Kaikki päättyy aikanaan

On tullut aika laittaa blogi määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Ilmaisu lienee sopiva, kun on päättämässä jotakin, mutta haluaa kuitenkin jättää takaoven hieman raolleen. Ehkä jonakin päivänä palaan takaisin, kuka tietää.

Koen antaneeni jotakuinkin kaiken, minkä tässä vaiheessa elämää koen riittävän merkitykselliseksi antaa. Toisaalta olisi paljonkin aiheita, joista voisin kirjoittaa, mutta ajattelen, että niistä kirjoitetaan tarpeeksi jo ilman minuakin. Maailma on täynnä informaatiohälyä, minkä vuoksi olen pyrkinyt siihen, etten hukkaisi lukijoideni aikaa kirjoittamalla tyhjänpäiväisyyksiä. Välillä olen onnistunut paremmin, välillä heikommin.

Olen kirjoittanut Minimalismin Iloa yli seitsemän vuoden ajan. Blogi on antanut minulle, ja saamani palautteen perusteella myös monille lukijoille, enemmän kuin olisin koskaan osannut odottaakaan.

Kiitos teille kaikille kommenteista, sähköposteista, kannustuksesta ja myötäelämisestä. Ajatustenne ja kokemustenne jakamisesta sekä kaikenlaisista vinkeistä. Lämmin kiitos kaikesta siitä lämmöstä, jota olen osakseni saanut.

Samalla tavalla kuin asukkaan poissa ollessa kotipihan nurmikot alkavat ajan mittaan kasvaa voikukkaa, tässä blogissakin tapahtuu rehevöitymistä. Ikävä kyllä ei yhtä kauniissa muodossa.

Siitä lähtien, kun minulle selvisi, että blogissani näkyy mainoksia (itse en niitä nähnyt, koska käytin mainostenesto-ohjelmaa), olen maksanut vuosimaksua pitääkseni blogini ulkoasun mainoksettomana. Blogi jää ainakin toistaiseksi luettavaksi, mutta en enää maksa mainoksettomuudesta. Muutos tulee voimaan jo muutaman päivän kuluessa, kun uusi maksukausi alkaisi. Minua sivustolle ilmaantuvat mainokset eivät hyödytä mitenkään. Ne ovat hinta siitä, että voin pitää blogiani maksutta WordPressin tarjoamalla alustalla.

Blogiin on jo tullut myös toinen muutos. Yli kaksi viikkoa vanhoja tekstejä ei voi enää kommentoida, jotta sattumalta blogiin löytävät lukijat eivät suotta odottaisi vastausta kommentteihinsa, joita en ole enää lukemassa.

Tunnen yhtä aikaa haikeutta ja helpotusta. Blogin kirjoittaminen on ollut minunlaiselleni ihmiselle kuin työ, joka on läsnä koko valveillaoloajan. Elämä alkaa helposti suodattua blogiin liittyvän ajatustyön läpi: voisiko tästä kirjoittaa blogiin, mistä näkökulmasta, olisiko se merkityksellistä minulle ja lukijoille. Ajatuksia ei saa suljettua, eikä niistä ole mahdollista ottaa lomaa.

Kun minulle nyt jää enemmän aikaa, aion viettää sen poissa ruutujen ääreltä. Rannoilla, metsissä, kallioilla. Kaupungin hyvin hoidetuilla kevyen liikenteen väylillä ja usein liiankin siisteiksi hoidetuissa puistoissa. Luonnon tarjoamia ilon aiheita ihastellen. Kirjoista ja musiikista nauttien. Rauhassa ja syvään hengittäen, katsellen pilvien liikettä ja taivaan lintuja.

Toivon teille kaikille hyvää elämää. Onnea ja iloa. Tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta. Voimia vaikeina hetkinä. Läsnäoloa elämän pienten, kauniiden hetkien huomaamiseen ja niistä nauttimiseen.

Kiitos.

Mainokset

Kesän parhaat hetket

Kesä hujahti niin nopeasti, että tekee mieli palata vielä hetkeksi kesätunnelmiin. Muistella kesän kauneimpia ja vaikuttavimpia hetkiä. Vietin osan kesästä maalaismaisemassa. Olennainen osa päivän kulkua oli ympäröivän luonnon seuraaminen.

Alkukesällä linnunlaulusta sai nauttia läpi yön. Avoimesta ikkunasta kuulunut konsertti oli niin kaunis, etten olisi malttanut antaa unen tulla. Aamulla oli ihana nousta uuteen päivään lintujen yhä laulaessa.

Päivisin seurasin erilaisia hyönteisiä. Valkoapilat vetivät kimalaisia puoleensa, joita tuntui olevan enemmän kuin vuosiin. Oli katsottava tarkkaan minne astui, sillä edes kaikkein pienimmät ja matalimmat apilat eivät jääneet niiltä huomaamatta. Heinäsirkat soittivat, päivänkakkaroille kiipeili kultakuoriaisia, seinustoilla oli mitä erilaisimpia hyönteisiä. Perhoset lensivät pihan poikki usein niin nopeasti, että piti olla tarkkana ehtiäkseen nähdä kauniin lentäjän. Välillä ne viipyivät sen verran aikaa paikoillaan, että ehdin ihastella niitä kaikessa rauhassa.

Päivät olivat myös lintujen tarkkailun aikaa. Pihan kolme linnuille tarkoitettua kylpyallasta olivat kovassa käytössä. Yhdessä kylpivät erilaiset rastaat, toisessa kävivät punarinnat ja kolmannessa viihtyivät tiaiset, pajulinnut, kirjosiepot ja metsäkirvinen.

Kesän kuluessa suosituimmaksi kylpyaltaaksi nousi suuren kukkaruukun aluslautanen. Ruuhka-aikoja oli yhä useammin sen jälkeen, kun lintuemot alkoivat tuoda riittävän suuriksi kasvaneita poikasiaan kylpyyn. Vasta kylpemistä opettelevat poikaset olivat lystikäs näky. Ensin ne seisoivat tomerasti lautasen reunalla, kunnes uskaltautuivat veteen. Vatsan pehmeä höyhenpeite veteen hassusti levinneenä ne ihmettelivät suloisine nappisilmineen, mitä oikein olisi tarkoitus tehdä. Pikkuhiljaa asia valkeni, ja poikaset loiskivat vedessä innokkaasti. Usein ne jonottivat sopuisasti, mutta välillä hitaille kanssakylpijöille piti antaa hiukan vauhtia, jotta oma vuoro tulisi nopeammin.

Eräänä päivänä törmäsin juoksulenkilläni räkättirastaspoikueeseen. Vaihdoin kävelyksi ja annoin emolle aikaa ja tilaa saattaa poikasensa turvaan. Kävelin hyvän matkaa paikan ohitse, kunnes vaihdoin taas juoksuksi. Vain muutaman minuutin kuluttua edessäni oli peltopyy poikasineen. Pysäytin vauhtini. Jos olisin mitenkään voinut tietää, olisin kääntynyt jo rastaiden kohdalla takaisin, mutta enhän minä voinut. Pyyemo hätääntyi ja varoitti poikasiaan, jotka olivat vasta pieniä ruskeita palleroita ruskealla hiekkatiellä. Emo lähti siivet levällään näyttävään juoksuun, jotta kiinnittäisin huomioni siihen enkä poikasiin. Tunsin surua, että osuin paikalle juuri silloin. Kävelin hiljalleen eteenpäin, juttelin rauhallisesti ja pyysin anteeksi häiriötä. Enkä todellakaan tullut samalle tielle kiertämään toista kertaa samaa lenkkiä, kuten aiemmin olin aikonut.

Yksi kesän parhaita kokemuksiani oli se, miten minusta tuli hämähäkkien ystävä. Olen aina tiennyt, ettei hämähäkeistä ole ihmiselle haittaa, vaan ne ovat hyvin hyödyllisiä pikku otuksia, mutta se ei ole auttanut vähentämään niitä kohtaan tuntemaani hienoisesti pelonsekaista vastenmielisyyttä. Tänä kesänä asiaan tuli muutos.

Eräänä iltana näin, miten nopeasti ja näppärästi hämähäkki pyydysti noin kolme kertaa itsensä kokoisen kovakuoriaisen. Minun oli tarkoitus hankkiutua eroon ei-toivotusta vieraasta, mutta en ehtinyt tuumasta toimeen, kun hämähäkki oli jo paketoinut sen. Siitä lähtien meillä oli hämähäkkien kanssa sanaton sopimus: ne siistivät paikkoja puolestani, ja minä vältin häiritsemästä niitä. Pääasiassa hämähäkit pysyivät omilla vakiopaikoillaan, joita tiesin esimerkiksi imuroidessani varoa. Jos hämähäkki alkoi liian tuttavalliseksi – kuten eräs, joka nukkumaan alkaessani käveli seinällä tyynyni vieressä, mikä oli minulle vielä hieman liikaa – osoitin välimatkamme liian pieneksi puhaltamalla kevyesti otusta kohti. Viesti meni perille ja välillemme tuli riittävästi tilaa.

Illan hämärtyessä oli paljon nähtävää. Rusakot tulivat pihaan nauttimaan apiloista. Eräänä iltana kettu kulki pihan poikki. Mustarastas tuli alkukesästä aina samaan aikaan illasta laulamaan saunan katolle. Katselin sitä vinttihuoneen ikkunasta.

Viereisellä ohrapellolla kävi paljon peuroja. Niitä näkyi pitkin päivää ja illalla, hyvin usein kun vaan pääni pellon suuntaan käänsin. Komea sarvipää näyttäytyi useamman kerran. Katselin aivan hiljaa ja liikahtamatta, etten pelästyttäisi niitä.

Kesän erityisin näky oli majavan hampaanjäljet erään jo hiljaiseksi käyneen uimarannan puussa. Puulastujen vaaleasta väristä saattoi päätellä, että majava oli ollut työssään hiljattain. Miten siistiä jälkeä se olikaan tehnyt! Rannalta löytyi pari jo aiempina vuosina aloitettua työmaata, jotka olivat kuitenkin jostakin syystä jääneet kesken. Puut olivat täydessä lehdessä ja tukevasti pystyssä, vaikka niiden ympärysmitta olikin ohennettu noin puoleen.

Palattuani kaupunkiin kuulin, että majava oli saanut työnsä päätökseen ja puun kaadettua. Jos olisin viipynyt vielä hetken, olisin nähnyt sen itsekin.

Kesän parhaat hetket liittyivät kaikki luontoon. Nyt kun olen taas kaupungissa, luonto ei ole samassa mittakaavassa heti ikkunan takana. Onneksi pääsen metsään kävellen tai vaikka bussilla. Aion vierailla siellä usein.

Blogi jää kesälomalle – kirjavinkkien kera

Keväällä seitsemän vuotta täyttänyt Minimalismin Ilo jää totuttuun tapaan kesälomalle. Näyttää muodostuvan perinteeksi antaa samalla muutama kirjavinkki.

Anna Kontula: Eduskunta – ystäviä ja vihamiehiä

Kiinnostaisiko kurkistaa eduskunnan julkisivun taakse? Tutkijataustainen Kontula, kirjan kirjoitushetkellä Vasemmistoliiton toisen kauden kansanedustaja, nyt on menossa jo kolmas kausi, on havainnoimalla ja edustajakollegoitaan haastattelemalla selvittänyt, miten eduskunnan työympäristössä hallitaan sille tyypillistä jatkuvaa konfliktia. Miten toimii työkaveruus pahimpien kilpailijoiden kanssa?

Kontula kertoo kirjassaan kansanedustajan työstä ja siihen olennaisesti liittyvistä asioista, kuten valtapyrkimyksistä, nokkimisjärjestyksestä sekä verkostoitumisen ja yhteistyön välttämättömyydestä. Hän avaa myös syitä paljon puhutun ryhmäkurin taustalla. Kansanedustajan työ näyttäytyy liikkeessä olevana kaaoksena, joka vaatii kykyä jatkuvasti ylitäyden kalenterin hallintaan. Työn ja perheen yhteensovittaminen on hankalaa, ja perheeltä vaaditaan joustoa ja kärsivällisyyttä aikataulujen muuttuessa ja edustajan ollessa paljon poissa kotoa.

Kirja oli mielenkiintoinen kuvaus hyvin julkisesta työstä, jonka todellisesta luonteesta harvalla kuitenkaan on tietoa.

Johann Hari: Mielen yhteydet – masennuksen todelliset syyt

Luin kirjan englanniksi, ennen kuin minulle selvisi, että siitä on myös suomenkielinen käännös. Suomenkielinen nimi kadottaa tärkeän osan alkuperäisen nimen (Lost Connections – Uncovering the Real Causes of Depression – And the Unexpected Solutions) merkityksestä. Sanapari Lost Connections, kadonneet yhteydet, on aivan olennaisinta kirjan sisältöä.

Toimittaja Johann Hari haastatteli useamman vuoden aikana tutkijoita ympäri maailmaa etsien vastausta siihen, mitä masennuksen ja ahdistuneisuuden taustalla on, ja miksi ne ovat nykyään niin yleisiä. Hän sairastui masennukseen jo lapsena, eivätkä teini-ikäisestä asti käytössä olleet erilaiset masennuslääkkeet tuoneet toivottua tulosta. Aikuisena häntä alkoi kiinnostaa, mitä hänen masennuksensa syyksi kerrottu ’aivojen kemiallinen epätasapaino’ oikeastaan tarkoittaa. Asiaa selvittäessä kävi ilmi, että hänelle kerrotut selitykset olivat vailla todellisuuspohjaa.

Kirja oli yksi mielenkiintoisimmista ja vaikuttavimmista lukukokemuksista pitkään aikaan. Se löytää masennukselle ja ahdistuneisuudelle selityksen nykyisestä elämäntavastamme. Erilaiset luontaisesti ihmiselle tärkeät yhteydet ovat katkenneet, millä on vaikutuksensa ihmisten hyvinvointiin. Hari esittää yhdeksän syytä masennuksen taustalla ja seitsemän erilaista ratkaisua, joiden avulla masennuksesta voi toipua.

Ajattelen, että tässä on kirja, joka ihan jokaisen olisi hyvä lukea. Siitä riippumatta, onko kokenut masennusta tai ahdistuneisuutta, tai koskettaako aihe itseä edes välillisesti. Kirja on yhteiskunnallisesti merkityksellinen, ja laittaa miettimään nykyistä länsimaista elämäntapaamme ja sen mielekkyyttä.

Minna Canth: Ihmisen kuvia – novelleja

Kirjastosta tarttui pitkästä aikaa mukaan kaunokirjallisuutta, kun Minna Canth oli juhlavuotensa kunniaksi paljon esillä. Kirjallisuudentutkija Minna Maijala on toimittanut kokoelman Canthin tuntemattomampia novelleja, joiden keskeisinä teemoina ovat esimerkiksi kärsimys, mielen järkkyminen ja heikompien oikeudenmukainen kohtelu. Eräässä novellissa pohditaan onko yltäkylläinen elämä tie onneen.

Kirjan esipuheessa Maijala kertoo Canthin pyrkineen kertomuksillaan synnyttämään lukijoissa sokkivaikutuksen, jotta he alkaisivat vaatia yhteiskunnallista muutosta. Novellit kuvaavat tavallisten ihmisten arkea aikana, jolloin normeista poikkeaminen johti usein lääketieteelliseen diagnoosiin, kuten sen ajan muotidiagnooseihin melankolia, hysteria ja hermoheikkous.

Pidin kirjan paikoin vanhahtavasta kielestä ja sanastosta, jota ei onneksi ollut ajanmukaistettu. Canth kuvaa kirjassaan tarkkasilmäisesti yhteiskunnan heikompiosaisten ihmisten elämää, ja saa ainakin minut mietteliääksi. Paljon on tultu eteenpäin, mutta valmiita ei olla vieläkään.

Lucius Annaeus Seneca: Elämän lyhyydestä

Juhana Torkki on suomentanut roomalaisen Senecan (4 eKr.-65 jKr.) elämäntaidollisia tekstejä, jotka puhuttelevat ajattomuudellaan. Vai mitä sanotte seuraavista Senecan pohdintojen aiheista: Miten käyttää aika järkevästi? Miksi kiire on vahingollista? Miksi nautinnon tavoittelu ei johda onneen? Miksi hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita, ja mikä on paras tapa suhtautua epäonneen?

Sitä tuntee itsensä osaksi lukemattomien sukupolvien ketjua miettiessään, että samoja asioita täällä pohditaan edelleen, kuin jo niin pitkään ennen meidän aikaamme. Tämän kirjan äärellä pohdiskelee mielellään useammankin kerran.

Arun Gandhi: Vihan oppitunnit – isoisäni Mahatma Gandhin opetuksia

Myös tämän kirjan suomenkielinen nimi antaa kirjasta erilaisen kuvan kuin alkuperäinen nimi, The Gift of Anger – And Other Lessons from My Grandfather Mahatma Gandhi. (Vihan lahja ja muita isoisäni Mahatma Gandhin opetuksia.) Gandhin pojanpoika Arun pääsi 12-vuotiaana kahdeksi vuodeksi isoisänsä oppiin, ja kertoo kirjassa tämän antamista kymmenestä tärkeimmästä elämän oppitunnista. Arun on jatkanut isoisänsä jalanjäljissä työtä rauhan puolesta ja väkivallattomuuden filosofian levittämiseksi.

Tämä kirja oli nautinto lukea. Sen viisaus ja kauneus tekivät hyvää sielulle. Kirjoittaja kuvaa lämminhenkisesti kokemuksiaan isoisänsä kanssa ja tämän ohjauksessa. Hän kertoo opetuksista, joita sai esimerkiksi valehdeltuaan isoisälleen saadakseen jotakin tai peittääkseen virheensä. Kun Arun heitti kuluneen lyijykynänpätkänsä tienvarteen saadakseen tilalle uuden, isoisä laittoi hänet taskulampun kanssa etsimään sen, koska lyijykynää saattoi vielä jonkin aikaa käyttää. Kun lyijykynänpätkä oli löytynyt, isoisä sanoi Arunille sanat, joita jokaisen olisi hyvä pysähtyä miettimään:

”Sinun tulee tietää, että jopa vähäpätöisen lyijykynän valmistukseen on panostettu paljon aikaa, vaivaa ja rahaa. Heittämällä tavaraa menemään haaskataan maan luonnonvaroja ja väheksytään niiden ihmisten työtä, jotka ovat tehneet elämää helpottavat esineet.”

Kirja sisältää paljon muutakin kuin muistelmia ajasta arvostetun isoisän kanssa. Se käsittelee monia aiheita, kuten ilmastonmuutos, kulutuskulttuuri, materialismi, haaskaus, kierrätys, vanhemmuus, nöyryys, isänmaallisuus ja (rotu)syrjintä.

Tällaisten kirjojen parissa minä olen viime aikoina viihtynyt. Toivottavasti niistä löytyy myös teille kiinnostavaa luettavaa.

Kevyin askelin lähden nyt kesän viettoon. Blogissa on uutta luettavaa jälleen 4.9.

Mitä parhainta kesää teille kaikille! Toivottavasti jokainen saa nauttia itselleen mieluisasta säästä.

Elämä ilman kahvia?

Olen viime vuosina pyrkinyt tietoisesti pienentämään omaa hiilijalanjälkeäni. Moni asia onkin jo hyvällä mallilla. Sitten tulee se mutta. Yksi niistä, ei suinkaan ainoa.

Eräs Sitran elämäntapatestin kohta sai minut siinä määrin kiusaantumaan, että asialle piti tehdä jotakin. Se oli tämä:

”Kuinka monta annosta (kuppi/muki/tuoppi/lasi) nautit kahvia, teetä, tuoremehua, olutta tai viiniä päivässä?”

Kiusaantumisen syynä oli jo pidempään jatkunut mietintäni kahvinjuonnin vähentämisestä tai lopettamisesta. Kysymys muistutti, etten ollut vieläkään edennyt mietinnästä konkreettisiin toimiin.

Olen monen asian kohdalla huomannut, että minun on helpompi lopettaa jokin kokonaan kuin vähentää sitä. Kun ei-toivottu asia ei ole ollenkaan vaihtoehtojen joukossa, sitä ilman on helpompi olla. Optimistisesti kokeilin kyllä kahvinjuonnin vähentämistä, mutta totesin, että se on mahdottoman vaikeaa. Minun oli helppo olosuhteilla selittäen ylipuhua itseni vielä yhteen kupilliseen. Sisäiset neuvottelut ja selitykset loppuisivat, kun päättäisin olla kokonaan ilman kahvia.

Aloin juoda kahvia vasta parikymppisenä. Sitä ennen en muista maistaneeni koko ainetta. Aluksi kahvi maistui niin kamalalta, että siihen piti laittaa reilusti sokeria ja maitoa, jotta sen sai juotua. Näin jälkikäteen on hiukan vaikea ymmärtää, miksi sitä piti silti juoda. Taisin kyllästyä teenjuontini aiheuttamaan ihmettelyyn, ja toistuvaan kysymykseen ”joko sinä olet oppinut kahvia juomaan”. Ikään kuin kahvin juominen olisi merkki aikuistumisesta.

Vuosien kuluessa kahvista tuli aamuinen silmienavaaja, houkutus pitää välillä tauko, palkinto ja lohdun tuoja. Siitä tuli myös enemmän haittaa kuin iloa tuova, liian usein toistuva tapa. Yksi kupillinen päivässä olisi voinut olla ihan hyvä juttu, mutta sitä suuremmista määristä tuli helposti huono olo ja sydänoireita. Kahvi tuntui myös väsyttävän, ja sillä saattoi olla vaikutuksensa uniongelmiini.

Halusin lopettaa kahvinjuonnin, koska kahvin tuotantoon liittyy paljon ekologisia ja eettisiä ongelmia. (Teen tuotannossa on myös omat ongelmansa.) Kahvin negatiiviset vaikutukset hyvinvointiini toimivat hyvänä kannustimena. Tottumukset ovat kuitenkin vahvoja, joten etsin itselleni vielä sen viimeisen pisaran, mikä saisi minut jättämään kahvin.

Se oli kahvin ja teen vesijalanjälkien vertailu.

Molempien juomien tuotanto vaatii paljon vettä. Ero teen hyväksi on kuitenkin selkeä. Yhden kahvikupillisen tuottaminen vaatii 140 litraa vettä, teekupillisen tuottamiseen tarvitaan 35 litraa vettä.

Vaihdoin kahvin teehen ja rooibos-yrttijuomaan. Ainakin kaksi viikkoa kului kahvia ikävöidessä. Etenkin aamut ilman kahvia olivat outoja. Jotain tuntui puuttuvan. Elämä ilman kahvia tuotti kuitenkin positiivisen yllätyksen. Olin paljon virkeämpi kuin ennen! Päivittäiset kahvikupillisen äärelle ajaneet väsymyksen hetket olivat poissa.

Noin kolmen viikon kahvittoman jakson jälkeen jokin mitä muistini ei tavoita ajoi minut kaupassa kahvihyllylle. Kun kahvi jälleen höyrysi kupissa, mietin, että tältäkö se tuoksui? Ja kohta ihmettelin, että tältäkö se maistui? Teehen ja rooibosiin verrattuna kahvi tuoksui ja maistui tunkkaiselta ja ikävältä.

Oli hyvä, että palasin hetkeksi kahvin pariin, se auttoi hyvästien jättämisessä. Sain muistutuksen siitä, miten nuutuneen ja väsyneen olon kahvi minussa aiheuttaa. Huomasin, että elämä ilman kahvia on parempaa kuin kahvin kanssa. Join ostamani kahvin loppuun, minkä jälkeen paluu teekupin ääreen ei tuntunut enää ollenkaan vaikealta. Päätin, etten enää osta kahvia kotiin tai ota kahvinjuontia tavaksi. Jos kahvilassa käydessäni mieleni joskus tekee kahvia, niin suon sen itselleni.

Katson kaikenlaista kulutustani kriittisin silmin. Tällä hetkellä kulutan enemmän teetä kuin olisi järkevää. Tarkoitukseni on korvata teetä yrttihaudukkeilla ja vähentää juotujen kupillisten määrää.

Ajattelen, että minun tulisi arvostaa teetä ja muita haudukkeita erityisenä nautintona, eikä antaa niiden muuttua tottumukseksi saati itsestäänselvyydeksi. Samoin haluan ajatella kaikesta siitä hyvästä, mitä elämä minulle suo.

Tyhjä varasto, tyhjä kellari

Kun muutin nykyiseen kotiini, päätin, että varasto ja kellari jäisivät tyhjiksi. Kyse oli periaatteesta, että kaiken mitä omistan on sovittava sisälle asuntoon, oli asunto minkä kokoinen tahansa. Ajattelen, että jos asunto tuntuu liian pieneltä, tavaraa on liikaa.

Päätös ei ollut vaikea, sillä en ole koskaan ollut mikään tavarahamsteri. Se oli myös helppo toteuttaa, koska en omista paljon tilaa vieviä harrastusvälineitä. Vähäiselle käytölle jääneen polkupyöräni vein ensin pyörävarastoon, kunnes myin sen pois. Oli helpotus lakata huolehtimasta, vieläkö pyörä on varastossa, tai miten se pysyy kunnossa, kun sitä ei käytetä.

Asuessani ensimmäistä talveani tässä kodissa, taloyhtiö järjesti pihaan roskalavan. Toiveena oli, että ihmiset siivoaisivat etenkin vinttivarastoistaan turhan roinan roskalavalle. Olisi toivottavaa, ettei vintillä olisi ylimääräistä palokuormaa.

Kävin siivoamassa oman vinttivarastoni. Se oli lähes tyhjä. Keittokomeron oven lisäksi varastossa oli epämääräisiä, aikojen saatossa homehtuneita puutavaran loppuja, jotka kannoin lavalle. Huonoissa säilytysolosuhteissa myös keittokomeron ovi oli mennyt huonoon kuntoon. Voi olla, ettei siitä saisi enää kunnostamallakaan käyttökelpoista.

Oven lisäksi varastoon ei jäänyt muuta. Varaston oven puolestaan lukitsin, ettei kukaan muu alkaisi täyttää sitä tavaroillaan.

Lähtiessäni vinttivarastosta ihmettelin miten huolettomasti ihmiset olivat tavaroitaan sinne jättäneet. Kaikenlaisia tavaroita oli heitetty varastokoppeihin suojaamattomana. Siellä olivat hatarien rakenteiden raoista tuiskanneen lumen alla matot ja muut tekstiilit. Pahvilaatikot olivat pehmenneet kosteudesta, kalusteista olivat maalit hilseilleet irti.

Jos tavarat koettiin niin arvottomiksi, että ne saattoi jättää suojaamattomana säiden armoille, miksei niistä ollut jo alun alkaen luovuttu? Miksi ne oli vain jätetty menemään pilalle?

Roskalavalle päätyi lopulta varsin vähän tavaraa. Monen vinttikomeron tavarat saivat rauhassa jatkaa pilaantumistaan.

Mikään ei kuitenkaan ole ikuista. Kerran tulee päivä, jolloin jonkun tehtäväksi tulee vinttivaraston tyhjentäminen.

Hiljattain taloyhtiössä oli lippu puolitangossa. Omaiset kävivät tyhjentämässä kuolleen läheisensä asunnon tavaroista. Jotakin kuitenkin unohtui, sillä muutamaa päivää myöhemmin talon pihaan kaartoi suuri muuttoauto.

Parin tunnin ajan kaksi muuttomiestä tyhjensi vinttivarastoa. Kuormaan päätyi muutama todennäköisesti huonon kuntonsa vuoksi käytöstä poistettu ja uudella korvattu kaluste. Vanhoja matkalaukkuja. Kymmeniä muovinyssäköitä, joiden sisältö olisi voinut olla omistajalleenkin arvoitus. Kaikenlaista epämääräistä sälää, jota asukas ei ollut tarvinnut, ja jota tuskin tarvitsisi enää kukaan muukaan.

Minun on vaikea ymmärtää, miksi varastoa käytetään käyttökelvottomaksi kuluneen tai tarpeettomaksi jääneen tavaran säilytyspaikkana. Jos tavara oli kelvoton asunnossa sisällä ollessaan, niin miten se varastossa paremmaksi muuttuisi?

On mielestäni oikea suunta, ettei kaikkiin uusiin taloyhtiöihin tehdä enää lainkaan varastokoppeja, tai ne on ostettava erikseen. Se on paloturvallisuuden kannalta hyvä asia. Ehkä se myös saa ihmiset miettimään tarkemmin, minkä verran tavaraa on riittävästi.

Neljässä minuutissa todellisuuteen

Ihmisen mieli on luova. Se on taitava kehittämään erilaisia selityksiä, tulkintoja ja kuvitelmia asioiden tilasta ja siihen johtaneista syistä.

Oma mieleni on ollut erityisen taitava tuottamaan huolia ja alakuloa, levottomuutta ja ahdistusta. Tai stressiä lähes tyhjästä. Vuosien kuluessa mieleni sisältö on muuttunut aina vain parempaan suuntaan, ja yhä useammin on tyyntä ja hiljaista. Silloin tällöin mieleni kuitenkin vaivaa minua ikävillä uusinnoilla.

Miten paljon mieltään ja ajatuksiaan kannattaa kuunnella? Ja miten tosissaan kuulemansa kannattaa ottaa?

Olen oppinut, että kun mieleni tuottaa epämukavaa sisältöä, ensimmäiseksi on hyvä tarkastaa muutama asia.

Olenko väsynyt?
Olenko nälkäinen tai janoinen?
Olenko ollut liian pitkään paikoillani?

Toisin sanoen: Olenko saanut riittävästi elintärkeitä asioita – unta ja lepoa, ravintoa ja vettä, liikettä ja raikasta ilmaa?

Ikävien ajatusten virta tuli minulle aikoinaan hyvin tutuksi. Kun sama puppu jatkui vuosikausia, aloin kyllästyä kuuntelemaan. Tiesin, että ajatusteni sisältö ei ollut totta, mutta en voinut estää niitä kulkemasta omia aikojaan. Opin ajattelemaan ikäviä ajatuksia kuin huonona elokuvana, jota minun ei tarvitse seurata. Pyöriköön taustalla, minä teen jotain muuta.

Hyvin usein ikävän mielensisällön poistumiseen on riittänyt liian vähälle huomiolle jääneiden perustarpeiden tyydyttäminen. Vahvin apukeino on käveleminen mahdollisimman luonnonläheisessä ympäristössä. Liian pitkään selitin itselleni, etten jaksa lähteä kävelylle, koska väsyttää. Nykyään tiedän, että ellen voi nukkua väsymystä saman tien pois, tai jos se ei johdu unen puutteesta, kävelylle lähteminen on viisainta mitä voin tehdä. Väsymys ja matala mieliala voivat vaihtua iloon jo muutamassa minuutissa.

Eräänä talvisena iltana koin painostavaa ahdistusta. Tutut keinot eivät auttaneet. Ulkoilemaan en illan pimeyteen lähtenyt. Kirjoittamisestakaan ei ollut apua. En löytänyt huonolle ololleni minkäänlaista syytä.

Jotakin oli tehtävä, jotta saisin nukutuksi. Istuin lattialle. Laitoin jalat ristiin, ojensin selkäni suoraksi ja suljin silmäni. Hengitin, sisään ja ulos, yhä uudelleen. Minulla oli selkävaivoja, joten olin päättänyt istua vain sen aikaa, kunnes selkäkipu muuttuisi liian häiritseväksi.

Huomasin, miten hengitykseni syveni ja pulssini hidastui. Ahdistukseni alkoi laantua. Ajantaju katosi. Kun selkäni alkoi vaivata, avasin silmäni ja katsoin kelloa. Oli kulunut neljä minuuttia. Liikutuksen ja kiitollisuuden kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. Vain neljä minuuttia, ja ahdistukseni oli sulanut pois. Sen tilalla oli kokemus suuremmasta kokonaisuudesta, jonka yksi osanen olin, samalla tavalla kuin hiekanjyvä, vesipisara, koivunlehti tai taivaalla lentävä lintu.

Myöhemmin talvella olin vielä kaksi kertaa vastaavassa tilanteessa. Tukala olotila ei helpottanut tutuin keinoin. Laitoin musiikkia soimaan ja kuulokkeet korvilleni. Kuuntelin musiikkia ja katselin ikkunasta ulos. Toisella kertaa kuuntelin musiikkia ja aloin tiskata. En ollut valinnut mitään erityistä musiikkia, korviini tuli kuunneltavaa satunnaisessa järjestyksessä. Kummallakin kerralla jo ensimmäisen laulun kuunneltuani oli parempi olo. Ahdistus oli poissa ja kaikki oli taas hyvin.

Nämä kokemukset saivat minut mietteliääksi.

Mitä pitäisi ajatella siitä, että neljä minuuttia hengittämistä istuen hiljaa paikoillaan, tai noin neljä minuuttia musiikkia kuulokkeissa samalla kun tiskaan tai vain katselen ulos ikkunasta, voi saada elämäni tasapainoon?

Jos neljä minuuttia voi muuttaa vallitsevan todellisuuden, niin oliko kyse todellisuudesta alun alkaenkaan?

Tuo uudenlainen todellisuus on tullut minulle tutuksi useita kertoja erilaisissa tilanteissa. Kirjaa lukiessa, luonnossa kävellessä, tai ollessani elokuvissa. Joka kerran jälkeen elämäni on nitkahtanut vähän matkaa parempaan suuntaan.

Kerran olin lähtenyt yksin elokuviin. Istuin salissa muiden joukossa, elokuvan alkutekstit kulkivat valkokankaalla. Yhtäkkiä koin kaiken alleen peittävää iloa, valtavaa rakkautta kaikkea olevaista kohtaan. Tunsin vahvaa yhteenkuuluvuutta koko luomakunnan kanssa. Kaikki oli hyvin selkeää, aivan kuin ennen näkymää peittänyt sumuverho olisi vedetty pois edestä. Siinä hetkessä oli täydellinen mielenrauha, rakkaus, ilo ja onnellisuus.

Kokemus on painunut mieleeni voimakkaana.

Tasapainon tila. Yksi yhtenäinen kokonaisuus, jossa ’minä’ on sivuseikka, koska sitä ei ole, ja toisaalta se on kaikkialla.

Todellisuus voi näyttäytyä eri hetkinä kovin erilaisissa muodoissa.

Ulos kuplista

Kuplautumista pidetään yhtenä sosiaalisen median haittapuolista. Algoritmit hyödyntävät käyttäjän toiminnasta saatua tietoa, jonka perusteella käyttäjälle tarjotaan häntä kiinnostavaa sisältöä, jotta hän viettäisi palvelussa mahdollisimman paljon aikaa. Toimintamalli on johtanut ihmisten uppoutumiseen yhä syvemmälle omiin kupliinsa. 

Ihmiset ovat aina viettäneet aikaa enemmän ja vähemmän omissa kuplissaan, samanlaisista asioista kiinnostuneiden ja samalla tavalla ajattelevien seurassa. Ennen se edellytti enemmän aktiivisia valintoja, nyt kupla tulee sosiaalista mediaa käyttäville valmiiksi luotuna. Sosiaalisen median kautta kuplat muodostuvat myös aiempaa suuremmiksi.

Kuplautumisen ongelman voi kärjistää vanhaan sanontaan ”joukossa tyhmyys tiivistyy”. Ajattelu ja ymmärrys kehittyvät uusia asioita, ajatuksia ja kokemuksia kohtaamalla. Kun samanmielisten joukossa ajatuksille ei löydy haastajaa, ja tarpeeksi moni toistaa samaa ajatusta, se kuulostaa paremmalta kuin todellisuudessa onkaan. Samanmielisten heittäessä yhä enemmän vettä myllyyn, tunnekuohut saavat lisää voimaa. Maailmankuva yksipuolistuu ja kapenee.

Tähän kun vielä lisätään ihmisten taipumus suosia omaa ryhmäänsä muiden kustannuksella, (on se sitten luontaista tai kulttuurisesti opittua), jälki on pahimmillaan rumaa. Moni varmasti muistaa millaisia ylilyöntejä erilaiset somekohut ovat aiheuttaneet.

Minusta näyttää siltä, että sosiaalisen median aikakaudella suomalainen keskustelukulttuuri  ja keskustelutaito ovat heikentyneet entisestään. ’Keskustelu’ on tuskastuttavan usein sitä, että joko ollaan samaa mieltä tai ei olla ollenkaan. Erilaiseen mielipiteeseen vastataan suuttumalla ja/tai kuin hyökäten, tai vaikenemalla kokonaan. Aivan kuin olisi olemassa vain yksi oikea mielipide, mistä seuraa, että toisen poikkeava mielipide johtaa konfliktiin, kun ei ole varmaa tietoa kumpi on väärässä. 

Tästä virheajatuksesta seuraa kummallisia tilanteita.

Joku puolustautuu ponnekkaasti torjuakseen orastavaa häpeää, kun mielessä häivähtää, että jospa se olenkin minä, joka on väärässä, ja tuo toinen saattaa huomata sen? Jonkun kiukku puolestaan nousee siitä, kun toinen ei millään tajua olevansa väärässä! Sen sijaan, että yritettäisiin ymmärtää, miksi toinen ajattelee niin kuin ajattelee, ja mahdollisesti oppia jotakin, keskitytään oman mielipiteen puolustamiseen ja toisen tahalliseen väärinymmärtämiseen. Toisaalta monelle oma mielipide tuntuu olevan kuin universaali totuus, jota ei katsota edes tarpeelliseksi perustella. 

Toisin sanoen, aitoa kohtaamista ja keskustelua ei synny. 

Pyrin pysymään erossa kuplautumisesta, sillä haluan nähdä maailman laajemmasta perspektiivistä. (Enkä edelleenkään ole sosiaalisessa mediassa.) Haluan ymmärtää, mitä omasta näkökulmastani poikkeavien ajatusten taustalla on, miksi ihmiset ajattelevat niin kuin ajattelevat. 

Mielestäni mahdollisimman laaja kuva asioista on rikkaus, enkä käsitä keskusteluja, joissa aletaan jakaa puolia. Oletko tämän asian/henkilön puolella vai sitä/häntä vastaan? Asioita voi katsoa myös monelta kannalta ja erilaisista näkökulmista. Ymmärrän, että kun asiat pelkistää tarpeeksi yksinkertaisiksi ja mustavalkoisiksi, maailma tuntuu turvallisemmalta paikalta. Todellisuus on kuitenkin jotakin muuta kuin yksinkertaista ja mustavalkoista.

Niin pitkään kuin voin muistaa olen ihmetellyt, miksi ihmisten on niin vaikea ymmärtää, että olemme kaikki samassa veneessä. Kukaan meistä ei elä tyhjiössä, vaan olemme kaikki yhteydessä toisiimme. Meidän olisi hyvä pysyä sovussa keskenämme, edes sietää toisiamme. Keinotekoisten rajojen vetäminen itsemme ja ’muiden’ väliin johtaa harhaan. Kun pintaa hiukan raaputtaa, voi huomata, että yhdistäviä tekijöitä on enemmän kuin erottavia. Meillä ihmisillä on pohjimmiltaan varsin yhteneväiset tarpeet ja toiveet elämän suhteen.

Lopuksi kuunteluvinkki. Eduskuntavaalien alla tehdyssä Ylen Täydellinen maailma -podcastissa puoluejohtajat saivat kertoa, millainen olisi heidän puolueensa ajatusten mukainen täydellinen maailma. Ohjelma oli hyvin tehty ja pidin sen muista politiikkaa käsittelevistä ohjelmista poikkeavasta näkökulmasta. Mielelläni olisin kuullut myös pienpuolueiden ajatuksia. Millainen vaikutus sillä mahtaisi olla päätöksentekoon, jos asioita mietittäisiin useammin pyrkimyksenä kohti täydellistä maailmaa?