”Minulla ei ole tarpeeksi itsekuria”

En ole koskaan pitänyt käsitteestä itsekuri. Se luo negatiivisen mielikuvan. Moni syyttää itseään itsekurin puutteesta, jos ei onnistu pääsemään tavoitteisiinsa tai epäonnistuu kerta toisensa jälkeen. En usko asian olevan näin.

Olin yrittänyt jo vuosia saada liikunnan päivittäiseksi osaksi elämääni, mutta epäonnistuin toistuvasti. Jonkin aikaa toteutin suunnitelmiani, kunnes mukavuudenhalu voitti. Petyin itseeni yhä uudelleen. Ajattelin, että liikunnan harrastaminen on tärkeää ja edistää terveyttä. Toki se onkin, mutta tuolloin ajatus ei ollut omani, vaan tuli itseni ulkopuolelta. Mieleeni olivat juuttuneet erilaiset liikuntasuositukset, joista tuli minulle käytännössä liikuntavaatimuksia. Yritin suorittaa liikuntaa siinä onnistumatta ja siitä pitämättä.

Tuli kuitenkin päivä, jolloin todella halusin muuttaa elämäntapojani. Ymmärsin vihjeen, kun astmani paheni. Tuntui, että keuhkoni olivat unohtaneet, mikä niiden tehtävä on. Ne kärsivät käytön puutteesta. Olin useiden yritysten ja erehdysten kautta oppinut missä menee vikaan, kun en onnistu. Pahin este liikkumiselleni oli vaikeus aloittaa. Tiesin, että kunhan vain saisin itseni ovesta ulos, en palaisi aivan heti takaisin. Tärkeintä oli siis ulos lähteminen, ja vain siihen keskityin.

Tällä kertaa onnistuin kertaheitolla. Olen jo kuukausia liikkunut joka päivä, korkeintaan kaksi kertaa kuukauden aikana olen jättänyt ulkoilun väliin. Ulkoilusta muodostui helposti toistuva tapa kuitenkin vasta noin kuuden viikon kuluttua. Sitä ennen minun piti joka päivä muistuttaa itselleni miksi lähden ulos.

Minun piti opetella aloittamaan ja unohtamaan kaikki muu. Paperille kirjattuna, ja keittiön seinään teipattuna tavoitteena, oli liikkua 10 minuuttia joka päivä. Tavoite oli tarkoituksella olemattoman pieni, jotta ei olisi olemassa järkevää syytä olla tekemättä sitä. Aiemmin kun yritin saada itseni liikkumaan, tavoittelin aivan liikoja, jolloin jo aloittaminen oli vaikeaa ja vastenmielistä. Tällä kertaa kynnys lähteä liikkumaan oli matala, ja aloin yllätyksekseni pitää liikkumisesta hyvin pian.

Olinko saanut jostakin lisää itsekuria, koska onnistuin? En, päinvastoin. Kurilla olin itseäni yrittänyt ruoskia eteenpäin aiemmin, eikä se toiminut. Tällä kertaa kokeilin lempeyttä. Halusin itselleni hyvää, halusin huolehtia itsestäni paremmin. Halusin oppia nauttimaan liikunnasta.

Kun todella halusin muuttaa tapojani, oman hyvinvointini vuoksi, onnistuin helposti. Siinä on suuri ero, aloittaako uuden tavan opettelemisen ajattelemalla, että ”minun on pakko” vai ajatellen, että ”tahdon tehdä tämän itseni ja hyvinvointini vuoksi”. Liikkuminen oli alusta asti aivan erilaista kuin aiemmin. Olin hyvällä mielellä heti kun pääsin ovesta ulos.

Sen sijaan, että ruoskisimme itseämme itsekurin puutteesta, voisimme miettiä haluammeko aivan todella päästä tavoitteisiin, joita olemme itsellemme asettaneet. Laihduttaminen on esimerkki tavoitteesta, johon moni saattaa alkaa pyrkiä, koska ympärillä on ihmisiä, jotka alkavat laihduttaa. Median laihdutusjutut saattavat myös muistuttaa, että olisi joitakin kiloja pudotettavaksi.

Tavoitteeseen on vaikea päästä, jos se ei ole kokonaan oma ja itselle oikeasti tärkeä. Olen itsekin ajatellut pudottaa painoa, useaankin kertaan, mutta se on toiminut vain hetkellisesti. En ole ylipainoinen, mutta lihoin aikoinaan nopeasti tähän painoon, ja mielessäni olen edelleen se 50 kiloinen hoikka nainen.

Olen tullut siihen tulokseen, etten enää yritä laihtua. Sen sijaan keskityn liikkumaan enemmän ja syömään mahdollisimman terveellisesti. Se hyöty aiemmista laihdutusyrityksistä oli, että niiden myötä omaksuin pala palalta yhä terveellisemmän ruokavalion.

Omalta kohdaltani olen huomannut, että tyytyväisyys itseen on hyvin tärkeää johonkin päämäärään pyrkiessä. Tyytymättömyys voi saada muutoksen alkuun, mutta siihen alkuun se minulla tyssääkin, ellen saa mieleeni positiivisempia ajatuksia itsestäni.

Kun halusin todella oppia liikkumaan päivittäin, ja nauttimaan siitä, pääni sisällä alkoi kuulua aivan toisenlainen ääni kuin aiemmin uutta tapaa puoliväkisin opetellessani. Nykyään minulla on pääni sisällä lempeä kannustaja, eikä kuria ole tarvittu enää mihinkään.

12 kommenttia artikkelissa “”Minulla ei ole tarpeeksi itsekuria”

  1. Hyvä kirjoitus. Uskon myös kannustuksen ja lempeyden voimaan ennemmin kuin kuriin, ”ryhtiliikkeeseen” ja komennukseen. Olen myös huomannut, että muutosten tekemisten syiden täytyy olla oikeita itselle, jotta muutokset onnistuvat.

    Omalla kohdallani ongelmaksi olen kokenut epärealistiset tavoitteet ja niiden tuoma epäonnistumisen tunne ja lannistuminen. Aiheutan itselleni siis paljon epäonnistumisia ihan silkan tavoitteiden asettelun vuoksi. On tosi tärkeää, että tavoitteet ovat juuri itselle sopivia (mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi sellaisenaan toiselle): sellaisia, että ne sopivasti kannustavat tekemään ja samalla onnistumisen todennäköisyys on suuri. Tuo kymmenen minuuttia ulkoilua päivässä kuulostaa tosi vähältä, mutta minusta se on aivan loistava tavoite. Se on niin helposti tavoitettavissa, että aloittaminen ja sen myötä onnistuminen helpottuvat.

    • Kuulostaa tutulta. Itselläni on ollut myös tapana asettaa tavoitteita, joihin ei ole mahdollista päästä. Kuin ehkä täydellisessä elämässä, ja jonkun muun kuin minun. Olen huomannut, että minulla monessa asiassa kompastuskivenä on aloittaminen. Asiat lähtevät kyllä sujumaan, kunhan pääsen alkuun. Kymmenen minuuttia on juuri niin olemattoman vähän, että ei ole kunnollisia perusteita olla lähtemättä. Lähdettyäni en koskaan ole tuohon kymmeneen minuuttiin tyytynyt. Lyhin lenkki on ollut kymmenen minuuttia suuntaansa, ja silloinkin sattui olemaan keliin nähden toimimattomat vaatteet päällä ja kauhea ilma. Ja vaikka liikkuisinkin vain sen kymmenen minuuttia, niin pääasia on pitää yllä tapaa liikkua. On tärkeää oppia ensin uusi tapa toimia, liikunnan määrä on sivuseikka. Kun uusi tapa on opittu, niin liikunnan määrää on helppo kasvattaa.

      Ja se on totta, että minkä tahansa muutoksen tekeminen on vaikeaa, jos sitä ei tee itsensä vuoksi. Tai jos pyrkii muutokseen vääristä, kuitenkin jollakin tapaa ulkoapäin tulevista, syistä. Itsensä tunteminen auttaa myös, sen oivaltaminen mikä yleensä torppaa muutoksen etenemisen, jotta tuota jarruttavaa tekijää voi muuttaa.

  2. Loistavia ajatuksia! Minulla on aina ollut ongelmia liikunnan harrastamisen kanssa. Olen sellainen on/off-liikkuja: säännöllisin väliajoin innostun aloittamaan lenkkeilyn ja teenkin sitä jonkun aikaa. Olen motivoitunut, koska huomaan, kuinka kuntoni kohoaa. Sitten tapahtuu jotain. Tulen kipeäksi tai iskee niin kiireinen viikko, etten ehdi/jaksa lähteä lenkille. Ja siihen se sitten jääkin. Kun putki katkeaa, en saa sitä uudelleen käyntiin.

    Ehkä minullekin tekisi hyvää alkaa miettiä, miksi sitä liikuntaa oikein haluan harrastaa, ja mikä olisi sopiva tapa. Niin, että se lähtisi minusta itsestäni. Varmaankin pitäisi myös pehmentää tavoitteita kuten itse kuvasit tekeväsi.

    • Olen ollut samanlainen kausiliikkuja itsekin. Välillä liikunta on maistunut, ja samalla olen liian nopeasti saattanut asettaa kohtuuttomia tavoitteita ja odotuksia miten liikkumiseni jatkossa etenee. Ja sitten tosiaan tapahtuu jotain. Jollekin sopii harrastaa liikuntaa vaikka kolme kertaa viikossa, mutta minulla se ei toimi. Minulle on tärkeää liikkua joka päivä, vaikka vähänkin, jotta tapa pysyy yllä.

      Liikunnan harrastaminen on kirjoitettu sisään yleisiin odotuksiin, miten ihmisen tulisi toimia pitääkseen itsestään huolta. Yritin kovasti täyttää nuo odotukset, ja kun en onnistunut haluamallani tavalla, tunsin itseni riittämättömäksi. Vaikka miten paljon pidänkin lukemisesta ja kirjoittamisesta, tai jostakin vastaavasta paikallaan pysyvästä tekemisestä, niin tarvitsen liikuntaa voidakseni hyvin. Minun tuskailuni liikunnan kanssa loppui, kun selvitin itselleni miksi tarvitsen liikuntaa.

      En edes näe tapaani toimia tavoitteena, enkä halua asettaa tavoitteita. Enhän tavoittele sitäkään, että söisin aamupalan, minä vaan syön sen joka päivä. Samalla tavalla haluan ajatella tuosta päivittäisestä liikunnasta, se on yksi tapa toimia muiden joukossa. Ajan myötä liikunta johtaa moniin hyviin asioihin, mutta en tavoittele niitä. Ne tulevat vastaan kyllä, kun jatkan aloittamaani tapaa liikkua. Ennen minulla oli konkreettisia tavoitteita, mittareita ja aikarajoja, mihin mennessä pitäisi olla jotakin tapahtunut. Niistä ei ollut kuin haittaa. Joku varmasti motivoituu sillä tavalla, mutta minulle se on täysin väärä tapa lähteä liikenteeseen. Minulle tärkeintä on huolehtia siitä, että suunta on oikea, ja jatkaa kulkemista siihen suuntaan.

      • Hieno vertaus liikunnasta ja aamupalasta 🙂 Juuri tuollaisen asenteen haluan itsekin löytää, että liikunta on jotain, mitä kehoni tarvitsee, ihan niin kuin ruokakin, eikä jotain, mitä sosiaalinen paine tai omat käsitykseni hyvästä ihmisestä pakottavat tekemään. Kiitos ajatuksistasi!

  3. Mun mielipide on, että jos motivaatio on tarpeeksi korkealla, itsekuria ei oikeastaan tarvita. Esimerkiksi paatuneinkin myöhästelijä ehtii yleensä ajoissa lentokoneeseen, vaikka olisi aina myöhässä kaikista tapaamisista. Käyttääkö hän itsekuriaan ehtiäkseen koneeseen? En usko, pikemminkin sanoisin, että hän ehtii koska tietää että viivyttelystä seuraa hirveästi hankaluuksia ja rahanmenoa. Eli toisin sanoen motivaatio on tarpeeksi korkealla. Tätä voi soveltaa kaikenlaisiin muihin tilanteisiin. On eroa sillä, olisiko joku juttu ”ihan kiva tehdä”, vai onko se todella ulkoisen pakon tai hurjan sisäisen motivaation takia tehtävä.

    Toisen näkökulman olen kuullut Katri Manniselta (joka on valmentaja ja fiksu nainen, jonka juttuja kannattaa lukea muutenkin http://www.kutri.net) : Jos epäilee itsekurin pettämistä, kannattaa toimia aivan kuin ei olisi itsekuria ollenkaan. Toisin sanoen järjestää asiat itselleen mahdollisimman helpoiksi, jotta itsekuria tarvittaisiin mahdollisimman vähän. Eli kysymys kuuluu: miten pääsisin tavoitteeseeni, jos minulla ei olisi itsekuria ollenkaan? – ja sitten toimia siten. Oikein hyvä pointti minusta tämäkin.

    • Olen samaa mieltä motivaation merkityksestä. Se on tärkeää varsinkin asioiden suhteen, jotka tapahtuvat vain kerran. Esimerkkinä tuo koneeseen ehtiminen. Se voi tapahtua elämässä monen monta kertaa, mutta se on joka kerta eri juttu. Se ei siis edellytä pitkäkestoista tekemistä asian eteen, riittää että joka kerta vaan ehtii sinne koneeseen. Sen sijaan riittääkö motivaatio jonkin sellaisen saavuttamiseksi, minkä eteen on tehtävä työtä pitkään yhtäjaksoisesti? Näen olleeni motivoitunut moneenkin asiaan elämäni aikana, mutta en ole silti välttämättä saavuttanut haluamaani. Toki motiivi ei ole välttämättä ollut tarpeeksi vahva, vaan jollakin tapaa enemmän ulkoa päin tullut kuin vahva, sisäinen motivaatio saavuttaa asioita.

      Tuo asioiden tekeminen itselle mahdollisimman helpoksi on mielestäni avainasia jonkin asian saavuttamisessa. Tai toisaalta, silloin jos on uhkana menettää jotakin todella tärkeää, ihminen kyllä keksii keinot miten välttyä tuolta menetykseltä. Jos ihminen haluaa jotakin todella kovasti, löytää keinot tehdä asian itselleen helpommaksi saavuttaa. Ei ainakaan kannata laittaa itseään tilanteisiin, jotka sitä itsekuria edellyttäisivät.

  4. Itselleni liikunnassa tärkeintä on ollut oikeiden lajien löytäminen. En esim. ole työmatkojen kävelijä tai hyötyliikkuja. Tiedän noiden olevan erittäin hyödyllisiä, mutta minulle epämieluisia. Kun taas uinti ja kuntosalilla käynti on niin mukavaa, että lähden ihan vaan niiden tuottaman endorfiinin vuoksi liikkeelle. Minusta liikunta on sitä, että mennään ”veren maku suussa”, puoliksi liikkuminen ei onnistu. Järkeväähän tuollainen liikunta ei aina ole, loukkaantumisten riski kasvaa. Mutta se on minun tapani, ainoa minulle sopiva.

    • Tuo on tosiaan tärkeää, että löytää sen oman tapansa liikkua ja omat lajinsa. Minä taas en voi sietää ”veren maku suussa” -liikkumista yhtään. Tosin kun on vasta aloittanut juoksemisen, niin itselle sopivan tahdin määrittely tuottaa vielä ongelmia. Välillä tulee mentyä kovempaa kuin oli tarkoitus.

  5. Hei, en ole aikaisemmin tänne kommentoinut, mutta tällä kertaa käsittelit aihetta joka liikunta-alan ammattilaisena on itselle sydäntä lähellä, elämäntapa ja samalla mielekäs työ, joka harvoin tuntuu ”työltä”. Yhdyn ehdottomasti kommenttiin, että liikunnan pitää olla mielekästä ja oman näköistä, että sitä jaksaisi ja haluaisi tehdä säännöllisesti. Tästä hyvänä esimerkkinä ystäväni, joka hieroo hevosia työkseen, hoitaa omia hevosiaan, ulkoilee koiriensa kanssa ja luonnollisesti asuu maalla. Samainen henkilö tuskastelee kun hän ei ehdi/ jaksa/ ei kiinnosta käydä salilla eikä ohjatuilla ryhmäliikuntatunneilla. Ei tarvitsekakaan, ehdottomasti ei! Kyseinen henkilö taatusti liikkuu enemmän kuin keskimääräinen suomalainen ja nauttii tekemisestään, päivittäin. Niin sen pitää ollakin. Melkein uskaltaisin väittää, että meillä on jotenkin suppea ja yksisuuntainen näkemys mitä liikunnan pitäisi olla; nimenomaan kuntosalilla ja ohjatuilla ryhmäliikuntatunneilla käymistä, lenkkeilyä ja juoksemista. Eihän se niin ole; luonnossa liikkuminen, arkiliikunta (mm. työmatkat, lasten kanssa liikkuminen, puutarhanhoito, siivoaminen…) tai muu vastaava ja itselle mielekäs puuhastelu tulisi ehdottomasti myös huomioida! Vaikka itse työskentelenkin liikuntakeskuksissa ohjatun liikunnan parissa niin ehdottamasti kannatan ja suosittelen asiakkaitani seuraamaan omia mielenkiinnon kohteitaan. Mukavaa, että otit tämän(kin) asian esille blogissasi.

    • Kiitos kun kommentoit! Kommenttisi sai minut kirjoittamaan aiheesta lisää, kiitos inspiraatiosta! Olen samaa mieltä, että siitä mikä on ”oikeata liikuntaa” on todella suppea näkemys. Lisäksi liikunta on nostettu kummalliselle jalustalle, jos siinä ei ole tehoa tai suorittamisen meininki, niin se ei ole tarpeeksi. Jossain vaiheessa päätään nosti myös into juosta maraton, vaikka lähtökohtana olisi sohvaperuna. Tässä ajassa tuntuu olevan läsnä kaiken läpäisevä suorittamisen arvostaminen. Sen näyttäminen, että kykenee hallitsemaan itsensä ja omaa itsekuria. On jotenkin kuvaavaa mitä kerroit ystävästäsi. Moniko samalla tavalla arjessaan liikkuva ihminen tulee ajatelleeksi, että he liikkuvat oikeastaan varsin paljon, vaikka eivät ns. harrasta liikuntaa salilla tai ryhmäliikuntatunneilla? Tai juokse tavoitteena osallistua maratonille tai ainakin puolikkaalle…

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s