Pystyn enempään kuin uskonkaan

Pääsiäisen aika on tarjonnut sään suhteen parasta mitä talviulkoilijalle voi olla tarjolla. Aurinko on paistanut täydeltä terältä, lämpömittari on näyttänyt juuri sopivia lukemia, ja tuulettomuuskin on suosinut jäällä liikkumista. Pääsiäisen aikaan yllätin itseni – ja kumppanini – hiihtoladulla. Ennen kuin kerron mitä oikein tapahtui, kokoan yhteen tämän talven liikuntani.

Ennen talven tuloa ajattelin, että tänä talvena hiihdän ja luistelen enemmän kuin koskaan aiemmin. Kuinka ollakaan, talven ensimmäinen hiihtolenkki muistutti mitä murtomaahiihto voi olla ikävimmillään. Kun kylmä viima jäädytti koko kehon luineen ja ytimineen ensimmäisen sadan metrin aikana, ja suksi luisti niin huonosti, että hiihdosta tuli voimalaji, olin valmis manaamaan koko lajin hornan tuuttiin. Hautasin kaikessa hiljaisuudessa haaveeni siitä, että tänä talvena olisin suksilla yhtenään.

Ajattelin, että ehkä hiihto ei sittenkään ole minun lajini. Olin pitänyt vapaahiihdosta perinteistä enemmän, mutta nyt sekin näytti nurjan puolensa. Ehkä olisi parempi harrastaa jotakin sellaista, mihin ei tarvita kummempia välineitä. Kuten kävely- ja juoksulenkkejä. Ja niinpä kävelin ja juoksin talven mittaan enemmän kuin yhtenäkään talvena ennen tätä. Päätin, että jaksan hymyillä kävellessäni rantoja pitkin ja nähdessäni jäällä hiihtäjiä. Päätin olla ajattelematta kuten ennen, että minun pitäisi olla siellä myös. Sillä minä en ole kuten nuo jäällä hiihtäjät, en ainakaan vielä.

Luistelussa olen vasta aika alussa. Retkiluistimet minulla on ollut nyt muutaman talven, ja olen harjoitellut luistelua vaihtelevin tunnelmin. Odotan itseltäni paljon, minun on vaikea antaa itselleni tarpeeksi aikaa oppia. On vaikea ymmärtää, että joitakin asioita on harjoiteltava enemmän, jotta ne alkavat sujua luontevasti. Tunnen liikkuessani milloin tekeminen sujuu teknisesti hyvin ja nautin onnistumisista. Toimivalla tekniikalla tekeminen on kevyempää ja sujuvuudessaan nautittavaa.

Välillä on päiviä, jolloin asiat eivät suju kuten olisi voinut odottaa. Kysyy kärsivällisyyttä sietää muistikuvia aiemmista onnistumisista silloin kun tekeminen on raskasta rämpimistä. Ja kärsivällisyyttä, sitä minulla on itseäni kohtaan aivan liian vähän.

Talven ensimmäinen lenkki retkiluistimilla sujui paljon paremmin kuin viime talvena. Jaksoin luistella yhtäjaksoisesti pidempään, koska osasin ottaa aiempaa rennommin. Luistimilla kaatuminen pelottaa, vaikken ole aikuisiällä kaatunut kertaakaan. Kumppanini seurassa en pelkää itseni loukkaamista, ja silloin luistelenkin paljon paremmin kuin yksin.

Kokeilin yksin luistelemista kerran tänä talvena, ja kovan jännityksen vuoksi siitä oli liikunnan ilo kaukana. Jännitin lihakseni aivan jumiin kaatumista pelätessäni, mikä entisestään vaikeutti luistelua. Lenkki oli stressaava ja siitä jäi suorittamisen maku. Päädyin siihen tulokseen, että ennen kuin lähden uudelleen yksin luistelemaan, minun olisi harjoiteltava enemmän. Liikuntaa ja stressiä en missään tapauksessa halua yhdistää.

Ja jälleen kävelin rantoja pitkin ja hymyilin, että tässä tasamaalla pitäväpohjaisilla kengillä kävellessäni minun ei tarvitse ainakaan pelätä, että kaadun ja halkaisen pääni.

Jokin siinä hiihdossa sitten kuitenkin jäi minua kaivertamaan. Kävelin ja juoksin rantoja pitkin, ja näin jatkuvasti ihmisiä jäällä hiihtämässä ja luistelemassa. Mietin vaatimuksiani itseäni kohtaan katsellessani ihan tavallisia ihmisiä hiihtämässä ja nauttimassa ulkoilusta, kukin omalla tyylillään.

Ajattelin, että vaikka talven ensimmäinen – ja uhkaavasti kenties viimeiseksi jäävä – hiihtolenkkini vapaalla hiihtotavalla olikin kaikkea muuta kuin mukavaa, ehkä perinteinen voisi onnistua. Siitäkin huolimatta, että aiempina talvina olin saanut kiukunpuuskia nimenomaan perinteisellä hiihtotavalla. Pidän vapaasta hiihtotavasta, koska saan sen etenemään ilman käsiävoimiakin. Perinteinen taas ei etene mihinkään, jos ei jaksa käyttää käsiä. Aiemmin olen kyllästynyt nimenomaan siihen, että käsivoimat loppuvat ennen kuin on päästy kunnolla alkuunkaan. Ja toki olen hiihtänyt helposti liian lujaa, ja vaatinut tekniikalta mahdottomia olemattomaan harjoitteluuni nähden.

Lauantaina oli aivan uskomattoman kaunis ilma, ja lähdimme kokeilemaan perinteisen hiihtoa järven jäälle. Olin varautunut siihen, että palaamme nopeasti takaisin, kun minulla menee hermo. Mutta jokin oli toisin kuin ennen. Lähdimme hiihtämään. Suksi lipsui. Sanoin kumppanilleni, että tästä ei sitten tule pitkä lenkki. Kesti kuitenkin vain hetken, kun suksi alkoi pitää. Onnistuin hiihtämään kunnolleni sopivaa tahtia. Kädet väsyivät, mutta annoin niiden väsyä. Hiihdin silti pysähtymättä, koko ajan edeten.

Juttelimme koko matkan hiihtäessämme ja nautimme upeasta säästä. Jäällä oli uskomattoman hiljaista ja ilma oli raikas. Suksi toimi paremmin kuin koskaan, se piti sopivasti ja luisti täydellisen hyvin. Hiihdimme tietäen, että tulemme palaamaan samaa reittiä takaisin. Minä mietin miten kauas voisimme hiihtää, että vielä jaksaisin takaisinkin ilman väsymyksen tuomaa kiukkua. Halusin, että hiihdosta jäisi hyvä mieli.

Kääntyessämme takaisin olin hyvissä voimissa. Olin hyvissä voimissa vielä silloinkin, kun otin sukset jalasta ja kävelimme kotiin. Olin juuri hiihtänyt hyvää vauhtia, yhtäjaksoisesti, 15 kilometriä!

Hiihdon sujumista saattoi auttaa, että olen talven mittaan tehnyt jonkin verran kuntopiirin tyyppistä harjoittelua. Olen opetellut sietämään rasituksen tunnetta lihaksissa, ja jatkamaan tekemistä silti. Aiemmin lopetin sillä hetkellä, kun lihaksissa alkoi tuntua väsymystä. Hiihto on lihaksistoa monipuolisesti kuormittava laji, ja jos sitä ei ole tehnyt, niin kyllä sen melko pian voi lihaksissaan tuntea. Käsilihasten vahvistuminen ja rasituksen sietäminen varmasti osaltaan auttoivat onnistumaan. Muutenkin kuntoni on parempi kuin aikoihin lisääntyneestä liikunnasta johtuen.

Tänä talvena opin, että hiihtäminen voi olla parhaimmillaan aivan ihanaa. Opin, että pystyn enempään kuin uskonkaan. Olen motivoituneempi liikkumaan kuin koskaan ennen, ja aion edelleen tehdä asioita kuntoni parantamiseksi. Onneksi tällä kertaa lähdin hiihtämään, enkä vain katsonut rannalta muiden menoa. Ehkä hiihto sittenkin on myös minun lajini.

2 kommenttia artikkelissa “Pystyn enempään kuin uskonkaan

  1. Minimalisti pyytää ystävällisesti korjaamaan virheen, joka on tehty Minimalismiblogeja linkin alle.. Minimalisti blogin kirjoittaja on ilmeisesti Suomen ensimmäinen Minimalistista elämäntyyliä täysin elävä ja käsittelevä bloggaaja vuodesta 2010 lähtien. Löydät Minimalistin ja hänen blogin oikeasta osoitteesta, joka on http://minimalistisuus.blogspot.com/ nykyinen linkki ohjaa täysin väärälle sivustolle ja kirjoittaja EI OLE Minimalisti.

    Hienoa nähdä, että kuntoilu on maistunut.. Jos ilmat on huonot kotona tai kylmässä ilmassa ulkoilu ei innosta… On aina hyvä harjoitella omalla painolla… Punnerrukset, jalkakyykyt, hyppynarulla hyppiminen, leuanveto, vatsalihastreeni…. 🙂

    Mukavaa vuoden jatkoa

    t. Minimalisti

    • En tiedä mihin viittaat, mutta minimalismiblogeja-sivulla ei ole virhettä. Viitatut sivut linkkeineen ovat niin kuin olen ne tarkoittanutkin. Nimellä Minimalisti ei ole linkkiä minnekään, sen sijaan yksi MiniMAMAlisti on.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s