Keskustelua tavaran äärellä

Olen pyrkinyt vähentämään tavaraa jo pitkään. Minun on ollut helppo luopua. Kumppanini taas on tarttunut helposti kiinni tavaraan, haluamatta päästää siitä irti. Siltikään, vaikka tavara vain täyttäisi kaappia, eikä sitä tarvittaisi koskaan. Eikä olisi tarvittu koskaan aiemminkaan.

Olemme vähentäneet tavaraa reilusti viime aikoina. Kaappien sisältöä ihmetellessä on tullut keskusteltua tavaran merkityksestä. Kumppanini asenne on muuttunut hiljalleen vähemmän tavaraan takertuvaksi, ja kevään keskustelumme jälkeen muutosta on tapahtunut enemmän kuin olisin voinut uskoakaan. Liekö syynä se, että hän on kyllästynyt kuuntelemaan ahdistustani tavaran suhteen… Joka tapauksessa hänen on selvästi helpompi päästää irti kuin ennen.

Aiemmin hänen oli vaikea luopua tavarasta, ”koska se on kerran ostettu ja siitä on maksettu”. Minä en ymmärtänyt tuota logiikkaa. Väänsin rautalankaa, ettei se tavaroihin mennyt raha tule enää ikinä takaisin, vaikka miten hautoisit tavaroita kaapissa. Jossain vaiheessa hän huomasi, että ehkä hänen ajattelussaan on joku kummallisuus.

Hänen oli myös vaikea luopua sellaisten artistien cd-levyistä, jotka olivat hiljattain yllättäen kuolleet. Vaikka niitä levyjä ei kuunneltu käytännössä koskaan… Samoin oli tietysti vaikea luopua kaikesta, mihin liittyy jokin tärkeä ihminen, joka on kuollut. Vaikka tavara olisi täysin tarpeeton, eikä sitä käytettäisi koskaan. Vaikka se olisi kellarivarastossa paketissa, ollut siitä asti kun se on meille tullut.

Kävimme tästä keskustelua hiljattain. Kysyin, että eikö hän muistaisi hänelle tärkeää ihmistä tämän kuoleman jälkeen, ellei hänestä olisi mitään tavaraa muistuttamassa? Uskon, että tiedätte vastauksen. Tottakai hän muistaisi tärkeän ihmisen ilman yhtäkään tavaraa, ovathan muistot olemassa ilman tavaraakin.

Tiedän, että vedän mutkia suoriksi. Minä en ole joutunut vielä menettämään ketään minulle tärkeää ihmistä. En kuolemalle. Mikä minä olen sanomaan, ettei pitäisi säästää kaikkea mahdollista, mikä muistuttaa tärkeästä ihmisestä? Minä luultavasti reagoisin toisin, mutta hänelle tulisi suoda mahdollisuus reagoida niin, kuin hänelle on luontaista.

Minut herätti kysymään näitä kysymyksiä, kun vanhoja valokuvia katsellessa tajusin, ettei hänellä taida olla mitään tavaraa muistuttamassa eräästä edesmenneestä hänelle hyvin tärkeästä ihmisestä. Vain pari valokuvaa. Jäin miettimään tavaroiden merkitystä, ihmisten merkitystä, muistoja, paljon syvemmin kuin ennen.

Mitä ihminen kantaa mukanaan muistoissaan? Toisten ihmisten kanssa jaettua elämää. Rakkautta. Yhteisiä kokemuksia. Jos on tuollaista mukana kannettavaa, mitä lisää jokin tavara voisi vielä antaa? Ei mitään.

Menneisyys on mennyt jo. Toivottavasti se oli pääosin hyvä. Tulevaisuus on edessä. Siitä emme tiedä, mitä se tuo tullessaan. Tämä hetki on nyt. Eikä tämä hetki tule koskaan enää uudelleen. Miksi emme eläisi tässä hetkessä? En voi sanoa olevani tuossa mikään mestari, kaukana siitä. Mutta elämässäni on yhä enemmän hetkiä, jolloin olen juuri tässä hetkessä. Sellaisia hetkiä toivon jokaiselle.

Läsnäolon tunne on jotakin uskomattoman hienoa. Se, että voi olla tyytyväinen ja elää juuri tässä hetkessä. Ei muistoissa tai haaveissa, vaan juuri nyt ja tässä. Levollisesti ottaen vastaan juuri tämän hetken. Sitä elossa olemisen tunnetta on vaikea ylittää.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s