Blogi jää kesälomalle – kirjavinkkien kera

Keväällä seitsemän vuotta täyttänyt Minimalismin Ilo jää totuttuun tapaan kesälomalle. Näyttää muodostuvan perinteeksi antaa samalla muutama kirjavinkki.

Anna Kontula: Eduskunta – ystäviä ja vihamiehiä

Kiinnostaisiko kurkistaa eduskunnan julkisivun taakse? Tutkijataustainen Kontula, kirjan kirjoitushetkellä Vasemmistoliiton toisen kauden kansanedustaja, nyt on menossa jo kolmas kausi, on havainnoimalla ja edustajakollegoitaan haastattelemalla selvittänyt, miten eduskunnan työympäristössä hallitaan sille tyypillistä jatkuvaa konfliktia. Miten toimii työkaveruus pahimpien kilpailijoiden kanssa?

Kontula kertoo kirjassaan kansanedustajan työstä ja siihen olennaisesti liittyvistä asioista, kuten valtapyrkimyksistä, nokkimisjärjestyksestä sekä verkostoitumisen ja yhteistyön välttämättömyydestä. Hän avaa myös syitä paljon puhutun ryhmäkurin taustalla. Kansanedustajan työ näyttäytyy liikkeessä olevana kaaoksena, joka vaatii kykyä jatkuvasti ylitäyden kalenterin hallintaan. Työn ja perheen yhteensovittaminen on hankalaa, ja perheeltä vaaditaan joustoa ja kärsivällisyyttä aikataulujen muuttuessa ja edustajan ollessa paljon poissa kotoa.

Kirja oli mielenkiintoinen kuvaus hyvin julkisesta työstä, jonka todellisesta luonteesta harvalla kuitenkaan on tietoa.

Johann Hari: Mielen yhteydet – masennuksen todelliset syyt

Luin kirjan englanniksi, ennen kuin minulle selvisi, että siitä on myös suomenkielinen käännös. Suomenkielinen nimi kadottaa tärkeän osan alkuperäisen nimen (Lost Connections – Uncovering the Real Causes of Depression – And the Unexpected Solutions) merkityksestä. Sanapari Lost Connections, kadonneet yhteydet, on aivan olennaisinta kirjan sisältöä.

Toimittaja Johann Hari haastatteli useamman vuoden aikana tutkijoita ympäri maailmaa etsien vastausta siihen, mitä masennuksen ja ahdistuneisuuden taustalla on, ja miksi ne ovat nykyään niin yleisiä. Hän sairastui masennukseen jo lapsena, eivätkä teini-ikäisestä asti käytössä olleet erilaiset masennuslääkkeet tuoneet toivottua tulosta. Aikuisena häntä alkoi kiinnostaa, mitä hänen masennuksensa syyksi kerrottu ’aivojen kemiallinen epätasapaino’ oikeastaan tarkoittaa. Asiaa selvittäessä kävi ilmi, että hänelle kerrotut selitykset olivat vailla todellisuuspohjaa.

Kirja oli yksi mielenkiintoisimmista ja vaikuttavimmista lukukokemuksista pitkään aikaan. Se löytää masennukselle ja ahdistuneisuudelle selityksen nykyisestä elämäntavastamme. Erilaiset luontaisesti ihmiselle tärkeät yhteydet ovat katkenneet, millä on vaikutuksensa ihmisten hyvinvointiin. Hari esittää yhdeksän syytä masennuksen taustalla ja seitsemän erilaista ratkaisua, joiden avulla masennuksesta voi toipua.

Ajattelen, että tässä on kirja, joka ihan jokaisen olisi hyvä lukea. Siitä riippumatta, onko kokenut masennusta tai ahdistuneisuutta, tai koskettaako aihe itseä edes välillisesti. Kirja on yhteiskunnallisesti merkityksellinen, ja laittaa miettimään nykyistä länsimaista elämäntapaamme ja sen mielekkyyttä.

Minna Canth: Ihmisen kuvia – novelleja

Kirjastosta tarttui pitkästä aikaa mukaan kaunokirjallisuutta, kun Minna Canth oli juhlavuotensa kunniaksi paljon esillä. Kirjallisuudentutkija Minna Maijala on toimittanut kokoelman Canthin tuntemattomampia novelleja, joiden keskeisinä teemoina ovat esimerkiksi kärsimys, mielen järkkyminen ja heikompien oikeudenmukainen kohtelu. Eräässä novellissa pohditaan onko yltäkylläinen elämä tie onneen.

Kirjan esipuheessa Maijala kertoo Canthin pyrkineen kertomuksillaan synnyttämään lukijoissa sokkivaikutuksen, jotta he alkaisivat vaatia yhteiskunnallista muutosta. Novellit kuvaavat tavallisten ihmisten arkea aikana, jolloin normeista poikkeaminen johti usein lääketieteelliseen diagnoosiin, kuten sen ajan muotidiagnooseihin melankolia, hysteria ja hermoheikkous.

Pidin kirjan paikoin vanhahtavasta kielestä ja sanastosta, jota ei onneksi ollut ajanmukaistettu. Canth kuvaa kirjassaan tarkkasilmäisesti yhteiskunnan heikompiosaisten ihmisten elämää, ja saa ainakin minut mietteliääksi. Paljon on tultu eteenpäin, mutta valmiita ei olla vieläkään.

Lucius Annaeus Seneca: Elämän lyhyydestä

Juhana Torkki on suomentanut roomalaisen Senecan (4 eKr.-65 jKr.) elämäntaidollisia tekstejä, jotka puhuttelevat ajattomuudellaan. Vai mitä sanotte seuraavista Senecan pohdintojen aiheista: Miten käyttää aika järkevästi? Miksi kiire on vahingollista? Miksi nautinnon tavoittelu ei johda onneen? Miksi hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita, ja mikä on paras tapa suhtautua epäonneen?

Sitä tuntee itsensä osaksi lukemattomien sukupolvien ketjua miettiessään, että samoja asioita täällä pohditaan edelleen, kuin jo niin pitkään ennen meidän aikaamme. Tämän kirjan äärellä pohdiskelee mielellään useammankin kerran.

Arun Gandhi: Vihan oppitunnit – isoisäni Mahatma Gandhin opetuksia

Myös tämän kirjan suomenkielinen nimi antaa kirjasta erilaisen kuvan kuin alkuperäinen nimi, The Gift of Anger – And Other Lessons from My Grandfather Mahatma Gandhi. (Vihan lahja ja muita isoisäni Mahatma Gandhin opetuksia.) Gandhin pojanpoika Arun pääsi 12-vuotiaana kahdeksi vuodeksi isoisänsä oppiin, ja kertoo kirjassa tämän antamista kymmenestä tärkeimmästä elämän oppitunnista. Arun on jatkanut isoisänsä jalanjäljissä työtä rauhan puolesta ja väkivallattomuuden filosofian levittämiseksi.

Tämä kirja oli nautinto lukea. Sen viisaus ja kauneus tekivät hyvää sielulle. Kirjoittaja kuvaa lämminhenkisesti kokemuksiaan isoisänsä kanssa ja tämän ohjauksessa. Hän kertoo opetuksista, joita sai esimerkiksi valehdeltuaan isoisälleen saadakseen jotakin tai peittääkseen virheensä. Kun Arun heitti kuluneen lyijykynänpätkänsä tienvarteen saadakseen tilalle uuden, isoisä laittoi hänet taskulampun kanssa etsimään sen, koska lyijykynää saattoi vielä jonkin aikaa käyttää. Kun lyijykynänpätkä oli löytynyt, isoisä sanoi Arunille sanat, joita jokaisen olisi hyvä pysähtyä miettimään:

”Sinun tulee tietää, että jopa vähäpätöisen lyijykynän valmistukseen on panostettu paljon aikaa, vaivaa ja rahaa. Heittämällä tavaraa menemään haaskataan maan luonnonvaroja ja väheksytään niiden ihmisten työtä, jotka ovat tehneet elämää helpottavat esineet.”

Kirja sisältää paljon muutakin kuin muistelmia ajasta arvostetun isoisän kanssa. Se käsittelee monia aiheita, kuten ilmastonmuutos, kulutuskulttuuri, materialismi, haaskaus, kierrätys, vanhemmuus, nöyryys, isänmaallisuus ja (rotu)syrjintä.

Tällaisten kirjojen parissa minä olen viime aikoina viihtynyt. Toivottavasti niistä löytyy myös teille kiinnostavaa luettavaa.

Kevyin askelin lähden nyt kesän viettoon. Blogissa on uutta luettavaa jälleen 4.9.

Mitä parhainta kesää teille kaikille! Toivottavasti jokainen saa nauttia itselleen mieluisasta säästä.

Elämä ilman kahvia?

Olen viime vuosina pyrkinyt tietoisesti pienentämään omaa hiilijalanjälkeäni. Moni asia onkin jo hyvällä mallilla. Sitten tulee se mutta. Yksi niistä, ei suinkaan ainoa.

Eräs Sitran elämäntapatestin kohta sai minut siinä määrin kiusaantumaan, että asialle piti tehdä jotakin. Se oli tämä:

”Kuinka monta annosta (kuppi/muki/tuoppi/lasi) nautit kahvia, teetä, tuoremehua, olutta tai viiniä päivässä?”

Kiusaantumisen syynä oli jo pidempään jatkunut mietintäni kahvinjuonnin vähentämisestä tai lopettamisesta. Kysymys muistutti, etten ollut vieläkään edennyt mietinnästä konkreettisiin toimiin.

Olen monen asian kohdalla huomannut, että minun on helpompi lopettaa jokin kokonaan kuin vähentää sitä. Kun ei-toivottu asia ei ole ollenkaan vaihtoehtojen joukossa, sitä ilman on helpompi olla. Optimistisesti kokeilin kyllä kahvinjuonnin vähentämistä, mutta totesin, että se on mahdottoman vaikeaa. Minun oli helppo olosuhteilla selittäen ylipuhua itseni vielä yhteen kupilliseen. Sisäiset neuvottelut ja selitykset loppuisivat, kun päättäisin olla kokonaan ilman kahvia.

Aloin juoda kahvia vasta parikymppisenä. Sitä ennen en muista maistaneeni koko ainetta. Aluksi kahvi maistui niin kamalalta, että siihen piti laittaa reilusti sokeria ja maitoa, jotta sen sai juotua. Näin jälkikäteen on hiukan vaikea ymmärtää, miksi sitä piti silti juoda. Taisin kyllästyä teenjuontini aiheuttamaan ihmettelyyn, ja toistuvaan kysymykseen ”joko sinä olet oppinut kahvia juomaan”. Ikään kuin kahvin juominen olisi merkki aikuistumisesta.

Vuosien kuluessa kahvista tuli aamuinen silmienavaaja, houkutus pitää välillä tauko, palkinto ja lohdun tuoja. Siitä tuli myös enemmän haittaa kuin iloa tuova, liian usein toistuva tapa. Yksi kupillinen päivässä olisi voinut olla ihan hyvä juttu, mutta sitä suuremmista määristä tuli helposti huono olo ja sydänoireita. Kahvi tuntui myös väsyttävän, ja sillä saattoi olla vaikutuksensa uniongelmiini.

Halusin lopettaa kahvinjuonnin, koska kahvin tuotantoon liittyy paljon ekologisia ja eettisiä ongelmia. (Teen tuotannossa on myös omat ongelmansa.) Kahvin negatiiviset vaikutukset hyvinvointiini toimivat hyvänä kannustimena. Tottumukset ovat kuitenkin vahvoja, joten etsin itselleni vielä sen viimeisen pisaran, mikä saisi minut jättämään kahvin.

Se oli kahvin ja teen vesijalanjälkien vertailu.

Molempien juomien tuotanto vaatii paljon vettä. Ero teen hyväksi on kuitenkin selkeä. Yhden kahvikupillisen tuottaminen vaatii 140 litraa vettä, teekupillisen tuottamiseen tarvitaan 35 litraa vettä.

Vaihdoin kahvin teehen ja rooibos-yrttijuomaan. Ainakin kaksi viikkoa kului kahvia ikävöidessä. Etenkin aamut ilman kahvia olivat outoja. Jotain tuntui puuttuvan. Elämä ilman kahvia tuotti kuitenkin positiivisen yllätyksen. Olin paljon virkeämpi kuin ennen! Päivittäiset kahvikupillisen äärelle ajaneet väsymyksen hetket olivat poissa.

Noin kolmen viikon kahvittoman jakson jälkeen jokin mitä muistini ei tavoita ajoi minut kaupassa kahvihyllylle. Kun kahvi jälleen höyrysi kupissa, mietin, että tältäkö se tuoksui? Ja kohta ihmettelin, että tältäkö se maistui? Teehen ja rooibosiin verrattuna kahvi tuoksui ja maistui tunkkaiselta ja ikävältä.

Oli hyvä, että palasin hetkeksi kahvin pariin, se auttoi hyvästien jättämisessä. Sain muistutuksen siitä, miten nuutuneen ja väsyneen olon kahvi minussa aiheuttaa. Huomasin, että elämä ilman kahvia on parempaa kuin kahvin kanssa. Join ostamani kahvin loppuun, minkä jälkeen paluu teekupin ääreen ei tuntunut enää ollenkaan vaikealta. Päätin, etten enää osta kahvia kotiin tai ota kahvinjuontia tavaksi. Jos kahvilassa käydessäni mieleni joskus tekee kahvia, niin suon sen itselleni.

Katson kaikenlaista kulutustani kriittisin silmin. Tällä hetkellä kulutan enemmän teetä kuin olisi järkevää. Tarkoitukseni on korvata teetä yrttihaudukkeilla ja vähentää juotujen kupillisten määrää.

Ajattelen, että minun tulisi arvostaa teetä ja muita haudukkeita erityisenä nautintona, eikä antaa niiden muuttua tottumukseksi saati itsestäänselvyydeksi. Samoin haluan ajatella kaikesta siitä hyvästä, mitä elämä minulle suo.

Tyhjä varasto, tyhjä kellari

Kun muutin nykyiseen kotiini, päätin, että varasto ja kellari jäisivät tyhjiksi. Kyse oli periaatteesta, että kaiken mitä omistan on sovittava sisälle asuntoon, oli asunto minkä kokoinen tahansa. Ajattelen, että jos asunto tuntuu liian pieneltä, tavaraa on liikaa.

Päätös ei ollut vaikea, sillä en ole koskaan ollut mikään tavarahamsteri. Se oli myös helppo toteuttaa, koska en omista paljon tilaa vieviä harrastusvälineitä. Vähäiselle käytölle jääneen polkupyöräni vein ensin pyörävarastoon, kunnes myin sen pois. Oli helpotus lakata huolehtimasta, vieläkö pyörä on varastossa, tai miten se pysyy kunnossa, kun sitä ei käytetä.

Asuessani ensimmäistä talveani tässä kodissa, taloyhtiö järjesti pihaan roskalavan. Toiveena oli, että ihmiset siivoaisivat etenkin vinttivarastoistaan turhan roinan roskalavalle. Olisi toivottavaa, ettei vintillä olisi ylimääräistä palokuormaa.

Kävin siivoamassa oman vinttivarastoni. Se oli lähes tyhjä. Keittokomeron oven lisäksi varastossa oli epämääräisiä, aikojen saatossa homehtuneita puutavaran loppuja, jotka kannoin lavalle. Huonoissa säilytysolosuhteissa myös keittokomeron ovi oli mennyt huonoon kuntoon. Voi olla, ettei siitä saisi enää kunnostamallakaan käyttökelpoista.

Oven lisäksi varastoon ei jäänyt muuta. Varaston oven puolestaan lukitsin, ettei kukaan muu alkaisi täyttää sitä tavaroillaan.

Lähtiessäni vinttivarastosta ihmettelin miten huolettomasti ihmiset olivat tavaroitaan sinne jättäneet. Kaikenlaisia tavaroita oli heitetty varastokoppeihin suojaamattomana. Siellä olivat hatarien rakenteiden raoista tuiskanneen lumen alla matot ja muut tekstiilit. Pahvilaatikot olivat pehmenneet kosteudesta, kalusteista olivat maalit hilseilleet irti.

Jos tavarat koettiin niin arvottomiksi, että ne saattoi jättää suojaamattomana säiden armoille, miksei niistä ollut jo alun alkaen luovuttu? Miksi ne oli vain jätetty menemään pilalle?

Roskalavalle päätyi lopulta varsin vähän tavaraa. Monen vinttikomeron tavarat saivat rauhassa jatkaa pilaantumistaan.

Mikään ei kuitenkaan ole ikuista. Kerran tulee päivä, jolloin jonkun tehtäväksi tulee vinttivaraston tyhjentäminen.

Hiljattain taloyhtiössä oli lippu puolitangossa. Omaiset kävivät tyhjentämässä kuolleen läheisensä asunnon tavaroista. Jotakin kuitenkin unohtui, sillä muutamaa päivää myöhemmin talon pihaan kaartoi suuri muuttoauto.

Parin tunnin ajan kaksi muuttomiestä tyhjensi vinttivarastoa. Kuormaan päätyi muutama todennäköisesti huonon kuntonsa vuoksi käytöstä poistettu ja uudella korvattu kaluste. Vanhoja matkalaukkuja. Kymmeniä muovinyssäköitä, joiden sisältö olisi voinut olla omistajalleenkin arvoitus. Kaikenlaista epämääräistä sälää, jota asukas ei ollut tarvinnut, ja jota tuskin tarvitsisi enää kukaan muukaan.

Minun on vaikea ymmärtää, miksi varastoa käytetään käyttökelvottomaksi kuluneen tai tarpeettomaksi jääneen tavaran säilytyspaikkana. Jos tavara oli kelvoton asunnossa sisällä ollessaan, niin miten se varastossa paremmaksi muuttuisi?

On mielestäni oikea suunta, ettei kaikkiin uusiin taloyhtiöihin tehdä enää lainkaan varastokoppeja, tai ne on ostettava erikseen. Se on paloturvallisuuden kannalta hyvä asia. Ehkä se myös saa ihmiset miettimään tarkemmin, minkä verran tavaraa on riittävästi.

Neljässä minuutissa todellisuuteen

Ihmisen mieli on luova. Se on taitava kehittämään erilaisia selityksiä, tulkintoja ja kuvitelmia asioiden tilasta ja siihen johtaneista syistä.

Oma mieleni on ollut erityisen taitava tuottamaan huolia ja alakuloa, levottomuutta ja ahdistusta. Tai stressiä lähes tyhjästä. Vuosien kuluessa mieleni sisältö on muuttunut aina vain parempaan suuntaan, ja yhä useammin on tyyntä ja hiljaista. Silloin tällöin mieleni kuitenkin vaivaa minua ikävillä uusinnoilla.

Miten paljon mieltään ja ajatuksiaan kannattaa kuunnella? Ja miten tosissaan kuulemansa kannattaa ottaa?

Olen oppinut, että kun mieleni tuottaa epämukavaa sisältöä, ensimmäiseksi on hyvä tarkastaa muutama asia.

Olenko väsynyt?
Olenko nälkäinen tai janoinen?
Olenko ollut liian pitkään paikoillani?

Toisin sanoen: Olenko saanut riittävästi elintärkeitä asioita – unta ja lepoa, ravintoa ja vettä, liikettä ja raikasta ilmaa?

Ikävien ajatusten virta tuli minulle aikoinaan hyvin tutuksi. Kun sama puppu jatkui vuosikausia, aloin kyllästyä kuuntelemaan. Tiesin, että ajatusteni sisältö ei ollut totta, mutta en voinut estää niitä kulkemasta omia aikojaan. Opin ajattelemaan ikäviä ajatuksia kuin huonona elokuvana, jota minun ei tarvitse seurata. Pyöriköön taustalla, minä teen jotain muuta.

Hyvin usein ikävän mielensisällön poistumiseen on riittänyt liian vähälle huomiolle jääneiden perustarpeiden tyydyttäminen. Vahvin apukeino on käveleminen mahdollisimman luonnonläheisessä ympäristössä. Liian pitkään selitin itselleni, etten jaksa lähteä kävelylle, koska väsyttää. Nykyään tiedän, että ellen voi nukkua väsymystä saman tien pois, tai jos se ei johdu unen puutteesta, kävelylle lähteminen on viisainta mitä voin tehdä. Väsymys ja matala mieliala voivat vaihtua iloon jo muutamassa minuutissa.

Eräänä talvisena iltana koin painostavaa ahdistusta. Tutut keinot eivät auttaneet. Ulkoilemaan en illan pimeyteen lähtenyt. Kirjoittamisestakaan ei ollut apua. En löytänyt huonolle ololleni minkäänlaista syytä.

Jotakin oli tehtävä, jotta saisin nukutuksi. Istuin lattialle. Laitoin jalat ristiin, ojensin selkäni suoraksi ja suljin silmäni. Hengitin, sisään ja ulos, yhä uudelleen. Minulla oli selkävaivoja, joten olin päättänyt istua vain sen aikaa, kunnes selkäkipu muuttuisi liian häiritseväksi.

Huomasin, miten hengitykseni syveni ja pulssini hidastui. Ahdistukseni alkoi laantua. Ajantaju katosi. Kun selkäni alkoi vaivata, avasin silmäni ja katsoin kelloa. Oli kulunut neljä minuuttia. Liikutuksen ja kiitollisuuden kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. Vain neljä minuuttia, ja ahdistukseni oli sulanut pois. Sen tilalla oli kokemus suuremmasta kokonaisuudesta, jonka yksi osanen olin, samalla tavalla kuin hiekanjyvä, vesipisara, koivunlehti tai taivaalla lentävä lintu.

Myöhemmin talvella olin vielä kaksi kertaa vastaavassa tilanteessa. Tukala olotila ei helpottanut tutuin keinoin. Laitoin musiikkia soimaan ja kuulokkeet korvilleni. Kuuntelin musiikkia ja katselin ikkunasta ulos. Toisella kertaa kuuntelin musiikkia ja aloin tiskata. En ollut valinnut mitään erityistä musiikkia, korviini tuli kuunneltavaa satunnaisessa järjestyksessä. Kummallakin kerralla jo ensimmäisen laulun kuunneltuani oli parempi olo. Ahdistus oli poissa ja kaikki oli taas hyvin.

Nämä kokemukset saivat minut mietteliääksi.

Mitä pitäisi ajatella siitä, että neljä minuuttia hengittämistä istuen hiljaa paikoillaan, tai noin neljä minuuttia musiikkia kuulokkeissa samalla kun tiskaan tai vain katselen ulos ikkunasta, voi saada elämäni tasapainoon?

Jos neljä minuuttia voi muuttaa vallitsevan todellisuuden, niin oliko kyse todellisuudesta alun alkaenkaan?

Tuo uudenlainen todellisuus on tullut minulle tutuksi useita kertoja erilaisissa tilanteissa. Kirjaa lukiessa, luonnossa kävellessä, tai ollessani elokuvissa. Joka kerran jälkeen elämäni on nitkahtanut vähän matkaa parempaan suuntaan.

Kerran olin lähtenyt yksin elokuviin. Istuin salissa muiden joukossa, elokuvan alkutekstit kulkivat valkokankaalla. Yhtäkkiä koin kaiken alleen peittävää iloa, valtavaa rakkautta kaikkea olevaista kohtaan. Tunsin vahvaa yhteenkuuluvuutta koko luomakunnan kanssa. Kaikki oli hyvin selkeää, aivan kuin ennen näkymää peittänyt sumuverho olisi vedetty pois edestä. Siinä hetkessä oli täydellinen mielenrauha, rakkaus, ilo ja onnellisuus.

Kokemus on painunut mieleeni voimakkaana.

Tasapainon tila. Yksi yhtenäinen kokonaisuus, jossa ’minä’ on sivuseikka, koska sitä ei ole, ja toisaalta se on kaikkialla.

Todellisuus voi näyttäytyä eri hetkinä kovin erilaisissa muodoissa.

Ulos kuplista

Kuplautumista pidetään yhtenä sosiaalisen median haittapuolista. Algoritmit hyödyntävät käyttäjän toiminnasta saatua tietoa, jonka perusteella käyttäjälle tarjotaan häntä kiinnostavaa sisältöä, jotta hän viettäisi palvelussa mahdollisimman paljon aikaa. Toimintamalli on johtanut ihmisten uppoutumiseen yhä syvemmälle omiin kupliinsa. 

Ihmiset ovat aina viettäneet aikaa enemmän ja vähemmän omissa kuplissaan, samanlaisista asioista kiinnostuneiden ja samalla tavalla ajattelevien seurassa. Ennen se edellytti enemmän aktiivisia valintoja, nyt kupla tulee sosiaalista mediaa käyttäville valmiiksi luotuna. Sosiaalisen median kautta kuplat muodostuvat myös aiempaa suuremmiksi.

Kuplautumisen ongelman voi kärjistää vanhaan sanontaan ”joukossa tyhmyys tiivistyy”. Ajattelu ja ymmärrys kehittyvät uusia asioita, ajatuksia ja kokemuksia kohtaamalla. Kun samanmielisten joukossa ajatuksille ei löydy haastajaa, ja tarpeeksi moni toistaa samaa ajatusta, se kuulostaa paremmalta kuin todellisuudessa onkaan. Samanmielisten heittäessä yhä enemmän vettä myllyyn, tunnekuohut saavat lisää voimaa. Maailmankuva yksipuolistuu ja kapenee.

Tähän kun vielä lisätään ihmisten taipumus suosia omaa ryhmäänsä muiden kustannuksella, (on se sitten luontaista tai kulttuurisesti opittua), jälki on pahimmillaan rumaa. Moni varmasti muistaa millaisia ylilyöntejä erilaiset somekohut ovat aiheuttaneet.

Minusta näyttää siltä, että sosiaalisen median aikakaudella suomalainen keskustelukulttuuri  ja keskustelutaito ovat heikentyneet entisestään. ’Keskustelu’ on tuskastuttavan usein sitä, että joko ollaan samaa mieltä tai ei olla ollenkaan. Erilaiseen mielipiteeseen vastataan suuttumalla ja/tai kuin hyökäten, tai vaikenemalla kokonaan. Aivan kuin olisi olemassa vain yksi oikea mielipide, mistä seuraa, että toisen poikkeava mielipide johtaa konfliktiin, kun ei ole varmaa tietoa kumpi on väärässä. 

Tästä virheajatuksesta seuraa kummallisia tilanteita.

Joku puolustautuu ponnekkaasti torjuakseen orastavaa häpeää, kun mielessä häivähtää, että jospa se olenkin minä, joka on väärässä, ja tuo toinen saattaa huomata sen? Jonkun kiukku puolestaan nousee siitä, kun toinen ei millään tajua olevansa väärässä! Sen sijaan, että yritettäisiin ymmärtää, miksi toinen ajattelee niin kuin ajattelee, ja mahdollisesti oppia jotakin, keskitytään oman mielipiteen puolustamiseen ja toisen tahalliseen väärinymmärtämiseen. Toisaalta monelle oma mielipide tuntuu olevan kuin universaali totuus, jota ei katsota edes tarpeelliseksi perustella. 

Toisin sanoen, aitoa kohtaamista ja keskustelua ei synny. 

Pyrin pysymään erossa kuplautumisesta, sillä haluan nähdä maailman laajemmasta perspektiivistä. (Enkä edelleenkään ole sosiaalisessa mediassa.) Haluan ymmärtää, mitä omasta näkökulmastani poikkeavien ajatusten taustalla on, miksi ihmiset ajattelevat niin kuin ajattelevat. 

Mielestäni mahdollisimman laaja kuva asioista on rikkaus, enkä käsitä keskusteluja, joissa aletaan jakaa puolia. Oletko tämän asian/henkilön puolella vai sitä/häntä vastaan? Asioita voi katsoa myös monelta kannalta ja erilaisista näkökulmista. Ymmärrän, että kun asiat pelkistää tarpeeksi yksinkertaisiksi ja mustavalkoisiksi, maailma tuntuu turvallisemmalta paikalta. Todellisuus on kuitenkin jotakin muuta kuin yksinkertaista ja mustavalkoista.

Niin pitkään kuin voin muistaa olen ihmetellyt, miksi ihmisten on niin vaikea ymmärtää, että olemme kaikki samassa veneessä. Kukaan meistä ei elä tyhjiössä, vaan olemme kaikki yhteydessä toisiimme. Meidän olisi hyvä pysyä sovussa keskenämme, edes sietää toisiamme. Keinotekoisten rajojen vetäminen itsemme ja ’muiden’ väliin johtaa harhaan. Kun pintaa hiukan raaputtaa, voi huomata, että yhdistäviä tekijöitä on enemmän kuin erottavia. Meillä ihmisillä on pohjimmiltaan varsin yhteneväiset tarpeet ja toiveet elämän suhteen.

Lopuksi kuunteluvinkki. Eduskuntavaalien alla tehdyssä Ylen Täydellinen maailma -podcastissa puoluejohtajat saivat kertoa, millainen olisi heidän puolueensa ajatusten mukainen täydellinen maailma. Ohjelma oli hyvin tehty ja pidin sen muista politiikkaa käsittelevistä ohjelmista poikkeavasta näkökulmasta. Mielelläni olisin kuullut myös pienpuolueiden ajatuksia. Millainen vaikutus sillä mahtaisi olla päätöksentekoon, jos asioita mietittäisiin useammin pyrkimyksenä kohti täydellistä maailmaa?

Mielihaluista irti pääseminen vapauttaa

Kevään lisääntyvä valo houkuttelee siistimään kodin kauneimmilleen. Samalla tulen myös pohtineeksi suhdettani tavaroihin. Aivan kuin kevätaurinko läpivalaisisi koko elämän lähemmin tarkasteltavaksi.

Olen viime aikoina miettinyt, miten paljon suhteeni tavaraan on vuosien saatossa muuttunut. Saan tavarasta iloa, kun se auttaa minua jonkin tehtävän hoitamisessa tai arkisen ongelman ratkaisemisessa. Tavara tuottaa enemmän iloa kuin harmia, kun sillä on käyttöarvo, se toimii tehtävässään ja on jatkuvassa käytössä. Kaikkien tavaroideni on oltava myös ilo silmälle.

Tavaran omistaminen vain tavaran omistamisen vuoksi ei anna minulle mitään. Omistaminen on lähinnä hidaste ja harmi.

Olen miettinyt, mikä kaikissa niissä kauppojen tavaroissa minua aikoinaan niin kovasti houkutteli, kun nykyään voin kulkea ohi vailla minkäänlaista mielitekoa? Miksi ihmeessä hankin niitä niin paljon yli tarpeen? Näen nyt, että elämästäni puuttui syvempi merkityksen tunne ja sisälläni oli raskas painolasti, jota en osannut käsitellä. En tuntenut itseäni ja elämääni riittäväksi sellaisenaan. Tiedostamattani pyrin korjaamaan tilannetta lohduttamalla itseäni ja täyttämällä elämääni tavaroilla.

Iloa kesti vain hetken ja tavarat täyttivät kotini liian täyteen. Ne vaativat yhä enemmän aikaani ja energiaani, jota minun olisi ollut tärkeää suunnata aivan muihin asioihin. Huomion kiinnittäminen tavaramaailmaan vei minut vain kauemmas itsestäni ja kaikesta siitä, mikä elämässä on tärkeää. Tavarat toimivat ikään kuin puskurina, joka piti minut etäällä ajatuksista ja toimista elämäni suunnan muuttamiseksi ja oloni parantamiseksi.

Hiljattain eräässä kaupassa poiketessani mietin, että olisipa kivoja tavaroita, jos minua kiinnostaisi hankkia kivoja tavaroita siksi, että ne ovat kivoja tavaroita. Olin iloinen löydettyäni tarvitsemani jääkaappimagneetit, jotka luulin joutuvani tilaamaan netistä, mutta kaikkia niitä muita tavaroita katsellessani en tuntenut halua ostaa yhtään mitään. En tarvinnut kuin ne magneetit.

Halutessani voin nykyään kaikessa rauhassa kierrellä kaupoissa. En tee heräteostoksia eikä ilmene ”yllättäviä tarpeita” eli suoraan sanottuna mielitekoja. Minulla on myös tuoreessa muistissa, mitä kaikille niille harkitsemattomille ostoksille ja turhille tavaroille tapahtui, ja miten nopeasti ilman aitoa tarvetta hankittu tavara muuttuu turhaksi roinaksi.

Nautin joka päivä vapaudestani vailla materiaalisia haaveita. Muistan hyvin ajan, kun tunsin jatkuvaa tyytymättömyyttä ja puutetta jostakin, vaikka minulla oli enemmän kuin tarpeeksi kaikkea. Rahaa ei tuntunut koskaan olevan riittävästi. Ei silloinkaan, kun sitä yllättäen tuli jostakin suurempi summa. Mielessä oli aina lista ostettavaa, ja listan loppusumma oli aina enemmän kuin käytettävissä oli rahaa.

Kun ajattelen mennyttä elämääni, en ole käsittää sitä todeksi. On vaikea ymmärtää, että se ihminen olin minä. Paljon elämässäni on muuttunut sen jälkeen kun löysin minimalismin. Elämäni on kaikilta osin parempaa. Olen kiitollinen onnellisuudesta ja tyytyväisyydestä itseeni ja elämääni. Sisäisestä rauhasta, jota en pitänyt itselleni mahdollisena saavuttaa.

”Ole tyytyväinen siihen, mitä sinulla on; iloitse siitä, miten asiat ovat. Kun ymmärrät, ettei mitään puutu, koko maailma on sinun.”― Lao Tzu

Kadonnutta laatua etsimässä

Kaapistani on reilun parinkymmenen vuoden ajan löytynyt vaatteita, joiden olen voinut luottaa kestävän jatkuvaa käyttöä 5-10 vuoden ajan. (Sitä ennen olin kasvuiässä, ja vaatteet jäivät pieniksi ennen kuin kuluivat loppuun.) Aika on tehnyt tehtävänsä ja uusille vaatteille olisi tarvetta. Valitettavasti useammin kuin ennen.

Paras vaihtoehto olisi ollut hankkia hyväksi havaittujen vaatteiden tilalle samanlaisia, mutta eihän se niin helppoa ole. Suosimistani vaatemalleista osaa ei enää valmisteta, ja osaa vastaavien tuotteiden laatu on vuosien kuluessa heikentynyt huomattavasti. Pakon edessä olen kaupasta jotakin päälleni löytänyt, mutta edellä mainitut vaatteiden käyttöiät ovat historiaa.

Pidän yksinkertaisista vaatteista. Myyjä osaa auttaa minua parhaiten, kun kerron etsiväni vaatteita, jollaisia perusmies voisi käyttää. Tällainen stereotyypittely auttaa jättämään rekkiin liian naiselliset, värikkäät, kirjavat tai muuten vaan kummalliset vaatteet. Moni selkeälinjainen vaate on jäänyt kauppaan myös siksi, ettei suunnittelija ole osannut lopettaa yksityiskohtien lisäämistä ajoissa.

Minun vaatemieltymyksilläni olisi loogista asioida miestenvaateosastolla, etenkin, kun miesten vaatteet ovat selvästi naisille myytäviä laadukkaampia. Asiassa on kuitenkin ongelma. Kun pituus on 160 cm, vartalo on naisellinen, eikä hartioissa ole leveyttä täyttämään miesten paitoja, niin sopivia vaatteita ei löydy.

Helposti hikoilevana ja antiperspiranteista ihoreaktion saavana kaipaisin kestäviä ja pestäviä vaatteita. Naisten trikoovaatteissa on lähes poikkeuksetta elastaania, mikä etenkin paidoissa on monin tavoin ongelmallista. Miettikää hetki seuraavaa:

Niukkalinjainen, kainaloista ihonmyötäinen paita. Hienhaju tarttuu paidassa olevaan elastaaniin helposti. Lika saa elastaanin hapertumaan. Paidan pesulämpötila on korkeintaan 40 astetta, koska elastaani ei kestä kuumempaa. Hiki ei puhdistu alle 60 asteen pesussa, eikä kokemukseni mukaan välttämättä edes siinä, ellei vaatetta pese heti tuoreeltaan.

Kesti aivan liian pitkään ymmärtää ja hyväksyä, että minun käytössäni elastaanivaatteet ovat järjettömän huono idea. Ne kuluvat nopeasti sekä hiestä että jatkuvasta pesusta, ja koko kuvio on myös ekologisesti sietämätön. Kaiken lisäksi inhoan sitä tolkutonta venymistä! Joustavat vaatteet ovat mukavia, mutta elastaania siihen ei tarvita.

Onneksi Outi Pyy on kirjoittanut elastaanista aivan loistavan tekstin, joten minun ei tarvitse jatkaa enempää. Käykää lukemassa!

Jos onnistuisinkin löytämään mieluisan paidan ilman elastaania, niin seuraava ongelma on laatu. Edellisellä kauppakierroksellani totesin, että tilanne oli mennyt vain huonompaan suuntaan. Myynnissä oli niin huonolaatuisia vaatteita, ettei niitä otettaisi vastaan edes hyväntekeväisyyskirpputorille – eikä kyse ollut halpavaatteista. Laadukkaita vaatteita on yhä vaikeampi löytää.

Vaatteiden laatu ei näytä kauppoja kiinnostavan, tai sitten laadukkaita vaatteita ei ole enää olemassa. Näin olen päätellyt keskusteluistani myyjien kanssa, joiden käsitys laadusta on jotakin aivan muuta kuin omani. Jos myyjän mielestä laadukas t-paita näyttää uutena kaupassa hatarammalta kuin oma paitani yli viiden vuoden usein toistuvan käytön ja pesun jälkeen, niin on aika vaikea innostua. Entä mitä pitäisi ajatella, jos myyjä pitää laadun mittarina sitä, ettei vaate ole mennyt käyttökelvottomaksi ensimmäisessä tai muutamassa pesussa? Kun olen kertonut, millaiseen vaatteiden kestoon olen tottunut, minua on katsottu kuin olisin tullut jostakin vaateutopiasta.

Ihmettelen, miksi vaatteiden ostaminen kivijalkakaupoista on tehty niin sietämättömän vaikeaksi. Haluaisin todella keskustella ihmisten kanssa, joiden mielestä on ollut hyvä idea ”järjestää” naistenvaateosastot muistuttamaan kirpputoria. Tilat ahdetaan liian täyteen ja looginen järjestys puuttuu. Sama vaiva oli levinnyt myös erään kaupan ennen niin selkeälle miestenvaateosastolle. En tiedä saako joku iloa siitä, että mieluisaa t-paitaa etsiessään joutuu kiertämään varsin suuren osaston mutkitellen päästä päähän, mutta minä pidän sitä asiakkaan kiusaamisena.

Kävin hiljattain eräässä miestenvaateliikkeessä. Sillä hetkellä liikkeessä olleiden tai sinne tulleiden miesten ostotapahtumaa oli kiinnostavaa seurata. Ovesta sisään tultua lähestyvälle myyjälle kerrotaan mitä halutaan, myyjä vie sopivien tuotteiden luo, kokeillaan vaatetta päälle, ostetaan, poistutaan. Aikaa kului joitakin minuutteja. Itse olisin toiminut samoin, mutta halusin hetken aikaa vain nauttia hiljaisuudesta, siisteydestä ja järjestyksestä. Ihmettelin naismyyjän kanssa, miksei naisille ole vastaavanlaisia kauppoja. Ostin kokeeksi t-paidan, jonka laatu on osoittautunut yllättävän hyväksi.

Viime aikoina on puhuttu kivijalkakauppojen ahdingosta nettikaupan puristuksessa. Tilanteeseen voi löytää monenlaisia syitä. Minun syyni valita nettikauppa kivijalkaliikkeen sijaan on valikoima. Olisi helpointa ja mukavinta voida hankkia tarvitsemansa kivijalkakaupasta, mutta useinkaan he eivät myy tuotteita, joita haluaisin ostaa. Ostaminen on joka tapauksessa vastenmielistä, oli kyse kivijalkakaupasta tai nettikaupasta. Kivijalassa on vastassa epäjärjestys ja olematon palvelu, nettikaupassa tuotteita joutuu palauttamaan, kun ne eivät kooltaan, malliltaan tai muilta ominaisuuksiltaan vastaa odotuksia.

Täydellisessä maailmassa kaupoissa myytäisiin vain laadukkaita, kestäviä, korjattavissa olevia ja lopulta kierrätettäviä tuotteita, jotka olisi tuotettu ihmisiä, eläimiä ja luontoa riistämättä. Haluaisin suosia tällaisia tuotteita, mutta se on tällä hetkellä kohtuuttoman vaikeaa. Kaikenlaisten tuotteiden tuottaminen ekologisesti ja eettisesti kestävällä tavalla pitäisi olla itsestäänselvä lähtökohta.

Voi kun tietäisi, mitä sitä jatkossa päälleen laittaisi, ja mistä sen löytäisi.