Elämää linssin läpi

Onnistuneeseen valokuvaan on mahdollista vangita iäksi asioita, jotka tavallisessa elämän kulussa voisivat jäädä huomaamatta. Yksi kuva voi todellakin kertoa enemmän kuin tuhat sanaa. Muun muassa sen vuoksi pidän valokuvista.

Sen sijaan valokuvaamiseen suhtaudun kaksijakoisesti.

Otan hyvin vähän valokuvia. En halua elää tapahtumia linssin läpi vaan kokea ne. Valokuva ei ole minulle yhtä hyvä muisto kuin täydesti läsnäollen eletyn tilanteen jättämä jälki. Niinpä en tullut ottaneeksi itselleni valokuvia esimerkiksi kahdesta ihanasta poikaviikarista, joiden kanssa vietin viikon verran aikaa kesäreissullani. (Isäni pyynnöstä otin muutaman kuvan hänen kamerallaan.) Yhdessä vietetty aika olisi häiriintynyt, jos olisin alkanut dokumentoida tapahtumia kameralla. Mieluummin keskityn yhdessäoloon. Luotan siihen, että saan jokaisesta hetkestä irti mitä tarvitsenkin, ja muistiini piirtyvät kaikkein olennaisimmat asiat.

Katsoessani Lontoon olympialaisten päättäjäisiä televisiosta yksi asia pisti minua silmään. Urheilijoiden saapuessa stadionille vain hyvin harva nautti tunnelmasta yrittämättä vangita sitä kameralla. Olen muutaman kerran kokeillut tallentaa tilanteita muistoiksi, mutta valokuvaaminen on todellisuudessa haitannut tilanteesta nauttimista ja muistojen syntymistä. Kameran kanssa pelaaminen rikkoo ainakin minun keskittymiseni niin pieniksi palasiksi, että itse tilanteesta nauttiminen jää vähemmälle. Lopputuloksena on ollut muutamia yksityiskohtia valokuvina, muttei kokonaista kokemusta itse tilanteesta.

Pidän siitä, miten valokuvien avulla voi nähdä asioita eri tavalla, tavanomaisesta poikkeavasta näkökulmasta. Valokuvan avulla voi nostaa esiin yksityiskohtia, joihin ei muuten kenties tulisi kiinnittäneeksi huomiota. Valokuvasin mökillä isäni kameralla sellaisina hetkinä, kun ei ollut mitään muuta erityisempää tekemistä. Kuviin päätyi linnunpoikasia, hyönteisiä verkkosiipineen, toukka näyttävine piikkeineen, kukkia yksityiskohtineen, luontoa maisemakuvassa, pilviä ja puita.

Pieniä yksityiskohtia kuvatessa pääsi uppoutumaan hetkeksi aivan kuin toiseen maailmaan. Kameran kanssa kulkiessani katselin ympärilleni yksityiskohtaisemmin kuin yleensä. Niinkin yksinkertainen kukka kuin alsikeapilassa on, voi näyttää todella lumoavalta kun sitä jää tarkastelemaan.

Tein kerran kävelylenkin tarkoituksenani ottaa valokuvia blogin yläreunassa käytettäväksi. Tuttu kävelylenkki tuntui aivan erilaiselta. Näin paljon enemmän yksityiskohtia kuin yleensä, mikä tuntui loppumatkasta jo hiukan rasittavaltakin. Tuntui, että kiinnostavia yksityiskohtia kuvattavaksi on loputtomiin. Luonnosta nauttimisen ja rentoutumisen kokemus jäi kuitenkin vähemmälle, kun piti miettiä kuvakulmia, valotusta, ja sitä tuleeko kuvista ylipäänsä yhtään mitään.

Käytössäni on tällä hetkellä hyvin yksinkertainen kännykän kamera ja ikivanha pattereilla toimiva pokkarikamera (digikamera kuitenkin), jota en käytä nykyään enää ollenkaan. Olen aikeissa ostaa hieman kehittyneemmän mallin, kunhan tiedän paremmin mitä haluan. En erityisesti nauti ostopäätökseen vaikuttavien asioiden selvittämisestä, ja niinpä kamera on ollut ostoslistalla jo vuosikausia. Lomareissulla nautin niin paljon luonnon kuvaamisesta, että aion ottaa kamera-asioiden selvittämisen työn alle.

Joskus tuntuu siltä, ettei kamera ole koskaan silloin saatavilla kun sitä tarvitsisi. Toisaalta tuollaiset hetket voivat olla itsessään jo niin arvokkaita, ettei niitä kannattaisi haalistaa keskittymällä niiden valokuvaamiseen tai kameran puuttumisen miettimiseen. Tilannetta ei voi enää toista kertaa elää uudelleen, vaikka siitä olisi valokuvan onnistunut saamaankin.

13 kommenttia artikkelissa “Elämää linssin läpi

  1. Voipi useinkin olla ego se, joka niitä kuvia vaatii ottamaan. Mikäli on vaikka osallistunut johonkin tapahtumaan, jossa ei ihan jokainen käy, onhan egon saatava muilta ihailua ja parhaiten sitä saa kun on kuvia todisteena käynnistä. Näin kärjistetysti, mutta kuitenkin. Se on niin totta, että kyllä ne parhaat kokemukset muistaa ilman kuviakin ja niistä saisi paljon enemmän irti ilman kameraa.

    • Aivan, joillakin voi olla takana ihailun tarve, varsinkin nykyään kun on tuo sosiaalinen media, jossa pitää näyttää parasta itsestään ja vähän enemmän.

  2. Pääsääntöisesti otan kuvia matkoiltani, silloinkin säästeliäästi. Huomasin, että jos kuvaisin lähes koko ajan, ja etsisin sopivia kuvakulmia, mietin kameran säätöjä jne, hyvin paljon jää huomaamatta. Yritän ottaa sellaisia kuvia, joihin liittyy joku tarina ja pointi – ja toisaalta kuvia, joita ei turistikirjoissa näe. Ihan taatusti kaupungin keskeiset nähtävyydet on kortteihin ja kirjoihin ikuistanut joku ammattikuvaaja paremmin kuin minä. Yleensä kun matkoilla ostan myös sen opaskirjan ja/tai kortteja.
    Digikamera on muuttanut meidän suhdettameen kuvaan ja kuvaamiseen monella tavalla.
    Minulla on sama tilanne kameran kanssa kuin sinulla – tosin kännykkäni on tosi vanha, kun se nyt toimii puhelimena ja on kevyt ja pieni, niin en sitä vaihda mielestäni kömpelömpään.

    • Hyvä pointti! Olen kuullut, että jotkut ostavat matkoiltaan kortteja juurikin niiden hyvän laadun vuoksi. Eipä tarvitse itse sählätä kameroineen milloin missäkin. Minun tilanteeni kameran kanssa muuttui juuri, ostin kameran joka on jotain pokkarin ja järkkärin välistä. Opettelemista on. Kärsivällisyys koetuksella. Opetellessaan sitä alkaa arvostaa hyviä valokuvia entistäkin enemmän.

  3. Minulla on melko samanlainen suhde valokuvaamiseen. Kamera kädessä kulkien asioita tulee katsottua eri tavalla – hyvässä ja pahassa. Luontoa ja paikallaan pysyviä asioita, esimerkiksi rakennuksia, on mielestäni kivaa kuvailla, koska näihin voi keskittyä ja näistä voi nauttia myös ennen tai jälkeen kuvaamisen. Yksityiskohdat huomaa paremmin ja tututkin kulmat näyttävät erilaisilta. Hienoja kuvia on myös ilo katsella myöhemmin.

    Sen sijaan toiminnan kuvaaminen voi joskus estää tilanteesta nauttimisen. Hetket menevät nopeasti ohitse, joten on valittava käyttääkö sen kameran takana, ottaako vain muutaman kuvan vai unohtaako kuvailun kokonaan ja keskittyy hetkeen. Urheilutapahtumat, konsertit, lasten kanssa vietetty aika ym. ovat usein juuri tälläisiä tilanteita ja minulla kamera jää laukkuun usein juuri tällöin.

    Valokuvaaminen voi toki olla myös vaikka yhteinen harrastus tutun ihmisen kanssa ja silloin mukavaa yhdessä tekemistä ja olemista. Sitä voi keksiä hauskoja asentoja ja leikitellä. Tämä tosin vaatii sen, että molemmat ovat oikeasti asiasta kiinnostuneita. Yleisesti ottaen en hirveästi välitä kuvata ihmisiä muunlaisissa tilanteissa (esim. syödessä, askarrellessa, juhlissa), koska se vie aikaa ja en voi tällöin keskittyä heidän kanssaan keskustelemiseen tai puuhailuun.

    • ”Kamera kädessä kulkien asioita tulee katsottua eri tavalla – hyvässä ja pahassa.” Niinpä. Yksi hienoja asioita on juuri se, miten tututkin paikat alkavat näyttää erilaisilta – tai niitä huomaa katsoa tarkemmin. Minäkin pidän kuvaamisesta silloin, kun voin viettää kohteen kanssa aikaa miten paljon vaan, eikä se lähde mihinkään. Liikkuvien kohteiden kanssa onkin sitten eri juttu, ja usein nautinkin mieluummin tilanteen kokemisesta kuin yritän saada siitä kuvia.

      Ihmisiä en ole koskaan juurikaan kuvannut. En pidä itse ollenkaan valokuvassa olemisesta, se lienee osasyynä ettei tule muitakaan kuvattua. Ja toisaalta on juuri kuten kirjoitit, mieluummin keskityn ihmisten kanssa olemiseen kuin kuvaan heitä.

  4. Minä rakastan luonnon kuvaamista sinisenä hetkenä (juoksen luonnossa illan juuri hämärtyessä ja aamulla aikaisin) tai lapsien kuvaamista spontaanisti. Hyviltä reissuilta on kauniita kuvia tietokoneella ja muistissani.

    • Luonnon kuvaaminen on minunkin mieleeni, varsinkin silloin kun tilanne on liikkumaton. Esim. lintuja kuvatessa joudun tekemään valintaa, haluanko mieluummin vain seurata niiden touhuja ilman kuvaamista.

      • Täällä kohta on staattista lintujen kuvaamista kurkien lentäessä hämärtyessä saaristoon. Meillä on järjestelä ja digitaalipokkari sään kestäväna merellä pidettäväksi. Juomatauoilla on kiva kuvata. Minijärkkäri voisi olla toimivampi kuin tavallinen iso, joka ei ole mukana silloin kuin tarvitsisi.

  5. Samanlaisia ajatuksia mullakin on kuvaamisen suhteen. Tulee kuvausahdistus, kun jokaisessa asiassa ympärilläni piilee mahdollisuus mestariotokseen, enkä siksi viitsisi jättää mitään kuvaamatta. Etenkin turistireissuilla. Parempi vain nauttia hetkestä. Minusta postikortti ei kuitenkaan mitenkään voi korvata itse otettua kuvaa – siihen eivät linkity muistot samalla tavalla. Välillä kuvaaminen jäi kokonaan, mutta oon taas lämmitellyt harrastusta ottamalla silloin tällöin yhden kuvan muistoksi. Kännykässäkin olisi kamera, mutta jostain syystä en ole osannut luopua pokkarin kantamisesta kaikkialle.

    • Minulle tulee helposti vastaavanlainen olo jos olen kameran kanssa liikkeellä. Siksi olinkin pitkään oikeastaan kuvaamatta tai otin kuvia vain puhelimen kameralla, jos sekään sattui mukana olemaan. Olin kahden vaiheilla, haluanko oppia kuvaamaan vai olisiko parempi vain nauttia elämästä yrittämättä tallentaa sitä. Saa nähdä mihin suuntaan elämä kameran kanssa kääntyy, löydänkö sopivan keskitien. En kaipaa ”olisipa nyt kamera mukana” -ajatuksia seurakseni, kun olen vaikka pitkällä kävelylenkillä, joista kovasti pidän.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s