Autoiluun tottumisesta kävellen kulkemiseen

Asuin lapsena pienessä kaupungissa, jossa ei ollut joukkoliikennettä. Jos halusin päästä jonnekin, kävelin tai pyöräilin sinne.

Muutin opiskelemaan suurempaan kaupunkiin, jossa oli melko toimiva joukkoliikenne. Busseja kulki kuitenkin sen verran harvoin, että bussia odotellessa olisi ehtinyt kävellä jo pitkän matkaa kohti määränpäätä, lyhyemmän matkan jo perille asti. En kokenut joukkoliikenteen käyttöä järkeväksi, vaan jatkoin kuten ennenkin: kuljin paikasta toiseen omin neuvoin.

Jätin ajokortin hankkimatta, sillä en kokenut tarvitsevani sitä. Voisinhan asua kävely- tai pyöräilyetäisyydellä itselleni tärkeistä kohteista tai joukkoliikennereitin varrella.

Nautin siitä, että sain kulkea oman aikatauluni mukaan. Nautin liikkumisesta. Kuljin kaupungin sisällä kaikkialle kävellen tai pyörällä, mikään matka ei tuntunut liian pitkältä.

Muuttaessani myöhemmin silloisen kumppanini kotikaupunkiin, kaikki muuttui. Olin suuremmassa, vieraassa kaupungissa, jossa oli toimiva joukkoliikenne. Kumppanillani oli auto. Alkuun pyöräilin jonkin verran, kävelin lyhyempiä matkoja, mutta yhä useammin totuin istumaan kumppanini autossa tai bussissa.

Aikaisemmin olin aina ottanut kaupungin haltuun kävelemällä ja pyöräilemällä. Sain käsityksen välimatkoista kulkemalla itse paikasta toiseen. Nyt istuin autossa.

Autolla kulkeminen hämärsi käsitystäni välimatkoista. Minulle autolla lähteminen loi mielikuvan, että matka on turhan pitkä muulla tavoin taitettavaksi – sillä tavallahan olin autoa tottunut käyttämään. Bussissa istuen välimatkat tuntuivat pitkiltä, koska paikasta toiseen pääsemiseen kului bussin kiertelevistä reiteistä ja pysähtelystä johtuen paljon aikaa.

Kun eron jälkeen minulla ei ollut enää autokyytiä käytössäni, näin tilaisuuden palata ajassa taaksepäin. Halusin palata takaisin elämäntapaan, jossa nuorena opiskelijana olin. Halusin takaisin tilanteeseen, jossa mikään matka kaupungin sisällä ei tuntunut liian pitkältä, kun en ollut vielä tottunut pääsemään kaikkialle helposti autolla.

Tällä hetkellä olen vielä totutteluvaiheessa. Hiljalleen välimatkat, jotka alkuun tuntuivat melko pitkiltä, alkavat tuntua tavallisilta, helposti jalan taitettavilta matkoilta. Olen ehtinyt jo käydä joissakin paikoissa, joihin ennen kuljimme aina autolla, huomatakseni, että ne ovat mukavan kävelymatkan päässä. Olen oppinut taas nauttimaan pitkistä kävelyistä. Kuntoni on nopeasti parantunut ja lisääntynyt liikkuminen näkyy myös ulkomuodossa.

Tuntuun matkan pituudesta vaikuttaa paljon, millaisessa ympäristössä matkan saa kulkea. Jos reitti on meluisa ja vilkkaasti liikennöity, matka tuntuu ikävämmältä ja sen vuoksi pidemmältä, kuin mukavammassa ympäristössä. Kaupungit olisivat viihtyisämpiä, jos niitä ei suunniteltaisi ensisijaisesti autoilijoita varten. Kun kaupunkialueella paikasta toiseen käveleminen tarkoittaa ajoittain moottoriteiden ylittämistä ja nelikaistaisten, vilkkaasti liikennöityjen teiden varrella kävelemistä, niin ei se erityisen mukavaa ole. Vielä kun erehtyy moiselle reitille tyynenä pakkaspäivänä ruuhka-aikaan, raikkaasta ilmasta voi vain haaveilla.

Tutun reitin kulkeminen auton sijaan kävellen tai pyöräillen tuottaa usein monenlaisia yllätyksiä. Hitaammin kulkiessaan ehtii huomata paljon enemmän kuin auton ikkunasta katsellessa. Joitakin kertoja olen yllättynyt, että katsos, tässähän onkin mäki! Autossa istuen käsitys pinnanmuodoista ei tule samalla tavalla selväksi, kuin jos reitin kulkee omin lihasvoimin.

Matkan taittamisessa kävellen on etunsa. Pidän siitä, että voin valita erilaisia reittejä mieleni mukaan. Voin kulkea suorinta tietä, kaupunkimaisemmalla alueella, valita luonnonläheisemmän ja hiljaisemman reitin, kiertää halutessani kauempaa, kulkea vasten aurinkoa tai varjon puolella, vaihtoehtoja on monia. Pääsen kulkemaan paikoissa, joihin ei autolla pääse.

Katsellessani, kun ihmiset kaivavat autojaan lumen alta, mietin usein, minkä mittaista matkaa he ovat lähdössä ajamaan. Moniko heistä olisi kävellen jo perillä, ennen kuin pääsevät autolla edes pihasta? Autolla liikkuminen kaupungissa on hidasta. Kävellen on mahdollista valita reittejä niin, ettei tarvitse välttämättä odottaa yksissäkään liikennevaloissa. Lisäksi erilaiset kävelykadut, puistot ja yksisuuntaiset kadut laittavat autoilijat kiertämään, kun kävelijä voi mennä suoraan.

Kun ilmat lämpenevät, ja vähemmillä vaatteilla tarkenee, tarkoitukseni on kokeilla, miten pieneltä saan tämän kaupungin tuntumaan. Miten kauan kestää kävellä eri paikkoihin, milloin tuntuu siltä, että kannattaa ottaa pyörä alle? Kaikki paikat, joihin minulla voisi olla asiaa, sijaitsevat korkeintaan kahdentoista kilometrin päässä.

Olen iloinen, ettei minulla ole enää autoon istumisen mahdollisuutta, (joukkoliikennettä en vieläkään näe kaupunkialueella itselleni järkevänä vaihtoehtona), vaan ”joudun” aina lähtemään liikkeelle kävellen tai pyörällä. Se ei tunnu vähääkään joutumiselta.

Se tuntuu vapaudelta.

Keskustelukulttuuri, sananvapaus ja käytöstavat

Olen jo pidemmän aikaa miettinyt suomalaista keskustelukulttuuria tai lähinnä sen puutetta. Näyttää olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa saada aikaan asiallista keskustelua.

Yhteiskunnallinen keskustelu tuntuu liikkuvan vuodesta toiseen samalla tasolla. Mitä vaikeampi ja monimutkaisempi aihe, sitä varmemmin keskustellaan siitä, pitäisikö aiheesta keskustella. Saako siitä keskustella? Miten siitä pitäisi keskustella? Itse aiheesta ei päästä keskustelemaan.

Tai päästään toki, jossain vaiheessa, mutta vain näennäisesti. Keskustelu on pintapuolista ja ympäripyöreää, politiikassa omia kannattajia kosiskelevaa. Television ja radion niin sanotut keskusteluohjelmat eivät juuri edistä keskustelua. ”Meillä on kiire seuraavaan aiheeseen” -”keskusteluissa” nostetaan aiheesta esiin musta ja valkoinen, harmaan sävyihin kun ei ole aikaa.

Minusta näyttää siltä, että tavalliset ihmiset odottavat yhä enemmän poliitikoilta ja yhteiskunnassa näkyvässä asemassa olevilta ihmisiltä keskustelua erilaisista ajankohtaisista aiheista. Todellista, rehellistä, asioihin paneutunutta, monipuolista keskustelua.

Politiikka on yhteisten asioiden ajamista. Kun asioista ei kunnolla keskustella, mutta karavaani kulkee ja päätöksiä tehdään, moni kokee jäävänsä ulkopuoliseksi. Päätäntävallan ja tavallisen kansalaisen välinen kuilu on leveä. Tunne siitä, ettei voi vaikuttaa mihinkään, ettei äänestämisellä ole mitään merkitystä, aiheuttaa huolta ja turhautumista.

Minun nähdäkseni ihmisten huoli ja turhautuminen näkyvät sosiaalisen median ”keskusteluissa” ja eri uutissivustojen kommenttipalstoilla. Kun ei koe tulevansa kuulluksi, pitää huutaa kovempaa. Käyttää kieltä, joka herättää enemmän huomiota. Ikävä kyllä toimintatapa ei edesauta keskustelun syntymistä.

Monet niin sanotut keskustelut eivät ole keskustelua vaan täysimittaista sanasotaa.

Ensin kaivaudutaan poteroihin.

Osapuolet heittelevät toisiaan mielipiteillään, jotka tietysti ovat niitä ainoita oikeita. Perusteluilla ei ole niin väliä. Ja mitä sitä nyt suotta kuuntelemaan, mitä toinen yrittää sanoa, saati että yritettäisiin ymmärtää toisen näkökantaa.

Oma totuus on usein lyöty lukkoon ikihyviksi. Kaikki omaa totuutta horjuttava tieto ohitetaan, torjutaan ja lopulta ammutaan viestintuojaa henkilökohtaisuuksilla, kun muitakaan argumentteja tai argumentointitaitoja ei ole. Joka tapauksessa tärkeämpää on saada vastapuoli huonoon valoon, suututettua, peloteltua ja vaiennettua, kuin puolustaa reilusti omia näkemyksiä.

Kun lähtökohtana on, että sinä olet joko minun puolellani tai minua vastaan, keskustelun käyminen on sekä hankalaa että hedelmätöntä.

Viime aikoina on puhuttu paljon sananvapaudesta ja vihapuheesta. Aivan liian vähän on puhuttu käytöstavoista.

Osalle ihmisistä sananvapaus tuntuu tarkoittavan lähinnä sitä, että on täysi oikeus sanoa mitä tahansa ja tietoisesti loukata toista ihmistä. Näkemys on muunnelma jo aiemmin vallalla olleesta käsityksestä, että suoraan puhuminen on aina hyväksyttävää, vaikka se tarkoittaisi alhaisimpienkin ajatustensa suodattamatonta sylkemistä päin toisen naamaa.

Toinen omituinen muunnelma teemasta on ajatus siitä, että julkisuuden henkilöille, tai vaikka julkista blogia kirjoittaville, saa sanoa mitä tahansa. Ihan on oma valinta olla julkisuudessa, itsehän on altistanut itsensä arvostelulle! Kasvattakoon paksumman nahan, arvostelua pitää vaan kestää! Ennen huudeltiin anonyymisti puskista, nykyään myös omalla nimellä ja kasvoilla.

Mihin unohtuivat hyvät käytöstavat? Mitä tapahtui kyvylle säädellä mitä suustaan, kasvotusten tai tekstin välityksellä, ulos päästää? Mihin unohtui harkintakyky sen suhteen, kannattaako kaikkea mielessä olevaa todella saattaa julki?

Mihin unohtui, että olemme kaikki ihmisiä? Meillä on takuulla enemmän yhteisiä kuin erottavia piirteitä. Toivomme elämältä hyvin samankaltaisia asioita kansalaisuudesta, rodusta, kulttuurista, sukupuolesta ja muista meidät näennäisesti toisistamme erottavista piirteistä riippumatta.

Toivon keskinäisen kunnioituksen paluuta. Sinnikkäämpää yritystä tulla toimeen keskenämme, erilaisista näkemyksistä huolimatta.

Malttia miettiä vielä hetken, ennen kuin tulee sanottua jotakin, mikä vain repii rikki eikä rakenna mitään.

”Mitä pitää ostaa, että saa tämän ilmaiseksi?”

Olin tavaratalon kassalla, jonottamassa maksamaan teeostostani, kun kuulin takaani myyjälle osoitetun kysymyksen:

”Mitä pitää ostaa, että saa tämän ilmaiseksi?”

Kaupoissa asioidessani olen yleensä omissa ajatuksissani, enkä kiinnitä huomiota muiden ihmisten tekemisiin, mutta tuo kysymys havahdutti minut ajatuksistani. Se oli niin hämmentävä, että tuntui kuin olisin päätynyt yllättäen yleisöksi keskelle omituista näytelmää.

Elämässä on hetkiä, jolloin tulee tavalla tai toisella niin yllätetyksi, että kasvoille nouseva ilme paljastaa enemmän kuin tahtoisi muille näyttää. Tuo hetki oli minulle sellainen. Hämmennykseni ei voinut olla näkymättä kasvoiltani, kun käännyin katsomaan kysymyksen esittäjää.

Hänellä oli kädessään pieni kosmetiikkapussukka, jonka kylkeä koristavan logon yhdistin mielessäni hajuvesiin.

Esitetäänköhän myyjille tällaisia kysymyksiä useinkin? Joka tapauksessa myyjä lähti selvittämään asiaa ja palvelemaan asiakasta. Saatuani ostokseni maksettua, olin edelleen niin hämilläni, että mietin hetken jäänkö seuraamaan näytelmän loppuun, vai poistunko paikalta. Valitsin jälkimmäisen.

Teepakettia reppuun laittaessani ehdin vielä kuulla vastauksen kysymykseen. Tuon mitättömän arvoisen kosmetiikkapussukan olisi saanut ilmaiseksi, kun olisi ostanut kolminumeroisen summan maksavan hajuveden.

Mahtoiko tulla kaupat, sitä en ollut enää kuulemassa.

Tapauksesta on kulunut jo viikkoja. Mietin hyvän aikaa kirjoittaisinko asiasta ollenkaan, sillä tälle kirjoitukselle ei ole löydettävissä punaista lankaa. En tiedä mitä ajatella.

Jäin miettimään, mitä tuo nainen mahtoi ajatella. Hänen olemuksensa herätti myös kysymyksiä hänen hyvinvoinnistaan.

Hämmennykseni osasyynä voi olla sekin, että olin tyystin unohtanut kylkiäisten olemassaolon. Tarjotaanko sellaisia vielä useinkin, muulloinkin kuin lehtitilausten yhteydessä?

Taisin sittenkin löytää sen punaisen langan, mikä minut sai aiheesta kirjoittamaan.

Olemme eläneet kulutuskulttuurissa jo hyvän aikaa, moni meistä ei muunlaista elämää muistakaan. Kuvittelin markkinoinnin lainalaisuuksien tulleen kaikille jo niin selviksi, eräänlaiseksi yleistiedoksi, ettei kukaan enää luulisi saavansa kylkiäisenä tarjottuja tavaroita ilmaiseksi.

Olin väärässä.

Kodin sisustaminen ilman televisiota – osa 2

Lähes neljä vuotta sitten kirjoitin, miten koko olohuoneen tunnelma muuttui, kun lopetin sisustamasta television ehdoilla. Muuttaessani omaan asuntoon, sain jälleen miettiä suhdettani televisioon.

Viime vuosina olin katsonut televisiosta pääasiassa vain suuria urheilutapahtumia ja Euroviisut. Muulloin laite oli ollut säilytyksessä vaatehuoneessa. Tähän ”sääntöön” oli kuitenkin yksi poikkeus. Kun elämä toi eteen raskaita tapahtumia, televisio toimi ikävien ajatusten haihduttajana.

Vielä parisuhteessa ollessani olin siinä ajatuksessa, että kun televisio rikkoutuu, sitä ei korvattaisi enää uudella. Oli siis loogista ajatella, että kun muutan asumaan itsekseni, en hanki televisiota.

Arvatkaapa, mikä oli ostoslistallani ensimmäisten joukossa, kun muutin asumaan yksin? Televisio.

Pitkän parisuhteen päättyminen ja muutto pois entisestä kodista olivat juuri niitä raskaita tapahtumia elämässä, joita olin tottunut lääkitsemään katsomalla televisiosta mitä tahansa kevyttä ja harmitonta ohjelmaa, jota katsoessa ei tarvitse ajatella yhtään mitään. Uusi elämäntilanne aiheutti hetkeksi pienen pakokauhun. Kaipasin televisiota täyttämään hiljaisuutta ja tuomaan seuraa yksinäisessä asunnossani.

Hankin siis television. Hain kanavat, järjestin suosikkini listaksi, ja kanavasurffailin lähinnä yhdentekevien ohjelmien perässä. Musiikkiohjelmia katsoessani huomasin, että laitteen äänenlaatu oli todella huono. Säädin ääniasetuksia ja kokeilin erilaisia vaihtoehtoja, mutta lopputulos ei siitä muuttunut. Ääni tuli kuin peltipurkista ja sattui korviin.

Onneksi televisio oli mahdollista palauttaa. Ajattelin vielä katsoa, löytäisinkö tilalle paremman laitteen. Enintään 22 tuumaisten televisioiden tarjonta oli hyvin vähäistä, sen suurempaa laitetta en halunnut.

Mainitsin myyjälle pettymyksestäni luonani käymässä olleen television äänenlaatuun. Hän totesi, että he saavat usein vastaavaa palautetta, ja lisäsi, että moni ostaakin televisiolle erilliset kaiuttimet. En kyennyt pitämään vain ajatuksena sitä, että miksi nykyään niin usein ”kehitys kehittyy” lähinnä taaksepäin.

Muistan, kun kuvaputkitelevisiomme hajosi ja jouduimme vaihtamaan taulutelevisioon. Uuden television kuvanlaatu oli entistä huonompi. Äänenlaatu oli yhtä hyvä, mutta nyt oli saatu sitten sekin heikennetyksi. On naurettavan huono vitsi, että laite, jonka ainoa tehtävä on lähettää katsojalle kuvaa ja ääntä, toimii heikommin kuin monenlaisiin tehtäviin pystyvä tietokone.

Tiesin, etten todellakaan hankkisi erillisiä kaiuttimia, edes yhtä, television lisäksi, joten en tiedä miksi kävelin myyjän perässä niitä katsomaan. Siinä kuunnellessani jotakin itselleni merkityksetöntä nuorisojumppaa laadukkaasta kaiuttimesta, korvilleni liian suurella äänenvoimakkuudella, ehdin hetken miettiä, mitä tästä kaikesta oikein ajattelisin.

Minä en suostuisi tähän. En hankkisi koko televisiota.

Onneksi oli kulunut jo sen verran aikaa, että olin ehtinyt hetken totutella yksinoloon. Kun tarkemmin ajattelin, niin liiallinen television katselu oli alkanut käydä jo hieman puuduttavaksi. Enää ei tuntunut niin pahalta ajatella kotia ilman television seuraa. Voisin kuunnella radiota tai katsoa jotakin netin kautta.

Kului vielä hetken aikaa, ennen kuin hiljaisuus lakkasi tarkoittamasta yksinäisyyttä, ja muuttui takaisin siksi mitä se nyt on – vain hiljaisuudeksi.

Pidän kodistani paljon enemmän ilman televisiota. Pienikin televisio vaikutti yllättävän paljon koko huoneen tilantuntuun. Musta laatikko erottui ikävästi vaaleasta ympäristöstään ja pisti esteetikon silmään.

Siinä missä hetken oli televisio, on nyt pieni ja kaunis radio. Välillä se saa seurakseen kukkia tai kynttilöitä. Muutamien tavaroiden ja tyhjän tilan kaunis ja kuulas kokonaisuus tuottaa minulle iloa joka päivä.

Elämäntapahtumat ja kulutus

Kirjoitin pari vuotta sitten tekstin Hoidatko pahaa oloa ostamalla. Viittasin siinä tutkimukseen, jossa todettiin surullisten ihmisten kuluttavan neutraalissa tunnetilassa olevia enemmän. Surulliset ihmiset olivat myös valmiita maksamaan tuotteesta enemmän.

Teksti tuli mieleeni, kun mietin omaa kulutuskäyttäytymistäni viimeaikaisten elämäntapahtumien yhteydessä.

Kulutukseni oli jo vuosia ollut ostamista tarpeeseen. Kävin kaupoissa vain silloin, kun tarvitsin jotakin, enkä tehnyt heräteostoksia. Olin hankkiutunut eroon niin suuresta määrästä tarpeetonta tavaraa, etten halunnut ostaa mitään turhaa. Olin lopettanut itseni palkitsemisen tai lohduttamisen tavaralla, en kaivannut sitä enää.

Kun selvisi, että edessä olisi muutto, aloin alustavasti etsiä sopivia kalusteita ja tavaroita uuteen kotiini. Halusin saada jotakin konkreettista tekemistä ja mietittävää. Varsinaisia hankintoja pääsin tekemään kuitenkin vasta kun selvisi, millaiseen asuntoon olin muuttamassa.

Jo vakiintunut suhteeni tavaraan ja ostamiseen häiriintyi hetkeksi. Toki tarvitsin kaikenlaista, mutta silti mietin tavaroiden hankkimista turhan paljon. Pesänrakennusvietti heräsi, minun alkoi tehdä mieli erilaisia tavaroita uuteen kotiini. Osasyynä ostomielitekojen heräämiselle saattoi olla myös aikoinaan tekemäni havainto, että kun tottuu tekemään usein ostoksia, se itsessään lisää ostamista. Kun puolestaan on pidempään ostamatta, ei tee mielikään ostaa mitään.

Olin välillä hämilläni ostomielitekojeni kanssa. Pääni sisällä kävi kuhina, kun järki ja tunne kävivät neuvottelua siitä, miten tulisi toimia. Toinen halusi ostaa jotakin, toinen ihmetteli mistä moinen mieliteko, eihän minulla ollut tapana ostaa jotakin, jos nyt vaan sattui tekemään mieli.

Onneksi järjen ääni voitti lähes aina. Tiesin, ettei tavaroiden ostaminen auttaisi pahaan olooni, minulla oli siitä jo riittävän paljon kokemusta. Sellaista tavaraa ei maailmassa olisi, joka kannattaisi ostaa avuksi tärkeän ihmissuhteen menettämiseen liittyvään suruuni. Yhden vakaasti ja pitkään harkitun ostoksen tein, jonka jälkikäteen ajatellen olisin voinut jättää tekemättäkin. En olisi tarvinnut uutta kynttilänjalkaa.

Minulle tuli yllätyksenä, miten paljon raskas elämäntilanne vaikeutti päätöksentekoa. Harkitsin erilaisten tavaroiden ostamista pitkään ja hartaasti, enkä silti missään vaiheessa löytänyt varmuutta siitä, teinkö oikean päätöksen. Epävarmuus ja jatkuva miettiminen, selvästi sillä hetkellä vajavaisella kapasiteetilla, oli niin raskasta, että jossain vaiheessa oli vain tehtävä päätös suuntaan tai toiseen.

Nyt kun vähän aikaa on kulunut, huomaan olleeni tavallista huolettomampi rahankäytössäni. Tavallisesti olisin harkinnut tarkemmin, minkä verran haluaisin mistäkin maksaa. Yhtäkään ostosta en kuitenkaan kadu. Neutraalimmassa olotilassa olisin todennäköisesti päätynyt kompromissiratkaisuihin, nyt hankin juuri sellaisia tavaroita joita ympärilleni halusin.

On ollut mielenkiintoista seurata mielenliikkeitään viime aikoina. Kaikkein tärkeimmiltä ovat tuntuneet hankinnat, jotka tuovat kodikkuutta, pehmeyttä ja lämpöä. Radio, villainen viltti, päiväpeite, tyynyt – ja se kynttilänjalka.

Nyt kun elämä on vähän tasaantunut, olen tyytyväinen, ettei ostaminen lähtenyt käsistä. Voi olla, että ilman tätä blogia ja kaikkia vuosien mittaan miettimiäni ja kirjoittamiani asioita näkisin nyt ympärilläni tavaroita, joiden ostamista katuisin.

Milloin tavaraa on liian vähän?

Muuttaessani asumaan itsekseni tuli tarve hankkia erilaisia tavaroita. Jouduin miettimään mitä todella tarvitsen ja minkä verran. Paljonko olisi liikaa ja minkä verran olisi liian vähän?

Eniten miettimistä aiheutti astioiden sopiva määrä. Asia ei ollut ollenkaan yksinkertainen. Yksi ihminen voi pärjätä hyvinkin vähäisellä määrällä astioita, mutta toisaalta niitä tarvitaan myös vieraiden varalle. Enää minulla ei olisi tiskikonetta käytössäni, vaan tulisin tiskaamaan käsin. Miten se tulisi ottaa huomioon astioiden määrässä?

Jos astiat tiskaisi heti, kun ne ovat pesun tarpeessa, varsin pieni määrä riittäisi. Toisaalta se olisi myös kaikkein epäekologisin tapa toimia, ja nostaisi myös vesilaskun loppusummaa. Se olisi siis sekä järjetöntä että vastoin omia arvojani. Muutamaa astiaa varten tuntuisi hölmöltä laskea vettä pesuvatiin, ja vielä hölmömpää olisi tiskata juoksevan veden alla. Samalla vadillisella pesisi helposti enemmänkin astioita.

Hyvin pieni määrä astioita ei siis olisi paras mahdollinen ratkaisu. Halusin myös, että astioita olisi riittävästi, jotta en joutuisi ensimmäiseksi tiskaamaan, jos joku olisi tulossa lyhyellä varoitusajalla käymään, eivätkä kaikki astiani olisi puhtaana.

Niin, milloin tavaraa on liian vähän? Mielestäni silloin, kun tavaran vähäinen määrä alkaa rajoittaa elämää.

Astioita olisi liian vähän, jos se nostaisi kynnystäni kutsua vieraita ja näin rajoittaisi muutenkin vähäistä sosiaalista elämääni. Itseni tuntien tiedän, että minun on poistettava itseni ja muiden ihmisten välistä kaikki kynnykset, jotka suinkin voin.

Vaatteita on liian vähän (tai ne ovat vääränlaisia), jos kaapista ei löydy sopivia kaikkiin niihin tavanomaisimpiin tilanteisiin, joihin haluaisi osallistua. Olen tässä tilanteessa enemmän ja vähemmän kroonisesti, ja tällä hetkellä erityisesti painon muuttumisen vuoksi.

Myös silloin vaatteita olisi mielestäni liian vähän, tai vaatevalikoima olisi turhan hajanainen kokonaisuus, jos jatkuvasti joutuisin pesemään puolityhjiä koneellisia. Monissa nykyisissä pesukoneissa on automatiikkaa, joka säätää veden kulutusta pyykin määrän mukaan, mutta se ei mielestäni riitä. Sähköä kuluu joka tapauksessa joka koneellisella, ja ainakin omassa pesukoneessani pesuaika pysyy pyykin määrästä riippumatta samana. On myös hyvin vaikea uskoa, että saman pyykkimäärän peseminen kymmenessä tai viidessä koneellisessa kuluttaisi saman verran vettä.

Tavaroiden sopiva määrä on hyvin henkilökohtainen asia. Se, mikä yhdelle on sopivasti, on toiselle liian vähän ja kolmannelle liikaa. Käsityksiimme siitä, mikä on sopivasti, vaikuttavat monet asiat. Elämäntilanne, elämäntapa, oma elämänhistoria ja persoonallisuus luovat yhdessä ainutlaatuisen kokonaisuuden muuttujia, jotka vaikuttavat valintoihimme.

Jos tavaroita on liian paljon tai liian vähän, ne saavat elämässä turhan suuren osan. Elämä sujuu parhaiten, kun selvittää itselleen minkä verran on sopivasti, ihan kaikilla elämän osa-alueilla.

Ilmoitusasia blogiin liittyen

Lyhyesti sanottuna: jatkossa julkaisen uuden tekstin kerran viikossa, keskiviikkoisin.

Minimalismin Ilo täyttää tänä keväänä viisi vuotta. Aloin kirjoittaa blogia kahdesta syystä. Halusin saada selkoa omista ajatuksistani, joita suunnanmuutos kohti yksinkertaisempaa elämää toi tullessaan. Toivoin myös, että julkaisemalla pohdintani voisin tarjota uusia ajatuksia ja kenties olla avuksi muille.

Kun kyse on blogista, jonka aihealue on varsin suppea, vuosien kirjoittaminen alkaa tuntua ja ainakin omiin silmiini myös näkyä. Tuntuu siltä, että monet blogin aihepiiriin liittyvät asiat on jo tullut kirjoitetuksi. Olen yllättänyt itseni, kun kesä- ja joulutaukoja lukuun ottamatta olen julkaissut uusia tekstejä melko tiiviiseen tahtiin näinkin pitkään.

Tämänhetkinen elämäntilanteeni vaikuttaa osaltaan siihen, että ajatukset ovat muualla kuin blogin kirjoittamisessa. Monikin mielessäni liikkuva asia voisi olla yhteiskunnallisesti mielenkiintoinen ja merkittävä, mutta toisaalta samalla myös niin henkilökohtainen, etten tiedä olenko valmis niistä kirjoittamaan. Liittyisivätkö nämä asiat blogin aihealueeseen juuri mitenkään, se onkin sitten toinen juttu.

Elämänmuutoksen alkuvaiheessa kaikkea katsoo kiinnostuneena ja uteliaana, uusin silmin. Siitä, mikä joskus oli tavoitteenani saavuttaa hamassa tulevaisuudessa, on tullut tavallista. Elämäni on muotoutunut yksinkertaiseksi. Voi olla, että tässä itselleni tutuksi tulleessa elämäntavassa olisi teidän lukijoiden kannalta vielä kiinnostavia, käsittelemättömiä aiheita, mutta itse niitä on vaikea nähdä.

Tässä vaiheessa elämää, taitekohdassa, ajattelin edetä nyt niin, että julkaisen uuden tekstin kerran viikossa. Aika näyttää miten se sujuu ja millaiseksi blogin sisältö tulee muotoutumaan.