Kaikelle on aikansa

Suuren osan elämästäni olen ajatellut, että asioista ja varsinkin ihmisistä luopumaan joutuminen on epäreilua. Sitä ei saisi tapahtua.

Muistan selvästi sanoneeni useita kertoja ääneen, että kenenkään ei pitäisi koskaan kuolla. Tärkeästä ihmisestä tai rakkaasta kissasta luopuminen, lopullisesti, on tehnyt kipeää. Niin kipeää, että sitä ei olisi halunnut hyväksyä. Henkinen jalan polkeminen ehkä helpotti surua (joka joskus naamioituu vihaksi), mutta luopumaan joutumista se ei perunut.

Olen surrut etukäteen ihmisten menettämistä, vaikka he vielä olivat elämässäni. Olen mielessäni katsonut ajassa eteenpäin, ja nähnyt elämäni tilkkupeitossa ihmisten jälkeensä jättämiä, ammottavia reikiä. Niin suuria, etteivät ne olisi enää kauniisti paikattavissa.

Tärkeiden tavaroiden rikkoutuminen tai elämän niihin tuomat jäljet ovat harmittaneet niin paljon, että toipumiseen on mennyt päiviä. Olen halunnut varjella sekä elämääni että tavaroitani kolhuilta, pitää kaiken hallinnassa.

En tiedä onko kyse vanhenemisesta, kasvamisesta vai pyrkimyksestäni minimalistiseen elämään (ehkä näistä kaikista), mutta yhtä kaikki, olen oppinut hyväksymään luopumisen väistämättömäksi osaksi elämää.

Kokemus tavaroista luopumisesta on auttanut ymmärtämään paremmin luopumiseen liittyviä tunteita. Surua, lämmintä haikeutta, pettymystä toteutumattomista haaveista, hetkellistä tyhjyyttä, epävarmuutta tulevasta. Olen luopunut tavaroista, jotka joskus olivat minulle hyvin tärkeitä, ja vielä luopumishetkelläkin merkityksellisiä. Olen oppinut luopumaan, vaikka en voi varmaksi tietää, mitä sen jälkeen tapahtuu.

Olen oppinut hyväksymään, että elämä on jatkuvassa muutoksessa. Sitä ei voi, eikä tarvitse yrittää hallita. Elämän ei tarvitse jatkua muuttumattomana, tai sellaisena kuin minä haluan, maailman tappiin asti. Olen helpottuneena irrottanut voimia vievästä takertumisesta. Jaksan helpommin eteenpäin, kun en takerru kiinni kaikkeen joskus tielleni osuneeseen.

Luopuminen on helpompaa, kun ajattelen, että kaikelle on aikansa ja paikkansa. Elämä jatkaa kulkuaan, vaikka onkin joiltakin osin erilaista kuin ennen. Jäljelle jää paljon arvokasta ja hyvää, vaikka kaikki entinen ei enää olekaan tässä.

Menetys on koskenut kipeimmin, kun olen menettänyt jotakin ennenaikaisesti. Vasta jälkeenpäin, syvimmän surun haalennuttua, olen ymmärtänyt, ettei minulle ole luvattu mitään. Ei ole olemassa sellaista kuin ”ennenaikaisesti”. On tuntunut kipeältä joutua huomaamaan, että olen luottanut siihen, että minulla on rajattomasti aikaa. Olen pitänyt kuluvia hetkiä niin itsestäänselvyyksinä ja loputtomasti toisiaan seuraavina, että olen tuhlannut niitä katsomalla menneeseen tai tulevaan. Miettinyt, mitä jossakin muualla olisi.

Ja jonakin päivänä mahdollisuus tehdä asioita ”myöhemmin” on otettu minulta pois.

On helpompi ajatella, että kaikelle on aikansa, jos sen ajan on elänyt. Voi tuntea kiitollisuutta kaikesta siitä mitä on saanut, jos todella on ollut läsnä omassa elämässään.

Enää en pidä kaikesta kiinni kaksin käsin. Sen sijaan nautin kaksin verroin siitä mitä minulla on. Rakkaista ihmisistä ja eläimistä, yhteisistä hetkistä, luonnon aistimisesta, kiinnostavasta tekemisestä, hyödyllisistä tavaroista. Kaipaan elämääni vain sen verran, mihin ehdin ja jaksan rauhassa keskittyä.

Kun seuraavan kerran joudun luopumaan jostakin tärkeästä ja rakkaasta, toivon tuntevani, että olin läsnä yhteisissä hetkissä, ja todella osasin arvostaa sitä mitä minulla oli. Silloin on helpompi päästää irti surusta, ajatella että kaikelle on aikansa, ja jatkaa eteenpäin.

9 kommenttia artikkelissa “Kaikelle on aikansa

  1. Hyvä kirjoitus, osuvia ajatuksia! Olen huomannut itsessäni ihan samanlaista kehitystä. Tämän uuden ajatusmallin omaksuminen on auttanut tosi paljon luopumisissa – ihan niissä pienissäkin, kuten vaatteissa. Ehkä ikä tuo tätä tai oivaltamiset, mutta on hienoa pystyä nauttimaan tässä ja nyt takertumatta asioihin. Elämä kulkee eteenpäin ja ei liene tarkoituskaan, että kaikki keräämämme kulkisi aina kanssamme. Aikansa kutakin.

    • Kiitos kommentistasi! Puit kauniisti sanoiksi ajatuksiasi. Elämä on huomattavasti kevyempää ja onnellisempaa, kun ei yritä takertua kaikkeen kiinni. Aikansa kutakin.

  2. Sinulla todella on taito ja kyky kirjoittaa isoja ajatuksia tunteita herättävästi. Kiitos, että laitoit minutkin ajattelemaan.

  3. onko kesälomareissu ohi? onko tilanne vaateasioiden suhteen yhtä lohduton kuin ennen reissua vai löytyikö kotimaisia valonpilkahduksia? tutustuin hiljattain ”hyvän mielen vaatekaappi” -kirjaan ja se herätti kyllä ajatuksia.

    • Kiitos kommentistasi! Lomareissulla edelleen. Olen niin tavallisesta elämästäni poikkeavissa olosuhteissa, ettei ole vaateasiat eikä oikein muutkaan arkiset asiat käyneet mielessäkään. Nautin suunnattomasti olemisesta ja luonnosta. Tänään ihmettelin muurahaisen voimia kuljettaa mukanaan itseään suurempaa kuormaa, ja kulkea sen mittakaavassa suuressa ”nurmimetsässä” viivasuoraan kuormansa kanssa kohti varsin kaukana olevaa pesää. Varsinaista akkujen lataamista. 🙂

      • Uskon tietäväni, millaista olotilaa tarkoitat. Tietokoneen ja arkisen aherruksen äärelle palaaminen tuntui lähes absurdilta sen jälkeen, kun olin ollut ”aidomman” elämän äärellä. Onneksi aina välillä pääsee irtautumaan.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s