Mikä on riittävästi?

Vähennettyäni tavaroita nyt jo useamman vuoden ajan, olen käsitellyt paljon kysymystä siitä, mikä on riittävästi. Olen törmännyt nurinkuriseen asiaan: mitä enemmän minulla on ollut, sitä enemmän minulta on puuttunut. Ennen kun aloin vähentää tavaroita, olin vain hyvin harvoin tyytyväinen siihen, mitä minulla jo oli.

On ollut hienoa huomata, että mitä enemmän olen päästänyt irti tavarasta, sitä enemmän olen tuntenut varmuutta siitä, että minulla on riittävästi. En tarvitse kaikkea sitä, mitä olen tarpeelliseksi kuvitellut.

Olin hiljattain lukemassa kirjaa, ja pohdiskelin samalla asioita, kun sain oivalluksen:

Olen huomaamattani käsitellyt aihetta ”mikä on riittävästi” myös syvästi henkilökohtaisesta näkökulmasta, suhteessa itseeni ihmisenä, en ainoastaan tavaroiden määrää tai laatua ajatellen.

Sinä aikana, kun tavarat ovat kodistamme vähentyneet, myös itseäni kohtaan osoittamani kohtuuttomat vaatimukset ovat vähentyneet. Olen pala palalta pudotellut pois kyydistä kaikenlaista armottomuutta ja tiukkuutta itseni suhteen. Ennen ihan vakavissani odotin itseltäni täydellisyyttä. Kaikenlaisissa asioissa. Mieluummin saman tien ja juurikaan harjoittelematta. Minun piti osata asiat mieluiten heti, vähintään nopeasti – tai tunsin riittämättömyyttä. Epäonnistuminen missä tahansa oli kova kolaus ja suuri häpeä.

Kaiken lisäksi näkemäni onnistumisen mitta-asteikko oli hyvin lyhyt, ja epäonnistumisen puolestaan hyvin pitkä. Onnistumiseen vaadin itseltäni paljon, epäonnistumisen häpeän otin kantaakseni hyvin vähästä. Monta kertaa niin vähästä, että kukaan toinen ei olisi voinut aavistaakaan, että omasta mielestäni epäonnistuin.

Kun aloitin tämän matkan kohti yksinkertaista, minimalistista elämää, en todellakaan tiennyt mitä kaikkea se toisi tullessaan. Olen kohdannut itseni syvemmin näinä parina-kolmena viimeksi kuluneena vuotena kuin koskaan aiemmin. Tavaroita vähentäessäni ja materiaalisen elämäni puitteita pohdiskellessa olen pohdiskellut paljon muutakin. Samalla olen saanut kasvaa ihmisenä suuremmin harppauksin kuin koskaan ennen.

Viimeiset vuodet ovat antaneet minulle valtavan paljon. Olen löytänyt kiitollisuutta, tyytyväisyyttä, tyyntä onnellisuutta. Läsnäoloa. Hiljaista rauhaa ja luottamusta tulevaisuuteen. Armoa itseäni kohtaan, yhä enemmän ymmärrystä muita kohtaan. Lempeyttä ja rohkeutta. Vankkaa uskoa siihen, että kaikki järjestyy. Olen saanut päästää irti kateudesta.

Olen löytänyt tunteen siitä, että olen riittävän hyvä juuri tällaisena kuin olen.

Miten tämä kaikki on tapahtunut? Olen antanut itselleni aikaa, hiljaisuutta ja yksinoloa. Olen uskaltanut kuunnella itseäni ja ajatuksiani. Olen lopettanut kaikenlaisten mainosten ja aikakauslehtien seuraamisen, jotta minun ei tarvitse kuvitella, että minun pitäisi olla jotakin muuta kuin olen. Olen vaihtanut television nöyryytysohjelmat rakentavampaan katsottavaan, ja vähentänyt koko laitteen käyttöä murto-osaan aiemmasta. Passiivisen television katselun sijaan olen ruokkinut sisintäni lukemalla paljon viisaita ajatuksia.

Hassuinta on, että tämä kaikki kehitys sai sysäyksensä sellaisesta pienestä käytännön asiasta, että aloin vähentää tavaroita.

P.S. Entä se kirja, joka sai minut pohtimaan tätä kaikkea? Se oli sosiaalityön tutkimusprofessori Brené Brownin Uskalla haavoittua. Kirjan kirjoittajaan ja hänen tutkimustyöhönsä voit tutustua kirjan lisäksi kahden TED-puheen kautta: The Power of Vulnerability ja Listening to Shame, näistä jälkimmäinen on tekstitetty suomeksi.

8 kommenttia artikkelissa “Mikä on riittävästi?

  1. Minimalismin ja suorittamisen yhteydestä luin juuri eilen jostain nettiartikkelista, laitan linkin, jos löydän sen vielä. Siinä oli tehty juuri päinvastainen löydös!

    Sen mukaan tavaroiden karsiminen mielletään itsekontrolliksi ja täydellisyyteen pyrkimiseksi. Vähän niin kuin hoikkuus nähdään merkkinä itsekurista. Tyhjästä ja minimalistisesti sisustetusta kodista näin ollen tunnistaisi ihmisen, jolla on homma hanskassa. Liikaan tavaraan, rönsyilevään sisustukseen ja sekasotkuun kodissa yhdistetään elämänhallinnan puute.

    Minä tunnistan omalla kohdallani oikeastaan nämä molemmat tulkinnat: Toisaalta olen riisunut ja puhdistanut elämääni ylimääräisestä, vähentänyt tavaraa samoin kuin vähentänyt liikaa harrastamista ja suorittamista vapaa-aikanani (työni on kyllä erittäin stressaavaa edelleen). Toisaalta taas huomaan, että sietokyky kaikkea keskeneräistä kohtaan on vähentynyt eli olen huomattavasti ankarampi itselleni vaikkapa kesken jääneiden käsitöiden tai lajittelemattomien papereiden suhteen.

    Utelenkin sinulta, etkö sinä näe minimalismin yhteyttä täydellisyyteen pyrkimiseen?

    • Kiitos kommentistasi ja omakohtaisista mietteistäsi! Ajattelen niin, että minimalismin, suorittamisen ja täydellisyyden suhde on enemmän persoonakohtaista kuin että sen takana olisi yhtä yleistä ”lakia”. (Samaa ”vaivaa” voi hoitaa monella eri tavalla, kukin voi löytää itselleen sopivimman.) Olen törmännyt joskus aiemminkin ajatukseen, että minimalismi olisi tapa pyrkiä täydellisyyteen ja kontrolloida elämä äärimmilleen. En kiistä, etteikö se varmasti voisi monelle sitäkin olla. Itse olen kuitenkin kokenut asian niin päin, että mitä enemmän turhaa tavaraa ja turhia asioita olen pudottanut pois elämästäni, sitä rennommaksi ihmiseksi olen tullut. Entinen täydellisyyden tavoittelu ja kaikenlaiset vaatimukset elämälle ovat vähentyneet, nautin enemmän jokaisesta hetkestä ihan sellaisenaan kuin stressaan itseni puolikuoliaaksi milloin mistäkin asiasta. Oli tämä sitten seurausta minimalismista tai ei, niin joka tapauksessa olen kasvanut ihmisenä valtavasti näiden vuosien aikana, kun olen turhia tavaroita ja asioita elämästäni vähentänyt.

      Itse mietin minimalismista niin, että pyrin saamaan sen avulla elämääni järkeä, kiireettömyyttä ja henkistä kasvua, käytännön hyötyjen lisäksi tietysti. Haluan ottaa oman elämäni paremmin omiin käsiini, käyttää aikani itselleni tärkeimmällä tavalla. Meillä jokaisella on kuitenkin vain tämä yksi ainokainen elämä. Haluan elää hyvää elämää, enkä kaipaa siihen täytettä turhista asioista ja tavaroista, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Sekasotkua meillä on edelleen, vaikka tavaraa vähemmän onkin. 😉 Mitään sisustuslehtikotia meidän asunnosta ei ole löydettävissä. Elämä kyllä näkyy.

      Tunnistan tuota sietokyvyn heikkenemistä keskeneräisiä asioita kohtaan. Tai näen asian niin, että olen nykyään hyvin haluton hukkaamaan aikaani tarpeettomiin asioihin. Kun kiinnittää huomiota esim. kotitöihin, huomaa miten suuri osa siitä kaikesta on turhaa ja liittyy vain siihen, että tavaraa on tarpeettoman paljon. Sietokykyni sotkua ja tekemättömiä asioita kohtaan oli huono ennenkin, mutta nykyään en katsele tällaisia asioita kovin kauaa, vaan järjestän ne pois päiviltä. En annan niiden roikkua, koska tiedän miten paljon energiaa ne minulta vievät. Toki poikkeuksia tässäkin on. Ankaruus itseäni kohtaan on vähentynyt, sitä en osaa liittää tähän sietokyvyn mahdolliseen heikkenemiseen. Päinvastoin koen olevani lempeämpi itseäni kohtaan, en enää vaadi itseltäni kaikkea mahdollista vaan mietin tarkoin, etten kuormita itseäni turhilla asioilla. Pyrin jatkuvasti yksinkertaistamaan elämääni ja tehtäviäni.

      Loppuyhteenvetona totean siis, että nähdäkseni nämä ”tyhjä koti = perfektionisti” tai ”rönsyilevä, sotkuinen koti = elämänhallinnassa puutteita” ovat raskaita yleistyksiä ilmiöstä, jonka todellisuuspohjasta ainakaan minulla ei ole tietoa. Ihmiset ovat erilaisia, pitävät erilaisista asioista, ja käsittelevät omia kipukohtiaan erilaisilla lääkkeillä.

  2. Hei, ystäväni ja työkaverini eivät oikein ymmärrä, mitä elämän yksinkertaistaminen voi antaa. Yksinkertainen sekoitetaan helposti tylsää ja monille kiire ja elämän suorittaminen ovat tavoiteltavia asioita. Kerroit miten olet ihmisenä muuttunut ja oppinut arvostamaan enemmän itseäsi, elämääsi ja muita ihmisiä. Olen itse kokenut saman, mutta en ole osannut pukea sitä samalla tavoin sanoiksi. Kiitos! – Katja

    • Kiitos kommentistasi! Ihana kuulla, että olet kokenut samankaltaisia hyviä asioita joista kirjoitin. 🙂

      Elämän yksinkertaistamisen ideaa voi olla vaikea ymmärtää, kun katsoo sitä näkökulmasta, jossa kiirettä ja suorittamista pidetään tärkeinä ja arvostettavina asioina. Toisaalta minä taas en ymmärrä miksi elämän pitäisi olla monimutkaista ja kiireistä hosumista joka suuntaan, kun aikaa on vain rajoitetusti käytettävissä. Mitä iloa siitä jatkuvasta kiireestä on? Kun voisi valita elää kaikessa rauhassa, ja saada silti aikaan kaiken tarpeellisen.

      Mietityttää sekin, että ihmisten ”mitä haluan tehdä sitten eläkkeellä” -haaveissa ei yleensä luetella järjetöntä kiirettä ja jatkuvaa suorittamista. Moni haaveilee kiireettömyydestä, ajasta jolloin voi tehdä rauhassa mitä haluaa. Miksi sen ”ennen eläkeikää” ja ”sitten eläkkeellä” -elämän välillä on usein niin valtava kontrasti? Tosiasia on kuitenkin sekin, että jokainen meistä ei edes elä siihen asti, että tulisi näkemään sen mahdollisen haaveiden elämän sitten eläkkeellä.

  3. olen vähentänyt tavaraa jonkin verran asunnostani. kun olin kesällä pari viikkoa poissa, huomasin, etten oikeastaan kaivannut tavaroita asunnostani. heräsi kysymys, että miksi oikeastaan säilyttelen niitä, jos en niitä tarvitse? toki asuessa asunnossa on esim. kokkausta varteen tarpeellisia tavaroita, joita luonnollisestikaan ei muualla tarvitse. mutta yllättävän paljon on kaikenlaista pikkutavaraa, jota ei loppujen lopuksi kaipaa.

    muutossa huomasin, että jätin laatikoihin tavaraa, josta ajattelin että selvitän ne myöhemmin. enkä kaivannut laatikoista montakaan niistä tavaroista. jotakin kaipasin, ja samassa yhteydessa huomasin, että laatikon muun sisällön voikin heittää pois.

    samoin olen kerännyt pikkulaatikkoon sellaista, joka kuulu mihinkään, mutta jonka olen katsonut säilyttämisen arvoiseksi. minkähän takia, kun en koskaan, parin vuoden aikana, kaivannut laatikon sisältöä? näin sitä vaan kertyy turhaa.

    olen perusluonteeltani aika epäsiisti ihminen, sen takia olen huomannut, että nyt on asunnossa olevaa tavaramäärää pakko järkevöittää, jotta olisi jonkunlaiset realistiset mahdollisuudet pitää se siistinä. samalla huomaa, kuinka tärkeää on, että arvostaa itseään ostamalla nimenomaan sitä mistä tykkää, eikä sitä toiseksi tai kolmanneksi parasta, vielä huonommasta nyt puhumattakaan (omien rahavarojen puitteissa tietenkin). on aika vapauttava tunne, että itselle saa valita parasta.

    olen lueskellut blogiasi, ja huomannut kuinka hyödyllinen se on, vaikka en varsinaisesti minimalismiin olekaan pyrkimässä. mutta jonkunlainen elämän järkevöittäminen on minulle tarpeen.

    • Kiitos kommentistasi! Olet tehnyt aivan saman havainnon kuin minä kesäreissuni aikana. En kaivannut kotoa mitään. Olin tyytyväinen niihin vähiin henkilökohtaisiin tavaroihin, joita mukanani oli. Sitä kotona ollessaan kuvittelee tavarat tärkeämmiksi kuin ne lopulta ovatkaan. Minun olisi ollut vaikea luetella mitä tavaroita minulla kotona enää onkaan, ei niitä muista kun ne eivät ole jatkuvasti silmän tavoitettavissa.

      Teet hyviä havaintoja selvittämättömistä muutto- ja sekalaisten tavaroiden laatikoista! Näinhän se usein on. Ajattelemme tarvitsevamme paljon enemmän kuin mitä todellisuudessa tarvitsemmekaan.

      ”samalla huomaa, kuinka tärkeää on, että arvostaa itseään ostamalla nimenomaan sitä mistä tykkää, eikä sitä toiseksi tai kolmanneksi parasta, vielä huonommasta nyt puhumattakaan (omien rahavarojen puitteissa tietenkin). on aika vapauttava tunne, että itselle saa valita parasta.” Minulle tuli näistä lauseista lämmin olo. Nimenomaan näinhän se pitäisi olla, että itselleen saa valita parasta. Jos valitsee useimmiten sen toiseksi tai kolmanneksi parhaan, on todennäköisesti jatkuvasti tyytymätön, ja ostaa yhä lisää ja lisää tavaroita, koska edelliset eivät miellytä tarpeeksi. Kierre on valmis. Yllättävän moni tuntuu toimivan näin. Veikkaan että monen jatkuva vaihtelunhalu esim. sisustuksessa on sitä, että ostetaan ”ihan kivoja” tavaroita sen suuremmin määrää rajaamatta. Kun harkitsee tarkemmin mitä todella haluaa itselleen ja kotiinsa ostaa, ei tavaroita tee mieli vaihtaa jatkuvasti uusiin. Tämän olen omalla kohdallani huomannut.

      Tuntuu hyvältä kuulla, että olet kokenut blogini hyödylliseksi. Hieno juttu! Itse luen mielelläni ihmisistä, jotka ovat valinneet elää toisin, vaikken sellaiseen elämäntapaan olisi pyrkimässäkään. Saan muiden kokemuksista uusia ajatuksia, joita voin peilata omaan elämääni ja ajatuksiini.

  4. Kesätauon jälkeen readerin rullausta. Tämä postaus kolahti jälleen. Motivaatiota tuli kesän jälkeen retuperällä olevaan kotiin.

    Tuolla ensimmäisen kommentin vastauksessa teitkin hyvän yhteenvedon.
    Sisustuslehtien ja – blogien kuvat välittävät väärää kuvaa ideaalisesta kodista. Eikä niitä ole siihen tarkoitettukaan, vaan ideoita antamaan (uutta hankkimaan! tai vanhaa tuunaamaan) ehkä vähän photoshoppaamalla kuin mallien kuvat mainoksissa.
    Tavaroiden vähentäminen ei välttämättä hävitä kodikkuutta. Kaappeihin ovet niille, jotka haluavat julkisten tilojen pelkistettyä tyyliä. Oma maku on siellä kirjapinojen keskellä edelleen.

    (Jotain rotia olisi saatava kotitoimiston mappi-kansio-lappu-kuitti-helvetille ja lehdille, joita tulee edelleen työhönkin liittyen. Eikä niitä koskaan ehdi lukemaan kuitenkaan.)

    • Kiitos kommentistasi! Hienoa, että löysit motivaatiota. 🙂

      Kodikkuus tarkoittaa minulle kaikkea sitä elämää jälkineen, mitä kotona vietetään. Ei se tosiaan mihinkään ole hävinnyt, vaikka tavara on vähentynytkin reippaasti. On hyvin vaikea elää kotona niin, että koti näyttäisi sisustuslehtien tai -blogien esittelykodilta. Enkä oikein näe siinä järkeäkään. Toki meillä pyritään siivoamaan elämän jälkiä sitä mukaa kun niitä tulee, mutta ei mitenkään ryppyotsaisesti. Kodikkuutta kädestä laskettuine kirjoineen tai kutimineen, pöydällä oleviin kahvikuppeineen riittää ihan joka päivälle. Vaikka kodin perussisustus olisi hyvinkin askeettinen, niin ainakin minun elämäntyylilläni kodikkuudelta on vaikea välttyä. Tavaroille on paikkansa suljettujen ovien takana, mutta niiden käyttö tapahtuu kyllä kaapin ulkopuolella. 🙂

      Voi tuo kuvaamasi paperihelvetti on niin tuttua! Saat kaiken sympatiani sen kanssa. Kaiken maailman paperien säilyttäminen on rasittavaa. Meillä tapahtui hiljattain edistystä: kumppanini kertoi, ettei tilaa erästä lehteä enää jatkossa. Hän taisi viimeinkin nähdä jotakin kummallista siinä, että lehden lukemattomia vuosikertoja on säilytetty kaapeissa jo monet vuodet. Niistä on välillä vähennetty vanhimpia pois, kun hän ei niitä ehdi koskaan lukea. Pian on taas yksi paperikasoja kasvattanut lehti vähemmän tässä taloudessa. Pikkuhiljaa paperivirta kuihtuu kuihtumistaan.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s