Tottumista

Muuttaessani kaksiosta yksiöön mietin, miten tottuisin pienempään tilaan. Saisinko kaiken tarvitsemani sopimaan ilman että tila tuntuisi ahtaalta? Asuin yksiössä viimeksi yli 20 vuotta sitten, eikä siltä ajalta ollut erityisen tarkkoja muistikuvia.

Olennaisin muutos yksiöön muuttaessa oli, että sänky ei olisi enää erillisessä huoneessa. Olin tottunut jo vuosikausia nukkumaan viileässä makuuhuoneessa, nyt piti löytää sopiva lämpötila, jossa voisi sekä nukkua että oleskella. Lisäksi piti totutella nukkumaan pienen ja suojaisan makuuhuoneen sijaan suuremmassa tilassa.

Ensimmäisen yön valvoin kuunnellen jääkaapin hurinaa ja muita vieraan ympäristön ääniä. Kuumuuskin vaivasi. Toisena yönä nukuin jo hyvin, ja siitä eteenpäin vielä paremmin. Olin kärsinyt univaikeuksista niin pitkään kuin saatoin muistaa, ja nyt yksin nukkuessani ymmärsin, että osasyy niihin oli ollut nukkuminen toisen vieressä.

Korvausilmaventtiilistä tuleva huiku piti huolen siitä, että lämpötilaa ei huvittaisi laskea kovin paljon alle 21 asteen. Sitäkin piti miettiä, että jos minä tarkenisinkin viileämmässä, luonani kylässä käyvät voisivat tuntea tulleensa jääkaappiin. Olin jo pitkään kaivannut villaista vilttiä, mutta en halunnut sellaista kissatalouteen hankkia. Kissat jäivät tuttuun ympäristöönsä entiseen kotiini, ja nyt viltille tuli myös todellinen tarve, joten laitoin sen hankintalistalle. Voisin viilentää huoneen sopivaksi nukkumiseen, ja kääriytyä – ja kääriä vieraanikin – lämpimään vilttiin.

Toinen muutos edelliseen kotiini verrattuna on se, että keittiön sijaan minulla on nyt (oveton) keittokomero. Kaappitilaa on enemmän kuin tarpeeksi, mutta työskentelytilaa vain vähän. Ruokapöytä tarjoaa sitä tarvittaessa lisää. Vedenkeittimelle ei ole luontevaa paikkaa, joten en aio sellaista hankkia, vaan keitän veden kattilassa keraamisella liedellä. Jääkaappi pienen pakastelokeron kera on käyttööni juuri sopiva, tähän asti kylmälaitteet ovatkin olleet todelliseen käyttöön nähden liian suuria.

Asuin ilman tiskikonetta viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, joten olen hieman yllättynyt, miten nopeasti totuin tiskaamaan käsin. Muistan inhonneeni tiskaamista, mutta nyt pidän siitä. Tiskaaminen rentouttaa ja tyhjentää pään ajatuksista. Se myös sujuu paljon nopeammin kuin muistinkaan.

Ilokseni olen huomannut ilmanvaihdon toimivan loistavasti. Ruoanhaju ei juurikaan leviä huoneen puolelle vaan poistuu suoraan ilmanvaihtokanavaan. Mitä luksusta! Edellisen kotini ilmanvaihto tuntui toimivan ihan omalla logiikallaan, työntäen kaikki hajut olohuoneeseen, vaikka keittiön ovi oli kiinni.

Eniten tottumista vaatii asuminen yksin. Vaatehuoneeseen mennessäni mietin, livahtiko liukasliikkeinen kissaneiti mukana, vaikka se jäi edelliseen kotiini. Vaikeinta on, kun ei voi enää lennossa kommentoida lukemaansa ja näkemäänsä, tai kertoa toiselle ajatuksistaan. Olen ymmärtänyt olevani kova puhumaan, nyt kun kukaan ei ole kuuntelemassa.

Täytän seuraavaksi 40 vuotta. Olen asunut hyvin vähän yksin, vain lyhyitä aikoja parisuhteiden välillä. Olen tottunut viettämään paljon aikaa yksin, mutta yksin asuminen on aivan eri asia. Yhdessä asuessa tietää aina, että toinen tulee ennemmin tai myöhemmin kotiin, ja yksinolo loppuu. Yksin asuessa tilanne on toinen. Seuraa on erikseen järjestettävä, tai muuten sitä ei ole.

On eräs asia, joka kantaa minua elämässä eteenpäin: uteliaisuus. Olen kiinnostunut näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitä tämä elämänvaihe tuo tullessaan? Mitä voin tästä oppia? Miten maailma aukeaa tästä näkökulmasta käsin?

Juuri nyt maailma näyttää kauniilta. Ulkona on sopiva pakkanen, aurinko paistaa ja lumi kimmeltää. Pieni kotini on täyttynyt valosta.

Vuokra-asunto = koti?

Kotia etsiessäni en voinut olla huomaamatta, että meillä omistusasuminen on normi ja vuokralla asuminen poikkeus tästä normista. Vuokralla asuminen tunnutaan näkevän vain väliaikaisena vaiheena elämässä tai epätoivottuna asumismuotona, jos omistusasuntoon ei ole mahdollisuutta.

Aika harvassa lienevät ne ihmiset, joille koti ei olisi tärkein paikka maailmassa. Kukaan ei odota, että omaa kotia ostavalle pitäisi kelvata mikä tahansa. Vuokra-asuntoa etsiessä tilanne näyttää olevan hieman toisenlainen.

Etsiessäni asuntoa yksityisten vuokranantajien ilmoitusten kautta, olin aistivinani hienoista asennevammaa. Asunnoista oli lähes poikkeuksetta hyvin vähän tietoja, useimmiten vain tiedot vuokran määrästä, huoneiston tiloista (h, kk, kph), neliömäärä ja sijainti. Valokuvia asunnoista oli hyvin harvoin. Kun kyse on pienistä asunnoista, kaipasin tietoa esimerkiksi siitä, sopiiko kylpyhuoneeseen pesukone, onko asunnossa alkovi, ja onko keittiö tai keittokomero erillinen tila vai avoin osa huonetta.

Surkuhupaisin oli ilmoitus, jossa asunnosta oli vain edellä mainitut vähäiset tiedot, mutta omistaja odotti asunnon hakijalta perinpohjaista selvitystä, miksi juuri hän olisi hyvä vuokralainen. Vailla riittäviä tietoja, asuntoa näkemättä.

Turhauduin nopeasti yksityisten ilmoituksiin ja aloin seurata vuokra-asuntoja välittävien yritysten ilmoituksia. Edelleen löytyi kuvattomia ilmoituksia ilman riittäviä tietoja, mutta löytyi myös runsain valokuvin höystettyjä ilmoituksia, joista kävi ilmi lähes kaikki mitä toivoa voi.

Sattumalta useampi minua kiinnostava asunto oli, ikävä kyllä, saman yrityksen välitettävänä. Yhtä huonoa ”asiakaspalvelua” en muista koskaan ennen saaneeni. Lisätietoja kysyessäni kohtelu oli ylimielistä ja töykeää, ja asuntonäytöllä tunsin olevani toisen luokan kansalainen. Asenne, että asunnon omistaja ja vuokralainen olivat heille kahden eri kerroksen väkeä, välittyi. Tärkeintä oli löytää asunnon omistajalle hyvä vuokralainen, sillä ei ollut merkitystä, että asuntoa etsivä löytäisi itselleen sopivan kodin. Ajatus tuntui olevan, että asunnon olisi kelvattava sen enempiä kyselemättä, ja asuntoa etsivän tulisi olla tyytyväinen, jos hän saa kunnian tulla valituksi vuokralaiseksi. Raskaassa elämäntilanteessa en jaksanut tällaista sietää, vaan päätin etsiä asunnon muuta kautta.

Lopulta löysin asunnon aivan toisella tavalla asennoituneen yrityksen kautta. Pääasiassa opiskelijoille asuntoja välittävä yritys oli ymmärtänyt, että myös vuokralla asuvat etsivät itselleen kotia, ei mitä tahansa luukkua. He suhtautuivat vuokranantajaan ja asuntoa etsiviin tasapuolisen kunnioittavasti.

Tätä kirjoittaessani olen ehtinyt nukkua uudessa kodissani kolme yötä. Sisustaminen on vielä kesken, mutta tunnen olevani kotona, en jonkun toisen minulle vuokraamassa asunnossa. Vaikka omistaisin kotini itse, ei se yhtään enempää kodilta tuntuisi.

Minulla oli onnea saada vuokranantaja, jonka kanssa löysimme nopeasti luottamuksen toisiimme ja tulemme hyvin juttuun. Kodin tuntuun vaikutti paljon, että sain maalata seiniä ja sillä tavoin tehdä asunnosta viihtyisämmän. Mieluummin näen itse vaivaa ja maalaan seinät mieluisiksi, kuin muutan juuri remontoituun, jonkun toisen maulla laitettuun asuntoon.

Nyt kun olen löytänyt itselleni sopivan kodin, minulla ei ole kiire minnekään. Talo on hiljainen, yläkerrassa asuvaa kanta-astujaa lukuun ottamatta. Edellisessä kodissa vuosien myötä yhä enemmän häirinnyt liikenteen melu on poissa.

Tänään kuulin talitiaisten laulavan ikkunani alla. Vaikka muutto tuli eteeni olosuhteiden pakosta, olen iloinen, että kotini on nyt tässä.

Kun kaikki ei mene niin kuin Strömsössä

Uuteen kotiin muuttaessa juuri mikään ei mennyt niin kuin olisi voinut toivoa.

Monesta vastoinkäymisestä voin syyttää itseäni. Tottuneempi vuokra-asunnon etsijä olisi varmasti katsonut asuntoja toisella tavalla, minä huomasin jossain vaiheessa katsovani asuntoja omistusasujan silmin. Mietin, millaisen asunnosta saisi, miten siitä tekisi mahdollisimman toimivan, sen sijaan, että olisin katsonut tarkemmin, missä kunnossa asunto juuri sillä hetkellä oli.

Pikkuhiljaa olen nähnyt muutakin kuin loistavan sijainnin ja maiseman sekä hyvän pohjapiirustuksen.

Kuten vaikka sen, että asunto oli jäänyt edellisen asukkaan toimesta siivoamatta, eikä vain muuttoa edeltävällä viikolla, vaan jo pidemmän aikaa. Olikohan hän siivonnut kylpyhuoneen seiniä koskaan? Tuskin, sillä varsin harvoin kylpyhuoneen seiniä ja lattiaa pesevänä en ymmärrä, miten ne edes voi saada sellaiseen kuntoon. Niin, ja mitä ihmettä oli se kuivunutta siirappia muistuttava tahma eri puolilla asunnon lattiaa?

Asunnon valkoisiksi maalatut seinät huomasin sentään jo ensimmäisellä kerralla uutta maalia kaipaaviksi, mutta vasta ajan kanssa huomasin, millaisessa kunnossa ne ovatkaan. Miten aikuinen ihminen voi saada joka ainoan seinäpinnan, katon ja verholaudan, tummiin sormenjälkiin? Itselläni ei ole tapana nojailla likaisin käsin mitään vasten, joten en tajua.

Kun itse on tottunut pitämään kotinsa hyvässä kunnossa, ja korjaamaan pikkuviat saman tien kun niitä tulee, on eräänlainen elämys huomata, miten moni paikka voi olla enemmän ja vähemmän rempallaan.

Ovenkahva on saanut heilua löysällä niin pitkään, että se on jo kuluttanut maalit ympäriltään. Uuninluukun lukitusmekanismi näyttää, kuumuuden aiheuttamasta lieden värjäytymisestä päätellen, olleen rikki jo pidemmän aikaa. Uunipellit ovat ruosteessa. Verholauta on toisesta päästä irrallaan, ja rullaverhokin on pysynyt kannattimillaan vain hyvällä tuurilla, kun asentajalta ovat ruuvit loppuneet kesken. Edellinen maalari on säästänyt maalarinteipissä, ja maalannut ohimennen myös sulakekaappia, naulakkoa, ovilistoja ja verhokiskon. Toisaalla hän on jättänyt teipit irrottamatta, mikä ei näin vuosia jälkikäteen olekaan enää yhtä pieni homma, kuin se hänelle olisi ollut.

Eivätkä erilaiset asunnossa havaitut yllätykset tähän lopu, mutta eiköhän tämä jo riitä. Kenties pääsitte jo mukaan tunnelmaan.

Lisäjännitystä olen järjestänyt ihan omin neuvoin. On ollut hieman hakusessa, mitä yksiöön oikeastaan sopii. Siitä huolimatta, että mitta on ollut ahkerassa käytössä. Se vaan ei kerro aina kaikkea.

Mitan mukaan keittokomeroon olisi pitänyt sopia pyörillä kulkeva aputaso. Ja mikäs siinä, sopihan se, mutta kun minunkin olisi pitänyt sopia työskentelemään sen ääreen. Pääsi moinen pikku yksityiskohta unohtumaan. Kiitos ruotsalaiselle huonekalujätille anteliaasta palautusoikeudesta, tuli tarpeeseen. Sain lisäksi hyvää harjoitusta nolostumisen sietämisessä.

Kirsikkana kakun päälle kerrottakoon, että sain vielä toisenkin kerran selittää asiakaspalvelupisteessä mitan käyttöäni. Onneksi ei ollut sama työntekijä työvuorossa. Tällä kertaa mittojen mukaan alkoviin sopiva sänky ei sitten oikeassa elämässä halunnutkaan sinne sopia. Olin jo vähällä luvata, etten osta heiltä enää mitään suurempaa kalustetta.

Nyt jo naurattaa, mutta ei naurattanut vielä eilen.

Sanotaan, että arvostamme enemmän asioita, joiden eteen joudumme näkemään erityistä vaivaa. Se voi tarkoittaa vain sitä, että tulen viihtymään uudessa kodissani aivan erityisen hyvin.

Kahden tavarat, yhden tavarat

Viime aikojen mietteistä suurin osa on liittynyt tavaroihin. Olen pakannut tavaroita uuteen kotiini lähteväksi ja koonnut listoja siitä, mitä kaikkea tulisi hankkia.

Hämmästyksekseni olen huomannut, että yksi ihminen tarvitsee lähes saman määrän tavaraa kuin kaksikin.

Ajatellaan vaikka keittiön tavaroita. Useimpia ruoanlaittoon ja leivontaan liittyviä välineitä oli kahden hengen taloudessamme aivan sama määrä, kuin mitä yksin asuvana tulen tarvitsemaan: yksi. Astiakaapissani tulee olemaan vain vähän vähemmän astioita, kuin mitä meillä kahden hengen taloudessa oli, sillä talouden vakituisen pääluvun lisäksi on otettava huomioon myös tiski- ja vierasvara.

Huonekalut, kodinkoneet, elektroniikka, työkalut, siivoukseen ja pyykkihuoltoon liittyvät tavarat – kahden hengen taloudelle riittää useimpien tavaroiden kohdalla sama määrä, minkä yhden hengen talouskin tarvitsee.

Kotona olevien tavaroiden määrää on vaikea hahmottaa, kun tavaraa on ollut vain tarpeeseen ja kaikelle on ollut oma paikkansa. Kun nuo tarpeelliset tavarat kokoaa ostoslistaksi, tavaran määrä tuntuu hurjalta. Tavaroiden löydettyä paikkansa uudessa kodissa tilanne taas tasaantuu.

Toistaiseksi, kun olen vielä ollut kahden asunnon välissä, en ole ehtinyt hankkia kaikkea tarvitsemaani. Välillä on tuntunut siltä, etten haluaisi ostaa enää mitään. Ilkikurisesti voin sanoa, että olen tehnyt voitavani talouskasvun eteen, ja odotan aikaa, jolloin pääsen normaaliin ostorytmiini. Tilanteeseen, jossa tarvitsen vain hyvin harvoin mitään päivittäistavaroita kummempaa.

Odotan hetkeä, jolloin tarvitsemiani tavaroita ei ole vanhassa kodissa, uudessa kodissa ja kaupassa, vaan ne ovat kaikki samassa paikassa ja pääsen vihdoin asettumaan aloilleni.

Maalia, musiikkia ja maisema

Uuden kotini ikkunasta näkyy kauas. Puita, taivasta, järvenselkää. Satoja ikkunoita.

Tai no, ihan vielä en sitä kodikseni osaa sanoa. Postiluukussa on tuttu nimi, mutta oven takaa paljastuu työmaa. Kun asuntonäytössä muut keskittyivät asunnon tiloihin ja kuntoon, minä katselin ikkunasta ulos. Näin mielessäni itseni juomassa kahvia tuon maiseman äärellä.

Maiseman ihastelu on jäänyt toistaiseksi vähiin, sillä aika on kulunut seuratessa telan kulkua seinäpinnalla. Vaihtelun vuoksi olen seurannut myös milloin mitäkin siivousvälinettä kylpyhuoneen kaakeleilla, jos vaikka ihme tapahtuisi ja vuosien kalkkijäljet lopultakin lähtisivät. Välikevennyksenä olen järjestellyt astioita keittiön kaappeihin ja vaatteita vaatehuoneeseen.

Musiikki on olennainen osa remontin sujumisessa, ja erityisen tarpeellista se on silloin, kun usko on koetuksella. Hetkittäin, maalaustaitoja ruosteen alta etsiessäni ja kaakelijumpan vietyä voimat, olen vaipunut hiljaiseen epätoivoon. Silloin B.B. King, Keb’ Mo’, Gregory Porter, Billie Holiday, Ella Fitzgerald ja Etta James ovat luoneet lohdullista tunnelmaa.

Välillä on ollut tarpeen hengähtää, etsiä pientä syötävää ja istahtaa tulevan kotini lattialle. Kuunnella musiikkia kaikessa rauhassa ja rentoutua hetki. Silloin pieni ääni pääni sisällä on noussut vakuuttamaan, että kyllä tästä vielä hyvä tulee. Tästä tulee Koti. Tästä selvitään, tähänkin asti on kaikesta selvitty.

Kodin tuntu on mystinen juttu. Kaikki kotini, jotka olen voinut itse valita, ovat tuntuneet kodilta jo eteisessä. Tälläkin kertaa tiesin tulleeni kotiin ennen kuin sain edes kenkiä jalastani. Kun nostin katseeni, näin ikkunasta taivasta ja puidenlatvoja. Silloin moni muu asia menetti merkityksensä.

Asetun taloksi, kunhan saan osan seinistä maalattua. Loput saavat odottaa kevään kirkasta valoa. Kun maali on raikastanut pinnat, moni paikka on silti laulun sanoin ihanasti rempallaan. Mutta mitä siitä. Minulla on lähes koko huoneen levyinen maisemataulu, josta seurata lintuja ja sään vaihteluita.

Miksi on hyvä olla läsnä tässä hetkessä?

Jaottelemme elämän usein kahteen osaan, ikävään ja mukavaan. On ikävää tekemistä ja mukavaa tekemistä, ikävää aikaa ja mukavaa aikaa. Todellisuudessa meillä on vain yhdenlaista aikaa, mutta omilla uskomuksillamme vaikutamme siihen, miten aikamme koemme.

Suoritamme rutiinitoimia ja vähemmän mieluisia tehtäviä ripeästi alta pois, jotta pääsisimme nopeammin viettämään sitä kaivattua mukavaa aikaa. Asiaa ei tule välttämättä ajatelleeksi, mutta näin toimien kasvatamme ikävien ja mukavien asioiden välillä olevaa kuilua entistäkin suuremmaksi. Saatamme turhautua toinen toistaan seuraaviin tehtäviin, jotka tuntuvat olevan mukavan ajanvieton, jonkin tätä hetkeä tärkeämmän, tiellä.

Näkökulman muuttaminen kannattaa. Mitä jos tämä hetki, juuri nyt, olisi hyvää aikaa? Ihan siitä riippumatta, mitä olemme tekemässä.

Arvostuksen osoittaminen sitä kohtaan, mitä olemme juuri nyt tekemässä, saa asiat tuntumaan mielekkäämmiltä. Hyvin monenlaisten asioiden parissa voi viihtyä, kun niille antaa enemmän arvoa, eikä pidä niitä vain haittatekijänä ja hidasteena.

Läsnäolo tässä hetkessä saa keskittymään olennaiseen. Se auttaa huomaamaan, että elämä koostuu toinen toistaan seuraavista hetkistä, joista jokainen on arvokas. Valtavasti hyviä hetkiä menee hukkaan, jos uskottelemme itsellemme, että vain tietynlainen tapa viettää aikaa on nautittavaa, vain tietynlainen seura ja tietynlainen ympäristö ovat toivottavia.

Kyky olla läsnä tässä hetkessä on erityisen tärkeää silloin, kun elämässä on vaikeita aikoja ja kriisejä.

Kun keskitymme tähän hetkeen ja juuri nyt käsillä oleviin asioihin, usein kaikki on hyvin. Ongelmat alkavat siitä, kun katsomme ajassa taaksepäin tai eteenpäin. Kun kaipaamme takaisin menneeseen, tai murehdimme millaista elämä joskus oli, tai kun pelkäämme tai odotamme mitä tulevaisuus tuo tullessaan, viemme itseltämme mahdollisuuden olla onnellisia juuri nyt.

On turha tuoda tähän hetkeen menneen tai tulevan painolastia, sillä menneisyys on mennyttä ja tulevaisuus ei ole vielä tullut. Tärkeintä on se, mitä tapahtuu juuri nyt, sillä siihen voimme vaikuttaa eniten.

Näin elämänmuutoksen keskellä on ollut hieno huomata, miten paljon apua läsnäolosta on. Kun ajatus välillä harhailee menneeseen tai tulevaan, palautan itseni takaisin tähän hetkeen, ja kaikki on hyvin. Tässä minä istun, kone sylissäni, ja kirjoitan teille ajatuksistani. Juuri nyt ei ole mitään muuta tärkeämpää, on vain tämä hyvä ja kaunis hetki.

Onnellisuus löytyy tästä hetkestä. Uskokaa pois, sitä ei tarvitse hakea sen kauempaa.

On ollut kiinnostavaa huomata, että kun onnellisuuden löytää, se ei helpolla lähde. Voi olla surullinen tai pettynyt, mutta silti onnellinen. Onnellisuus on pohjalla kuin kivijalkana, jonka päälle kaikki muu rakentuu.

Tässä hetkessä kaikki on hyvin.

Kun elämä muuttuu

Olen kirjoittanut luopumisesta, siitä ettei mikään ole pysyvää. Kaikki päättyy aikanaan.

Elämä on helpompaa, kun kaiken katoavaisuuden hyväksyy. Piti kulkea pitkä tie, taistella vastaan, tuntea vihaa ja voimattomuutta, ennen kuin opin, että tällaista elämä on. Mikään ei ole varmaa, mikään ei ole muuttumatonta. Hyväksyminen ei tee luopumisesta kivutonta, mutta se auttaa luopumiseen liittyvän surun käsittelyssä. Se tuntuu myös lisäävän myötätuntoa, sekä itseä että muita kohtaan.

Elämäni on muuttumassa. Joudun luopumaan parisuhteestani ja kodistani. Olen kokenut viime aikoina tunteita laidasta laitaan, syvästä surusta voimakkaaseen häpeään, tyhjyyden tunteesta toiveikkuuteen. Kuluttavat vihan tunteet olen onneksi saanut jättää väliin.

Tunnen kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä olen viime vuosina itsestäni ja elämästä oppinut. Blogin kirjoittaminen on ollut suureksi avuksi, se on auttanut jäsentämään ajatuksia teidän lukijoiden lisäksi myös itselleni. Tunnen kiitollisuutta kirjoista ja blogiteksteistä, jotka ovat kehittäneet ajatteluani ja minua ihmisenä. Tästä kaikesta on juuri nyt sanomattoman paljon apua.

Syksy on pimeimmillään, joulu on tulossa. Olen surullinen ja pettynyt, mutta siitä huolimatta kaikki on hyvin. Kun ajatus hetkittäin harhautuu menneeseen tai tulevaan, muistutan itselleni, että tämä hetki on hyvä. On niin paljon syytä kiitollisuuteen. Menetän parisuhteen ja yhteisen kodin, mutta saan pitää hyvän ystävän. Se ei ole pikkujuttu.

Elämä on luopumista, mutta se on myös uuden oppimista. Nyt on aika opetella seisomaan vahvemmin omilla jaloillaan.

Elämä muuttuu, mutta blogi jatkuu. Uudenlainen elämäntilanne tuo blogiin uudenlaisia näkökulmia, aika näyttää millaisia.