Elämää juuri itselle sopivalla tavalla

Tunsin aikoinaan itseni oudoksi ja koin jonkinlaista syyllisyyttäkin ”elämän tuhlaamisesta”, koska en kaipaa elämältä mitään kovin erityistä ja ihmeellistä. Minun olisi todella vaikea listata mitä haluan kokea ennen kuin kuolen.

Olen tyytyväinen elämääni tällaisenaan. Aivan tavallinen arki on minusta parasta aikaa. Seikkailut ja yllättävät käänteet eivät ole minua varten, ja juhlat ovat silkkaa pakkopullaa. Ajatuskin matkustamisesta stressaa huomattavasti enemmän kuin innostaa. Olen onnellisimmillani tuttujen asioiden ympäröimänä.

Löysin sielunkumppanin televisiosta, sarjasta Ääliö ulkomailla. Suuren osan ajasta minun kävi sääliksi Karl Pilkingtonia. Miesparka laitettiin yhä uudelleen uusiin seikkailuihin, vaikka hän tuntui arvostavan kupillista teetä ja keksiä huomattavasti tarjottuja uusia kokemuksia enemmän. Vastahakoisen matkailijan epämukava olo uusissa tilanteissa tarttui minuunkin, vaikka välillä miehen asenne ja ajatukset naurattivatkin. Minkä verran mies mahtoi todellisuudessa nauttia reissuistaan?

Puuttumatta siihen onko sarjassa kyse näyttelijän luomasta hahmosta nimeltä Karl Pilkington vai ihmisestä, joka todella kokee sen miltä televisioruudusta katsoen näyttää, niin ohjelma sai minut mietteliääksi.

Osa ihmisistä tuntee olevansa elossa kun he kävelevät keskellä villiä viidakkoa, hyppäävät benjihypyn, pääsevät lähikontaktiin hain kanssa, syövät outoja ruokia tai valloittavat vuoren. Jotkut haluavat matkustaa ympäri maailmaa ja nähdä maailman seitsemän ihmettä, kokea jotakin uutta ja täysin arjesta poikkeavaa.

Ja sitten on meitä, joille äärikokemusten ajatteleminenkin aiheuttaa pahoinvointia, ja seitsemään ihmeeseen tutustuminen kuulostaa mainiolta, kunhan sen voi hoitaa television välityksellä. Toiset elävät kokeakseen elämässään mahdollisimman paljon kaikkea uutta, toisille uusien asioiden ja ympäristöjen kokeminen aiheuttaa lähinnä epämukavuutta ja stressiä.

Elämäni koko kuva kirkastui minulle luettuani Susan Cainin kirjan Hiljaiset, introverttien manifesti. Tuo kirja muutti suhtautumistani itseeni valtavasti ja lisäsi onnellisuuttani pysyvästi. Ymmärsin, että minä olen ihan hyvä tällaisena kuin olen, eikä minun pidä yrittää väkisin sopeuttaa itseäni elämään, joka olisi mitä mainiointa ekstrovertille. Sillä minä en ole ekstrovertti. Olen jotakuinkin niin introvertti etten juuri enempää voisi olla.

Susan Cain kuvaa kirjassaan introvertin ja ekstrovertin eroa esimerkiksi ulkoisten ärsykkeiden tarpeen näkökulmasta. Introvertit tuntevat olonsa juuri sopivaksi vähemmillä ärsykkeillä, kuten vaikka viettäessään aikaa hyvän ystävän kanssa tai lukiessaan kirjaa. Ekstrovertit tarvitsevat elämäänsä enemmän potkua ja toimintaa, sekä nauttivat uusien ihmisten kohtaamisesta ollen juhlien ilopillereitä. Ekstrovertti voi pitää avokonttoria mitä parhaana työympäristönä, introvertti ahdistuu liiallisesta ärsykkeiden määrästä.

Liioista ärsykkeistä puheen ollen, minua ahdistaa jos kotona on liikaa tavaraa näkyvillä. Minun pääni tietojenkäsittely menee jumiin, jos kaikkialla on kaikkea ja paljon. Oli se sitten missä tahansa, kotona tai jossakin suuressa tapahtumassa. Pääni toimii parhaiten, kun ympärillä on vain vähän ”liikkuvia osia”.

Käsitteiden introvertti ja ekstrovertti takana on psykologi Carl Jung. Hänen mukaansa introvertteja kiehtoo mielen sisäinen maailma, ajatukset ja tunteet, ekstrovertteja taas ulkoinen elämä ihmisten ja toiminnan parissa. Introvertit keskittyvät merkityksiin, joita he ympäristönsä tapahtumista luovat, ekstrovertit ovat itse osa tapahtumia. Introvertit lataavat akkujaan viettämällä aikaa yksin, ekstrovertit tarvitsevat enemmän toisten ihmisten seuraa. Introvertit kokevat usein osaavansa ilmaista itseään paremmin kirjallisesti kuin puhumalla, ja moni heistä kammoaa small talkia, mutta nauttii syvällisistä keskusteluista.

Allekirjoitan. Small talk on minulle yleensä rasittavaa, sitä rasittavampaa mitä tutumman ihmisen kanssa sitä käyn. Täysin vieraan ihmisen kanssa vaihdetut muutamat sanat voivat olla päivän piristys, mutta tutumman ihmisen kanssa small talk saa minut tuntemaan oloni yksinäiseksi.

Aidon kohtaamisen taso määrittelee sen, miltä minusta tuntuu. Puhun mielelläni ja paljonkin, mutta asiaa. Kahdenkeskinen keskustelu on minun sosiaalinen elementtini. Siinä asetelmassa tiedän selviytyväni hankalista ja jonkin verran uhkaavistakin tilanteista. Kokemustakin on kohdalle osunut. Molemmissa tilanteissa uhka laukesi, kun ymmärsin, että toisella osapuolella oli valtavan suuri ihmisen tarve. Myötätunto ja aito kohtaaminen auttoivat rauhoittamaan tilanteen.

Olisi huvittavaa ellei olisi käytännössä kohtalaisen kauheaa, että kun paikalla on lisäkseni enemmän kuin kaksi ihmistä, joiden kanssa minun tulisi kommunikoida, tunnen olevani aika pihalla. Tuntuu siltä etten osaa toimia normaalisti ja kaikki järjellinen sanottava karkaa kauemmas, ellei kokonaan tavoittamattomiin, jos ihmisiä on paljon.

Juhlat ovat minulle erityisen hankalia tilanteita. Olen niin kaukana mukavuusalueeltani, että tunnen olevani aivan väärässä paikassa. Joskus väärällä planeetalla. Ekstrovertille bilehileelle yhtä kauhea tilanne voisi olla joutua koko pitkäksi illaksi yksin hiljaiseen huoneeseen tekemään ristisanatehtävää. Ilman kännykkää. Ja tietokonetta. Ilman mitään yhteyttä ulkomaailmaan.

Tämän päivän maailma tuntuu olevan ekstrovertteja varten. Arvostetut ominaisuudet ovat lähinnä ekstroverteille tyypillisiä. Olisi tärkeää ymmärtää, että meitä ihmisiä on erilaisia, ja niin pitääkin olla.

Ajatellaan vaikka suuria juhlia. Jos juhlissa olisi pelkkiä ekstrovertteja, kaikki haluaisivat olla esillä ja kertoa omat mehevimmät juttunsa, mutta kukaan ei haluaisi kuunnella. Introverttien juhlissa juhlatunnelma olisi aika erilainen. Kaikki kärsisivät tasapuolisesti small talkista, varsinkin kun ei olisi ekstroverttia keksimässä jutun juurta tai kertomassa hauskaa juttua jolle voisi nauraa. Voisi olla aika hiljaista, kun tila olisi täynnä ihmisiä, jotka haluaisivat mieluummin kuunnella kuin puhua. Useimmat kaipaisivat aika pian kotiin lukemaan kirjaa.

Olen vahvasti sitä mieltä, että kaikenlaisia ihmisiä, sekä ekstrovertteja että introvertteja, tarvitaan jotta tasapaino säilyy – sekä juhlissa että elämässä yleensä. Suosittelen lämpimästi Susan Cainin kirjaa kaikille aiheesta kiinnostuneille, varsinkin jos olet itse ekstrovertti, mutta lähipiirissäsi on introvertteja.

Kirja voi olla erityisen hyödyllinen ekstrovertille vanhemmalle, jonka pesueeseen on sattunut introvertti lapsi. Susan Cain on puhunut kirjansa aiheesta myös Tedissä. Video kestää noin 20 minuuttia ja siinä on suomenkielinen tekstitys.

27 kommenttia artikkelissa “Elämää juuri itselle sopivalla tavalla

  1. Ajatus ekstroverteistä ja introverteistä on vaikea aihe. Minua vaivaa se, etten todellakaan tiedä, kumpaan joukkoon kuulun enemmän! Minulla on voimakkaampi tarve viettää aikaa yksin kuin ryhmässä. Tapaan ihmisiä ja ystäviä useimmiten kahden kesken keskustellen, eikä minulla ole koskaan ollut minkäänlaista kaveriporukkaa. Inhoan pari- ja ryhmätöitä.

    Toisaalta olen puhelias ja ulospäinsuuntautunut, en ujostele puhua kellekään, taidan small talkin ja keksi vaikka tikusta asiaa. En ahdistu juhlissa, vaan virkistyn, kun saan kohdata vieraita ihmisiä. En kuitenkaan ole kiinnostunut ylläpitämään minkäänlaisia tuttavuussuhteita, vaan joko ystävystyn syvästi ja aidosti tai haluan pitää henkilön vieraana.

    Vastapainoksi puheliaisuudelle ja sosiaalisuudelleni kaipaan paljon yksin olemista. Lataan akut olemalla yksin. En voisi koskaan harkita asuvani kimppakämpässä (pl. puoliso) tai hankkivani suurperhettä.

    Näitä elämän mielenkiintoisia pohdintoja,

    Juhannusterveisin Kitupiikitär

  2. Kiitos vielä Tuulia mielenkiintoisen aiheen esille tuomisesta. Kävinkin intovertit.net-sivulla tekemässä testin, jonka tuomiona oli selvästi introvertti. Edellisessä kommentissa pohtimani ristiriidat lueteltiin kymmenen kohdan ”Harhaluuloja introverteista” -luettelossa. Tunnistin itseni täysin, minulla oli vain ollut hieman vääränlainen kuva introverteista.

    • Kiitos kommentistasi! Kuvasit osin tuttuja ajatuksia. Aihe ei ole minunkaan mielestäni mitenkään erityisen yksinkertainen. Itse varmasti laitan introverttiuden piikkiin sellaisiakin asioita, jotka eivät varsinaisesti asiaan liitykään. Vähän kuin mutkat suoriksi, itselleni asioita introverttiudella selittäen, vaikka parempiakin selityksiä kenties olisi.

      Erityisen tutulta kuulosti, ettet ole kiinnostunut ylläpitämään tuttavuussuhteita, vaan sitä joko ollaan syvästi ystäviä tai sitten vieraita. Minulle tuttavuussuhteet ovat aina olleet vaikeita. Ne kun useimmiten jäävät sille small talk -tasolle, joka on minulle todella raskasta eikä millään muotoa antoisaa. Joskus jopa täysin vieraan ihmisen voi kohdata aidommalla tasolla kuin jonkun tuttavan. Sellaiset kohtaamiset ovat hienoja hetkiä.

  3. Tämä on kiinnostava aihe, jota olen lähes ääri-introverttinä pohtinut paljon. Minä kuitenkin nautin suuresti matkustamisesta ja kyllästyn helposti vanhoihin tuttuihin asioihin, siis nimenomaan asioihin, ei ihmisiin. Matkustaessa olen usein kiusaantunut koska en osaa sujuvasti jutustella tuntemattomien kanssa, mutta silti jokin ihme vetää pois kotoa uudestaan ja uudestaan. En minä mitään extremeä kaipaa, mutta viidakko tai jäätikkö kuulostavat hyvältä. Matkustaessa joudunkin sitten vähän kamppailemaan itseni kanssa, kun yritän ottaa selvää haluanko aidosti tutustua kanssamatkustajiin tai paikallisiin, vai koenko että niin kuuluisi tehdä. Luulen, että useimmiten kyse on ihan aidosta halusta, mutta sosiaalinen taitamattomuuteni estää sen. Se on vähän sääli. Muuten olen tyytyväinen itseeni tällaisena enkä välitä siitä, jos minut nähdään aika jäyhänä kotimaassa. Ehkä en Suomessa tunne jääväni niin paljosta paitsi, jos en tutustu helposti vieraisiin. Ulkomailla juttelu tuntemattomien kanssa on monesti ollut tosi mielenkiintoista. Mitä lie ennakkoluuloja suomalaisia kohtaan 🙂

    Kaikki kirjoittamasi avokonttoreista, ärsykkeistä, juhlista yms. olisi voinut olla kuin suoraan minun kynästäni!

    • Ihmisillä on kyky oppia. Jos olet juhlien hölösuu, ole ensi kerralla hiljaa. Jos pelkäät korkeita paikkoja, aloita kiipeilyharrastus. Tempperamentti on synnynnäinen ominaisuus, mutta opettelemalla tapoja tulemme lähemmäksi keskiviivaa ja elämästämme tulee iloisempaa. Out of box -toiminta on tarpeen pyrkiessämme ymmärtämään muita sen sijaan, että yrittäisimme saada muut ymmärtämään meitä. Kannattaa hakeutua erilaisten ihmisten seuraan, jotka kyseenalaistavat sinun toimintamallisi. Omaa persoonallisuuttaan voi muuten testata netin ilmaisilla testeillä, joista tässä yksi: http://www.16personalities.com/free-personality-test

      PS. Introvertti minäkin olen, mutta varmasti lähempänä keskiviivaa ja toiseksi mielestäni introverttiys ei ole matkustamisesta pitämiselle este. Luontoa ja museoita ja elämyksiä sitä matkoilta hakee, ei ihmisjoukkoja 🙂

      • Olen samaa mieltä siitä, että menemällä mukavuusalueemme ulkopuolelle, voimme oppia paljon. Minä en liikaa tuijottaisi, sitä, että onko ekstrovertti tai introvertti, tai mitkä ovat hallitsevat persoonallisuuden piirteet, sillä sosiaalisia taitoja voi oppia. Siksi niitä kutsutaan taidoiksi. Tiedän parikin vahvasti introverttia ihmisistä, jotka ovat tekevät töitä ihmisten parissa ja joka työpäivä esiintyen, mutta heistä ei huomaisi mitenkään, että ovat introvertteja. Ja toisaalta vietin juuri juhannuksen seurassa, jossa on erittäin ekstrovertti ihminen: puhelias, innostuva, kaikessa mukana oleva….mutta suorastaan uuvuttavaa seuraa. Häneltä ei saa suunvuoroa, hän pitää pitkiä monologeja, ei osaa kuunnella mitä toiset puhuvat vaan hyppii aiheesta toiseen jne. Huonoilla sosiaalisissa taidoilla varustetussa ekstrovertissaon aikamoinen kestäminen.
        Itseään kannattaa oppia tuntemaan ja siksi suosittelen, että tekee erilaisia testejä, joista vähän selviää, millainen on, mutta en pidä siitä, että ihmiset selittelevät tekemisiään tai tekemättä jättämisiään sillä, että kun nyt vain ovat sellaisia. Kaikkea voi oppia. En tarkoita, että meidän pitäisi olla tietynlaisia tai tehdä piilotella ”heikkouksia”, mutta jos se juhlien small talk ahdistaa tai ujompien ihmisten juttelemattomuus, niin silloin kannatta tehdä jotain ennemmin kuin vain vältellä tilanteita.

        • Olen samaa mieltä ja eri mieltä. Mukavuusalueen ulkopuolella on hyvä käydä, voi löytää jotakin uutta ja kiinnostavaa. Mutta missä mittakaavassa? Siitä taidan olla eri mieltä.

          Voisin väittää, että minulla on melko hyvät sosiaaliset taidot. Ne vaan eivät ilmene joutavien höpöttämisenä ventovieraiden tai puolituttujen kanssa, ellei kyse ole satunnaisesta tapaamisesta kadulla tai kaupassa. Siis kahden kesken. Olen käynyt hyviä keskusteluja aivan uppo-outojen ihmisten kanssa, mutta kyse onkin tilanteista joissa on oikeasti keskusteltu jostakin millä on merkitystä. Tilanne on ollut aito kohtaaminen, ei turhaa small talkia.

          Luen tekstisi rivien välistä, että introverttius olisi heikkous ja se huonompi vaihtoehto? Minä en oikein ymmärrä, miksi pitäisi oppia olemaan jotakin täysin erilaista kuin on? Itse kannatan mieluummin itsensä hyväksymistä ja omien rajojensa kunnioittamista. Pyrin siihen jonkinlaiseen keskiviivaan vuositolkulla, ja olin helkkarin onneton. Yritin kovasti viihtyä samalla tavoin ”kuin muut”, vaan kun en ole. Ratkaisin tilanteen omalla tavallani. Kukaan tuskin kaipaa minua jurottamaan seinäkukkaseksi, sillä minusta ei ole esittämään ihmistä, joka nauttii juhlista.

          En tiedä otitko tuon selittelyn ”ihmiset selittelevät tekemisiään tai tekemättä jättämisiään sillä, että kun nyt vain ovat sellaisia” -lauseessa kommentistani vai mistä. Jos kommentistani, niin mainittakoon, etten minä kenellekään muulle mitään selitä. En ole selitystä velkaa siitä millainen olen. Sen sijaan oman pääni sisällä asioita miettiessäni voin etsiä syitä asioille, siis selittää ne itselleni jollakin tavalla.

          Kaikkea voi oppia, mutta miksi pitäisi? Minulla parempi elämä alkoi siitä, kun tajusin, ettei minun tarvitse yrittää muuttaa itseäni miksikään. En minä kärsi mitenkään siitä, että olen mikä olen, mutta siitä kärsin, jos yritän jatkuvasti muuttaa itseäni toisenlaiseksi.

    • Minä olin aikoinaan asioihin kyllästyjä itsekin, vanhemmiten asiat ovat muuttuneet. Muutin mielelläni melko usein, enkä pitäisi sitä vaikeana asiana nytkään. Matkailu minua ei jostain syystä ole koskaan oikein kiinnostanut, ehkä koen sen jo ajatuksenakin liian nopeatempoisena. Ja hankalana. Kaipaan jäädä paikoilleni pidemmäksi aikaa, ajatuskin siitä, että pitäisi nähdä kaikkea kiireisessä aikataulussa koska on matkalla, on kauhea. Tuntuisi ympäristön kannalta hölmöltä lähteä ja tiedän, että saisin lähinnä stressiä. Minun korvaani tarinat ihmisten lomista kuulostavat usein siltä, että olisin uupunut jo ensimmäisenä päivänä.

      • En tiedä mikä vertti olen, mutta matkustamisesta ihan parasta on päästä johonkin pitkäksi aikaa. Kun pariisilainen vihanneskauppias alkaa tervehtiä kadullakin ja tokiolainen pikaruokalan kokki tietää sanomattakin minkä annoksen haluaa -tai jos ei puhuta ihmisistä, niin kun oppii mihin katukahvilaan aurinko paistaa aamu- ja mihin iltapäivällä, ja osaa vaivatta soljua iltapäiväruuhakssa kotimetrolinjan tunnelia kohti… Silloin minulle tulee onnellinen ja hyvä olo. Matkailu, jossa ehtiikotiutua uuteen paikkaan, on antoisinta matkailua. Kun pääsee toisessa maassa arkeen kiinni, oppii erottamaan itsestään ne puolet, jotka ovat todella omia luonteenpiirteitä, ja ne jotka vain ovat tulleet ympäristön vaikutuksesta.
        Ps. Olen älyttömän kiitollinen, että olen päässyt näin pitkille reissuille, kaikille ne eivät ole mahdollisia.

        • Kuulostaa ihanalta! Kotiutuminen on juuri se sana, jota etsin miettiessäni suhdettani matkailuun. Kotimaassa matkustaessakaan en pidä mistään pikavisiiteistä sinne ja tänne, enkä missään tapauksessa haluaisi sellaista hoppua viedä mennessäni johonkin vieraaseen paikkaan. Voin olla kiireinen ja ärtynyt ihan ilmaiseksi kotimaassakin… Hienoa, että olet saanut mahdollisuuden tuollaisiin reissuihin!

  4. Minä ajattelen eri tavalla tuosta oppimisesta. Kyllä, ihminen voi oppia myös sosiaalisia taitoja, mutta mielestäni ihan kaikkea ei pidäkään yrittää opetella. Eikö se, että korkeita paikkoja pelkäävän suositellaan aloittavan kiipeilyharrastus, ole juurikin sitä samaan muottiin asettamista? Siihenhän suomalainen peruskoulujärjestelmäkin perustuu – keskinkertaisuuteen. Keskitason ylä- ja alapuolella olevat kärsivät.

    Se, että on erilainen kuin joku toinen, ei ole vika tai puute vaan juurikin sitä persoonallisuutta. En tunne yhtään introverttia, joka olisi tyytymätön itseensä sellaisena. Jos kokee suuret juhlat epämiellyttäviksi tilanteiksi, miksi sellaisiin tilanteisiin pitäisi tieten tahtoen tuppautua? Eihän siinä ole mitään pahaa, että jättää ei-välttämättömät kekkerit välistä ja muulloin seurustelee tuttaviensa kanssa lähtien kotiin hyvissä ajoin ennen juhlien päättymistä.

    Olen erittäin vahvasti eri mieltä siitä, että lähempänä keskiviivaa elämä olisi iloisempaa!

    • Kiitos kommentistasi, joka oli kuin minun ajatuksistani! Minua ärsytti jo kouluaikana, miten kaikki yritettiin tunkea saman muotin läpi. Erilaisuuden – tai sanotaanko moninaisuuden – sietäminen on tässä maassa aika heikkoa. Viime vuosina tilanne on mennyt aina vain hullummaksi. Muttei siitä sen enempää, se alkaa olla jo aika lailla toinen juttu.

      Niin, miksi pitäisi yrittää oppia kaikenlaista? Varsinkin silloin, kun se on täysin oman luonteen vastaista? Kenelle siitä on hyötyä? Minä en usko tuollaisen ”opettelun” ihmistä jalostavaan vaikutukseen pätkääkään. Kun itsensä tuntee ja tietää millainen on ja mitä haluaa, niin mielestäni ei ole mitään syytä yrittää olla jotakin aivan muuta. Itsensä hyväksyminen on aika lailla varmempi tie onneen, kuin yrittää jatkuvasti opetella olemaan jotenkin toisenlainen.

      Minäkään en näe, että elämä lähempänä keskiviivaa olisi mitenkään iloisempaa. Päinvastoin, minua ihmetyttää ihmisten tarve päästä siihen keskiviivalle – silloinkin, kun eivät sitä oikeastaan edes haluaisi. Näitä massan mukana kulkevia, mutta silti onnettomia, on riittämiin. Monesti ratkaisu onnellisempaan elämään löytyisi siitä, että ajattelisi ihan itse mitä elämältään haluaa, eikä ottaisi vastaan muiden pureksimia ”ratkaisuja” ulkopuolelta.

      • Olen samaa mieltä! En tiedä oliko aiemmista kommenteista jokin osoitettu vähän minulle, kun kirjoitin matkustamisesta ja kyvyttömyydestäni kohdata matkoilla uusia ihmisiä. Minua siis tavallaan kiinnostaisi jutella enemmän ihmisten kanssa, mutta minäkään en osaa small talkia. Joskus olen kuitenkin ajautunut tuntemattomien kanssa hyvinkin mielenkiintoisiin keskusteluihin ilman kiusaannuttavaa small talkia, eikä minulla ole sellaisissa tilanteissa mitään suuria ongelmia ilmaista itseäni. Yleensä small talk -vaiheen yli ei noin vain hypätä ja siksi kunnolliset keskustelutkin jäävät vähiin. En silti koe, että minun pitäisi varta vasten ryhtyä opettelemaan joutavan jutustelun jaloa taitoa, kun se ei yksinkertaisesti kiinnosta pätkääkään. Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi valmis kehittämään itseäni joissain muissa asioissa.

        • Niinpä. Miten päästä eteenpäin siitä tuskastuttavasta small talk -vaiheesta? Välillä tapahtuu niitä ihmeitä, että voi jutella ventovieraan kanssa asiaa saman tein, ilman liirumlaarumia. Keväällä osuin osapuoleksi tällaiseen keskusteluun, vahingossa, kävelyllä ollessani. Minua kiinnostaisi keskustella enemmän ihmisten kanssa, mutta se kovin helposti jää kevyeksi pintapuoliseksi jutusteluksi. Toisaalta nautin pienistä juttuhetkistä esim. vanhusten kanssa heille ovia avatessani tai muuten auttaessani kaupungilla kulkiessani. Heillä ei ole kiire mihinkään ja huomaan, että monella on tarve juttuseurasta. Silloin se kevyehkö jutustelu ei tunnukaan enää niin ”kevyeltä” negatiivisessa mielessä, kun huomaa, että sillä on toiselle merkitystä.

  5. En nyt voinut vastata suoraa kommenttisi perään niin vastaan nyt tähän. Ei kannata lukea rivien välistä, mitä siellä ei ole 😉 En todellakaan pidä introvertiutta huonona piirteenä, olemme kaikki erilaisia ja hyvä niin. Ja kuten aikasemmin kerroin, ekstroverteissäkin on oma kestämisensä.

    Jokainen tietenkin itse määrittää, kuinka kauaksi siltä mukavuusalueeltaan haluaa mennä.
    Olisi ehkä pitänyt selittää taustaa enemmän, omalla kohdallani nimittäin työelämä on muokannut minua aika paljon. Aika pian valmistuttuani olin sellaisessa asemassa, missä en ollut vielä koskaan ollut ja niin kaukana omalta mukavuusalueeltani, että se vaikutti jo yöuniin ja töihin meno hirvitti joinain päivinä. Jouduin ylittämään itseni, pelkoni ja taitoni viikoittain. Pari ystävääni oli sitä mieltä, että minun kannattaisi ehkä vaihtaa työpaikkaa ja olinkin jo sen tekemässä, mutta mieheni taas kehotti, että otan asian puheeksi esimieheni kanssa, hänenhän kuuluu tehdä asialle jotain. Onneksi tein ensin niin. Työpaikka järjesti koulutusta, josta sain välineitä ja taitoja työhöni. Ja nyt jotkin niistä asioista, jotka ennen olivat kaukana mukavuusalueeltani, ovat nyt sitä. Tapahtuma on vain itselleni toiminut myöhemmin muistutuksena, että itsensä haastaminen kannattaa aina, vaikka sen jälkeen toteaisikin vain että ei enää ikinä uudestaan. Ei itseään kannata lähteä kiusaamaan, jos kerran tietää, ettei asiasta pääse yli vaikka kuinka harjoittelisi ja opettelisi.

    Ja en tarttunut tuohon selittely-lauseeseen mistään sinun kirjoittamastani. Mielessäni olivat lähinnä henkilöt, jotka sanovat mielipiteensä suoraa, muiden tunteista välittämättä ja loukkaamalla ja kuittaavat sen sitten sillä, että kun ”he vain nyt sattuvat olemaan sellaisia ihmisiä, jotka kertovat asiat suoraan ja se on muiden ongelma, jos loukkaantuvat niistä”. Tämä tuli mieleeni kun niitä sosiaalisia taitoja mietiskelin. Tai niiden puutetta.

    • Aivan, ymmärsin väärin. En tiedä mistä on kiinni, ettei aina voi vastata suoraan sen kommentin perään kuin haluaisi. Pääasia, että johonkin saa vastatuksi kuitenkin. 🙂

      Kiinnostava tuo työpaikkaasi liittyvä juttu. Se ratkesi hyvin, kun sait koulutusta tilanteeseen. Olisikohan itselläni tullut edes mieleen odottaa saati pyytää koulutusta? Tuskin.

      Minun on aika vaikea käsittää näitä ihmisiä, jotka kuvittelevat, että maailma pyörii heidän ehdoillaan. Että mitä vain saa sanoa ja tehdä, ja sen voi tarvittaessa kuitata sillä, että ”minä nyt olen tällainen ja toimin näin”. Asioita voi sanoa suoraan niin monella eri tavalla, myös ihan rakentavasti.

  6. Mielenkiintoinen aihe ja keskustelu. Yksi asia, joka tuli mieleeni on, että eikö kaikki syvemmät keskustelut ole aluksi vaatineet small talkia, ajattelisin että kevyellä jutustelulla voidaan kartoittaa mahdollisia yhteisiä mielenkiinnonkohteita.

    Mielestäni yksi hieno elämänilon lähde on uteliaisuus. Luin ennen paljon, hamusin teoriatietoa. Pidin keskusteluista samanhenkisten ja -mielisten kanssa. Olen nykyisin oppinut ajattelemaan, että on mielenkiintoista keskustella ja tutustua myös erilailla ajatteleviin, ja nähdä maailman ja ihmisten monimuotoisuus. Olen myös naapurustossani ja ulkomailla kokenut kuinka hienoa on kun joku lähestyy keskustelu- ja tutustumisaikeissa, vaikka olisit itse ujo. Haluan jakaa tuollaista maailmaaparantavaa tapaa eteenpäin.

    • Aivan, yleensä syvemmät keskustelut vaativat aluksi small talkia. Sehän siinä niin kieroa onkin. 😀 Small talkin voi toisaalta myös kiertää, kuten minä olen huomaamattani vuosikausia tehnyt. Tärkeimmät ihmissuhteeni olen jo vuosia solminut ensin kirjeellä/sähköpostilla ja tavannut ihmiset sitten, kun kirjeiden välityksellä tunnemme jo. Silloin small talk -vaihe jää todella lyhyeksi ja voi keskustella kuin vanhan ystävän kanssa.

      Uteliaisuus tuo valtavasti elämäniloa minullekin. Vaikeaa kuvitella elämää ilman sitä piirrettä itsessään. Olen vain vähemmän kiinnostunut ihmisistä yleensä (= ihmisiin tutustumisesta ja laajan tuttava- tai ystäväpiirin ylläpitämisestä tai hankkimisesta) ja enemmän asioista ja ilmiöistä. Mielenkiintoiset keskustelut ovat ehkä yksi parhaita asioita elämässä.

      Kuulosti kauniilta mitä kirjoitit lopuksi. Minäkin arvostan kun joku lähestyy keskusteluaikeissa, itse olen sellaiseen useimmiten aivan liian ujo. Välillä törmään kyllä niin kiinnostaviin ihmisiin, että tutustuminenkaan ei ole vaikeaa. Riippuu monista tekijöistä nämä asiat. Hienoa että jaat tapaa eteenpäin!

    • Kirjoitus ja keskustelu ovat olleet mielenkiintoisia. Pääskyn ja monen muun kommenttiin yhdyn ja lisään, että small talk on kulttuurisidonnaista opittua kohteliaisuutta. Small talk on huomattavan erilaista eri kulttuureissa. Meidän yhteisöllemme positiivinen toiset huomioiva keskusteleva ja myös väittelevä ilmapiiri voisi olla hyväksi. Asioita voi nähdä monelta eri kantilta. Oman sielun muovaamisessa ja tapojen oppimisessa ei, minun lähtökodastani katsottuna, ole kyse muottiin sovittamisesta vaan toisten huomioimisesta. Pidä huoli, että kaikilla on kivaa on parempi toivotus kuin pidä hauskaa. Kyse on siis asenteesta, jolla kasvetaan ihmisinä. Ymmärtämällä muita ja siten itsekin pystymme ymmärtämään tekojemme seuraukset. Pystymme täten suojaamaan itseämme ja saamaan hyvän itsetunnon lähtökodista huolimatta. Hyvä itsetunto on oppimisen edelletys. Utopia kauniista maailmasta edellyttää muutosta, joka lähtee itsestä käsin. Pienellä panoksella saa paljon aikaan.

      Suomalaisten tapaa jutella säästä, jolla ei ole merkitystä ei ymmärretä muissa maissa ja en minäkään sitä ymmärrä. Täällä ei voi sen sijaan kysyä puolitutulta: kuinka voit, miten menee? ilman, että varaa aikaa rehellisen vastauksen kuulemiseen. Minulle avautumiset aiheuttavat epämielyttävän tunteen mentäessä yksityisyyden rajojen yli. Sen sijaan syvällinen filosofinen keskustelu ventovieraan kanssa voi avata monia ovia, mutta valitettavan harvalla on aikaa ja halua keskustella. Tällä hetkellä leikin lasten kanssa puistossa päivittäin. Vanhemmat juttelevat henkilökohtaisia asioitaan päivästä toiseen ja geelikynsien kohdalla keskustelen jo lasten kanssa. On minulle kehittynyt ystäviä lasteni kavereiden vanhemmista. Tämä oli enemmänkin huomio piirien ja ajatusmaailmoiden kapenemisesta pitkään kotona olleilla.

      • Minä taas en kaipaa Suomeen tuota mitä kuuluu -small talkia. En ymmärrä sen pointtia, kun ei haluta kuitenkaan kuulla mitä kuuluu. Minua ihmisten avautumiset vastaukseksi tuohon kysymykseen eivät haittaa.

  7. Minusta siinä vaiheessa, kun yritetään muuttaa itseään toisten ihmisten takia, mennään metsään. Muutoksen pitäisi aina lähteä sisäisestä tarpeesta. Sopiva määrä huomaavaisuutta on tietysti aina hyväksi, mutta minusta huomaavaisuus voi myös lähteä siltä suunnalta, että ymmärtää joidenkin ihmisten olevan sosiaalisesti kömpelömpiä ja sallii heidän olla sellaisia. Olen törmännyt jonkin verran sellaiseen, että minun epäsosiaalisuuteni aiheuttaa suivaannusta. On kaikkien kannalta yksinkertaisempaa, että minut hyväksytään tällaisenaan kuin että yritän muuttua siten, että muut eivät suivaannu. Minunhan pitäisi muuttua perustavanlaatuisella tavalla, mutta suivaantujalle riittäisi vähän suvaitsevampi asenne.

    • Minulla on ollut onni, että suivaantumisen sijaan on selitetty miten tilanteessa on hyvä toimia, miksi niin toimitaan ja mitä sillä saa aikaan. Niin olen oppinut kulttuuriin liittyvät käyttäytymismallit. Uteliaana ja kysyvänä oppiminen on nopeampaa. Minun muutos tarpeeni ei ole ollut sosiaalisuudessa, sitä en ole muuttanut olen yhtä introvertti kuin aikaisemmin. Muutostarpeeni oli saada sanotuksi omalle siskolleen, ettei jaksa jatkuvaa arvostelua, vittuilua. Minä en osaa riidellä vaan mutisen ja poistun pois paikalta. En ole koskaan tehnyt siskoni toiveiden mukaisesti, mutta olen antanut henkisen kiusaamisen jatkua 35 vuotta sanomatta kertaakaan käytöksen häiritsevän tai sanomalla ylipäätänsä mitään. Sama toimintamalli oli aikaisemmin monessa muussakin asiassa ja opettelu on kesken. Muutosta tulee haluta itse, muutoin se ei ole mahdollista.

    • Samaa mieltä, muutoksen pitäisi lähteä sisäisestä tarpeesta. Voi sitä huomaavainen olla, vaikkei itseään muuttaisikaan. Ja huomaavaisuutta on todella myös se, että hyväksyy ihmisten moninaisuutta haluamatta muuttaa ihmisiä itselleen sopivaksi.

  8. Itse olen introvertti ja koen aika paljon ahdistusta small talk -tilanteissa ulkomailla. Asun tällä hetkellä Aasiassa maassa, jossa (luojan kiitos) joskus saa olla myös hiljaa, ja koska en puhu paikallista kieltä kovin hyvin (eikä paikalliset puhu englantia), voin välttyä epämiellyttäviltä small talk-tilanteilta heidän seurassaan. Sen sijaan keskustelu amerikkalaisten kanssa on aina yhtä uuvuttavaa – vaikkakin mielenkiintoista! Haluaisin vain päästä suoraan asiaan, enkä käydä läpi niitä päivän kuulumisia ja muita turhuuksia (joita tosiaan kukaan ei oikeasti halua kuulla). Lisäksi hitaana hämäläisenä tajuan aina vasta jälkikäteen, että minunhan olisi pitänyt kehua keskustelukumppanini uutta paitaa / laukkua / tukkaa / rusketusta, ihan vain, koska se olisi kohteliasta. Työskennellessäni kv-yrityksessä tämä jokapäiväinen small talk ajoi minut suorastaan raivon partaalle; niin paljon sitä vihasin.
    Mutta pidän kuitenkin ihmisten parissa työskentelystä ja olen mielestäni hyvä asiakaspalvelija – ainakin suomalaisen mittapuun mukaan. Ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen auttaa uusien toimintatapojen muodostamisessa: ennen esimerkiksi vihasin puhelimella soittamista, etenkin oudoille ihmisille. Sittemmin työskentelin puolitoista vuotta työssä, jonka toimenkuvaan kuului roikkua puhelimessa keskimäärin 4 tuntia päivässä – ja menestyin työssäni hyvin! Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo, vai miten se menikään…
    Olen kuitenkin huomannut, että ulkomailla asuessa saan todella tehdä töitä, jotta tutustuisin uusiin ihmisiin. Mieheni solahtaa joukkoon tuosta vaan, kun taas itse yritän pysyä perässä ja hänen kauttaan olen onneksi muutamia ystäviä saanutkin. Olen taatusti hitaasti lämpeävä tyyppi, mutta toivottavasti kuitenkin ihan hyvää seuraa sitten, kunhan päästään hieman syvällisemmälle tasolle eikä olla pelkästään ”hyvän päivän tuttuja”.

    • Tunnen aivan samoin kuin mistä kirjoitat, vaikken ole vastaavassa tilanteessa ollutkaan. Minullakin tulee usein jälkikäteen oivalluksia, mitä olisi pitänyt sanoa. Hyvän päivän tuttuus on itsellenikin todella hankala laji.

      On aivan totta, että moniin asioihin harjoittelu toimii, kuten vaikka tuohon mainitsemaasi puhelimella soittamiseen. Joidenkin asioiden kanssa niiden toistaminen yhä uudelleen auttaa eteenpäin, ja ennen hankalista asioista voi tulla ihan arkisia. Hyvä niin!

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s