Elämä ei-minimalistin kanssa – osa 2

Kirjoitin ensimmäisen osan aiheesta lähes kaksi vuotta sitten, kesäkuussa 2012. Paljon on tapahtunut sen jälkeen, joten lienee hyvä päivittää kuulumisia.

Löytäessäni minimalismin luin kumppanilleni kirjoituksia aiheesta, ja kerroin mitä itse ajattelen. Minimalismi kuulosti hänen mielestään järkevältä – ainakin siihen asti kunnes se alkoi tulla enemmän omalle kohdalle.

Olemme erilaisista elämän ”makuasioista” pääasiassa eri mieltä. Olenkin vitsaillut, että jos osallistuisimme kilpailuun, jossa pitää tietää mitä mieltä kumppani on, voittaisimme varmasti. Pitäisi vain tietää mitä mieltä itse on, ja vastata täysin päinvastoin. Erilainen tapa ajatella ja kokea maailmaa näkyy myös minimalismiin liittyvissä keskusteluissamme.

”Miksi se on sitten pitänyt ostaa?”

Kysymys, johon olen monen monta kertaa vastannut, että ihminen muuttuu, tarpeet muuttuvat, elämä muuttuu. Virheostoksia tulee tehtyä. En ole ollut aina minimalisti, en ole osannut ajatella asioita siltä kannalta vielä kovin pitkään.

”Tuntuu hölmöltä luopua siitä, kun se on kerran ostettu. (Se maksoikin niin paljon.)”

Ja jälleen selitän, että kaapissa säilyttämällä mihinkään tavaraan käytetty raha ei enää pankkitilille palaa. Ei vaikka säilyttäisimme sitä ikuisesti. Se mikä on mennyttä, on mennyttä. Voimme ottaa oppia, ja olla jatkossa ostamatta turhia asioita. Kaikkein nopeimmin minimalismista kumppanilleni sisäistyikin ajatus turhan kuluttamisen lopettamisesta. Vaikka tarpeettomista tavaroista luopuminen onkin ollut hänelle haasteellista, hamsteriluonne hän ei onneksi ole. Jos olisi, niin tuskin olisimme koskaan saman katon alle päätyneetkään.

”Miksi tavaroista pitää luopua jos ne kerran sopivat kaappiin?”

Minä esitän puolestani vastakysymyksiä: miksi niitä pitää säilyttää kaapin täytteenä, vaikka ne sinne sopisivatkin, jos ne eivät ole tarpeen? Mitä lisäarvoa tuo säilyttää kaapeissa tavaraa vain siksi, että se on tullut ostettua, vaikkei sitä tarvittaisikaan? Mitä haittaa elämässä olisi siitä, että omistaisi vain sen mitä todella tarvitsee?

Nämä keskustelut osoittavat minulle, että olen tehnyt pääni sisällä pitkän matkan miettien minimalismia, tavaroista luopumista ja elämän todellista sisältöä. Ajatukseni ja asenteeni elämään ovat muuttuneet. Kumppanini on kuunnellut juttuja minimalismista, muttei ole tehnyt ajatustyötä asian parissa, koska ei tunne minimalismia itselleen tarpeelliseksi. Turhat tavarat (onko sellaisia?), ahtaat tilat tai epäjärjestys eivät häntä haittaa. Kotonamme saa olla melkoisen sotkuista, ennen kuin hän kokee tilanteen häiritseväksi.

Olemme keskustelleet paljon tavaroista ja niiden merkityksestä. Kummankin näkökulmasta jotakuinkin kyllästymiseen asti. Minä haluan päästä eroon tavaroista, jotka tuottavat täysin turhaa työtä. Tälläkin hetkellä astiakaappi odottaa pölyjen pyyhkimistä. Osa astioista on niin vähällä käytöllä, että ne on aina tiskattava kertyneestä pölystä ennen käyttöä. Näitä käytännössä tarpeettomia astioita siirtelen siis edestakaisin saadakseni siivouksen tehdyksi. Voin keksiä lukemattomia järkevämpiä tapoja käyttää aikaa.

Vaikka tavaran vähentäminen on ollut haasteellista, olemme silti onnistuneet luopumaan suuresta määrästä tavaraa. Tällä hetkellä olemme tilanteessa, että kumppanini mielestä meillä ei oikeastaan ole turhia tavaroita. (Hän oli samaa mieltä jo silloin, kun aloitimme tämän vähennysurakan.) Minulle on jäänyt epäselväksi mitä tarkoitusta varten hän ajattelee niiden tavaroiden olevan, joita hän ei käytä. Ehkä niitä voi joskus vielä tarvita? Minun maailmassani sellaisia tavaroita säilytetään kaupan tai vuokraamon hyllyllä, ei omissa kaapeissa odottamassa hetkeä, jota ei kenties koskaan tule.

Kysyin kumppaniltani, mitä hän tällä hetkellä ajattelee minimalismista, ja miltä tavaran vähentäminen on hänestä tuntunut. Hän koki hyvänä, ettei meille enää tule mainoksia. Aiemmin ostimme turhia tavaroita, koska saimme mainoksista ajatuksia, mitä muka tarvitsisimme. Kumppanini kertoi, että hän on oppinut elämään vähemmällä, eikä halua ostaa niin paljon tavaroita kuin ennen.

Hyvä juttu on myös se, että siivoaminen on helpompaa ja siihen menee aiempaa vähemmän aikaa. Tavaroille on omat paikkansa, mikä myös helpottaa elämää. Yhtenä hyvänä asiana kumppanini mainitsi myös sen, että vähensimme television katselua. Hankalana asiana hän koki sen, että luopuminen on välillä vaikeaa. Kun turhat tavarat eivät häiritse häntä (samalla tavoin kuin minua), häntä ei haittaa niiden säilyttäminen, vaikka niitä ei olisi vuosikausiin käytettykään. Hän ei myöskään kaipaa säilytystiloilta niin paljon toimivuutta kuin minä.

Kumppanini on omaksunut käsityksen minimalismista sen kaikkein konkreettisimmalla tasolla: elämän yksinkertaistamisena liiasta tavarasta luopumalla. Ainakaan toistaiseksi hän ei ole hyödyntänyt minimalismin keinoja elämän yksinkertaistamiseksi jatkuvasta kiireestä, vyöryvästä sähköpostista, liiasta tekemisestä, tai aikataulustaan myöhässä olevien tehtävien suhteen, joiden määräaika oli pahimmillaan jopa vuosia sitten. Sivusta katsojana näen joka päivä, että hän todella hyötyisi minimalismista, jos kiireeltään ehtisi ja jaksaisi paneutua siihen, miten se voisi hänen elämäänsä helpottaa.

Miten minimalismiin pyrkiminen ei-minimalistin kumppanin kanssa siis sujuu? Vaihtelevasti. Välillä paremmin, välillä pahasti takkuillen. Kärsivällisyyttä kasvattaen. Puolin ja toisin.

Seuraavassa kirjoituksessa kerron käytännön keinoista: miten toimia kun toinen haluaa minimalistisen kodin ja toista turhat tavarat eivät liiemmin häiritse.

24 kommenttia artikkelissa “Elämä ei-minimalistin kanssa – osa 2

  1. Tuo on tutunkuuloinen ongelma. Itse olisi valmis luopumaan suuremmasta osasta tavaroita kuin toinen, mutta toisaalta toinen olisi valmis luopumaan tavaroista joita itse haluaa (erinäisistä syistä) säilyttää. Tärkeintä on etenkin pitkäjänteisyys ja asian arkistuminen. Meidän perheessä toinen on sitten pikkuhiljaa lähtenyt mukaan projektiin, mutta ensimmäisen askeleen ottaminen kesti huomattavan kauan.

    • Kiitos kommentistasi! Olen kokenut saman mistä kirjoitat – tärkeintä on pitkäjänteisyys ja asian arkistuminen. En hoksannut asiaa noin hyvin kuvatakaan, mutta asian arkistuminen on juuri sitä mitä meilläkin on hiljalleen tapahtunut.

      Minulla kesti hetken aikaa huomata, että minulla on enemmän henkilökohtaisia tavaroita kuin kumppanillani. (Tosin käytin omia tavaroitani selvästi enemmän kuin kumppanini omiaan.) Samoin yhteisten tavaroiden hankkimisesta olen useimmiten päättänyt minä. Näiden asioiden huomaaminen on helpottanut myös yhteisten tavaroiden vähentämistä. Tosin vaikka monia tavaroita (esim. astiat ja tekstiilit) on hankittu minun aloitteestani, niistä luopuminen on ollut silti kumppanilleni vaikeampaa kuin minulle.

  2. Ah, ollapa tilanteessa, jossa omistaisi vain tavaroita joita todella tarvitsee ja käyttää. Se tuntuisi jotenkin… oikealta. Minun perheenikään ei ihan samoilla linjoilla minimalismin kanssa ole kuin minä; joskin esimerkiksi säilytysratkaisujen käytännöllisyydestä olemme hyvinkin samaa mieltä ja niitä yritämmekin mahdollisimman toimiviksi (ja minun ilokseni myös suhteellisen minimalistisiksi!) toteuttaa tulevaan kotiimme.

    • Kiitos kommentistasi! Sanos muuta. Oikealta se tuntuisi minustakin. Hienoa kuulla, että olet perheesi kanssa samaa mieltä säilytysratkaisujen käytännöllisyydestä. Paljon se on sekin.

      Harmittelin hiljattain kumppanilleni vintin käyttämisen hankaluutta. Saadakseen jotakin on lähes aina siirrettävä osa tavaroista varastokomeron ulkopuolelle. Hän totesi asiaan jotenkin niin, että sellaisia varastot yleensä ovat. Tuo oli minulle taas yksi turhautumisen hetki. Siihen sitten esitin kysymyksen, että miksi ihmeessä asian pitäisi välttämättä olla niin, kun se voisi olla helpomminkin! Jos ihmisten varastot useimmiten ovat kuvatunlaisia, niin miksi ihmeessä meillä pitäisi olla niin? Olen huomannut, että kysymykseni saavat hänet miettimään, vaikkei hän aina kovin monisanaisesti ajatuksiaan tuo julki. Hän tarvitsee miettimisaikaa, ja hetken päästä huomaankin, että aikaisempi monologini ei ollut turhaa. Käymme eri tahtiin: minä olen impulsiivisempi ja nopeampi liikkeissäni, hänen pitää miettiä ja harkita. Molemmat voivat päästä ajatuksissaan samaan lopputulokseen, mutta eri tahtiin.

      • Kuvatunlainen kommentti varastojen syvimmästä olemuksesta on melko pessimistinen. Toisaalta miestäsi ei selkeästi haittaa epäkäytännöllisyys ja sellainen olotila olisi varmasti ihanan rento🙂 Vähentämällä tavaraa voi auttaa meitä tavarapaljoudesta hitusen ahdistuvia ihmisiä elämään niiden epäkäytännöllisimpienkin ratkaisujen kanssa; sen olen hyvin konkreettisesti huomannut nykyisessä asunnossamme, joka useimmille lapsiperheille olisi kai epäkäytännöllisyyden multihuipentuma.

        Varastoihin on muuten olemassa ihania ja tilaa säästäviä säilytysratkaisuja, siis sellaisia koukkuja kattoon suksia varten yms. Näppärä toki nikkaroisi sellaiset hetkessä itsekin, mutta kieltämättä olen kuolannut paikallisen rautakaupan nättiä koukkusettiä jo tovin😉

        • Pessimistinen se minustakin on. Tuntuu oudolta vain hyväksyä hankaluus, kun siitä voisi myös päästä eroon. Häntä ei haittaa epäkäytännöllisyys, mutta kun saan paikkoja järjestetyksi, hän mielellään elää siistimmässä ympäristössä. Ei vaan jotenkin välttämättä tule ajatelleeksikaan (kuten tuo kommenttinsa varastojen olemuksesta osoittaa) että asiat voisivat olla toisin. Hänelle järjestäminen on raskasta ja hankalaa, minulle suorastaan virkistävää, kun siten saan asiat toimimaan paremmin. Kieltämättä joskus mietin, että jos voisi elää vaikka päivän tai viikon hänen näkemystensä mukaista elämää. Ei kiinnittäisi huomiota kaikenlaisiin yksityiskohtiin niin paljon, olisi vaan rennosti vaikka minkä epäjärjestyksen keskellä.

          Tavaran vähentäminen on hyvä keino kun tilat ovat epäkäytännölliset. Joskus se voi olla lähestulkoon ainoa keino. Esim. vintillämme on vino katto, joten suksien säilyttäminen kattokoukuissa ei oikein ole hyvä ratkaisu. (Vähänkään järkevämmässä tilassa idea voisi olla oikein toimiva. Kun kauniita koukkujakin on saatavilla.😉 ) Samoin riittävän korkeaa tilaa toimia ilman konttaamista on noin neliömetri. Eli näissä puitteissa ei juuri olisi rautakaupan ratkaisuistakaan hyötyä, eniten auttaa kun säilyttää vain aivan välttämättömän eikä keräile vintille mitään turhaa. Vinttikomeromme matalassa mutta pitkässä tilassa suksipussit toimivat mainiosti. Suksipussin saa työnnetyksi tilaan, jonne ei pääse itse eikä edes näe juuri mitään. Muuten tuota tilaa ei oikein mitenkään voisi hyödyntääkään.

  3. Miksi tavaroista pitäisi luopua, jos ne kerran sopivat kaappiin? Tämä on tosi hyvä kysymys, eikä siihen ole oikeaa vastausta. Ymmärrän nimittäin molemmat kannat. Itselleni turhasta luopuminen tuo keveyden ja helppouden tunteen. Ja väljyys kaapeissa ja hyllyillä on ihanaa. Mutta tiedän, että tavaroiden omistaminen voi tuoda myös esimerkiksi turvallisuuden tunteen. Sellaisen tyytyväisen olon siitä, että omistaa jotain varmuuden varalta. Tulkoon vain pula-aika, minä olen varautunut! Sitten on vielä luopumisen tuska mahdollisesti joskus tarvittavasta tavarasta, joka lienee sitä vahvempi, mitä vähemmän on luopumista pohtinut. Ei mulla mitään mielipidettä ole, ajatuksenvirtaa vain🙂

    • Kiitos kommentistasi! Ajatuksenvirta on ihan tervetullutta, ilman sen kummempaa mielipidettä.🙂 Näihin asioihin ei tosiaan ole oikeita vastauksia. Se onkin tärkeää huomata, kun ei-minimalistin kumppanin kanssa elelee, että kumpikaan ei ole oikeassa eikä väärässä, ajattelemme vain eri tavoin. Asiasta ei ole tarpeen tehdä valtataistelua. Tärkeintä on löytää kompromisseja, ne kahden ihmisen ajatuksien yhteiset piirteet, joiden päälle voi rakentaa. Meillä sitä yhteistä on onneksi niin paljon, että yhteiselo sujuu näistä erilaisista näkemyksistä huolimatta. Esim. kumpikin pitää hyvin tärkeänä arjen helppoutta ja toimivuutta, sekä kohtalaisen siistiä kotia, mutta ei innostu siivoamisesta. Tässä on jo paljon tärkeää yhteistä pohjaa sille, että kumppanini ylipäänsä on suostunut elämänmuutokseen.

    • Kiva kuulla! Toivottavasti niistä on jotakin apua. Mitään erityisen erikoista tuskin olen osannut ”paperille” laittaa, mitä ei jossakin kohtaa netin ihmeellisessä maailmassa olisi jo tullut vastaan. Erityiskikkoja, joilla asiat mystisesti alkaisivat sujua, ei valitettavasti taida olla. Keskustelua ja kompromisseja, sitähän se yhteiselo tämänkin asian kanssa paljolti on.

  4. Minua alkaa huolestuttaa teidän parisuhde – varo ettet siivoa siippaakin pois kotoa🙂 Varmaan jonkunlainen yhdessä sovittu harmonia pitäisi pyrkiä löytämään. Jos minimalismi on sinun juttusi, se ei tarkoita, että elämänkumppanin pitää sitä toteuttaa. Mutta vaikuttaa, että keskustelette asioista paljon, joten ehkä huoli on turha. Sellaistahan se parisuhteessa aina on, jatkuvaa tasapainon hakemista, esimerkiksi meillä eniten keskustellaan lastenkasvatuksesta, kun olemme usein keinovalikoimassa hieman eri linjoilla.

    • Kiitos kommentistasi! Ei kannata huolestua.🙂 Katsoisin tätä asiaa toisestakin suunnasta: jos liiallisen tavaran keskellä asuminen (niin että siivous ja järjestäminen kotona on pääosin minun tehtäväni) on kumppanini ”juttu”, niin se ei tarkoita, että minun tarvitsisi sitä toteuttaa. Hän ei ole ainoa, joka joutuu tekemään kompromisseja. Juuri tänään puhuimme, että eiköhän tässä ole mennyt epämukavuus ja ahdistus lopulta aika tasan. Minä tuskailin vuosikausia tavaran kanssa, olin kiukkuinen ja väsynyt, pahalla tuulella enemmän kuin hyvällä tuulella. Valitin loputonta työmäärää siivouksen ja järjestelyn suhteen, nalkutin ympäriinsä jääneistä tavaroista ja tekemättömistä asioista. Tavaran vähentäminen on helpottanut meidän molempien elämää valtavasti. Hänelle se luopumisen vaikeus on niissä luopumisen hetkissä ja tavaroiden tärkeyden miettimisessä, mutta menee ohi nopeasti – ja lopputulos on hänellekin mieluisampi kuin lähtötilanne.

      Minulle on todella tärkeää tietää, että se mitä tästä kaikesta neuvottelusta ja keskustelusta loppujen lopuksi seuraa, on meille molemmille hyväksi. Ajassa ennen tavaran vähentämistä ei ole mitään sellaista, minkä kumpikaan meistä tahtoisi takaisin, vaikkei aina helppoa olekaan. Näkemyksemme ihannekodista ovat melko lähellä toisiaan, kuten termit ’yksinkertaistaminen’ ja ’minimalismi’: kumppanini pitää yksinkertaisesta ja toimivasta, kuten minäkin, mutta minä veisin tilanteen vain vielä hieman yksinkertaisemmaksi, ja omistaisin mielelläni vielä vähemmän.

      On ollut aikoja, ennen kuin kumppanini suostui vähentämään tavaraa, jolloin monta kertaa mietin, että otan ja muutan omaan pieneen asuntoon, jossa ei ole yhtään turhaa tavaraa. Mietin että asukoon sen kaiken tavaran kanssa, ja huomatkoon käytännössä, miten mukavaa on siivota ja järjestää (tai elää sotkussa), kun kukaan toinen ei ole tekemässä sitä. Pienehkössä asunnossa liian tavaran kanssa asuminen on paitsi käytännön elämän kannalta aivan turhan työlästä ja hankalaa, minulle myös henkisesti raskasta. Näkyvillä olevat liiat tavarat ja sotku ovat minulle kuin meluisa ympäristö, ja liian täydet säilytystilat ja tavaroiden esille ottamisen ja paikoilleen palauttamisen hankaluus vertautuvat minun kokemusmaailmassani liikenneruuhkaan tai tungokseen tavaratalossa.

      • Viisasta puhetta. Ja tuo on hyvä, jos ”epämukavuus ja ahdistus on tasan” ja jos vielä molemmat ovat siitä samaa mieltä🙂

        Jotenkin on usein niin, että sillä joka haluaa muutosta, on perusteluvelvollisuus kun taas vallitsevia olosuhteita ei tarvitse perustella mitenkään – vaikka se on nurinkurista, koska voihan olla, että alunperin vallinnut tilanne on ollut huono, ja muutos on ainoa oikea tie hyvään yhteiseen tulevaisuuteen.

        Meillä on koettu myös sellaista, että siipan mielestä minä kritisoin meidän yhteistä elämää ja menneisyyttä, jos haluan toteuttaa muutosta, vaikka tosiasiassahan siinä vain hakee entistä parempaa yhteistä elämää. Mutta on ollut minulle terveellistä ymmärtää, että toinen voi kokea minun muutoshaluni melkein kuin loukkauksena: ”Etkö olekaan onnellinen minun kanssani!” Herkkiä juttuja…

        • Tuo on totta, vallitsevaa tilannetta yleensä pidetään ”oikeana”, ja muutosta haluava joutuu perustelemaan miksi jotakin olisi järkevä muuttaa. Samoin tavarapaljoutta pidetään ”normaalina” (ainakin vielä toistaiseksi) ja jos haluaisi omistaa vain tarpeellisen, pidetään ehkä hieman outona. Kuka nyt haluaisi omistaa vähemmän, kun voi omistaa enemmän!

          Erilaiset elämänmuutokset ovat toisille helpompia, toisille vaikeampia. Ehkä tuo siippasi loukkaantuminen kertoo siitä, ja erilaisesta näkemyksestä muutokseen. Meillä ajattelun erilaisuus näkyy esim. niin, että minun mielestäni muutos on lähempänä normaalitilaa kuin paikalleen jumahtaminen, kumppanini taas kokee pysyvyyden olevan ns. normaalitila, jonka muutos rikkoo. Tästä näkökulmasta katsoen ymmärtää paremmin, miksi esim. tavaroista luopuminen tai kodin järjestäminen eri tavalla kuin ennen voi tuntua jostakusta vaikealta. Herkkiä juttuja tosiaan. Asiat voi kokea niin eri tavoin.

  5. Tuohon järjestelemisen raskaaksi kokemiseen on vielä pakko kommentoida hupaisa juttu: Olen ollut hirvittävän uupunut töistäni, tehnyt pitkää päivää ja nukkunut vähän & huonosti. Tänään WhatsAppissa valitin miehelleni väsymystäni. Myöhemmin laitoin toisen viestin, jossa kerroin siivoavani poikani lelukaappia. Kun sitten illalla soittelimme (hän on työmatkalla), hän hämmästeli, miksi siivoilen kaappeja, jos kerran olen niin väsynyt. Minulle taas vastaus oli selvä: kaapin siivous oli virkistävää puuhaa työpäivän jälkeen! Sain siitä energiaa!

    • Kuulostaa tutulta.🙂 Minäkin saan energiaa järjestelystä, koen virkistävänä saada aikaan siistimmän ympäristön. Olen ollut tällainen aina, jo lapsena tykkäsin järjestää. Järjestäminen palvelee myös estetiikan tarvetta, on mukava saada tavarat silmiä miellyttävällä tavalla. Kuitenkaan en haluaisi järjestää jatkuvasti, enkä turhia tavaroita, on muutakin tekemistä.

  6. Tää oli hyvä kirjotus (: Ite en kyllä oo minimalisti, kunhan vähennän tavaraa. Mun mies on välillä just semmonen että ei haluis luopua mistään omista tavaroista, yhteisistä sanoo vaan et päätä sä, mut omista ei voi luopua, mitä en ymmärrä yhtään. Esim leffahyllyn tyhjennyksessä semmoisia leffoja jäi muutama mistä molemmat tykätään, ja sit taas niitä leffoja mistä mä en tykkää niin jäi iso kasaO_o
    Ootko muuten tehny samantapaista kirjotusta kuin tää, mut vaan sukulaisista? Mulla on ongelmana sukulaisten antamat lahjat, varsinkin jouluna. No kaupasta ostetut laitan surutta myyntiin, mutta on siitäkin turhaa vaivaa.. mutta entä itsetehdyt? Mummo harrastaa maalausta, ja antaa kaikille aina lahjaksi maalattuja astioita ym, myös mulle. Yleensä jos mummo sanoo ”maalasin viimeviikolla tämmöisen astiaston, haluisitko tän” Niin sanon että ei mulla oo tarvetta niille. Mutta joskus taas ei kysykkään että haluutko tän ja tän, sanoo vaan ”maalasin sulle tämmösen kipposen joululahjaks” miten siinä vaiheessa sanotaan et ”en tykkää siitä, en tarvi sitä, en halua!!” ilman että mummo loukkaantuu.. Mummo ja vanhemmat myös on semmosia ihmisiä joilla on nurkat täynnä tavaraa, joten he ei ymmärrä sitä ettei jotain tavaraa muka tarvitse. ”kyllähän tämmöstä aina tarvii” ”kai tätä voi joskus tarvita” Luin kyllä sun vastaukset just ton tapasiin kommentteihin, kyllä mäkin miehen kanssa voisin väitellä samoilla perusteluilla, mutta emmä nyt sukulaisten kanssa haluu alottaa.. varsinki ku jos jostain ollaan erimieltä niin asia jää siihen että sukulainen luulee olevansa oikeassa, ja että mä oon jokatapauksessa samaa mieltä, eikä vaan voi hyväksyä sitä että toinen ei tarvi 20 erilaista tarjotinta, vaan että yks riittää. Eli en tiiä mitä pitäs tehdä, loukata mummoa ja sanoa että en halua tätä lahjaa..? Heittää lahja roskiin? Mikä tuntuu vähän tyhmälle että toinen on moonta tuntia maalannut sulle jotain, ja sä vaan heität sen heti pois. myyntiinkään ei viitsi laittaa toisen itse tekemää, niitä kun on olemassa vaan yksi, entä jos joku mummon tuttu ostaakin sen mun kirpparipöydästä? Onks sulla ollu tämmöstä tilannetta, jos on niin mitä oot tehny? Vanhempien luona ei oo niin isoa ongelmaan, tyrkyttävät kyl kaikenlaista roinaa joka kerta kun käyn, mutta kieltäydyn. Muutamalla viime kerralla ovat tyrkyttäneet kirjoja ”luetkos sinä kirjoja” ”Joo” ”onkos sulla kirjahylly” ”joo” ”onkos siellä kirjoja” ”joo (5 kirjaa) ”no meillä on toi hylly täynnä niin haluisitko kirjoja” ”en tarvi, kirjastosta voi lainata” ”no mutta ota nyt vähän kirjoja muuten meidän pitää ostaa uusi kirjahylly” ”en halua kirjoja, mut voitte laittaa ne vaikka nettiin myyntiin” ”… no pitää sitten ostaa tuonne viereiseen huoneeseen kirjahylly…”

    • Kiitos kommentista! Herättää ajatuksia, että voisin kirjoittaa erillisen jutun lahjoista ja lahjoituksista. Siitä kysytään varsin usein, enkä ole tainnut aiheesta kirjoittaa kuin kommentteihin vastauksia. Itselläni ei ole vastaavaa ongelmaa ollut, siksi kai juttukin on jäänyt kirjoittamatta. Jotakin asiaan liittyvää olen joulujen alla kirjoittanut, mutta muistaakseni siitä, miten itse suhtaudun lahjoihin.

      Sukulaisten lahjainto voi olla hankala juttu. Silloin kun lahjaa jo ojennetaan sinua kohti, on yleensä liian myöhäistä tehdä mitään aiheuttamatta toiselle pahaa mieltä. Niinpä asioista pitäisi puhua etukäteen, kertoa että kaikkea on liikaa etkä halua kotiin enää lisää tavaroita. Jotkut ymmärtävät, toiset eivät yhtä helposti. Parhaiten voisi toimia, että kertoisit miltä sinusta tuntuu, kun koti pursuaa tavaroita, ja että olet niitä vähentämässä. Siinä samalla voisit kuin sivumennen sanoa vaikka, että ”sanon nyt samalla sinullekin, että en halua enää mitään tavaraa lahjaksi”, tai miten tuon omin sanoin saatkaan sanotuksi. Voisi luulla, että suurin osa ihmisistä ymmärtää olla loukkaantumatta, jos asian esittää niin, että tilanne on sama kaikille lähelläsi, et halua keneltäkään mitään tavaroita. Jos tuon ymmärtäminen ja hyväksyminen tuntuu vastapuolesta hankalalta, voit ehdottaa, että lahjojen sijaan tekisitte jotakin mukavaa yhdessä. Se ehkä pehmentäisi tilannetta ja osoittaisi toiselle, että välität kyllä hänestä, et vaan halua tavaroita häneltä.

      Minulla ei tosiaan ole tästä aiheesta omaa kokemusta. En ole joutunut lahjatulvan tai lahjoitusten uhriksi. Mitä saaduille tavaroille pitäisi tehdä? Hyvä kysymys. Kaupan tavaroista on tosiaan helpompi luopua, kuten kirjoitit. Mutta toisen ajan kanssa maalaama astia, ainut laatuaan… Kirpparipöytä ei kuulosta oikein hyvältä, jos asutte samassa kaupungissa. Mietin, että jos onnistut keskustelemaan mummosi kanssa tavarapaljoudestasi ja valinnastasi elää vähemmän tavaran kanssa, ja hän sen osaisi ottaa rennosti ja ymmärtäisi, ehkä häneltä voisi kysyä tarvitseeko hän joitakin antamiaan esineitä takaisin. Ymmärrän kyllä, että kynnys tuohon voi olla korkea. Rehellisyys mummoa kohtaan tuntuu silti paremmalta ajatukselta, kuin ottaa riski, että hän saisi jotakin kautta tietää, että olet hänen antamiaan, itse tehtyjä tavaroita myynyt eteenpäin.

      Tuo vanhempiesi tapa tyrkyttää sinulle tavaroita on aika ikävä. Ikään kuin sinun pitäisi heidän puolestaan säilyttää tavaroita, koska eivät itse saa niistä luovuttua. Hyvä, että onnistut kieltäytymään. Jos yritys työntää sinulle turhia tavaroita on jokakertaista, asia kannattaisi ehkä ottaa puheeksi. Voisitkohan auttaa heitä alkuun siinä, että he saisivat turhia tavaroita myytyä tai muuten ulos kodistaan, ettei niitä tarvitsisi sinulle yrittää työntää? Ehkä voisit herättää keskustelua siitä, ovatko esim. kaikki kirjat tarpeen, lukeeko niitä joku, ja jos eivät ole ja kaikkia ei kukaan lue, onko järkevää säilyttää kaikkea ja vielä ostaa uusia hyllyjä ja antaa niiden vallata tilaa kodista?

      Hankalia nämä asiat ovat. Joillekin tavara tuo turvaa, ja luopuminen voi olla kauhistus. Sinun ei kuitenkaan tarvitse säilöä kotiisi tavaroita, joita et sinne halua. Lahjaksi saamasi tavarat ovat sinun, ja sinulla on oikeus myös päättää mitä niille teet. Näinhän tämä periaatteessa menee, mutta kuten mummosi maalaamista astioista tiedät, se ei käytännössä olekaan niin helppoa toteuttaa. Asioista keskustelu on tärkeää, jotta läheisesi ymmärtäisivät, että sinä haluat erilaisen elämän kuin he, vähemmän tavaroita kotiisi. Ilman, että kerrot heille omasta suhteestasi tavaraan, heidän on mahdoton toimia haluamallasi tavalla. He ajattelevat ilmeisesti niin eri tavoin (”tavaraa ei koskaan voi olla liikaa”), että heidän voi olla vaikea ymmärtää, miksi joku haluaisi elää toisin. Siksi heille kannattaisi kertoa miten ajattelet ja miksi, jotta heillä olisi mahdollisuus toimia jatkossa toisin.

      • Kiitos vastauksesta (: On tästä tavara aiheesta vanhempien kanssa ohimennen keskusteltu useamminkin, olen sanonut tavaran tyrkyttämisen yhteydessä etten tarvitse turhaa tavaraa, mulla on tarpeeksi kaikkea tms. Jotenkin heille on vaikea hyväksyä että elän elämääni muutenkin eritavalla kuin he, joten en ees oo jaksanu yrittää selittää tätä tavarajuttua kunnolla.. Mummon maalausten kohdalla ajattelin kysyä kavereilta, haluisko ne niitä, veikkaan että ei.. Asutaan kyllä eri kaupungeissa, mutta en silti taida uskaltautua laittamaan niitä eteenpäin kirpparilla/netissä, eihän sitä ikinä tiedä jos ostaja muuttaa muualle, ja laittaa tavarat itse myyntiin..

        • Ole hyvä.🙂 Voihan se olla, että vanhempasi ajan kanssa ymmärtävät ja hyväksyvät, että haluat elää eri tavalla kuin he. Joka tapauksessa ymmärtäminen olisi varmasti helpompaa, jos jaksaisit yrittää selittää ajatuksiasi. On tietysti mahdollista, etteivät he halua ymmärtää sittenkään.

          Kirjoitin muuten aiemman kommenttisi herättämistä ajatuksista kaksiosaisen postauksen, joka tulee julkaistuksi tavalliseen tahtiin, eli ensimmäinen osa muutaman päivän kuluttua. Toivottavasti niistä on apua.

    • Minusta tuntuu, etteivät sukulaisesi näe yhtä tavaraa pidemmälle. Ehkä asian suhteuttaminen sinun mittakaavaasi voisi auttaa.

      Voit vaikka kertoa kauhukuvitelman tilanteestasi kymmenen vuoden päästä: jos otat vastaan yhden tavaran kuussa, tekee se 10 vuodessa jo 120 tavaraa. Viideltä sukulaiselta saatuna yhteensä 600 tavaraa. Ja että jos he ja muut sukulaiset suostuisivat ymmärtämään kerrasta, säästyisit jankkaamasta samasta aiheesta 600 kertaa! Jotakin tarpeeksi järeää ja ehkä hieman järjetöntäkin kehiin, että heillä alkaisi oikeasti raksuttaa.🙂

  7. Kiitos blogistasi ja vaivannäöstäsi !!! Et tee sitä turhaaan. Olet saanut kaikensäästävän ja tallettavan mummoihmisen ajatusmaailmaan uusia tuulia! Ja minä kun olen kuvitellut,ettenhän minä nyt maallisessa tavarassa ole kiinni.Ja kattia kanssa minun kuvitelmat! En ole laskenut kuinka monta vetoketjua on kaiken varalta, puhumattakaan kankaista ja epäkäytännöllisistä vaatteista,jotka odottavat pääsyä tuunattaviksi.
    Mutta olen mielestäni hyvällä alulla:viime viikolla lähti kaksi säkillistä vaatteita kirpparille.Vien sinne vain sellaisessa kunnossa olevaa tavaraa,jonka voisin itsekin ostaa.
    Joululahjoja emme osta aikuisille vain lastenlapsille ja sekin annetaan rahana,ettei tule niitä ”huteja”.
    Eikä siinä vielä kaikki! On minullakin tuo elämänkumppani,,,hän saa vähän väliä kuulla mietteitäni,kun olen lukenut kirjoituksiasi,kuten:minä arvostan nuorempaa sukupolvea, kun eivät ala kerätä tavaraa(roinaa) liiaksi, päivästä toiseen meidän lapsuudessakin mentiin vaikkei kaikkea ollut yllin kyllin.
    Hiljaa hyvä tulee tässäkin asiassa.Olen ollut jo kauan kuin Muumipeikko:kävin kaupassa ja näin paljon paljon kauniita tavaroita mutten ostanut mitään kun en tarvinnut mitään niistä.

    • Kiitos sinulle kommentistasi! Tämä blogi on minulle oikein mieluista ”vaivannäköä”.🙂 On aina hienoa kuulla, että kirjoituksillani on merkitystä, ja että ne saavat aikaan jotakin konkreettista. Hienoa, että sait vaatesäkit kirpparille! Hyvä alku, kuten kirjoitit.

      Kuvasit hyvin, miten helposti elämme erilaisissa harhakuvitelmissa. Minullakin on ollut omani. On hassu tunne kun niistä havahtuu. Alkaessani vähentää tavaraa havahduin kuvitelmastani, että kumppanillani olisi enemmän tavaraa kuin minulla. Yhä vaan vastaan tuli tavaroita, jotka olivat minun, tai joiden ostamiseen olin vaikuttanut. Minä olin ostanut tavaraa piristykseksi tai tylsyyden ja tyhjyyden täyttämiseksi, ei hän. Kumppanini on vaikeampi luopua tavarasta kuin minun, mutta edellisessä, tavaran keräämisen elämänvaiheessa, minä olen ollut aktiivisempi.

      Olen välillä puhunut äitini kanssa tavaran määrästä ennen ja nyt. Mietin sitä usein, kun asun 50-luvun asunnossa, ja säilytystilat on mitoitettu sen aikaisten tarpeiden mukaan. Äitini muisteli, että ei hänellä kovin monia vaatekertoja ollut lapsena, eikä vielä silloinkaan kun hän varsinaisen työuransa aloitti. Eikä se ollut mitenkään poikkeuksellista, vaan ihan tavallista silloin. Jossain vaiheessa tilanne on muuttunut, ja vaatekaapit täyttyneet. Nyt moni yrittää päästä ajassa taaksepäin kohti vaatekaappia, joka sisältäisi yhteensopivia vaatteita kohtuullisen määrän. Itsekin olen huomannut, että ”ei mitään päällepantavaa” -tilanne tulee vastaan sitä harvemmin, mitä _vähemmän_ vaatteita kaapissa on. Nurinkurista, mutta totta.

      Tällaisia mietteitä tänään. Muumipeikkona on hyvä olla kaupassa. Olen iloinen, että olen oppinut nauttimaan kauniista tavaroista, mutta jättämään ne silti hyvillä mielin kaupan hyllylle, jos en tarvitse niitä. Keventää paljon, kun pääsee irti tarpeesta saada kaikenlaista omaksi, vaikkei mitään tarvitsisikaan.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s