikkunasta (juuri niinä siirtymähetkinä toiminnasta toiseen), miten pienet lapset toimivat nähdessään suuren vesilätäkön. Sama toimintamalli on toistunut useamman kerran. Ensin annetaan aikuisen luulla, että tässä sitä kävellään vierekkäin samaan suuntaan. Sitten suoritetaan harhautus, ja riennetään juoksujalkaa lätäkköön.

Kun tärkeintä on matka eikä määränpää, kaiken ei tarvitse olla hyödyllistä ja johtaa johonkin erityiseen lopputulokseen. Jää tilaa asioille, jotka tuottavat iloa ihan itsessään, ilman sen erityisempää hyötyä.

Kokeilin elämää erilaisten päämäärien saavuttamisen kautta. Sisältörikkaus ja ilo elämään löytyivät vasta, kun opin nauttimaan matkasta. Ei ole erityisiä, muita arvokkaampia hetkiä. Jokainen hetki on tärkeä.

Elämä on valintoja

Teemme joka päivä lukuisia valintoja. Pieniä ja suuria, vähäpätöisiä ja aidosti merkityksellisiä, päätöksiä yksi toisensa perään. Joillakin päätöksillä on merkitystä vain hetken, osan vaikutukset kantavat pitkälle tulevaisuuteen.

Mahdollisuus valita on pohjimmiltaan hyvä asia, mutta se kääntyy myös helposti itseään vastaan. Tiedättekö tilanteen, kun on väsynyt tekemään enää yhtäkään valintaa? Hetken, jolloin kaikki alkaa olla herttaisen ihan sama, eikä halua kuulla enää yhtäkään kysymystä, joka edellyttää valintaa? Joskus on huojentavaa, kun joku toinen tekee päätöksen puolestamme.

Yksinkertaisemman elämän kaipuuseen valintojen määrän vähentäminen on tehokas apukeino.

Vuosia sitten kuvittelin, että valinnanvara tuo elämään iloa. Todellisuudessa se teki elämästä vain raskaampaa. Juuri mikään tekeminen ei edennyt ilman tavaroihin liittyvää päätöksentekoa.
Näin jälkeenpäin huomaan, että kulutin paljon aikaa ja energiaa tekemällä valintoja, joilla oli lopulta hyvin vähän merkitystä.

Kun vähensin tavaroita, vähensin samalla valintoja. Kun tavaroita on vähemmän, valintarumban voi jättää väliin, jäämättä paitsi yhtään mistään. Olen oppinut, että iloa tuottaa tavaroiden laatu, toimivuus ja kauneus, eikä tavaroiden suurempi määrä sitä lisää.

Ruokaostokseni teen pääasiassa pienessä ruokakaupassa, jossa valinnanvaraa on vähemmän. Joitakin tarvitsemiani tuotteita myydään vain kauempana suuressa marketissa, josta käyn niitä aikaa ja vaivaa säästääkseni hakemassa enemmän kerralla. Myös vuosien mittaan yksinkertaistunut ruokavalioni nopeuttaa kauppakäyntejä, kun poikkean entistä harvemmilla hyllyillä.

Vaatevalinnat olen yksinkertaistanut suosimalla vain harvoja merkkejä ja kauppoja. Vaatetuotannon vastuullisuus on minulle tärkeä asia, mutta koen kohtuuttomaksi, millaista vaivannäköä kuluttajalta sen selvittämiseksi vaaditaan. Sen vuoksi suosin vain merkkejä, joiden valmistajien tiedän kiinnittävän huomiota vastuullisuuteen, ja joiden tuotteiden laatu on riittävän korkea.

Pukeutumisesta tuli yksinkertaista, kun vähensin vaatteiden määrää niin, että kaikki omistamani vaatteet ovat aktiivisessa käytössä. Huolehdin samalla siitä, että kaikki vaatteet sopivat yhteen. Kun kaikki vaatteet ovat lempivaatteita, valintoihin ei tarvitse käyttää aikaa.

On erikoinen paradoksi, että teemme aktiivisesti valintoja melko yhdentekevien asioiden suhteen, mutta tärkeämmät asiat saavat usein kulkea omalla painollaan. Kun tavaraan liittyviä valintoja vähentää, jää enemmän aikaa ja energiaa keskittyä tekemään elämänlaadun kannalta tärkeitä valintoja.

Moni tarvitsee äkkipysäyksen nähdäkseen, mikä elämässä oikeasti olikaan välttämätöntä tai tärkeää. Pakon sanelemaa pysähdystä ei kannata jäädä odottelemaan vaan pysähtyä itse ajoittain miettimään, mikä elämässä on itselle aidosti merkityksellistä.

Ajankäyttöön liittyvien valintojen tekeminen on erityisen tärkeää turhan kiireen ja stressin välttämiseksi. Kaikki tekeminen ei ole yhtä tärkeää, olennaista on osata laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, rajata ja valita. Usein tehtävälistallamme on asioita, jotka voisi vain jättää tekemättä ilman minkäänlaista haittaa. Kaikkea mahdollista ei tarvitse tehdä tai ehtiä.

Elämästä tulee helposti liian täyttä, jos haalimme siihen yhä uusia asioita, osaamatta luopua samalla jostakin. Elämässä ehtii kaikenlaista, muttei yhtä aikaa.

Ajoittain kannattaa miettiä, vieläkö tekemämme valinnat tuntuvat oikeilta. Palvelevatko ne hyvinvointiamme? Aika muuttaa meitä ja mieltymyksiämme, saatamme kasvaa ohi aikaisemmista valinnoistamme. Jos oma elämä tuntuu ajautuneen suuntaan, joka ei tunnu hyvältä tai oikealta, kannattaa muistaa, että kerran tehtyjen valintojen ei tarvitse olla ikuisia.

Aina voi valita uudelleen ja muuttaa suuntaa.

Elämäniloa ja olemassaolon rakkautta

Koen päivittäin iloa erilaisista pienistä asioista. Välillä minut valtaa pakahduttava onnen tunne, joka saa melkein hihkumaan ääneen. Keveän kupliva elämänilo, olemassaolon rakkaus.

Tänään haluan jakaa kanssanne, millaiset asiat viime aikoina ovat saaneet suuni hymyyn ja mielen keveäksi.

Banaanit! Tiedättekö miltä tuntuu, kun vihdoin vuosikymmenien jälkeen voi syödä jotakin herkullista, jonka luuli iäksi menetetyksi? Pidin jo lapsena valtavasti banaanin mausta, mutta en voinut sitä allergian vuoksi tuoreena syödä. (Sama koski lähes kaikkia muitakin hedelmiä, ainoastaan sitrushedelmiä saatoin syödä huoletta.) Vuosien mittaan kokeilin aina välillä, olisiko allergia helpottanut, joutuen yhä uudelleen pettymään.

Vasta joitakin vuosia sitten sain lisättyä ruokavaliooni yksi toisensa jälkeen herkkuja, joita en ollut aiemmin voinut syödä. Voi sitä iloa! Omenoita, päärynöitä, nektariineja, persikoita, kirsikoita, luumuja, aprikooseja, meloneja… mutta ei vieläkään banaania.

Vuosia kului. Joitakin viikkoja sitten kokeilin olisiko tilanne muuttunut. Banaani maistui ihanalta, ja olin valmis pettymään jälleen. Kun oireita ei ilmaantunut, olin revetä liitoksistani! Olen siis viime aikoina ottanut kaiken ilon irti banaanien syömisestä. Moni muu asia joutaa loppua, mutta banaanien vuoksi lähden kauppaan. Jos saan kaupasta vain raakoja banaaneja, en millään malttaisi odottaa hedelmien kypsymistä. Banaania kätevämpää evästä ei ole olemassakaan, sen käyttöliittymä on täydellinen. Banaanirakkauteni määrää on vaikea sanoin kuvata.

Kirjasto. Jokin aika sitten kirjastossa käydessäni katseeni osui tiedotteeseen, jossa kerrottiin uudesta palvelusta: kirjaston tietopalvelu etsisi aineistoa asiakkaan toivomasta aiheesta. Aivan loistava idea, uteliaan ja tiedonjanoisen taivas! Istahdin juttelemaan ja jätin toiveeni. Oli ihanaa kohdata toinen yhtä innostuneesti tietoon ja kirjoihin suhtautuva ihminen, joka vilpittömästi halusi auttaa minua löytämään aineistoa toivomastani aiheesta.

Noin parin viikon kuluttua sain puhelun. Aineisto oli valmiina odottamassa. Kun minulle ojennettiin täpötäysi ostoskorillinen kirjoja, yksi elokuvakin joukossa, minulle tuli joulu. Otin korin ja siirryin pöydän ääreen tutkimaan aarteitani. Lainasin lähes kaiken, ja kiitin vielä lähtiessäni. Suurin osa kirjoista oli sellaisia, etten olisi niitä koskaan itse löytänyt.

Luotettava reppu. Miten tulisin toimeen ilman sitä? Luotettava kumppanini on kestänyt aikaa ja rasitusta. Jotakin reppuni iästä kertoo, että siinä on oma tasku kannettavalle cd-soittimelle. Reppuun voi huoletta pakata suuret ruokaostokset tai vaikka ne parikymmentä kirjaa, jotka aarteenani viimeksi kotiin kirjastosta kannoin, se ei paina hartioita tai selkää. Onpa repussa kuljetettu yhdeksän litran maalipurkkikin kolmen korttelin päähän. Maalikaupan vanhempi herrasmies auttoi saamaan purkin reppuun, aivan kuin sitä tapahtuisi kaiken aikaa.

Portaat. Halusin kodin korkealta, jotta voin kävellä portaita. Sain kodin seitsemännestä kerroksesta. Koen ilon hetkiä huomatessani, että portaiden nouseminen sujuu aina vain kevyemmin. Repullinen kirjoja tai ruokaostoksia kulkeutuu ylös vaivatta. Käytän hissiä vain silloin, kun mukanani on suurempia tai erityisen painavia tavaroita. Tai kun minulla on kädet niin täynnä kasseja, ettei niiden kanssa ole turvallista (tai tilaa) nousta kierreportaita.

Kevät. Kevätaurinko ja linnunlaulu. Niistä ei voi hymyilemättä nauttia. Miten monella eri tavalla talitiainen voi laulaa? Vielä on talvista, mutta eipä aikaakaan, kun taivaalla alkaa näkyä muuttolintuja ja tienvarsilla nostavat päätään leskenlehdet.

Elämästä nauttivat ihmiset. Olin tulossa kotiin päin kävelylenkiltäni, kun hauska näky sai minut hymyilemään. Pienessä puistossa, paksun lumikinoksen päällä penkillä, istui nainen silmät kiinni, kasvot kohti aurinkoa.

Elämä tarjoaa loputtomiin ilon aiheita. Monen pitää ne nähdäkseen kohdata elämän rajallisuus silmästä silmään. Ehkä minunkin piti kokea kaikki se synkkyys, välillä loputtomalta tuntunut, osatakseni arvostaa kaikkea kaunista mitä maailmassa on.

Kunpa mahdollisimman moni voisi oikaista.

Tavaran lumo

Vielä joitakin vuosia sitten asuin tarpeisiini nähden melko suuren tavaramäärän keskellä. Asuin silloisen kumppanini kanssa, mutta suurin osa tavarasta oli minun ostopäätösteni seurausta.

Niin paljon elämässäni on muuttunut, että kun nyt katson ajassa taaksepäin, en ymmärrä miten tulin hankkineeksi niin paljon tavaroita. Kaikkea mahdollista tuli hankittua liikaa. Mikä ihme tavaroissa lumosi? Mikä niissä niin paljon viehätti, että ne saivat ensin paikan ostoskorista ja lopulta kotoani? Mikä ostamisessa kiehtoi?

Muutettuani omaan kotiin olen joutunut hankkimaan kaikenlaisia tavaroita huonekaluista kuorimaveitseen. Se on ollut vaikeaa. Minkä tahansa tavararyhmän tuotevalikoimasta noin 99 prosenttia ei herätä minkäänlaista mielenkiintoa. Ei vaikka kuvittelisin olevani miljonääri ja voivani ostaa aivan mitä tahansa. Monta kertaa olen selannut nettikauppojen laajaa tarjontaa löytämättä yhtäkään tuotetta, jonka haluaisin hankkia.

Usein vika on tuotteen muotoilussa, laadussa ja viimeistään saatavuudessa. Netistä etsiessäni löydän monen mutkan kautta silloin tällöin kauniita ja hyvin muotoiltuja tuotteita, joita ei saa Suomesta. Näkemättä tilaaminen ei useimpien tuotteiden kohdalla ole järkevä vaihtoehto.

Kaipaan eleettömän yksinkertaisia, hyvin muotoiltuja, riittävän laadukkaita, toimivia tuotteita, joissa on vain se mitä tarvitsen eikä mitään liikaa.

Usein ongelmaksi muodostuu myös se, että tavarat eivät toimi pienessä kodissa. Joko tuotteet ovat liian suuria tai niitä ei ole esimerkiksi suunniteltu pinottaviksi. Haluan pieneen kotiini ehdottomasti keveitä ja siroja kalusteita sekä pinottavia tuoleja. Keittokomeron rajalliseen kaappitilaan puolestaan ei ole järkevää hankkia astioita, joita ei voi kunnolla pinota, kaapeissa on säilytettävä niin paljon muutakin.

Monien tavaroiden kohdalla on tehtävä kompromissi, kun omiin tarpeisiini toimivaa ja silmää miellyttävää ei tunnu olevan olemassakaan. Joskus nämä ominaisuudet eivät vaan kohtaa samassa tuotteessa. Toisaalta, tiedän heti mitä haluan, kun sopiva tuote tulee vastaan.

Viimeaikaisia kokemuksia vasten ihmettelen todella, miten edes onnistuin aikoinaan hankkimaan niin paljon tavaroita.

Olen tullut entistäkin kriittisemmäksi tavaroita hankkiessani, mutta se ei ole suurin syy ostovaikeuksiini. Tavarat eivät pääse lähellekään harkintavaihetta, ne karsiutuvat jo silloin kun puhutaan vasta siitä, näyttääkö joku tavara siltä, että haluaisin sen.

Vaikuttaa siltä, että entinen elämäntapani oli itseään ruokkiva kehä. Luin tarkkaan mainokset ja kuvastot, luin paljon sisustuslehtiä, kiertelin kaupoissa huvikseni tavaroita katselemassa. Ajattelin piristäväni itseäni tavaroita ostamalla, luulin kaipaavani vaihtelua ja valinnanvaraa. Annoin tavaralle suuren tilan elämästäni.

Suurin tavaran lumon sammuttanut asia lienee asennemuutos. Otan ilon elämääni muista asioista kuin tavaroista ja ostamisesta. Myös makuni tavaroiden suhteen on muuttunut yhä yksinkertaisemmaksi.

Ihan kiva ei vaan enää riitä.

Tavaramäärän rajoittamisesta

On erilaisia keinoja, joilla kotiin kertyvää tavaramäärää voi rajoittaa.

Moni laittaa tarpeetonta tavaraa kiertoon säännöllisesti esimerkiksi pitämällä kirpputoripöytää tai antamalla käytöstä poistuneita tavaroita ja vaatteita hyväntekeväisyyteen. Osa suitsii tavaroiden kertymistä yksi sisään, yksi ulos -säännön avulla.

Yksi hyvin käyttökelpoinen tapa tavaramäärän rajoittamiseksi on päättää, minkä verran tilaa kodistaan haluaa erilaisille tavaroille antaa. Tilasta on usein puutetta, olipa koti minkä kokoinen tahansa. Sen vuoksi on hyödyllistä kiinnittää huomiota käytettävissä olevaan tilaan ja miettiä, minkä verran ja minkälaisella tavaralla sitä haluaa täyttää.

Kodissani on joitakin tavaramäärää rajoittavia ratkaisuja, vaikkei tavaran kertyminen minulle enää ongelma olekaan.

Olennaisinta on, että kaikille tavaroille on oma paikkansa, josta en salli niiden levitä muualle asuntoon.

Vaatteiden, kenkien, asusteiden, laukkujen ja kodintekstiilien on sovittava mukavan väljästi vaatehuoneeseen niille varatuille paikoille. Ripustettaville vaatteille on vain vähän tilaa, mutta se riittää, koska vaateripustimia on vain sen verran, kuin vaatetangolle täytenä riittävällä väljyydellä sopii.

Vaatehuoneessa on paikkansa myös silityslaudalle ja -raudalle, pyykkitelineelle, likapyykille, puolipitoisille vaatteille, porrasjakkaralle ja ompelukoneelle. Lisäksi vaatehuoneen hyllyllä on pieni laatikko, joka kokoaa yhteen tavaroita, kuten aurinkolasit, laastareita, nenäliinoja ja kolikoita, joita saattaa kaivata mukaansa vielä viime hetkellä ennen ulos astumista.

Sekä vaatehuoneen hyllyillä että lattialla on tyhjää tilaa. Se helpottaa vaatteiden ja tavaroiden hakemista ja paikoilleen palauttamista. Tyhjää tilaa voi myös käyttää sellaisten tavaroiden säilyttämiseen, jotka tarvitsevat vain väliaikaisen säilytyspaikan. Juuri nyt vaatehuoneen lattialla on remontin jatkumista odottavia tarvikkeita ja maaleja, ja hyllyllä pois annettavia, sopimattomia vaatteita.

Sama ajatusmalli jatkuu myös muualla asunnossa. Keittokomerossa on oma tilansa astioille, ruoan valmistuksessa tarvittaville välineille, maljakoille, kynttilöille ja kynttilänjaloille, ns. lääkekaapin tavaroille, astiapyyhkeille, ruokatarvikkeille, siivousvälineille, tiskivadeille, wc-paperipaalille ja työkaluille. Myös erilaisille jätteille ja kierrätettäville materiaaleille (sekajäte, biojäte, paperi, kartonki, metalli, lasi, muovi) on omat astiansa tai tilansa.

Kiinteiden säilytystilojen lisäksi minulla on kaksi matalaa kaappia, joissa säilytän tavaroita, jotka eivät kuulu keittokomeroon, vaatehuoneeseen tai kylpyhuoneeseen. Kaapissa on omat laatikkonsa käsityötarvikkeille, erilaisille sähkötarvikkeille (laturit, johdot yms.) ja ns. toimistotarvikkeille. Oma paikkansa on myös kirjoilleni, kirjaston kirjoille, kirjastolle lahjoitettaville kirjoille ja säilytettäville asiapapereille.

Tiivistettynä: olen päättänyt, missä tiloissa säilytän mitäkin tavaroita. Jokaiselle tavaralajille on varattu oma paikkansa vaatehuoneen tai kaapin hyllyllä, oma sopivan kokoinen laatikkonsa tai tietty määrä vaateripustimia. Joka ainoalle tavaralle on oma paikkansa.

Olen myös päättänyt, että polkupyörää lukuun ottamatta kaikkien tavaroideni on sovittava sisälle asuntoon. Asunnolle kuuluu vinttivarasto, mutta sen säilytysolosuhteet ovat niin huonot, että en aio säilyttää siellä mitään. Onneksi siihen ei olisi tarvettakaan.

Arvostan huomattavasti enemmän tilaa kuin tavaraa. Pidän huolen siitä, että kaikkien tavaroiden ympärillä on riittävä väljyys, jotta tavarat ovat helposti saatavilla – tavarani ovat käyttöä, eivät varastointia varten.

Kun tavaroille on määritelty oma tilansa, jonka se saa kotoa viedä, on helppoa huomata, jos jokin tavaralaji tuntuu lisääntyvän kuin huomaamatta.

Tilanteeseen voi olla erilaisia syitä. Tavaroiden tarve ja käyttö on voinut muuttua elämäntilanteen muuttuessa, jolloin niiden vaatima tila on jäänyt liian pieneksi. Tila on myös voitu jo alun alkaen valita turhan optimistisesti, eikä se todellisuudessa riitäkään tarvittavan tavaramäärän säilyttämiseen.

Tai sitten tavaraa tulee otettua vastaan tai hankittua ihan itse enemmän kuin on tullut tiedostaneeksikaan. Se ei olisi vallan tavatonta.

Autoiluun tottumisesta kävellen kulkemiseen

Asuin lapsena pienessä kaupungissa, jossa ei ollut joukkoliikennettä. Jos halusin päästä jonnekin, kävelin tai pyöräilin sinne.

Muutin opiskelemaan suurempaan kaupunkiin, jossa oli melko toimiva joukkoliikenne. Busseja kulki kuitenkin sen verran harvoin, että bussia odotellessa olisi ehtinyt kävellä jo pitkän matkaa kohti määränpäätä, lyhyemmän matkan jo perille asti. En kokenut joukkoliikenteen käyttöä järkeväksi, vaan jatkoin kuten ennenkin: kuljin paikasta toiseen omin neuvoin.

Jätin ajokortin hankkimatta, sillä en kokenut tarvitsevani sitä. Voisinhan asua kävely- tai pyöräilyetäisyydellä itselleni tärkeistä kohteista tai joukkoliikennereitin varrella.

Nautin siitä, että sain kulkea oman aikatauluni mukaan. Nautin liikkumisesta. Kuljin kaupungin sisällä kaikkialle kävellen tai pyörällä, mikään matka ei tuntunut liian pitkältä.

Muuttaessani myöhemmin silloisen kumppanini kotikaupunkiin, kaikki muuttui. Olin suuremmassa, vieraassa kaupungissa, jossa oli toimiva joukkoliikenne. Kumppanillani oli auto. Alkuun pyöräilin jonkin verran, kävelin lyhyempiä matkoja, mutta yhä useammin totuin istumaan kumppanini autossa tai bussissa.

Aikaisemmin olin aina ottanut kaupungin haltuun kävelemällä ja pyöräilemällä. Sain käsityksen välimatkoista kulkemalla itse paikasta toiseen. Nyt istuin autossa.

Autolla kulkeminen hämärsi käsitystäni välimatkoista. Minulle autolla lähteminen loi mielikuvan, että matka on turhan pitkä muulla tavoin taitettavaksi – sillä tavallahan olin autoa tottunut käyttämään. Bussissa istuen välimatkat tuntuivat pitkiltä, koska paikasta toiseen pääsemiseen kului bussin kiertelevistä reiteistä ja pysähtelystä johtuen paljon aikaa.

Kun eron jälkeen minulla ei ollut enää autokyytiä käytössäni, näin tilaisuuden palata ajassa taaksepäin. Halusin palata takaisin elämäntapaan, jossa nuorena opiskelijana olin. Halusin takaisin tilanteeseen, jossa mikään matka kaupungin sisällä ei tuntunut liian pitkältä, kun en ollut vielä tottunut pääsemään kaikkialle helposti autolla.

Tällä hetkellä olen vielä totutteluvaiheessa. Hiljalleen välimatkat, jotka alkuun tuntuivat melko pitkiltä, alkavat tuntua tavallisilta, helposti jalan taitettavilta matkoilta. Olen ehtinyt jo käydä joissakin paikoissa, joihin ennen kuljimme aina autolla, huomatakseni, että ne ovat mukavan kävelymatkan päässä. Olen oppinut taas nauttimaan pitkistä kävelyistä. Kuntoni on nopeasti parantunut ja lisääntynyt liikkuminen näkyy myös ulkomuodossa.

Tuntuun matkan pituudesta vaikuttaa paljon, millaisessa ympäristössä matkan saa kulkea. Jos reitti on meluisa ja vilkkaasti liikennöity, matka tuntuu ikävämmältä ja sen vuoksi pidemmältä, kuin mukavammassa ympäristössä. Kaupungit olisivat viihtyisämpiä, jos niitä ei suunniteltaisi ensisijaisesti autoilijoita varten. Kun kaupunkialueella paikasta toiseen käveleminen tarkoittaa ajoittain moottoriteiden ylittämistä ja nelikaistaisten, vilkkaasti liikennöityjen teiden varrella kävelemistä, niin ei se erityisen mukavaa ole. Vielä kun erehtyy moiselle reitille tyynenä pakkaspäivänä ruuhka-aikaan, raikkaasta ilmasta voi vain haaveilla.

Tutun reitin kulkeminen auton sijaan kävellen tai pyöräillen tuottaa usein monenlaisia yllätyksiä. Hitaammin kulkiessaan ehtii huomata paljon enemmän kuin auton ikkunasta katsellessa. Joitakin kertoja olen yllättynyt, että katsos, tässähän onkin mäki! Autossa istuen käsitys pinnanmuodoista ei tule samalla tavalla selväksi, kuin jos reitin kulkee omin lihasvoimin.

Matkan taittamisessa kävellen on etunsa. Pidän siitä, että voin valita erilaisia reittejä mieleni mukaan. Voin kulkea suorinta tietä, kaupunkimaisemmalla alueella, valita luonnonläheisemmän ja hiljaisemman reitin, kiertää halutessani kauempaa, kulkea vasten aurinkoa tai varjon puolella, vaihtoehtoja on monia. Pääsen kulkemaan paikoissa, joihin ei autolla pääse.

Katsellessani, kun ihmiset kaivavat autojaan lumen alta, mietin usein, minkä mittaista matkaa he ovat lähdössä ajamaan. Moniko heistä olisi kävellen jo perillä, ennen kuin pääsevät autolla edes pihasta? Autolla liikkuminen kaupungissa on hidasta. Kävellen on mahdollista valita reittejä niin, ettei tarvitse välttämättä odottaa yksissäkään liikennevaloissa. Lisäksi erilaiset kävelykadut, puistot ja yksisuuntaiset kadut laittavat autoilijat kiertämään, kun kävelijä voi mennä suoraan.

Kun ilmat lämpenevät, ja vähemmillä vaatteilla tarkenee, tarkoitukseni on kokeilla, miten pieneltä saan tämän kaupungin tuntumaan. Miten kauan kestää kävellä eri paikkoihin, milloin tuntuu siltä, että kannattaa ottaa pyörä alle? Kaikki paikat, joihin minulla voisi olla asiaa, sijaitsevat korkeintaan kahdentoista kilometrin päässä.

Olen iloinen, ettei minulla ole enää autoon istumisen mahdollisuutta, (joukkoliikennettä en vieläkään näe kaupunkialueella itselleni järkevänä vaihtoehtona), vaan ”joudun” aina lähtemään liikkeelle kävellen tai pyörällä. Se ei tunnu vähääkään joutumiselta.

Se tuntuu vapaudelta.

Keskustelukulttuuri, sananvapaus ja käytöstavat

Olen jo pidemmän aikaa miettinyt suomalaista keskustelukulttuuria tai lähinnä sen puutetta. Näyttää olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa saada aikaan asiallista keskustelua.

Yhteiskunnallinen keskustelu tuntuu liikkuvan vuodesta toiseen samalla tasolla. Mitä vaikeampi ja monimutkaisempi aihe, sitä varmemmin keskustellaan siitä, pitäisikö aiheesta keskustella. Saako siitä keskustella? Miten siitä pitäisi keskustella? Itse aiheesta ei päästä keskustelemaan.

Tai päästään toki, jossain vaiheessa, mutta vain näennäisesti. Keskustelu on pintapuolista ja ympäripyöreää, politiikassa omia kannattajia kosiskelevaa. Television ja radion niin sanotut keskusteluohjelmat eivät juuri edistä keskustelua. ”Meillä on kiire seuraavaan aiheeseen” -”keskusteluissa” nostetaan aiheesta esiin musta ja valkoinen, harmaan sävyihin kun ei ole aikaa.

Minusta näyttää siltä, että tavalliset ihmiset odottavat yhä enemmän poliitikoilta ja yhteiskunnassa näkyvässä asemassa olevilta ihmisiltä keskustelua erilaisista ajankohtaisista aiheista. Todellista, rehellistä, asioihin paneutunutta, monipuolista keskustelua.

Politiikka on yhteisten asioiden ajamista. Kun asioista ei kunnolla keskustella, mutta karavaani kulkee ja päätöksiä tehdään, moni kokee jäävänsä ulkopuoliseksi. Päätäntävallan ja tavallisen kansalaisen välinen kuilu on leveä. Tunne siitä, ettei voi vaikuttaa mihinkään, ettei äänestämisellä ole mitään merkitystä, aiheuttaa huolta ja turhautumista.

Minun nähdäkseni ihmisten huoli ja turhautuminen näkyvät sosiaalisen median ”keskusteluissa” ja eri uutissivustojen kommenttipalstoilla. Kun ei koe tulevansa kuulluksi, pitää huutaa kovempaa. Käyttää kieltä, joka herättää enemmän huomiota. Ikävä kyllä toimintatapa ei edesauta keskustelun syntymistä.

Monet niin sanotut keskustelut eivät ole keskustelua vaan täysimittaista sanasotaa.

Ensin kaivaudutaan poteroihin.

Osapuolet heittelevät toisiaan mielipiteillään, jotka tietysti ovat niitä ainoita oikeita. Perusteluilla ei ole niin väliä. Ja mitä sitä nyt suotta kuuntelemaan, mitä toinen yrittää sanoa, saati että yritettäisiin ymmärtää toisen näkökantaa.

Oma totuus on usein lyöty lukkoon ikihyviksi. Kaikki omaa totuutta horjuttava tieto ohitetaan, torjutaan ja lopulta ammutaan viestintuojaa henkilökohtaisuuksilla, kun muitakaan argumentteja tai argumentointitaitoja ei ole. Joka tapauksessa tärkeämpää on saada vastapuoli huonoon valoon, suututettua, peloteltua ja vaiennettua, kuin puolustaa reilusti omia näkemyksiä.

Kun lähtökohtana on, että sinä olet joko minun puolellani tai minua vastaan, keskustelun käyminen on sekä hankalaa että hedelmätöntä.

Viime aikoina on puhuttu paljon sananvapaudesta ja vihapuheesta. Aivan liian vähän on puhuttu käytöstavoista.

Osalle ihmisistä sananvapaus tuntuu tarkoittavan lähinnä sitä, että on täysi oikeus sanoa mitä tahansa ja tietoisesti loukata toista ihmistä. Näkemys on muunnelma jo aiemmin vallalla olleesta käsityksestä, että suoraan puhuminen on aina hyväksyttävää, vaikka se tarkoittaisi alhaisimpienkin ajatustensa suodattamatonta sylkemistä päin toisen naamaa.

Toinen omituinen muunnelma teemasta on ajatus siitä, että julkisuuden henkilöille, tai vaikka julkista blogia kirjoittaville, saa sanoa mitä tahansa. Ihan on oma valinta olla julkisuudessa, itsehän on altistanut itsensä arvostelulle! Kasvattakoon paksumman nahan, arvostelua pitää vaan kestää! Ennen huudeltiin anonyymisti puskista, nykyään myös omalla nimellä ja kasvoilla.

Mihin unohtuivat hyvät käytöstavat? Mitä tapahtui kyvylle säädellä mitä suustaan, kasvotusten tai tekstin välityksellä, ulos päästää? Mihin unohtui harkintakyky sen suhteen, kannattaako kaikkea mielessä olevaa todella saattaa julki?

Mihin unohtui, että olemme kaikki ihmisiä? Meillä on takuulla enemmän yhteisiä kuin erottavia piirteitä. Toivomme elämältä hyvin samankaltaisia asioita kansalaisuudesta, rodusta, kulttuurista, sukupuolesta ja muista meidät näennäisesti toisistamme erottavista piirteistä riippumatta.

Toivon keskinäisen kunnioituksen paluuta. Sinnikkäämpää yritystä tulla toimeen keskenämme, erilaisista näkemyksistä huolimatta.

Malttia miettiä vielä hetken, ennen kuin tulee sanottua jotakin, mikä vain repii rikki eikä rakenna mitään.