15 minuuttia lisää hyvää

Moni meistä kaipaa elämäänsä jonkinlaista muutosta. Pientä korjausliikettä tai suurempaa kurssinkääntöä. Teemme suunnitelmia ja asetamme itsellemme tavoitteita, tai ainakin löyhiä päämääriä, joihin toivomme jonakin päivänä pääsevämme.

Moni meistä tekee elämänsä eri osa-alueilla pieniä säätöjä, löytääkseen itselleen sopivimman elämisen muodon. Joitakin asioita kaipaamme elämäämme enemmän, toisia toivomme saavamme vähemmäksi, joistakin haluaisimme kokonaan eroon. Pyrimme löytämään itsellemme sopivan tasapainon.

Kaikille kurinalaisuus ja tiukka tavoitteellisuus ei sovi. Onneksi liikettä kohti muutosta voi saada aikaan muullakin tavalla. Koskipa muutoksentarpeemme mitä asiaa tahansa, voimme kokeilla yksinkertaista, lempeää lähestymistapaa.

Mitä jos lisäisimme jokaiseen päivään 15 minuuttia tekemistä, joka vie meitä kohti tavoiteltua päämäärää?

Haluaisitko liikkua enemmän, mutta alkuun pääseminen tuntuu vaikealta? Viettää vähemmän aikaa television, tietokoneen tai älypuhelimen äärellä? Lukea enemmän kirjoja, syödä enemmän kasviksia, kirjoittaa? Kuunnella musiikkia, viettää enemmän ja keskittyneempää aikaa perheen tai kumppanin kanssa? Haluaisitko oppia jonkin uuden taidon? Tai perehtyä johonkin kiinnostavaan asiaan? Viettää enemmän aikaa yksin, olla tekemättä mitään, nauttia hiljaisuudesta, levätä? Haluaisitko korvata jotakin itsellesi haitallista tekemistä jollakin hyvää tekevällä tekemisellä?

Mieti mikä on sinulle tärkeää. Mitä haluaisit lisätä elämääsi? Kun tiedät mitä haluat, tee päätös, ja ota joka päivä 15 minuuttia aikaa valitsemallesi tekemiselle. Laita merkintä kalenteriin, muistutus puhelimeen tai kirjoita käsin suurikokoinen muistilappu näkyvälle paikalle kotonasi. Jos mahdollista, 15 minuutin hetkelle kannattaa valita joka päivä sama ajankohta, mieluiten jonkin päivittäin toistuvan rutiinin, esimerkiksi heräämisen, aamupalan, iltapalan, hammaspesun tai muun vastaavan jälkeen. Se helpottaa tuntuvasti uuden tekemisen muodostumista osaksi päivää.

Monilla meistä on elämässämme jokin asia, jota haluaisimme vähentää tai jopa poistaa kokonaan. Esimerkiksi jokin tapa johon olemme juuttuneet.

Sanotaan, että se mihin keskitymme, lisääntyy. Voi olla vaikeaa päästä eroon ei-toivotusta tavasta tai tekemisestä, jos pyrkii keskittymään vain sen vähentämiseen ja kieltämiseen itseltä.

Tiedättehän mitä tapahtuu, jos yritätte olla ajattelematta vaaleanpunaista norsua?

Sen sijaan, että pyrkisimme vähentämään jotakin ei-toivottua tekemistä, voisimme kokeilla selättää sen tekemällä jotakin mielekkäämpää. Lisätä vartin verran hyvää joka päivään. Kun keskitymme itsellemme tärkeisiin asioihin, edes vartin päivässä, käännämme huomiomme suuntaan, jota kohti haluamme kulkea.

15 minuuttia päivässä ei ole paljon, ja se on tarkoituskin. Uuden tavan muodostuminen osaksi arkea ei tapahdu hetkessä, vaan se voi viedä useamman viikon. Kun kynnys tarttua toimeen on matalalla, uuden asian päivittäinen tekeminen sujuu kevyemmin, ja toiston myötä uusi tapa pääsee syntymään. Myöhemmin, kun uudesta tavasta on tullut osa arkea, voi siihen käyttämäänsä aikaa hiljalleen lisätä.

Moni meistä haluaisi asioiden tapahtuvan nopeasti, mutta uuden tavan oppimisessa ei kannata ahnehtia. Kun on tarkoituksena muodostaa pysyvä tapa, on tärkeintä saada luoduksi kuin itsestään päivittäin toistuva rutiini. Siihen on paljon vaikeampi päästä, jos asettaa kynnyksen heti alkuun korkealle. Riski välipäiviin, jolloin ei jaksa tarttua uuteen tekemiseen, kasvaa, ja päivittäin toistuvan tavan saavuttaminen vaarantuu.

Kannattaa myös keskittyä vain yhteen tapaan kerrallaan. Kun se sujuu helposti ja on muodostunut pysyväksi osaksi arkea, voi rinnalle ottaa uuden opeteltavan asian.

Niin vaatimattomalta kuin vartti päivässä voi kuulostaakin, sillä voi olla yllättävän suuri merkitys.

Voimme saada uusia oivalluksia elämäämme. Nähdä itsemme ja elämämme uudessa valossa. Itsearvostuksemme voi kohentua, kun saamme aikaan jotakin itsellemme merkityksellistä. Kenties haluamme pitää itsestämme parempaa huolta, saamme voimia pyrkiä kohti parempaa.

Mitä sinä haluaisit 15 minuuttia lisää päivääsi?

Pysähtyneet hetket

Vielä joitakin vuosia sitten levottomuus oli elämässäni tavallista. Ymmärtämättäni loin sitä itse.

Välttelin aktiivisesti hiljaisuutta. Taustalla oli aina joko radio tai televisio. Järjestin itselleni myös kiirettä yrittämällä tehdä montaa asiaa yhtä aikaa tai sovittamalla lyhyelle aikavälille liikaa tekemistä. Sain usein ”ajan loppumaan kesken”, niin omituiselta kuin se kuulostaakin.

Asenteeni aikaan muuttui tutustuttuani minimalismiin. Lopetin kiirehtimisen. Aloin tehdä asioita hitaammin ja pidin huolta, että erilaisten tehtävien ympärille jäi riittävästi tyhjää aikaa. Opettelin keskittymään yhteen asiaan kerrallaan ja olemaan läsnä siinä mitä teen.

Uskaltauduin luopumaan rannekellosta. Olin pitänyt sitä itselleni välttämättömänä siitä asti kun sain ensimmäisen kelloni. Kun tieto ajasta ei kulkenut enää aina mukana, lakkasin roikkumasta minuuteissa ja tunneissa, kyttäämästä jatkuvasti ajan kulkua. Mahdollisuus tietää joka hetki paljonko kello on menetti merkityksensä. Elämästä tuli kertaheitolla rennompaa.

Totuin aika nopeasti kiireettömyyteen ja ihmettelin, miksi ihmeessä elin ennen toisin. Pyrin luomaan elämääni yhä enemmän hitautta. Otin itselleni aikaa vain olla, tekemättä mitään sen kummempaa. Yhä useammin pysähdyin katselemaan ympärilleni ja ”vain” nauttimaan olemassaolostani.

Opin viettämään aikaani niin, että tuntui siltä kuin aika olisi pysähtynyt. Mikä nautinto! Onko tuulessa lepattavilla haavanlehdillä, korkealla taivaalla lentävillä pääskysillä, ruohikossa kulkevalla sammakolla, järven aalloilla, aikaa tai kiirettä? Opittuani hidastamaan tunsin itseni vahvemmin osaksi luontoa, osaksi sen suurta ja monimutkaista kokonaisuutta.

Vietän pysähtyneitä hetkiä kaikkialla, mutta parhaalta ne tuntuvat luontoa havainnoidessa.

Tänä kesänä olen pysähtynyt kuuntelemaan tiltaltin laulua. Katsomaan pääskysten lentoa ja kuuntelemaan niiden ääntä, joka merkitsee minulle kesää enemmän kuin mikään muu. Olen seurannut miten kiireiset lintuvanhemmat pyrähtelevät edestakaisin poikasia ruokkiessaan.

Olen uppoutunut lukuisiin luonnossa esiintyviin vihreän sävyihin. Tutkinut miltä männyn ja koivun rungot näyttävät, koskettanut tunteakseni miltä ne tuntuvat. Kuunnellut ja katsellut haavan lehtien havinaa.

Olen kokenut olemassaolon riemua tuntiessani vaihtelevat lämpötilat ihollani. Viileä tuuli on saanut paljaiden käsivarsien ihokarvat nousemaan pystyyn, aurinko on vuorostaan lämmittänyt suloisesti koko kehon. Lempeä kesäsade tuntuu iholla niin hyvältä, että se olisi hyvä kokea useamminkin.

Hetkessä elämisestä puhutaan paljon ja kaikkialla. Niin nurinkurista kuin se onkin, sitäkin voi yrittää suorittaa, vaikka ajatuksena on nimenomaan lopettaa suorittaminen, kiirehtiminen ja yrittäminen, ja vain olla läsnä tässä hetkessä.

Olla.
Läsnä.

Hetkessä eläminen ei tarkoita suoritukselta maistuvaa keskittymistä tai aistien äärimmilleen venyttämistä, minkä jälkeen on levon tarpeessa. Se ei tarkoita ajatusten harhailemisen täydellistä puuttumista. Sen ei tarvitse johtaa elämää suurempiin oivalluksiin tai tuntua kaiken läpäisevältä, sisimmästä säkenöivältä, sanoin kuvaamattomalta maailmankaikkeuden kokoiselta onnelta.

Hetkessä eläminen rentouttaa ja rauhoittaa. Se syrjäyttää kiireen ja kaipuun päästä jonnekin toisaalle. Se antaa tilaa vain olla ja levätä tässä hetkessä, huolehtimatta mistään muusta kuin siitä mitä on tässä ja nyt.

Kiireeseen ja tuhat rautaa tulessa pitämään tottuneelle läsnäolo tässä hetkessä voi tuntua aluksi vaikealta. Kannattaa kuitenkin kokeilla. Minulle, ennen sisimmässäni levottomalle ja joka suuntaan haroneelle, helposti ahdistuvalle suorittajalle, hetkessä läsnä olemisen taito on antanut kokonaan uuden näkökulman elämään.

Olen oppinut rauhoittamaan mieleni. Pysähtymään ja keskittymään siihen mitä kulloinkin olen tekemässä, kaipaamatta minnekään muualle. Olen kokenut viime vuosina enemmän elämäniloa ja tyytyväisyyttä kuin koskaan ennen, mistä olen todella kiitollinen. Joitakin vuosia sitten en olisi uskonut tällaista olevankaan.

Kaksi vaatimattomalta kuulostavaa sanaa: olla läsnä. Niihin sisältyy niin paljon. Tekisi melkein mieli sanoa, että niihin sisältyy kaikki.

Tyhjä tila

Osa ihmisistä kokee tyhjän tilan mahdollisuutena. Sen aikaan saaminen tuntuu hyvältä, olo tuntuu kevyeltä, vapaalta. Kun tila avartuu, mielikin avartuu.

Toisille tyhjä tila tuo levottomuuden. Se voi tuntua pelottavalta. Tuntuu, että tyhjää tilaa olisi vähennettävä tai täytettävä se kokonaan. Tyhjyys tuntuu keskeneräisyydeltä; sille olisi tehtävä jotakin, saatava valmiiksi.

Tyhjää tilaa voi olla huoneissa, kaapeissa, seinillä. Sitä voi olla kalenterissa, kun suunnitelmat peruuntuvat tai kun niitä ei ole ollutkaan. Tyhjää aikaa on myös silloin, kun odotamme jotakin tapahtuvaksi. Äänimaailman tyhjyyttä kutsumme hiljaisuudeksi.

Osa ihmisistä tekee jatkuvasti valintoja tyhjyyden välttämiseksi, koska tyhjä tila, hiljaisuus tai aika jolloin ei tapahdu mitään, aiheuttavat heissä levottomuutta ja nostavat erilaisia ajatuksia pintaan.

Moni hukuttaa itsensä kaiken mahdollisen tekemisen ja saavuttamisen alle, täyttää kaiken tilan ympäriltään, miettimättä mikä elämässä olisi itselle todella merkityksellistä. Viikonloppu tai loma ilman mitään suunnitelmia saa miettimään, mitä jaettavaa niistä on työkavereille tai ystäville. Moni vertaa itseään muihin ja ajattelee enemmän muille näkyvää kuvaa itsestään, kuin mitä itse todella elämältään haluaisi.

Kuitenkin ainoa ihminen, joka varmasti kulkee kanssamme läpi tämän elämän, olemme me itse.

Meillä on vain tämä yksi elämä. On hyvä ottaa itselleen tyhjää tilaa, aikaa ja hiljaisuutta, miettiä mitä ainutkertaiselta elämältään haluaa, mikä on itselle merkityksellistä. Moni miettii asiaa vasta kohdatessaan äkkipysäyksen esimerkiksi onnettomuuden, sairastumisen tai yllättävän eron muodossa. Miksi vasta sitten?

Välillä kohtaan ajatuksen, että kysymys ”mitä minä elämältäni haluan, mikä on minulle merkityksellistä” olisi itsekästä omaan napaan tuijottamista. Mielestäni maailma olisi parempi paikka, jos sen pinnalla kulkisi enemmän itsensä tuntevia, itsestään huolta pitäviä, omaan elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä. Se ei olisi keneltäkään pois, päinvastoin. Hyvinvointi tai paha olo heijastuvat tavalla tai toisella myös muihin ihmisiin.

Niin sitä tultiin hujauksessa tyhjästä tilasta elämän merkitykseen. Kun ajatukselle antaa tilaa, se kulkee omia teitään.

Minulle tyhjä tila on tärkeää. Mitä enemmän vuosia on kulunut, sitä enemmän sitä ympärilleni tarvitsen. Tyhjää tilaa kotiini, suunnittelematonta aikaa, hiljaisuutta, yksinoloa, olemista ilman sen kummempaa päämäärää. Haluan nauttia siitä, tutkia sitä, antaa sille tilaa.

Miten paljon on tarpeen muistaa?

Jos muistaisin kaiken sen tietomäärän, mitä olen vuosien mittaan ahminut, olisi aika vähän asioita joiden kanssa jäisin keskusteluissa sanattomaksi. Koska en muista edes lähiaikoina lukemiani asioita kovin tarkkaan, tuon keskusteluun epämääräisiä tiedonmurusia sieltä täältä. Tuntuu kuin aivoissani olisi reikiä, joista suurin osa tiedosta tipahtaa pois viiden minuutin kuluessa lukuhetkestä.

Oman elämäni tapahtumista en muista juuri enempää. Lähimenneisyyskään ei ole kristallinkirkkaana mielessä. Pääni tuntuu nollautuvan omia aikojaan. Taidan olla siitä kuitenkin enemmän kiitollinen kuin harmissani.

Mitä on tarpeen muistaa? Miten paljon on tarpeen muistaa? Kunhan arki sujuu ja elämä toimii, niin miten arvokasta on muistaa mahdollisimman paljon tai tarkkaan?

Kirjaa lukiessani nautin sen tarjoamasta elämyksestä. Viikon kuluttua en välttämättä muista kirjasta paljoakaan. Muistiini jää kuitenkin kirjan herättämä tunnelma, mieleen tulleita ajatuksia, jonkinlainen kokonaiskuva kokemastani. Tunne siitä, haluanko lukea kirjan vielä joskus uudelleen.

Onko tarpeen muistaa enempää?

Ajattelen yhä vahvemmin, että elämä on sitä mikä meille tapahtuu juuri nyt. Elämä ei ole muistissa, se ei ole menneisyydessä, ei tulevaisuudessa. Se on juuri nyt.

Kun elän silmät, korvat ja sydän avoinna, keskityn siihen mitä on tässä ja nyt, onko tarpeen yrittää säilöä muistiin kovinkaan paljoa? Entä jos vain annan elämän virrata, kuljen virran mukana, takertumatta siihen sen enempää?

Uusia hetkiä tulee jatkuvasti, kunnes ne jonakin päivänä loppuvat. Eikö jokainen hetki ole oikeastaan yhtä arvokas? Kun keskityn tähän hetkeen, hosumatta tai kaipaamatta muualle, niin eikö siitä silloin jää muistiin juuri sen verran kuin tarpeen on, sen enempää yrittämättä?

Mitä muistot oikeastaan ovat? Muistimme on loppujen lopuksi varsin epätarkka. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän muistolla on tekemistä totuuden kanssa. Ajan kuluessa muistomme värittyvät ja haalistuvat. Lopulta muistossa voi olla enemmän mielemme luomaa harhaa kuin todellisuutta.

Onko muistoja tarpeen yrittää säilöä esimerkiksi muistoesineiden tai valokuvien avulla? Mietin tätä poistaessani valokuvia pilvipalvelusta.

Kun katson valokuvia vuosien tai vuosikymmenien takaa, tuovatko ne mieleeni muistoja? Mitä vanhempi kuva on, sitä enemmän kyse on mielikuvituksestani ja tulkinnastani katsomishetkellä kuin mistään muusta. Tunnistan kuvista itseni, tuttuja ihmisiä tai tuttuja paikkoja, mutta muistisisältöä niihin liittyy niin vähän, että kuva voisi olla kenen tahansa elämästä. Muistan ilman valokuvaa ihan yhtä paljon tai vähän kuin valokuvan kanssa. Tulipalon sattuessa en yrittäisi pelastaa valokuviani.

Oikeastaan katson nykyään valokuviani kuten katson taidetta, miettien millaisia tunteita ja ajatuksia ne herättävät. Jos kuva antaa minulle jotakin merkityksellistä, tuottaa hyvää mieltä ja voimaa, sillä on arvoa. Enemmän valokuvia ei tarkoita enemmän sisältöä, olennainen välittyy pienestäkin määrästä.

Luotan siihen, että muistan sen mitä on tärkeää muistaa. Entä sitten jos jotakin unohtuu? Mitä merkitystä sillä oikeastaan on kaiken olemassa olevan rinnalla? Miksi elää menneessä kun voi olla läsnä tässä hetkessä?

Luotan siihen, että kaikkein merkityksellisimmät asiat kulkevat mukanani. Mielessäni, kehossani, sydämessäni. Se riittää minulle.

1000 pistettä

Tiedättekö tehtävät joissa piirretään viiva numerojärjestyksessä pisteestä toiseen ja lopputuloksena viivoista muodostuu kuva? Moni on tehnyt niitä lapsena, minäkin, ja olin iloinen huomatessani, että tuollaisia tehtäväkirjoja on myös aikuisille.

Kynän kuljettaminen pisteestä pisteeseen on rentouttavaa, eräänlaista mindfulnessia. Voi keskittyä vain etsimään seuraavaa numeroa ja piirtämään viivoja. Mihinkään muuhun ei tarvitse keskittyä, ajatusten voi antaa kulkea omia teitään.

Oli hauska seurata mitä kaikkea tehtävää tehdessä pulpahti mieleen.

Aloitin hiukan jännittyneenä. Yritin kovasti onnistua. Piirsin viivoja viivotinta apuna käyttäen. Olin pääsemässä vasta sataan kun niskani oli jo jumissa.

Tehtävä eteni hitaasti. Tehtäväkirja oli sylissäni, eikä viivottimen kanssa toimiminen sujunut kovin hyvin. Mietin, että tällä menolla piirtelen koko illan.

Kirjan kannen kuvasta huomasin, että sitä oli piirretty vapaalla kädellä. Kuva näytti silti kauniilta. Päätin kokeilla vapaalla kädellä piirtämistä minäkin, ei se nyt voisi niin vaikeaa olla. Kai minä nyt saan viivan osumaan kahden pisteen väliin?

Tehtävän tekeminen helpottui, viiva toisensa jälkeen piirtyi paperille. Jännitys hartioista ja niskasta suli pois.

Aikani piirreltyäni tajusin, että tehtävä on kuin elämäni. Olen pyrkinyt piirtämään elämääni viivottimella, suoraan, tarkasti, oikein. Jännittyneenä, suorittaen, virheitä peläten. Mitä olen saanut aikaan? Kaunista, mutta jännittynyttä, sielutonta ja vähän liian täydellistä jälkeä.

Olen opetellut sietämään sitä, että kaikki viivat eivät aina mene niin suoraan. Tulee mutkia, kynä heilahtaa tai osuu pisteen sijaan sen viereen. Olen opetellut sanomaan itselleni, että ei se ole niin tarkkaa. Virheitä mahtuu maailmaan, ja niitä sattuu kaikille. Virheet ja mutkat matkassa ovat osa elämää, eivät mitään sen vakavampaa tai osoitus riittämättömyydestä.

Valmista kuvaa kehotetaan katsomaan hieman kauempaa, jotta kokonaisuus hahmottuu. Huomaan, että viivottimen avulla piirtämäni viivat ovat säntillisiä ja kauniita, mutta mielenkiintoiseksi kuva muuttuu vasta siitä pisteestä eteenpäin, kun aloin piirtää vapaalla kädellä.

Valmiissa kuvassa huomio ei kiinnity siihen, miten tarkkaan pisteestä toiseen viivat osuvat. Huomaamatta jäävät myös pienet mutkat tai korjaukset.

Lopputulos on kaunis kokonaisuus, jonka ei tarvitse olla mitään enemmän tai paremmin. Se on hyvä sellaisenaan.

Pienen vaatevalikoiman edut

Ennen vaatekaapilla kului tovi jos toinenkin, kun sopivaa päällepantavaa ei löytynyt. Ei vaikka vaatteita oli paljon – tai ehkä juuri siksi. Vaatevalikoimani oli hajanainen, koska olin koonnut sen ajattelematta kokonaisuutta. Olin hankkinut vaatteita joista pidin, miettimättä sen kummemmin miten uusi vaate sopisi yhteen jo olemassa olevien kanssa.

Vaatevalikoimassa näkyi myös ostospäivän mieliala. Jos olin ollut tyytymätön itseeni ja ulkomuotooni, olin hankkinut vaatteita, jotka olivat liian hienoja tai erikoisia käyttööni. Jos olotila oli ostoshetkellä ollut vähän ihan sama, olin kelpuuttanut ostoskoriini vaatteita jotka olivat sitä myös. Hyvillä mielin liikkeellä ollessani olin tehnyt hyviä ostoksia, mutta usein olin unohtanut ottaa huomioon, että tarvitsisin asukokonaisuuteen löytöni lisäksi muitakin vaatteita voidakseni poistua ulko-ovesta.

Kun vähensin vaatteideni määrää, ja löysin itselleni toimivimman tavan pukeutua, elämästä tuli monin tavoin yksinkertaisempaa.

1. Helppous. Pukeutuminen on helppoa, kun vaatevalikoima on melko pieni ja hyvin harkittu. Kun vaatteiden värit ja mallit sopivat yhteen, on helppo luoda toimivia asukokonaisuuksia.

2. Vain lempivaatteita. Kun vaatteita on vähän, tulee pidettyä huoli siitä, että kaikki vaatteet ovat lempivaatteita. Ei huvita hankkia mitään, mikä on vähän sinne päin ja ihan kiva. Vaatekaapista löytyy aina hyvin toimivia vaatteita, joita on ilo pitää.

3. Turhan kulutuksen väheneminen. Toimivan, pienen vaatevalikoiman ylläpitäminen edellyttää harkintaa. Jos vaatteiden määrään ei kiinnitä mitään huomiota, tulee helposti ostaneeksi liikaa tai vääränlaista, siis kuluttaneeksi turhaan.

4. Laatua määrän sijaan. Samalla summalla, mikä ennen kului suurempaan vaatemäärään, saa hankittua laadukkaamman pienen vaatevalikoiman.

5. Ajanhenkisyys säilyy. Pyrin käyttämään vaatteet loppuun asti jos suinkin mahdollista. Kun sama vaate on usein käyttövuorossa, laadukkaatkin vaatteet kuluvat loppuun sopivassa ajassa, ja pysyvät näin paremmin ajanhenkisinä koko käyttöikänsä. Varsinkin kun ne on alun alkaen huolella valittu.

6. Valikoiman sopivavauhtinen vaihtuvuus. Uusia vaatteita on hankittava useammin, kun vaatemäärä on melko pieni, mutta siinä on hyvätkin puolensa. Jos kaipaa vaihtelua tai oma maku muuttuu, mahdollisuus vaatevalikoiman uusimiseen tulee eteen useammin kuin suuremman vaatemäärän kanssa.

7. Pakkaamisen helppous. Kun on tottunut arjessaan pieneen ja monipuolisesti toimivaan vaatevalikoimaan, matkalle pakkaaminenkin käy helpommin.

Mitä haittoja pienestä vaatevalikoimasta voi olla? Itse en keksi mitään, mitä ei voisi etukäteen harkitsemalla välttää.

Pyykinpesu? Kun pysyy tietyssä, rajatussa väriskaalassa, pesukoneeseen saa riittävästi pyykkiä, eikä sitä tarvitse pyörittää lähes tyhjillään. Meillä oli enemmän ongelmia saada pesukone täyteen silloin, kun vaatevalikoima oli suurempi mutta riemunkirjava.

Vaatteet loppuvat kesken? Mikä tahansa määrä vaatteita voi loppua kesken, jos pyykinpesurutiini ontuu. Jos kuitenkin tuntuu, että vaatteista on jatkuva pula, niitä voi olla jo liian vähän.

Kyllästyminen? Kun vaatekaapissa on vain täydellisen toimivia ja yhteensopivia lempivaatteita, en ole kyllästynyt vielä kertaakaan. Tiedän mitä haluan, ja sitä minulle on kaapissani tarjolla joka päivä. Laajemman valikoiman kanssa kyllästyin harva se päivä: vaatevalikoiman toimimattomuuteen, pyykinpesun vaikeuteen ja myös itse vaatteisiin. Odotin mahdotonta kun ajattelin, että rajallinen vaatemäärä tarjoaisi jatkuvasti vaihtelua.

Jos epäilee kyllästyvänsä, kannattaa kokeilla toimintamallia ”poissa silmistä, poissa mielestä”. Kun esillä ovat vain ajankohtaiset vaatteet ja asusteet, ja muut ovat tavalla tai toisella poissa näkyviltä, pääsee kokemaan pitkin vuotta iloisia jälleennäkemisiä. Esillä olevia vaatteita saattaa tulla myös käyttäneeksi monipuolisemmin, erilaisina asukokonaisuuksina. Ajatus on tuttu Project 333:sta, mutta sitä voi soveltaa oman mielensä mukaan itselleen toimivaksi.

Miten keskittyminen pienempään vaatevalikoimaan on vaikuttanut elämääsi?

Kohti sopivaa vaatevalikoimaa

Kun muutama vuosi sitten aloin systemaattisemmin vähentää tavaraa, kävin melko nopeasti vaatevalikoimani kimppuun. Oman vaatekaapin sisältö oli helppo vähentämisen kohde, sillä se oli kokonaan omassa hallinnassani, eikä minun tarvinnut kysyä kumppanini mielipidettä, kuten niin monen muun tavaran kohdalla.

Vähensin vaatteiden määrää reilusti jo ensimmäisellä karsintakerralla. Oli helppoa luopua vaatteista, joissa en jostakin syystä ollut koskaan oppinut viihtymään. Vaatteista, jotka olin ostanut kuvitteelliselle ihmiselle, joka en ollutkaan minä. Jos vaate oli liian pieni tai suuri, se istui huonosti, tai en vaan tuntenut oloani luontevaksi siinä, se sai lähteä. Lähtöpassit annoin myös vaatteille, jotka tuntuivat hyvältä noin ajatuksena, mutta jotka kuitenkin vaihdoin aina viime hetkellä yltäni johonkin muuhun.

Minut yllätti se keveyden tunne, joka epämieluisten vaatteiden pois antamista seurasi. Poissa oli syyllisyys huonoiksi osoittautuneista ostoksista. Poissa oli tunne siitä, että olen väärän kokoinen tai -muotoinen, kun vääränlaisia olivat olleet vain kaapissani olevat vaatteet.

Toimivia ja sopivia vaatteita en kaapistani kovin paljon vähentänyt, vaikka niitä liikaa olikin. Lähinnä karsin valikoimasta yksittäiskappaleita, joita oli vaikea saada yhdistetyksi muiden vaatteiden kanssa – siis vaatteita, jotka käyttöön päästäkseen olisivat vaatineet useamman uuden vaatteen ostamista. Ajan kuluessa vaatteiden määrä vähenisi sopivaksi, kun en korvaisi jokaista loppuun käytettyä uudella.

Vuosia on kulunut ja vaatevalikoimani koko alkaa olla lähellä optimaalista. Minulle sopiva vaatteiden määrä on sellainen, että kaikki vaatteet ovat tasaisesti käytössä, eikä kaapissa ole vaatteita vain täyttämässä hyllyjä. Määrä ei kuitenkaan saa olla niin pieni, että vaatteista tulisi pulaa tai pyykinpesu hankaloituisi, tarkoitushan on tehdä arjesta mahdollisimman yksinkertaista ja helppoa. Tällä hetkellä kaapistani löytyy 89 vaatetta, 27 asustetta ja 10 paria kenkiä. Valikoimasta löytyy päällepantavaa kaikenlaisiin tavanomaisimpiin tilanteisiin. Erikoistilanteita vältän viimeiseen asti, ja hankin niihin tarvittavia vaatteita vasta kun se on välttämätöntä.

Jo viime vuoden puolella ja etenkin tänä vuonna olen kiinnittänyt huomiota siihen, että nyt kun vaatteita on vähemmän, ne kuluvat nopeammin kuin ennen. Kun vaatevalikoima on pienempi, sama vaate tulee useammin käyttövuoroon ja pesuun. Vaatevalikoimani on ollut näin pieni vasta vähän aikaa, joten vielä on ennenaikaista sanoa, miten usein vaatteita on jatkossa korvattava uusilla.

Sen olen kuitenkin jo huomannut, että enää vaatteet eivät kestä käyttökuntoisina kymmentä vuotta, mikä aiemmin oli aika tavallista. Tilanne on vielä sen verran uusi, että muutaman vaatteen kohdalla kuluminen on tuntunut äkillisemmältä kuin se todellisuudessa onkaan. Onneksi jokapäiväisten arkivaatteiden hankinta on pääosin helppoa. Tiedän mitä haluan ja mistä sen saan: haen vain kuluneen tilalle vastaavan uuden, samasta kaupasta kuin entisenkin. Oikeastaan vain farkut tekevät tässä poikkeuksen, tosin niissäkin suosin samaa merkkiä vuodesta toiseen.

Sopivan pieni vaatevalikoima on osoittautunut monin tavoin käytännölliseksi. Mutta siitä enemmän seuraavassa tekstissä.