Suruaika

Kuolema tuntuu tulevan aina yllätyksenä. Siihen ei osaa varautua. Ei siltikään, vaikka tietää, että aika voi olla jo lähellä. Suruviesti on joka kerta kuin isku palleaan. Yhtäkkiä ei enää voikaan tavoittaa ihmistä, joka vielä hetki sitten oli olemassa.

Lopullisuuden tunne peittää alleen kaiken. Ei enää tuttua ääntä, laulua, naurua. Ei enää tarinoita ja ajatuksia. Vain muistot.

Mitä meistä jää sen jälkeen kun meitä ei enää ole? Muistojen lisäksi?

Käydessäni läpi tavaroita, joita niiden omistaja elinaikanaan kovasti varjeli, mietin että tässäkö tämä nyt oli. Yhtäkkiä aiemmin tärkeillä tavaroilla ei ole merkitystä enää kenellekään. Miltä tuntuu joutua käymään läpi toiselle tärkeitä tavaroita, miettiä niiden sijoituspaikkaa? Kierrätykseen vai roskiin? Jollekin läheiselle ihmiselle?

Joidenkin tavaroiden kohdalla päätöksenteko tuntuu helpolta, toisten vaikeammalta, mutta koko ajan ristiriitaiselta. Toiselle ihmiselle tärkeät harrastukset ja niiden jälkeensä jättämät tavarat joutuvat arvioinnin kohteeksi. Millä on merkitystä, millä ei?

Oletteko miettineet, miten kohdata sureva ihminen? Mitä pitäisi sanoa? Pitäisikö osata sanoa jotakin erityistä, lohduttavaa, viisasta? Omasta kokemuksestani voin kertoa, että kaksi sanaa riittää, mitään muuta ei tarvitse sanoa tai tehdä. Otan osaa. Yksinkertaista, tavallista ja voi kuulostaa kliseeltä, mutta voin kertoa, ettei se tunnu siltä, kun näiden sanojen vastaanottajaksi joutuu. Ajattelen lämmöllä jokaista, joka on ottanut osaa suruuni. Tuntuu kuin olisin saanut antaa pieniä paloja surustani toisten ihmisten kannettavaksi. Kahdella pienellä sanalla voi olla suuri voima.

Olen kiitollinen muistoista, yhteisistä hauskoista kokemuksista, niistäkin joista tuli hauskoja vasta paljon jälkeenpäin menneitä kommelluksia muistellessa. Olen kiitollinen, että nyt poissa oleva ihminen opetti minua arvostamaan monia asioita, joista tuli tärkeä osa elämääni. Olen kiitollinen, että kaikki tapahtui nopeasti, ilman suurta kärsimystä.

Enää ei meinaa löytyä sanoja. Katselen mielessäni muistojen filminauhaa ja sytytän kynttilän. Aika kuluu eteenpäin hetki kerrallaan.

20 kommenttia artikkelissa “Suruaika

  1. Kokenut tuon saman. Tavara on kummallista, suurimman tunnemyrskyn aiheutti edesmenneen läheisen unohtuneet silmälasit. Tuntuu käsittämättömältä, että elämä jatkuu, sittenkin, vaikka omassa elämässä on iso tyhjä, musta aukko.

  2. Surunvalittelut. Minulla kaipausta aiheutti tutut vaatteet, niistä luopuminen oli vaikeaa. Järki ja tunne kulkivat eri rataa.

    • Kiitos kommentistasi! Ja surunvalitteluista. Kävin hiljattain itselleni tärkeässä paikassa, jossa oli edesmenneen takki ja hattu naulassa. Tuntui siltä että ne kuuluvat siihen, vaikka kukaan ei niitä enää käytä. Tuossa paikassa tulee aina olemaan muisto kyseisestä ihmisestä, vaikkei siellä hänen tavaroitaan olisi ainuttakaan. Ilman häntä en olisi koko paikkaa löytänytkään.

  3. Voimia vaikeaan tilanteeseen.

    Itsekin tuon tilanteen läpikäyneenä ne toisen elämästä tavallaan todisteiksi jääneet, nyt ehkä jo turhat tavarat olivat jotenkin raskainta kestää.
    Nämä se veti jalkaan aamulla ja tämä oli lempimuki, mutta mitä nyt? Minulle jäi ikävästi pieni hamstarausvaihe tuollaisen äkillisen kuolemantapauksen takia ja en vuosikymmeniin raaskinut luopua tietyistä sille ihmiselle tärkeistä tavaroista ikäänkuin ne olisivat olleet jokin todiste siitä, että tämä ihminen oikeasti on ollut olemassa. Joskus tuntui, ettei koko ihmistä ole ollut jos mitään konkreettistä ei ole jäänyt mitä koskettaa ja kokea. Säilöin paitoja ja kolikkokokoelmaa vuosia. Vieläkin ne ovat tallella, mutta enää ei tunnu siltä, että koko ihminen ja muistot hänestä häviäisivät, jos ne tavarat häviäisivät. S

    Jotenkin niihin tavaroihin jäi sen ihmisen kaiku ja niin vahva muistikuva, että ehkä sen takia muistorikkaista tavaroista on niin vaikea luopua. Ne tavarat ovat personoituneet siksi ihmiseksi. En halua päästää niistä irti koska se tuntuu, että päästäisi silloin irti menetetystä ihmisestä.

    Hassua, miten ihmismieli taipuu kummiin ajatuksiin, eikö?

    • Kiitos kommentistasi! Ja kiitos lisävoimista, ovat tarpeen. Raskasta tavaroita läpikäydessä oli aaltoina vellova ristiriidan tunne, kun tietää käyvänsä läpi ihmisen tavaroita jota ei enää ole, ja toisaalta tunne siitä että nämä tavarat ovat jonkun muun eikä minulla olisi oikeutta niitä arvioida. Ristiriita tulee siitä, kun ei vielä joka hetki osaa aivan varmaksi uskoa ihmisen poistuneen iäksi.

      Hyvin sanottu, että tavaroihin jää ihmisen kaiku. Toisaalta se tunne tuo itselleni ristiriidan. Tuntuu jotenkin vieläkin vaikeammalta, kun näkee kaikki ne tavarat käyttöä vailla. Aivan kuin odottamassa vain käyttäjänsä paluuta. Ja toisaalta kun pitäisi oppia elämään sen kanssa, että hän ei enää palaa. Itse en ottanut mukaani yhtäkään tavaraa, vain kaksi valokuvaa. Tulen olemaan tekemisissä hänen tavaroidensa kanssa vielä, vaikka en itse niitä säilytäkään. Kannan itsessäni suurta palaa tuosta ihmisestä elämäni loppuun saakka, osana elämäntarinaani ja luonnettani.

      Kyllä, ihmismieli taipuu kummiin ajatuksiin.

  4. ”Aivan kuin odottamassa vain käyttäjänsä paluuta.”

    Ehkä siinä on se vastaus (ainakin minun kohdallani), miksi edesmenneen joistakin tavaroista on ollut niin vaikea luopua. Luopumalla niistä, luopuu samalla siitä alitajuntaisesta toivosta, että rakas edesmennyt vielä palaisi ja kaikki olisikin ollut vain pahaa unta.

    Otan osaa.

    • Kiitos osanotosta. Olla olemassa on jo paljon. Itselleni nämä teidän kommenttinnekin merkitsevät paljon, vaikka en ole koskaan ketään teistä tavannutkaan, tekstin kautta vain. Myötätunnolla on aina merkitystä, esitettiin se millä tavalla tahansa.

  5. Otan osaa. Tunne on musertava kun läheinen ihminen on poissa, vaikka toisen pois pääsyä on saattanut jo toivoa. Omalle kohdalleni musertava suru saapui äidin kuollessa haimasyöpään. Lapsuuden kodin pakkaaminen laatikoihin ja jätesäkkeihin oli samalla kertaa helpottavaa ja raastavaa, ikävä oli valtava. Olin pakkaamassa kolmen naisen elämää pois, äitini, sisareni ja minun. Kotiin toin uskomattoman määrän eivoiikinäheittääpois-tavaraa. Kai sitä sillä tavaralla pitää vielä kiinni siitä rakkaastaan, pelkää että toinen unohtuu. Nyt 7 vuotta myöhemmin osaan objektiivisesti katsoa tuota tavaraa ja lahjoittaa eteenpäin, viedä kirpputorille ja heittää pois. Muutaman hassun esineen säästän, vaikka ilman niitäkin muistaisin äitini lopun elämääni. Tavaralla on kummallinen vaikutus.

    • Kiitos osanotosta ja siitä, että jaoit ajatuksiasi.

      Voin hyvin uskoa, että lapsuuden kodin laatikoihin pakkaaminen on ollut raskasta. Edesmenneen rakkaan ihmisen tavaroiden läpikäyminen saa käymään läpi samalla paljon muistoja. Tuo tavaroiden käsittely ainakin minun kohdallani lisää ikävää entisestään, kun tavaroiden käyttäjää ei enää ole ja jokainen hänen tavaransa siitä muistuttaa. Itselleni ei ole tullut tarvetta säilyttää mahdollisimman paljon, vaan vähän jotakin tärkeintä. Minulle tärkeää on, että käyttökelpoiset tavarat vielä päätyisivät jonkun käyttöön, se lohduttaa minua eniten.

      Eniten minua mietityttää miten pitkään kykenen muistamaan edesmenneen ihmisen äänen ja puhetavan. Tietyt murresanat ja sanonnat, jotka eivät kuulu omaan vakiosanastooni. Lauluäänen ja laulutavan. Ihmistä kokonaisuudessaan ei mitenkään voi unohtaa, mutta tällaisten asioiden unohtaminen mietityttää. Tavarat eivät oikein auta näiden muistiin säilömiseen, kun äänitallenteita ei juurikaan ole.

  6. Osanottoni! Kiitos, että kirjoitit aiheesta – surevan kohtaaminen naamatusten ei ole aina helppoa. Haluaisi antaa niin paljon ja saattaa helposti yrittää liikaa, vaikka yksinkertainen läsnäolo riittäisi.

    • Kiitos kommentistasi ja osanotosta. Kirjoitin, kun nämä sanat – otan osaa – tulivat puheeksi ystävän kanssa. Kerroin hänelle miten paljon niillä on merkitystä vastaanottajalle, aiemmin ajattelin että ovat lähinnä melko tyhjää sanahelinää. Että pitäisi keksiä sanoa jotakin erityisempää. Veikkaan että aika moni miettii jotain samankaltaista. Ystäväni oli helpottunut kuullessaan, että kyllä näillä kahdella sanalla ainakin minulle on ollut suuri merkitys. Hän oli monesti miettinyt mitä sanoa surevalle.

      Surevan kohtaaminen kasvotusten ei varmasti ole helppoa. Ei se ole helppoa välttämättä sille toiselle osapuolellekaan. Itse olen muutenkin hyvin herkkä, ja sitten kun kohtaan jonkun jonka kanssa tapahtunut tulee puheeksi, alkaa ääni väristä ja itku helposti nousta pintaan. (Liikutun helposti vaikka musiikista, eikä sen tarvitse olla edes minulle erityisen tärkeää musiikkia.) Syy ei välttämättä ole aina edes itse surussa (ainakaan kun tilanne on toistunut useamman kerran), vaan liikutuksessa mikä nousee kun saa osakseen myötätuntoa.

      Läsnäolo riittää hyvin. Itse saan tunteen ihmisten läsnäolosta ihan vain näistä kahdesta sanastakin. Tunnen jokaisen osaa ottaneen jotenkin lähelläni, kuin sananmukaisesti jakamassa tätä surullista taakkaa pienempiin osiin. Olen oppinut tämän kokemuksen myötä, että koskaan ei kannata aliarvioida mitä pienet, kauniit, toista ihmistä huomioivat sanat voivat saada aikaan. Niillä todella on merkitystä.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s