”Hotellielämä” vai vaatimustason laskeminen?

Kirjoitin helmikuussa sisäiseksi tehtävälistaksi muuttuvista tavaroista. Ilmiöstä, jossa kotona ympärillämme olevien esineiden näkeminen alkaa rakentaa pään sisälle tehtävälistaa.

Kahdessa kommentissa mietittiin hotellielämän rentouttavuutta ja mahdollisuutta samankaltaiseen elämään kotonakin. (Kiitos Pau ja Mirena!) Voisiko ”hotellielämää” elää myös kotona? Ei olisi yhtään hullumpaa jos voisi.

Tavaran määrän voi vähentää minimiin, mutta ellei ole reppureissaaja vaan asuu vakituisesti aloillaan, tehtävälistasta tuskin tulee pääsemään kokonaan eroon. Sen saa lyhennettyä omilla valinnoillaan hyvin lyhyeksi, mutta niin kauan kuin jotakin omistaa, tavarat tulevat kaipaamaan huoltoa, samoin koti.

Vietin kesällä yhden yön hotellissa. Tuntuu aina luksukselta mennä puhtaaseen ja siistiin huoneeseen, jonka siivoamisen eteen ei tarvitse laittaa tikkua ristiin. Huoneessa millekään ei tarvitse tehdä mitään, voi vain olla rauhassa. Viettää aikaa tilassa, jossa ei ole mitään ylimääräistä, vain se mitä aivan välttämättä tarvitaan.

Jo yhden ainoan yön jälkeen tuntui ikävältä palata kotiin, sillä tiesin mikä siellä odottaisi. Siivousta ja pyykkiä, tehtäviä toisensa jälkeen. Kontrasti hotellielämän leppoisuuteen on valtava.

Kotiuduttuani olin muutaman päivän alamaissa. Mietin, mitä järkeä on omistaa yhtään enempää kuin tarpeen. Tavaroita, neliöitä, mitään? Mitä järkeä on laittaa aikaansa minkä tahansa ylimääräisen ylläpitoon? Varsinkin kun kaikkein eniten on pula ajasta, ei tavarasta.

Tavaroita vähentämällä olen tavoitellut elämään yksinkertaisuutta. Kaivannut sitä hetkeä tulevaksi, ettei kaikki ympärillä muistuttaisi asioista, joita tulisi tehdä. Elämä on helpottunut paljon, mutta tehtävälistoista tuntuu olevan mahdotonta päästä kokonaan eroon.

Kahden keinon avulla ne on kuitenkin mahdollista lyhentää minimiin:

1. Vitkastelun lopettaminen.
2. Vaatimustason laskeminen.

Tehtävälistasta tulee takuulla pitkä, jos asioihin tarttumista viivyttää. Olen tullut tämän tosiasian kanssa valitettavan tutuksi, mutta opettelen koko ajan toimimaan toisin. Onneksi edistystä tapahtuu. Nykyään ihmettelen, mitä ihmettä ajattelin viivyttelemällä saavuttavani? Sitä paljon kaivattua ”parempaa aikaa” tarttua toimeen ei useimpien asioiden kohdalla tule. Koskaan.

Tehtäviin tarttuminen sitä mukaa kun niitä eteen tulee, tekee elämästä kevyempää. Ensin kannattaa kuitenkin miettiä, mikä on tarpeen, ja hankkiutua tarpeettomasta eroon. Välttämättömissä tehtävissä on ihan riittävästi tekemistä, tarpeettomia töitä ei kannata itselleen keräillä.

Kun on päässyt liikkeelle viivyttelyn vähentämiseksi, kannattaa määrittää oma vaatimustasonsa uudelleen. Onko asiat tehtävä todella niin tarkasti ja hyvin, kuin on itseltään oppinut odottamaan? Voisiko vähempikin riittää?

Itse kannoin pitkään aivan turhaa huolta siivoamisesta. Jos jonkin asian niin siivoamisen kanssa on järjetöntä olla pilkuntarkka. Se toistuu tasaisin väliajoin, vaikka siivoaisi miten tarkkaan tahansa. Älyttömintä oli usein toistuva mietintäni, että pitäisi siivota, enkä kuitenkaan tehnyt asialle mitään. Tilanteeseen olisi ollut kaksi järkevää vaihtoehtoa: hyväksyä vallitseva siisteystaso tai ryhtyä toimeen heti eikä odotella, että tilanne pahenee.

Omalta kohdaltani olen miettinyt, miten puhdasta kotona oikeastaan pitää olla. Mikä on kissankarvojen ja -hiekan siedettävä taso? Olen lopettanut miettimästä, että pitäisi siivota. Joko siivoan tai en siivoa, mutta en vaivaa sillä enää turhaan päätäni.

Tässä vaiheessa kirjoittamista kävin katsomassa mainitsemiani kommentteja, sillä en muistanut niiden sisältöä hotellielämän rentouttavuuden ajatusta tarkemmin. Hieman hämmästyen totesin, että näköjään asioilla kestää aikansa sisäistyä. Vai mitä olette mieltä Mirenan selvästi miettimään laittaneesta kommentista:

”Asioiden tekeminen heti on mahtava taito. Samantien kun huomaa sotkuisen keittiön, siivoaa sen. Näin kaikkein raskain pitäisi-vaihe jää kokonaan pois. Toisaalta, jotta joskus voisi tehdä muutakin kuin siivota, pitää myös opetella sietämään epätäydellisyyttä. Aina ei ole pakko (tai pitäisi) imuroida, vaikka näkisikin roskan lattialla.”

Olen iloinen huomatessani, että vaikka pidän itseäni huonomuistisena, ainakin joskus päähäni tarttuu olennainen lukemastani. Ja vaikuttaa elämääni, vaikken sitä itse tietäisikään.

”Kuluneesta” kiiltäväksi

Luulin, ettei siivoamisesta voi pitää, mutta näköjään se voi olla ihan mukavaa. Kumma juttu miten imurin käytön lopettaminen voi ihmistä innostaa! Ajattelin ottaa tilanteesta kaiken irti, niin kauan kuin sitä kestää.

Kun nyt pääsin vauhtiin, niin halusin ratkaista yhden ikuisuuspulman. Miten saada puhdistettua kahvimukeihin pinttyneet lusikanpyöritysjäljet? Olin yrittänyt saada niitä irti vaikka millä, viimeksi ihmesienellä. Turha vaiva. Mukit olivat myös ajan mittaan astianpesukoneessa ulkopinnaltaan samentuneet, ne eivät enää kiiltäneet niin kuin uutena. Ajattelin niiden kuluneen, olivathan ne olleet jo pitkään jatkuvassa käytössä.

Olin lukuisia kertoja lukenut netistä ihmisten kehuja Universal Stonesta. Se tuntui käyvän joka paikkaan ja puhdistavan kaiken. Kuulosti aivan liian hyvältä ollakseen totta.

Kuka mitäkin heräteostoksena tulee hankkineeksi, minä ostin sitten lopulta tuota ihmeainetta. En enää tiennyt, mitä muutakaan olisin noiden mukien kanssa kokeillut. Eikä sitten muuta kuin sienen kastelu ja rutistus sopivan kosteaksi, muutamalla pyöräytyksellä pesuainetta sieneen, puristellen aine vaahdoksi, ja sieni töihin.

Olin varautunut urakoimaan, niin paljon aikaa olin käyttänyt yrittäessäni useita kertoja puhdistaa mukeja milloin milläkin, tuloksetta. Yllätys oli valtava, kun lusikanjäljet lähtivät melko vähällä hankaamisella, ja pienellä vaivalla myös mukin ulkopinnasta tuli taas kiiltävä. Vesimukien pohjista lähtivät kalkkijäljet, jotka eivät tiskikoneessa tai käsitiskissä olleet lähteneet.

Seuraavaksi kokeilin puhdistaa vesikannun kylkeen juuttuneet kalkkijäljet. Puhdasta tuli. Sama juttu tiskialtaan kalkkikertymien kanssa, joiden suhteen olin jo luovuttanut, järjestettyäni aiemmilla puhdistuskerroilla niiden seuraksi vielä naarmujakin.

Päästyäni vauhtiin pesin vielä kylpyhuoneen käsienpesualtaan. Se on paikoin kulunut himmeäksi, olin jo pidemmän aikaa aina välillä maininnut kumppanilleni, että sen vaihtamista voisi alkaa miettiä.

Korjaan. Se oli paikoin kulunut himmeäksi.

Nähdessäni altaan pinnan kiiltävän kauttaaltaan, en ollut uskoa silmiäni. Enkä uskonutkaan, edes tuntumaa sienen alla. Liu’utin sormiani altaan pintaa vasten, ja pakko kai se oli uskoa. Pahoittelen seuraavaa, mutta kuvaavammin en voi ajatuksiani sanoiksi pukea. Paskat se mitään kulunut oli ollut! Altaaseen oli juuttuneena jo meitä edellisen asukkaan likakerrostumat, joita olin kaikki nämä vuodet luullut kulumiksi, kun ne eivät kerran millään lähteneet.

Hyvät välineet ja toimivat pesuaineet virkistävät kummasti. Kun keksin korvata imurin paremmilla välineillä, ja löysin toimivan jokapaikan puhdistusaineen, on tehnyt mieli pitää kodista entistä parempaa huolta. Johan siihen inspiraatiota useamman vuoden odottelinkin.

Jää hyvästi ihmesieni. Tiemme eivät enää kohtaa.

P.S. Selvyyden vuoksi mainittakoon, että tämä, kuten mikään muukaan tekstini, ei ole yhteistyöpostaus. Kehun loistavaksi havaitsemaani tuotetta ihan omaksi ilokseni, ja koska tiedän, etten ole lusikanpyöritysjälkieni kanssa yksin.

Elämä ilman imuria?

Usein uuden imurin hankkiminen tulee eteen siksi, että entisestä heikkenee imuteho. Meidän imuriimme ilmaantui toisenlainen ongelma: sen imuteho kasvoi sietämättömäksi.

Imurimme oli jo ostettaessa turhan tehokas, sitä saattoi käyttää vain pienimmällä teholla ja putkessa oleva pieni luukku (mikä ikinä sen nimi onkaan) avattuna. Imurin teho laantui lähemmäksi sopivaa vasta juuri ennen kuin pölypussi oli täynnä. Laite ei erityisesti miellyttänyt minua edes silloin, kun se vielä toimi normaalisti.

Jokin aika sitten imuri alkoi tarttua lattiaan kiinni niin hanakasti, ettei imuroinnista tullut mitään. Samaa neliömetriä sai veivata edestakaisin moneen kertaan, ja silti löytyi roskia, joita imuri ei ollut napannut. Kissat alkoivat pelätä äänekkäämmäksi muuttunutta imuria. Eikä se, totta vieköön, mukavalta kuulostanut minustakaan.

Uuden imurin mietinnän lopetin alkuunsa, kun muistin miten rasittava nykyinen oli ollut uudesta asti. Mitä jos uusi olisi yhtä hankala? Tarkoitukseni oli kysyä huollosta, voisiko imuria korjata. En tullut heti kysyneeksi. Kaksi kissaa aiheuttavat päivittäin imurille töitä, joten piti keksiä jotakin ennen kuin saisin asian ratkaistuksi.

Otin kylpyhuoneesta lakaisuharjan mallisen kuivauslastan ja vetelin kissankarvat ja -hiekat kasaan. Rikkalapiota ei ollut, joten pyyhkäisin roskat rätillä roskiin.

Miksi ihmeessä en kokeillut tätä jo aikaisemmin?

(Olin unohtanut kommentoineeni jo toissa vuonna Sopivasti-blogin tekstiin Simppeli siivous, jossa mietin tätä vaihtoehtoa. Ajattelin kai, ettei kissataloudessa voi tulla toimeen ilman imuria, ja jätin kokeilematta. Höh.)

Lattian siivouksessa lasta voitti imurin heittämällä. Keittiötä lakaistessani en tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut, niin paljon kätevämpi lasta oli, kuin kolistella imuria pienessä tilassa. Jalkalistat ja kaikki ovet pielineen imurilla olikin jo kolhittu, kalusteetkin olivat saaneet osansa.

Makuuhuonetta siivotessa otin toisenlaisen konstin käyttöön, sillä lakaisin ei olisi toiminut sängyn alla kovin hyvin. Pyyhin lattialta pölyt kuivalla mikrokuitupesimellä ja muualta mikrokuituliinalla. Olin valmis huomattavasti nopeammin, ja lopputulos tuntui puhtaammalta, kuin imurin kanssa pöllyttämisen jälkeen.

Lattioiden siivoukseen en imuria tarvitsisi. Entä kolme lepotuolia ja eteisen matto? Miten ne saisi puhtaaksi ilman imuria?

Maailma on täynnä erilaisia harjoja roskien, pölyn ja karvan poistamiseksi. On lakaisuharjoja, vaateharjoja, tarraharjoja ja yllätyksekseni netistä löytyi myös kalusteharja. Aina imuria käyttäneenä en ollut tullut moista ajatelleeksikaan. Ja tuskin harjat vielä tuohon loppuvat, eiköhän niitä löydy tarvittaessa vaikka mihin tarkoitukseen, kun vain osaa kysellä.

Tarraharja meiltä jo löytyi, joten ajattelin kokeilla miten se pärjää imurille kangasverhoillun lepotuolin ja karvapeitteen saaneen tyynyn kanssa. Olimme käyttäneet sitä aiemmin vain vaatteille. Siinä missä tarraharja teki tuolista kertavedolla karvatonta, imurin kanssa sai jumpata moneen kertaan. Tyynyistä toisen rullasin tarraharjalla ja toisen imuroin. Tarraharjalla tuli nopeammin valmista, imurin kanssa tuli hiki ja turhautuminen.

Matto on ollut rullattuna pois lattialta kissan vatsaongelmien vuoksi, joten sen puhdistamista en vielä kokeillut. Eiköhän sekin tule onnistumaan.

Jos tuosta imurista harvakseltaan jotain hyötyä olisikin, niin sille ei ole säilytystilaa. Siivouskomeron annoin aikoinaan kumppanini urheiluvälinekaapiksi, imurin paikka on ollut aina olohuoneen ovensuussa käyttövalmiina. Nyt käyttämättömänä se alkaa, ironista kyllä, olla ikävästi siivouksen tiellä ja kerätä pölyä.

Uutta imuria meille ei ainakaan toistaiseksi hankita. Enkä taida kysyä vanhan korjaamisestakaan, sillä se on mökin verstaalla mitä mainioin juuri tällaisena. Entinen kymmeniä vuosia palvellut onkin jo niin irtopainos, ettei siitä tiedä mistä sitä nostaisi.

Lakaisin ei ollut kylpyhuoneen laattasaumoilla parhaimmillaan, ja muualla se kaipasi kaverikseen rikkalapion, joten ostin pienen rikkasetin. Olohuoneen isomman lattiapinta-alan siivoamista ajatellen hankin myös varteen liitettävän teräväkuivaimen, se on mikrokuitupesintä kätevämpi puhdistaa.

Luulin inhoavani siivoamista, mutta nyt huomaan inhonneeni imuria. Siivoaminenhan on nopeaa ja mukavaa ilman sitä!

Varsinkin kun siivottavaa on joka päivä, lakaiseminen on kätevää. Se on kevyttä ja toimii pienissä tiloissa huomattavasti imuria paremmin. Olen tyytyväinen, ettei minun enää tarvitse kolistella imuria perässäni. Eikä katsoa kuinka sen poistoilmavirta pöllyttää kissankarvaa ympäriinsä. Tai irrottaa lattiasuulakkeen pyöriä, jotta saisin niiden ympärille kietoutuneet pitkät hiukset irti.

Voin kuunnella musiikkia tai hiljaisuutta siivotessani. Ja viettää aikaa kissan kanssa, joka rakastaa saalistaa lakaisinta.

Ikävien kotitöiden karsintaa

Maailmassa on lukemattomia mielenkiintoisempia asioita kuin kotityöt ja tavaroiden huolto. Siksi olen pyrkinyt minimoimaan niihin kuluvan ajan ja karsimaan pois kaiken sellaisen, mikä ei ole välttämätöntä.

Suoristan mutkia kaikessa missä voin. Jos en halua tehdä jotakin, yritän hankkiutua siitä eroon. Kotitöiden määrää voi vähentää yllättävän paljon, kun alkaa etsiä vaihtoehtoja.

Kun sain tarpeekseni kissankarvojen siivoamisesta milloin mistäkin, tein vähitellen muutoksia kotiimme ja toimintatapoihimme.

Luovuimme keittiön avohyllyköstä, joka ei pysynyt karvattomana päivääkään. Olohuoneen neljä pitkää verhoa vaihtuivat vuosien kuluessa yhteen lyhyempään, joka sekin saa ikkunaremontin ja akustiikkalevyjen hankinnan jälkeen lähteä. Vähensimme mattoja, vain eteisen matto sai jäädä. Kodintekstiileistä jäivät vain ne, joille on konkreettinen tarve, mikään ei saanut paikkaa pelkästään sisustuksellisista syistä.

Lopetin karvaisten kotivaatteiden rullaamisen tarraharjalla ennen pesua. Luovuimme lehtitelineestä ja kaikista muistakin huonekalua pienemmistä tavaroista, joiden paikka oli ollut lattialla. Vähensimme pöytätasoilla olevien tavaroiden määrää.

Pellavapyyhkeitä silitän mielelläni, mutta vaatteita en. Valitsen siis pääasiassa vaatteita, jotka eivät silitystä kaipaa. Mitään käsinpestäviä vaatteita en myöskään hanki. Jos vaate ei kestä vesipesua koneessa, jääköön kauppaan.

Jos inhoaa siivoamista, se kannattaa pitää mielessä, kun on ostamassa jotakin uutta. Silloin ei tule valinneeksi huonekaluja tai tavaroita, joita on sietämätöntä huoltaa ja pitää puhtaana.

Yksi kaikkein ikävimmistä kotitöistä on sälekaihdinten puhdistaminen. Ikkunoiden pesua tulee vitkuteltua loputtomiin, kun tietää millainen homma sälekaihdinten puhdistus on. Eikä vitkuttelu tietenkään auta asiaa… Toimeen tarttuminen kaksi kertaa vuodessa ei riitä, sälekaihtimet ovat jo hyvin nopeasti mustassa pölyssä ja noessa.

Toivottavasti ikkunoiden uusiminen tuo avun, sillä kumppanini ei suostunut edes miettimään sälekaihtimille vaihtoehtoa. Onhan se totta, että ne suojaavat kesäkuumalla hyvin auringolta, päästäen silti valoa sisään. Mietityttää vain, että tämän lähes 60-vuotiaan asunnon aiemmat asukkaat pärjäsivät ilman sälekaihtimia. Miksi se meille olisi ylivoimaisen vaikeaa?

Tällä hetkellä ajankohtaiseksi on noussut mietintä jalkalistojen tarpeellisuudesta, sillä ne ovat hajoamassa kirjaimellisesti kappaleiksi. Edellinen asukas oli ikäväkseni kuorruttanut suoraviivaisen asuntomme turhan koristeellisilla, talon aikakauteen ja tyylin sopimattomilla listoilla – joita on todella ärsyttävää pitää puhtaana.

Jalkalistojen pois jättämistä hidastaa vain pintavetoina tehty sähköremontti. Jos sähköjohdot saisi pois lattialta jalkalistojen takaa, asia olisi selvä. Pitänee selvittää mitä vaihtoehtoja asian hoitamiseksi olisi käytettävissä.

Onko jalkalistoilla edes mitään muuta virkaa, kuin peittää huolimatonta työnjälkeä? Jalkalistavalikoima, johon olen aiempien remonttien yhteydessä tutustunut, näyttäisi sanovan että ei, niin ikävän näköistä rimpulaa on kaupan. Jos jalkalistojen ajatuksena on kokonaisuuden viimeistely siistiksi, niin ei se välttämättä toteudu, jos listat on asennettu vähän niin ja näin. Yhtä hyvin ne voisi jättää pois ja tehdä lattian kanssa riittävän huolellista työtä.

Kun uusimme lattian lähes kymmenen vuotta sitten, laitoimme entiset listat takaisin paikoilleen. Se oli kaikkein helpointa. Listojen laitossa on oma hommansa, eivätkä ne ihan ilmaisiakaan ole, saati mukavia kerrostalossa uusia. Ja toki laitoimme lattian sillä tarkkuudella, että listat peittävät…

Voipi olla, että listojen pois jättäminen saa odottaa seuraavaan lattiaremonttiin asti. Se on edessä vasta sitten, kun meillä ei enää ole kissoja. Lattia kestänee siihen asti, jalkalistoista ei välttämättä ole silloin enää paljoa jäljellä.

Näiden hajanaisten mietteiden päätteeksi totean vain, että kodin puhtaanapito ja tavaroiden huoltaminen on huomattavasti helpompaa, mukavampaa ja vähemmän aikaa vievää, kun miettii mitä kotiinsa todella tarvitsee. Kannattaa kyseenalaistaa kaikki kuvitelmansa siitä, mitä kodissa pitäisi olla ja miltä siellä pitäisi näyttää, niin voi löytää tuoreita ideoita ja valita toisin.

Introvertti, ekstrovertti ja miten vietetään hauska päivä

Muutama vuosi sitten en olisi uskonut, että tulen vielä nauttimaan hiljaisuudesta. Vältin hiljaisuutta yksin ollessani, sillä en halunnut jäädä vain ajatusteni seuraan. Hiljaisuus nosti pintaan yksinäisyyden tunteita ja ajatuksia elämäni riittämättömyydestä.

Paetessani hiljaisuutta pakenin itseäni ja erilaisuuttani, jota en tuolloin täysin ymmärtänyt saati hyväksynyt. Yksin ollessani mieleeni hiipi usein ajatus, että minun pitäisi olla muualla. Ihmisten seurassa, tapahtumissa, harrastamassa, siellä missä ihmiset kokoontuvat. Suunnittelin paperille miten elämääni muuttaisin.

Luettuani Susan Cainin kirjan Hiljaiset – Introverttien manifesti, ymmärsin olevani erittäin introvertti. Voisi sanoa, että lähes erakko. Asiat loksahtivat kohdalleen.

Ajatukset elämäni riittämättömyydestä olivat olleet ekstrovertin kulttuurin tuottamia ja ekstrovertilta kumppanilta omaksuttuja, eivät minun omiani. Tekemäni suunnitelmat olivat unohtuneet pöytälaatikkoon, koska en todellisuudessa halunnut elää niiden mukaista elämää.

Kun parin toinen osapuoli on vahvasti introvertti ja toinen sopivasti ekstrovertti, molemmille mieluisan tekemisen keksiminen voi olla vaikeaa. Kun minä viihdyn, kumppanillani on usein tylsää. Kun hän viihtyy, minua yleensä ahdistaa.

Ennen kuin aloimme ymmärtää toistemme erilaisuutta, ehdimme kokea monia turhauttavia ja pahaa mieltä aiheuttaneita tilanteita. Mukavaksi yhdessäoloksi ajateltu tekeminen voi tuntua hyvin yksinäiseltä, jos toinen ei viihdy, on vähällä nukahtaa tai haluaa ahdistuneena kotiin.

Ajan myötä ymmärsimme, että on parempi toimia toisin. Tekisimme yhdessä asioita joiden parissa molemmat viihtyvät, ja vain itseä miellyttäviä asioita erikseen. Elämämme ja suhteemme muuttui entistä paremmaksi, kun hyväksyimme toistemme erilaisuuden ja aloimme ottaa sen myös käytännössä huomioon.

Minä sain enemmän aikaa olla yksin ja tehdä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Kumppanini sai enemmän aikaa käydä itsekseen tai kavereidensa kanssa milloin missäkin.

Tänä kesänä vietimme kumpikin tahoillamme omanlaistamme hauskaa päivää.

Kumppanini lähti kaveriporukalla koko päiväksi festareille. Minä vietin päivää itsekseni. Kävelin kirjastoon hakemaan mielenkiintoista luettavaa ja kuunneltavaa. Ostin kaupasta hyvää syötävää. Illalla kävisin saunassa.

Kotiin tultuani laitoin lempeää jazzia soimaan. Musiikki vaikuttaa minuun voimakkaasti. Rakastan Nina Simonen ja Ella Fitzgeraldin laulujen tunnelmaa, samoin Keb’ Mo’:n bluesia. Sitä tunnetilaa, joka minussa heitä kuunnellessani vallitsee, on mahdoton sanoin kuvailla. Siinä yhdistyvät elämänilo, voima, melankolia, rauha, onnellisuus, läsnäolo ja kotoisuus, rintaa pakahduttavalla tavalla.

Katselin minimalistista arkkitehtuuria ja sisustusta käsitteleviä kirjoja. Erityisesti pidin Patricia Buenon kirjasta Minimalism & Colour, joka käsitteli minimalismia myös elämäntapana. Nautin kirjan värikkäistä, kauniisti suunnitelluista tiloista. Mietin tulevaa ikkunaremonttia, jonka yhteydessä olen varautunut maalaamaan kaikki seinät ja tarpeen mukaan myös katot uudelleen. Katselin ympärilleni, pohdiskelin kotimme ulkoasua ja toimivuutta. Mietin erilaisia värivaihtoehtoja.

Kun musiikki loppui, nautin hiljaisuudesta. Katselin viihtyisää kotiamme, muistelin miten pitkälle olemme päässeet siitä, miltä täällä vielä joitakin vuosia sitten näytti. Omissa ajatuksissani, hiljaisessa huoneessa, tunsin tyytyväisyyttä ja onnea.

Niin paljon kuin nautinkin yksinolosta, oli mukava saada kumppanini yöllä kotiin. Söimme yhdessä pientä yöpalaa, vaihdoimme kuulumiset ja menimme nukkumaan. Meillä molemmilla oli ollut oikein hauska päivä.

Sääntöjä, sääntöjä, sääntöjä

Eksyin lukemaan nettikeskustelua naisten vaatetuksesta ja tyylistä. Aihe on keveä, mutta tulin surulliseksi.

Olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi niin sanotusta naisten maailmasta. (Tai itse asiassa ihan koko maailmasta.) Mitä enemmän yritän ymmärtää, sitä vähemmän saan kiinni mistä oikein on kysymys.

Tuntuu siltä, kuin tarkkailisin sivusta jotakin eksoottista eläinlajia. Tekstissä esittämäni havainnot ja käsitykset perustuvat pääosin nettikeskusteluihin, blogeihin ja niiden kommentteihin. Osa huomioista on tullut vastaan myös henkilökohtaisessa elämässä.

Naisten maailma tuntuu olevan täynnä sääntöjä. Ne lienevät naistenlehtien ja muun tehokkaan markkinointikoneiston tuottamia, en käsitä mistä muualta ne tulisivat. Näyttää siltä, että ne myös leviävät ns. perimätietona. (Kauneuteen liittyvistä säännöistä kirjoitin tässä.)

Toisten naisten onnistumista sääntöjen noudattamisessa arvioidaan, usein hämmentävän ylimieliseen, jopa jyrkän tuomitsevaan sävyyn. Sääntöjen rikkoja nähdään syystä tai toisesta epäonnistuneeksi, mutta riittävän itsevarmasti ja näkyvästi sääntöjen yli kävelevää saatetaan ihailla. Tai sitten häntä pidetään hyvin omalaatuisena. Missä raja kulkee, ei aavistustakaan.

Mutta nyt pukeutumiseen ja tyyliin liittyviin sääntöihin.

Lyhyisiin naisiin liittyvät säännöt ovat suosikkejani, koska itse olen 160 senttiä pätkä. Seuraavassa joitakin lyhyiltä naisilta kiellettyjä asioita:

Maksimekot
Kaikki polvimittaista pidemmät hameet
Matalat kengät
Caprihousut
7/8 mittaiset housut
Leveät vaatteet
Kaikki mikä visuaalisesti ”katkaisee” ihmisen jostakin kohtaa

Ja tämä kaikki sen vuoksi, että lyhyen pitää yrittää näyttää pidemmältä, koska – no pitää nyt vaan yrittää näyttää pidemmältä. Päälleen ei sovi laittaa vaatteita, jotka saavat ihmisen näyttämään itsensä mittaiselta, tai hyvänen aika, vielä lyhyemmältä.

Hameen käyttö tuntui olevan kovasti vaikea asia. Hametta ei voi käyttää, jos:

On lyhyt
Ei ole ruskettunut
Jos on lyhyet jalat
Jos on paksut pohkeet
Jos rumat polvet (?) näkyvät
Jos iho on epätasaisen värinen
Jos jaloissa näkyy verisuonia

On myös ikään liittyviä sääntöjä:

Pitää pukeutua ikänsä mukaisesti
Keski-ikäinen ei saa pukeutua ikänsä mukaisesti
Pitää olla nuorekas
Ei saa pukeutua kuin nuoret, ellei ole enää nuori
Ikä määrittää, miten saa pukeutua
Keski-ikäisenä pitkät hiukset tulee leikata lyhyiksi

Eikä unohdeta vartalon kokoon ja muotoon liittyviä sääntöjä:

Väljät vaatteet ovat vain laihoja varten
Istuvat, vartalonmyötäiset vaatteet ovat vain kiinteitä varten
Vain kiinteät vartalon osat saavat näkyä
Niin kutsutut ”persjalkaiset” eivät sovi mihinkään vaatteisiin
Pukeutumisen tulee visuaalisesti lisätä pituutta
Pukeutumisen tulee hoikentaa olemusta

Oikein ja hyvin pukeutuva nainen:

Käyttää korkokenkiä
Näyttää seksikkäältä
Korostaa naisellisuuttaan
Käyttää klassisia tai muodikkaita vaatteita

Muita sääntöjä:

Ei pidä pukeutua kuten muut ja hukkua massaan
Pitää pukeutua kuten muut eli muodin mukaisesti
”Tanttamaiset” vaatteet kielletty (määritelmä erittäin laaja)

En voi kuin ihmetellä.

On helppo huomata, että ihanne on pitkä, hoikka, kiinteä, nuori, muodinmukainen, tyylikäs, seksikäs, naisellinen, kaunis – täydellinen nainen. Jos näin onnekkaasti ei ole sattunut käymään, ”virheet” tulee peittää näkyvistä tai niitä tulee pyrkiä pukeutumisella häivyttämään.

Miksi naiset ylläpitävät tällaisia sääntölistoja ja arvottavat itseään ja muita niiden mukaan? Mitä järkeä niissä on?

Olen aina ihmetellyt, ja ilmeisesti tulen aina ihmettelemään, miksi ihmiset rajoittavat olemistaan ja elämistään erilaisten, mitä kummallisimpien sääntöjen mukaan. Sääntöjen, joiden painumisesta unohduksen suohon kukaan ei kärsisi, mutta maailma saattaisi muuttua hiukan paremmaksi paikaksi elää.

Monet säännöt ovat median ja markkinointikoneiston luomia, ja niiden tarkoitus on pitää meidät tyytymättöminä itseemme, tavaroihimme ja elämäämme. Koulia meistä ihannekuluttajia, joille on helppoa myydä yhtä sun toista erilaisten ”virheiden” ja ”puutteiden” korjaamiseksi.

Ja se todella toimii.

Vai moniko tuntemasi ihminen on tyytyväinen itseensä juuri sellaisena kuin on?

Helpoin tapa lisätä tyytyväisyyttä itseään ja elämäänsä kohtaan on siirtyä sivuun kulutuskulttuurin ja markkinoinnin vaikutuspiiristä. Jättää katsomatta, kuuntelematta ja lukematta mainokset sekä kaikenlaiset mediasisällöt, joiden päätarkoitus on lisätä myyntiä. Ja lopettaa turha kaupoissa (myös verkkokaupoissa) kiertely.

Näillä keinoilla minun peilistäni alkoi useimpina päivinä näkyä itseensä ja elämäänsä tyytyväinen, kaunis ihminen. Polvineen, pohkeineen, mataline kenkineen ja hameineen kaikkineen.

Ennen pärjättiin vähemmällä, miksi me tarvitsisimme enemmän?

Elämää yksinkertaistaessani ja tavaramäärää vähentäessäni suhteutan usein ratkaisujani menneeseen aikaan. Varsinkin kun kyse on asiasta, asenteesta tai tavarasta, joka oletetaan jokaiselta löytyvän, katson ajassa taaksepäin.

Millaista elämä oli 1990-luvulla? 1980-luvulla? 1970-luvulla?
Millaista elämä oli silloin, kun mummuni oli saman ikäinen kuin minä nyt?

Elin lapsuuteni 1980-luvulla. Kun kulutusjuhlat alkoivat, perheeni ei lähtenyt mukaan. Elämä oli materiaalisesti huomattavasti yksinkertaisempaa kuin tänä päivänä. Minun nähdäkseni meillä oli kaikkea mitä tarvitsimme, en koe jääneeni mistään paitsi.

Ajassa taaksepäin katsominen tarjoaa suhteellisuudentajua.

Miten perustelen itselleni, että tarvitsen enemmän kuin ihmiset esimerkiksi 50 vuotta sitten?

Maailma on muuttunut, tietenkin. Mutta minkä verran tarpeemme ovat todellisuudessa muuttuneet?

Tuskin paljoakaan. Sen sijaan markkinointi on muuttunut. Epävarmuutta ja pelkoa herättämällä sekä erilaisia mielikuvia luomalla meille myydään mitä erilaisimpia tuotteita tai palveluita, joita emme todellisuudessa tarvitse.

Omistamamme tavarat ovat jo kauan aikaa sitten ylittäneet todellisen tarpeen rajan. Lähes jokaisella meistä on enemmän kuin tarvitsemme. Ja se näkyy kodeissa ahtautena.

Huvittelen katselemalla netistä myytäviä asuntoja. Keskityn etenkin pieniin, ennen vuotta 1960 rakennettuihin asuntoihin. Suosikkejani ovat alle 40 neliöiset kaksiot. Tähän mennessä pienin näkemäni on ollut noin 32 neliötä.

Olisi mielenkiintoista nähdä asunnot siinä asussa, missä ne ovat olleet ensimmäisten asukkaiden niissä asuessa. Millaisia kalusteita ja tavaroita, ja minkä verran, heillä on ollut? Uskoisin, että heillä on tuntunut tila riittävän paremmin kuin nykyisillä asukkailla.

Asun vuonna 1957 rakennetussa talossa. Kun säilytystilat tuntuvat ahtailta (nykyään onneksi harvemmin), mietin tässä ensimmäiseksi asuneita ihmisiä. Meillä on käytössämme samat keittiön kaapit kuin heillä silloin. (Olemme tehneet pieniä muutoksia, säilytystilan määrä on jotakuinkin sama.) Heillä oli saman verran kaappitilaa makuuhuoneessa, sama vaatehuone. Erillisiä säilytyskalusteita keittiöön tai makuuhuoneeseen ei mahdu, eikä ole mahtunut myöskään silloin.

Oliko heillä näin paljon kaikkea? Mitä meillä on enemmän? Miksi ihmeessä me muka tarvitsisimme enemmän? Eikö meidän pitäisi sopia tähän asuntoon aivan yhtä hyvin kuin heidänkin?

Kaipaan elämääni vain sen verran tavaraa kuin tarvitsen. Miksi säilyttäisin tavaroita, joita en tarvitse? Miksi pitäisin huolta yhtään suuremmasta määrästä tavaraa, kuin todella on tarpeellista omistaa?

Nykyinen kulutuskulttuuri sumentaa helposti käsityksen siitä, mikä on todella tarpeellista. Ajassa ja asumistavoissa taaksepäin katsominen auttaa löytämään realismia sen suhteen, minkä verran tavaraa todella tarvitsemme.