Uskallatko kuunnella sisintäsi?

Minulla on ajoittain tapana kirjoittaa päiväkirjaa. Se vähentää päänsisäistä hälyä, auttaa selkeyttämään ajatuksia ja näkemään elämäni kokonaiskuvan tarkemmin.

Aikoinaan kirjoitin päivittäin, kunnes elämäntilanteen muuttuessa en enää osannut ottaa kirjoittamiselle aikaa. Kirjoitin yhä harvemmin ja pintapuolisemmin.

Kun kaikkein eniten tarvitsin päiväkirjan apua jonkin elämäni solmukohdan avaamiseksi ja ajatusteni selvittämiseksi, silloin kun oli kyse elämän tärkeimmistä asioista, kirjoittaminen jäi sivuun. Ajatus kirjoittamisesta häivähti usein mielessäni, mutta pysyin visusti erossa kynästä ja paperista. Tiesin, että kirjoittamisesta olisi apua, mutta en kirjoittanut. En uskaltanut kirjoittaa.

Olen kokenut miltä tuntuu, kun paperille piirtyy tekstiä, jota en tiennyt aikovani kirjoittaa. Aivan kuin pitkään hiljaa ollut osa minussa kuljettaisi kynää paperilla, levittäen silmieni eteen kipeimmät tunteeni ja ajatukseni, mitään kaunistelematta. Tuntuu pelottavalta kohdata kaikki se, mitä on hyvin aikein itsensä suojelemiseksi pyrkinyt itseltään peittämään.

Kun lukee paperilta totuuksia, joita ei ole valmis kuulemaan, olo on tyhjä. Tilanteen tiedostaminen on kuin isku palleaan. Hetken aikaa on vaikea hengittää. On kuin yhtaikaa olisivat läsnä alku ja loppu. Ja jostakin kuuluu vieläkin pieni ääni, että mitä jos vaan unohtaisit tämän ja jatkaisit ihan niin kuin tähänkin asti. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Epävarmuutta ja pelkoa tuottavat ajatukset tekee mieli torjua mielestään. Järkeilemällä voi selittää tilanteen itselleen parhain päin, ja näin pysyä jonkinlaisessa tasapainossa, vaikka pinnan alla kuohuu. Kun tätä jatkuu riittävän pitkään, menettää yhteyden itseensä. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Pidemmän päälle on kovin vaikeaa unohtaa ihminen, jonka kanssa viettää koko elämänsä syntymästä kuolemaan. Tätä yrittäessään moni päätyy ratkaisuihin, jotka johtavat vain suurempiin vaikeuksiin.

Jos ei pelkäisi niin paljon, uskaltaisi olla paremmin läsnä itselleen. Kuunnella sisintään, eikä vaientaa sen ääntä, kun se ensimmäisen kerran yrittää kertoa, ettei kaikki ole nyt ihan hyvin. Silloin asioita voisi korjata jo ennen kuin ne mutkistuvat pahemmin.

Joskus sisimmästä nousee esiin asioita, joiden ratkaiseminen edellyttää muutosta, ehkä suurtakin. Tuttua tietä olisi helppo jatkaa eteenpäin, oli se miten kivinen tahansa, sillä se on läpikotaisin tuttu ja siksi turvallinen. Muutos vaatii uskallusta, sillä etukäteen ei voi tietää mitä on odotettavissa.

Vuosien vieriessä ja elämänkokemusten karttuessa olen opetellut katsomaan tulevaisuutta avoimin mielin ja uteliaana näkemään mitä kaikkea hyvää se tuo tullessaan. Tämä ei tarkoita muutosprosessin aiheuttaman epävarmuuden ja pelon tunteiden puuttumista, mutta annan aiempaa enemmän tilaa uteliaisuudelle ja toiveikkuudelle. Muutos on mahdollisuus johonkin uuteen ja parempaan, vaikkei se muutosprosessin keskellä aina siltä tunnukaan.

Kun mietin mennyttä elämääni, huomaan uteliaisuuden ja toiveikkuuden olevan realistinen näkökulma tulevaisuuteen. Kohtaamani elämänmuutokset ja synkimmätkin ajanjaksot elämässäni ovat olleet arvokkaita kokemuksia, joista olen oppinut paljon. Ne ovat kasvattaneet vahvuutta, viisautta ja ymmärrystä, sekä luottamusta erilaisista tilanteista selviytymiseen.

Olen elänyt viimeiset kaksi vuotta yksin. Tänä aikana olen opetellut kohtaamaan itseni ja kuuntelemaan sisintäni. Uskaltautunut jälleen tarttumaan kynään ja paperiin. Alkoi jo olla aika. Ei se aina kovin mukavaa ole ollut, mutta sitäkin tärkeämpää. Hiljaisuus ja yksinolo ovat olleet välttämättömiä tämän mahdollistamiseksi.

On hyväksi aika ajoin kysyä itseltään, että mitä minulle kuuluu. Ja kaikessa rauhassa kuunnella vastaus.

Milloin viimeksi näit tähtitaivaan?

Eräänä yönä kesän lopulla, vähän ennen kuin minun piti palata mökiltä takaisin kotiin kaupunkiin, en saanut unta. Ajattelin tuulettaa hetken, jos raikas ilma auttaisi saamaan unen päästä kiinni.

Ikkunalasin molemmin puolin oli aivan pimeää. Aivan kuin mökin päälle olisi laskettu musta kangas. Katsoessani ulos avoimesta ikkunasta en nähnyt kerrassaan mitään.

Kunnes katsoin taivaalle.

Taivas oli täynnä tähtiä. Niitä oli aivan vieri vieressä, loputtomiin. Kurkotin nähdäkseni mahdollisimman paljon taivasta. On mahdotonta kuvata sitä pakahduttavaa onnentunnetta ja syvää rauhaa, jota koin nähdessäni ne lukemattomat tähdet. Mieleeni ei tule mitä kauniimpaa ja vaikuttavampaa minulle voisi näyttää.

Kaupungit valaistaan niin tehokkaasti, että tähtitaivasta katsoessa näkee vain kalpean aavistuksen siitä, mitä silmien eteen avautuu pimeässä ympäristössä. Kaiken lisäksi valaistusta kohdennetaan usein muuallekin kuin kohti maan pintaa, missä ihmiset liikkuvat. Kulkuväylien valaisemisen ja erityiskohteiden maltillisen tunnelmavalaisun ymmärrän, mutta valon suuntaaminen tai hajautuminen horisontin yläpuolelle on järjetöntä. Huonosti toteutettu (väärin kohdistettu, häikäisevä, liian voimakas jne.) ja liiallinen valaistus on valosaastetta, josta on haittaa sekä ihmisille että ekosysteemille.

Luonto tarjoaa tervehdyttäviä ja terapeuttisia elämyksiä. Kun olen surullinen tai oloni on muulla tavoin alavireinen, luonto auttaa nopeasti. Tähtitaivasta katsellessa ajatukseni asettuvat mittasuhteisiinsa. On hyväksi muistaa ja kokea oma pienuutensa maailmankaikkeudessa, jotta ei ottaisi itseään ja mielenliikkeitään turhan vakavasti.

Kun tähtitaivaan näkeminen alkaa olla erityistapaus, niin onneksi myös erilaiset säätilat voivat tuoda mielentyyneyttä ja henkistä tasapainoa. Mikä parasta, sää on koettavissa kaikenlaisissa ympäristöissä, kun vaan lähtee ovesta ulos. Lempisäitäni tunnetilojen tasapainottamiseen ja ilon löytämiseen ovat paksu sumu, sankka lumipyry, sumuava vesisade ja kova tuuli. Aina ei tarvitse edes lähteä ulos. Jos on onnekas, voi lämpimässä sisätilassa katsella rankkasadetta ja kuunnella miten se piiskaa peltikattoa.

Luonto auttaa ihmistä monin eri tavoin. Tähtitaivaan ja säätilojen taika perustuu siihen, että luonto saa pysähtymään tähän hetkeen. Mielen tummat hetket ovat usein heijastuksia menneisyydestä tai pelkoja tulevasta. Kun antaa tuulen tarttua kiinni, huojuttaa ja täyttää kuuloaistin, on helppo levätä nykyhetkessä, jossa asiat useimmiten ovat aivan hyvin.

Tähtitaivasta katsellessani tunnen olevani osa suurta luomakuntaa. Pieni osa suurta kokonaisuutta, en enempää enkä vähempää. Mietin, miten moni katselee taivasta kanssani, ja miten paljon meitä on täällä saman taivaankannen alla. En ole yksin. Enkä niin ainutlaatuinen, etteikö tuolla jossakin joku miettisi mielessään samankaltaisia ajatuksia ja kokisi samanlaisia tunteita. Tähtitaivasta katsellen ja tuntien, ettei ole ajatustensa kanssa yksin.

”Rahanarvoiset tavarat, joita kukaan ei halua”

Ylimääräisistä tavaroistaan eroon pyrkivä ihminen harmitteli jossakin päin nettimaailmaa, miten vaikeaa tavarasta on päästä eroon. Hän oli yrittänyt myydä tavaroitaan, mutta kukaan ei ollut niistä kiinnostunut.

Hän mietti mitä tekisi näille ”rahanarvoisille tavaroille, joita kukaan ei halua”. Muistaakseni hänen ratkaisunsa oli jatkaa tavaroiden säilyttämistä.

Tilanne on varmasti monelle tuttu. Omistajalleen tavaralla voi olla monenlaista arvoa, ja tavarasta maksettu hintakin vielä tuoreessa muistissa, mikä vaikuttaa kokemukseen tavaran rahallisesta arvosta. Myyntitilanteessa tavaran rahallinen arvo kuitenkin määräytyy sen mukaan, mitä ostaja haluaa tavarasta maksaa. Jos kukaan ei halua maksaa tavarasta mitään, rahallista arvoa ei ole.

Maailma hukkuu tavaraan. Sitä on kodeissa ylenmäärin, sitä on kaupat, kirpputorit ja kierrätyskeskukset täynnä, ja uutta valmistetaan jatkuvasti. Suurin osa tavarasta on heikkolaatuista ja lyhytikäistä halpatuotantoa, ja usein tuotantoketjussa on poljettu sekä ihmisiä että ympäristöä. Tavaroiden määrä on jo aikoja sitten korvannut laadun.

Tällä hetkellä tarpeettomista, käyttökelpoisista tavaroistaan pääsee vielä eroon ilmaiseksi. Mutta miten kauan? Ellei suunta pian muutu määrän tuottamisesta kohti laadukkaiden, pitkäikäisten ja korjauskelpoisten tavaroiden tuotantoa, voimme nähdä senkin päivän, että tarpeettomista tavaroista eroon päästäkseen joutuu maksamaan.

Tarpeettomien tavaroiden myynti vaatii aikaa ja vaivannäköä, eikä ajankäytöstään yleensä saa kummoistakaan korvausta – jos edes käy niin onnekkaasti, että joku tavaran haluaa ostaa, ja kauppa vielä toteutuu. Ostajien joukkoon mahtuu ”näyteikkunashoppailijoita”, jotka häviävät kuin savuna ilmaan, kun ostolupaukset pitäisi lunastaa. Osalla ostajista taas on omalaatuinen käsitys siitä, miten tavaran hinnasta reilusti sovitaan.

Mitä tarpeettomampi tavara on ollut, mitä vähemmän käyttöarvoa se on tarjonnut, sitä kalliimmaksi sen omistaminen on tullut. Tavarasta ei aiheudu kuluja vain ostohetkellä, vaan niitä riittää ostopäivästä luopumispäivään asti. Tavaroiden vaatima tila kodissa, kalusteet niiden säilyttämiseen, tavaroista huolehtiminen, niiden vakuuttaminen ja muuttaminen paikasta toiseen – mikään näistä ei ole ilmaista.

Käyttötavaroita hankkiessa edullisimmaksi tulee tuote, joka on aidosti tarpeellinen, säännöllisessä käytössä, käyttötarkoitukseensa juuri sopiva, pitkäikäinen, tavaran luonteen huomioiden korjattavissa, ja kenties vielä käyttöikänsä lopussa jatkokäytettävissä muuhun tarkoitukseen. Nämä odotukset täyttävä tuote on myös ympäristön kannalta hyvä hankinta.

Kun tavarat joka tapauksessa vaativat rahaa, aikaa ja vaivannäköä, näille parhaan vastineen saa panostamalla harkintaan ennen ostopäätöksen tekemistä. Tarpeettoman tavaran hankkimatta jättäminen on huomattavasti helpompaa kuin sen kanssa eläminen ja siitä eroon pääseminen.

”Anteeks vaan, mutta minä nyt vähän valkkaan!”

Olin kaupan hedelmäosastolla valitsemassa banaaneja, kun havahduin mietteistäni tähän uhmakkaaseen sävyyn lausuttuun ilmoitusasiaan. Vieressäni noin viisikymppinen nainen alkoi repiä useasta eri tertusta banaaneja itselleen. Ihmettelin tätä touhukasta toimitusta, ja odotin kunnes minulle jäisi tilaa ja rauha valita omat ostokseni.

Naisen jäljiltä jäi yksittäisiä hedelmiä, joissa ei ollut kerrassaan mitään vikaa. Keräsin ne pussiini ja lisäksi muutaman muun yksin tiskiin jätetyn banaanin.

Kaupalle nämä yksittäiset banaanit ovat ongelma, sillä ne päätyvät helposti hävikiksi. En käsitä miksi, mutta usein ihmisillä on tapana valita kokonainen terttu, josta he irrottavat haluamansa banaanit, vaikka hyviä irrallisiakin banaaneja olisi tarjolla. Tämä yksin jäävien banaanien ongelma valkeni minulle, kun näin erään kaupan hedelmätiskillä banaanikorin, johon oli kiinnitetty kyltti: ”Olen sinkku, osta minut!” Sen jälkeen olen kokonaisen tertun sijaan kerännyt banaaniostokseni ensisijaisesti irtonaisista banaaneista.

Banaanin kuori suojaa hedelmää todella hyvin. Mitä raaempi banaani, sitä paksumpi sen kuori on. Kun banaani ei ole vielä kypsä, kuoressa voi olla tummia, melko syviäkin kolhuja, mutta hedelmä on silti täysin vahingoittumaton.

Toinen kaupalle hävikkiä aiheuttava ilmiö ovat puristelijat. Miksi niitä hedelmiä on puristeltava niin voimallisesti, että niihin jää peukalonjälki? Puristelu ei tuo mitään sellaista tietoa hedelmän kunnosta, mitä ei hellemmällä käsittelyllä saisi.

Osaavat kaupat aiheuttaa hävikkiä hedelmäosastolla kyllä itsekin. En käsitä suurissa marketeissa yleistä tapaa kaataa esimerkiksi omenoita kuljetuslaatikoistaan suureksi keoksi, jolloin hedelmät kolhiintuvat jo esille laitettaessa. Siitä keosta ihmiset sitten yrittävät löytää virheettömiä yksilöitä.

Asiakas voi vähentää kaupan hävikkiä myös poimimalla koriinsa sen ehjän, mutta hieman kolhiintuneen pakkauksen. Kun sisältö on vielä pakkauksen suojassa, pieni kolhu ei haittaa. Metallisia säilykepurkkeja ei kannata kolhiintuneina ostaa, sillä niistä on voinut vapautua tuotteeseen terveydelle haitallisia aineita. Ostoskoria täyttäessään voi myös miettiä, tarvitseeko välttämättä sen kaikkein pisimpään säilyvän tuotteen, jos valittavana on eri parasta ennen tai käytettävä ennen -päiväyksillä merkittyjä tuotteita. Jos tuote on tarkoitus syödä tänään tai huomenna, siinä ei tarvitse olla päiväystä yhtään sen pidemmälle.

Vielä pari ajatusta ruoan muovipakkauksista.

Olen useamman kerran nähnyt mediassa jonkun paheksuvan kurkkujen pakkaamista siihen ohueen muovikelmuun. He ovat olleet sitä mieltä, että kyse on ylipakkaamisesta, ja kurkut voisi myydä kokonaan ilman pakkausta.

Oletteko ostaneet kurkkua ilman pakkausta? Tiedättekö, miten pitkään se säilyy pakkaamattomana?

Ilman sitä ohutta muovikelmua kurkku on kirjaimellisesti tuoretuote. Se on syötävä käytännössä saman tien, sillä se nahistuu todella nopeasti. Seuraavana päivänä se on jo kovin eri näköinen kuin ostettaessa. En olisi uskonut, ellen olisi itse kerran ostanut kurkkua ilman sitä muovikelmua.

Moni kuluttaja voisi tulla toisiin ajatuksiin (muovi)pakkausten tarpeellisuudesta, kun ruoka ei enää säilyisikään totuttuun tapaan, vaan ruokahävikki lisääntyisi. Pakkausten tehtävä on suojata tuotetta ja pitää se syömäkelpoisena, ei pakkauksia huvikseen ja vain pakkaamisen ilosta käytetä.

Ruokapakkausten hiilijalanjäljen sijaan pitäisi olla huolissaan ruokahävikistä ja tehdä siitä loppu. Jo yhden syömättä jääneen ja hävikkiin joutuneen leipäpalan hiilijalanjälki on suurempi kuin leivän pakkaamisessa käytetyn pussin hiilijalanjälki.

Olisiko vuosikymmenien saatossa kokoa kasvaneilla jääkaapeilla ja ruokahävikin suurella määrällä yhteys? Onhan se kummallista, että perhekoot ovat pienentyneet, mutta jääkaapit suurentuneet. Ei ihme, jos sinne jättikaapin uumeniin hukkuu syömäkelpoista ruokaa, joka seuraavan kerran tavattaessa onkin jo pilalla. Pienempi jääkaappi voi olla monellakin tavalla ekoteko.

Lukemista

Olen kirjoittanut ruokahävikistä aiemmin otsikolla Näin lopetat kotitaloutesi ruokahävikin.

Luke: Ruokahävikki ja ruokajärjestelmän kiertotalous

Mtv: Miksi kurkku pakataan muoviin? Selvitimme kauppojen pakkaussalaisuudet

Kuin vieraalta planeetalta

Vietin suuren osan kesästäni melko vaatimattomissa olosuhteissa.

Peseytymistä edelsi puiden kantaminen ja kantoveden lämmittäminen saunan vesipadassa. Puhtaiden vaatteiden loppuessa toiveena oli saada koko päiväksi aurinkoinen ja tuulinen sää, jotta pyykinpesu ja vaatteiden kuivaaminen taivasalla onnistuisi. Jos sää päivän mittaan muuttui pilvisemmäksi tai tuuli tyyntyi, vettä tippuvana ripustetut pyykit olivat vielä illallakin kosteita. Kun sadepäivät viilensivät sisätilat koleiksi ja kosteiksi, oli edessä puiden kantaminen sisään ja tuhkien vieminen ulos, ennen kuin kamiinan suloinen lämpö tekisi palelemisesta lopun.

Lähimpään ruokakauppaan oli yli viiden kilometrin pyörämatka. Siitä viimeisen kilometrin sai taittaa turvallisesti ja alkumatkaan verrattuna suorastaan ylellisesti pyörätietä pitkin, tarvitsematta pelätä joutumista tukkirekan kanssa yhtaikaa samalle kapealle ja mutkaiselle tielle.

Vaatetuksen alkuperäinen tarkoitus suojata ja säädellä kehon lämpötilaa nousi keskiöön ohi muiden merkitysten. Kun ulkona satoi kaatamalla vettä, ja vaatteeni odottivat likaisina pyykkipäivää, ei ollut juuri merkitystä minkä näköinen tai monenko kymmenen vuoden takaa lainaksi saamani vaate oli. Pyykinpesua piti siirtää eteenpäin myös silloin, kun aurinkoiselle päivälle oli muuta tärkeää käyttöä, eikä kaikkea ehtisi tai jaksaisi samana päivänä tehdä.

Kun sietämätön helle jatkui päivästä toiseen, eikä pyöräily kauppaan tuntunut mahdolliselta, sai tuntea kiitollisuutta, kun ruokakaapista löytyi jotakin syötävää vielä yhdeksi päiväksi. Kun näitä päiviä sattui useita peräkkäin, ja kaurahiutaleetkin alkoivat olla lopussa, kauppapäivästä tuli juhlapäivä.

Tärkein arjen sujumista määrittävä tekijä oli sää. Olosuhteet, joissa puhtaus ja puhtaat vaatteet, lämpö ja ruoka eivät olleet itsestäänselvyyksiä, palauttivat mieleen mikä on tärkeää.

Kotiinpaluu vaatimattomista, luonnonläheisistä olosuhteista on aina aiheuttanut minulle sopeutumisvaikeuksia, mutta tänä vuonna niiden voimakkuus ylitti kaikki aiemmat kokemukseni. Tunsin itseni täysin vieraantuneeksi kaupunkiympäristöstä ja kaikkialta vyöryvästä kulutuskulttuurista.

Oireet alkoivat jo kesällä, kun kävin kotona voidakseni hoitaa edellisessä kodissani asunutta kissaani. Homman etuihin kuului mahdollisuus katsoa televisiota. Olin jo pitkään suosinut Ylen radio- ja tv-kanavia, joten päätin katsoa millaista tarjontaa muilta kanavilta tulisi.

Tuntui kuin olisin seurannut sivusta täysin vierasta maailmaa. Jos kokemusta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se voisi olla ontto.

Katsoin ihmeissäni ohjelmatarjontaa, josta ei ollut kuin aivojen turruttamiseen. Osa ohjelmista oli silkkaa markkinointia, pyrkimyksenä erilaisten tuotteiden ja palveluiden myynnin kasvattaminen. Joidenkin käsikirjoitus oli niin teennäinen ja tuotesijoittelua päin kasvoja hierova, että mietin miten yksinkertaisina katsojia oikein pidetään.

Mainokset jatkoivat samalla linjalla. Olen kauan sitten kuullut tutkimuksesta, jonka mukaan me suomalaiset poikkeamme monista muista kansoista siinä, miten reagoimme mainoksiin. Jos suomalainen kokee mainoksen ärsyttävänä, tuote päätyy helposti muistilokeroon otsikolla ”tuota en ainakaan osta!”. Ehkä kyse on siitä, ettei tee mieli suosia yritystä, joka pitää potentiaalista asiakastaan vähä-älyisenä.

Katsojan aliarvioinnin lisäksi mainoksista jäi mieleeni vain yksi asia. Kovasti kannettiin huolta unelmien toteutumisesta. Lainaa oli tarjolla vain muutamassa minuutissa kaiken mahdollisen hankkimiseksi.

Kaupungilla liikkuessani alennuskampanjoita ja mitä hullumpia päiviä oli tarjolla milloin missäkin. Osta, niin säästät! Kulutusmahdollisuuksia elämänsisällöksi ja kotien täyttämiseksi oli joka nurkalla.

Aivan kuin olisin yhtäkkiä saanut silmälasit, joiden läpi kulutuskulttuurin irvokkuus ja onttous korostui. Eivät nämä ajatukset uusia olleet, mutta ennen minun oli helpompi ohittaa ne ja elää omassa pienessä kuplassani.

Kun tuuletin iltaisin ranskalaisen parvekkeeni ovesta, sain muistutuksen siitä, mitä kaupunkiin palatessani olin jättänyt taakseni. Vuorokaudenajasta riippumatta vastassa oli lukuisien talojen katoilta kuuluva ilmanvaihtokoneiden melu. Liikenteen melua riitti lähes yhtä paljon. Pahinta oli puute raikkaasta hengitysilmasta. Päivästä toiseen ilmassa haisi kaupungin pöly ja pakokaasu, kunnes vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen, satoi tarpeeksi ja ilma puhdistui.

Mielenkiintoista on ollut huomata, miten nämä ympäristönvaihdokset ovat minuun vaikuttaneet.

Kesällä, kun minulla oli hiljaisuutta, luontoa ja puhdasta ilmaa, tunsin oloni tasapainoiseksi ja tyytyväiseksi. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin. Kaupunkiympäristössä kaikki nuo tärkeät asiat ovat vähissä, ja niiden tilalle tarjotaan ostoksia ja kuluttamista. Todella surkea vaihtokauppa.

Ikkunastani avautuu tuttu maisema, jota olen nyt kaksi vuotta katsellut. Tämän kesän jälkeen se ei ole näyttänyt enää samalta. Minä en ole enää sama.

Sääntelyä ja ohjaustoimia odotellessa

Maanantaina julkaistu ilmastopaneeli IPCC:n raportti lisäsi kierroksia ilmastonmuutoskeskusteluun.

Jos ilmastopäästöjen aiheuttama maapallon keskilämpötilan nousu aiotaan saada rajattua korkeintaan 1,5 asteeseen esiteolliseen aikaan verrattuna, kuten Pariisin ilmastosopimukseen on kirjattu, on toimien oltava kunnianhimoisempia kuin mihin maailman valtiot tähän mennessä ovat lupautuneet. Tämänhetkiset päästövähennyslupaukset tarkoittaisivat yli kolmen asteen lämpenemistä.

Raportin julkistamista seurannut keskustelu on ollut kiinnostavaa seurattavaa. Ihmiset vaativat poliitikoilta konkreettisia toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Osa poliitikoista näyttää jatkavan samoja ympäripyöreitä puheita kuin tähänkin asti, mutta todellista kiinnostusta asian edistämiseksi ei näytä liiaksi olevan. Nämä ”juhlapuhujat” ovat usein lähellä eläkeikää olevia miehiä. Konkreettiset ja kunnianhimoiset toimenpide-ehdotukset ja vaatimukset toimeen ryhtymisestä tulevat pääasiassa poliitikkojen nuoremmalta polvelta ja naisilta.

Kansalaisten käymässä ilmastonmuutoskeskustelussa yksi asia on ihmetyttänyt minua jo vuosien ajan, ja sama puhe näyttää jatkuvan edelleen.

Ilmeisen suuri joukko ihmisiä odottaa poliittisia ohjaustoimia oman paljon ilmastopäästöjä aiheuttavan toimintansa suitsimiseksi. He osaavat määritellä hyvinkin tarkkaan ne asiat, joita ulkopuolisen tahon tulisi heidän elämässään rajoittaa.

Miksi he eivät tee näitä tekoja itse? Miksi tarvitaan arvovaltainen ulkopuolinen taho antamaan sopivasti keppiä – harva heistä tuntuu odottavan porkkanaa – näiden elämäntapamuutosten toteutumiseksi?

Eikö ole raskasta elää oman arvomaailmansa vastaisesti? Tuntea huonoa omatuntoa lomalentoja varatessaan, tarpeettomasti autolla ajaessaan tai poimiessaan ostoskärryyn taas lihaa, vaikka tuntisi tarpeelliseksi toimia toisin? Miksei huono omatunto riitä tekemään parempia valintoja? Miksi sen huonon omatunnon liennyttäminen halutaan ulkoistaa jonkun ulkopuolisen tehtäväksi?

Ihmettelen tätä siksi, että minulle olisi äärimmäisen raskasta elää oman arvomaailmani vastaisesti. Sisäisten ristiriitojen kanssa eläminen on kuormittavaa, varsinkin silloin kun kyse on jokapäiväisistä valinnoista. Elämä on huomattavasti onnellisempaa ja kevyempää, kun teen omien arvojeni mukaisia valintoja.

Asia ihmetyttää minua myös siksi, että useimmiten ihmiset kaipaavat vapautta ja inhoavat ylhäältä tulevia vaatimuksia. Kun sitä vapautta valintojen tekemiseen olisi tarjolla, halutaankin, että se vapaus otettaisiin pois ja tehtäisiin omatuntoa rasittavien valintojen tekeminen kalliiksi, hankalaksi tai mahdottomaksi.

Olen siitä ehdottomasti samaa mieltä, että ohjaustoimia tarvitaan. Kaikilla elämänalueilla tulisi suosia vähemmän päästöjä tuottavia vaihtoehtoja, ja näitä kohti tulisi kannustaa. On jo pitkään nähty tärkeäksi, että saastuttaja maksaa, ja tämän tulisi kauniin ajatuksen lisäksi näkyä myös käytännössä.

Mutta meillä jokaisella on mahdollisuus arkisiin ympäristötekoihin jo nyt. Ei tarvitse jäädä odottelemaan. Mitä parempi taloudellinen asema, sitä enemmän vaihtoehtoja on tarjolla.

Elämäntilanteita on erilaisia, eivätkä kaikille sovi samanlaiset keinot. Jos omatunto kolkuttaa, tiedät jo missä kohtaa haluaisit toimia toisin.

P.S. Jos kuulut näihin sääntelyä ja ohjaustoimia odottaviin ihmisiin, ensi kevään eduskuntavaalit antavat mahdollisuuden vaikuttaa asiaan. Kannattaa ottaa tarkkaan selvää puolueiden ja ehdokkaiden näkemyksistä ilmastonmuutoksen suhteen, jotta erottaa juhlapuheet todellisista aikomuksista. Nykyisiin kansanedustajiin voi olla yhteydessä sähköpostilla vaikka heti.

Romuhuone

Minua on ihmetyttänyt ilmiö nimeltä romuhuone.

Kyse on siis kodissa olevasta huoneesta, jonka alkuperäinen tarkoitus on ollut toimia esimerkiksi työ- tai vierashuoneena. Ehkä se on aikoinaan palvellut nyt jo kotoa muuttaneen lapsen huoneena. Tai sitten sillä ei ole erityistä tarkoitusta koskaan ollutkaan. Ehkä huoneen suunnittelu ja kalustaminen on jäänyt kokonaan puolitiehen, eikä sitä ole koskaan oikeastaan otettu aktiiviseen käyttöön.

Jossain vaiheessa huoneeseen on alkanut kerääntyä tavaraa. Pikkuhiljaa siitä on muodostunut paikka tavaroille, jotka ovat ehkä menossa jonnekin tai tulossa jostakin, tai joiden suhteen pitäisi tehdä jonkinlainen päätös. Annetaanko pois vai kuuluisiko jo roskiin? Pitäisikö korjata? Jos joku kuitenkin tarvitsisi?

Kun huoneeseen on viety ne muutamat jotakin odottavat tavarat, pussit tai laatikot, suunta on selvä. Huone alkaa kerätä tavaraa kuin magneetti, ja siitä tulee kaiken epämääräisen varasto, jonka sisällöstä kukaan ei jonkin ajan kuluttua ole enää selvillä.

Romuhuone syntyy tekemättömistä päätöksistä. Kun päätöksiä ei tehdä silloin kun niiden aika on, vaan päätöksentekoa lykätään ajatellen, että se onnistuisi paremmin joskus myöhemmin. Miten todennäköistä on, että tällainen parempi aika tosiaan tulee? Sitä odotellessa tilanne voi yllättävän pian päästä niin pahaksi, että huoneen ovelta kurkkaaminen aiheuttaa puristusta rinnassa ja tarpeen sulkea ovi pysyvästi.

Harva varmaankaan kaipaa kotiinsa romuhuonetta. Jos haluaa välttyä sellaisen saamiselta, kannattaa alkaa toimia heti kun huomaa, että tavaramäärä ja epäjärjestys huoneessa alkaa kasvaa. Kun huone jo muistuttaa varastoa, sen selvittäminen vaatii paljon enemmän sinnikkyyttä ja aikaa.

Mitä jos romuhuone on jo päässyt syntymään ja siitä haluaa päästä eroon?

Asuminen on kallista. Sen sijaan että arvokkaita neliöitä käyttäisi todennäköisesti tarpeettoman tavaran säilyttämiseen, sitä voisi käyttää johonkin hyödylliseen, iloa tuottavaan tai jopa ylelliseen. Mitä se voisi olla?

Innostavin ja motivoivin tapa romuhuoneen raivauksen käynnistämiseksi voisi olla miettiä ennakkoluulottomasti niitä monia käyttömahdollisuuksia, mitä huoneella voisi olla.

Voisiko huonetta käyttää hyödyksi jonkin jatkuvasti arjessa vastaan tulevan ongelman ratkaisemiseksi? Tarvitaanko selkeää säilytystilaa, jossa kaikille tavaroille on oma paikkansa? Pyörivätkö lukuisat harrastusvälineet jatkuvasti jaloissa, koska niille ei ole paikkaa? Tarvitaanko kunnollinen vierashuone, joka on aina valmiina vastaanottamaan tärkeitä ihmisiä? Rauhallinen huone johon vetäytyä hiljaisuuteen, kuuntelemaan musiikkia, meditoimaan, joogaamaan, venyttelemään tai vain lepäämään? Harrastehuone, jonne ompelutarvikkeet, rakenteilla olevan pienoismallin tai 10 000 palan palapelin voi rauhassa jättää odottamaan seuraavaa kertaa?

Kun on tiedossa, mihin huonetta halutaan käyttää, itse raivaustyö alkaa innostaa ihan eri tavalla. Tavaroita lajitellessa kannattaa pitää mielessä, että ongelma syntyi alunperin päättämättömyydestä. Kategoria ehkä/en tiedä/mietin myöhemmin kannattaa siis unohtaa, koska päätösten lykkäämistä on tehty jo riittämiin. Päätösten aika on nyt.

On myös olemassa se vaihtoehto, että koti on yksinkertaisesti liian suuri. Mitä enemmän tilaa on käytettävissä, sitä vähemmän tavaroita hankkiessa välttämättä tulee mietittyä tavaran sijoittamista kotona. Tavaroita, myös pian tarpeettomiksi jääviä, voi kertyä helpommin.

Pienempi koti ratkaisee monta ongelmaa. Pienemmässä tilassa ei pääse syntymään niin suurta kaaosta. Kun ei ole ylimääräistä tilaa, hankintoja joutuu miettimään tarkemmin. Rahaa säästyy käytettäväksi tavaran sijaan vaikka kokemuksiin, harrastuksiin ja uuden oppimiseen.