Itsen ja toisten määrittelystä ja lokeroinnista

Olen nuoresta pitäen vierastanut sitä, että meillä ihmisillä on tapana määritellä itsemme ja toisemme erilaisiin lokeroihin. En ole koskaan kokenut sopivani kovin hyvin oikein minkään nimilapun alle. En pidä lokeroinnista ja leimoista, sillä jokainen ihminen on moninaisempi otus kuin mitkään määritelmät antavat ymmärtää. Lokerot ovat yleistyksiä ja stereotypioita, eivätkä kerro tarpeeksi ihmisestä – jos kertovat juuri mitään. Koen niin, että meistä jokainen on enemmän kuin osiensa summa.

Joskus on hyvin vaikeaa tunnistaa itsensä määritelmästä ja lokerosta, johon on jonkun muun taholta tullut asetetuksi. Määritelmien tehtävänä lienee helpottaa maailman hahmottamista. Niiden avulla voimme saada aikaan jonkinlaista järjestyksen tunnetta kaikkeen. Määritelmät kertovat usein kuitenkin enemmän määrittelijästä ja esimerkiksi hänen arvomaailmastaan, kuin ihmisestä tai ihmisryhmästä, joka niiden kohteena on.

Ihmisten lokeroinnissa on haittapuolensa, myös silloin kun itse asetamme itsemme jonkin nimilapun alle. Ihminen voi alkaa toteuttaa käsityksiään siitä, millainen hänen tulisi olla, kun hänet on tiettyyn lokeroon leimattu. Samalla tavoin voimme alkaa toteuttaa omiakin määritelmiä itsestämme ja elää niiden kautta, silloinkin kun se on meille haitaksi.

Ajatellaan vaikkapa sellaista arkipäiväistä lokeroa kuin ’sohvaperuna’. Miten elämäämme vaikuttaa, jos kutsumme itseämme sohvaperunaksi? Voisiko olla, että määritelmämme vaikuttaa siihen miten elämme? Voisiko olla, että on helpompi jättää pois elämästä ne meille hyvää tekevät asiat, jotka eivät sovi yhteen määritelmämme kanssa? Varmasti meillä jokaisella on sohvaperunapäiviä, ja hyvä niin. Ehkä ei ole kuitenkaan hyväksi lyödä itseensä sohvaperunan leimaa.

On myös helppo määritellä itsensä sairauksien tai hankaluuksien kautta. Voisiko kuitenkin olla niin, että määritellessämme itsemme vaikeuksiemme kautta myös keskitymme niihin enemmän? Olemme kuitenkin niin paljon muutakin kuin hankalat asiat elämässämme, siltikin vaikka ne vaikuttaisivat jokapäiväiseen elämäämme paljonkin. Voisiko elämä olla helpompaa ja kevyempää jos näkisimme kenties paljonkin elämäämme rajoittavat hankaluutemme vain sivujuonena elämän suuressa kokonaisuudessa?

Ajattelen, että itseään (tai muita) ei kannata pelkistää määritelmillä, sillä olemme paljon monimuotoisempia kuin parhaimmatkaan määritelmät.

Tutustuin kumppaniini aikoinaan kirjeiden, sähköpostin ja puheluiden kautta, ennen kuin tapasimme ensimmäistä kertaa. Hän oli lukenut kirjeitäni ja yrittänyt summata yhteen erilaisia ominaisuuksia, joita olin itsestäni kertonut. Kun hän oli tulossa johonkin johtopäätökseen, hän törmäsikin aiemman käsityksen kanssa ristiriitaiseen ominaisuuteen. Sellaista elämä juuri on. Ihmisissä on monenlaisia puolia, jotka voivat olla ristiriidassa käsitystemme kanssa. Lokeroiden rajat ovat todellisuudelle liian ahtaat.

Mihin määritelmiä, leimoja ja lokerointia tarvitaan? Tuoko jonkinlaista erityistä turvallisuutta, kun ihminen saadaan luokitettua jonkin luokan alle? Olisi mukava välillä aloittaa keskustelu aiheista, jotka tuovat ihmisistä esiin jotakin kaikille yhteistä, eikä vain asioita, joilla voidaan erotella ihmisiä toisistaan.

Miksi niin usein keskustelu vieraaseen ihmiseen tutustuttaessa aloitetaan ”mitä sinä teet työksesi”? (Arvostan korkealle kykyä keskustella ilman tämän kysymyksen esittämistä.) Miksi kysymys on oleellinen, ellei siksi, että halutaan asettaa ihmisiä jonkinlaiseen arvojärjestykseen itseen nähden? Mitä ihmisen työ hänestä edes kertoo? Nykypäivänä kun on paljon työttömyyttä, uupumusta, masennusta ja muita murheita, kysymys voi olla monelle arka paikka.

Paljon kiinnostavampaa olisikin kuulla, mikä on ihmiselle elämässä tärkeää tai mistä hän nauttii, tai mitä hän mieluiten tekee kun hänellä on aikaa tehdä ihan mitä tahansa. Keskustelukin voisi liikkua eteenpäin mielekkäämmällä tavalla.

En halua määritellä itseäni mihinkään lokeroon, sillä nimilaput pelkistävät, typistävät ja johtavat harhaan. Monen ihmisen elämä helpottuisi, kun lakkaisimme määrittelemästä ja rajoittamasta mitä kaikkea ihminen voi moninaisuudessaan olla. Se, että joku ei sovi stereotyyppiseen lokeroon johon hänet yritetään sulloa, on ongelma katsojan rajoittuneisuudessa, ei kohteen moninaisuudessa.

10 kommenttia artikkelissa “Itsen ja toisten määrittelystä ja lokeroinnista

  1. Tavallaan olen samaa mieltä. En esimerkiksi tykkää lokeroida itseäni mihinkään tiettyyn seksuaali-identiteettiin. Toisaalta sain paljon apua itseni ja muiden ymmärtämiseen, kun luin MBTI-luokituksesta ja erilaisista persoonallisuuksista ja löysin itseeni melkein täydellisesti sopivan tyypin. Ei se silti tarkoita, ettenkö minä voisi olla paljon enemmän kuin pelkkä persoonallisuustyyppi, tai ettenkö joissain asioissa voisi poiketa siitä. Mutta minulle ihmisten ymmärtäminen on vaikeaa ja lokerointi joskus auttaa siihen. On myös helpompaa muistaa asioita eri ihmisistä, kun ne pystyy jollakin tavalla luokittelemaan ja yhdistämään tiettyihin ominaisuuksiin. Lokeroinnista voi tietysti olla haittaakin, jos jää jumiin siihen eikä näe koko ihmistä lokeron takana.

    Minua kiinnostaa mitä ihmiset tekevät työkseen, mutta lähinnä sen kautta, että miksi he tekevät juuri sitä mitä tekevät. Työ on myös minulle helpohko small talkin aihe. Esimerkiksi perhesuhteista juttelu on minusta paljon hankalampaa.

    • Kiitos kommentistasi! Tämä lokerointiasiakaan ei ole tosiaan yksiselitteinen. Itse puolestani sain apua itseni ymmärtämiseen, kun hoksasin, että yritin väkisin laittaa hyvin introverttia itseäni elämään ekstrovertin elämää. Minulle tuossa kohtaa nimilappu introvertti siis toi apua.

      Eniten lokerointi ärsyttää minua mediassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Useimmiten ihmiset lokeroidaan sumeilematta lokeroihinsa, näkemättä enää lainkaan ihmistä siellä nimilapun takana. Esimerkiksi sanalla ’työttömät’ on ikävä kaiku, vaikkei se kerro ihmisestä muuta, kuin ettei hän ole työssä. Samalla tavoin halutaan niputtaa yhdeksi ja samaksi ’maahanmuuttajat’, ’eläkeläiset’ ja vaikka mitä. Ei ymmärretä, että kuhunkin luokkaan kuuluu suuri määrä aivan erilaisia ihmisiä, erilaisissa elämäntilanteissa. Itse olen aikojen saatossa kuulunut milloin mihinkin ryhmään. On ollut monesti niskavillat pystyyn nostattavaa lukea, mitä minusta ja muista samaan ryhmään kuuluvista tänään ajatellaan. Ei niistä puheista ja teksteistä itseään tunnista.

  2. Miksei asiaa voisi ajatella myönteiseltä kantilta? Jos ihminen lokeroi itsensä vaikkapa terveen itsetunnon omaavaksi, lähimmäisensä huomioivaksi, elämäänsä tyytyväiseksi ihmiseksi ja alitajuisesti sitten toteuttaa käsitystään mitä haittaa siitä seuraa? Asioista ei tarvitse ajatella niin mustavalkoisesti (ainakaan negatiiviselta kannalta ;)). Toki lokeroinnista voi seurata ahdistusta tai väärinkäsityksiä mutta mikäpä olisi idioottivarmaa? Tärkeintä on tapa jolla asioita tai ihmisiä kategorisoi. En usko että kukaan voi elää ilman minkäänlaista maailmaa ”kutistavaa” ja selkeyttävää ajatusstruktuuria ilman että mieli on kaaoksessa. En halua myöskään uskoa että täysjärkiset ihmiset kuvittelisivat ymmärtävänsä toista täysin sen perusteella että ovat antaneet näille mielessään yhden tai kaksi määrettä.

    Mielestäni ammatinvalinta on ihan käypä keskustelunaihe, jos oikeasti haluaa tutustua toiseen ihmiseen. Se mihin on valmis uhraamaan niin suuren osan valveillaoloajastaan kertoo toki jotain ihmisestä. Sen sijaan jos aihe saa toisen vaivaantuneeksi on tietenkin aivan turha jatkaa siitä. Ja asia on toki eri jos kyse on small talkista satunnaisen tuttavuuden kanssa ja ei ole ”tarkoituskaan” tutustua toiseen sen kummemmin, kunhan nyt kerran tai pari vaihtaa muutaman sanan.

    • Toki asiaa voi ajatella myönteiseltä kannalta. Itse en näe mainitsemiasi määreitä samalla tavalla lokeroina, kuin mitä kirjoittaessani ajattelin. Ehkä tarkoitin jotenkin suurempia kokonaisuuksia. Vaikea selittää.

      Varmasti jokainen tarvitsee jonkinlaisen ajatusrakennelman, jolla maailmaansa selkeyttää. Joskus vaan tuntuu, että maailma halutaan hajottaa niin pikkuruisiin osiin, ettei niiltä enää nähdä kokonaisuutta. Tai halutaan mieluusti nähdä mikä ihmisiä erottaa toisistaan, ei sitä mikä meitä kaikkia yhdistää. Luokitellessa tapahtuu myös helposti jakoa ”meihin” ja ”muihin”.

      ”En halua myöskään uskoa että täysjärkiset ihmiset kuvittelisivat ymmärtävänsä toista täysin sen perusteella että ovat antaneet näille mielessään yhden tai kaksi määrettä.” Ongelma lienee usein se, että ei halutakaan ymmärtää. Ei ole yritystäkään. Jokainen löytänee esimerkkejä aiheesta ilman, että alan valottaa ajatuksiani tästä yhtään enempää. Uutisia vähänkään seuraava ei ole voinut välttyä käytännön esimerkeiltä.

      Samaa mieltä siitä, että ammatinvalinta käy keskustelunaiheesta, jos on tarkoitus tutustua toiseen ihmiseen. (Sen sijaan se tuntuu minusta liialliselta uteliaisuudelta, kun sitä kysyy ihminen, jota en kenties koskaan enää tule tapaamaan.) Tosin voisi sitä silloinkin alkuun keksiä jotain muuta mistä jutella. Enkä todellakaan tarkoita, että itse olisin mestarikeskustelija. Minä en yleensä keksi mitään järjellistä sanottavaa. Kun ei valitettavasti taida voida aloittaa suoraan siitä, mikä on elämän tarkoitus… Ehkä pitäisi joskus kokeilla.

  3. Osui ja upposi! Lokerointi ja stereotypiat ovat niin yleisiä, että olen itsekin tuntenut ulkopuolisuuden tunteita, koska en ”kuulu mihinkään”. On oikeastaan hauskaa tutustua uusiin ihmisiin ja yllättää heidät joka käänteessä, kun käykin ilmi joku piirre tai ominaisuus, joka ei sovikaan heidän muodostamaansa kuvaan. Ymmärrän, että lokerointi selkeyttää, kunhan ei anna ennakkoluuloille liikaa valtaa.

    • Kiitos kommentistasi! Lokerointi on yleistä ja läsnä oikeastaan kaikkialla. Monta kertaa olen miettinyt esim. kulttuurissamme esiin tulevia käsityksiä siitä, millainen on hyvä mies tai hyvä nainen. Millainen naisen odotetaan olevan, entä miehen? Itse olen kokenut olevani aivan vääränlainen nainen. Toisin sanoen, en pidä luokittelusta sukupuolen mukaan sen enempää kuin mistään muistakaan lokeroista. Lokeroiden reunat tulevat vastaan, oli kyse oikeastaan mistä lokerosta hyvänsä.

  4. Hieno teksti! Olen samaa mieltä, että lokerot rajoittavat ihmistä, ja suutun erityisen paljon sukupuolirooleista. En taida olla ”tyypillinen” nainen, ja monesti totean, että en minä varmaankaan sitten ole nainen laisinkaan, kun joku alkaa paasata, että naiset sitä ja miehet tätä.

    Toisaalta tietyistä omavalintaisista itselle tärkeistä lokeroista voi saada vertaistukea ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Olennaista lienee, että lokeron sisällä olevat sallivat monimuotoisuuden ja tunnustavat, ettei ole yhtä oikeaa tapaa olla kyseisen lokeron jäsen. Kaikkein ärsyttävintä on sellainen hifistely ja ylemmyyden tunto, jolla epäkunnioitetaan muita ei niin keskellä lokeroa olevia. Jos vaikka joku superminimalisti sanoisi minulle, etten ole mikään minimalisti, kun minulla on enemmän kuin sata tavaraa. Tai oikeastaan vielä ärsyttävämpää on jos joku ei-minimalisti alkaisi tuolla tavalla päteä.

    Minua kuitenkin kiinnostaa, mitä ihmiset ajallaan tekevät ja miksi. Koska suurin osa keskustelukumppaneistani on ikätovereitani, joista harva käy töissä, ”mitä teet työksesi?” -kysymys ei ole luonteva. Sen sijaan kysyn: ”Mitä teet elämässäsi?” Tämä antaa vastaajalle hyvin vapaat kädet. Suurin osa alkaa silti puhua opiskeluistaan tai mahdollisesta työstään. On aika syvälle iskostunut ajatus, että ensimmäiseksi kerrotaan, mitä ammattia harjoittaa tai opiskelee, ja siitä tehdään päätelmiä. Sen ei tarvitsisi olla tärkein seikka.

    • Kiitos kommentistasi! Se oli pitkälti kuin omasta kynästäni. Sukupuoliroolit ja niihin liitetyt stereotypiat tökkivät myös minua aivan todella. (En ole ns. tyypillinen nainen minäkään.) Esimerkiksi ”kaikki naiset haaveilevat prinsessahäistä” tai ”naiset pitävät timanteista”. Samoin ihmettelen välillä netissä vastaan tulevaa napinaa siitä, että naisen on vaikeampi elää minimalistisesti kuin miehen, koska ”naiset tarvitsevat enemmän tavaraa”. Miten ihmeessä?!

      ”Jos vaikka joku superminimalisti sanoisi minulle, etten ole mikään minimalisti, kun minulla on enemmän kuin sata tavaraa. Tai oikeastaan vielä ärsyttävämpää on jos joku ei-minimalisti alkaisi tuolla tavalla päteä.” Minua aina ihmetyttää, kun ihmisiä aletaan erotella toisistaan asioissa, jotka itse asiassa yhdistävät heitä toisiinsa. Esimerkiksi juuri kilpailu siitä, kuka on eniten jonkin lokeron edustaja tai edustaa kyseistä asiaa ns. parhaiten. Hulluinta on törmätä tällaiseen kilpailuun asiassa, joka ei ole kantajalleen edes positiivinen asia.

  5. Vain kirjoitusta puoltavat kommentit ovat siis kiitoksen arvoisia😉 Sori, oli vain pakko sanoa kun pisti silmään. En loukkaantunut =)

    • Voi nenä. Se miten kommentteihin vastaan riippuu monesta asiasta. Toki arvostan kauniita sanoja, ei niitä puussa kasva, ja yleensä niistä kiitän. Pyrin huomioimaan myös kommentoijat, joiden nimimerkkiä en muista usein nähneeni tai jotka kommentoivat ensimmäistä kertaa. Usein kommentoivien ja tavallaan jo tutummaksi tulleiden kommentteihin saatan vastata eri tavalla ”lennossa” ja kiitokset jäävät. Pahoittelen sitä. Kirjoituksen puoltaminen ei ole olennaista, mutta on aina kiinnostavaa huomata, jos joku muukin jakaa saman tavan ajatella. Ihan vain tiedoksi, ettei sitä minulle kovin usein noin normaaliarjessa satu. Kirjoituksistani saa toki olla pitämättä, tai niistä saa olla eri mieltä.

      Kirjoitat usein ajatteluani haastavia kommentteja, jotka saavat minut miettimään asiaa jotenkin eri suunnasta kuin mistä olen aiemmin miettinyt. Kiitos siitä.🙂 Silloin voi hyvinkin olla, että keskityn vastaukseeni niin paljon, että kiitokset unohtuvat. En vastaa kiitoksilla aloittaen lähtökohtaisesti joka kommenttiin. Ehkä pitäisi. Kenties vastaukseni näyttävät täältä katsoen kovin erilaisilta kuin siltä puolelta. Jos vastaan moneen kommenttiin peräkkäin, alkaa tuntua kuin toistaisin itseäni, jos aloitan kommenttini aina samalla tavoin. (Peräkkäin vastaamani kommentit voivat olla kuitenkin aivan eri viestiketjuissa, minulle ne vain ovat yhdessä pötkössä ruudulla.) Sitä tunnetta sillä puolella ruutua ei toki välttämättä tule, kukin keskittyy niin eri tavalla itse saamaansa kommenttiin.

      Ikävää, että tulit sellaiseen johtopäätelmään kuin tulit. En kuitenkaan laskelmoi vastauksiani sen mukaan, onko joku täysin samaa mieltä, täysin eri mieltä, osin eri mieltä tai samaa mieltä vai miten. Pyrin vain vastaamaan jotakin järjellistä siitä mitä päässäni liikkuu. No, tässä tuli selvitettyä kommentteihin vastaamisen perusteita samalla muillekin, jos jotakuta muuta on mietityttänyt tapani vastata kommentteihin.

      Kiitokset kaikille kommentoineille tässä samalla, sekä tässä että kaikissa muissakin ketjuissa! Monia kiinnostavia keskusteluja on virinnyt aikojen saatossa eri asioista.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s