Miten välttää kaipaamasta pois annettuja tavaroita?

Tavaroita vähentäessä herää monenlaisia kysymyksiä. Ehkä eniten luopumista jarruttaa epävarmuus siitä, että jos nyt annan tämän tavaran pois, niin mitä jos kadun sitä myöhemmin? Mitä jos kaipaan sitä takaisin, mitä jos sittenkin tarvitsisin sitä?

Kannattaa muistaa, että tavaran vähentäminen ei ole itseisarvo. Tarkoitus on luopua turhasta, jotta voi saada aikaa ja energiaa itselle merkityksellisille asioille. On hyvä pitää kirkkaana mielessään, mihin tavaroita vähentämällä pyrkii.

Marie Kondon neuvo osuu mielestäni oikeaan. Jos tavarasta tuntuu vaikealta luopua, älä pakota itseäsi luopumaan. Anna ajan kulua ja katso miten tilanne kehittyy.

Toisaalta voi miettiä myös sitä, miten suurta suunnanmuutosta elämäänsä tavoittelee. Minkä verran epämukavuutta olen valmis sietämään saadakseni haluamani? Millaisia asioita laitan etusijalle elämässäni, ja mistä kaikesta olen valmis luopumaan niiden vuoksi?

On tavaroita, joiden on helppo huomata olevan sitä turhaa, josta voi huoletta luopua. Entä ne tavarat, joiden kohdalla on epävarma? Miten voisi yrittää varmistua, ettei niitä jäisi kaipaamaan?

Ehdotan mietittäväksi muutamaa kysymystä. Mitä enemmän kyllä-vastauksia, sitä tarkemmin on syytä miettiä, kannattaako tavarasta luopua.

1. Liittyykö tavara elämäni merkityksellisiin asioihin? Harrastukseen, jonka koen tärkeäksi ja josta saan iloa?

2. Jos luopuisin tavarasta, olisiko se vaikea tai mahdoton korvata tarvittaessa vastaavalla? Syitä voi olla monia, esimerkiksi tavaran rahallinen arvo, sen harvinaisuus, saatavuusongelmat, vastaavan tavaran heikompi laatu jne.

3. Onko tavaralla erityistä muistoarvoa? Onko se ainoa tähän kyseiseen asiaan liittyvä tavara?

4. Olenko aiemmin luopunut kevyesti tavarasta, ajatellen sen merkityksen vähäiseksi, mutta myöhemmin syvästi kaivannut sitä?

Muutaman viime vuoden kuluessa olen määrätietoisesti luopunut suuresta määrästä tavaraa. En ole kaivannut yhtäkään, enkä usko kaipaavani jatkossakaan. Ajattelen tämän johtuvan seuraavista asioista:

Tiedän mitä elämältäni haluan. Tunnen itseni ja toiveeni. Kun tunnen elämäni kantavat peruspilarit, joita eivät elämänmuutokset tai vuodet huojuta, voin päättää luopua pysyvästi tavaroista, joita ilman tiedän voivani tulla toimeen.

En anna tavaroille elämässäni kovin suurta painoarvoa. Tavaroiden pääasiallinen tehtävä on olla avuksi erilaisten tehtävien suorittamisessa. Tarvitsemieni apuvälineiden valinta on suhteellisen helppoa, ja muusta voin luopua.

En siedä turhaa työtä, ajanhukkaa ja tavaroita, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Minulla ei ole rajattomasti aikaa ja energiaa, enkä halua tuhlata niitä turhiin asioihin. On helppoa luopua tavaroista, joihin liittyy enemmän mitä tahansa painolastia kuin iloa. En jää niitä kaipaamaan.

Hyväksyn luopuessani virheen mahdollisuuden, ja olen valmis elämään sen kanssa. En luovu mistään ajattelemattomasti. Jos elämäni muuttuu tavalla, jota en osannut aavistaa, niin käyköön niin. Elämässä on lukuisia merkityksellisempiä asioita kuin tavarat. Olemme hyviä antamaan (tai suorastaan keksimään) tavaroille merkityksiä, mutta siitä huolimatta ne ovat vain tavaroita.

Luotan muistavani mitä on tarpeen muistaa. Vaikka kaikki muu katoaisi, elämässä tulee aina olemaan kuluva hetki. Toivon, että haluan aina käyttää sen muulla tavoin, kuin menneiden kertaamiseen muistotavaroiden avulla. Luotan, että kaikki muistamisen arvoinen löytyy mielestäni. Muistot, tavaroiden herättäminä tai ilman niitä, ovat monenlaisten tunteiden sävyttämiä tulkintoja tapahtuneesta. Heijastumia toiveista ja haaveista, vain harvoin jos koskaan objektiivista tietoa. Ajattelen, että kaikki on enemmän tai vähemmän kuvitelmaa, mitä tavaran avulla muisteleminen ei muuta.

En jää miettimään menneitä. Jos mieleeni juolahtaa, että nyt voisin käyttää jotakin tavaraa, jonka laitoin jo pois, ratkaisen asian toisella tavalla. On turha jäädä miettimään asiaa, jolle en voi enää mitään.

Keksitkö tarpeen tavaralle jo kotona vai vasta kaupassa?

Olen useampaan kertaan kirjoittanut, että en ennen minimalismin löytämistä ollut mikään himoshoppailija. Kiertelin kyllä silloin tällöin kaupoissa aikaa kuluttaakseni ja ostin tavaroita itseäni piristääkseni.

Ajattelin olevani harkitsevainen kuluttaja ja ostavani vain tarpeellista.

Näin jälkikäteen katson asiaa hieman toisin.

Kirjoitin erilaisista ajattelutavoista suhteessa tavaran tarpeellisuuteen. Ajattelen tavaran tarpeelliseksi, kun se on mahdollisimman välttämätön. Sama ajatus pätee tavarasta luopuessa ja uutta hankkiessa. En tee heräteostoksia, ja käyn kaupassa pääasiassa vain kun tarvitsen jotakin. Tunnen toiveeni ja tarpeeni tarkkaan ja tiedän millaista tuotetta olen hakemassa.

Ennen suhteeni tavaran tarpeellisuuteen oli toisenlainen. Kiertelin kaupoissa ihan vain katsomassa, mitä kaikkea oli tarjolla. Ajattelin, että selkeän käyttötarkoituksen omaava tavara on tarpeellinen. Sillä ei ollut juuri merkitystä, että samankaltaisia tavaroita oli jo tarpeeksi tai ylikin, sillä ”ainahan lakanoille/astioille/muille käyttötavaroille on käyttöä”.

Alennusmyynnit olivat loistavia tarpeellisten tavaroiden löytöpaikkoja.

”Katsohan, laadukas kulho, vaikka leivontaan. Tuo esiteltiin juuri sisustuslehdessä x. Siitä tulee ihan mieleen mummola ja 1950-luku. Kaunis malli ja sopisi meidän keittiöömme, onpa edullinen! Kyllähän tällaiselle aina käyttöä on? Voisi olla monessa käytössä kätevä? Ihan tarpeellinen kun leipoo tai jossain muussa tarkoituksessa…”

Aika moni tavara päätyi meille aikoinaan niin, että näin jotakin silmää miellyttävää, ja keksin sujuvasti lennosta tarpeen näkemälleni. Jotenkin muistelen, etten aina tainnut itsekään uskoa ääneen lausumiini ajatuksiin, kunhan vain halusin jotakin. Tämä kulho taisi olla sellainen ostos.

Meillä on siis keittiön kaapissa monikäyttöinen kulho. Niin monikäyttöinen, että aina kun sitä tarvitaan, se on tiskattava ensin pölystä puhtaaksi. En muista että sitä olisi käytetty kuin yhteen tarkoitukseen: siihen on sekoitettu tzatziki. Kerran, kaksi kesässä. Kunnes laiskistuin, kun löysin kaupasta hyvän tuotteen, joka ei kaipaa lisäksi kuin tuoretta kurkkua ja ehkä tilliä, jos sitä sattuu olemaan.

Kaikkeen muuhun kulho tuntuukin olevan vääränkokoinen tai -muotoinen. Ainakin se on jo vuosikausia odotellut käyttöä.

Miten paljon tuosta kulhosta on ollut iloa ostamisen jälkeen? Aika vähän. Sen tiskaaminen aina ennen käyttöä on tuntunut turhauttavalta, osoittaahan se selvästi, että ostos oli varsin tarpeeton. Kulho on ollut vain kaapin täytteenä, pölyä keräämässä.

Minun on ollut helppo luopua tavaroista, mutta jostain syystä tämän kanssa mietin vielä. Sen lasite kiiltää niin kauniisti. (Minkä vuoksi en raaski käyttää sitä esimerkiksi sauvasekoittimen kanssa.) Käyttämämme lautaset sopivat hyvin sille kanneksi tarvittaessa. (Onhan sekin jotakin?)

Vielä kun näyttäisi siltä, ettei meillä käytetä enää maitotuotteita, niin kulho jäänee tarpeettomaksi. Jos vegaanisen version keksisin, tekisin sitä mieluusti pienemmän määrän kerrallaan.

Annan kulholle syksyyn asti armonaikaa. Ellei ennen sitä ole ilmennyt välttämätöntä käyttötarvetta, kulho saa mennä. Enköhän minä sitä jo tarpeeksi ole tiskaillut.

Mitä minimalismilta toivoin ja miten se pääsi yllättämään

Löytäessäni minimalismin nelisen vuotta sitten, en osannut aavistaakaan, mitä kaikkea se toisi tullessaan.

Halusin elämästäni yksinkertaisempaa. Halusin vähemmän tavaroita ympärilleni. Ne veivät aikani ja voimani, olin lopen kyllästynyt siihen, miten ne hallitsivat minua. Halusin päästää irti epäolennaisesta ja keskittyä siihen, mikä on merkityksellistä.

Tavaroiden vähentäminen toi energiaa, sillä näin konkreettisesti, millainen vuori ajanhukkaa poistui kotoamme. Ei enää jatkuvia valintoja, loputonta järjestelyä, toimimattomia ja ahtaita kaappeja, siivousta vaikeuttavia, liiallisia koristeita ja tiellä olevia tavaroita.

Tärkeiden ja iloa tuottavien tavaroiden seulominen kaiken kotiin kertyneen keskeltä opetti minulle paljon itsestäni. Se sysäsi liikkeelle muutoksen ajattelussani ja elämän kokemisessa. Valheelliset ja tehokkaan markkinoinnin luomat merkitykset, joita olin tavaroille aiemmin antanut, pyyhkiytyivät pois yksi kerrallaan. Jäljelle jäi vain olennainen.

Usein asioiden oikean laidan näkee vasta, kun niitä katsoo kauempaa.

Kun katson ajassa taaksepäin, huomaan, miten materia ja markkinointi minua aikoinaan pyörittivät. Minua, mielestäni varsin maltillista ja kriittistä kuluttajaa, joka ei juuri turhia ostellut.

Tavara vei suuren osan ajastani ja ajatuksistani. Selasin mainoksia ja katalogeja, luin sisustuslehtiä ja haaveilin tavaroista, kävin alennusmyynneissä, kiertelin kaupoissa ja piristin itseäni tavaroilla. Katsoin kotiani miettien, miten sitä voisi muuttaa, piristää ja parantaa. Samoin ajatuksin katsoin itseänikin.

Annoin tavaralle tolkuttoman paljon merkitystä. Annoin sen vaikuttaa mielialaani, käsitykseeni itsestäni, omasta arvostani ja kodistani.

Kaikki tuo tuntuu nyt hyvin vieraalta, kuin toiselta maailmalta. Elämältä, jota en enää ymmärrä. Annoin elämäni tehokkaan markkinointikoneiston käsiin. Annoin sen vaikuttaa elämäni sisältöön ja merkitykseen. Mitä siltä sain?

Ennen kaikkea tyytymättömyyttä. Maailmassa oli valtavasti kaikkea kivaa, mitä minulla ei ollut, ja mihin minulla ei ollut varaa. Näin itsessäni ja kodissani korjattavia puutteita. Jatkuva uusien tavaroiden katselu sai minut kyllästymään omiini, ja kotini näyttämään kulahtaneelta ja nuhruiselta.

Velkaa en sentään saanut aikaan, mutta kaikki meni mitä tulikin. Muistan miten maksoimme usein ruokaostoksia luoton puolelta, kun käytössä olevia varoja ei enää ollut. Suuremmat mieliteot tuntui tavalliselta maksaa luotolta (kaikki maksettiin seuraavassa kuussa pois, ilman korkokuluja), mutta ruokaostosten maksaminen luotolta hävetti minua joka ainoa kerta.

Muistan miten sanoin tuohtuneena pankkineuvojalle, että ei minun tuloistani ole mahdollista säästää. Pidin häntä elämästä vieraantuneena ääliönä, kun edes ehdotti moista.

Miten paljon elämäni onkaan muuttunut. Miten paljon minä olen muuttunut.

Tarpeettomien asioiden vähentäminen elämästä lisäsi aikaa ajatella. Elämää, maailmaa, itseäni, muita, näiden suhdetta.

Kun lakkasin antamasta materialle enemmän arvoa kuin se ansaitsee, löysin elämääni turvallisuutta. Aloin luottaa tulevaisuuteen ja itseeni. Vahva menettämisen pelkoni väheni.

Irrottauduttuani kulutuskeskeisestä elämäntavasta, ja vähennettyäni suuren määrän tavaraa, löysin tyytyväisyyden siihen mitä minulla on. Samalla sitten kun jäi menneisyyteen.

Ilokseni jouduin myöntämään pankkineuvojani olleen oikeassa. Pienistä tuloistani huolimatta voin säästää. Sitä saa kulumaan yllättävän paljon rahaa ostaessaan ”vain tarpeellista”…

Kieltäydyin tuntemasta kiirettä, ja opin olemaan läsnä kuluvassa hetkessä. Tuo yksi ainoa päätös muutti elämäni huomattavasti merkityksellisemmäksi. Se valoi minuun tyyneyttä ja rauhaa.

Kohdistin katseeni uudella tavalla ja elämä täyttyi kauneudesta. Pieniä, arkisia ilon aiheita alkoi löytyä tulvimalla. Kiitollisuutta ei tarvitse etsiä, se on tässä.

Opin hyväksymään elämän sellaisena kuin se on, haluamatta muuttaa sitä toisenlaiseksi. Tuli mitä tuli, selviän siitä.

Aloin nähdä ja kuulla kumppanini paremmin. Arvostaa häntä sellaisena kuin hän on. Katsoa hänessä asioita, joilla on merkitystä, ja ohittaa epäolennaisuudet. Samaa harjoittelen suhteessa muihinkin ihmisiin.

Tässä sitä nyt ollaan.

Toivoin minimalismilta helpotusta arkeeni ja enemmän aikaa itselleni tärkeille asioille.

Olen saanut kokea asioita, suuria ja merkityksellisiä, joita en uskonut koskaan voivani saavuttaa. Tässä on niistä vain osa, listaa voisi jatkaa edelleen. Elämäni on keventynyt huomattavasti.

Kuulostihan se ymmärrettävältä, että kun kuorii turhan pois tieltä, olennainen pääsee nousemaan esiin.

Mittakaava vain pääsi yllättämään.

Tavaran vähentäminen: tarpeellisen tavaran käsitteestä

Olen huomannut, että käsite ’tarpeellinen tavara’ ei ole tavaroista luopuessa ollenkaan niin yksiselitteinen kuin voisi luulla. Asiaa voi katsoa ainakin neljästä näkökulmasta.

1. ”Käytän tavaraa säännöllisesti, saadakseni tehtyä asian x. Tavaralle ei ole korvaajaa, joten se on tarpeellinen.”

2. ”Olen käyttänyt tavaraa silloin tällöin, ja saatan käyttää sitä vielä joskus. Tavaralle ei ole korvaajaa, joten se on tarpeellinen.”

3. ”Tavaraa voisi käyttää asiaan x, joten se on tarpeellinen, vaikka saman asian ajavia tavaroita on useita.”

4. ”Tavaraa voisi käyttää jossakin asiassa jollakin tavalla hyödyksi, joten se on tarpeellinen.”

Nämä neljä tapaa ajatella ovat karkeita periaatteita, joiden väleihin sopii muunnelmia. Ajatukset vaihtelevat myös riippuen siitä, millaisesta tavarasta on kysymys.

Erilaisten ajatusmallien taustalla on erilainen suhtautuminen seuraavaan kysymykseen:

Miten välttämätön tavaran tulee olla ollakseen tarpeellinen?

Turhista tavaroista luopuessa ajatusmallilla on vaikutuksensa siihen, miten helppoa tai vaikeaa luopuminen on. On selvää, että tavaran tarpeellisuutta ensisijaisesti sen välttämättömyydestä käsin pohtivan (ajatusmalli 1) on helpompi luopua tavaroista, kuin tavaroita niiden käyttömahdollisuuksista käsin miettivän (ajatusmalli 4). Välttämättömyyksiä on huomattavasti vähemmän kuin potentiaalisia käyttömahdollisuuksia.

Itse ajattelen pääasiassa kohdan yksi mukaisesti. Haluan omistaa tavaroita, jotka ovat mahdollisimman välttämättömiä ja monikäyttöisiä.

Poikkeuksiakin on: ainakin toistaiseksi omistan sukset ja muutamia muita urheiluvälineitä, joita en ole käyttänyt useampaan vuoteen. (Suhtautumiseni näiden tarpeellisuuteen elämässäni on työn alla.) Lisäksi monia tavaroita on enemmän kuin yksi, jos elämä vain yhden kanssa olisi turhan hankalaa. Selvimpänä esimerkkinä tällaisista tavaroista ovat vaatteet ja kengät.

Päättäessäni tarvitsenko jotakin tavaraa vai en, mietin sen välttämättömyyttä useammalta kantilta.

1. Onko tavara välttämätön tehtävän x suorittamiseksi?

2. Voisiko saman asian tehdä toisella tavalla, yhtä kätevästi tai kätevämmin, ilman tätä tavaraa? (Tarkoitus on yksinkertaistaa elämää, ei vaikeuttaa sitä.)

3. Onko minun välttämätöntä tai tarpeen tehdä lainkaan tehtävää x?

Kun tavaroiden tarpeellisuuden kokee ensisijaisesti niiden välttämättömyyden kautta, luopuessa on paljon tilaa järkiperäiselle päätöksenteolle. Jos tällä hetkellä, oman elämäntapani ja itseni tuntien, koen ettei tavara ole välttämätön, se tuskin tulee olemaan sitä myöhemminkään. Voin päättää, hyvillä mielin, tulla toimeen ilman sitä.

Tiedätte varmaan ilmiön, kun jotakin tavaraa tarvitsee heti, kun siitä on luopunut?

En muista, että itselleni olisi koskaan käynyt näin. Ajattelen sen johtuvan ajatusmallistani. Lähes aina asian voi hoitaa toisella tavalla tai jättää kokonaan hoitamatta. Kaikkia ideoitaan ei myöskään tarvitse kuunnella, suurin osa ”tarpeista” on silkkaa keksintöä eikä suinkaan todellisia.

Ihmisten erilaiset ajatusmallit konkretisoituvat tilanteina, joita toisenlaisen ajattelutavan omaavan voi olla hyvin vaikea käsittää.

Tunnen hämmennystä, kun ihminen etsii kuumeisesti viidettä tavaraa x, sen sijaan että käyttäisi jotakin neljästä saatavilla olevasta. Tai kun hän harmittelee pois laittamaansa tavaraa, koska keksi sille juuri käyttöä. Minun nähdäkseni nimenomaan keksi käyttöä, joka ei ole välttämätöntä, ei edes tarpeellista, vaan silkkaa ajatuskiusaa, jolle voisi vain viitata kintaalla ja keskittyä johonkin tärkeämpään.

En halua omistaa tavaroita varmuuden vuoksi, tai jos vaikka joskus sattuisin keksimään niille käyttöä. Päinvastoin, haluan oppia tulemaan toimeen vähällä, olemaan ilman ja jättää omaan arvoonsa vailla todellisuuspohjaa olevat ”tarpeet” ja keskittyä materian sijaan muihin asioihin.

Saan iloa ja vapauden tunteen tietäessäni, että tulen mainiosti toimeen ilmankin. Aina näin ei ole ollut.

Toistamme ajatuskulkuja ja toimintamalleja, jotka olemme usein omaksuneet osaksi elämäämme, koska ne ovat kulttuurissamme yleisiä ja tavallisina pidettyjä. Harvemmin tulemme arvioineeksi tai kyseenalaistaneeksi, ovatko ne meille hyödyllisiä ja tukevatko ne hyvinvointiamme.

On hyvä opetella tuntemaan itsensä, jotta voi tehdä hyvinvointinsa kannalta oikeanlaisia päätöksiä. Se miten muut ympärillä toimivat, ei välttämättä ole itselle oikea tie.

Kokeilin KonMari-viikkausta

Luin Marie Kondon kirjan Spark Joy. Siinä esitellään selkeästi kuvitettuna, miten vaatteet voisi viikata. Päätin kokeilla, miten Kondon tapa toimisi meillä.

Olin jo aiemmin viikannut sukat Kondon tapaan, ja se toimi. Ne sopivat pienempään tilaan ja olivat helpommin käytettävissä kuin parit varsistaan yhteen liitettyinä laatikossa. Muita vaatteita en silloin kokeillutkaan viikata pystyyn ja peräkkäin, sillä hyllykaapissa tapa ei ole toimiva. Ja toisaalta, kun vaatteita on vain vähän lajia kohti, ja jokaisen lajin säilyttää omassa pinossaan, niin pinoaminen ei tuota ongelmia.

Ensimmäinen ajatukseni t-paitoja, varsinkin pitkähihaisia, viikatessa oli, että johan on myttäämistä! Jos todella aikoo saada paidan pysymään pystyssä omin neuvoin, sitä saa taitella pienen pieneksi, mikä muuten ei ole ollenkaan helppoa, jos kangas on paksua ja ryhdikästä.

Kondon ajatusten mukaan esineillä on tietoisuus, ne esimerkiksi tarvitsevat lepoa ja kaipaavat kiitosta jaksaakseen palvella omistajaansa. Niin voimakkaasti saumat ja hihat vastustivat viikkausta, että tuntui kuin vääntäisin paitaa epäluonnolliseen asentoon. Ei ollut edes vaikea kuvitella, miten paitaparkaa ahdisti.

Ohuempien vaatteiden kanssa sujui paremmin. Väljemmät, ohuet t-paidat muotoutuivat pieneksi paketiksi helposti. Kaikkein parhaiten viikkaustapa mielestäni sopi, vastoin Kondon neuvoja, liukkaille urheilupaidoille. Niiden päällekkäin pinoaminen on toiminut huonosti, sillä kun välistä ottaa paidan, pino liukkaita ja veteliä paitoja menee helposti epäjärjestykseen. Myös samalla tavalla hankalille urheilukerrastoille Kondon tapa toimi hyvin.

Viikkasin suurimman osan vaatteista Kondon tapaan. Jätin viikkaamatta ne, joiden säilytyspaikka oli niin korkealla, ettei niiden käsittely onnistuisi. Esimerkiksi farkkuja en yrittänytkään alkaa myttäämään, se tuntui jo ajatuksena järjettömältä.

Reilun viikon verran vaatteet olivat kaapissa peräkkäin, kunnes viikkasin ne takaisin niin kuin ne olivat olleetkin.

Meillä on yhtä asuntoa lukuun ottamatta säilytetty vaatteet kaapeissa. Lipastosäilytys toimi kaappia paremmin, vaikka vaatteet olivat pinottuina, koska silloin kaikki oli riittävän alhaalla ja helposti saavutettavissa. Jos vaihtaisin kaapit lipastoihin, saattaisin säilyttää suurimman osan vaatteista edelleen pinoissa.

KonMari-viikkauksen plussat ja miinukset kokeiluni perusteella:

Plussat

+ Lipastossa säilytettävät vaatteet näkee yhdellä silmäyksellä – jos laatikon saa vedetyksi kokonaan ulos.
+ Vaatteet sopivat laatikossa pienempään tilaan.
+ Hellii esteetikon silmää.
+ Vetelät ja liukkaat urheiluvaatteet pysyvät laatikkoon viikattuina paremmin järjestyksessä kuin pinossa.

Miinukset

– Vaatteet on vaikea saada pysymään pystyssä.
– Pieni määrä vaatteita ei pysyisi lipastonlaatikossa pystyssä ilman erillistä pienempää laatikkoa.
– Ohje viikata paidan etuosa paketin sisäpuolelle tekee vaikeaksi erottaa samanväriset vaatteet toisistaan.
– Tarpeettoman työlästä myttäämistä etuihinsa nähden.
– Vaatteiden siirto pyykkitelineeltä kaappiin huomattavasti hankalampaa, kuin pinoon viikattujen vaatteiden kanssa.
– Vaatteiden laitto paikoilleen työläämpää kuin jos vain lajittelisi vaatteet lajeittain pinojen päällimmäisiksi.
– Vaatteet rypistyvät enemmän kuin aiemmalla viikkaustavallani.

Lopuksi

Kondon viikkaustapa ei vakuuta. Ehkä se voi tuoda ahaa-elämyksen, jos on tottunut myttäämään vaatteet kaappiin vähän niin ja näin. Olen viikannut kaikki vaatteeni lapsesta asti ja opetellut tekemään sen niin, että vaatteet rypistyvät mahdollisimman vähän. Oma viikkaustapani rypistää vaatteita Kondon tapaa vähemmän, joten varsinkin kun hänen menetelmänsä tuottaa enemmän vaivaa, se ei ole minulle toimiva.

Pyrin elämässä yksinkertaisuuteen ja vaivattomuuteen, eikä Kondon viikkaustapa tue tätä. Muutamien vaatteiden kohdalla siitä on kuitenkin etua, ja niiden kanssa aion Kondon tapaa hyödyntää: sukkien säilytys toimii paremmin, alushousupino pysyy paremmin pystyssä hänen tavallaan viikattuna ja vetelien urheiluvaatteiden säilyttäminen hänen tavallaan toimii pinoamista paremmin.

Kaikkein parhaiten KonMari-viikkaus toimii mielestäni matkalaukussa, ja aion käyttää sitä hyödyksi jatkossakin.

Toimitko museona toisten antamille tavaroille?

Osa ihmisistä pahastuu, jos heidän antamistaan tavaroista luopuu. Oletan, että kyse on omanarvontunteen ja identiteetin kytkemisestä yhteen annetun lahjan kanssa: ajatuksesta, että lahjasta luopuminen osoittaa arvostuksen puutetta lahjan antajaa kohtaan.

Itse koen, että tavaralla ja sen antajan arvostamisella ei ole mitään yhteyttä keskenään. Ne ovat toisistaan täysin irrallisia asioita.

Ajattelen, että jos joku asettaa odotuksia sille, miten minun tulisi häneltä saatujen tavaroiden suhteen toimia, hän puuttuu elämääni ilman oikeutta toimia niin. Näen asian yksiselitteisesti niin, että kun tavara vaihtaa omistajaa, uusi omistaja saa täyden oikeuden tehdä tavaralla mitä haluaa. Hän ei ole tilivelvollinen kenellekään.

Mielestäni antamisen tulisi olla pyyteetöntä. On ymmärrettävää tuntea hyvää mieltä lahjoittamisesta tai lahjan antamisesta. Mutta jos odottaa lahjan saajalta jotakin vastikkeeksi, on nähdäkseni kyse lahjonnasta. Tässä on pähkinänkuoressa se, minkä vuoksi en pidä lahjojen saamisesta. Vain harvoin lahja on annettu antamisen ilosta, ilman ajatuksia saavuttaa lahjan avulla jotakin.

Jos antaa toiselle jotakin, odottaen hänen säilyttävän tavaraa puolestaan, olisi parempi jättää tavara kokonaan antamatta. Jos annettavaan tavaraan on niin vahva tunneside, ettei kykene luopumaan kaikista oikeuksistaan sen suhteen, sitä ei tulisi antaa ollenkaan. On liikaa vaadittu, että lahjan saaja kokisi tavaran merkitykselliseksi, vain koska se on sitä lahjan antajalle.

Moni säästää lapsiaan tai lapsenlapsiaan varten tavaroita, jotka kokee merkityksellisiksi, ajatellen miten mukavaa niitä on antaa lahjaksi esimerkiksi nuoren muuttaessa lapsuudenkodista omaan asuntoon. Ajatus on hyvä, jos tietää nuoren arvostavan lahjaa. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että nuorella on oikeus tehdä omasta kodistaan sellainen kuin hän itse haluaa. Hänen kotinsa ei ole lahjoittajan kodin jatke. Voi olla, että lahjan antajan vuosikausia hellimä ajatus ihanasta lahjasta, on sen saajalle jotakin aivan muuta.

Oma lukunsa ovat perinnöt. Törmäsin netissä iäkkäiden ihmisten keskusteluun siitä, tulisiko oma koti tyhjentää liioista tavaroista ennen kuolemaa, vai jättää kaikki perillisten hoidettavaksi. Keskustelussa moni koki huolta siitä, ettei jälkikasvu arvostaisi heiltä jäänyttä omaisuutta, esimerkiksi vuosikymmenten aikana kerättyä kirjakokoelmaa.

Hankimme tavaroita omista henkilökohtaisista lähtökohdistamme käsin. Valitsemme ympärillemme tavaroita joista me pidämme, ja joilla on meille jokin merkitys. Tavaramme ovat meitä itseämme varten, ja on olennaista, että me itse saamme niistä iloa. Emme voi velvoittaa ketään toista arvostamaan meille tärkeitä tavaroita.

Se mikä on merkityksellistä meille, ei välttämättä merkitse mitään jollekin toiselle – ja se on vain hyväksyttävä. On turha tuntea katkeruutta, jos muut ihmiset eivät arvosta samoja asioita kuin me itse.

Kun kuolemme, emme saa mitään mukaamme. Jokaisella ihmisellä on oma elämänsä ja omat tavaransa. On erikoinen ajatus odottaa toisten säilyttävän tavaroitamme, kun meitä ei enää ole. Mitä me niillä silloin enää teemme? Miksi kenenkään tulisi niitä meidän mieliksemme säilyttää?

Meillä ei ole velvollisuutta arvostaa tai säilyttää menneiden sukupolvien tai kenenkään muunkaan antamia tai heiltä jääneitä tavaroita. Eikä meillä ole oikeutta odottaa sellaista muilta.

Elämä on liian lyhyt, että meidän kannattaisi kantaa tunnekuormaa siitä, miten muut ihmiset suhtautuvat meiltä saamiinsa, tai meiltä jonakin päivänä jääviin, tavaroihin. Sama toimii myös toisinpäin. On turha kantaa syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa siitä, jos jollekin toiselle merkitykselliset tavarat eivät ole sitä meille.

Tavarat ovat tavaroita, ihmiset ihmisiä. On suotavaa osoittaa ihmisille arvostusta ja rakkautta kytkemättä sitä tavaroihin tai rahaan. Tunteiden välittämiseksi ei tarvita lahjojen antamista tai tavaroita, useimmiten ne eivät edes toimi tarkoitetulla tavalla. Väärin perustein annettu lahja voi tuntua pahimmillaan rakkauden, arvostuksen ja kiitollisuuden kiristämiseltä, mikä on kaikkea muuta kuin kaunista.

Minimalistit (The Minimalists) Joshua Fields Millburn ja Ryan Nicodemus toteavat podcastiensa lopuksi jotakin, mitä kannattaa miettiä pidempäänkin:

”Rakasta ihmisiä ja käytä tavaroita, sillä päinvastainen ei koskaan toimi.”

Digitaaliraivaus – osa 2

Keskityin aiemmassa digitaaliraivausta käsittelevässä postauksessani tietokoneella olevien aineettomien kohteiden karsimiseen. Tässä toisessa osassa käyn läpi konkreettisia tavaroita.

1. Johdot

Olen karsinut johtoja useampaan kertaan. Joitakin vuosia sitten harvemmin tarvittavia johtoja, muita sähkötarvikkeita ja elektroniikkaa oli täyteen ahdettu, suurehko muovilaatikollinen. Tämän lisäksi meillä molemmilla oli oma laatikkomme usein tarvittavia johtoja ja esimerkiksi muistitikkuja, mp3-soitinta ja muita vastaavia varten.

Edellisessä johtoraivauksessa erilaisten laitteiden mukana tulleet tarpeettomat johdot päätyivät kierrätykseen, joku keräsi erilaiset kaapelit kierrätyshuoneesta omiin tarpeisiinsa. Päätimme myös, että näin pienessä kodissa elämä on pystyttävä järjestämään ilman jatkojohtoja, joten luovuimme myös niistä. Voi olla, että tarpeettomia johtoja ei enää löydy.

Raivauksen tulos?

Aiempi karsinta oli ollut tehokas, eikä turhia johtoja enää löytynyt.

2. Pienelektroniikka (digikamerat, muistitikut ja -kortit, mp3-soittimet, kuulokkeet, matkapuhelimet, ulkoiset kovalevyt jne.)

Tekniikka on kehittynyt viimeisten vuosikymmenten aikana nopeasti. Laitteita uusittaessa vanha elektroniikka ja pieneksi jääneet tallennusvälineet unohtuvat helposti laatikon pohjalle. Monesta kodista löytyy myös käytöstä poistettu, tai useampikin, matkapuhelin. Meiltäkin löytyi vielä vähän aikaa sitten yksi pikkuvikainen ”varakännykkä”, ja toinen oli lähdössä kierrätykseen, kunnes omani hajosi ja päädyin ottamaan jälkimmäisen käyttööni.

Vähensin aiemman johtoraivauksen yhteydessä myös muita sähkötarvikkeita ja elektroniikkaa. Silloin kierrätykseen lähti esimerkiksi kuulokkeita, mp3-soittimia, kaukosäätimiä, kännyköitä, digikamera ja langaton hiiri. Ennen pursuilleeseen laatikkoon jäi silloin jäljelle niin vähän, että siirsin osan johdoista käyttäjänsä laatikkoon ja loput sähkötarvikkeet yhteen cd-romien ja käyttöohjeiden kanssa.

Jostakin syystä nämä johto- ja elektroniikkalaatikot tuntuvat olevan omituinen runsaudensarvi, joiden ajantasalla pitäminen vaatii tavallista enemmän keskittymistä. Olin jo aloittaessani aika varma, että tarpeetonta löytyisi tälläkin kertaa.

Raivauksen tulos?

Useita muistitikkuja ja muistikortti, joiden tallennustilavuus on jäänyt ajastaan jälkeen. Vielä pakkauksessaan olevat, käyttämättömät kuulokkeet.

Jos saisin päättää, uuden matkapuhelimen mukana ei tulisi kuulokkeita – siis näitä karmeita, korviin istumattomia muovinkappaleita. Tarvittaessa ostaisin mielelläni hyvin muotoillun tuotteen. Vuosien mittaan kertyneistä kuulokkeista meillä on käytetty vain yksiä, kaikki muut ovat päätyneet pakkauksissaan kiertoon.

Mainitsemani pikkuvikainen varapuhelin sai vielä jäädä. Voin käyttää sitä taskussa kulkevana kamerana ja tarvittaessa, sen äänivioista huolimatta, myös puhelimena. Nykyisen, toistaiseksi kierrätykseltä säästyneen, puhelimeni kameran linssi on huollossa saatu niin täyteen likaa, että sillä otetut kuvat eivät välttämättä silmiä hivele.

3. Käyttöohjeet ja takuukuitit

Käsi ylös, moniko teistä lukee uuden laitteen käyttöohjeet, ja palaa niihin myöhemmin uudelleen? Omalta kohdaltani on sanottava, että suurin osa käyttöohjeista saisi levätä rauhassa laatikossaan, jos olisin kaikki säilyttänyt. Luen ohjeet läpi, ja päätän saman tien kannattaako niitä säästää – useimmiten se on turhaa.

Joka laitteen mukana ei enää tule käyttöohjeita, mikä sopii minulle oikein hyvin. Onneksi meillä ei enää ole vaikeakäyttöisiä laitteita, joiden yhtä vaikeaselkoisiin ohjeisiin oli palattava yhä uudelleen. Minimalismin myötä meillä on muutenkin yhä vähemmän erilaisia laitteita ohjeineen.

Karsin joitakin vuosia sitten käyttöohjeet, joita oli kertynyt suurehko laatikollinen. Kokeilin etsiä tarvitsemani ohjeet netistä ja sain lähes jokaisen tallennetuksi koneelleni: hakukoneeseen vain laitteen merkki ja mallinumero sekä sana ’käyttöohje’ tai ’manual’. (Myös täältä voi etsiä, itselläni ei ole kokemusta miten hyvin tietokanta toimii.) Muutamia käyttöohjeita meillä on paperisina, koska ne ovat tuntuneet tarpeellisilta säilyttää tai tulleet edellisen karsinnan jälkeen. Voi olla, että tarpeetonta löytyy.

Takuukuitit käyn säännöllisesti läpi ja poistan vanhentuneet. Edellisestä kerrasta on jonkin verran aikaa, joten poistettavaa saattaa löytyä.

Raivauksen tulos?

Olin säästänyt sauvasekoittimen käyttöohjeesta muutaman sivun ja poistanut loput. Laite on ainakin kymmenen vuotta vanha, enkä ole katsonut ohjeita ostopäivän jälkeen kuin niitä karsiessani. Huomasin siinä olevan huolto-ohjeita, jotka olin unohtanut, joten etsin käyttöohjeet netistä ja tallensin ne koneelleni. Pyykinpesukoneen, jääkaapin, polkupyörän ja kaapelimodeemin ohjeet tallensin myös ja laitoin paperiversiot paperinkeräykseen.

Säästin ainoastaan ompelukoneen käyttöohjeen, sillä sitä ei netistä löytynyt. Osan tallennetuista ohjeista poistin, sillä laitetta ei enää ollut. Takuukuiteista löytyi muutamia poistettavia.

4. Cd-romit

Tämä kategoria on hankala. Laitteiden tai tietokoneohjelmien asennuslevyt tuntuvat tärkeiltä säilyttää, mutta yhtä ainoaa kertaa koko sinä aikana kun minulla on ollut tietokone, niitä ei ole asennuksen jälkeen tarvittu. Eikä aina edes silloin, kun olen etsinyt asennusohjelmat netistä, muistamatta koko asennuslevyä.

Mikä cd-romin tarkoitus on ollutkin, niitä on poistunut meiltä vain laitteensa mukana, muuten olen ne säästänyt.

Raivauksen tulos?

Huomasin, että minulla ei ole enää ainoatakaan cd-romia, vaan kaikki kahdeksan ovat kumppanini – jolla ei ole cd-asemaa käytössään. Hmm. Osa levyistä päätyi tarpeettomina roskiin. Yhden sisällön siirsin Dropboxin kautta kumppanini koneelle. Joitakin jäi, kunnes hän saa selvitettyä niiden tarpeellisuuden.

Lopuksi

Johto/käyttöohje/takuukuittilaatikosta lähti sen verran tavaraa pois, että päätin poistaa koko laatikon. Järjestin haitarikansiooni, jossa säilytän ns. tärkeitä papereita, lokerot käyttöohjeille ja takuukuiteille. Johdot laitoin käyttäjänsä omaan johtolaatikkoon ja huoneistoa koskevat sähkötarvikkeet työkalulaatikkoon.

Muutama vuosi sitten meillä oli suurehko laatikko käyttöohjeille, toinen samanlainen johdoille, pienempi laatikko cd-romeille ja lisäksi kaksi pienempää laatikkoa kummankin omille sähkötarvikkeille ja -johdoille. Suurin osa oli vain säilytyksessä, ei käytössä.

Olen tyytyväinen, että enää on vain molempien omat laatikot, joiden riittävän pieni koko ehkäisee hyvin turhien sähkötarvikkeiden säilyttämistä. Säilytettävien papereiden määrä on myös vähentynyt paljon: kummallakin on oma haitarikansionsa, ja se riittää.