Neljä vuotta Minimalismin Iloa!

Huomenna tulee kuluneeksi neljä vuotta Minimalismin Ilon ensimmäisestä julkaisusta.

Kävin sen kunniaksi läpi vuosien mittaan kirjoittamiani tekstejä. Yksinkertaistin kategorioita ja muotoilin vanhempia tekstejä kevyesti, parantaakseni niiden luettavuutta. Joitakin, kirjoitushetkellä ajankohtaisia, tekstejä poistin, koska niiden sisältö oli vanhentunut.

Oli mukava huomata, että saatoin jättää vanhat tekstit sisällöltään ennalleen, hyväksyä ne sellaisinaan. Vielä joitakin vuosia sitten olisin tuntenut tarvetta parannella ja kirjoittaa niitä uudelleen. Olen iloinen, että olen onnistunut päästämään irti perfektionismista.

Huomasin myös palanneeni joihinkin aiheisiin yhä uudelleen, ilman että olin ollut siitä kirjoitushetkellä tietoinen. Muistini tuntuu olevan täynnä reikiä. Tekstejä yhteen menoon lukiessa toisto tuntui harmilliselta, mutta kun kyse on blogista, johon tekstit kirjoitetaan ja julkaistaan yksitellen vuosien kuluessa, ehkä sen voi sietää. Niin asia nyt kuitenkin on, enkä aio sitä jälkikäteen korjata.

Vanhoihin teksteihin palaaminen virkisti muistia. Asiat ovat muuttuneet valtavan paljon. Minä olen muuttunut, kumppanini on muuttunut, ja sen myötä myös suhteemme on muuttunut. Olemme hitsautuneet entistäkin paremmaksi tiimiksi.

Luin vanhoja tekstejä myös sillä ajatuksella, että valitsisin niistä muutamia suosikkejani tämän tekstin liitteeksi. Se oli täysin mahdotonta.

Miten valita suosikkeja omasta kasvutarinastaan? Kaikella on ollut merkityksensä. Jokainen teksti on pala suuremmasta kokonaisuudesta, polustani kohti yksinkertaisempaa elämää.

Kuluneet vuodet ovat olleet elämäni mielenkiintoisinta aikaa. Ne ovat antaneet paljon.

Haluan kiittää teitä, rakkaat lukijani, kuluneista vuosista. Kiitos kommenteistanne, sähköposteista ja kirjoitusteni jakamisesta. Kiitos kun luette.

Kiitos kaikesta kannustuksesta ja kiitoksista. Kiitos välittämisestä. Kiitos ajatustenne, vinkkienne, mielipiteidenne ja oman elämänne tuokiokuvien jakamisesta kanssani.

Lämmin kiitos.

Ajatella, neljä vuotta.

Elämä jatkuu. Blogi jatkuu.

Varastojen aarteita

Taloyhtiössämme on tapana muutaman vuoden välein tilata pihaan roskalava. Näin myös vailla kuljetusmahdollisuutta olevat asukkaat pääsevät eroon suuremmista roskistaan, eivätkä ne jää täyttämään esimerkiksi yleisten tilojen käytäviä. Oli jälleen kevätsiivouksen aika.

Kun mahdollisuutta varastojen siivoukseen tarjottiin kuin hopealautasella, siitä ei voinut kieltäytyä. Kovin paljoa en odottanut varastoista lavalle vietäväksi löytäväni, sillä kävimme eniten käytetyn vinttivaraston läpi pari vuotta sitten.

Meillä on kolme varastotilaa. Kylmiö, vanha käytöstä poistettu kylmiö ja vinttivarasto. Lähtötilanteessa yksikään ei ollut tyhjillään. Kylmiössä oli vähiten tavaraa, joten aloitin siitä.

Visusti lukon takana säilössä oli neljä, aikoinaan ruokapiirin kuljetuspakkauksina toiminutta, pahvilaatikkoa. Lisäksi löytyi pino omenanmentävillä syvennyksillä varustettuja muovilevyjä, jotka eivät herättäneet mitään muistikuvia alkuperästään. Siinä kaikki. Laatikoiden pois vienti oli jäänyt, koska taloyhtiön pahvinkeräyslaatikko on usein liian täynnä, jotta sinne saisi suuria pahveja sopimaan. Kannoin kaiken roskalavalle.

Vintin vuoro. Ajattelin, että siellä on luvassa lähinnä suksien pussittamista ja muuta järjestelyä, mutta tulin pian toisiin aatoksiin.

Kaikki vähänkin pidempään koskemattomana ollut oli hienon hiekkapölyn peitossa. Aiemmin säilytettäväksi hyväksytty lampun säilytyslaatikko oli ottanut kosteutta. Nämä huomiot riittivät – miksi suojelisin tarpeettomia tavaroita pölyltä ja kosteudelta, kun voisin luopumalla päästä siitäkin vaivasta?

Olin ollut edellisellä siivouskerralla turhan hellämielinen. Nyt en heltyisi. Antaisin vain välttämättömän jäädä, kaikki muu saisi lähteä.

Silppusin nahistuneen pahvilaatikon jätesäkkiin. Heitin vihdoin pois lapsesta asti pitämäni kumisaappaat, ne olivat jääneet pieniksi eivätkä pitäneet enää vettä. Myös edellisellä siivouskerralla huolellisesti pussitetut kynnykset saisivat lähteä. Halusimme vuosia sitten lattiaremontin yhteydessä poistaa ne, miksi niitä edes säästimme? (Varmuuden vuoksi.) Missä ihmeen olosuhteissa muka haluaisimme laittaa ne takaisin paikoilleen?

Maalinsekoitustikkuja. Tarpeellisia maalatessa, mutta määrä olisi riittänyt kymmeniksi vuosiksi. En halunnut ottaa selvää, mihin kuntoon ne siihen mennessä päätyisivät. Kaksi pitkää puulistaa pätkisin sopiviksi, loput saisivat lähteä.

Roskan lisäksi löytyi myös kierrätettävää. Patjan säilytyspussia olin vaalinut kuin suurta aarretta. Se saisi säilöä makuuhuoneen nurkkaan unohtuneen, aikoja sitten liian pehmeäksi todetun patjan, josta vihdoin hankkiutuisin eroon. Uuteen kotiin pääsisi myös liian suureksi jäänyt matkakassi.

Vaelluskengät olivat vuosikausia odottaneet reipasta käyttäjää. Parin viime vuoden aikana useita pareja kenkiä on jäänyt pieneksi, joten päätin kokeilla miten vaelluskenkien laita on, ja tehdä sitten päätöksen niiden kohtalosta. Päätös oli helppo. Kengät olivat kuin jonkun toisen – aivan liian pienet.

Urheiluvälineitä oli pahvilaatikossa sekä vanhassa matkalaukussa, eivätkä pöly ja kosteus tehneet kummallekaan hyvää. Hankkisimme niiden tilalle yhden riittävän suuren muovilaatikon, joka pitäisi tavaroista parempaa huolta. Muutamien urheiluvälineiden kohtalon päättäisin kesän aikana. Jos käyttöä ei olisi, tai jos en nauttisi siitä, ne saisivat lähteä.

Vintillä meni odotettua pidempään ja puhti alkoi loppua. Pääasia oli huolehtia roskat roskalavalle, joten siirryimme entiseen kylmiöön ja päätimme jättää loppujärjestelyn seuraavaan päivään.

Entisessä kylmiössä säilytämme vain välttämättömiä tavaroita, sillä tila on tunkkainen. Askarteluhuoneen ja pyörävaraston läheisyyden vuoksi se on suksienvoitelutelineen, pyöränpumpun sekä maalien säilytyspaikka. Vanhoja maaleja ei saanut roskalavalle viedä, joten jätimme niiden karsimisen myöhemmäksi. Sen sijaan purin pois likaisen perunalaarin.

Kuvittelin vain nopeasti tarkastavani varastot, mutta toisin kävi. Aina ei ole kovin helppoa luopua kerralla kaikesta turhasta. Minkä taakseen jättää, löytää usein myöhemmin edestään.

Otan luopumiselle sen ajan mitä se vaatii. Haluan pysyviä tuloksia, en hankkia tavaroita myöhemmin uudelleen. Tavaran vähentäjänä olen varsin suoraviivainen, mutta välillä annan tavaroille aikalisän, selvittääkseni voinko varmasti luopua niistä.

Kun tavaraa käytetään harvemmin kuin siitä pyyhitään pölyjä, se on usein merkki siitä, että tavaran on aika lähteä.

Pelko myy

On kaksi asiaa, joiden avulla ihmisille on helppo myydä lähes mitä tahansa. Myös tuotteita, joita he eivät tarvitse – tai välttämättä edes halua.

Nuo kaksi tehokasta myyntiapulaista ovat pelko ja epävarmuus.

Vakuutukset. Korkokatot. Ravintolisät. Vitamiinit. Superfoodit.

Ihmiselämä on täynnä epävarmuustekijöitä. Tulevaisuus on tuntematon, voimme pelätä mitä se tuo tullessaan. Onko tulevaisuutemme turvattu? Terveytemme? Läheisemme? Omaisuutemme?

Kosmetiikka. Harrastukset. Vaatteet. Elektroniikka. Sisustustuotteet. Autot. Asunnot. Juhlapäivät. Lomat.

Yksi parhaista myyntivalteista on ruokkia ulkopuolelle jäämisen pelkoa. Olenko hyväksytty? Kuulunko joukkoon? Arvostetaanko minua? Erotunko muista ikävällä tavalla?

Epävarmuuksillamme tehdään härskisti kauppaa.

Kosmetiikka on malliesimerkki tuotevalikoimasta, jota myydään silkalla epävarmuudella. Välttämättömiä tuotteita koko tarjolla olevasta tuotearsenaalista on olemattoman vähän.

Siitä huolimatta, etten ole koskaan ollut kiinnostunut kosmetiikasta, en ole voinut välttyä kosmetiikkamarkkinoinnilta. Puhumattakaan kaikista niistä ”totuuksista”, joiden avulla meille kosmetiikkaa myydään:

Ihon sävyn ei sovi olla epätasainen.
Iho ei saa punottaa.
Iho ei saa olla kalpea.
Iho ei saa kiiltää.
Ihossa ei saa olla ryppyjä ja juonteita.
Tummia silmänalusia ei sovi olla.
Ihohuokosten tulee olla pienet.
Ihossa ei saa olla näppylöitä.
Ihossa ei saa olla mitään ”virheitä”.
Silmäripsien tulee olla pitkät ja kaarevat.
Silmäripsien tulee olla tummat tai värilliset, ei vaaleat.
Kulmakarvojen tulee erottua.
Kulmakarvojen tulee olla tietyn muotoiset.
Huulten tulee erottua.
Huulten tulee olla täyteläiset.
Silmien tulee korostua.
Hiusten tulee kiiltää.
Hiusten tulee olla paksut.
Hiuksissa ei saa olla niiden omaa rasvaa.
Hiusten oma väri on yleensä väärä.
Kasvojen luonnollinen muoto voi olla puutteellinen.
Oma luonnollinen tuoksu on pidettävä poissa.
Ihokarvoitusta sallitaan vain tietyissä paikoissa.
Ihon tulee olla sileä ja pehmeä.
Ihossa ei saa olla kuoppia eikä arpia.

Mistä tämänkaltaiset vaatimukset ovat tulleet? Kuka säätelee millainen on hyväksyttävä ulkonäkö? Siis naisen hyväksyttävä ulkonäkö – miehiähän tämä lista ei koske.

Markkinointikoneisto luo käsityksiä siitä, miten tulisi elää ja mitä tulisi kuluttaa ollakseen hyväksytty muiden silmissä. Se luo ongelmia, joista meidän olisi syytä huolestua, voidakseen myydä meille niihin ratkaisuja.

Meille kerrotaan, että tavarat ovat itseilmaisun väline. Pidämme tärkeänä miten pukeudumme ja millaisia tavaroita omistamme – emmehän halua ilmaista itsestämme vääränlaisia asioita. Ilmaisemme persoonallisuuttamme ja yksilöllisyyttämme, usein maailmanlaajuisesti myydyn massatuotetun tavaran avulla.

Jatkuvan kuluttamisen oikeuttamiseksi ja lisäämiseksi meille vielä kerrotaan, että säilytystilaa ei voi olla koskaan liikaa. Pienempiä ja edullisempia asuntoja myydään ”sijoittajille” ja ”ensiasunnon ostajille”, sillä eihän niiden tule muille kelvata, heidän odotetaan ostavan suurempaa ja kalliimpaa.

Kun riittävän moni elää markkinointikoneiston luomassa harhassa sitä kyseenalaistamatta, pelko ja epävarmuus pysyvät yllä.

Harva uskaltaa ottaa kovin suurta askelta toiseen suuntaan, sillä se tarkoittaa muista erottautumista. Ja sehän ei kaikille käy, koska mitä jos tuo erilainen onkin jotakin enemmän kuin minä? Hyväksytympi, ihaillumpi, arvostetumpi – parempi?

Epävarmuuden loputon kehä.

Kannattaako markkinointikoneiston luomia vaatimuksia ja odotuksia kuunnella? Mitä hyötyä siitä on?

Jos haluaa elää epävarmuudessa, pelossa ja tyytymättömyydessä, niin ilman muuta. Jos haluaa miettiä, omistaako nyt varmasti juuri ne tavarat, joita tällä hetkellä olisi hyvä omistaa antaakseen itsestään tietynlaisen vaikutelman, niin ehdottomasti.

Me emme ole mitä omistamme. Me emme lakkaa olemasta, vaikka lakkaisimme omistamasta.

Itseilmaisu tavaran avulla on harhaa. Se on silkkaa mielikuvitusta ja kulutuskulttuurin opettamia mielikuvia.

Jos kymmenen satunnaista, tuntematonta ihmistä kertoisi kotisi, tavaroidesi ja vaatteidesi perusteella millainen ihminen olet, saisit kymmenen erilaista vastausta. Yksilölliset kokemuksemme, mielikuvamme ja stereotypiamme vaikuttavat siihen, mitä muista ajattelemme. Näitä ajatuksia on mahdoton hallita yrittämällä omistaa oikeanlaiset tavarat.

Kulttuurimme on vahvasti kulutuksen ja markkinointikoneiston harhan kyllästämä. Voi viedä aikansa nähdä sen taakse. Kun näet, on helpompi irrottautua sen vallasta.

Millaista elämä on, kun ei tiedä sisustustrendeistä, kosmetiikkauutuuksista, muodista, trendikkäistä lomakohteista, minkä tahansa tuotteen päivitetystä versiosta ja kauppojen tämänhetkisestä valikoimasta? Mitä sellainen elämä antaa?

Vapauden?

Tavarat tasoilla ovat osoitus vitkastelusta?

Luin kiinnostavan kirjoituksen, 7 Ways Clutter Is Ruining Your Life. Siinä väitetään, että tasoille kertynyt tavaroiden epäjärjestys on osoitus vitkastelusta. Kun katson, mitä meillä on tasoille päätynyt, en voi kuin allekirjoittaa väitteen.

Olohuoneen tasolta löytyy, omilla paikoillaan olevan lampun ja keraamisen rasian lisäksi, sekalainen kattaus tavaroita, jotka odottavat jotakin.

Maksamista odottava lasku. Lukemista odottavia lehtiä ja papereita, jotka nostin tasolle muistutukseksi. (Kaapissa ne unohtuivat. Nyt huomaan, ettei ole tämän pinon selvittäminen vain muistista kiinni.) Imurin suulake on jo hyvän aikaa odottanut kuljetusta paikoilleen siivoustarvikelaatikkoon.

Keittiön tasolla kattila kavereineen odottaa tiskaajaa. Pino papereita odottaa selvittämistä. Eteisessä on näkyvillä enemmän tavaroita, jotka odottavat viemistä jonnekin, kuin tavaroita jotka ovat siellä missä niiden juuri nyt kuuluukin olla.

Miksi tasojen tyhjinä pitäminen on niin vaikeaa?

Mikä ihme siinä on, että olemattoman pientä vaivaa vaativien asioiden kanssa tulee vitkasteltua? Siitä kun ei ole edes mitään hyötyä. On huomattavasti kevyempää tehdä pikkuasiat heti, kuin ryhtyä toimeen vasta sitten, kun niitä on kertynyt kymmenittäin.

Asian harmi ei ole siinä, että näiden kertyneiden pikkuhommien selvittämiseen menisi paljon aikaa. Usein koko sotku on aika nopeasti selvitetty. Ikävä juttu on, että kynnys jotakin odottavien tavaroiden selvittämiseksi kasvaa jokaisen tasolle päätyvän tavaran myötä – samoin epäjärjestys.

Todellisia syitä vitkasteluun on vaikea keksiä, kun kyse on tehtävistä, joista useimmat olisi saanut tehdyksi hyvinkin lyhyessä ajassa. Esimerkiksi tavaroiden paikoilleen palauttaminen ei kestä minuuttiakaan.

Kyse lienee epämukavuuden välttämisestä. On tullut valittua jotakin muuta, mukavampaa ja vaivattomampaa, tekemistä. Toisaalta jos aina osaisi tai jaksaisi ajatella pitkäjänteisemmin, epämukavuuden välttämistä olisi tehdä asiat saman tien valmiiksi, eikä jättää niitä odottamaan parempia aikoja.

Ei ole aivan ensimmäinen kerta, kun näitä asioita mietin. Alkaa tuntua siltä, että tasoilla ihmettä odottavat tavarat ovat meillä pysyvä ominaisuus, jonka suhteen kehitys on hyvin hidasta – liekö sitä luvassakaan.

Muistinpa juuri miksi ja miten aloitin tavaran vähentämisen.

Halusin omistaa mahdollisimman vähän tavaroita saatuani tarpeekseni siitä, että ne olivat aina tiellä ja niitä ajelehti kaikkialla! Kuljin asunnon tilasta toiseen ja keräsin näkyvillä olevista tavaroista kiertoon lähteviksi kaiken, mikä tuntui vain turhalta työltä ja tilantäytteeltä.

Teen samoin edelleen. Jos huomaan toistuvasti näkyvillä tavaran, jolle ei ole välttämätöntä tarvetta, poimin sen pois. Se on tähän mennessä osoittautunut toimivimmaksi keinoksi suitsia tavaroiden kertymistä vääriin paikkoihin.

Toinen toimiva keino on ollut yksinkertaistaa elämää joka kohdasta. Kun pyrkii tekemään kaikesta mahdollisimman yksinkertaista ja suoraviivaista, asiat eivät jää niin helposti roikkumaan.

Alussa mainitsemani kirjoituksen lopussa on video, jossa Marie Kondo auttaa uskomattomassa kunnossa olevan työpisteen siivouksessa. Tilanne tuntuu lavastukselta. Ei kai kukaan suostuisi vapaaehtoisesti tekemään töitä tuollaisen sotkun ja jopa roskan keskellä? Jos tilanne on todellinen, työpisteen käyttäjällä on oltava lehmän hermot.

Uutisalakuloa ja sisustuslehtiä

Olen alkuvuoden aikana seurannut uutisia ja politiikkaa tavallista enemmän. Uutiskevät on ollut raskas, ja sillä on ollut vaikutuksensa mielialaani.

Kun kaipaan kevyttä vastapainoa, tartun usein kirjaan. Jos sekin tuntuu liian raskaalta, yritän löytää kiinnostavan lehden luettavaksi. Välillä kaipaan nähdä kuvia kauniista kodeista ja luen sisustuslehtiä.

Olin aikoinaan sisustuslehtien suurkuluttaja. Lopetin niiden lukemisen pitkäksi aikaa, kun huomasin, miten paljon tyytymättömyyttä ja ostomielitekoja ne herättivät. Minimalismin löydettyäni myös lehtien tavarakeskeisyys alkoi häiritä.

Tauko sisustuslehdistä teki hyvää. Katson niitä aivan eri tavalla kuin ennen. Minusta on tullut valikoivampi. On yksi lehti, joka saa minut ilahtumaan, muut nostattavat vain ärtymystä. Monen lehden henki on minulle liian kulutuskeskeinen ja suureellisuutta ihannoiva. En myöskään saa iloa sivukaupalla toistuvista tavaraesittelyistä ja mainoksista.

Olen ilokseni huomannut, että inspiroidun sisustuslehdistä eri tavalla kuin ennen. Saan inspiraatiota, joka ei johda tyytymättömyyteen ja tavaramielitekoihin vaan oman kodin arvostamiseen. Kun lasken lehden käsistäni, haluan pitää parempaa huolta kodistani, huolehtia sen kauneudesta. Järjestää tavarat paikoilleen ja siivota, käydä joskus ostamassa kukkia.

Muutama päivä sitten koin hyvin käytännönläheisesti, miten olen viimeisten vuosien aikana muuttunut. Olin viettänyt useamman tunnin kiinnostavan sisustuslehden parissa. Oloni oli kevyt, tunsin virkistyneeni.

Menin kylpyhuoneeseen, laskin pesuvatiin vettä ja vaahdotin joukkoon saippuaa. Laitoin radion eteisen puolella olevan kenkäkaapin päälle. Istuin wc-pytyn kannelle, laitoin pesuvadin eteeni ja laskin jalkani lämpimään kylpyyn.

Olin juuri katsellut kuvia kauniista kodeista yksinkertaisine kylpyhuoneineen. Kun nyt katselin ympärilleni pikkuruisessa kylpyhuoneessamme, näin marmorikuvioidut laatat 1990-luvun lopulta. (Marmori, aito tai jäljitelmä, on aina ollut inhokkini.) Pesualtaan, jonka pinta oli kulunut. Muistin, että peilikaapin lamppu hajosi jo vuosia sitten. Pesuvadissa lämmitteleviä varpaita katsoessani en voinut välttyä huomaamasta kissanhiekka-astian edessä olevaa hiekkakasaa.

Huomioistani huolimatta tunsin oloni täydellisen tyytyväiseksi. Nautin veden lämmöstä ja musiikista. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin. Tunsin kiitollisuutta onnestani.

Minimalismi on opettanut minut ajattelemaan yhä käytännönläheisemmin. Kylpyhuoneemme, olemattoman pienestä koostaan ja ulkoisesta vaatimattomuudestaan huolimatta, toimii. Siellä pystyy tekemään kaiken, mitä kylpyhuoneessa on tarpeen tehdä. Ja hassua kyllä, olen oppinut ohittamaan laattojen marmorikuviot ja näkemään vain niiden kauniin värin.

Elämästä nauttii aivan eri tasolla, kun oppii olemaan haluamatta. Kun osaa olla tyytyväinen siihen mitä on, tässä ja nyt.

Tyytyväisyyden lahja. Arvostan sitä korkealle.

Miten välttää kaipaamasta pois annettuja tavaroita?

Tavaroita vähentäessä herää monenlaisia kysymyksiä. Ehkä eniten luopumista jarruttaa epävarmuus siitä, että jos nyt annan tämän tavaran pois, niin mitä jos kadun sitä myöhemmin? Mitä jos kaipaan sitä takaisin, mitä jos sittenkin tarvitsisin sitä?

Kannattaa muistaa, että tavaran vähentäminen ei ole itseisarvo. Tarkoitus on luopua turhasta, jotta voi saada aikaa ja energiaa itselle merkityksellisille asioille. On hyvä pitää kirkkaana mielessään, mihin tavaroita vähentämällä pyrkii.

Marie Kondon neuvo osuu mielestäni oikeaan. Jos tavarasta tuntuu vaikealta luopua, älä pakota itseäsi luopumaan. Anna ajan kulua ja katso miten tilanne kehittyy.

Toisaalta voi miettiä myös sitä, miten suurta suunnanmuutosta elämäänsä tavoittelee. Minkä verran epämukavuutta olen valmis sietämään saadakseni haluamani? Millaisia asioita laitan etusijalle elämässäni, ja mistä kaikesta olen valmis luopumaan niiden vuoksi?

On tavaroita, joiden on helppo huomata olevan sitä turhaa, josta voi huoletta luopua. Entä ne tavarat, joiden kohdalla on epävarma? Miten voisi yrittää varmistua, ettei niitä jäisi kaipaamaan?

Ehdotan mietittäväksi muutamaa kysymystä. Mitä enemmän kyllä-vastauksia, sitä tarkemmin on syytä miettiä, kannattaako tavarasta luopua.

1. Liittyykö tavara elämäni merkityksellisiin asioihin? Harrastukseen, jonka koen tärkeäksi ja josta saan iloa?

2. Jos luopuisin tavarasta, olisiko se vaikea tai mahdoton korvata tarvittaessa vastaavalla? Syitä voi olla monia, esimerkiksi tavaran rahallinen arvo, sen harvinaisuus, saatavuusongelmat, vastaavan tavaran heikompi laatu jne.

3. Onko tavaralla erityistä muistoarvoa? Onko se ainoa tähän kyseiseen asiaan liittyvä tavara?

4. Olenko aiemmin luopunut kevyesti tavarasta, ajatellen sen merkityksen vähäiseksi, mutta myöhemmin syvästi kaivannut sitä?

Muutaman viime vuoden kuluessa olen määrätietoisesti luopunut suuresta määrästä tavaraa. En ole kaivannut yhtäkään, enkä usko kaipaavani jatkossakaan. Ajattelen tämän johtuvan seuraavista asioista:

Tiedän mitä elämältäni haluan. Tunnen itseni ja toiveeni. Kun tunnen elämäni kantavat peruspilarit, joita eivät elämänmuutokset tai vuodet huojuta, voin päättää luopua pysyvästi tavaroista, joita ilman tiedän voivani tulla toimeen.

En anna tavaroille elämässäni kovin suurta painoarvoa. Tavaroiden pääasiallinen tehtävä on olla avuksi erilaisten tehtävien suorittamisessa. Tarvitsemieni apuvälineiden valinta on suhteellisen helppoa, ja muusta voin luopua.

En siedä turhaa työtä, ajanhukkaa ja tavaroita, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Minulla ei ole rajattomasti aikaa ja energiaa, enkä halua tuhlata niitä turhiin asioihin. On helppoa luopua tavaroista, joihin liittyy enemmän mitä tahansa painolastia kuin iloa. En jää niitä kaipaamaan.

Hyväksyn luopuessani virheen mahdollisuuden, ja olen valmis elämään sen kanssa. En luovu mistään ajattelemattomasti. Jos elämäni muuttuu tavalla, jota en osannut aavistaa, niin käyköön niin. Elämässä on lukuisia merkityksellisempiä asioita kuin tavarat. Olemme hyviä antamaan (tai suorastaan keksimään) tavaroille merkityksiä, mutta siitä huolimatta ne ovat vain tavaroita.

Luotan muistavani mitä on tarpeen muistaa. Vaikka kaikki muu katoaisi, elämässä tulee aina olemaan kuluva hetki. Toivon, että haluan aina käyttää sen muulla tavoin, kuin menneiden kertaamiseen muistotavaroiden avulla. Luotan, että kaikki muistamisen arvoinen löytyy mielestäni. Muistot, tavaroiden herättäminä tai ilman niitä, ovat monenlaisten tunteiden sävyttämiä tulkintoja tapahtuneesta. Heijastumia toiveista ja haaveista, vain harvoin jos koskaan objektiivista tietoa. Ajattelen, että kaikki on enemmän tai vähemmän kuvitelmaa, mitä tavaran avulla muisteleminen ei muuta.

En jää miettimään menneitä. Jos mieleeni juolahtaa, että nyt voisin käyttää jotakin tavaraa, jonka laitoin jo pois, ratkaisen asian toisella tavalla. On turha jäädä miettimään asiaa, jolle en voi enää mitään.

Keksitkö tarpeen tavaralle jo kotona vai vasta kaupassa?

Olen useampaan kertaan kirjoittanut, että en ennen minimalismin löytämistä ollut mikään himoshoppailija. Kiertelin kyllä silloin tällöin kaupoissa aikaa kuluttaakseni ja ostin tavaroita itseäni piristääkseni.

Ajattelin olevani harkitsevainen kuluttaja ja ostavani vain tarpeellista.

Näin jälkikäteen katson asiaa hieman toisin.

Kirjoitin erilaisista ajattelutavoista suhteessa tavaran tarpeellisuuteen. Ajattelen tavaran tarpeelliseksi, kun se on mahdollisimman välttämätön. Sama ajatus pätee tavarasta luopuessa ja uutta hankkiessa. En tee heräteostoksia, ja käyn kaupassa pääasiassa vain kun tarvitsen jotakin. Tunnen toiveeni ja tarpeeni tarkkaan ja tiedän millaista tuotetta olen hakemassa.

Ennen suhteeni tavaran tarpeellisuuteen oli toisenlainen. Kiertelin kaupoissa ihan vain katsomassa, mitä kaikkea oli tarjolla. Ajattelin, että selkeän käyttötarkoituksen omaava tavara on tarpeellinen. Sillä ei ollut juuri merkitystä, että samankaltaisia tavaroita oli jo tarpeeksi tai ylikin, sillä ”ainahan lakanoille/astioille/muille käyttötavaroille on käyttöä”.

Alennusmyynnit olivat loistavia tarpeellisten tavaroiden löytöpaikkoja.

”Katsohan, laadukas kulho, vaikka leivontaan. Tuo esiteltiin juuri sisustuslehdessä x. Siitä tulee ihan mieleen mummola ja 1950-luku. Kaunis malli ja sopisi meidän keittiöömme, onpa edullinen! Kyllähän tällaiselle aina käyttöä on? Voisi olla monessa käytössä kätevä? Ihan tarpeellinen kun leipoo tai jossain muussa tarkoituksessa…”

Aika moni tavara päätyi meille aikoinaan niin, että näin jotakin silmää miellyttävää, ja keksin sujuvasti lennosta tarpeen näkemälleni. Jotenkin muistelen, etten aina tainnut itsekään uskoa ääneen lausumiini ajatuksiin, kunhan vain halusin jotakin. Tämä kulho taisi olla sellainen ostos.

Meillä on siis keittiön kaapissa monikäyttöinen kulho. Niin monikäyttöinen, että aina kun sitä tarvitaan, se on tiskattava ensin pölystä puhtaaksi. En muista että sitä olisi käytetty kuin yhteen tarkoitukseen: siihen on sekoitettu tzatziki. Kerran, kaksi kesässä. Kunnes laiskistuin, kun löysin kaupasta hyvän tuotteen, joka ei kaipaa lisäksi kuin tuoretta kurkkua ja ehkä tilliä, jos sitä sattuu olemaan.

Kaikkeen muuhun kulho tuntuukin olevan vääränkokoinen tai -muotoinen. Ainakin se on jo vuosikausia odotellut käyttöä.

Miten paljon tuosta kulhosta on ollut iloa ostamisen jälkeen? Aika vähän. Sen tiskaaminen aina ennen käyttöä on tuntunut turhauttavalta, osoittaahan se selvästi, että ostos oli varsin tarpeeton. Kulho on ollut vain kaapin täytteenä, pölyä keräämässä.

Minun on ollut helppo luopua tavaroista, mutta jostain syystä tämän kanssa mietin vielä. Sen lasite kiiltää niin kauniisti. (Minkä vuoksi en raaski käyttää sitä esimerkiksi sauvasekoittimen kanssa.) Käyttämämme lautaset sopivat hyvin sille kanneksi tarvittaessa. (Onhan sekin jotakin?)

Vielä kun näyttäisi siltä, ettei meillä käytetä enää maitotuotteita, niin kulho jäänee tarpeettomaksi. Jos vegaanisen version keksisin, tekisin sitä mieluusti pienemmän määrän kerrallaan.

Annan kulholle syksyyn asti armonaikaa. Ellei ennen sitä ole ilmennyt välttämätöntä käyttötarvetta, kulho saa mennä. Enköhän minä sitä jo tarpeeksi ole tiskaillut.