Vaativa vetoketju

Poissa silmistä, vaan ei poissa mielestä, oli vaaleansininen vetoketju. Se oli selvinnyt useammasta karsintakierroksesta, ja jäänyt aina uudelleen odottamaan käyttöä.

Ostin vetoketjun vuosia sitten, ajatuksenani ommella sohvatyynyyn uusi päällinen. Ostohetkestä on niin kauan aikaa, etten muista mistä kankaasta olin ajatellut tyynyliinan ommella. Kangas oli jo jatkanut matkaansa minua innokkaammalle ompelijalle, vain vetoketju oli enää tallella.

Erilaisten ompelutarvikkeiden vähentäminen sujui helposti, mutta aloin empiä nähdessäni vetoketjun. ”Kun kerran osaan ommella, minulla on vetoketju ja kangas, niin kyllä minun pitää saada yksi tyynynpäällinen ommelluksi!” Pieni ääni yritti piipittää, että ”mutta kun minä en halua ommella sitä tyynyliinaa… Sen vuoksihan se vetoketju edelleen on käyttämättä, kaikkien näiden vuosien jälkeen, kun en halua ommella koko tyynyliinaa.”

Mielessäni käytiin painia siitä, pitääkö saada sen verran aikaiseksi, että ompelee tyynyliinan, kun kerran tarvikkeet on jo hankittuna – vai olisiko viisainta lahjoittaa tavarat jonkun ompelusta nauttivan käyttöön.

Vetoketju oli jälleen kerran jäämässä tarvikerasiaan, kunnes päätin, että nyt saa riittää. Tajusin, että jo useamman vuoden ajan olohuoneen sohvatyynyt olivat muistuttaneet minua ompelua odottavasta kankaasta ja vetoketjusta. Laitoin vetoketjun pois lähtevien tavaroiden kasaan. Toisaalta oma saamattomuuteni kaihersi, toisaalta mietin mitä järkeä on sitoa yhtään energiaa koko asian miettimiseen. Kankaan käyttöä mietin vielä. Se sopisi pöytäliinaksi, tai sillä voisi päällystää keittiön tuolit, sitten kun sen aika on.

Olohuoneen verhotangossa puolestaan odottaa tyhjä paikka verholle, jota varten on jo kangas hankittuna. Tarkoitus oli saada verho valmiiksi jo ennen talvea, viimeistään ennen joulua, jotta se suojaisi pahimmalta vedolta. No, jospa se valmistuisi viimeistään ennen pahinta hellekautta… Verho on nyt ainoa ompelutehtäväni, ja hyvä niin.

Tulin siihen tulokseen, että sitten kun välttämättä tarvitsen uuden tyynynpäällisen, ostan sen kaupasta. Tuen suomalaista työtä, säästän omaa aikaani, ja energiaani johonkin mielekkäämpään tekemiseen. Elämään sisältyy väistämättä tehtäviä, jotka eivät ole erityisen mukavia, ei minun tarvitse niitä itselleni enää lisätä.

Toivottavasti vetoketju saa hyvän kodin ja pääsee nopeasti käyttöön, eikä jää seuraavan omistajan kaappiin muistuttamaan tekemättömistä asioista.

Vetoketju johdatti minut seuraavanlaiseen päätelmään: asiat joko tehdään, tai sitten niitä ei tehdä, ja sillä hyvä. Välimuotovaihtoehtoa, jossa säilytän tavaroita, jotka olemassaolollaan aiheuttavat syyllisyyden, riittämättömyyden tai saamattomuuden tunteita, ei ole enää olemassa.

16 kommenttia artikkelissa “Vaativa vetoketju

  1. Tekeminen ja tekemättömyys on asia, josta on niin helppo tehdä itselleen vaikea – asia on varmasti jokaiselle tuttu. Luinkin jostain hiljattain mielestäni hyvän ajatuksen: jos jonkin tekemiseen ei mene 10 minuuttia kauempaa, tee se heti. Jos taas homma on isompi, ala tehdä sitä hiljalleen 20 minuutin osissa, vaikkapa viikon jokaisena eri päivänä. Parhaassa tapauksessa voi käydä niin, että asia tuleekin hoidettua kerta heitolla.

    Itsellänikin olisi kassillinen lomakuvia, joita olen yrittänyt saada siirrettyä albumiin nyt noin kuusi vuotta… Vasta viimeisen vuoden sisään olen toisaalta alkanut huomata, että jos ryhtyy tietoisesti kypsyttelemään asiaa päässään ja vaikkapa ihan mielikuvaharjoitella, millaisin askelin tehtävän toteuttaminen tapahtuisi, alkaa asia kuin ihmeen kaupalla edetä. Mielen voima (ja voimattomuus) on ihmeellinen asia. 🙂

    • Tuttu juttu tosiaankin tämä tekemättömyys ja etenkin ompelua vaativissa töissä. Minä olen alkanut tähän soveltaa metodia ”better done than perfect”. Se mielessä olen saanut pois alta trenssin lyhennyksen, urheilutopin kavennuksen ym ym… Ja parasta on, että vaatteet ovat käytössä vaikka eivät täydellisiä olekaan. Eli tekemisen kynnys on madaltunut, kun oivalsin ettei lopputuloksen tarvi olla täydellinen- parempi että on tehty 🙂

      • Kiitos kommentistasi! Hyvä metodi! Tuohon olen yrittänyt oppia minäkin. Toisaalta, jos tiedän ettei oma kädenjälkeni tule minulle riittämään, teetän homman jollakin muulla.

    • Kiitos kommentistasi! Ja hyvän ajatuksen jakamisesta. Jos jonkin asian tekeminen sujuu enintään kymmenessä minuutissa, kannattaisi vain ryhtyä toimeen. Minulle tuo 20 minuutin osissa tekeminen onkin sitten hankalampi juttu. En yhtään tykkää jättää asioita kesken, vaan haluaisin saada ne mieluiten samalla kertaa valmiiksi. Todennäköisintä on, että tulisin tehneeksi asian kerralla loppuun, jos se on kuitenkin sen verran pieni, että se on mahdollista.

      Valokuvien albumiin laittaminen on varmasti yksi niistä asioista, joka monessa perheessä odottaa sopivaa ajankohtaa. Meilläkin oli sama tilanne aikoinaan, vuosikausia. Tilanne kääntyi sitten niin, että valokuvia karsittiin ja olennaiset skannattiin koneelle. Jo valmiiksi ostetut albumit päätyivät jonkun toisen käyttöön.

      Mielen voima – tai voimattomuus – on tosiaan ihmeellinen asia. Omilla ajatuksillaan saa elämän näyttämään milloin minkäkinlaiselta.

  2. Mulla on ollut ihan sama kokemus kankaista kuin sulla tuosta vetoketjusta:

    Sain tai ostelin ihania kankaita, joista mun piti tehdä verhoja tai sitten kehitellä ”jotain kivaa”. Suunnittelin eräänä vuonna – kun niistä ei vaan edelleenkään ollut mitään syntynyt – että teen niistä joululahjaksi ihmisille kauppakasseja. Lopulta niiden kankaiden näkeminenkin sai aikaan valtavan ärsytyksen… aina suututti, kun en vaan saa mitään aikaan. Kunnes tein päätöksen, että myyn tai annan ne kaikki pois. Tosi halvalla lähti iso pino kankaita uuteen kotiin – ja täytyy sanoa, että ihan pikkiriikkisen mua riipaisi, kun näin valokuvia, mistä tunnistin MINUN kankaita ommeltuna johonkin juttuun… se riipaisu oli jonkunlaista surua siitä, etten itse saanut mitään aikaan, ja nyt ne ihanat kankaat sitten oli muualla – vaikka tietenkin hyvä vaan, että niille tuli lopulta käyttöä. Mulla on edelleen ne ihanimmat täällä kotona – nyt olen sen verran edennyt niidenkin kanssa, että annoin lapselle luvan tehdä niistä jotain omia juttujaan (eli silputa ne askarteluihin yms). Seuraava askel varmaan sitten on se, että ne lähtee meiltä kokonaan pois. Vaikeinta on luopua sellaisista, mihin on joku tunneside; mummon antama kangas… hääjuhlan pöydässä ollut kangas…

    Olen todennut monen asian kanssa, että kun en saa mitään aikaan niin parempi on ne hävittää. Turhaan mielen pohjalla kaihertavat ärsyttämässä. Enkä ole esimerkiksi noita kankaita kyllä ihan oikeesti hetkeäkään kaivannut sen jälkeen kun ne täältä lähti.

    Muutoin olen kyllä tosi ahkera laittamaan kaikkea turhaa pois ja karsimaan. Noi kankaat oli pitkään mulle sellanen hankalampi paikka.

    • Kiitos kommentistasi! Minullakin oli aikoinaan kasa kankaita, joista piti tehdä kaikenlaista kivaa. Kovin tuttua on mistä kirjoitit. Tuo riipaiseva tunne, kun ei saa aikaan asioita joita oli ajatellut tehdä. Kolme kangasta on jäljellä, joista yhdestä joskus tulee verho. Kaksi kangasta otin muutama päivä sitten esille, tarkoituksena että niistä nyt joko valmistuu jotakin, tai sitten lähtevät pois. Toinen kangas kävi kissojen raapimispuun uudelleenverhoiluun, ja lopuilla kankaasta päällystän keittiön tuolit jossain vaiheessa. Toisesta kankaasta luultavasti ompelen pöytäliinan ja loput laitan pois.

      Jostain syystä koen ompelemisessa rasittavimmaksi kaiken sen, mitä on tehtävä ennen itse ompelua. Ompeleminen itsessään on ihan mukavaa, mutta sitä edeltävä kankaiden kutistaminen, mittaaminen, silittäminen, leikkaaminen… Varsinkin mittaamista en jaksaisi ollenkaan, joku siinä tökkii oikein todella.

      Olen myös huomannut helposti ajattelevani, että ”pitäähän mun tämä nyt (itse) tehdä kun kerran osaan!”. No, tuon ajatuksen aion jättää pois valikoimasta. Vaikka osaisin jotakin tehdäkin, niin se ei velvoita minua tekemään jotakin. Saan jos haluan, ei pidä. Ja juuri tuo mitä kirjoitit on tullut myös ohjenuorakseni, parempi laittaa tarvikkeet eteenpäin, jos ne vaan kaihertavat mielen pohjalla ärsyttämässä.

  3. Mulla on ainakin yksi pahvilaatikollinen kankaita vintillä. En oo uskaltanu vielä tarttua siihen, vaikka oon jo hyväksyny, etten niistä mitään tee. Kaikenlaista niistä on aikanaan suunniteltu… Jos vaikka ensimmäiseks aamulla sen laatikon kimppuun. 🙂

    • Kiitos kommentistasi! ”Kaikenlaista niistä on aikanaan suunniteltu…” Kuulostaa tutulta. Minulla on taipumus suunnitella kaikenlaista, mutta suurin osa suunnitelmista jää juuri sellaisiksi – pelkiksi suunnitelmiksi. Vie aikansa hyväksyä, että aiemmin tehdyt suunnitelmat eivät ilmeisesti koskaan muutu käytännön toimiksi. Jonkinlaista surutyötä sekin omalla tavallaan voi olla. Jonkinlaista pettymyksen käsittelyä toteutumattomista asioista.

  4. Voihan kankaasta ja vetoketjusta ompeluttaa sen tyynynpäällisen. Laukkuepisodeihisi viitaten oletko varma, että mieluista tyynynpäällistä löytyy kaupasta kun sitä lähdet etsimään..?
    Olen koittanut soveltaa oppimiani vähennysajatuksia myös ompelutarvikkeisiin, joita aikoinaan olen haalinut laatikkokaupalla. Just eilen laitoin vanhan (ehkä 50-l) vauvan lakanan kierratyshyllylle. Mutta onhan niitä edelleen paljon enemmän kuin monella muulla elamänsä aikana yhteensä.

    • Kiitos kommentistasi! Voisi ompeluttaa, mutta tuntuisi hassulta kun osaisi tehdä saman itsekin. Eikä se tyynynpäällinen ole mitenkään välttämätön. Sopivia tyynynpäällisiä tulee helpommin vastaan kuin laukkuja, niille ei ole niin paljon vaatimuksia. Olin itse asiassa aivan hilkulla ostaa juuri tuosta samasta kankaasta tehdyn tyynynpäällisen kaupasta. En ostanut juuri siksi, ettei se toistaiseksi ole tarpeen. Ja kävin taas jonkinlaista painia itseni kanssa, että tuossa se nyt on mitä minunkin pitäisi saada aikaiseksi…

      Voin uskoa, että osaavan ja tekevän ihmisen on vaikea luopua esim. juuri niistä ompelutarvikkeista. Ja vaikea olla niitä keräämättä odottamaan käyttöä. Itsellänikin kesti ihmeen kauan päästää irti kankaistani, vaikka ompelutaitoni on varsin rajallinen ja tekeminen usein jää suunnitteluasteelle. Erikoisinta ovat ne kuvitelmat itsestä: iloinen ompelija kauniiden kankaiden äärellä toteuttaa suunnittelemiaan kodintekstiilejä. Tai vaikka käsilaukun. Tai mitä tahansa. Se kuvitelmien ihminen ei ole minä vaan joku muu. Ja näistä kuvitelmista ja saamattomuudestaan sitten kantaa painolastia mukanaan, kun todellisuus ei olekaan kuvitellun näköinen. Älytöntä. En lakkaa ihmettelemästä miten ihmisen pää oikein toimii.

  5. Out of topic, mutta Tavaraton taivas-blogin linkki ei minulla ainakaan enää pelaa. Siis tuolta minimalismiblogi-linkeistä. Hyvää kevättä! 🙂

    -Laura

  6. Minua itseäni harmittaisi pistää jotain sellaista pois, josta olen maksanut melkoisesti ja suunnitellutkin, mitä niistä tulee. Teen yksi kerrallaan käyttöön, ja viimeistään elokuussa (työ per kuukausi) kaikki on käytetty. No, ei siellä ole kuin yhden kesätopin langat, 3 kangasta, joihin on suunnitelmat, ja nyt jo pingotuksessa olevien 3 villatakkin kappaleet. Eipä tarvitse etsiä materiaaleja inspiraation iskiessä, mikä on vielä suurempi vaiva. OP

    • Kiitos kommentistasi! Jos tekee mielellään käsitöitä, on varmasti mukavaa, että inspiraation iskiessä on tarvikkeita. Itselläni se hölmöys tässä asiassa onkin juuri se, että kuvittelin olevani innokkaampi tekemään käsitöitä kuin olenkaan. Neulominen on mieluista, mutta ompeleminen on enemmän ja vähemmän pakkopullaa. Silti olin kerännyt mittavan kangasvaraston ja kuvitellut, että surauttelen milloin mitäkin. Minulle oli siis pienempi paha vain luopua kankaista ja tarvikkeista, siitä riippumatta mitä ne olivat maksaneet. Ymmärrän hyvin, että moni minua aikaansaavampi valitsee tehdä yksi kerrallaan mitä oli suunnitellutkin, ellei sitten ole elänyt kanssani samankaltaisessa kuplassa.

  7. Tuolla aikaisemmassa kommentissa suosittiin ”better done than perfect” -menetelmää, ja vaikka se toisinaan saattaakin olla paikallaan on pakko sanoa että sen satoa valitettavan usein näkee tyrkyllä kierrätettynä kirppiksillä ja vastaavilla. Siis on tehty vähän sinne päin että saa tekemisen pois alta eikä lopputulos olekaan kelvannut itselle. Jostain syystä silti kuvitellaan että se kuitenkin kelpaisi jollekin toiselle (joka ehkä pahaa aavistamatta ja tuotetta läpikotaisin syynäämättä sen ostaa)… Tai ehkei noita pilalle menneitä juttuja raaskita heittää pois kun ne on ensin maksettu ja vielä panostettu jonkin verran aikaa ja vaivaa niihin? Poikkeustilanteita lukuunottamatta olen itse sillä kannalla että jos tehdään, tehdään kunnolla – tai sitten jätetään tekemättä.

    • Kiitos kommentistasi! Tuo menetelmä on toimiva silloin, jos on tyytyväinen siihen mitä saa aikaan ja tavara päätyy käyttöön. Itse olen aika tarkka, joten teen itse vain silloin kun tiedän taitojeni ja kärsivällisyyteni riittävän tarpeeksi hyvään lopputulokseen. Jos epäilen, ettei lopputulos välttämättä kelpaisi minulle, en sitten tee itse vaan hoidan asian muulla tavoin. Omalla kohdallani kokemus on osoittanut, että on tosiaan parempi tehdä kunnolla tai jättää kokonaan tekemättä.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s