Miten vähentää muistoja ja tunteita herättäviä tavaroita?

Vanhat kirjeet ja kortit, perintötavarat, päiväkirjat, lahjat. Useimmilla meistä on tavaroita, joihin liittyy tunteita tai muistoja. Voi olla, että haluaisimme vähentää tällaisia tavaroita, mutta niiden tunne- tai muistoarvo tekee siitä kovin vaikeaa.

Miten tällaisten tavaroiden kanssa tulisi toimia, jos kaikesta huolimatta haluamme vähentää niitä tai päästä niistä kokonaan eroon?

Kirjoitin aikaisemmin aiheesta miksi säästää tavaroita, joista saa pahan mielen. Tämä pätee myös muistoesineisiin. Jos lahjaksi saadut tavarat tai muut muistoesineet aiheuttavat pahaa mieltä, niin miksi ihmeessä säästäisimme niitä?

Itse silppusin jokunen vuosi sitten kasan vanhoja päiväkirjojani. En nähnyt mitään järkeä niiden säästämisessä, koska ne kuvasivat ajanjaksoa elämässäni, josta ei ole paljonkaan mukavaa muisteltavaa. Mukavat muistot ovat mielessäni, päiväkirjat olivat täynnä ikäviä asioita.

Olen hävittänyt myös kirjeet tai kortit ihmisiltä, jotka eivät enää ole elämässäni. Vanhojen rakkauskirjeiden silppuaminen voi olla varsin vapauttavaa, varsinkin jos suhteeseen liittyy ikäviä muistoja. Edesmenneen mummuni lähettämiä kirjeitä ja kortteja olen säilyttänyt muutaman. Ne riittävät, sillä häneen liittyvät muistot ovat minulla sydämessäni siitä riippumatta, omistanko mitään konkreettista, häneen liittyvää tavaraa.

Tilanpuute on yleinen ongelma nykykodeissa. Syynä ei yleensä ole liian pieni asunto, vaan liian suuri määrä tavaraa. Kun tavaraa vähennetään, muistoesineisiin kajotaan yleensä vasta viimeiseksi, jos silloinkaan, vaikka niitä ei varsinaisesti haluttaisi säästääkään. Tunnearvo ja muistot tekevät tavaran vähentämisestä vaikeampaa, ja hankalat tunteet mieluiten jätetään käsittelemättä – ja annetaan tavaroiden täyttää kaappeja jatkossakin.

Säilytystila voisi kuitenkin olla enemmän tarpeen jatkuvasti käytössä oleville tavaroille, jotta arki sujuisi helpommin. Jos muistoesineitä ei käytetä mihinkään, vaan niitä säilytetään hienotunteisuudesta niiden antajaa kohtaan tai takertuaksemme menneeseen (jota emme saa enää takaisin, vaikka miten takertuisimme), voimme ehkä alkaa miettiä niiden vähentämistä.

Luopuminen kannattaa aloittaa tavaroista, jotka muistuttavat ikävistä asioista. Olo keventyy kummasti. Miten toimia vuosien mittaan saatujen lahjojen kanssa, joita emme haluaisi säästää? Voimme ottaa esille kaikki samalta ihmiseltä saadut lahjat, ja päättää pitää niistä yhden muistona.

Entä perintötavarat? Jos niillä ei ole mitään käyttöä, ja ne vievät vain arvokasta tilaa, niistä voi luopua. Jälleen voi valita yhden tai muutaman tärkeimmän esineen, jotka säästää, tai tavarat voi ikuistaa valokuviin. Voi tuntua mukavalta ajatella, että tavarat saavat uuden elämän jonkun toisen ihmisen kodissa, sen sijaan, että ne olisivat jossakin varastomme tai kaappimme uumenissa, ilman että niitä kukaan käyttää.

Miksi lahjoja pitäisi säilyttää, jos emme pidä niistä tai meillä ei ole niille mitään käyttöä? Kun saamme lahjan, saamme kyseiseen tavaraan täyden omistusoikeuden. Me emme ole minkäänlaisessa velassa lahjan antajaa kohtaan, eikä meidän tarvitse tavaraa hänen vuokseen säilyttää. Jos tavaralla oli hänelle olennainen merkitys, hänen ei olisi pitänyt siitä luopua alunperinkään.

Ei kai minkään tavaran säilyttäminen tee sen antajasta meille sen rakkaampaa, kuin jos tavaraa ei olisikaan? Miksi toimimme ikään kuin varastona tavaralle, josta emme välitä?

Tavara ja sen antaja ovat kaksi täysin eri asiaa. Vaikka luopuisimme jokaisesta esineestä, jotka joku toinen on meille antanut, tai joihin liittyy muisto tärkeästä ihmisestä, tunteemme näitä ihmisiä kohtaan eivät muuttuisi. Tärkeät ihmiset ovat tärkeitä sittenkin, vaikka luopuisimme heiltä saamistamme lahjoista.

Luovumme tavarasta, emme ihmisestä. Muistot eivät ole sitoutuneet tavaroihin, vaan kannamme niitä mukanamme. Käytännön esimerkki. Jos sinulle on joskus tapahtunut jotakin hyvin ikävää, et todennäköisesti pääse tästä ikävästä muistosta irti, vaikka luopuisit kaikista tavaroista, jotka tuosta tilanteesta muistuttavat. Sama toimii myös hyviin muistoihin.

Jos saamme toistuvasti lahjoja, joita emme haluaisi saada, meidän kannattaa kertoa, ettemme halua emmekä tarvitse mitään. Ainakin minun mielestäni on raskasta ylläpitää teatteria siitä, että lahja oli todella mukava saada ja pidetty, jos se ei ole mitään sinne päinkään. Saati että lahjaksi saatua tavaraa pitäisi säilyttää, jotta sen antajalle ei mahdollisesti tulisi paha mieli. Tällaiseen teatteriin en halua osallistua.

Meillä kaikilla on erilaisia tarpeita ja ajatuksia siitä, mikä on kaunista, hienoa tai tarpeellista. Nämä ajatukset lahjan antajan ja saajan välillä eivät aina mene yksiin. Lahjan saadessaan tulee toki käyttäytyä ystävällisesti ja lahjan antajaa kunnioittaen. Lahjojen ostaminen on vaikeaa. Jatkossa voi kuitenkin selvittää tilanteen niin, että ilmoittaa merkkipäivien tai joulun yhteydessä, ettei halua mitään tavaraa. Koska ihmisillä voi silti olla ”kohteliaisuussyistä” tarve antaa jotakin, kannattaa tarjota vaihtoehto, esimerkiksi ruokalahja, matkakassan kartuttaminen, lahjakortti ruokakauppaan tai hyväntekeväisyyskohde.

Mietitään tilannetta lahjan antajan näkökulmasta. Jos annamme lahjan, josta sen saaja ei pidä tai jota hän ei tarvitse, odotammeko todella, että hänen pitäisi se silti säilyttää? Minusta ajatus tuntuu hassulta. Aivan kuin vaatisin, että minut ja ystävällisyyteni pitää muistaa, ja säilyttää kaikki antamani tavarat muistona minusta ja anteliaisuudestani. Jos lahjan saaja luopuu tavarasta, onko se minulle merkki siitä, ettei hän pidä minusta? Ei. Se kertoo, että tavara ei ollut hänelle mieleinen tai tarpeellinen, mutta sillä ei ole suhteemme kannalta mitään merkitystä.

Tavara on vain tavara. Ihmissuhteet ovat asia erikseen. Mitä se kertoo, että en hanki lahjoja minulle tärkeille ihmisille? Kertooko se, etten arvosta heitä? Ei todellakaan.

Mikään tavara ei riittäisi kertomaan, mitä läheiset ihmiset minulle todella merkitsevät. Siksi minulla on tapana viettää aikaa heidän kanssaan, olla avuksi kun tarvitaan, ja käyttää sanoja, jotta he tietäisivät.

23 kommenttia artikkelissa “Miten vähentää muistoja ja tunteita herättäviä tavaroita?

  1. Olen miettinyt samaa aihetta. Vanhan päiväkirjani poltin takassa kuukausi sitten. Ajattelin tehdä saman vanhoille kirjeilleni. En ole lukenut niitä vuosiin, enkä toisaalta halua kenenkään muun lukevan niitä. Tuntuu kuin puolet painolastista olisi jo keventynyt, kun päätin tehdä niin. Lasten tekemistä askarteluista ja piirrustuksista olen ajatellut säilyttää vain muutaman ikävuotta kohti. Joitakin niistä olen skannannut koneellekin. Mummoltani minulla on muistona hänen neulomat lapaset, jotka äitini vähän aika sitten korjasi. Lämmittävät käsiä ja mieltä aina.

    • Itse sain paljon uutta keveyttä elämään, kun hävitin ”muistolaatikon” joitakin vuosia sitten. Minulla oli laatikollinen päiväkirjoja, leikekirjoja, kirjeitä ja mitä lie. Se tuntui enemmän painolastilta kuin miltään muulta. On ollut selvästi helpompi jatkaa eteenpäin elämässä sen jälkeen, kun luovuin tuosta ns. muistotavarasta.

  2. Olen täysin samaa mieltä kanssasi. En ole mikään hamstraaja vaan yritän suhtautua realistisesti sekä uuteen että vanhaan tavaraan – ja etenkin olla hankkimatta uutta – mutta siltikin en välttämättä pysty toteuttamaan tavaroiden hävittämistä. Hyvä lukea näistä ajatuksistasi ja kiteytyksistäsi. Ei se vähennä tunteitani jotain toista kohtaan jos hävitän jonkun itselleni turhan, vaikkapa lahjaksi saadun asian. Elämä ei ole tavaroista vaan tunteista kiinni! Kiva, että löysin blogiisi.

  3. Olen itse pitänyt päiväkirjaa vuodesta 1990 asti. Siitä voi päätellä millainen kassa kirjoja kaapissa onkaan. Kun lapset syntyivät, kirjoittelu jäi vain lyhkäisiin juttuihin kalenterin sivuille. Useasti olen mielessäni suunnitellut hävittäväni kirjat, koska en tahtoisi muiden niitä lukevan. Ehkä. En vain ole varma, joten olen säilyttänyt ne. Uskon kuitenkin, että joku päivä olen valmis hommaan. Mutta jos en ole, niin saapahan lapset dokumenttia äitivainaan uhmakkaasta teini-iästä. Suuresti kuitenkin helpotti se, että sain lapsuusajan kirjeet luokkakavereidein kanssa hävitettyä. Luin kaikki läpi ja heitin niitä niin pois, että jätin aina jokaiselta yhden kirjeen talteen. Sitten koitti päivä, jolloin tuumasin, että mitä ihmettä säilyttelen yhtäkään kirjettä ja heitin kaikki pois. Olen ollut kahden kirjekaverin kanssa kirjeenvaihdossa yli vuotta ja toisen kirjeet heitän pois, toisen säästän. En tiedä miksi.

    Heitin ennen joulua viisikymmentäkahdeksan lasten piirustusta pois. Jestas, että olo keveni. Piirustuksia syntyy päivittäin ehkä vajaa 10 kpl, joten voi kuvitella millainen taideteosten kasa täällä ajelehtii.

    • Päiväkirjat ovat olleet itselleni se kaikkein suurin painolasti, sekä säilyttää että hävittää. Kun niiden hävittämisen lopulta sain aikaan, niin olo keveni huomattavasti.

      Lapsiperheessä taideteoksia saattaa tosiaan syntyä nopeaan tahtiin. Oli sinulla homma niitä vähentäessä. 🙂

  4. Muistan tilanteen, jossa mietin mitä teen lemmikkini uurnalle. Olin teettänyt kauniin, kalliin uurnan ja pidin sitä esillä hyllyssä. Suuri dilemma tuli siinä vaiheessa, kun minulta menehtyi vielä toinen, ja kolmaskin lemmikki. En nimittäin teettänyt enempää uurnia, vaan nämä lemmikit menivät ruumiinavauksen jälkeen ”hävitettäväksi”. Koin vääräksi pitää vain yhtä uurnaa esillä ja minun oli pakko piilottaa se kaapin pohjalle pitkäksi aikaa. Vasta hiljattain ymmärsin, ettei tässä ole järjen hiventä, ja hautasin uurnan lapsuudenkotini lähelle. Hyvä esimerkki siitä, kun tunteiden vallatessa mielen on hankala ajatella rationaalisesti. Uurnan hautaus oli valtava helpotus ja hyvä opetus siitä, että vastedes sirottelen tuhkat esimerkiksi metsään, enkä tuo niitä kotiin. Konkreettinen muisto ei ole aina lohdullinen.

    • Meillä oli pahvinen uurna muutaman vuoden kaapissa. Tiesin uurnaa valitessa, etten tule sitä säästämään, mutta vuosikausia kesti siitä päästä eroon. Ensin siinä oli yhden kissan tuhkat, myöhemmin kahden. Ennen joulua kävimme viemässä tuhkat puun juurelle järven rantaan. Helpotti suuresti, kun sai tehtyä jonkin päätöksen. Eihän ne tuhkat edustaneet enää mitään muuta kuin surussa roikkumista aina kun ne näki. Löysin itseni kommentistasi ihan täysin.

  5. Aihe on mielenkiintoinen! Hienotunteisuus yhdistettynä historioitsijan käsitykseen tavarasta jonkin aikakauden ilmentäjänä ja siis arvokkaana todistuskappaleena on saanut minut säilömään aika paljonkin edesmenneiden sukulaisten tavaraa, mutta jonkinlaista karsimista tapahtuu hiljalleen. Tai ainakin tuppaan säilytysvastuun isommissa asunnoissa asuville, liekö moraalista vaiko ei…
    Mitta yhtä neuvoa en tässä käsitä, olen lukenut sen monesta muustakin paikasta. Nimittäin valokuvan ottaminen, tavaran pitämisen sijaan. Minusta tavara kannattaa joko säilyttää, historiallisen tai tunnearvon takia, tai sitten poistaa kokonaan. Valokuvan ottamista en ymmärrä, mikä ilo siitä on? Kuka ihme katsoo ikinä valokuvaa esim isotädin vanhasta jakusta – jakusta voi sentään joskus sukupolvien kuluttua olla hyötyä jolekulle, mutta siitä otetusta valokuvasta ei takuulla kellekään.

    • Valokuva toimii hyvin sellaisessa tilanteessa, kun säilyttää tavaraa, jolla on vain muistoarvo. Tavaraa ei siis voi kierrättää, eikä kukaan muu tee sillä mitään, mutta siitä ei raaski luopua, koska se muistuttaa jostakin. Tässä tilanteessa valokuva auttaa, koska jos ei usko muiston säilymiseen ilman tavaran omistamista, niin valokuva toimii muistin apuna. Ja on tässä tilanteessa aivan yhtä hyvä muistiväline kuin konkreettinen tavara. Ja vaikkei valokuvaa katsoisikaan, se auttaa tavarasta luopumisessa, koska valokuva ikään kuin turvaa muiston säilymisen.

      Itselläni on tietääkseni yksi tavara, jonka kanssa tätä valokuvajuttua voisi kokeilla. Tavara on arvoton, se ei kelpaisi kenellekään jo siksikin, että se on hiukan rikkonainen eikä fiksusti korjattavissa. Se oli pitkään muistolaatikossa, mutta koska muistolaatikkoa ei ole enää, niin se on esillä. Joka kerta hyllyä siivotessani mietin, että miksi ihmeessä en saa erottua tuosta tavarasta. Pitäisi ottaa aikaa ja ihmetellä, mikä minua jarruttaa. Tiedosta voisi olla jotakin hyötyä, kun keskittyisi kaivamaan sen esiin.

      • Mikäs siinä, jos kuvaaminen toimii apukeinona hankalasta esineestä eroon hankkiutumisessa, mutta en vaan edelleenkään sisäistä valokuvan ottamisen hyötyä. Taidan olla pragmaattisempi luonne kuin olen ymmärtänytkään – huomaan, että merkittävä osa tavaran säilömisestä on minulla toive sen jostakin tulevasta hyötykäytöstä, vaikka sitten kuinka etäisessä tulevaisuudessa. Sitten, kun saan itseni vakuutettua, että todennäköisyys siihen, että tavara tulisi ikinä kenenkään lähipiirini (tai jälkeläisten, tai kenenkään edes etäisesti tuntemani) käyttöön lähestyy nollaa, voin hankkiutua siitä eroon. Hyötykäytöksi lasketaan sellainenkin, että kuvitteellinen lapsenlapsenlapsi 150 vuoden päästä Marsissa asettaa takan reunukselle esim. käpristyneen tuohiropposen muistuttamaan sukuperinnöstä ja juuristaan maapallon pohjoisella pallonpuoliskolla. Jos tälläistä ei voi kuvitella tapahtuvan, ei tavarasta valokuvan ottamisessakaan ole minulle mitään tolkkua.

        ”Pitäisi ottaa aikaa ja ihmetellä, mikä minua jarruttaa. Tiedosta voisi olla jotakin hyötyä, kun keskittyisi kaivamaan sen esiin.”
        Olenko jo kehunut, miten oivaltavasti olet avannut blogissasi juuri näitä henkisiä ”kaivauksia”. Huomaan, että ne tehoavat muihin lukijoihin yhtä lailla kuin minuun.

        • Ajattelet tavaroista tosiaan hyvin käytännöllisesti, joten sinun kannaltasi katsoen valokuvassa ei tosiaan olekaan järkeä. Niin ja kiitos kommentistasi koskien näitä ”henkisiä kaivauksiani”. Tämän blogin yksi tarkoitus onkin selvittää minulle itselleni asioita, saada niitä pään sisällä jonkinlaiseen järjestykseen.

  6. Minulle ulkomailla asuminen oli se kaikkein paras roinankarsintametodi. Kun parin vuoden jälkeen muutin Suomeen takaisin, oli todella helppo heittää (turhaan) säilyttämiäni tavaroita pois. Kun en ollut niitä kaivannut aiemminkaan, miksi säilyttää niitä?
    Minusta tuo ehdotettu digitaalinen säilyttäminen on kyllä kokeilun arvoinen juttu. Enkä tarkoita nyt pelkästään valokuvaamista, vaan äänittämistä, bloggaamista, kenties Pinterestin käyttöä? Ei kaiken tarvitse olla käsin kosketeltavissa, muisto voi syntyä kuvien lisäksi myös äänistä (vaikkapa lapsen laulu joulupukille) tai teksteistä (nettipäiväkirja…). Lapsen taideteoksien säilyttämiseen kelpaa hyvin vauvakirja, jossa on valmiit kohdat eri ikävuosille. Ja mikä ei väliin mahdu, on tuskin säilyttämisen arvoista.
    Ymmärrän kyllä Rinnankin pointin, sillä pidän itsekin [vanhoista] tavaroista joilla on tarina takanaan. Itse olenkin joutunut monesti miettimään, että mitkä nykytavaroista voisivat kenties olla sellaisia, jotka sen tarinan pystyvät tulevaisuudessa kertomaan… Ei niitä loppujen lopuksi paljon ole, suurin osa tavaroista on massatuotantoa ja osa ei edes vuosikymmeniä säily.

    • Asioita, muistoja voi tosiaan säilyttää monipuolisesti digitaalisessa muodossa. Itse olen muuten miettinyt ihan samaa, että millä omistamistani tavaroista voisi olla jotakin arvoa ja jonkinlainen tarina tulevaisuudessa. Niitä ei käytännössä kyllä ole. Ja ihan hyvä niin.

  7. Aloitin äskettäin blogisi lukemisen alusta, ja nyt olen päässyt vuoden 2012 loppuun asti. Pian jatkan uudempien kirjoitusten pariin, mutta halusin tässä vaiheessa pysähtyä sanomaan muutaman sanan päiväkirjoista, jotka ovat puhuttaneet muitakin kommentoijia.

    Pidin nuorempana ahkerasti päiväkirjaa, ja niitä tuli täytettyä useita. Olen polttanut kaikki kahta lukuunottamatta, ja ne kaksikin odottavat vain sitä hetkeä että pääsen johonkin tulipesän ääreen. (Oi, oispa kotona takka tai puukiuas!) Moni on kysynyt eikö minua harmita sitten myöhemmin kun en voi palata vanhoihin kirjoituksiin. Ei ole ainakaan vielä harmittanut. Kirjoittaminen on ollut minulle terapiaa enkä minä halua palata muistelemaan menneitä. Haluaisiko uudelleen kävelemään oppinut palata takaisin pyörätuoliin, rullailla kaduilla nostalgisissa fiiliksissä? No luultavasti ei. Vanhojen päiväkirjojen polttaminen on ollut vapauttavaa ja ihanaa. Suunta on elämässä eteenpäin, ei taaksepäin.

    • Tervetuloa! Minä ajattelen niin, että päiväkirjojen kirjoittamisen tuoma hyöty tuli lunastettua jo aikoja sitten, eikä se hyöty lisäänny enää. Päiväkirjat täyttivät tehtävänsä ja saivat lähteä, enkä ole sitä hetkeäkään katunut. En minäkään näe tarvetta muistella menneitä, tärkeämpää on osata keskittyä tähän päivään ja kulkea eteenpäin.

  8. Poltin itse aikanaan yli 10 vuoden takaiselta ex-poikaystävältä saamiani kirjeitä ja kortteja. En ymmärrä, miksi ylipäänsä säilöin niitä monta vuotta suhteen päättymisen jälkeenkin! Silmäilin joistain kirjeistä ja korteista sisältöä vähän mutta en todellakaan halunnut lukea niitä kokonaan. Tuli todella kevyempi olo, kun sain ne hävitettyä. Kirjoitin aikanaan muistiin tekstiviestejä ja poltin myös vihkon, jossa niitä oli. Seuraavaksi aion hävittää vanhoja valokuvia. Näihin ex-seurustelukumppaneihin liittyvät muistoesineet on helppo hävittää mutta lapsuus- ja teinimuistot ovat vaikeampi juttu. Mitä tehdä laatikolliselle teininä radiosta nauhoitetuille c-kaseteille, jotka aikanaan olivat tärkeitä mutta nykyisin sinänsä tarpeettomia täysin pelkkiä muistoesineitä (oonkohan kirjoittanut tästä jo jossain muutta postauksessasi, en muista, kun oon lukenut juttujasi silloin tällöin ja sieltä täältä). Tai lapsena saadulle rikkinäiselle ja kuluneelle soittorasialle, jota ei oikein tarvisi mutta jota ei raaskisi roskikseenkaan heittää… C-kasettien osalta itse tehdyt askartelut tai virkkaustyöt ovat poissuljettu vaihtoehto, koska en pidä kasettinauhan ulkonäöstä. Sääli vaan pistää niitäkin sekajätteeseen (polttojätteeseen kasetit ei käsittääkseni sovellu).

    Noin muuten en ole (enää) mikään tavarahamsteri ja vanhojen rojujen pois antaminen, myynti ja kierrätys on tuntunut todella hyvältä!

  9. Hei, juu en löytänyt vastausta/postausta, vaikka muistelin kirjoittaneeni ja sit aloinkin epäillä, että jos en lähettänytkään kommenttia. Mutta kiitos linkistä, nyt kävin vastauksen lukemassa!

  10. Hieno juttu, mutta siitä en ole samaa mieltä etteikö rakkaille pitäisi antaa lahjoja. Nimittäin omia ajatuksia ei saisi minusta yleistää kaikkiin muihin, kun monet odottavat ja toivovat lahjaa, joten epäkohteliastahan se on, ettei mitään anna, ellei sitten tiedä että kyseinen ihminen on samaa mieltä tavaralahjoista. Meitä kun on monella eri tavalla ajattelevia ja yleinen käytäntö toistaiseksi on jonkinlaisen lahja antaminen monissa tilanteissa. Voihan sitä ostaa lahjakortin ravintolaan ja kauneushoitoon, jos ei anna tavaralahjaa. Mutta lahjojen ostamatta jättäminen sen takia, ettei itse näe niissä järkeä ei osoita huomaavaisuutta saati empaattisuutta,

    • Kiitos kommentistasi, Maria! Kirjoitin lahjoista lahjan saajan näkökulmasta, ja vieläpä sellaisen, joka ei halua lahjoja. En siis yleistänyt, ettei kenellekään pitäisi antaa lahjoja. Jos joku tahtoo antaa lahjoja tärkeille ihmisille, jotka vieläpä niitä odottavat ja toivovat ja niistä pitävät, niin tietysti lahjoja sopii antaa ja joskus se lienee jopa suotavaa. Ja tavaralahjan sijaan lahjakortit ovat usein hyvä vaihtoehto.

      Viimeisen virkkeesi merkitystä en ymmärrä, en tiedä mihin sillä viittaat. Minun kohdallani kyse ei ole siitä, että en ostaisi lahjoja, koska minä en näe niissä järkeä. Tietysti toimin aina tilanteen mukaan, mutta minun kohdallani tilanne on ainakin toistaiseksi varsin yksioikoinen. Kyse on siitä, että lähipiirini ihmiset ajattelevat samoin kuin minä. Kaikilla on jo mitä he tarvitsevat, eivätkä he näe tarpeelliseksi aikuisten ostaa toisilleen lahjoja. Lapsillakin on jo enemmän kuin tarpeeksi. Jokainen saa mitä haluaa, kun ostaa itse. Kokemus lahjoista on monella pääosin negatiivinen, ja lahjojen antaminen koetaan vaikeaksi ja siksi ikäväksi – ellei leikkokukkia ja raaputusarpaa lasketa. Ihmiset kokevat asiat eri tavoin, sinun kokemusmaailmasi poikkeaa minun kokemusmaailmastani tässä kohtaa ilmeisen paljon.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s