Salaattikulho ja vesikannu

Odotin keväällä malttamattomana sään lämpenemistä, jotta voisin taas syödä enemmän tuoreita kasviksia ja tehdä salaattia. Talviaikaan mieleni tekee lämmintä ja mausteista ruokaa, ja ajatuskin kylmässä säilytetyistä kasviksista alkaa viluttaa.

Lämmin päivä tuli (toista saikin sitten odottaa), eikä minulla ollut salaattikulhoa. Tapanani on ollut tehdä salaattia kerralla useampi annos kannelliseen salaattikulhoon, jollaisena edellisessä kodissani toimi ihan tavallinen kannella varustettu lasinen uunivuoka. Kaipasin vastaavaa astiaa, ja lähdin sellaista keskustan kaupoista etsimään. Valikoima oli suppea (moni varmaan ostaa tällaiset tavarat kauempana sijaitsevista suurista marketeista), enkä löytänyt mieleistäni astiaa.

Salaattia teki mieli, mutta en jaksanut lähteä etsimään salaattikulhoa keskustan ulkopuolelta. Mietin, mitä minulla jo olevaa voisin käyttää. Ensimmäisenä tuli mieleeni kattila, se olisi riittävän suuri ja siinä olisi kansi. Toisaalta suuren ja melko painavan kattilan tiskaaminen pienehkössä pesualtaassa on ollut yhtä kolistelua, joten jatkoin mietintää.

Kannelliset astiat olivat liian pieniä, ja sopivan kokoisissa astioissa ei ollut kantta. Alumiinifoliota tai tuorekelmua en ole käyttänyt aikoihin, enkä aikonut käyttää vastaisuudessakaan. Sitten muistin teräksisen leivontakulhon, kokeilin siihen kattilan kantta, ja sopiva salaattikulho oli löytynyt.

Salaattikulho oli pitkään hankintalistallani. Olisin todennäköisesti löytänyt sopivan seuraavalla kävelyretkelläni kauemmas markettiin. Onneksi en tullut lähteneeksi ennen salaattikauteni alkua, sillä vaikka kannellinen uunivuoka periaatteessa on monikäyttöinen, käytännössä se olisi voinut saada olla kesäaikaa lukuun ottamatta toimettomana kaapissa. Nyt kävikin päinvastoin, sain leivonnassa ja ruoanlaitossa apuna käyttämäni kulhon laajempaan käyttöön. Se on myös mukavan muotoinen ja kevyt tiskata.

Edellisessä kodissani olin tottunut käyttämään myös lasista vesikannua, ja kaipasin sellaista heti ensimmäisestä päivästä alkaen uuteen kotiini. Tiesin kokemuksesta, että tulisin juomaan vähemmän vettä, ellei minulla olisi vesikannua. Valitsin kannellisen lasikannun, joka näytti kohtuullisen helpolta saada käsin tiskatuksi. Se myös sopisi mukavasti jääkaapin oveen.

Valitettavasti jo ensimmäinen tiskauskerta osoitti, etten tulisi kannun kanssa toimeen. Kotioloissa kannu olikin suurempi kuin miltä se kaupassa oli vaikuttanut, ja sen puhdistaminen oli yllättävän hankalaa. Kahvaton, saippuasta liukas kannu oli myös livetä käsistäni, ja minun piti varoa, ettei se kolahtaisi esimerkiksi tiellä törröttävään hanaan.

Kun otin vesikannua kuivauskaapista käyttööni, huomasin sen pintaan jääneen vedestä paksut kalkkijäljet. Yrittäessäni saada niitä pois, päätin, että astia on parempi antaa tiskikoneelliseen kotiin. Selvisipä samalla, että tässä kodissa on hyvä kuivata astiat astiapyyhkeellä.

Ei siis sittenkään lasista vesikannua minulle. Tilalle löytyi omasta kaapistani litran teräsmitta. Se on ollut toimiva tehtävässään, helppo ja huoleton tiskata, ja se kestää tarvittaessa hyvin kalkinpoistoa. Lisäksi se toimii edelleen apuna ruoanlaitossa ja leivonnassa.

Olen jo vuosia pyrkinyt hankkimaan vain tarvitsemani ja käyttämään omistamiani tavaroita monipuolisesti. Salaattikulhon ja vesikannun hankintaprosessit kuitenkin osoittivat, miten helppoa on juuttua omaksumiinsa käsityksiin tarpeellisesta. Kun on tottunut arjessaan käyttämään tietynlaisia esineitä, ne kokee lähes automaattisesti tarpeellisiksi, eikä asian kyseenalaistaminen tule välttämättä mieleenkään.

Ja niin sitä sitten etsitään salaattikulhoa kaupungin kaupoista, ja ostetaan vesikannu, vaikka molempiin tarpeisiin sopivat tavarat löytyvät jo omasta kaapista.

Kunnon ihminen ja ihanteellinen elämä

Varmasti jokainen meistä tunnistaa otsikon sanaparit ja on tullut tavalla tai toisella tutuksi niihin liittyvien odotusten kanssa – joita ei nykypäivänä olekaan aivan vähän.

Olen käynyt ystäväni kanssa keskusteluja tästä monitahoisesta aiheesta. Keskustelut ovat herättäneet muun muassa seuraavanlaisia kysymyksiä:

Miksi monelta taholta luodaan odotuksia uralla etenemisestä?
Mitä jos ei ole pienintäkään kiinnostusta edetä?
Mitä jos haluaa olla ”vain” keskinkertainen?
Mitä jos ei omaa vähääkään kilpailuhenkisyyttä?
Mitä jos ei ole kiinnostusta kiipiä millään elämän osa-alueella kohti erinomaisuutta?
Miksi jo harrastuksiltakin odotetaan tavoitteellisuutta?
Miksi kiireettömyys on joillekin yhtä kuin riittämättömyys?
Miksi kaikessa pitäisi kehittyä?

Niin, jos kaikki on hyvin tässä ja nyt, elämä tuntuu mukavalta ja onnelliselta, miksi pitäisi pyrkiä saavuttamaan vielä enemmän? Jotta ympärillä olevat ihmiset saisivat säilyttää mielenrauhansa kiiruhtaessaan eteenpäin kukin omassa oravanpyörässään? Ettei heidän tarvitsisi miettiä onko tässä kaikessa sittenkään järkeä, ja onko kohti ihanteellista elämää pyrkimisen hinta kuitenkin liian kova?

Omaan elämäänsä tyytyväinen voi saada muilta ihmisiltä osakseen ihmettelyä, höystettynä enemmän tai vähemmän suorilla ilmauksilla valintojensa riittämättömyydestä. Monelle näyttää vieraalta ajatukselta, että voisi elää myös rennommin, tehdä ihan tavallisia asioita – ja olla kehittämättä itseään jokaisella elämän osa-alueella lähes kaiken valveillaoloaikansa.

Kuuntelin jokin aika sitten Yle Areenasta Sari Valton nimeä kantavaa radio-ohjelmaa, jonka aiheena oli perfektionismi ja ylisuorittaminen. Vieraana lähetyksessä olivat uupumuksen kokenut Katri Syvärinen ja kasvatustieteilijä ja filosofi Juha T. Hakala.

Ohjelmassa Juha T. Hakala kertoo työterveyslääkäristä, jonka asiakkaista yhä suurempi osa on äärirajoilla, eikä tälle välttämättä löydy syytä työstä. Millainen yhteiskunta synnyttää tällaista käyttäytymistä, oli lääkäri miettinyt. Hyvä kysymys.

Teoksessaan Kohtuuden kirja – näkökulmia ääriyhteiskuntaan Juha T. Hakala toteaa, että kuva ihanteellisesta elämästä on kapeutunut. Olen tehnyt saman huomion. Kokeillaanpa yhtä juttua, jonka herättämiä ajatuksia voitte kertoa kommenteissa.

Mitä mieleenne tulee sanoista…

ihanteellinen ura
ihanteellinen vapaa-aika
ihanteellinen harrastus
ihanteellinen loma
ihanteellinen ruokavalio
ihanteellinen vartalo
ihanteellinen liikunta
ihanteellinen vanhempi
ihanteellinen lapsi/lapsuus
ihanteellinen parisuhde
ihanteellinen koti
ihanteellinen sisustus

ihanteellinen elämä?

Käsityksiä ihanteellisesta elämästä luovat ja ylläpitävät erilaiset mediat, nykyään myös sosiaalisen median vaikutus on suuri. Mitä enemmän samaa viestiä toistetaan sitä hämärämmäksi raja normaalin ja ihanteellisen välillä ihmisten käsityksissä muuttuu.

Taannoin käytiin keskustelua siitä, että kaikilla lapsilla ei ole varaa harrastaa. Uutisotsikot loivat lohdutonta kuvaa tilanteesta. Kun juttuja alkoi lukea, niissä toistuvasti esimerkkeinä käytetyt harrastukset olivat jääkiekko, jalkapallo ja ratsastus, myös taitoluistelu ja baletti mainittiin. Miksiköhän esimerkeiksi valitut harrastukset olivat sieltä kalleimmasta päästä, vaikka erilaisia ja eri hintaisia harrastusmahdollisuuksia on lukemattomia?

”Neitikukalieneen upea, treenattu vartalo! Katso kuvat! Ja kun jutun avaa, kuvassa on toden totta kaunis nainen. Kommenttiketjussa kukkivat lausahdukset, kuten ihan tavallinen, treenattu?, liikaa rasvaa, löysä ja niin edelleen. Niin tosiaan, nythän onkin vain se yksi ihanteellinen vartalomalli. Me muut olemme laihoja, läskejä tai laihoja läskejä.

Meitä pommitetaan joka suunnalta käsityksillä ihanteellisesta elämästä, ja moni lähtee sellaista tavoittelemaan. Ihanteellisen elämän tavoittamisessa on kuitenkin ongelmansa: kun rima on hyvin korkealla, sen ylitse pääseminen on huomattavasti vaikeampaa kuin sen alittaminen. Ja toisaalta, kun on tottunut tavoittelemaan vielä vähän lisää, milloin on mahdollista olla tyytyväinen?

Miten olisi ihan tavallinen keskivertoelämä?

Annan Krista O’Reilly Davi-Diguin päättää tämän tekstin viisailla sanoillaan:

”What if I embrace my limitations and stop railing against them? Make peace with who I am and what I need and honor your right to do the same. Accept that all I want is a small, slow, simple life. A mediocre life. A beautiful, quiet, gentle life.

I think it is enough.”

Vähemmän tilaa ja tavaraa = vähemmän ylläpidettävää ja rahanmenoa

Olen asunut pienehkössä 29 neliön kodissani nyt puolisen vuotta. Useimpien mielestä tämän kokoinen koti lienee pieni eikä vain pienehkö, mutta oma kokemukseni on, että tässä on hyvinkin riittävästi tilaa yhden ihmisen tarpeisiin.

Suosin vanhempia taloja, koska ne sopivat tarpeisiini. En kaipaa parveketta tai huoneistokohtaista saunaa siivottavakseni. Kun kylpyhuoneessa on riittävä peseytymistila, (eikä tarvitse ottaa kimppasuihkua vessanpytyn kanssa) ja paikka pesukoneelle, tilaa on sopivasti. Toimiva keittokomero on minulle mieluisampi kuin keittiö. Vanhoista taloista on myös usein avarammat ikkunanäkymät kuin uudemmista taloista.

Minulle on tärkeää, asunnon koosta riippumatta, että koti tuntuu avaralta. Se on mahdollista, kun valitsee kalusteet huolella ja tavaraa on vähän. (Myös ikkunasta näkyvällä maisemalla on vaikutuksensa avaruuden tuntuun.) Haluan voida oikaista itseni lattialle, sopia tanssahtelemaan, jumppaamaan ja siivoamaan huonekaluihin törmäilemättä.

Olen viihtynyt tässä kodissa paremmin kuin missään aiemmin. Tilaa on sopivasti oikeissa paikoissa. En muuttaisi mitään, haittapuolia ei ole. Ne jäivät isompiin asuntoihin.

Kun on vähän tilaa ja tavaraa, myös ylläpidettävää on vähän. Sen lisäksi, että siivoaminen on nopeaa ja tavarat löytyvät helposti, on myös taloudellisia etuja.

Isompaan kotiin hankitaan enemmän kalusteita ja tavaroita kuin pieneen, usein täyttämään tyhjää tilaa kodikkuuden tunnun saavuttamiseksi. Tavaroita ostetaan muutenkin huolettomammin, kun ei tarvitse miettiä, sopivatko ne kotiin. Kun kalusteet ja tavarat kuluvat tai menevät rikki, tai niitä halutaan muuten ”päivittää” uusiin (tehokkaasti markkinointikoneisto tämänkin ajatuksen arkipäiväisti, ja taas saatiin ihmiset kuluttamaan enemmän), mitä isompi koti sitä enemmän on löydyttävä maksukykyä.

Minimalismia kritisoidaan usein elitistiseksi ajatuksella, että vain hyvin toimeentuleva voi luopua tavaroista, koska hänellä on varaa ostaa ne tarvittaessa takaisin. Ajatus kertoo enemmän kulutuskulttuurista kuin minimalismista. Tai kuvitelmasta, että minimalismi on jonkinlaista pisteidenkeruuta, kun omistaa mahdollisimman vähän – edes hetkellisesti.

Minimalisti luopuu turhasta. Miksi ihmeessä hän haluaisi hankkia takaisin jotakin, jonka kokee turhaksi? Nykyisellä länsimaisella elintasolla tarpeettomat tavarat ja tarpeellistenkin tavaroiden ylimäärä eivät todellakaan ole arkea ainoastaan hyvin toimeentuleville.

Löydettyäni ajatuksen minimalismista, halusin oppia tulemaan toimeen vähemmällä. En vain kokeillakseni, hetkellisesti, vaan pysyvästi. Nykyisessä kulutuskeskeisessä elämäntavassa on monessa kohtaa liikaa, luopumisen varaa on. Emme tarvitse kaikkea sitä, mitä nykyään tulotasosta riippumatta tavallisena pidetään.

Tiedän nyt alitajuisesti varautuneeni siihen, että parisuhteeni saattaisi päättyä. Jonakin päivänä minun voisi olla välttämätöntä tulla toimeen huomattavasti vähemmällä, sillä olen tulotasoltani vähävarainen. Minulla ei olisi varaa turhaan eikä entisessä mitta- tai hintaluokassa edes tarpeelliseen kuten vaatteisiin. Joutuisin todella miettimään rahankäyttöäni.

Tämän jälkeen uskaltanen sanoa, että minimalismi palvelee erityisen hyvin juuri pienituloisia. On edullisempaa asua pienemmässä kodissa, omistaa vähemmän ja opetella olemaan tyytyväinen siihen, mitä jo on. Mitään erityistä tulotasoa ei vaadi myöskään oppia löytämään elämään merkitystä ja sisältöä kulutuskulttuurin ulkopuolelta.

Jos tavara tekisi onnelliseksi, niin kaiken maailman alepäivillä olisi hiljaista, koska lähes jokainen meistä olisi onnensa kukkuloilla kotona tavaroidensa keskellä. Jos tavara tekisi onnelliseksi, KonMari ei olisi koskaan noussut ilmiöksi. Jos tavara tekisi onnelliseksi, sitä ei tupattaisi kiihtyvään tahtiin kierrätyskeskuksiin ja hyväntekeväisyyskirpputoreille.

Minimalismi ei ole elitismiä. Se on elämäntapa, joka kyseenalaistaa nykyisenkaltaisen kulutuskulttuurin mielekkyyden ihmisten hyvinvoinnin kannalta ja tiedostaa sen tuhoisuuden maapallon kantokyvylle. Ajatuksena on luopua kaikenlaisesta turhasta, ei vain tavarasta, jotta löytyy aikaa ja tilaa aidosti merkityksellisille asioille.

Joku voi nyt ajatella, etten valinnut minimalismia täysin vapaaehtoisesti, vaan eläisin eri tavalla, jos se olisi taloudellisesti mahdollista. En eläisi. En kaipaa yksiötä isompaa asuntoa, enemmän tai kalliimpia tavaroita, tai enemmän mitä tahansa minkä saamiseksi tarvitaan rahaa.

Olen tyytyväinen ja kiitollinen – kumpaakaan en ollut ennen minimalismia, silloin kun minulla oli kaikkea enemmän. Elämäni on sisältörikasta ja onnellista, raha ja tavara eivät toisi kumpaakaan lisää.

Enemmän ei ole aina enemmän.

Miten löysin onnellisuuden elämääni?

Onnellisuus on suuri sana. Se myös käsitetään helposti väärin. Usein onnellisuutta etsitään itsen ulkopuolelta. Toivotaan, että raha, materia, jokin saavutus, toisten hyväksyntä, toinen ihminen, tekisi onnelliseksi.

Tässä ajassa monesta tuutista tulvii ajatus siitä, että ihminen on oman onnensa seppä. Siltä se saattaa tuntua ihmisestä, jolla asiat ovat aina olleet sopivan hyvin. Mutta niin se vaan on, että me kaikki emme ole lähtökohtaisesti samalla viivalla. Osalle suodaan etumatkaa, osa joutuu lähtemään takamatkalta, joillakin kestää aikansa päästä ylös kuopasta ja lähellekään lähtöviivaa. Kohdalle voi myös osua onnettomuus, sairaus tai muita vaikeuksia, joihin emme voi itse vaikuttaa.

Elämän olosuhteilla ja onnellisuuden kokemuksella on yhteys, mutta minkäänlaiset olosuhteet eivät takaa onnellisuutta tai toisaalta tuomitse onnettomuuteen. (Tässä kohtaa voisin käyttää Viktor Frankl -korttia.) Samoissa olosuhteissa toinen on onnellinen ja toinen onneton. Eri aikoina sama ihminen voi olla onnellinen tai onneton, vaikka olosuhteet pysyisivät samoina. Olosuhteiden lisäksi on siis oltava myös muita selityksiä onnellisuuden kokemukselle.

Onnellisuutta ei voi antaa ulkoapäin kuin rokotusta. Onnellisuuden ituja on löydettävissä meistä itsestämme.

Oma onnellisuuteni alkoi versoa minimalismin myötä eteen tulleista kysymyksistä, joihin aloin etsiä vastauksia. Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen miettiessäni, mikä elämässä oikeastaan on olennaista ja merkityksellistä. Mihin haluan aikaani ja energiaani käyttää? Mitkä asiat ovat minulle todella tärkeitä? Mistä olen valmis luopumaan? Tutkiskelin huolella elämääni ja arvojani.

Nähdäkseni onnellisuudessa on kyse vakaasta pohjavireestä, joka ei katoa, vaikka elämäntilanteet ja tunteet vaihtelevat. Olotilasta ja ajatuksesta, että elämä on hyvää, ja luottamuksesta siihen, että mitä tapahtuukaan siitä selviää ja elämä kantaa eteenpäin.

Miten tällaisen olotilan syntymiseen voi vaikuttaa? Seuraavat keinot olen itse kokenut hyödyllisiksi.

1. Selvitä kuka oikeastaan olet.

Mitkä ovat sinulle elämässä kaikkein tärkeimpiä asioita? Mihin haluat aikaasi ja energiaasi käyttää?

Kun tiedät, mitä asioita arvostat, pyri antamaan niille enemmän tilaa elämässäsi ja jätä toisarvoiset asiat sivuun.

2. Elä arvojesi mukaista elämää.

Usein on vaivattomampaa elää omien arvojen vastaisesti kuin niiden mukaisesti, mutta ennemmin tai myöhemmin ”helpolla pääseminen” alkaa nakertaa hyvinvointia. Vaivannäkö tärkeiden asioiden vuoksi palkitsee. Se myös lisää itsekunnioitusta ja tunnetta siitä, että voimme vaikuttaa asioihin.

Mitä elämässä arvostatkin, älä jätä sitä juhlapuheisiin vaan toteuta sitä käytännössä.

3. Lopeta vertailemasta itseäsi muihin.

Vertaillessasi itseäsi muihin olet epäreilu itseäsi kohtaan. Jokainen meistä tuo itsestään esiin mieluummin hyviä asioita, parhaita puoliaan. (Tämä korostuu erityisesti somessa.) Emme tiedä koko totuutta siitä mitä näemme. Kun vertaamme itseämme muihin, vertaamme usein omia huonoja puoliamme muiden ihmisten parhaisiin puoliin.

Jos on tyytymätön itseensä, kannattaa miettiä seuraavaa. Monessa asiassa se, mitä meillä on nyt, on seurausta menneisyydessä tekemistämme valinnoista. Saadaksemme paremman tulevaisuuden meidän on opittava tekemään parempia valintoja.

4. Kiinnitä huomiosi asioihin, jotka ovat hyvin.

On vaikeaa olla onnellinen, jos kohdistaa huomionsa kaikkeen siihen, mikä elämässä on huonosti tai mitä siitä puuttuu. On luonnollista, että epäkohdat ja mahdolliset uhat vievät huomiomme, mutta voimme opetella katsomaan asioiden toista laitaa.

Kun kiinnitämme huomiomme asioihin, jotka ovat hyvin, alamme nähdä yhä enemmän hyviä asioita ympärillämme. Kaikissa ihmisissä ja jokaisessa elämässä on jotakin hyvää.

5. Opettele kiitollisuutta.

Kiitollisuus on lisännyt onnellisuuttani ehkä enemmän kuin mikään muu yksittäinen asia. Jokaisessa päivässä on lukuisia syitä kiitollisuuteen, ne pitää vain huomata. Kiitollisuuden oppiminen on auttanut näkemään, miten hyvin asiat lopulta ovatkaan, silloinkin kun elämässä tulee vastoinkäymisiä.

Kirjoita joka ilta ylös kolme asiaa, joista olet kiitollinen. Jos se tuntuu vaikealta, katso tarkemmin. Pidämme asioita helposti itsestäänselvyyksinä.

6. Lopeta ”pitäisi” ja vitkastelu.

Pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Pelkkä pitäisi ei kuitenkaan edistä asioita, mutta tuo riittämättömyyden tunteen ja stressiä, samalla elämä alkaa tuntua pitkältä tehtävälistalta.

Asiat kannattaa joko tehdä tai päättää jättää tekemättä, eikä vitkastella välitilassa ja lisätä omaa huolitaakkaa.

7. Hyväksy asiat, joita et voi muuttaa.

On energianhukkaa taistella tuulimyllyjä vastaan. Kun jokin harmittaa, kannattaa miettiä, voiko asiaa muuttaa. Jos voi, sille kannattaa tehdä jotakin. Jos ei voi, sillä ei kannata kovin pitkään vaivata päätään.

Elämä on kevyempää, kun oppii hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat.

8. Opettele elämään tässä hetkessä.

Moni kiirehtii kaiken aikaa elämäänsä eteenpäin, kuin tämä hetki tässä ja nyt olisi lähes merkityksetön, suoritettava alta pois jonkin kivemman tekemisen tieltä.

Elämme jokaisen hetken vain kerran. Montako hetkeä saamme, sitä ei kukaan meistä voi tietää. Elämämme hetkillä ei ole arvojärjestystä, ei ole turhanpäiväisiä täytehetkiä, jokainen hetki on osa varsin lyhyttä, arvokasta elämää.

Vatvomme menneitä ja stressaamme tulevia. Olisi pitänyt tehdä niin, ei olisi pitänyt tehdä noin. Mitä jos tapahtuu niin, mitä jos niin ei tapahdukaan.

Kun keskitymme tähän hetkeen ja juuri nyt käsillä oleviin asioihin, usein kaikki on hyvin. Kriisinkin keskellä on hyviä hetkiä, ja kun ne huomaa, on helpompi jaksaa. Useimmiten ongelmat alkavat siitä, kun katsomme menneeseen tai tulevaan. Tämän hetken täyttäminen menneen tai tulevan painolastilla tekee elämästä tarpeettoman raskasta. Menneisyys on jo mennyttä (vaikka sillä vaikutuksensa tähän hetkeen onkin) ja tulevaisuus ei ole vielä tullut.

Tärkeintä on se, mitä tapahtuu juuri nyt, sillä siihen voimme vaikuttaa.

9. Tee hyvää muille.

Anteliaisuus, muiden auttaminen ja kaikenlaisen hyvän tekeminen antaa hyvän mielen. Se saa katseemme irti oman napamme ympäriltä ja avaa silmämme näkemään suurempia kokonaisuuksia. Hyvän tekeminen lähentää meitä toisiimme, oli kyse sitten tunnelmasta perheen sisällä tai suuremmassa yhteisössä.

10. Anna matkalle suurempi arvo kuin päämäärälle.

Jos vain lopputuloksella on merkitystä, voi käydä niin, että elämässä on enemmän kärsimystä kuin iloa. Suuri osa elämää voi saada vain mainoskatkon arvon tärkeämmiksi koettujen asioiden välillä. Meillä voi olla odotuksia, mitä kaikkea päämäärän saavuttaminen tuo tullessaan, mutta todellisuudessa me emme sitä etukäteen tiedä. Pitkän matkan päässä voi olla myös suuri pettymys.

Päämäärän saavuttamisen antama ilo voi olla lyhytaikainen, mutta matka siihen pitkä. Muista nauttia matkasta.

Olin kirjoittamassa tätä tekstiä niihin aikoihin, kun selvisi, että lähtisimme kumppanini kanssa eri suuntiin. Olin vähällä poistaa koko tekstin, miettien, että hyvähän se on tuollaisia ajatella, kun asiat ovat hyvin. Onneksi en poistanut, sillä näin jälkikäteen huomaan, että asiat jotka auttoivat minua raskaassa tilanteessa selviytymään varsin nopeasti jotakuinkin jaloilleni, löytyvät tästä listasta.

En tietenkään ole joka ainoa hetki onnellinen. Välillä ahdistaa, eikä silloin tunnu kovinkaan onnelliselta. Olo kuitenkin helpottuu, kun muistan kaivaa mieleni takamailta oppimiani asioita, joista teille tämän tekstin kirjoitin.

Oman talouden seurantaa: Penno.fi

(Tämä ei ole yhteistyöpostaus. En hyödy tämän kirjoittamisesta mitenkään – paitsi hyvän mielen verran, jos joku saa tekstistäni apua tai iloa.)

Onko Takuusäätiön ylläpitämä Penno-palvelu teille tuttu?

Kun muutin asumaan yksin, koin tarpeelliseksi alkaa seurata menojani tarkemmin. Tiesin, että rahasta tulisi olemaan tiukempaa kuin ennen. Maksaisin yksin monenlaisia kuluja, joita ennen maksoi kaksi.

Minimalismin löytämisestä on ollut minulle monenlaista hyötyä, mutta viime aikoina olen ollut siitä erityisen kiitollinen. Se on muuttanut minua ja käsitystäni elämästä valtavan paljon. Jos katsoisin elämää siten kuin sen ennen minimalismin löytämistä hahmotin, kokisin tämänhetkisen elämäntilanteeni huomattavasti vaikeammaksi kuin nyt koen. Sekä henkisesti, että konkreettisemmin taloudellisesti.

Harmittelisin, että minulla on niin vähän rahaa käytössäni. Todennäköisesti selailisin vieläkin kauppojen katalogeja (miten paljon sellaisia vielä painetaan?) ja mainoksia, kyllästyisin tavaroihini ja vaatteisiini, kokisin tarvitsevani sitä ja tätä, haluaisin yhtä ja toista. Ehkä haaveilisin lottovoitosta (vaikken edes lottoaisi) ja tuntisin kateuden piston, kun jollakulla toisella olisi jotakin, mitä minulla ei. Kokisin jääväni jostakin paitsi, kun en voisi piristää itseäni ostamalla mitä haluaisin.

Onneksi nuo ajat ja sen ajan minä ovat menneisyyttä, vain haalea muisto ja ihmetyksen aihe.

Mutta siihen Penno-palveluun, josta halusin teille kertoa.

Penno on Takuusäätiön ylläpitämä ilmainen nettipalvelu, joka auttaa oman talouden hallinnassa. Siihen voi kirjata tulonsa ja menonsa ja nähdä konkreettisesti, minkä verran rahaa mihinkin kuluu. Palvelussa tulojen ja menojen suhteen näkee myös graafisessa muodossa, selkeästi vierekkäisinä pylväinä. Myös erilaisten menojen prosentuaalinen osuus kokonaiskulutuksesta on esitetty selkeästi.

Pennoon voi luoda omia kategorioita erilaisille menoille. Mitä useampia kategorioita, sitä selkeämmin hahmottuu, mihin rahat kuluvat. Jotkin palvelussa valmiina olevat kategoriat, kuten ’ostokset’ tai ’ruokakauppa’, ovat mielestäni turhan epämääräisiä, ne eivät kerro riittävän tarkkaan, mihin rahat todella ovat menneet. Lisäsin itselleni monia kategorioita, omansa esimerkiksi herkuille ja huvituksille. Haluan nähdä, minkä verran ruokaan menevästä rahasta on kulunut tuotteisiin, joilla ei ole varsinaista ravitsemuksellista arvoa. Jos kokisin tarpeelliseksi pienentää ruokalaskuani, ne olisivat ensimmäisinä karsintalistalla.

Olen seurannut menojani nyt noin puolen vuoden ajan. Erityisiä päätelmiä niistä ei ole kannattanut tehdä, sillä kulutukseni on elämäntilanteen muutoksesta johtuen poikennut hyvin paljon normaalista kulutuksestani. Olen vasta aivan hiljattain saanut kotini valmiiksi, toisin sanoen hankituksi tavarat, joita asumiseeni tarvitsen. Viime aikoina olen kuluttanut myös tavallista enemmän rahaa vaatteisiin, sillä laihduttuani suurin osa vaatteistani jäi aivan liian suuriksi. Samoihin aikoihin osa vaatteista tuli muuten tiensä päähän ja joitakin vaatteita oli jo lähtökohtaisesti liian vähän.

Penno on helppokäyttöinen ja selkeä palvelu, ja olen kokenut kulutukseni seurannan sen avulla yksinkertaiseksi ja kiinnostavaksi. Sitä on mukava käyttää; aiemmin menojen täyttäminen taulukkolaskentaohjelmaan tahtoi aina jäädä, koska koin sen jostain syystä vastenmieliseksi.

Kesäkuu on ensimmäinen kuukausi, jolloin kulutukseni alkaa olla normaalilla tasollaan. Odotan mielenkiinnolla, minkälaiselle tasolle kulutukseni pidemmällä aikavälillä vakiintuu.

Jos nettipalvelun sijaan haluaisit täyttää mieluummin paperista työkirjaa, sellaisen voi tilata maksutta ja ilman postikuluja Takuusäätiöltä. Toinen vaihtoehto on tulostaa työkirja itse netistä.

Millaisia kokemuksia teillä on oman kulutuksen seurannasta?

Kauniimpi arki: kanssaihmisten huomioiminen

Terve! Hei! Päivää!

Asun taloyhtiössä, jossa on tapana tervehtiä kanssaihmisiä pihalla tai rapussa kohdatessa. Voisinpa todeta kirjoittaneeni naurettavan itsestäänselvyyden. Kokemani perusteella tilanne on kuitenkin lähempänä poikkeusta kuin sääntöä.

Tässä talossa on ystävällinen ja lämmin ilmapiiri. Ihmiset tervehtivät, moni hymyilee, eikä ole tavatonta vaihtaa tavatessa useampikin sana. Olen tavannut lukuisia talon asukkaita tai talossa vierailleita, lapsia, nuoria, keski-ikäisiä ja vanhuksia, ja vain yksi on jättänyt vastaamatta tervehdykseeni.

Tervehdys, yksi pieni sana, luo tunnetta samanarvoisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Tässä sitä ollaan, samassa maailmassa ja samassa talossa, sinä ja minä. Entä tervehtimättä jättäminen? Kun tulee toistuvasti ohitetuksi rapussa tai pihassa ilman katsekontaktia, saati tervehdystä, kuin ei olisi edes olemassa, mitä se viestii? Sinä olet minulle merkityksetön, et ole huomioni ja tervehdykseni arvoinen.

Tervehtiminen purkaa muureja ihmisten väliltä, tervehtimättömyys rakentaa niitä.

Kiitos! Ole hyvä! Tarvitsetko apua?

Yksin pärjäämistä arvostetaan kulttuurissamme liiallisuuksiin asti. Tästä seuraa, että olemme arkoja pyytämään apua. Emme halua olla vaivaksi muille, eikä avun tarjoaminenkaan ole aivan tavallista. Kun kaupungilla kulkiessaan katsoo ympärilleen, esimerkeistä ei ole pulaa.

Pyörätuolin, rollaattorin tai lastenvaunujen kanssa on hankala kulkea ovista. Myös kävelykeppi, kyynärsauvat tai ostoskassit molemmissa käsissä vaikeuttavat ovien avaamista. Osa ovista on raskaita avattaviksi, vaikkei olisi sen kummempia rajoitteita kuin väsymys raskaan päivän päätteeksi.

Minulla on tapana katsoa ympärilleni ovista kulkiessani ja pitää ovea auki lähellä tulevalle, vaikkei hänellä avun tarvetta olisikaan. Tuntuu mukavalta, kun edellä kulkeva pitää ovea auki, eikä vain anna sen lävähtää kiinni suoraan kasvojen edestä. Apua tarvitsevia jään vaikka hetkeksi odottamaan, niin monta kertaa olen nähnyt ihmisiä hankalassa tilanteessa, kun lähellä olevat eivät ole auttaneet.

Iloisen hämmästyneistä tai poikkeuksellisen kiitollisista reaktioista olen päätellyt, ettei kanssaihmisten huomaavaisuus ja avun saaminen ole aivan tavallista.

Ruokakaupassa apua tarvitsevia näkee usein. Viimeksi autoin pyörätuolilla liikkuvaa naista leipäosastolla. Hän oli jo ehtinyt siirtää pinon tyhjiä leipälaatikoita pois tieltä päästäkseen tarpeeksi lähelle hyllyä, muttei vieläkään ylettynyt saamaan tarvitsemaansa.

Olen huomannut, että vanhat ihmiset eivät välttämättä pyydä suoraan apua, vaikka sitä kaipaisivatkin. Moni pyytäisi apua kaupan henkilökunnalta, jos joku olisi saatavilla, usein ei ole. Muita asiakkaita on vaikeampi lähestyä, osaltaan varmasti siksi, että useimmat ovat niin kiireisiä ja poissaolevia.

Kun aloin kulkea hitaammin, katsoa ihmisiä ympärilläni ja olla heille läsnä, minua alettiin hienovaraisesti lähestyä tai tehdä tiettäväksi, että lähestymiseni ja apuni olisi tarpeen. Joskus tarvitaan toistakin silmäparia, kun hinta tai viimeinen käyttöpäivä on hukassa, välillä tavarat ovat hankalasti saatavissa tai jokin muu asia mietityttää.

Mitä enemmän asiaa mietin, sitä oudommalta tuntuu, että on niin tavallista olla kuin ei huomaisi toisen ihmisen olemassaoloa. Kulkea laput silmillä ja korvilla, omassa kuplassaan, kiinnittäen huomiota muihin lähinnä silloin, kun he ovat oman toiminnan tiellä.

Viime aikoina on puhuttu paljon yksinäisyydestä ja sen aiheuttamista terveyshaitoista. Miten monen oloa parantaisi jo se, että tervehtisimme toisiamme, vaihtaisimme muutaman sanan, pitäisimme ovea auki jäljessämme tulevalle, auttaisimme pienissä arkisissa tilanteissa, kun huomaamme apuamme tarvittavan?

Kanssaihmisten huomioiminen tekee arjesta kauniimpaa. Tuntuu hyvältä olla avuksi ja tulla myös itse huomioiduksi.

Talvella tulin iloiseksi, kun vastaantulija pysäytti minut huomattuaan, että olin hetkeä aiemmin pudottanut lapaseni. Viimeksi kirjastossa käydessäni ilahduin, kun edelläni mennyt jäi hymyillen pitämään ovea auki minullekin. Kun istuin yksin elokuvateatterissa odottamassa elokuvan alkamista, ilahduin, kun saliin saapui toinenkin katsoja, ja vaihdoimme muutaman sanan.

Kanssaihmisten huomioiminen ja ilahduttaminen ei ole vaikeaa.

Mietteitä somesta, läsnäolosta ja yksinäisyydestä

Satuitteko lukemaan Marjukka Pajulon, varhaislapsuuden psykiatrian dosentin ja tutkijan, Helsingin Sanomissa 21.3. julkaistun mielipidekirjoituksen ”On onni istua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei näprää mitään laitetta”? Jos ette, niin suosittelen, käykää lukemassa. Pajulo tuo kirjoituksessaan esiin monenlaisia tärkeitä ja mielenkiintoisia näkökulmia, joista osaa tässä tekstissäni käsittelen.

Hän kirjoittaa muun muassa näin:

”Myös sosiaalisen median alkuperäiseen ideaan liittyi hyvää: mahdollisuus saada nopea kontakti isoon määrään ihmisiä, vertaistuki, keskusteluun osallistuminen ja yksinäisyyden vähentäminen.

Somen haitat ovat ilmeisesti kuitenkin aikoja sitten jo ylittäneet hyödyn. Haittoja ovat impulsiivinen ja vastuuton kommentointi, valheellisen tiedon nopea levittäminen, vihapuheet, kiusaaminen, itsensä korostaminen ja minäkeskeisyys sekä koukuttavuus.”

Minusta on jo hyvän aikaa näyttänyt siltä, että sosiaalinen media korostaa ihmisluonnon huonoja puolia. Erilaisten somekohujen velloessa ei voi olla ajattelematta, että joukossa tyhmyys todella tiivistyy, varsinkin kun on käsissä väline, jonka kautta on mahdollista reagoida välittömästi. Kun kaikki tapahtuu nopeasti, kaiken aikaa, ei jää aikaa ajatella, saati selvittää eteen tulevien asioiden todenperäisyyttä. On helpointa vain olla samaa mieltä oman kuplan sisällä olevien ihmisten kanssa.

Ennen sosiaalista mediaa oman reaktion saaminen nähtäville, joko yleisesti tai yksittäiselle kohteelle, vaati enemmän aikaa ja vaivaa. Se ei myöskään tavoittanut yhtä suurta määrää ihmisiä. Väitän, että vain harvat heistä, jotka nyt somen kautta osoittavat aggressionsa milloin mitäkin asiaa tai ihmistä kohtaan, olisivat jaksaneet aikana ennen somea nähdä vaivaa saadakseen reaktionsa perille. Sopivaa viestintäväylää etsiessä olisi monen kiukusta pahin terä tylsynyt. Suurin osa olisi pitänyt ajatuksensa omana tietonaan.

Ja se koukuttavuus.

Mistä muusta on kysymys silloin, kun ihminen on tullut elokuviin, ja noin puolentoista tunnin elokuvan aikana hänen on katsottava älypuhelintaan vähän väliä? Mikä on niin ihmeellistä, ettei se voi odottaa puoltatoista tuntia? Tuskin mikään. Hän vaan ei enää kykene olemaan erossa somevirrasta, jota on tottunut jatkuvasti seuraamaan. Ehkä hän ei enää edes kykene keskittymään vähääkään pidempää aikaa, kun on tottunut rikkomaan kaiken tekemisensä puhelimen ilmoituksiin reagoiden.

Somen paradoksista, sosiaalisen median aiheuttamasta yksinäisyydestä, Pajulo kirjoittaa näin:

”Somen on huomattu myös aiheuttavan paradoksaalisesti yksinäisyyttä, joka aiheutuu ristiriidasta sinne luodun minäkuvan ja todellisuuden välillä. Ihmisille on syntynyt pakonomainen tarve jatkuvasti päivittää ulospäin tekemistään ja muistuttaa olemassaolostaan – heti ja mistä tilanteesta tahansa, muuten voi pudota jostain ulkopuolelle.”

Miten moni on mahtanut joskus kokea itsensä yksinäiseksi, ja seuransa tarpeettomaksi, viettäessään aikaa ihmisen kanssa, joka pitää itsensä poissaolevana päivittämällä someen mitä juuri nyt on tekemässä, ja tarttumalla puhelimeen joka kerta sen kilahtaessa uuden päivityksen merkiksi? Ymmärtämättä, että siinä vieressä on ihminen, joka odottaa milloin toinen olisi paikalla myös psyykkisesti eikä ainoastaan fyysisesti.

Tai miten moni on tuntenut itsensä yksinäiseksi lukiessaan somepäivityksiä, joissa muut ovat tekemässä kaikenlaista hauskaa ja erityistä, eikä itsellä ole tiedossakaan mitään vastaavaa? Tai päivityksiä, joissa viljellään sisäpiirihuumoria ja kiitellään viimeisestä, antaen kaikkien lukea rivien välistä, että hauskaa oli, etkä sinä ollut mukana.

Sosiaalisella medialla on eräs selkeä haitta, jota Pajulo ei mainitse. Se on keskinäisen vertailun korostuminen, ja sen myötä tyytymättömyyden ja riittämättömyyden tunteen lisääntyminen. Muiden elämä näyttää somessa niin täydelliseltä ja hienolta, että oma elämä näyttää siihen verrattuna väljähtyneeltä ja puutteelliselta. Myös tällä ilmiöllä voi olla yhteys yksinäisyyden tunteisiin.

Tiedetään, että ihminen jakaa itsestään mielellään kaunisteltua kuvaa. Sosiaalisen mediaan myös kuuluu positiivisuuden korostaminen ja kepeys. Kun itsen parhaita puolia, elämän hyviä asioita ja huippuhetkiä korostetaan, ja arjen harmautta, negatiivisia asioita ja vastoinkäymisiä häivytetään, sosiaalisen median kautta näkyvä kokonaisuus on kaukana todellisuudesta. Se näyttää vain rusinat pullasta.

Jos ihmiset viettäisivät enemmän aikaa toistensa seurassa ja olisivat oikeasti läsnä toistensa elämässä, sen sijaan että seuraavat sitä pääasiassa somen kautta, he huomaisivat, että tutun ihmisen todellinen elämä ei ole aivan sitä, miltä se somesta katsoen näyttää. Tiedän ihmisiä, joita mietityttää yhteisen tutun somepäivitysten ja tämän todellisen elämän välillä ammottava kuilu. Somessa näkyy aivan toisenlainen ihminen ja toisenlainen elämä, kuin samaa nimeä kantavalla ihmisellä, jota he ajoittain tapaavat.

Erästä asiaa sosiaaliseen mediaan liittyen olen miettinyt paljon.

Kun kanssakäyminen sosiaalisessa mediassa keskittyy usein elämän pintakerroksiin, vieläpä kaunisteltuihin, eikö se nosta kynnystä kertoa oman elämän vaikeuksista ja solmukohdista? Eikö oman elämän varjoisan puolen jakaminen toisten kanssa tule entistäkin vaikeammaksi, kun kaikkien elämä, myös oma, on saatu näyttämään niin erityisen hienolta ja säröttömältä?

Miten suuri osa nykyaikana niin yleisestä yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteesta oikeastaan onkaan johdettavissa sosiaaliseen mediaan ja siihen, miten se vaikuttaa ihmisten väliseen kanssakäymiseen?