Digitaaliraivaus

Olen yksinkertaistanut elämääni sen joka kantilta jo sen verran pitkän aikaa, että saan enää harvoin inspiraatiota muista minimalismiblogeista. Joshua Beckerin kirjoitus 25 Areas of Digital Clutter to Minimalize oli innostava, sen ansiosta kävin tarkemmin läpi mitä olin tietokoneelleni säilönyt. Lainasin otsikoinnin itselleni soveltuvin osin Joshuan tekstistä.

1. Sähköpostin Saapuneet-kansio

Sähköpostin käytöstä tulee huomattavasti yksinkertaisempaa, kun pyrkii pitämään Saapuneet-kansion tyhjänä. Kun olen lukenut viestin, sille on muutama erilainen käsittelyvaihtoehto.

Jos viesti ei edellytä jatkotoimenpiteitä, enkä halua säästää sitä, poistan sen. Jos haluan säästää viestin, arkistoin sen eri aiheita varten luomiini kansioihin. Pyrin lukemaan sähköpostini silloin, kun minulla on myös aikaa ja energiaa vastata viesteihin. Joka tapauksessa vastaan heti, jos vastauksen kirjoittaminen vie vain hetken.

Raivauksen tulos?

Tapani käsitellä sähköpostia toimii, ja poistan tarpeettomat viestit säännöllisesti, joten toimenpiteitä ei tarvittu.

2. (Teksti)dokumentit

Poistan tiedostoja kun ne jäävät tarpeettomiksi, mutta perusteellisempi tarkastelu on silti ajoittain tarpeen. Pyrin välttämään tiedon säilömistä varmuuden vuoksi, sillä olen huomannut, että suurin osa siitä tulee poistettua myöhemmin tarpeettomana – ja käyttämättömänä.

Raivauksen tulos?

Muutama poistettava tiedosto löytyi. Enemmän löytyi kiinnostavia pdf-kirjoja ja muuta luettavaa, jos vain joskus jaksaisin ja muistaisin… Miksi paperikirjojen lukeminen on niin paljon mukavampaa?

3. Sovellukset

Tietokoneeni kovalevyllä on tilaa enemmän kuin tarpeeksi, mutta poistan silti ajoittain ohjelmia, joita en tarvitse. Tarpeeton on tarpeeton, oli se sitten konkreettinen tavara tai ohjelma tietokoneella.

Raivauksen tulos?

Yksi ohjelma päätyi roskakoriin. Olin jo aiemmin karsinut niitä rankalla kädellä.

4. Työpöydän (tai Dockin) kuvakkeet

Pidän työpöytäni tyhjänä, joten mietin sen sijaan näytön alareunan ohjelmakuvakkeiden (Macissa oleva Dock) tarpeellisuutta. Pyrin pitämään siinä vain usein käytettyjen ohjelmien kuvakkeet.

Raivauksen tulos?

Poistin yhden vähemmälle käytölle jääneen ohjelman kuvakkeen.

5. Kansiorakenne

Olen hyvin järjestelmällinen, joten kansiorakenne tietokoneellani oli jo selkeä ja kaikki helposti löydettävissä. Tilanne muuttui tarpeettomia tiedostoja poistettuani.

Raivauksen tulos?

Yksinkertaistin kansiorakennetta ja poistin siitä turhia mutkia.

6. Valokuvat

Pääsin edellisten kohtien kanssa varsin helpolla, mutta valokuvien kanssa on ollut viime aikoina tekemistä. Kuten kirjoitin aiemmin, olen miettinyt suhtautumistani valokuviin, ja poistanut niitä paljon. Huomasin valokuvia karsiessani, että osaa olen säästänyt muita kuin itseäni varten.

Raivauksen tulos?

Annoin kumppanilleni kuvat, jotka hän koki tärkeiksi, jotta voisin vapaasti poistaa mitä haluan, huolehtimatta hänen toiveistaan. Nykyisistä kuvista voi edelleen olla poistettavaa.

7. Musiikki ja elokuvat

Kun luovuin sadoista cd-levyistäni, kopioin niistä osan tietokoneelleni. Samoin tein muutamien elokuvien ja tv-sarjojen kanssa. Tein aika armotonta karsintaa, sillä kaiken kopioiminen olisi ollut järjetön urakka. Onneksi, sillä etenkin osa kuvatallenteista on ollut kuin arkistoon pölyttyneinä vailla käyttöä.

Olen huomannut, että osa musiikista ja kuvatallenteista ”vanhenee”. Mieltymykset muuttuvat. En halua kuunnella kaikkia niitä levyjä, tai katsoa samoja elokuvia tai tv-sarjoja, joita kuuntelin ja katselin 15 vuotta sitten.

Digimusiikissa on se hyvä puoli, ettei tarvitse hankkia koko levyä. Tai jos on jo hankkinut, niin voi halutessaan poistaa vaikka sen suosituimman (radiossa loppuunkulutetun) hitin, jos ei halua sitä (mieluiten enää ikinä) kuulla. Olen siirtynyt yhä enemmän kuuntelemaan musiikkia, jota ei radion soittolistoilta löydy.

Raivauksen tulos?

Poistin kuvatallenteista suuren osan, samoin paljon musiikkia, jota olen turhan matalalla kynnyksellä koneelleni tallentanut. Laajassa musiikkikirjastossani on edelleen perkaamista.

8. Selaimen kirjanmerkit

Karsin kirjanmerkkejä vähän väliä, sillä niitä kertyy nopeasti enemmän kuin ehdin tai edes haluan käydä läpi.

Tiedätte miltä tuntuu, kun haluaa jonkin tavaran, ja miten usein tuo halu sammuu, kun asian jättää hautumaan. Sama ilmiö on minulla tiedon kanssa. Napsin kirjanmerkkeihin kiinnostavia linkkejä muistiin, kun en kykene niitä kaikkia yhdeltä istumalta lukemaan. Seuraavan kerran niihin palatessani osa ei kiinnosta enää, joten voin poistaa ne. Uteliaisuuden kohteet vaihtelevat nopeasti, mielenkiintoisia asioita on maailma täynnä.

Raivauksen tulos?

Sattui hassu juttu, kun olin miettimässä erään kirjanmerkkikansion tarpeellisuutta. Mietin miltä tuntuisi, jos vahingossa poistaisin sen. Olin poistamassa valikosta erotinviivaa, mutta onnistuinkin hävittämään koko kansion kymmenine linkkeineen! Pääsinkin nopeasti testaamaan ajatustani.

Etsin uudelleen kaksi kirjanmerkkiä, muut saivat jäädä. Huomaan yhä uudelleen, että tiedon suhteen minussa on hamsterin vikaa.

9.  Uutiskirjeet

Mainosposteja sähköpostiini ei tule, mutta muita uutiskirjeitä kyllä. Monella blogilla on sähköinen uutiskirje, joka tarjoaa kiinnostavaa ajateltavaa, mitä ei ole luettavissa itse blogista. Seuraan tunnelmiani sähköpostia avatessa ja lopetan uutiskirjeen, jos sen avaaminen alkaa tuntua rasittavalta. Sähköposti on hyvä väline, mutta siitä saa helposti rasittavan aikasyöpön.

Raivauksen tulos?

Ei tällä hetkellä vähennettävää.

10. Kindle eli e-kirjat

E-kirjat muodostuvat minulle helposti rasitteeksi. Kindlen kirjastoa katsoessani en muista mikä on kesken ja miten paljon, tai haluanko edes lukea kaikkea. Kuitenkin ne ikään kuin vaativat tekemään jotakin, sillä luettavaksi ne olen sinne hankkinut, en vain huvin vuoksi säästettäväksi.

Raivauksen tulos?

Päätin lukea Kindlen kirjat ja poistaa ne, joita en halua lukea enää uudelleen. Aloin lukea yhtä, kunnes se jäi kesken – kuukausia sitten. E-kirjat eivät todellakaan ole minun juttuni. Suosin niitä vain, kun kiinnostavia osuu sattumalta ilmaiseksi kohdalle. Jos olisin tilannut ne paperikirjoina, olisin lukenut ne jo vuosia sitten. Tämä akilleenkantapää on siis yhä kesken.

Tietokoneen tiedostomassa ei vie kotoa konkreettista tilaa, mutta sekin voi tuntua painolastilta. Lisäksi sen avulla voi kuljettaa menneisyyttä mukanaan, myös sitä ei niin kaunista ja kevyttä. Joskus kannattaa miettiä, mistä voisi päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

Intuitio, ensimmäinen selkäytimestä nouseva tunne, on suurena apuna, kun yrittää selvittää onko jokin kohde tarpeeksi tärkeä säästettäväksi. Varsinkin musiikin kohdalla tästä oli minulle paljon hyötyä.

Joshua Becker kirjoitti myös kaapeleista, cd-romilla olevista käyttöohjeista ja vanhasta tekniikasta, mutta niistä joskus toiste.

Mitä jos käyttäisit ihania tavaroitasi?

Monilla meistä on kaapeissamme tavaroita, jotka odottavat erityistä tilaisuutta päästä käyttöön. Tavaroita, joita ei käytetä arkena, vaan vasta hienomman tilaisuuden tullen. Ne voivat olla kenkiä, vaatteita, astioita, perintönä saatuja pitsilakanoita – kaikenlaisia tavaroita.

Ajatuksena on, että nämä erityisen ihanat tai arvokkaat tavarat, joko rahallisesti tai tunnearvoltaan, ovat liian hienoja käytettäväksi arkena. Niin hienoja, että niitä pitää suojella ja varjella ja käyttää vain erityisen hienoissa tilaisuuksissa.

Tilanteissa, joita tulee vastaan vain harvoin – jos koskaan.

Kerron teille esimerkin todellisesta elämästä, joka itseäni on kovasti mietityttänyt.

Olipa kerran henkilö, joka alkoi kerätä juhla-astiastoa. Hän hankki siihen lisää osia vähän kerrallaan. Eräänä päivänä astiasto oli kokonainen.

Vuosikymmeniä myöhemmin astiasto siirtyi seuraavalle sukupolvelle. Osa kahviastiaston kupeista oli mennyt rikki ajan saatossa, jäljellä olevat olivat kuluneet käytössä. Lautaset ja erilaiset tarjoiluastiat olivat lähes uudenveroisia, ne olivat olleet niin hienoja käytettäviksi, että niiden sijaan oli käytetty arkisempia astioita. Uusi omistaja laittoi astiat huolellisesti kaapin ylimmille hyllyille. Ne olivat liian hienoja arkikäyttöön.

Tuli päivä, jolloin oli tehtävä tilaa. Astiasto siirtyi seuraavalle sukupolvelle, joka yritti löytää sille paikan kaapeistaan. Olihan astiasto liian hieno, ja epäkäytännöllinenkin, sillä se ei kestänyt mikroaaltouunia tai pesua astianpesukoneessa.

Mikä astiaston omistamisen merkitys tässä tapauksessa lopulta oli? Miten paljon elämä olisi muuttunut, vaikkei koko astiastoa olisi koskaan hankittukaan? Ensimmäinen käyttäjä sentään nautti kauniista kahviastiastostaan, vaikkei muille osille riittävän hienoja käyttötilaisuuksia juuri löytynytkään. Pääasiassa astiaston tehtävä oli kuitenkin täyttää kaappeja – kolmessa sukupolvessa!

Minulle tavaroiden arvostaminen ei tarkoita niiden säilömistä käyttämättömänä kaapissa, vaan niiden käyttämistä. Ei ole olemassa tavaraa, joka olisi luotu pimeässä kaapissa säilyttämistä varten. Jokainen niistä on valmistettu käytettäväksi ja nautittavaksi.

Mielestäni tavaroiden säilöminen kaapissa käyttämättöminä on tuhlausta, monellakin tapaa.

Tilan tuhlausta, koska myös käyttämättömät tavarat on säilytettävä jossakin.

Rahan tuhlausta, kun säilytyskaappeja on hankittava myös näille käyttämättömille tavaroille. Vieläpä moneen kertaan, kun tehdään remontteja ja kalusteita uusitaan.

Luonnonvarojen tuhlausta, kun tavarat eivät päädy käyttöön vaan kaappien täytteeksi, joita ei olisi tarvinnut hankkia ilman näitä tavaroita.

Ajan ja energian tuhlausta, kun myös käyttämättömiä tavaroita tai niiden säilytyspaikkoja on tavalla tai toisella hoidettava, jotta ne säilyvät kunnossa. Muutoista puhumattakaan.

Tavaroiden arvo on niiden käyttökelpoisuudessa ja ilossa, jota ne käyttäjälleen tuottavat. Pelkkä säilyttäminen käyttämättömänä vie enemmän kuin antaa. Tavaran rahallinen arvokaan ei realisoidu kaapissa, vaan vasta myytäessä.

Palataan vielä astiastoon. Miten paljon iloa ja monia muistoja se olisi voinut tuoda, jos sitä olisi uskallettu käyttää. Kenties siitä ei olisi enää montaakaan osaa jäljellä, mutta entä sitten? Se olisi hoitanut tehtävänsä, siitä olisi nautittu. Se olisi ollut arvokkaampi käytössä särkyneenäkin, kuin kaapissa käyttämättömänä.

Useimmat tavarat eivät parane vanhetessaan. Ajan hammas puree käyttämättömiinkin tavaroihin, esimerkiksi krakeloimalla astian pinnan. Käyttötarpeet ja elämäntavat muuttuvat, osa esineistä jää käyttöarvoltaan historiaan.

Mitä jos käyttäisimme ihania tavaroitamme? Osoittaisimme arvostuksemme käyttämällä ja nauttimalla. Samalla arvostaisimme tavaroiden tekijää.

Oli kyse sitten omista esivanhemmistamme 1900-luvun alkupuolella tai tehtaan työntekijästä muutama vuosikymmen tai paljonkin myöhemmin, heistä kukaan tuskin toivoi, että heidän käsiensä kautta valmistuneet tavarat museoidaan käyttämättöminä kaappeihin.

Ne valmistettiin rakkaudella ja ylpeyttä tuntien. Olisi surullista, jos niitä ei haluttaisi käyttää.

Tv-vinkkinä Dokumenttiprojekti onnellisuuden etsinnästä

Katsoin eilen Yle Areenasta Wille Hyvösen ohjaaman dokumentin Onnelliset. Siinä Wille hakee apua kolmelta eri elämäntaitovalmentajalta saavuttaakseen jälleen onnellisuuden, jonka hän äkillisesti kadotti.

Elokuva onnistui mainiosti siinä, mitä elokuvilta kaipaan: herättämään ajatuksia.

Mielestäni elokuva kuvaa osuvasti tätä aikaa. Aikaa, jolloin taikasanat lähes mihin tahansa ovat ”super” ja ”pika”.

Moni tavoittelee terveyden sijaan superterveyttä, suosimalla ruokavaliossaan erityisiä superruokia. Osalle mikä tahansa liikunta ei enää riitä (vaikka lähtötaso olisi sohvaperuna), vaan on tavoiteltava maratonia, triathlonin täysmatkaa tai menestystä fitnesslajeissa.

Yhteiskunnallisesti huolestuttavimpana pidän kuitenkin ilmiötä, että osa ihmisistä on saanut päähänsä, että tulisi olla koko ajan onnellinen. Eikä tietenkään tyynesti, arkisesti onnellinen, vaan euforisen näkyvästi onnellinen, jolloin koko elämä kaikkine osa-alueineen olisi täydellisen hyvin.

Onnellisuusjahti-ilmiössä minua huolestuttaa sen harhaisuus ja vaikutukset ympäröiviin ihmisiin. Elämä ei ole jatkuvaa kuplivaa onnellisuutta. On normaalia ja elämään kuuluvaa tuntea kaikenlaisia tunteita. Pakkopositiivisuus ja onnellisuus vaikka väkisin tuskin ovat pidemmän päälle aivan harmittomia lähestymistapoja elämään.

Sosiaalisella medialla lienee suuri vaikutus ilmiön synnyssä. Kaikkihan pitävät iloisista ja positiivisista ihmisistä, joten positiivisia ilmiöitä pyritään korostamaan ja negatiivisia häivyttämään. Kun katselee muiden päivityksiä heidän täydelliseltä näyttävästä elämästään, moni alkaa verrata omaa elämäänsä tuohon kuvitelmaan. Ja miettiä, onko oma koti, itse tai puoliso riittävän hyvä, vai pitäisikö olla jotakin parempaa.

Ja oli kyse sitten mistä tahansa, se tulisi saavuttaa nopeasti. Silloinkin, kun se ei ole mahdollista.

Liian usein saa nykyään lukea, miten parisuhteita tai perheitä on rikottu sen tapaisilla sanoilla kuin ”et tee minua onnelliseksi” tai ”minulla on kaikki, mutta en ole onnellinen”. Se tekee surulliseksi.

Meidän on löydettävä onni itsestämme, sitä ei kukaan toinen voi meille antaa. On kohtuutonta odottaa, että toinen ihminen tekisi meidät onnelliseksi.

Olen löytänyt elämääni tyyntä onnellisuutta, joka säilyy usein pohjavireenä myös huonoina päivinä. Se löytyi pidemmän ajan kuluessa, kun opin hyväksymään itseni erilaisine tunteineni ja ajatuksineni. Kun opin kohtelemaan itseäni ja sen myötä myös muita lempeämmin. Kun lakkasin asettamasta tavoitteita ja odottamasta elämältä jotakin, mitä minulla ei juuri nyt ole. Kaikkein tärkeintä on ollut hyväksyä elämä sellaisena kuin se on.

(Tässä kohtaa on sanottava, että kenenkään ei tule opetella hyväksymään esimerkiksi tilannetta, jossa toisen ihmisen toiminta uhkaa henkeä tai terveyttä. On erotettava toisistaan asiat, joihin on pyrittävä vaikuttamaan ja asiat, jotka ovat osa tavallista elämää ja joiden kanssa olisi viisainta oppia elämään voidakseen hyvin.)

Tällaisia ajatuksia minussa herätti Dokumenttiprojekti: Onnelliset. Suosittelen katsomaan. Olisi mukava kuulla, millaisia ajatuksia se teidän lukijoiden mieleen toi.

Vähemmän valokuvia, enemmän läsnäoloa

Suhteeni valokuviin on ollut puntarointini kohteena jo pidemmän aikaa. Pohdintani tuloksena ajattelen, että valokuvista on minulle enemmän haittaa kuin hyötyä. Olen päästämässä niistä irti.

Kameran kanssa kulkemisesta on hyötynsä. Se auttaa näkemään tarkemmin, kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin, joita ei muuten välttämättä huomaisi. Kameran avulla voi myös nähdä yksityiskohtia, joita ei paljaalla silmällä erota tai joiden lähelle ei jostakin syystä fyysisesti pääse.

Toisaalta, kun olen liikkeellä valokuvatakseni, huomaan havainnointini pirstoutuvan. Kiinnitän huomiota yksityiskohtiin koko laajan ympäristön sijaan, keskityn kameran säätämiseen, valokuvan ottamiseen ja sen onnistumiseen. Käytän korostuneesti näköaistiani, sen sijaan että kokisin ympäristöni kaikin aistein.

Valokuva välineenä tallentaa kokemuksia myöhempää muistelua varten on minulle melko merkityksetön. Miksi?

Kuvaa ottaessani keskityn hetken tallentamiseen, en sen monipuoliseen kokemiseen. Keskityn katsomaan, en elämään. Sen vuoksi myös valokuvan myöhemmin herättämä muistikuva on yksiulotteinen, lähinnä näköaistiin perustuva. Jos unohtaisin kuvaushetken, valokuva ei palauttaisi siitä mieleeni yhtään sen enempää, kuin mitä siinä näen. Eli juuri sen, mitä koen katsoessani jonkun toisen ottamia valokuvia tilanteista, joissa en ole itse ollut.

Valokuvia ottaessani, niitä katsellessani ja karsiessani, olen huomannut todeksi sen, mistä tässä artikkelissa kerrotaan.

Muistan pitkänkin ajan takaa kokemuksia ja hetkiä, joita kamera ei tallentanut. Ne ovat mielessäni kokonaisvaltaisina muistoina, erilaisine aistimuksineen ja tunteineen. Valokuvia katsoessani näen lähinnä kauniita kuvia, joilla ei ole sen syvempää merkitystä.

Valokuvien arkistoinnissa on valtava työ, samoin digikuvien muokkaamisessa, jos sitä haluaa tehdä. Moni ajattelee laittavansa valokuvat albumeihin sitten joskus, sateisena päivänä, eläkkeellä. Järjestävänsä tietokoneelle ladatut lukemattomat kuvat omiin kansioihinsa, vuosiluvuilla ja tapahtumaotsakkeilla varustettuna. Kehittävänsä parhaista paperikuvat tai teettävänsä albumiksi…

Olen arkistoinut sekä albumiin että digitaalisesti aivan tarpeekseni. Albumini olen jo hävittänyt ja laittanut niistä talteen vain olennaisimmat kuvat. Digikuvien arkistoinnin jälkeen muokkaaminen ei enää jaksanut kiinnostaa. Nyt keskityn kuvien poistamiseen.

Parin viime kuukauden aikana olen katsellut valokuviani useamman kerran, tutkinut mitä ne minulle merkitsevät. Kuvia on riittänyt poistettavaksi satoja kerrallaan, vaikka en ole koskaan ollut erityisen innokas kuvaaja. Olen päättänyt luopua kamerastani.

Enemmän ei ole enemmän, valokuvissakaan.

Lähes kaikki valokuvaamisen hyödyt voi saada ilman kuvan ottamista. Maailman tutkimiseen ei tarvitse kameraa. Parhaiden hetkien muistamiseksi ei tarvitse ottaa valokuvaa.

Hidasta vauhtia. Kulje aistit avoinna. Tarkastele värejä ja muotoja. Kuuntele. Kiinnitä huomiota tuntemuksiisi. Millainen ilma on, miltä se tuntuu ja tuoksuu?

Katso tarkkaan, elä hetkessä, jätä valokuva ottamatta.

Kauniimpi arki: kynttilät (ja mindfulness)

Olen aina nauttinut tavallisesta arjesta. Se on minulle parasta aikaa, en kaipaa erityisiä kohokohtia tai juhlahetkiä. Tavallinen arki riittää.

Arjen harmaus on mielestäni kaunista. Siitä saa kuitenkin vieläkin kauniimpaa, hyvin pienellä vaivalla.

Oletko huomannut, miten kynttilän lempeä valo saa kaiken näyttämään kauniimmalta? Kun pimeä aika syksyllä alkaa, siihen asti kun kevään valo jälleen saapuu, poltan usein kynttilöitä.

Kynttilänvalo tuo levollisuutta. Se auttaa hidastamaan tahtia ja keskittymään olennaiseen.

Teemme usein asioita automaattiohjauksella, keskittymättä siihen mitä olemme tekemässä. Koen tällaiset hetket elämättömiksi, olinhan henkisesti jossakin muualla, kuin siinä mitä elämässäni todella oli meneillään. Olen huomannut, että kynttilänvalo toimii hyvin automaattiohjauksen purkajana, se auttaa olemaan läsnä hetkessä.

Kynttiläillallisen idea (syödä rauhassa, keskittyen, nauttien ruoasta ja ruokaseurasta) on niin mainio, että sitä kannattaa laajentaa ja hyödyntää arkenakin. Siisti ruokapöytä, kaunis yksinkertainen kattaus ja kynttilä. Musiikkia tai hiljaisuus. Yksin tai seurassa. Lautasella ei tarvitse olla mitään erityistä: vaikka olisin syömässä purkkihernekeittoa ja näkkileipää, kynttilänvalo, kiireettömyys ja ruoan ääreen rauhoittuminen tekevät hetkestä kauniin ja erityisen.

Ruokailun lisäksi peseytyminen on yksi niistä asioista, joita teemme usein automaattiohjauksella. Kynttilänvalon rauhoittava tunnelma sopii hyvin myös suihkuun. Kylpyhuoneemme on pikkuruinen ja vaatimaton, mutta miten kauniilta se näyttääkään kynttilän hämyisässä valossa. Laitan pesukoneen kannelle kaksi kynttilää, ne riittävät valaisemaan kylpyhuoneen juuri sopivasti. Peseytyessäni keskityn pitämään huolta itsestäni, hyväksyen ja arvostaen vartaloani sellaisena kuin se on.

Elävällä tulella, oli se sitten takassa, nuotiossa tai kynttilässä, on rauhoittava vaikutus. Hämärässä huomio kiinnittyy tulenliekkiin ja siihen pieneen alueeseen, jonka se pehmeästi valaisee. Kaikki muu jää ulkopuolelle.

Sytyttäessäni kynttilän ja katsellessani liekkiä tunnen itseni osaksi ikiaikaista jatkumoa. Ihmiset kautta aikojen ovat katselleet tulta, saaneet siltä lämpöä, suojaa ja turvaa. Sitä miettiessä oman elämän harmit pienenevät ja mielen möröt luikkivat tiehensä.

Kynttilän lämmin valo muistuttaa minua kiitollisuudesta. Se nostaa pintaan kaiken sen, mikä elämässä on hyvää ja kaunista. Tässä ja nyt, kaikki on hyvin.

Pienin muutoksin kohti uutta normaalia

Omasta tutusta elämäntavasta poikkeava tapa elää voi tuntua ajatuksena vaivalloiselta.

Kasvissyönti voi tuntua sekasyöjästä vaikealta toteuttaa. Tai gluteeniton ruokavalio rajoitteita tarvitsemattomasta. Kaiken mahdollisen kierrättäminen vaivalloiselta, jos on tottunut lajittelemaan vain paperin ja biojätteen, jos niitäkään.

Todellisuudessa mikään näistä ei ole erityisen vaikeaa. Ne vaativat vain uuden ajattelumallin oppimista ja uuteen toimintatapaan perehtymistä. Erilaisia pieniä muutoksia, joista tulee yllättävän pian uusi normaali.

Tapamme toimia eivät tulleet syntymässä valmiina, meidän on pitänyt opetella ne kaikki. Voimme oppia uusia asioita ja toimintamalleja, jos niin haluamme.

Moni sekasyöjä kokee kasvissyönnin hankalaksi. Kokemukseni mukaan eniten vaikeuksia aiheuttaa entisissä tavoissa pitäytymisen helppous, kun vaihtoehtona on yrittää opetella jotakin uutta. Edes kaikkien eläinkunnan tuotteiden jättäminen pois ruokavaliosta ei ole vaikeaa, vaihtoehtoja lautaselle laitettavaksi on valtavasti.

Moni myös ajattelee, että sekasyöjän ruokavalio on jotenkin automaattisesti monipuolisempi, mutta niinhän asia ei ole. Minkä tahansa ruokavalion voi rakentaa yksipuoliseksi tai monipuoliseksi. Itse olen syönyt kaikkein yksipuolisimmin sekasyöjänä ja kaikkein monipuolisimmin nyt tammikuun Vegaanihaasteen aikana.

Syön myös gluteenitonta ja vehnätöntä ruokaa, koska kotimaiset viljat kauraa lukuun ottamatta aiheuttavat allergiaoireita. Gluteenitonta ruokavaliota tunnutaan pitävän erityisen rajoittavana, mikä on hassua, kun vältettäviä ruoka-aineita on enimmillään neljä.

Kaikkia gluteenia välttäviä ei sovi kuitenkaan niputtaa yhteen. Siinä missä minä siedän satunnaisesti pienen määrän jotakin gluteenipitoista, joku toinen voi saada pienestäkin altistuksesta hengenvaarallisen allergisen reaktion, ja kolmas ei voi syödä gluteenitontakaan tuotetta, jos samassa tilassa on käsitelty jotakin gluteenipitoista.

Kaikkia meitä kuitenkin yhdistänee se, että suurimman ongelman ruokavalion noudattamiselle aiheuttaa ihmisten tietämättömyys ja asenteet, ei itse ruokavalion rajoittaminen.

Entä se kierrätys? Kaiken kierrätyskelpoisen jätteen lajitteleminen ei ole vaivalloista, vaikka moni niin haluaa ajatella. Ihan samalla vaivalla kuin heilauttaa kädestään roskan sekajäteroskikseen, sen saa myös metalliroskikseen tai biojätteisiin. Kartonkikeräys vaatii pahvien taittelua, mikä sekään ei ole ylivoimainen tehtävä.

Hankalin osa kierrätystä on materiaalien kuljetus kierrätyspisteeseen. Jos kierrätyspiste on lähellä tai auto käytettävissä, ongelmaa ei ole. Meillä on erityisen hyvä tilanne, kun omassa roskakatoksessa voi lajitella sekajätteen lisäksi paperin, pahvin, biojätteen, metallin ja lasin.

Kauppareissulla viemme muovit kierrätyspisteeseen ja käytetyt paristot kauppaan. Sähkö- ja elektroniikkaromun sekä ongelmajätteet kuljetamme autolla jäteasemalle tarpeen mukaan. Kierrätys on muodostunut yhtä arkiseksi kuin hampaiden pesu, ja kierrättäisin kaiken, vaikka omasta pihasta ei näin kattavaa lajittelumahdollisuutta löytyisikään.

Monista elämäntavoista tekee vaikeita lähinnä ympäristön – tai oma – haluttomuus ajatella totutusta poikkeavalla tavalla. Itse asia ei ole vaikea, kun vain haluaa nähdä ratkaisuja ongelmien sijaan.

Kun kokee uuden toimintatavan oppimisen tärkeäksi, useimmiten myös keinot muutoksen toteuttamiseen löytyvät.

Haluan rohkaista kaikkia teitä, jotka haluaisitte muuttaa toimintatapojanne jonkin asian suhteen. Etsikää tietoa muutoksen kohteena olevasta asiasta, ja tehkää pieniä muutoksia, yksi toisensa jälkeen. Ne muuttuvat arkiseksi tavaksi toimia nopeammin kuin uskottekaan.

Järjestää vai vähentää tavaroita?

Ihmisillä on kodeissaan paljon tavaraa. Erilaiset tavaran järjestämiseen suunnitellut tuotteet ovatkin hyvä bisnes.

Japanilainen järjestämisen ja tavaran vähentämisen asiantuntija Marie Kondo sanoo kirjassaan säilyttämisen olevan vain keino piilottaa tavarat, jotka eivät tuota iloa.

Oman kokemukseni pohjalta olen samaa mieltä siitä, että moni järjestää ja piilottaa tavaroitaan laatikoihin, koska ei jostakin syystä halua nähdä niitä. Usein siksi, että tavaroille ei ole todellista tarvetta, ja ne halutaan saada pois tieltä ja unohtaa.

Tuskin olen ainoa, joka on toiminut näin.

Vaatehuoneet, varastot, vintit, kellarikomerot ja kaappien ylimmät hyllyt ovat usein tarpeettomien tavaroiden piilopaikkoja. Moni säilyttää näissä paikoissa harvemmin tarvittavia tavaroita, joista suurta osaa ei todellisuudessa tarvita lainkaan. Niitä vain säilötään.

Jos olisin löytänyt minimalismin aiemmin, tai Marie Kondon kirja olisi ollut luettavissa jo useita vuosia sitten, olisin välttynyt paljolta turhalta työltä.

Olen aina pitänyt tavaroiden järjestämisestä, mutta liika on liikaa sitäkin. Muutettuamme tähän, noin 30 neliötä edellistä pienempään kotiin, järjestämistä riitti. Ilman omaa paikkaa olevia tavaroita oli paljon, ja kaikki säilytystilat olivat täynnä. Etsiessäni ajelehtiville tavaroille paikkoja, kävin yhä uudelleen läpi kaappeja ja säilytyslaatikoita. Samat tavarat tulivat vastaan kyllästymiseen asti. Vähensin tavaran sieltä, toisen täältä, ja sitä mukaa kun säilytystilaa vapautui, järjestin tavaroita uudelleen.

Aivan kuin olisin tehnyt suurta palapeliä, jossa reunapalojen sisään tulevia paloja oli liikaa.

Jos olisin silloin tiennyt, että järjestämiseni on turhaa, olisin päässyt huomattavasti vähemmällä. Siirtelin paikasta toiseen valtavan määrän tavaroita, joita emme tarvinneet mihinkään. Suurinta osaa näistä tavaroista ei ole meillä enää. Minun piti löytää minimalismi ymmärtääkseni mitä niille kannatti tehdä.

Ennen kuin hukkaa tavaroiden järjestämiseen valtavasti aikaa, kannattaa kyseenalaistaa koko homman tarpeellisuus. Tarpeettomia tavaroita ei kannata järjestää, niistä kannattaa luopua.

Järjestää kannattaa vasta sitten, kun on luopunut turhista tavaroista. Toimivien paikkojen etsiminen tarpeellisille ja iloa tuottaville tavaroille on huomattavasti kevyempää, kuin turhien ja painolastina olevien tavaroiden järjestäminen.