Meteopatiaa eli oispa aina sadepäivä

Suurin osa ihmisistä tuntuu odottavan kesältä aurinkoa ja lämpöä. Moni kaipaa helteitä. Osa viljelee sarkastisia lausumia Suomen kesän vähälumisuudesta, eikä jää odottelemaan helliikö helle, vaan varaa matkan jonnekin missä varmasti tarkenee.

Tunnen itseni hyvin usein ulkopuoliseksi. Toisinajattelijaksi. Sää ei tee kuvioon poikkeusta.

Minä en pidä kesästä. Tai tarkemmin sanoen, pidän kesän valoisuudesta, mutta en lämmöstä ja auringosta. Sellainen kesä, mistä minä pitäisin, ei monen mielestä ole kesä ollenkaan.

Minun lempikesäni on viileä, tuulinen, pilvinen ja etenkin sateinen. Aurinkokin voi paistaa, kunhan lämpötila pysyy niin alhaisena, että ulos lähtiessä miettii, tarvitsisiko ottaa jotakin pitkähihaista mukaan. Kun lämpömittari näyttää +21 astetta, on puolipilvistä ja tuulee, ollaan sietokykyni ylärajoilla.

Tätä kirjoittaessa en enää muista milloin viimeksi lämpömittari näytti vähemmän kuin +21 astetta. Milloin viimeksi oli pilvinen päivä, saati että olisi satanut enemmän kuin lyhyinä kuuroina?

Aurinko ja lämpö vievät minulta voimat. Fyysisesti, mutta etenkin henkisesti. Olo on kuin tyhjällä ilmapallolla.

Kun aamu toisensa jälkeen näen auringon paistavan lähes pilvettömältä taivaalta, ja lämpömittari näyttää heti aamusta korkeita lukemia, se tuntuu pidempään jatkuessaan kuin iskulta palleaan. Tunnen oloni surulliseksi, ahdistuneeksi ja masentuneeksi. Haluaisin nukkua kunnes syksy tulee ja armahtaa.

Meteopatialla tarkoitetaan herkkyyttä sään vaihteluille. Eräässä vuonna 2011 julkaistussa tutkimuksessa ihmiset jaoteltiin neljään tyyppiin sen mukaan, miten he reagoivat auringonvaloon ja sateeseen:

Kesän rakastajien mieliala on korkealla lämpimällä ja aurinkoisella säällä.
Kesän vihaajien mieliala on matalalla lämpimällä ja aurinkoisella säällä.
Sateen vihaajat ovat erityisen huonotuulisia sadesäällä.
Neljäs ihmistyyppi ovat he, joihin säällä ei ole vaikutusta.

Minä olen hyväntuulisin ja energisin sadesäällä. Rakastan synkkien pilvien sinisenharmaata väriä. Sateen raikastama ilma virkistää.

En tiedä onko meteopatialla, introverttiudella ja erityisherkkyydellä yhteyttä, mutta omalla kohdallani olen kokenut, että niin voi olla.

Voimakkaasti introverttina vältän ihmismassoja ja nautin rauhasta ja hiljaisuudesta. Näin kaupungin keskusta-alueella asuvalle pilvisenä ja viileänä sadepäivänä tähän on parhaat mahdollisuudet. Aurinkoisina hellepäivinä on aina enemmän ihmisiä, liikennettä ja melua.

Erityisherkkyys vaikuttaa elämässäni moneen asiaan. Mihin se ei vaikuttaisi? Otetaan esimerkiksi hajuaisti. Karl Ove Knausgård kirjoitti jossakin Taisteluni-sarjan osassa vaimonsa hajuaistista, että on kuin asuisi vinttikoiran kanssa. Tässä olisi toinen vinttikoira.

Mikään ei tee kaupunki-ilmasta huonompaa kuin aurinkoinen, lämmin, kuiva ja tuuleton sää. Kun illalla on aikeissa tuulettaa auringon lämmittämää kotia, ikkunasta tulvahtaa pölyisen asfaltin ja pakokaasun sietämätön haju. Kaikkina muina vuodenaikoina olen varsin tyytyväinen kaupunkilainen, mutta kesäisin kaipaan pois kaupungista, raikkaaseen ilmaan.

Pyrin hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat. Kesän kohdalla se on vaikeaa.

Tunnen oloni harvoin yksinäiseksi, enkä koskaan silloin kun olen yksin. Yksinäisyyden tunne nousee aina seurassa. Ja kesä lisää sitä.

Tunnen itseni erilaiseksi kuin muut, ja kesä eristää minut entistä tiukemmin omaan maailmaani. Epäsuhta muihin ihmisiin on liian suuri. Kun suurin osa ihmisistä tuntee kesällä todella elävänsä, minä masennun.

Kesään liittyvät asenteet eivät helpota asiaa.

Pitää olla ulkona, kun on niin kaunis ilma.
Kesästä, lämmöstä ja auringosta pitää nauttia.

Ei kiitos, jätän väliin.

Käännän sälekaihtimet tiukemmin kiinni ja kömmin päiväunille pimeään makuuhuoneeseen. Annan alkukesällä ostamani aurinkovoiteen (tunsin ilmeisen epärealistista optimismia sen ostaessani) pilaantua kylpyhuoneen kaappiin.

Uskalla luopua turhista tavaroista, kun ne vielä ovat kunnossa

Tavaroista luopuminen ei ole aina helppoa. Saatamme säilyttää tarpeetonta tavaraa, koska emme tiedä minne muuallekaan sen laittaisimme. Tai ehkä säilytämme sitä, koska se on vielä käyttökelpoista – miksi luopua hyvästä tavarasta?

Tai ehkä tavarasta luopumisen esteeksi tulee sitä kohtaan kokemamme tunnearvo. Voimme kokea tavaran tarpeettomaksi säilyttää, mutta siitä luopuminen tuntuu tunnearvon vuoksi liian vaikealta.

Tavaroiden säilyttämisessä ei ole mitään pahaa, tietenkään. Kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, että tavarat ovat parhaimmillaan, kun niitä käytetään. Käyttämättömänä säilyttäminen ei useinkaan ole tavaralle hyväksi.

Ei myöskään ole yhdentekevää, miten ja millaisessa tilassa tavaroita säilytetään. Kaikki säilytystilat eivät sovellu tavaran pitkäaikaiseen säilytykseen.

Vanhoissa kerrostaloissa varastot ovat usein vintillä. Niin myös meillä. Tilasta saattaa olla suora yhteys ulos, mikä voi tarkoittaa kaikkea mahdollista pölystä hyönteisiin, jopa lintuihin. Lämpötilan ja kosteuden vaihtelut ovat suuria. Kesällä koko päivän talon kattoon porottava aurinko nostaa lämpötilan vintillä sietämättömän korkeaksi, syksyllä on kosteaa, talvella lämpötila laskee pakkasen puolelle. Ja kun ilmanlaatu on mitä on, tavaroihin tarttuu tunkkainen vintin haju.

Säilytämme vintillä pitkäaikaisesti pääasiassa urheiluvälineitä ja remonttitarvikkeita. Suojaamme kaiken huolellisesti. Näitä tavaroita vaihtelevat olosuhteet eivät haittaa. Muutamille muille tavaroille olosuhteet olivat liikaa.

Kumppanillani oli muistoiksi luokiteltavia tavaroita, tarkemmin sanottuna tekstiilejä, joilla oli tunnearvoa. Niitä ei tarvittu, käyttöä ei ollut, mutta luopuminen olisi tehnyt liian kipeää. Tavarat olivat vintillä poissa silmistä, poissa mielestä.

Olin vuosien mittaan vintillä käydessämme ottanut puheeksi, etten tiedä miten nuo tavarat sellaisissa olosuhteissa säilyisivät. Pelkäsin niiden menevän pilalle. Kysyin haluaako hän siitä huolimatta edelleen säilyttää niitä. Hän ei halunnut ajatella asiaa.

Keväällä vintin tavaroita läpikäydessäni selvitin samalla muistotavaroiden kunnon. Oli käynyt kuten pelkäsin, kosteusvaihtelut olivat tehneet tehtävänsä. Tekstiilit olivat pilalla eikä niitä kannattanut enää säästää.

Tavaroiden lisäksi myös rakennukset kaipaavat käyttöä pysyäkseen kunnossa. Talviasuttava, mutta vain kesäkäytössä oleva, talveksi kylmilleen jätettävä mökki ei ole pidemmän päälle hyvä paikka säilyttää tavaroita. Tämä osoittautui todellisuudeksi, kun tekstiilejä tuulettaessa selvisi, että sohvan vuodevaatelaatikko oli homehtunut. Lähteä saivat sekä tekstiilit että laatikko.

Joskus tavaroiden pilaantuminen tuo tullessaan huojennuksen. Enää ei tarvitse miettiä, minne tavarat laittaisi tai raaskisiko niistä luopua, olosuhteet ovat tehneet päätöksen tavaran omistajan puolesta. Enää ei ole muita vaihtoehtoja kuin roskalaatikko.

Tarpeettoman tavaran säilyttämistä vinteillä, ulkorakennuksissa, varastoissa, mökeillä, kaapeissa, missä milloinkin, pidetään usein säästäväisyytenä. Mielestäni kyse on päinvastoin silkasta tuhlauksesta.

Maailma on täynnä käyttökelpoista tavaraa. Samalla luonnonvaroja ja muita resursseja käytetään uuden tavaran valmistamiseen. Koko sen ajan, kun säilytämme itsellemme tarpeettomia tavaroita nurkissamme, joku toinen olisi voinut käyttää niitä hyödyksi.

Olisi tärkeää saada tavara kiertoon silloin kun se on vielä käyttökelpoista, eikä säilöä sitä kunnes aika on ajanut siitä ohi tai se on pilaantunut käyttökelvottomaksi.

Kunnossa pysyäkseen tavarat vaativat huolenpitoa. Myös silloin, kun ne ovat poissa käytöstä. Vain harvat tavarat säilyvät itsekseen. Ja vaikka tavarat ovat poissa käytöstä, uudetkin, aika ei silti pysähdy. Materiaalit muuttuvat ja vanhenevat.

Itselleen kannattaa silloin tällöin esittää muutama kysymys:

Näistä kaikista tavaroista olen vastuussa. Haluanko käyttää aikaani ja energiaani niistä kaikista huolehtimiseen?

Pysyvätkö tavarani kunnossa tällä tavalla säilytettyinä?

Jos tavarat voivat mennä pilalle ja vanhentua käyttökelvottomiksi, ennen kuin niitä mahdollisesti saattaisin tarvita, voisinko luopua niistä?

Tarpeettomista tavaroista kannattaa uskaltaa luopua ajoissa, eikä vasta sitten kun ne kelpaavat enää roskikseen.

Luonto tarjoaa parhaat elämykset

Suurin osa erilaisista elämyksistä haalenee mielessäni nopeasti. Muutaman päivän, kuukauden tai vuoden kuluttua niistä on jäljellä vain vähän jos enää mitään.

Parhaiten mieleeni jäävät luontoon liittyvät elämykset. Niiden vaikutus on kokonaisvaltaisempi kuin minkään muun.

Luontoelämyksiini liittyy usein yhteenkuuluvuuden tunne. Tunnen olevani pieni osa suurta ja kaunista kokonaisuutta. Koen sydämen täyttävää onnea.

Muistan lukemattomia kauniita hetkiä.

Kerran ollessani kävelyretkellä metsässä, yhtäkkiä aivan vieressäni, suuren sammaloituneen kiven kyljessä olevassa pienessä pesämaljassa, aukesi ääneti monta pientä nokkaa. Linnunpoikaset olivat lähes vailla höyhenpeitettä ja silmät kiinni. Hipsin varovasti pois paikalta, jotta en häiritsisi poikasten ja emon yhteiseloa.

Muistan, miten heräsin mökillä aamuvarhaisella härkälintujen kiljuntaan. Uskomatonta, että linnusta voi lähteä sellainen ääni! Nousin sängystä terassille kuuntelemaan.

Kerran olin kovalla ukonilmalla yksin mökillä. Laskin salaman ja jyrinän välisiä sekunteja, jotka vähenivät vähenemistään, kunnes en enää ehtinyt edes yhteen. Koskaan en ole tuntenut itseäni yhtä pieneksi kuin silloin! Maa tärisi, jyrinä oli niin kova, että minun oli laitettava sormet korvieni suojaksi. Istuin mökin keskellä, yläkertaan vievillä rappusilla, ja hyräilin itseäni rauhoittaakseni.

Eräällä mökkireissulla olimme palaamassa kaupasta, kun keksimme käydä tutustumassa läheiseen suoalueeseen. Opastekartalla näkyi kaksi reittiä, joista lyhyempi 2,5:n kilometrin lenkki olisi juuri sopiva iltakävelyksi. Ilta oli kaunis ja pitkospuita oli mukava kävellä.

Kun pitkospuille ei näkynyt loppua, ymmärsimme kävelleemme ohi risteyksen, josta lyhyempi reitti olisi erkaantunut. Olimme nyt kymmenen kilometrin reitillä. Pari tuntia käveltyämme pitkospuut toivat meidät metsän laitaan. Siellä odotti kyltti ”paluupolku”. Huokaisimme helpotuksesta, ehkä noin vartin kuluttua olisimme takaisin autolla.

Kapea polku polveili suon laidasta syvemmälle metsään, palaten yhä uudelleen suon reunaan. Kului kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä minuuttia ja polku vain jatkui. Hämärä oli tiivistynyt tiheäksi, jalansijaa valitessa piti olla tarkkana. Jos tuntisin lintuja äänestä paremmin, voisin kertoa keiden seurassa taivalsimme.

Lopulta paluupolku päättyi parkkipaikan reunaan. Olimme kävelleet kyltiltä autolle 45 minuuttia. Iltakävely venähti lopulta noin kolmituntiseksi.

Erään toisen kerran olimme samalla suolla. Parisataa metriä käveltyämme huomasimme taivaan synkkenevän. Huvittuneena totesimme, että olemmepa taas ajankohdan valinneet. Vailla pilvienlukutaitoa päätimme kuitenkin jatkaa eteenpäin.

Muutamia minuutteja myöhemmin alkoi tipahdella pisaroita. Ensin harvakseltaan, sitten yhä kiihtyvään tahtiin. Olimme lähellä metsälamparetta, ja laitoimme vauhtia päästäksemme aukealta puiden suojaan. Pian vettä, onneksi lämmintä, tuli taivaan täydeltä. Löysimme tuuhean kuusen, jonka suojaan kömmimme. Puu säästi meidät pahimmalta kastumiselta. Sillä kertaa palasimme autolle ilman paluupolkua.

Kyseiseen suoalueeseen liittyy paljon muistoja. Kerran kiistelimme, näkyikö kiikareista joutsen vai kurki. Katsoimme kumpikin vuorollamme. Kumppanini sanoi näkevänsä joutsenen. Minä katsoin, ja totesin linnun olevan kurki. Heikommin lintuja tunteva kumppanini sanoi, että kyllä hän sentään joutsenen tuntee. Minä katsoin, ja totesin, että aivan selvä kurki!

Vaihdoimme kiikareita kädestä toiseen useampaan kertaan, emmekä päässeet yhteisymmärrykseen. Nauratti ja turhautti, kumpikin alkoi epäillä silmiään ja järkeään. Otin jälleen kiikarit, katsoin, enkä voinut kuin nauraa kaksinkerroin. Kiikarit poimivat suolta sekä joutsenen että kurjen, muutaman metrin päässä toisistaan.

Luontoelämyksiä voi kokea kaupungissakin. Olen seurannut silkkiuikkujen soidinmenoja, erilaisten linnunpoikasten varttumista, vesimyyrän ja piisamien touhuja. Kerran siili käveli jalkojeni ja seinän välistä ollessani pankkiautomaatilla.

Pääskysten lentonäytösten seuraaminen on jokakesäistä huviani, minulla on eturivin paikka olohuoneessani. Naakat piristävät ympäri vuoden. Talvella voi ihmetellä takin hihalle sataneita lumihiutaleita, uppoutua niiden kauniisiin kuvioihin.

Luonnon tarjoamille elämyksille ei ole toistaiseksi löytynyt voittajaa.

Voit päästää irti menneisyyden harmittelusta

Moni meistä harmittelee menneisyydessä tapahtuneita asioita. Miettii, miten olisi pitänyt valita toisin, toimia toisin, olla tekemättä jotakin mitä tuli tehtyä.

Toive siitä, että asiat olisivat menneet toisin, on perin inhimillinen. Siitä vaan ei ole meille mitään hyötyä.

Olen tuntenut ihmisiä, jotka harmittelivat vuosia tai vuosikymmeniä jälkeenpäin nuorena kesken jätettyä, lupaavasti alkanutta urheilu-uraa. He miettivät samoja kysymyksiä. Miksi en tehnyt enemmän töitä? Miksi en yrittänyt kovemmin?

Vuosien vieriessä moni asia mielessämme muuttuu. Muistikuvat ajatuksista, tunteista ja tapahtumista haalenevat. Olemme saattaneet värittää niitä uusilla tulkinnoilla, antaen niille alkuperäisestä poikkeavia merkityksiä. Ajatukset ratkaisuihimme aikoinaan vaikuttaneista syistä eivät vuosia tai vuosikymmeniä myöhemmin ole välttämättä kovinkaan luotettavia.

Menneisyyden tapahtumia vuosia myöhemmin muistellessamme, ne ovat muuttuneet osaksi laajempaa elämänhistoriaamme. Meidän on vaikea tavoittaa menneisyyden päätöksiin vaikuttaneita olosuhteita aidosti sellaisinaan, kun tiedämme mitä kaikkea niiden jälkeen tapahtui. Ajatuksemme menneisyydestä värittyvät tiedoilla, joita ei päätöksentekohetkellä vielä ollut olemassakaan.

Joskus elämä tuottaa pettymyksiä. Kenties tuli valittua koulutuspolku tai ura, joka osoittautui vääräksi. Kun tuntee tipahtaneensa takaisin nollapisteeseen, tulee usein kiusaus katsoa menneisyyteen. Silmien eteen alkaa muodostua kuva siitä lahjakkaasta urheilijanalusta, joka olisi voinut päästä vaikka miten pitkälle, kun olisi vain tehnyt riittävästi töitä unelmansa eteen.

Kokemuksemme siitä, että hukkasimme hyvän tilaisuuden, tuntuu menetykseltä. Tosiasia kuitenkin on, että kukaan ei tiedä, millainen todellisuus toisenlaisesta valinnasta olisi seurannut. Olisiko se ollut parempi, huonompi, vai tuonut lopulta samaan pisteeseen missä jo ollaan, sitä ei voi tietää.

Jos menneisyyden valinnat harmittavat, on hyvä huomata pari asiaa.

1. Päätökset tehdään aina sillä elämänkokemuksella ja niiden tietojen pohjalta, mitä päätöksentekohetkellä on käytettävissä.

2. Ratkaisuja tehtäessä on aina pyrkimys parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen, sen hetkiset resurssit ja olosuhteet huomioon ottaen.

On turha kantaa mukana painolastia menneisyyden ratkaisuista, sillä emme voi niille enää mitään. Emme voi palata ajassa taaksepäin ja muuttaa tapahtunutta. On hyvä ymmärtää, että valitsimme kussakin tilanteessa niin kuin silloin parhaaksi koimme, toimien parhaan tietomme mukaan.

Voimme luottaa, että teimme parhaamme, tuntea myötätuntoa itseämme kohtaan ja päästää irti.

Elämää voi muuttaa vain siitä pisteestä käsin, missä nyt olemme. Menneisyyttä harmittelemalla hukkaamme tämän päivän. On viisainta hyväksyä, että se mitä tapahtui, tapahtui, ja jatkaa eteenpäin.

Jokainen päivä on uusi mahdollisuus. Menneisyyden valinnoista ei tarvitse tehdä lukkoon löytyä kohtaloa, jota on toteutettava kunnes päivämme päättyvät. Jos teimme mielestämme vääriä valintoja, voimme monien asioiden kohdalla valita uudelleen.

Se, mikä eilen oli vielä tulevaisuutta, on huomenna jo menneisyyttä. Käyttäkäämme tämä päivä hyvin.

Ajatusten tuuletusta

Aina silloin tällöin on tarpeen tuulettaa solmuun menneitä ajatuksia.

Kohtaamme elämässä kaikenlaisia sattumuksia, jotka laittavat mietityttämään tavallista enemmän. Ne eivät välttämättä ole suuria, elämän suuntaa kääntäviä mullistuksia, myös pienemmät ristiriitatilanteet voivat viedä hetkellisesti huomiomme ja energiamme.

Kävelylenkki auttaa hyvin hetkelliseen ylikuormitukseen, johon ei liity mitään sen kummempaa. Tehokkaampia keinoja kaivatessani otan luonnon avukseni.

Lempipaikkojani pään tuuletukseen ovat laiturit ja kalliot. Paras sää on pilvinen, yllä leijuu sateen uhka. (Aurinkoinen sää ei toimi, se vain lisää ikävien mietteiden voimaa.) Tuuli kuuluu tietysti asiaan. Mitä suuremmat mietteet, sitä navakampaa tuulta kaipaan. Monenlaiset murheet ovat lientyneet laiturilla istuessa, tuulen puhaltaessa ajatukset ojennukseen ja hiukset takkuun.

Käveleminen tuulessa ja tihkusateessa auttaa myös ajatusten selvittämisessä. Kasvoille vihmovat pisarat muistuttavat, että en voi vaikuttaa kaikkeen. On asioita, jotka on vain hyväksyttävä – ja jatkettava eteenpäin. Kova pakkanen auttaa palauttamaan mieleen, että on olemassa paljon minua suurempia asioita. Turhia murheita ei kannata mukanaan kantaa.

Luonto muistuttaa minua asioiden mittasuhteista. Tuntuivatpa murheeni miten raskailta tahansa, ne ovat maailmankaikkeuden mittakaavassa pieniä. Ne ovat käsiteltävissä, ne selviävät tavalla tai toisella, vaikka aina ei siltä tuntuisikaan. Saan luonnosta valtavasti voimaa ja lohtua.

Eräs ikiaikainen keino loksauttaa palaset kohdalleen aina. Avaran tähtitaivaan alla tähtiä katsellessa mietteet järjestyvät ja murheet haalenevat. Ne eivät tunnu enää ainutlaatuisen omakohtaisilta ja erityisiltä, vaan järjestyvät osaksi ihmiskunnan yhteistä murhetaakkaa.

Sillä enhän minä täällä yksin ole. Olen varma, että tälläkin hetkellä joukko ihmisiä, toisistaan tietämättä, luo katseensa tähtitaivaalle.

Kesälukemista ja blogi lomailee

Lukeminen on yksi lempiajanvietteitäni. Viime vuosina olen viehättynyt lukemaan kävelemiseen, kirjoittamiseen ja yksinkertaiseen elämäntapaan liittyviä kirjoja. Luen toki paljon muutakin, mutta nämä aiheet ovat vetäneet minua erityisesti puoleensa.

Mikä yhdistää kävelemistä, kirjoittamista ja yksinkertaista elämäntapaa? Minua niissä kiehtoo vapaus.

Vapaus kulkea paikkoihin, joihin ei pääse mitenkään muuten.
Vapaus maalata sanoin ajatuksensa paperille.
Vapaus päästää irti elämästä kulutusyhteiskunnan pillin mukaan.

Aikaa on vähän ja kirjoja paljon. Kaikkea ei ehdi lukea, joten karsintaa on tehtävä. Joskus olen antanut ennakkoluuloille liikaa tilaa, ja ollut vähällä karsia lukulistaltani myös antoisiksi osoittautuneita kirjoja. Onneksi kiinnostukseni erilaisiin tapoihin elää ja ajatella on vahva, uteliaisuus yleensä lopulta voittaa. Nautin lukea kirjoja, jotka haastavat ajattelemaan toisin.

Olin ohimennen kuullut joitakin arvioita Tomi Astikaisen kirjasta Miten elää ilman rahaa. Kirjoittaja kokeili rahatonta elämää neljän vuoden ajan. Ajattelin, että kirja ei taida olla minua varten. Toisaalta olin utelias. Halusin tietää, onko kirjoittaja keksinyt jotakin, mistä saattaisi olla hyötyä.

Tiedä häntä, mutta kirja oli hyvin kirjoitettu, mukaansa tempaava ja ihmisten käyttäytymisestä kiinnostuneelle mielenkiintoista luettavaa. Se myös haastaa ajattelemaan totutusta poikkeavalla tavalla. Kirja saa maailman näyttämään mukavalta paikalta – jossa tosin tuhlataan valtavat määrät ruokaa.

Jo ennen tätä ennakkoluuloni olivat estää Timothy Ferrissin kirjan 4 tunnin työviikko lukemisen. Alaotsikko Unohda yhdeksästä viiteen -elämä, asu missä haluat ja ryhdy uusrikkaaksi ei myöskään innostanut. Lähinnä se sai aikaan silmänmuljahduksia ja hymähtelyjä, monta kertaa, sillä kirja tuli eteeni yhä uudelleen.

Uteliaisuus voitti jälleen. Kai tästäkin kirjasta jotakin voisi oppia?

Ja niinhän siinä kävi, että moni kirjoittajan kokema asia kuulosti kovin tutulta. Kuten se, miten läsnäoloa arvostetaan – myös meidän kouluissamme ja työpaikoillamme – enemmän kuin sitä, saadaanko mitään aikaan. On tärkeää näyttää tehokkaalta, tulokset ovat sivuseikka.

Toisaalta taas työn palvonnan kyseenalaistaminen on todella tervetullutta. Liian usein arvostetaan työtä työn vuoksi, ajattelematta seurasiko joskus tajuttomastakin rehkimisestä minkäänlaisia järkeviä tuloksia. Mielestäni suhteemme työhön on todella kummallinen.

Päivi ja Santeri Kanniston kirjaan Vapaana elämisen taito ei ollut vaikea tarttua. Miten tuollaista otsikkoa voisi vastustaa?

Kannistot ovat eläneet jo vuosia nomadeina, kiertäen ympäri maailmaa, mikä tietenkin näkyy heidän kirjoissaan. Matkailu ei ole minua varten, mutta nojatuolimatkailusta nautin. Uppoudun mielelläni fiksujen ihmisten hyvin kirjoitettuihin kirjoihin, joissa kirjoittaja matkustaa puolestani ja kertoo kokemastaan.

Tässä kirjassa pääpaino on yhteiskunnallisessa ja filosofisessa pohdinnassa ja keskusteluissa erilaisten, matkan varrella tavattujen ihmisten kanssa, ei niinkään itse matkustamisessa. Kirja on kuin tuulahdus raikasta ilmaa, oikein virkistävää aivojen tuuletusta. Luin kirjan jo kaksi vuotta sitten, ja taidan lukea tänä kesänä uudelleen. Kirja on sen arvoinen.

Seuraavaksi jotain ihan muuta.

Amerikkalaisen Marjorie Hillisin kirja Elä yksin ja nauti on kirjoitettu jo vuonna 1936. Vuonna 2009 painetun kirjan kansi kertoo, että kyseessä on klassikko-opas sinkkunaiselle. Viihdyin kirjan parissa, vaikken sen kohderyhmään kuulukaan. Yllätyksekseni kirja sivusi aihetta, josta itsekin kirjoitan, muun muassa näin:

”Tavarat joita et kelpuuta huoneeseen ovat yhtä tärkeitä kuin ne jotka päätät ottaa mukaan sisustukseen. Roju on nykyaikana yhtä vanhanaikaista kuin vaatimattomuus, ja yhtä hyvästä syystä. Roju sekoittaa ajatukset ja uuvuttaa. Liikaa tavaramäärää on vaikea pitää järjestyksessä. Se on jo itsessään rumaa, ja lisäksi se saa omistajansa näyttämään kuin tämä kuuluisi toiseen aikakauteen.”

Tavaran määrä ja laatu on ajattomampi aihe kuin tulisi äkkiseltään ajatelleeksi. Kirja on kiinnostava myös siitä näkökulmasta katsoen, miten erilaista meillä Suomessa tuohon aikaan oli. Vai miten moni suomalainen olisi vuonna 1936 voinut ajatella näin:

”Uskomme säästävämme tavaroita Parempia Aikoja varten, mutta useinkaan noita aikoja ei tule. Jos nuo päivät sitten koittavat, tavarat ovat jo vanhanaikaisia ja meillä on varaa ostaa uusia.”

Tänä kesänä lukulistallani on kirjoja ainakin mindfulnessista, tyytyväisyydestä, asioiden hyväksymisestä sellaisenaan – sekä kävelemisestä, kirjoittamisesta ja yksinkertaisesta elämästä. Lisäksi, jos suinkin saan ruudulta luetuksi, kun on paperikirjojakin vaihtoehtona, ajattelin perehtyä Kohtuutalouden ratkaisuihin ja Kohtuus vaarassa -pamflettiin.

Mitä teidän lukulistanne pitävät sisällään?

___

Näillä sanoilla laitan blogin kesälomalle. Kesäni on yhdistelmä lähilomailua, mökillä rentoutumista, lukemista ja luontoa. Seuraavan kerran blogissa on uutta luettavaa 1.8.

Ihanaa kesää teille kaikille!

Enemmän, vähemmän, ei yhtään, näin on hyvä

Ajoittain elämä tuntuu olevan poissa tasapainosta. Saatamme kokea, että se mitä meillä on, ei riitä. Jotakin puuttuu. Ajattelemme tarvitsevamme jotakin lisää voidaksemme paremmin.

Nykyisen kiire- ja kulutuskulttuurin keskellä ongelman ydin on kuitenkin yhä useammin se, että elämä on jo liiankin täynnä. Olemme valinneet liian usein enemmän, kun kokonaisuuden toimivuuden ja hyvinvoinnin kannalta olisi kannattanut valita toisin.

Kun tuntuu siltä, että asiat ratkeavat, kun vain saan enemmän – mitä ikinä se kulloinkin onkin – kannattaa miettiä vielä hetki. Enemmän on harvoin toimivin, saati ainoa, ratkaisu. Se myös vaatii usein lisäpanostusta, jolta voisi välttyä valitsemalla toisin.

Toimiva tasapaino voi löytyä monenlaisten valintojen kautta. Ajatuksiaan voi selvittää esimerkiksi seuraavien kysymysten avulla:

Hyvinvointini lisääntymiseksi,

1. Mitä tarvitsisin enemmän?
2. Mitä tulisi olla vähemmän?
3. Mistä minun tulisi luopua kokonaan?

Saadaksemme elämämme parempaan tasapainoon, tarvitsemme joskus jotakin enemmän. Usein, saadaksemme enemmän jotakin meille tärkeää, meidän on vähennettävä jotakin. Ajoittain on hyvä luopua jostakin kokonaan, saadakseen tilalle jotakin merkityksellisempää.

Olen tullut päätelmään, että ajan kuluessa enemmän johtaa todennäköisemmin uusiin harmeihin kuin vähemmän. Enemmän myös vaatii enemmän, esimerkiksi täyttämällä tilaa ja viemällä aikaa ja energiaa. Usein vähemmän puolestaan muuttuu toisaalla enemmäksi, ja kokonaan luopuminen saattaa antaa kaikkein eniten.

Etsiessään keinoja elämän tasapainottamiseksi, yhtä kysymystä ei sovi unohtaa:

4. Mikä kaikki on hyvin juuri näin?

On hyvä kiinnittää huomiota myös siihen, mikä kaikki on hyvin jo nyt. Kun katse kohdistuu asioiden parantamiseen, voi tärkein jäädä huomiotta.

Kiitollisuus kaikesta siitä, mikä on hyvin, lisää tyytyväisyyttä ja hyvinvointia – vaikkei muille asioille tekisi mitään.