Liikunta elämäntapana

Kirjoitin viimeksi miten onnistuin (monen epäonnistuneen yrityksen jälkeen) saamaan liikunnan osaksi jokapäiväistä elämääni. Olen jo aiemmin kertonut, että en pidä tavoitteista, enkä aseta sellaisia itselleni.

Halusin liikunnan luonnolliseksi osaksi elämääni, en kirjannut sitä minkäänlaiseksi tavoitteeksi, en tehnyt suuria suunnitelmia joihin pyrkiä. Vertasin edellisen jutun kommenteissa liikuntaa aamupalaan. En tavoittele sitäkään, että söisin aamupalan, minä vaan syön sen joka päivä. Samalla tavalla haluan ajatella päivittäisestä liikunnasta, se on yksi tapa toimia muiden joukossa. Haluan oppia pitämään liikuntaa yhtä itsestään selvänä arjen asiana kuin syömistä tai nukkumista.

Suomessa tunnutaan ajattelevan, että mitään ei tapahdu ilman kovaa työtä. Työtä ja määrätietoista ponnistelua pidetään lähtökohtana johonkin pääsemiseksi. Ei tuskaa, ei tuloksia. Rohkenen olla eri mieltä.

Miksi asiat pitäisi tehdä vaikeasti, vaatien itseltään tahdonvoimaa ja itsekuria sellaisten asioiden suorittamiseksi, joista ei välttämättä edes pidä, kun voi valita toisinkin? Onko lopputulos jotenkin arvokkaampi, kun sen eteen on taisteltu puoliväkisin hampaat irvessä? Kun hyvään lopputulokseen voisi päästä myös aivan toisenlaisesta asenteesta käsin, nauttien siitä mitä tekee? Aika tiukassa istuu liikunnankin suhteen ajatus, että kaiken ei pidä olla kivaa.

Jatkuvasti voi kuulla eri medioista, että suomalaiset liikkuvat liian vähän. Jopa moni heistä, jotka harrastavat liikuntaa, liikkuu liian vähän. Kun tiedetään mikä Suomessa on tilanne ylipainon ja liikunnan harrastamisen suhteen, niin ihmettelen miten herkästi halutaan edelleen ajatella, että kaikki tai ei mitään.

Jokin aika sitten luin kirjaa, joka käsitteli terveyttä ja liikuntaa. Kirjoittajan mielestä ilmeisesti ainoa oikea tapa harrastaa liikuntaa on tehdä liikkeitä vapailla painoilla. Moneen kertaan kirjan edetessä varoiteltiin aerobisen liikunnan haitoista, ja peloteltiin lihasten lähtemisellä. Näin entisenä sohvaperunana tuntuu uskomattomalta lukea tuollaista. Pitääkö kirjan sanoma ymmärtää niin, että jos en halua harrastaa vapaiden painojen kanssa voimailua, niin on parempi olla harrastamatta mitään liikuntaa? Toki hyvä lihaskunto on tärkeä asia, mutta aerobisen liikunnan demonisointia en ymmärrä, varsinkaan kun kirjan kohderyhmänä ovat aivan tavalliset ihmiset.

Kaiken lisäksi luin rivien välistä asenteen, että käveleminen ei edes ole liikuntaa, sitä ei lasketa. Ei ole edes ensimmäinen kerta, kun törmään vastaavaan ajatukseen.

Valitettavan usein saa lukea kaikki tai ei mitään -uutisia liikuntaan liittyen. ”Vaikka liikkuisit x määrän päivässä, niin se ei riitä jos teet istumatyötä.” Riski se ja se kasvaa ja kuolema korjaa. ”Pitäisi liikkua vähintään x määrä päivässä, sitä vähemmästä ei ole mitään hyötyä.” Minä en pysty ymmärtämään mihin tällaisella viestinnällä pyritään. Tämänkaltaisten viestien jatkuva toistaminen vaikutti aiemmin halukkuuteeni liikkua. Ajattelin, että se mitä minä tekisin, ei kuitenkaan riitä. Siitä ei ole hyötyä. Pitäisi pystyä tekemään enemmän. Kannustava lähtökohta, eikö? Ajattelin, että ehkä minun vahvuuteni vaan on toisaalla, ja joidenkin muiden vahvuus on liikkumisessa.

Minä näen asian vahvasti niin, että meille kaikille olisi hyödyksi liikkua aivan millä tahansa tavalla. Meillä kaikilla on oikeus liikuttaa itseämme, mitä moninaisimmilla tavoilla, ja vieläpä nauttia siitä. Emme tarvitse mihinkään naurettavaa vastakkainasettelua eri liikuntamuotojen välillä. Erilaisia tapoja liikkua on lukemattomia, ja jokaiselle löytyy varmasti mieluinen tapa olla liikkeessä. En edes lähde tässä luettelemaan millä kaikilla tavoilla voimme liikkua, niitä on lukemattomia. Näen asian niin, että joka ainoa minuutti jonka vietän olematta paikallaan on hyödyksi.

Olin joskus sohvaperuna. Minua oli hyvin vaikea taivutella ulkoilemaan. Näin liikunnan suorittamisena. (Varsinkin kun kumppanini katsoi kellosta aikaa milloin lähdimme ja miten pitkään kävelimme. Hänen silloisessa maailmassaan liikkuminen ilman sykemittaria ei ollut kovin kummoista, jos liikuntaa ollenkaan.) Ajattelin, ettei liikunta ole ”minun juttuni”. Mutta kyllä se on.

Liikkuminen on minun juttuni mitä suuremmassa määrin. Haluan laittaa itseni liikkeelle, tuntea miten hengästyn, tuntea miten kehoni rasittuu ja lihakset väsyvät. Nautin siitä, että pääsen itse, omin jaloin tai pyörällä, maisemasta toiseen. Voin kävellä reippaasti tai juosta, tai voin kuljeskella pitkään katsellen mitä kaikkea maailmassa on. Nautin kun saan tehdä kehollani jotakin, vaikka siirtää klapikuormaa puuvarastoon hyvällä porukalla.

Sen sijaan, että harrastaisin liikuntaa, haluan oppia liikkuvan elämäntavan. Olen jo hyvällä tiellä. Haluan oppia olemaan enemmän liikkeessä millä tahansa tavalla, kuin olla paikallani. Nykyinen elämäntapamme on liian passiivinen ja paikallaan oleva. Omalta kohdaltani haluan muuttaa asian.

14 kommenttia artikkelissa “Liikunta elämäntapana

  1. Ymmärrän näkemyksesi hyvin. Itse olen juuri sellainen kaikki tai ei mitään -liikkuja. Kun liikun, menen täysillä. Mutta arki- ja hyötyliikunta jää minulla liian vähiin. En tarjoa kellekään pelkkää omaa malliani, koska olen ehdottomasti sitä mieltä, että kannattaa liikkua ihan miten vain. Minulla tuo liikuntakin ilmentää impulsiivista luonnettani ja taipumusta uppoutua kulloiseenkin asiaan intensiivisesti. Niin ikävää kuin lonkkani ”hajoaminen” ja sitä seurannut leikkaus syksyllä olivatkin, opetti se minua hieman kohtuullisempaan tapaan liikkua (vaikka lonkan hajoamisen syy olikin synnynnäinen, ei liikunta).

    Ihailen arki- ja hyötyliikkujia. Ja kaikille ihmisille liikunta tekee hyvää, vaikka sitä olisi vähän tai jonkun kirjan mukaan ”vääränlaista”. Väärää liikuntaa on käsittääkseni vain sellainen liikunta, joka vie ylikuntoon tai rikkoo paikkoja.

    • Minulla on tuota ”kun liikun, menen täysillä” -asennetta välillä. Yleensä siitä on haittaa. Esim. hiihtäminen kuntoonsa nähden liian kovaa loppuu aika lyhyeen. 😀 Ihan on tekemistä, että osaisi löytää itselleen tahdin, jolla asioita pystyy tekemään pidempään yhteen menoon. Kun se veren maku suussa ei ole minulle sopiva tahti. Se herättää vaan miettimään mitä järkeä on olla liikkumassa, kun voisi nytkin lukea kotona hyvää kirjaa… Liikunta on mukavaa, mutta ei liian kovalla tahdilla.

  2. Tuollainen ”kaikki tai ei mitään”-viestintä lehdistössä pätee joihinkin ihmisiinkin. Oma liikuntani koostuu tällä hetkellä hyötyliikunnasta sekä vaunulenkeistä ja selkää hoidan keppijumpalla ja kahvakuulalla (ihan kotona teen tämän). Onkin välillä ihan hölmöä, että joudun joillekin tuttavilleen puolustamaan liikkumistani. Minun pitäisi kävelyn sijaan juosta, kahvakuulailun sijaan käydä crossfitissä tai kemppijumpan sijasta käydä nostelemassa salilla noita kirottuja vapaita painoja, kun en nyt tee heidän mielestään tarpeeksi tai voisin tehdä vielä enemmän. Kun sanon saavani iloa ja nautintoa kävelylenkeistä ja että voin loistavasti tälläkin liikunnalla, saan vain naurua osakseni. Kaverini mies kysyi ihan suoraan, että ”onko tuo liikunnasta nauttiminen joku naistenlehtien keksintö?” No, hän on meistä se, joka joutuu käydä säännöllisesti fysioterapiassa, koska maratoneihin harjoittelu on tehnyt selvää polvista ja lonkista.
    Minä ajattelen niin, että jokaisen on löydettävä se oma tapa liikkua ja tehtävä sitä, mikä hyvältä tuntuu. Siihen ei muilla ole mitään sanomista. Parempi on myös tehdä se vähä kuin ei mitään, vaikka meille koko ajan yritetään uskotella, että vain tietty määrä liikuntaa on hyväksi. Ihminen on kokonaisuus ja minä saan kävelylenkeiltäni muutakin kuin fyysistä hyvää.
    Hieno homma, että olet löytänyt oman tapasi liikuttaa itseäsi!

    • Tuntuu, että tässä ajassa ei sellaista asiaa olekaan, jota ei pitäisi suorittaa täysillä ja tehokkaasti, repien itsestään irti kaiken mitä lähtee. On tosiaan uskomatonta, että joudut puolustamaan omaa tapaasi liikkua. Minulle myös kävelylenkit ovat monipuolisesti hyödyllisiä. Mitä parhainta kehon ja mielen huoltoa! Joskus vuosia sitten tuli käveltyä melkein neljä tuntia putkeen Hämeenlinnan Aulangolla ja lähialueilla. On ihanaa kun voi vaan mennä minne huvittaa, katsoa mitä minkäkin polun takaa löytyy.

  3. Minä rakastan liikuntaa ja liikkumista. Olen aina rakastanut ja koska pidän olen harjoitellut ja monessa asiassa minusta on tullut kohtalisen hyvä. Minulla on aina ollut hyviä ja kannustavia opettajia ja olenkin hakenut välillä apua personal trainerilta huoltavan punttitreenin opetteluun. En ole erityisesti kiinnostunut sisätreenistä ja tien tultua joogassa vastaan piti muuta kokeilla. Iän myötä tarvitsen huoltavaa treeniä.

    Arkiliikuntaa pyöräilyn ja kävelyn muodossa tulee joka päivä. Kävelen rappuset ja kävelen ulkokautta aina kuin voin. Harrastan ulkolajeja melontaa, hiihtoa ja luistelua aina kuin voin ja yhdistän retkeilyn ja luonnossa liikkumisen lajeihin. Samalla tavalla olen liikkunut yli kolmekymmentä vuotta ja vastakin tulen niin tekemään. Hieno päivä, jolloin ei pääse ulos on minulle stressin aihe. Harrastekamat on aina huollettuna ja pakattuna, jolloin nopeasti pääsen liikkeelle. Minä lasken kilometrejä, tonni melontaa ja hiihtoa, 500 km juoksua ym.

    • Olen ehtinyt moneen kertaan ajatella, että kunpa olisin oppinut liikunnallisen elämäntavan jo lapsena. Se on aikuisena ikävämpi juttu opetella. Olen kyllä aina ollut arkiliikkuja ja asunut paikoissa joissa ei kannata joukkoliikenteeltä liikoja odottaa. Kävellen on päässyt paremmin kulkemaan. Sisäliikunta ei innosta oikein minuakaan, kaipaan liikkuessa raikasta ilmaa ja maisemien vaihtumista.

      Minulla on rappusia pitkin alhaalta kotiovelle sata askelta. Olen huomannut kunnon kohentuneen tässä asuessa, ensimmäisellä kerralla rapuissa oli hiukan eri tunnelma kuin nykyään. Välillä yllättää, että nuoretkin ihmiset käyttävät hissiä päästäkseen vaikka vain pari kerrosta alaspäin! Käytän hissiä vain painavien kantamusten kanssa. Otan arkiliikunnasta kaiken irti, kun en muuten ole erityisen liikunnallinen.

  4. Minäkin inhoan liikunnan harrastamista harrastuksen vuoksi. Kaikkein ikävintä on, jos pitää lähteä jonnekin toiseen paikkaan kauas kotoa harrastamaan sitä. Sen sijaan tykkäisin liikkua monipuolisesti omalla pihalla tai vaikka käydä soutaen kalassa. Kesällä se onnistuukin hyvin, mutta talvella on vaikeampaa keksiä sopivaa hyötyliikuntaa. En pidä kylmästä ja sisällä siivoaminen on ankeaa 😉 Minusta ihmisen elintavat ovat vähän vinksahtaneet, kun liikuntaa ei tule luonnostaan tarpeeksi. Olisi hienoa kun ei edes tarvitsisi ajatella mitään liikuntaa, vaan se tulisi itsestään arkiaskareita tai työtä tehdessä.

    • Soutaminen on mukavaa puuhaa! Siitä olen aivan samaa mieltä, että ihminen on tehnyt elämästään jo liiankin helppoa. Minustakin olisi mukavinta, että liikuntaa tulisi helpommin ns. luonnostaan, ilman ”harrastamista”.

  5. Kannanpa minäkin vielä korteni kekoon tässä liikunta-asian jatko-osassa. Yllä jo todettiin, että jostakin ylhäältä käsin, milloin miltäkin taholta, määritellään millaista liikunnan tulisi olla ja miten paljon sitä pitäisi harrastaa. Välillä tuntuu, ei pelkästään tämän liikunnan suhteen vaan muutenkin, että nyky-yhteiskunta on jotenkin ulkopäin ohjautuvaa ja itsenäinen&kriittinen ajattelu on tuomittavaa ellei se noudata valtavirran mielipiteitä. Ja yhtä hullulta tuntuu, että moni meistä ryhtyy tavoittelemaan ulkoapäin tulevia toiveita, ja ahdistuu sekä usein luovuttaa jos/ kun pysty saavuttamaan ko. tavoitteita. Ihminen on luotu liikkumaan, ja nimenomaan arkiaskareissaan, aikojen alussahan päivät menivät ruuan hankkimiseen ja sen valmistamiseen mitä moninaisimmissa maastoissa. Nykyään työ on enemmän tai vähemmän istumatyötä, joka paikkaan kuljetaan autolla, ja mikä huvittavinta sinne kuntokeskukseenkin hurautetaan autolla mielellään ovelta ovelle! Itse tosiaan työskentelen ko. keskuksessa, mutta työmatkani kuljen mahdollisuuksien mukaan pyöräillen tai kävellen, samoin kuin muutenkin. Myös lasteni kanssa harrastamme arkiliikuntaa paikasta toiseen siirtymisissä, ulkoilemme paljon ja toki he myös seuraavat läheltä liikunnallista työtäni. Uskon ja toivon, että heille muodostuu myönteinen kuva liikunnasta yleensä ja ennen kaikkea, että he ehkä oppivat jo pienestä pitäen liikunnallisen elämäntavan. Liikunnasta ja lapsista minulla olisi useampikin ajatus sanottavani, mutta jääköön se tällä kertaa. Ylläolevissa kommenteissa todettiin myös, että tärkeintä on löytää itselle mieleinen tapa liikkua; jollekin se on kilpaurheilua, jollekin toiselle riittää rauhallinen kävely tai puuhastelu puutarhassa. Liikuntahan ei ole pelkästään fyysistä suorittamista vaan mitä suurimmassa määrin tärkeää myös hyvän mielen tuottaja, ennnen kaikkea sitä! Omasta liikunnallisesta elämäntavastani mainitsen vielä sen verran, että erityisesti kesäaikaan valtavasti liikuntaa saa marjastaen, sienestäen ja kasvimaata hoitaen puhumattakaan siitä että samalla saa tuoretta ja taatusti luomua ruokaa ja onhan se taloudellisestkin järkevää. Kannustankin siis kaikkia lukijoita etsimään ja löytämään itselleen sopivan tavan liikkua niin että se kantaa parhaassa tapauksessa läpi ihmisiän. Ravintoasiatkin toki liittyvät tavallaan liikkumiseen ja hyvinvointiin, mutta oletko niitäkin minimalismin kannalta ajatellut olisi mielenkiintoista tietää? Omakohtaisesti liitän tietynlaisen minimalismin ravintoonkin; mahdollisimman tuoreita, lähellä tuotettuja ja mielellään luomuja raaka-aineita käytämme omassa taloudessamme; vähemmän on enemmän pätee ravinnonkin suhteen, samoin laadukkuus, kotimaisuus ja kausiruokien suosiminen. Laitan tässä sinulle samalla linkin josta ehkä saattaisit olla kiinnostunut vaikkei
    suoranaisesti minimalismiin liitykään: http://www.kaarinadavis.com/

    • Kiitos blogivinkistä! Vaikuttaa oikein kiinnostavalta. Ja olisit vaan kertonut ajatuksiasi lapsista ja liikunnasta, mielelläni niistä kuulisin. Ja olen ajatellut ravintoasioita. Olen juuri tuolla kannalla kuin kirjoititkin. Periaatteessa. Ravintoasiat ovat minulle jonkinlainen ikuisuusongelma, jota en ole onnistunut vielä ratkaisemaan. En siis pidä ruoanlaitosta, eikä tuollaista ruokaa oikein muuten tule kuin itse laittamalla. Kesällä tulee laitettua enemmän ruokaa, kun ei tarvitse käytännössä ollenkaan laittaa lämmintä ruokaa. Kausittaista siis minun ruoanlaitto. (Valitettavasti myös kunnollinen syöminen.) Minulle sopisi oikein hyvin, että voisin ottaa ravinnon pillerinä, mutta sellaista ei kai toistaiseksi ole olemassa. Minusta ei siis ole minkäänlaiseksi esimerkiksi ruoka-asioissa, joten en ole niistä ainakaan sen suuremmin ajatellut kirjoitella.

      • Lasten ja nuorten liikunnasta, tai pikemminkin sen puutteesta olen huolissani, todella huolissani. Mielestäni lapsia kuljetetaan autolla liikaa vaikka välimatkat olisivat lyhyitäki, usein kiireeseen vedoten; harrastuksiin, kouluun, kavereille… ja näin ollenhan lapsi saa jo pienestä pitäen mallin liikkumattomasta ja passiivisesta elämäntavasta ja/ tai jo yllämainituissa kommenteissa olevasta suorituskeskeisyydestä kun autolla kuljetetaan harrastuksiin, jossa harrastaminen itsessään on tärkeää eikä välttämättä niinkään itse liikkuminen ja liikunnan ilo. Lapsihan liikkuu luonnostaan, ilolla, innolla ja mielellään – sen sijaan, että kieltäisimme lapsiamme juoksemasta, kiipeämästä puuhun, heittäytymästä upottavaa lumikinokseen meidän pitäisi kehottaa heitä juoksemaan enemmän, kiipeämään korkeammalle ja kannustaa lumileikkeihin vain jotain mainitakseni! Hämmentyneenä ja surullisena olen omien lasteni myötä huomioinut miten kilpailukeskeiseksi jo hyvinkin pienten lasten liikkuminen, harrastaminen ja urheilu on mennyt. Mihin ovat kadonneet pihaleikit (kirkonrotta, tervapata yms.), naapurin lasten kanssa pelailu, puissa kiipeily ja majojen rakentaminen – ihan perus ulkoilu? Tilalle ovat tulleet muskarit, vauvauinnit, baby bailatinot, tietokonepelit ja ties mitkä muut ”hömpötykset”. Uskallan väittää, että alle kouluikäiselle, ja vielä 1-2 luokkalaisellekin, riittäisi ihan tavallinen arkiliikunta. Ehkä olen ajatusmaailmaltani ”muinaisjäänne” ja toisin ajattelija, mutta kahden alle kouluikäisen lapsen äitinä allekirjoitan ylläolevan riittävän; lapsella on edelleen samat perustarpeet kuin ennenkin vaikka yhteiskunta ympärillä on muuttunut huikeasti; vähemmän on enemmän pätee myös lapsiin. Tästähän aasinsiltana tuli tietysti mieleeni myös lelut… Blogiasi seuraa varmasti muitakin perheellisiä, joten uskon, että lelujen kohtuullisuus on meille enemmän tai vähemmän minimalisteille arkipäivää.

        Ravintoasiaan palaan sen verran, että mainitsit ettet pidä ruuanlaitosta. Mietin, että voisitkohan liittää senkin jotenkin matkaasi minimalismiin? Edeten pikkuhiljaa askel kerrallaan. Saattaisit yllättyä. Minäkin löysin itsestäni kotiruuan ystävän, ruuanlaittajan ja vieläpä kasvimaan kasvattajankin, vaikka vielä vajaa kymmenen vuotta sitten olisin hihitellyt suureen ääneen jos joku olisi väittänyt minun jonain päivänä puuhastelevan kasvimaalla onnellisen tyytyväisenä.

        • Onhan se nurinkurista, että harrastaa pitää, mutta ihan tavallista arkiliikuntaa ei arvosteta, vaan lapsia kuljetetaan autolla. Tuo kilpailukeskeisyys on myös ikävää. Tuntevatko nykylapset enää pihaleikkejä? Täällä on toinen ajatusmaailmaltaan muinaisjäänne. Ei ole kenties kovin hyvä vaihtokauppa vaihtaa monipuolinen arkiliikunta ja pihaleikit liikunnan ”harrastamiseen”.

          Ravintoasia on kohdallani mutkikas. Sille on tarkoitus tehdä jotakin ajan kanssa. Ruoanlaitto sellaisenaan ei ole ongelma, osaan laittaa ruokaa ja pidänkin siitä ajoittain, mutta inhoan sitä kaiken kattavaa stressiä joka ruokaan liittyy. Mitä syötäisiin? Mitä kaupasta? Ruokaa saisi olla laittamassa jatkuvasti tai valtavia määriä kerrallaan. Jos ihmiselle riittäisi syödä kerran viikossa niin juttu olisi tuhannesti yksinkertaisempi. Vielä kun kuvioon otetaan rajoitukset ruokavalion kohdalla niin soppa on valmis. Aiemmin kirjoitin, että edellisestä asunnosta kaipaan vain huoneistokohtaista ilmanvaihtoa, ja se kaipuu liittyy juurikin ruokaan. Inhoan kun koko asunto haisee ruoalta. Kasvisruokaa laitan mieluummin, mutta siinä on taas omat ongelmansa. Minulle ruoka on siis monitahoinen ongelma, johon en ole keksinyt vielä toimivaa ratkaisua. Jotakin olisi syytä kyllä kehitellä, sillä syömättömyys tai huonosti syöminen sekoittaa nopeasti koko elämän.

  6. Olen todennut, että koululiikunnalla on valtava merkitys asenteeseen liikuntaa kohtaan. Jo alakoulussa alkavat kisailut, kuntotestit ja liikunnan numeroarvostelut. Liikunnasta tulee varhain suorittamista, eikä se ole kivaa, jos huomaa, ettei pärjää yhtä hyvin kuin muut. Moni lapsi kokee epäonnistumisen ja huonommuuden tunteita sekä porukan ulkopuolelle jäämistä. Liikunnasta tulee helposti vastenmielistä.

    Voin kertoa kokemuksesta, että on olemassa liikunnanopettajia, jotka lellivät urheilullisia lapsia ja nuoria, ja ottavat silmätikuikseen ja suorastaan kiusaamisen kohteikseen vähemmän liikkuvia, huonommin liikunnantunneilla pärjääviä. Mielestäni koululiikunnan pitäisi nimenomaan olla väylä tutustua erilaisiin liikuntalajeihin ja löytää liikunnan ilo, ilman jatkuvan suorittamisen ja testaamisen paineita. Huonot tulokset eivät motivoi liikkumaan, päin vastoin. Jos ei koe pärjäävänsä liikunnassa, sitä alkaa vältellä. Koululiikunta on tällä hetkellä omiaan kasvattamaan kuilua hyvä- ja huonokuntoisten, paljon ja vähän liikkuvien välillä.

    • Voi koululiikunta! Itse pidin yksilölajeista, mutta joukkuelajeissa olin useimmiten aika pihalla. Koululiikunnan ideana minäkin näen mahdollisuuden tutustua kaikenlaisiin tapoihin liikkua, ja löytää itselle sopivia lajeja. Koululiikunnassa juuri se suorittaminen ja kilpaileminen tökki aikoinaan. En tiedä miten koululiikuntaa nykyään toteutetaan.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s