Elämänlaatu etusijalla

Käydessäni läpi tavaroitani, miettiessäni luopuisinko vai säästäisinkö, törmään välillä tilanteeseen, joka saa minut hetkeksi turhautumaan.

Turhauttava tavara on yleensä jollakin tavalla tarpeellinen, olen käyttänyt sitä, ja saattaisin käyttää sitä jatkossakin. Ehkä tänä vuonna, ensi vuonna, tai sitä seuraavana. Katson tavaraa, enkä osaa heti tehdä päätöstä. Tavara tekisi mieli säästää ja siitä tekisi mieli luopua. Hankalaa.

On yksi kysymys, jonka silloin kysyn itseltäni. Se ohjaa minua kohti oikeaa päätöstä. Kysymys on yksinkertainen.

Lisääkö tämä tavara elämänlaatuani?

Tämän avainkysymyksen lisäksi voin kysyä vielä pari lisäkysymystä.

Miten tärkeää on voida käyttää tätä tavaraa vielä joskus?
Antaako tämä tavara minulle enemmän kuin ottaa?

Purin kakkuvuoat, piparkakkumuotit ja kaulimen useamman kerran kaapista, ja laitoin ne taas takaisin, kunnes erään kerran niiden tarpeellisuutta miettiessäni hoksasin kysyä itseltäni oikeat kysymykset.

Samalla kun selvitin suhdettani leivontaan liittyviin tarvikkeisiin, tulin muistelleeksi menneitä.

Leivoin aikoinaan mielelläni. Ruoanlaitosta en pitänyt, mutta leivoin senkin edestä. Monen monta kertaa leivoin, koska teki mieli makeaa, vaikka järkevintä olisi ollut syödä ihan tavallista ruokaa. Monena vuonna leivoin joulun alla enemmän kuin kaksi ihmistä kykeni syömään ennen kalenterin kääntymistä uuteen vuoteen. Monen joulun kuluttua ymmärsin, että kumppanini ei erityisesti välittänyt makeista leivonnaisista, vaan söi niitä vain minun seurakseni.

Tätä kaikkea mietittyäni totesin, että elämänlaatuni ei siitä lisäänny, vaikka pitäisinkin itselläni mahdollisuuden leipoa piparkakkuja tai kuivakakkua. Tai mitä tahansa mitä varten tarvitsisin kaulinta. Minun ei olisi mitenkään välttämätöntä voida leipoa, vaikka sellainen mieleeni juolahtaisikin. Tiesin etten katuisi hetkeäkään, vaikka veisin itseltäni tuon mahdollisuuden.

Kukaan muu ei tulisi leivonnaisiani kaipaamaan. Muutaman piparkakun voisin halutessani yhtä hyvin ostaa kaupasta tai leipomosta. Jouluna tärkeintä on aina ollut hyvä ruoka, jonka jälkeen ei jälkiruoalle ole jäänyt tilaakaan, yhdessä nautittu suklaa on riittänyt enemmän kuin hyvin. Vain itseäni varten leivotun herkun syöminen yksin ei koskaan voisi voittaa yhdessä nautiskeltuja herkkuja.

Päätin vähentää leipomismahdollisuuksiani vieläkin enemmän. Luovuin myös sähkövatkaimesta.

Sisäinen sokerihiireni oli vuosien mittaan ollut hiljenemään päin. Olin aikojen saatossa vähentänyt sokerin käyttöä, ja huomannut etteivät gluteeniviljat ole minulle hyväksi. Päätin etten edes opettele tekemään gluteenittomia herkkuja samassa mittakaavassa kuin ennen oli ollut tapanani leipoa.

Otin joitakin mahdollisuuksia pois saadakseni jotakin lisää. Halusin päästä eroon vastentahtoisuudestani ruoanlaittoa kohtaan. Päätin jatkossa viettää keittiössä enemmän aikaa terveellisen ja maukkaan ruoan parissa. Leipominen jäisi harvinaisia erityistilanteita varten, ja leipoisin vain jotakin hyvin yksinkertaista, mitä varten en tarvitsisi edes sähkövatkainta. Kokemus on opettanut, että parhaat herkut – kuinka ollakaan – ovat hyvin yksinkertaisia.

Ennen tavaroista luopumista ei usein osaa aavistaakaan millainen vaikutus sillä voi olla.

Minulle on käynyt useamman kerran niin, että luopuminen on potkaissut käyntiin muutoksen, joka on jossakin mielen perukoilla odottanut toteuttamista ”sitten joskus” ja ”kun jaksaisi”. Luopuminen on ikään kuin avannut sulkuportit, antanut uutta voimaa ja keinoja päästä eteenpäin kohti tavoittelemiani asioita.

Halusin vähentää mahdollisuuksiani saadakseni uutta energiaa toimia toisin. Ja se onnistui yli odotusten. Minusta ei tullut gourmetkokkia, mutta aloin keskittyä yhä enemmän yksinkertaisiin, maukkaisiin raaka-aineisiin. Nautin ruoasta enemmän kuin koskaan. Päätös lähestulkoon lopettaa leipominen toi tilalle halun huolehtia itsestäni enemmän ja tarjota itselleni parempaa ravintoa.

Herkkuni muuttuivat toisenlaisiksi. Nautin makeasta tomaatista tai mehukkaasta omenasta. Kirsikoista, appelsiineista, päärynöistä. Kuivatuista viikunoista.

Ja jos joku olisi muutama vuosi sitten sanonut, että tulen vielä tuntemaan itseni mahdottomaksi herkuttelijaksi nauttiessani paksusta maustamattomasta jogurtista pähkinöiden ja hunajan kera, olisin epäillyt ettei hänellä ole kaikki ihan kotona.

Olen oppinut, että kohdatessani tavaroihin liittyvää turhautumista, kaksi puolta minussa on napit vastakkain. Toinen haluaa pitää sen mihin on tottunut, ja toinen puoli haluaa mennä elämässä eteenpäin, vaikkei edes tarkalleen tietäisi minne.

Eteenpäin jatkaminen on aina osoittautunut oikeaksi ratkaisuksi.

9 kommenttia artikkelissa “Elämänlaatu etusijalla

  1. Mielenkiintoista. Siksikin,että joskus parikymppisenä olin keittiötavarafriikki, kävin leivontakursseja – ja laitan edelleen ruokaa ja leivon. Mutta ei se tavaran laatu vaan sen määrä. Jos nyt lähtisin hankkimaan tarvikkeita kotiin, panostaisin heti laatuun enemmän, sekä tarvikkeissa ja ruuassa ja ostaisin vähemmän tavaraa. Ruuanvalmistuksessa ja leipomisessa on vain muutama must have juttu ja loppu on taidoista, raaka-aineis ja hyvistä ohjeista kiinni.
    Viime muutossa lähti aika paljon tavaraa pois. ehkä 2 laatikkoa. Ja minusta se oli järkyttävän paljon, olihan pitänyt itseäni järkevänä kuluttajana. Täytyi miettiä miksi näin pääsi käymään. Löysin muutamia syitä. Yksi syy on edesmennyt isäni, joka oli aika tarkka keittiötavaroiden laadusta, ja hän hankkikin minulle minulle paremmat astiat kuin olisin itse pystynyt opiskelijana hankkimaan, tämä vain olisi pitänyt tehdä heti, kun muutin kotoa pois.Toinen syy löytyy silloisesta kaveripiiiristä, jossa retkeiltiin ja harrastettiin picnic&peli-iltoja. No tietysti retkeily vaatii evästä ja metsään sopivat eväskamppeet. Kaveriporukka hajosi, ja retkeily(kamat) jäi. Kolmas syy oli sellaisen täydellisyyden tavoittelu, johon ei enää nykyään ole tarvetta. Sipulikeiton voi syödä kyllä muustakin, kun sellaisesta kulhosta, joka ruokajutun kuvituksena usein on…tiedätte varmaan, mitä tarkoitan. Onneksi sentään jotain jäi hankkimattakin, kuten kannellinen soppaskooli ja kuulalaakeroitu kaulin. Neljäs syy on ollut sinänsä ihan oikea tarve, mutta hankittu tavara ei olekaan sopinut käyttöön. Minulle myyty kahvipurkki oli 400g kahvipaketille ei 500g, joka on Suomen standardi, sauvasekoittimesta lähtee käytössä terä irti liian helposti jne. Luulen, etten enää sorru tämmöisiin. Laskinpa vielä senkin, kuinka paljon olen lukion alusta n parissa kymmenessä vuodessa käyttänyt tämmöisiin turhiin ostoksiin. En tiedä olisinko summasta kauhuissani vai tyytyväinen, kun nykyään ostan vain rikkimenneiden tilalle.
    Kuvittelin, ettei tavaroissani olisi enää kovin paljon vähennettävää, mutta olen skannannut reseptini ja käsityöohjeet, kun kyllästyin siihen, että niitä oli useassa eri paikassa, sekä muutaman säilyttämäni lehtieikkeen (muutamassa on aika paljon ironiaa tässä kohdin, ulkomailla asuessa tulee luetta paljon lehtiä, sanonpa vaan). Karsin ohjeita samalla, ja jätin vain ne takuuvarmat, sillä netti on kokoeiltavaa pullollaan. Onneksi se kaikki oli vain paperia, ja käytännössä ilmaista sellaista itselleni. 3 paperikassia lähti kierrätykseen.

    • Kiitos kommentistasi! Laatu korvaa määrää lähes kaikessa. Harva asia on niin rasittavaa kuin tavarat, jotka toimivat vähän sinne päin, jolloin niitä sinne päin toimivia jostain kumman syystä usein tulee hommattua vieläpä useampia! Monessa kohtaa kun olisi yksi todella hyvin toimiva, se useimmiten riittäisi.

  2. ”Antaako tämä esine minulle enemmän kuin ottaa?” Siinäpä todellinen ydinkysymys. Itse hankkiuduin juuri eroon Trivial Pursuit -lautapelistä tämän ajatuksen siivittämänä. Peli oli ollut oikeastaan vain tiellä pienissä säilytystiloissamme, mutta vasta kun ymmärsin laskea, että peliä oli tosiaan pelattu 6 vuoden aikana tasan kaksi kertaa, päätin myydä sen pois.

    Tavarasta luopuessa realistinen ajattelu saa välistä sumentavan verhon eteensä. Miksi ihmeessä annoin tuon vähäisissä säilytystiloissammme tilaa vievän tavaran olla yli puoli vuosikymmentä kaapissamme, lähes käyttämättömänä? Olin usein pelin kaapissa nähdessäni harmitellut, että siihen meni aikoinaan rahaa 60 €, mutta mikä on se ajattelumalli, että ikään kuin tuo 60 € tulisi jotenkin takaisin säilyttämällä peliä 20 vuotta kaapissa tyhjän panttina. Sen sijaan sain siitä nyt sentään 35 € – ja usein käytetyt tavarat fiksummin kaappiin.

    Elämä on liian lyhyt kaikenlaiseen turhaan voivotteluun!

    • Kiitos kommentistasi! Tuo on niin totta, että joskus tavarasta luopuessa realismi sumenee. Sitä ajattelee monet tavarat muka-tarpeellisiksi, mutta kun niistä luopuu, huomaa jälkeenpäin ettei niitä kaipaakaan. Suurinta osaa ei edes muista hetken kuluttua. Tuo ”tähän meni x määrä rahaa” -ajatus on myös yleinen. Vaikka tosiaan, kaapissa säilöminen ei tuo sitä rahaa enää takaisin.

      Ja toden totta, elämä tosiaan on liian lyhyt kaikenlaiseen turhaan voivotteluun.

  3. Hei,

    Ja kiitos erittäin mielenkiintoisesta blogistasi! 🙂

    Itse olen myös tempautunut minimalismin maailmaan ja suuri määrä turhaa tavaraa on poistunut elämästäni.

    Jäljelle on kuitenkin jäänyt pieni kasa, jonka kanssa päätöksenteko on äärettömän vaikeaa. Tavaroihin on joko todella suuri tunneside (vaikka tiedän järjen kanssa etten tarvitse niitä) tai sitten koen, että voisin joskus tarvita niitä, vaikka en juuri nyt (enkä todennäköisesti lähivuosinakaan) Olen sopinut, että kamppailen itseni ja tunteideni kanssa niin kauan kuin tuo kasa on selvitetty. 🙂

    Mukavaa alkanutta viikkoa!

    • Kiitos kommentistasi! Joihinkin tavaroihin on tunneside, jota järki ei ihan helposti nujerra vaikka niin haluaisikin. Se ottaa aikansa. Joskus tavaroista luopuminen on juuri tuota, itsensä ja tunteidensa kanssa kamppailua. Jossain vaiheessa suhtautuminen niihin hankalimpiinkin tavaroihin asettuu uomiinsa, ja ratkaisu löytyy.

      Mukavaa viikkoa sinullekin!

  4. Voih, tuo leipomisjuttu.. Nyt en osaa ”leipoa” kommentistani kovin järellistä, mutta pohdin tuota kirjoitustasi viime yönäkin. Näin kuuden lapsen äitinä minun _kuuluisi_ leipoa, vaan kun en saa siitä erityisiä kiksejä. Se on asia, mistä en mielelläni puhu ja saan huonon omatunnon kuunnellessani muutaman ystäväni aikaansaannoksista. Huuh, asiaa on vielä käsiteltävä..

    • Minun mielestäni leipomisesta ei pidä missään nimessä ottaa minkäänlaisia paineita! Jokainen äiti on erilainen, siinä asiassa ei ole standardimallia, eikä pidäkään. Ja toisaalta, eiväthän leivonnaiset ainakaan usein nautittuina ole niin kovin terveellisiäkään – eivät lapsille eivätkä aikuisille. 🙂

      Sen sijaan jos leipomishetket ovat yhteistä tekemistä lasten kanssa, voi se olla hyvinkin antoisaa sekä lapsillesi että sinulle. Mitään pakkoa siitä ei kuitenkaan tarvitse silloinkaan tehdä. Lapselle paras äiti on juuri omanlaisensa äiti – ei mikään 1950-luvun yhteiskunnan määrittelemä paperinen stereotypia, jota kaikkien tulisi kopioida. Tärkeintähän on, että rakastaa ja välittää. Siihen verrattuna eivät yhdet pullat ja viinerit ole mitään! 😉

    • Kiitos kommentistasi! Osuit kiinnostavan asian ytimeen. Miksi ihmeessä perheenäidin _kuuluisi_ leipoa? Miksi kenenkään kuuluisi leipoa, jos ei halua? Äiteihin kohdistetaan siinä määrin odotuksia, että en voi käsittää. Kun miettii mikä elämässä on todella tärkeää, niin aika moni asia lasten hoidossa ja kasvatuksessa tulee ennen leipomista. Tuskin lapsi kovin suuria vammoja saa, vaikka äiti ei leipoisi koskaan mitään. Vaikka en itse äiti olekaan, niin sen verran seuraan maailman menoa, että ymmärrän miksi koet huonoa omatuntoa. Mielelläni vapauttaisin sinut tuosta ikävästä tunteesta jos voisin. Toivottavasti saat asian käsiteltyä mielessäsi parhain päin.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s