Huolestumisesta ja huolehtimisesta

Yritän opetella ottamaan elämää kevyemmin. Jos se muuten onnistuukin, niin huolestumisesta on vaikea päästä eroon. Toisaalta en tiedä onko siitä tarpeenkaan päästä kokonaan eroon.

Osa huolestumisestani on huolta jonkun toisen ihmisen puolesta. Kuten eilen. Asun korkealla, kuudennessa kerroksessa. Näen ikkunastani naapuritalon, jossa on alkamassa kattoremontti. Viime päivinä talon viereen on pystytetty rakennustelineitä, ne yltävät jo meidän kerroksemme korkeudelle. Kolme-neljä työmiestä kerrallaan rakentaa telineitä yhä korkeammalle.

Talvisin juutun välillä seuraamaan lumen pudottamista katoilta. Pelkään korkeita paikkoja ja kannan huolta katoilla työtään tekevistä ihmisistä. Tähän asti joukkoon on aina mahtunut vähintään yksi ”tosimies”, jolla on ilmeisesti siivet, vaikken minä niitä näekään. Näitä ”tosimiehiä” ei ilmeisesti koske uhka painovoiman toteutumisesta ikävällä tavalla, kun he eivät ole nähneet tarpeelliseksi käyttää turvavaljaita. Siltikään vaikka seisoisivat lähes koko painollaan vain toisen jalan varassa, jyrkällä, lumen peittämällä peltikatolla.

Eilenkin rakennustelineillä seikkaili yksi tosimieskerhon jäsen. Toivon todella, ettei minun tarvitsisi koskaan nähdä kun joku heistä putoaa. Ilmeisesti on toivoa, että pojasta polvi paranee, sillä nuoremmilla työmiehillä turvavaljaat oli. He olivat jopa kiinnittäneet turvaköyden eivätkä käyttäneet valjaitaan vain näön vuoksi.

Toistakymmentä vuotta sitten asuin vieläkin korkeammalla. Vieressä oli samanlainen korkea talo. Katselin ulos ikkunasta kun näin syrjäsilmällä liikettä viereisen talon katolla. Joukko nuoria oli viettämässä kosteaa iltaa pussikaljoineen, istuen katon reunalla ja heilutellen jalkojaan reunan yli. Saattoi siinä minulla jättää sydän muutaman lyönnin väliin. Joku oli onneksi nähnyt tilanteen jo aiemmin, ja nuoret haettiin katolta pois ennen kuin ehdin toimia.

Huolestumaan taipuvaiselle ihmiselle maailma tarjoaa loputtomasti huolen aiheita, ellei vedä jonkinlaista rajaa itsensä ja maailman väliin. Kaikki maailman huolet eivät sentään tule samalla tavalla oman ikkunan alle. Omassa elämässäni pyrin miettimään niin, että jos en voi tehdä asialle mitään, niin voin rauhassa jättää huolehtimatta. Periaate on hyvä, toteutus ei aina niin helppoa. Joskus on hankalaa saada itsensä uskomaan, että kaikkeen ei voi vaikuttaa. Vältän rasittamasta itseäni turhilla huolilla. Jätän lukematta uutiset, katsomatta uutiskuvat ja dokumentit, jotka alkavat tuntua ikävästi sydänalassa jo ennen kuin olen koko aiheeseen perehtynytkään.

Huolestumiseen, kuten moneen muuhunkin ikävään tunnetilaan, tuntuu itselläni pätevän samat apukeinot. Voin kaikin puolin paremmin, kun pidän ensisijaisesti huolta siitä, että nukun, syön hyvin ja liikun. Asiasta piti kerätä valitettavan pitkään kokemusta, ennen kuin aloin uskoa, että nämä elämän perusasiat todellakin ovat käytännössä kaiken pohja. Ironisinta on, että aikoina jolloin olen ollut kaikkein huolestunein, minun olisi ollut syytä huolehtia eniten itsestäni. Ensin se happinaamari omille kasvoille, vasta sen jälkeen muiden.

Olen kuullut, että jotkut pitävät huolihetkiä tai huolipäiväkirjaa. Huolille annetaan päivästä vaikkapa 15 minuuttia, jolloin niistä otetaan kaikki irti. Tai huolet kirjataan ylös päiväkirjaan. Itse uskon, että se mihin keskitymme lisääntyy, joten en kirjoita huoliani ylös kuin poikkeustapauksissa. Lähinnä silloin kun hankalat asiat ovat kovaa vauhtia viemässä yöunet. Mutkikkaammat huolet alkavat näyttää yksinkertaisemmilta, kun niitä purkaa kirjoittamalla paperille. Toisaalta kun tässä mietin, kenties kirjoittaminen asettaisi kaikenlaiset huolet oikeampaan mittakaavaan. Aina välillä mietin, että elvyttäisin uudelleen tapani kirjoittaa säännöllisesti päiväkirjaa. Kenties huolet paperille kirjoitettuna, ja siitä luettuna, alkaisivat näyttää ratkaistavilta tai ainakin selkiytyisivät päässä parempaan järjestykseen?

Minulla on myös tapana huolehtia kaikenlaisista arkipäiväisistä asioista. Ennakoin asioiden kulkua, mistä on usein paljon hyötyä, mutta on siitä haittaakin. Haittapuolena on käyttää energiaa sellaisesta huolehtimiseen, mitä ei välttämättä tapahdu. Toisaalta hyödyt voivat myös olla suuria. Ajattelemalla asioita jo muutaman askelen eteenpäin, asiat tulee todennäköisesti tehtyä niin, ettei niitä tarvitse tehdä kahta kertaa. Kokemusta tästä on esimerkiksi remontteihin liittyen. Moni asia olisi mennyt pieleen, ellen olisi etukäteen miettinyt, mikä kaikki voi mennä pieleen, ja huolehtinut siitä ettei niin käy.

Onko sinulla taipumusta huolestumiseen ja huolehtimiseen? Millaisia keinoja käytät pitääksesi huolestumisen sopivassa mittakaavassa?

12 kommenttia artikkelissa “Huolestumisesta ja huolehtimisesta

  1. Kyllä, olen viimeisen päälle huolestuja ja huolehtija. En ole löytänyt suurta ratkaisua ongelmaan, mutta jotain pientä. Lisäksi luulen, että vuosien myötä oppii suhteuttamaan asioita paremmin, kun erilaisia kokemuksia on kertynyt. Pystyy paremmin arvioimaan huolehtimisen ”kannattavuutta”, kun on jo kenties kokemusta huolehtimisesta vastaavissa tilanteissa. Olen huomannut, että oma hyvinvointi on tässäkin asiassa tosi tärkeä, eli mainitsemasi uni, ravinto, liikunta yms. Kun on itse tasapainossa, pystyy suhtautumaan moniin asioihin jotenkin vahvemmin.

    Lisäksi olen karsinut vastaanottamaani tietoa, eli en välttämättä katsele sotauutisia ja vastaavia. En voi vaikuttaa niihin (sotiin ja vastaaviin), joten jos ne ahdistavat, niitä ei kannata katsoa. Tietoa tulee muutenkin nykyään ihan liikaa liian montaa kanavaa pitkin. Pyrin myös elämään mahdollisimman paljon läsnä tässä hetkessä. Keskityn tavoitteisiin, jotka ovat lähellä, kuten ruoanlaitto, lenkillä käyminen ja tuleva tentti. Otan pienen askeleen kerrallaan. Ehkä tämä on jonkinlaista silmien sulkemista, mutta kyllä tämä oloani on helpottanut.

    Kyllä minulla tulee silti hetkiä, jolloin huoli läheisestä, itsestäni tai tulevasta puristaa ja kovaa. En tiedä, mikä siihen auttaisi. Ehkä jos voi jotenkin toimia sen huolen eteen, se voisi helpottaa.

    • Kiitos kommentistasi! Minusta tuntuu, että kun vuosia kuluu, niin opin luottamaan enemmän siihen, että elämä todella kantaa. Joskus nuorempana pidin koko ”elämä kantaa” -lausahdusta lähinnä huonona vitsinä. Tuntui silloin, että niin lausahtivat ihmiset, jotka eivät ole kokeneet mitä on kun elämä ei kannakaan. Vai lasketaanko elämän kantamiseksi, jos kaikesta mahdollisesta huolimatta selviää hengissä? Alkoi oikein mietityttää koko lausahduksen sisältö.

      Ja tosiaan, kun on tasapainossa, pystyy suhtautumaan asioihin vahvemmin. On helpompi luottaa siihen, että elämä jatkaa kulkuaan ja maailma pyörii, vaikken huolehtisi paljoakaan.

      Minun on myönnettävä, että alan olla aika immuuni sotauutisille. En tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Ehkä en suhtaudu mitenkään. Uutisia sodista on ollut niin kauan kuin olen elänyt. Se, että sodat ovat maantieteellisesti kaukana, on kenties syynä, etten jaksa enää miettiä niitä. Nuorempana minulla oli kyllä maailmantuskavaihe, jolloin olin huolissani milloin mistäkin konfliktista tai sodasta. Enää en jaksa, ei se mitään auta.

      Tähän hetkeen keskittyminen, läsnäolo onkin hyvä vinkki. Olen itsekin huomannut sen auttavan. Minusta se ei suinkaan ole silmien sulkemista, pikemminkin päinvastoin. Silmien avaamista sille mikä kulloinkin on olennaista ja tärkeää. Jännä juttu muuten, että miksi huoli tuntuu (ainakin minusta) usein erityisen kovalta juuri silloin, kun asioihin ei voi vaikuttaa? Miksi silloin huolehtisi, jos asioille ei voi mitään? Ja jos asioille taas voi tehdä jotakin, niin kannattaa tehdä. Siitä on varmasti enemmän apua kuin pelkästä huolehtimisesta. Ainakin se vie asioita eteenpäin, pelkkä itsensä kipeäksi huolehtiminen ei.

  2. Olen miettinyt onko huolehtiminen kasvatuksessa, persoonassa, temperamentissa, elämänasenteessa vai missä? Minähän en siis juurikaan märehdi, murehdi ja huolehdi omia tai muiden asioita. Asiat asettuvat aina urilleen ja niiden vatvominen ei ole hyödyttänyt ainakaan minua.
    Joskus, jos oman tai läheisen kinkkinen elämäntilanne mietityttää ja huolestuttaa niin, että yöunet meinaa mennä, yritän vain kiivaasti keskittää ajatukset muualle. Yleensä onnistunkin. Kymmenisen vuotta sitten olin parisuhteessani umpisolmussa, eikä kumpikaan osapuoli uskaltanut ottaa ratkaisua suuntaan tai toiseen. Silloin mietin ja vatvoin kaikenlaisia tulevaisuuden skenaarioita: mihin päädymme, jos teemme tämän tai tämän ratkaisun. En saanut nukuttua ja ruokahalu oli olematon. En muista noista viikoista paljoakaan, mutta sen muistan, että kun jouluaattona 2003 makasin lumihangessa tähtiä ja revontulia katsellen ja ajatukset kiersivät samaa tuttua kehää parisuhteen tulevaisuuden suhteen, yhtäkkiä päähäni tuli kirkkaana ajatus, että vuoden päästä en ole enää samassa tilanteessa. Se voi olla huonompi, mielummin parempi, mutta ainakaan se ei ole tämä sama tilanne. Ja tuona hetkenä jotenkin luovutin kaiken sen murehtimisen kanssa. (Hyvin siinä kävi, vuoden päästä seurustelin nykyisen aviomeheni kanssa.)
    Ja jos nykyisinkin jokin asia meinaa käydä mielessäni ylivoimaiseksi, yritän tavoittaa tuon saman ”luovuttamisen” tunteen kuin tuolloin. Se oli nimittäin uskomattoman helpottava.
    Mutta tosiaan yleensä ottaen olen melko huoleton ihminen. Luulin jo, että lapsen saaminen muutaisi tätä asiaa, mutta ei. Olen toki sellainen perusvarovainen, eikä tarpeettomia ja tyhmänrohkeita riskejä tarvitse elämässä ottaa ja maalaisjärkeä taon lapsenkin päähän, mutta en murehdi etukäteen, mitä kauheuksia lapselleni voisi sattua, niinkuin esimerkiksi anoppini tekee. Minulla on vain sellainen peruspositiviinen (joidenkin mielestä varmaankin naiivi) usko siihen, että asiat kyllä järjestyvät. Ja no, niin ne ovat tähänkin asti elämässäni järjestyneet, vaikka asiat ovat silloin tapahtuessaan olleet kaaosta, hammastenkiristelyä ja itkua.
    Mutta en minäkään hirveästi lue uutisista sodista, tapoista jne. tiedän maailmankauheuksien olemassaolon ilman niitäkin. Joskus oikeen ärsyttää kun ihmiset puheissaan mässäilevät, sillä kuinka huonosti muilla menee tai mitä kaikkea kauheaa muille tapahtuu.

    • Kiitos ajatuksistasi! Hyviä kysymyksiä. Itse ajattelen, että kasvatuksella ja kodin asenneilmapiirillä on vahva vaikutus. Kai sitä imee vanhemmiltaan tapoja suhtautua elämään. Oppii tavallaan katsomaan maailmaa tietystä näkökulmasta. Itse olen kasvanut ilmapiirissä, jossa asioihin suhtaudutaan helposti huolestumalla ja pelkäämällä. Hyvin on tarttunut minuunkin. Kun on oppinut näkemään maailman tietyllä tavalla, kestää aikansa ymmärtää, että voisi opetella suhtautumaan toisinkin, ja elämä keventyisi. Niin monista asioista ei tarvitsisi huolestua ja niin monia asioita pelätä. Oma maailmankuva on vaikea kyseenalaistaa, koska siinä on niin sisällä. Tuntuu olevan pitkä prosessi oppia suhtautumaan toisin, kun on vuosikausien mittaan tietynlaiseksi kasvanut.

      Kyse ei olekaan siitä, että asioiden vatvominen hyödyttäisi. Suurin osa kaikista huolistani on varmasti turhaa ajan- ja energianhukkaa, vaikka osasta hyötyä onkin. Välillä tuntuu, että huolestun aivan turhista, tavallisista arjen asioista joista ei todellakaan kannattaisi, mutta en asioista, joista suuri osa ihmisistä huolestuisi. Olen ollut lapsena monesti jonkinlaisessa kriisitilanteessa, ja tottunut selviytymään ja ratkaisemaan ns. tiukan paikan ongelmia. Kriisitilanteessa ongelmanratkaisuni pelaa, mutta tavallisessa arjessa teen ongelman asiasta, joka ei sitä olisi. Ihminen voi olla rakentunut kovin monella tavalla.

      Kiinnostava tuo kokemasi ”luovuttamisen” hetki. Voin uskoa, että se on ollut helpottava tunne. Onkohan kyse jonkinlaisesta itsensä täydellisestä kohtaamisesta keskellä vaikeasti ratkaistavaa tilannetta? Että jollakin tasolla itsessä ratkaisu tai luottamus ratkaisun löytymiseen on olemassa, vaikka ajatusten tasolla tilanne on kaoottinen? En tiedä, kunhan mietin.

      ”Minulla on vain sellainen peruspositiviinen (joidenkin mielestä varmaankin naiivi) usko siihen, että asiat kyllä järjestyvät.” Mitä se muuten tarkoittaisi, että asiat eivät järjesty? Jos asia liittyy oman itsen lisäksi toisiin ihmiseen, niin asian on lopulta vaikea olla järjestymättä tavalla tai toisella. Ratkaisu tulee jotakin kautta, eivät asiat vaan pysähdy paikoilleen ikuisiksi ajoiksi. Omalta kohdaltani kun mietin, niin kaikki asiat ovat lopulta järjestyneet, tavalla tai toisella. Ja vaikka asiat ovat ratkenneet eri tavalla kuin olisin tilanteessa halunnut, tai elämä on tuntunut menevän aivan pieleen, näen että asioiden on tarkoitettu menevän miten ne ovat menneet. Jälkeenpäin katsoen ratkaisut ovat olleet tilanteessa oikeita.

      Jos ei muuten, niin järkiperäisen todistelun avulla voin todeta itselleni, että asiat järjestyvät aina jotenkin. 😉

      • Totta tuo, että asiathan järjestyvät aina, vaikka se ”järjestyminen” ei olisikaan se, mitä on ajatellut 🙂 Itse pyrin lähinnä siihen, että en lähde turhaa spekuloimaan/huolehtimaan/tuskailemaan, miten mielessä pyörivä asia tulee ratkaisuunsa. Sitähän me ihmiset yleensä tehdään ja itsekin olen aikoinaan tehnyt. Kun se ratkaisu sieltä kuitenkin tulee, aina. Ja mikä hauskinta, vieläpä aivan toisella tavalla, kun on itse ajatellut.
        Minäkin luulen, että tuossa ”luovuttamisessa” on kyse vain siitä, että kun pää on kaaoksessa niin se ratkaisu löytyy sieltä, kun vain päästää irti. Kai se liittyy jotenkin hallinnan tunteeseen, että kun miettii kaikki mahdolliset vaihtoehdot niin ei tule ”yllätetyksi”, että tilanne on jotenkin omassa hallinnassa. Vaikka oikeasti se paniikki siellä omassa päässä vain sumentaa sitä itselle parhaan ratkaisun näkemistä. Ja sitten kun luovuttaa ja antaa vain asian olla, niin se punainen lanka löytyy sieltä. Ehkä. En minäkään tiedä, kunhan mietin 🙂

        • Niinpä, ratkaisut tulevat aina jotakin kautta, tuskaili niitä etukäteen tai ei. Ehkä olisi monellekin hyödyllistä, jos helposti jää pyörittämään asioita mielessään, kirjata ne ylös. Listastaan helposti näkisi, mille on jotakin tehtävissä, ja niiden kanssa voisi sitten ryhtyä toimeen. Asiat joille ei voi mitään voisi vain yrittää saattaa unohduksiin.

          ”Kai se liittyy jotenkin hallinnan tunteeseen, että kun miettii kaikki mahdolliset vaihtoehdot niin ei tule “yllätetyksi”, että tilanne on jotenkin omassa hallinnassa.” Näin minäkin ajattelen asian olevan. Päänsisäinen paniikki ei tosiaankaan helpota asioita, koska jossain vaiheessa ei enää kykene ajattelemaan selkeästi. En minä ainakaan. Jos vain uskaltaisi luottaa siihen, että asiat selkiävät kyllä ajallaan. Tietynlaista hallinnan tunnetta (ehkä jokin parempikin sana tälle olisi) todellisuudessa osoittaisi, jos uskaltaisi ottaa vastaan asiat niin kuin ne tulevat. Jättää sellaiset asiat muille, joille ei itse mitään voi, ja jättää huolestumatta. Ja luottaisi siihen, että kaikesta voi selviytyä. Yhä useammin koen tuollaisia hetkiä ja ajatuksia, ja se on kyllä uskomattoman kevyt olo verrattuna aiempaan jatkuvaan asioiden vatvomiseen. Nykyään loputonta vatvomista esiintyykin elämässäni lähinnä silloin, kun uni on ollut heikoissa kantimissa ja siinä samalla usein syöminenkin.

  3. Hei, Minuakin tämä aihe on puhututtanut. Anna-Liisa Valtavaara on kirjoittanut aiheesta kirjan, Huolena huolehtiminen. Avartavaa luettavaa, voin suositella.

    • Kiitos vinkistä! Lainasin tuon kirjan kirjastosta tänään. Olen ennenkin siihen hyllyjen välissä törmännyt, mutta silloin en jaksanut huolehtia huolehtimisestani. 😉 Jospa tällä kertaa olisin sopivammassa mielentilassa lukeakseni kyseisen kirjan.

  4. Jopa kolahti!
    Jouduin edellisessä parisuhteessa törmäyskurssille juuri tämän asian kanssa. Erottuamme mutta edelleen erittäin hyvinä ystävinä asia kiteytyi eräänä kesäpäivänä perennapenkin äärellä. Meillä on tapana tehdä ”puutarhakierroksia”, katsastella kasvien vaiheita ym. Siinä perennapenkin äärellä toinen kiinnittää huomionsa mikä kukkii, mikä on kasvanutkin edellisvuosiin nähden paremmin ja kuinka kiva kun valittiin juuri tämä ja tuo kasvi – ja kato totakin kun on nätti! Toinen kysyy, että onkos ton kukkiminen vaisumpaa tänä vuonna , onkohan tuossa taas niitä kirvoja, pitäisköhän jo laittaa mäntysuopaliuosta vai odottaako, kato kun tässä on tällästä kitukasvusta – pitääköhän tämä kasvi poistaa jne.
    Totesimme, että meissä on valtava ero juuri tuossa asioiden katsontakannassa; toinen huomaa herkemmin ilon aiheen ja toisen luonne vaan kerta kaikkiaan on Ammattimurehtija. Minuun kolahti myös tässä keskustelussa esiin tullut lause ”kyllä kaikki järjestyy”. Suhteemme alkuaikoina kiinnitin juuri tuohon kyseiseen lauseeseen huomiota: toivoin joskus huonoina päivinä, että kumppani olisi sanonut noin. Mutta tämä Ammattimurehtija ei kerta kaikkiaan voi. Vaikka pyysin, että sanoisit vaan vaikka et niin ajattelekaan, mutta ei hän voinut. Ei kerta kaikkiaan sovi ajatusmaailmaan 🙂
    Eläköön erilaisuus? 🙂

    • Kiitos kommentistasi! Eläköön erilaisuus. 😀 Todella hyvän esimerkin kirjoitit siitä, miten kaksi ihmistä voivat kokea saman hetken aivan eri tavalla.

      Tuli mieleeni, miten itse olin aikoinaan jonkin aikaa ns. pakotettu tekemään puutarhatöitä. Rivitalon piha piti pitää muidenkin kuin minun mielestäni katseenkestävässä kunnossa. En tiedä osaisinko suhtautua nykyään toisin, mutta silloin sain siitä aivan järjettömän stressin! Hyvä etten viivoittimen kanssa mitannut kukkasipulien paikkoja. 😀 Ei naurattanut kun näin ne luonnottoman viivasuorissa riveissä. (Olisi kenties kannattanut istuttaa perunaa…) Tulin siihen tulokseen, että puutarhanhoito vaatii joustavuutta. Kykyä sietää sitä, ettei kaikkeen mitenkään voi vaikuttaa. Puutarhanhoito koettelee ihmistä, joka yrittää hallita kaikkea, kuten minä ainakin silloin. Vaikka sainkin sipulikukat suoraan järjestykseen, niin noin pääosin kasveilla oli aivan oma elämä. Uskon vakaasti, että osaisin ottaa jo rennommin. 🙂 Ja olisinhan minä ottanut rennosti silloinkin, mutta vapaasti kasvava kukkaniitty ei valitettavasti sovi ihmisten käsitykseen soveliaasta rivitalopihasta. Minä sitten yritin tehdä järjestystä kaikin voimin.

  5. Minä näen huolehtimisen ja huolestumisen kahtena aivan eri asiana. Ensimmäinen tarkoittaa minulle asioiden järjestyksessä pitämistä, tyyliin ”huolehdithan, että pyykit tulee pestyä/koiran kynnet leikattua/roskat vietyä. Eli arjen normi juttujen sujuvana toimintana. Huolehminen sanana/terminä ei ole minulle millään tavalla negatiivinen. Huolestuminen sen sijaan pitää sisällään raha-asioista, terveydestä, työllistymisestä jne. stressaamista = ahdistumista = huolestumista.

    • Kiitos kommentistasi! Ymmärrän mitä tarkoitat. Minulla on tapana huolehtia myös kumppanini asioista, esimerkiksi muistuttaa, että hän huomaa ottaa mukaansa jotakin mikä ei saisi unohtua, tai että hän muistaisi maksaa jonkin laskun. Itse koen huolehtimiseni välittämiseksi, joka ei minua stressaa vaan on osa tapaani toimia, hän puolestaan kokee sen joskus rasittavana, lähempänä huolestumista olevana muistutteluna. Taitaa riippua paljolti luonteesta, miten asian kokee. Huolettomampi kumppanini ei näe huolehtimisen ja huolestumisen välillä suurtakaan eroa, itse koen niiden olevan kauempana toisistaan.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s