Minimalisti ihmettelee: miksi olla maksimalisti?

Minimalismi on monelle ihmetyksen aihe. Miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti elää vain pienen tavaramäärän kanssa? Minimalismin mukanaan tuomista hyödyistä olen kirjoittanut monesti, tällä kertaa ajattelin pohtia asian toista äärilaitaa, maksimalismia.

Yleisin elämäntapa tavaran suhteen on varmasti jotakin minimalismin ja maksimalismin välistä, kultainen keskitie. Mutta en puutu siihen enempää.

Mitä tarkoitan maksimalismilla? Määritelmäni voi olla monelle liian jyrkkä, mutta minulle maksimalismia on se, kun kodin joka nurkka täytetään tavaralla. Sitä kun eletään tavaran ehdoilla, ja muutetaan suurempaan asuntoon, kun tavaroiden sekaan ei enää sovi. Ostetaan uutta kritiikittömästi, vaikka velaksi, vaikkei todellisuudessa tarvittaisi mitään uutta. Haalitaan tavaraa ympärille vain tavaran haalimisen ja omistamisen ilosta.

Monelle edellä kuvattu tapa elää on tavallista, ainakin joiltakin osin. Mutta miksi kannattaisi elää noin? Mitä hyötyä siitä on? Mitä sillä voi saavuttaa?

Meidät on opetettu (tekisi mieleni sanoa aivopesty) edellä kuvatun kaltaiseen elämäntapaan. Aivan kuin se olisi ainoa tapa olla olemassa. Opetettu elämään jatkuvan kuluttamisen, uuden ostamisen, tavaran, omistamisen kautta. Markkinointikoneisto tekee kaikkensa luodakseen tyytymättömyyttä ja riittämättömyyttä, jotta yhä uudelleen ostaisimme uutta, kuvitellen sen tekevän elämästämme parempaa.

Mitä edellä mainitun kaltainen elämäntapa todellisuudessa antaa? Minun vajavainen mielikuvitukseni ei riitä löytämään kuin huonoja puolia.

Minun näkökulmastani katsoen maksimalistinen elämäntapa vie elämästä vapauden. Se kahlehtii tiukasti oravanpyörään, sillä elämäntavan ylläpitäminen on kallista. Tai johtaa velkaantumiseen.

Maksimalistin elämä ei ole kovin ketterää. (Lue Markus Meurmanin ansiokas kirjoitus ketteryydestä.) Elämänmuutosten kohdatessa nopeiden siirtojen tekeminen on vaikeaa. Materiaalisesti raskas elämäntapa voi myös sitoa paikoilleen, ja sulkea silmät mahdollisuuksilta tai vaikeuttaa niiden saavuttamista.

Kun antaa tavaran pyörittää elämäänsä, tulee jatkuvasti ruokkineeksi tyytymättömyyttään, kenties myös kateuttaan. Aina on uudempia, kauniimpia, parempia, arvostetumpia tavaroita joita tavoitella. Aina on joku, jolla on enemmän tai paremmin kuin itsellä.

Minäkin olen kulutuskulttuurin kasvatti. En halua enää sen orjaksi, sillä olen löytänyt parempaa. Kun mietin aikaa, jolloin tavaralla oli suurempi osa elämässäni… menetin noina vuosina paljon. Kulutin rahaa turhuuksiin, jotka tarjosivat lähinnä hetken huvia. Tunsin jatkuvasti olevani jotakin vailla, en osannut olla tyytyväinen. Elämä oli hyvää ja kaikki oli hyvin, mutta minä en sitä nähnyt, vaan kurkotin jatkuvasti kohti jotakin kuviteltua parempaa. Olin sokea nykyhetkelle. Elin jatkuvasti sitten kun -elämää, ymmärtämättä miten paljon minulla jo oli.

Päästämällä irti kulutuskulttuurista en ole menettänyt mitään, ainoastaan saavuttanut. Olen löytänyt tyynen tyytyväisyyden tilan, jollaista en aiemmin tiennyt olevan olemassakaan. Elämäni on onnellista. Saan loputtomasti iloa pienistä asioista, jotka eivät maksa mitään.

Tunnen olevani vapaa.

16 kommenttia artikkelissa “Minimalisti ihmettelee: miksi olla maksimalisti?

  1. Selkeistä haittapuolistaan huolimatta kuvaamasi elämäntavan täytyy antaa jotain sille joka niin valitsee elää, muutenhan kukaan ei siihen päätyisi. Luulen että paradoksaalisesti se voi tuoda tunteen vallassa olemisesta ja (valinnan)vapaudesta, ”haluan tuon, minulla on valta hankkia se, pystyn tyydyttämään haluni”. Luultavasti monet myös kokevat olevansa tuosta syystä rikkaita (vaikka eläisivät velkarahalla) ja mukana ajassa ja yhteiskunnassa.

    Toki vielä yksi oikea hyvä puoli löytyy – kokeiltuaan tuollaista elämäntapaa osaa arvostaa sitä kun siitä noidankehästä vapautuu. Itse en koskaan hypännyt maksimalismin kelkkaan joten saattaa olla että arvostan nykytilannetta vähemmän kuin jos olisin kärsinyt kovasti toisenlaisen elämäntavan aikana. Minulle kohtuus ja keskimääräistä vähemmän omaisuuden kanssa eläminen on aina ollut normaalia eikä omakohtaisen vertailukohdan puuttuessa mikään suuri saavutus.

    • Kiitos kommentistasi! Niinhän se on. Tosin joskus tuntuu, että osa ihmisistä ei aktiivisesti valitse tuollaista elämäntapaa, he vaan eivät tule ajatelleeksi toisenlaistakaan tapaa elää. Jotkut myös silminnähden kärsivät liiallisten tavaroidensa keskellä, mutta eivät osaa luopuakaan, koska tavarat ilmeisesti tuovat turvaa ja luopuminen turvattomuuden tunteen. Itse koen olleeni jonkinasteisesti maksimalisti aikoinaan, vaikkei tavaraa koskaan ollut niin paljon kuin monella muulla. Silti sitä oli niin paljon, että siitä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Nykyinen elämäntapa tuntuu todella kevyeltä aiempaan verrattuna.

  2. Niinpä… Ehkä kulutusjuhlassa elävät eivät ole pysähtyneet miettimään asiaa. En tiedä. Mutta toisaalta ihminen voi tehdä elämästään vankilan, vaikka elämällä hyvin tiukkojen vaatimusten ahdistamana. Missään suhteessa ääripäät eivät ole hyviä. Joskus ihan kiva riittää. Ajattelen, että en halua kaiken olevankaan täydellistä. Ei tarvise elää tavarapaljoudessa, mutta ei tinkiä kaikesta. Kun olen seurannut nuorieni elämää ja yksi on enemmän shoppailija ja toinen ei haluaisi ostaa edes pakon edessä. Eli luonne-eroja löytyy…

    ”Ihmiset tahtovat kaikenlaista, vieraita tavaroita vieraista maista. Onneen ei tarpeen tavaraa hankkia, iloon ei tarvita edes pankkia.” (Uppo-Nalle, Elina Karjalinen)

    • Kiitos kommentistasi! Niinhän se taitaa olla, että kuluttaminen on niin tavallinen tapa, ettei sitä välttämättä osaa kyseenalaistaa. On tavallista ostaa tavaraa ilman todellista tarvetta, ihan vain huvikseen. Jossakin vaiheessa se alkaa näkyä kotona tavarapaljoutena, jos mistään kohtaa ei tavaraa poistu.

  3. statussymboleita käyttämällä ja kuluttamalla ”oikeisiin” asioihin jotkut ihmiset voivat varmasti saavuttaa haluamansa työpaikan, tuttavapiirin, harrastukset ym. ihmiset kyllä arvioivat toisia tavaroiden perusteella, ainakin osittain.merkkilaukkuvillitys on tästä yksi esimerkki, merkkilaukun avulla halutaan selvästi näyttää, mikä on oma paikka nokkimisjärjestyksessä.

    mutta siihen, että koti on täynnä tavaraa, on varmasti monenlaisia syitä. esim. voi olla että vanhempi sukupolvi on tottunut säilyttämään tavaroita. tai sitten saatuja tavaroita ei haluta antaa pois tai myydä. en tiedä, onko yleisempää se, että asunnossa on hirveästi tavaraa, vai se, että tavaroita vaihdetaan uusiin koko ajan.

    • Kiitos kommentistasi! Kuvaamasi elämäntapa on itselleni todella vieras, mutta epäilemättä on ihmisiä, jotka pyrkivät ostamaan haluamansa tai saavuttamaan erilaisia asioita ostamalla oikeat tavarat. Minun silmääni tuollainen maailma näyttää todella vastenmieliseltä, arvostan itse aivan toisenlaisia asioita.

      Ja kuten kirjoitit, tavarapaljouteen on tosiaan monia syitä. Sukupolvierot asian suhteen voivat olla suuria.

  4. ”Saan loputtomasti iloa pienistä asioista, jotka eivät maksa mitään.”
    oletko minimalismin myötä oppinut iloitsemaan enemmän asioista? millaisista asioita?

    • Olen todellakin oppinut iloitsemaan enemmän ja aivan kaikenlaisista asioista. Kulunut kielikuva, mutta minimalismi avasi silmäni monille asioille, mitä ennen en huomannutkaan kun keskityin muuhun. Ennen kiinnitin paljon huomiota tavaroihin, olin jatkuvasti jotakin vailla, halusin jotakin, harmittelin kun en voinut syystä tai toisesta saada mitä halusin. Elämä pyöri paljolti epäolennaisten asioiden ympärillä, katsoin maailmaa negatiivisemmin, olin huolissani milloin mistäkin, en luottanut elämän kantavan. Kun olen päässyt tuollaisesta eroon ja tavara on vain sivuosassa, näen kaiken muun mitä maailmalla on tarjota. Luonto tuo valtavasti iloa. Viimeksi tänään nauroin ääneen, kun katsoin miten pieni lintu, peippo, luikautti ilmoille kuuluvan laulun. Lintujen touhuja on hauska seurata. Muutama päivä sitten kurki ylitti minut aivan läheltä kun olin pyöräilemässä. Luonto on lukemattomine vivahteineen suuri ilon lähde.

      • Minäkin nautin kovasti luonnosta.eräs toinen vaikutus siitä, kun vähentää tavaran painotusta elämässään, on että ihmissuhteista tulee parempia. kun ajattelen tuntemiani pariskuntia, niin vähiten materiaan keskittyvät ihmiset tuntuu olevan onnellisissa parisihteissa. Siis materian pitää olla sivuosassa,q, ei elämän tärkeimpiä asioita. Tämä siis edellyttäen, että rahaa on kuitenkin riittävästi elämiseen. Myös perintöriidat on siitä omituisia, että niihin lähteneet ihmiset joutuu monesti uhraamaan ihmissuhteita saadakseen jotakin materialistista, jonka rahallinen arvo ei sitten kuitenkaan ole kovinkaan merkittävä heidän elämässään.

        • Luonnossa tapahtuu näin keväällä paljon. On ihana seurata lintujen touhuja ja kuunnella ja myös katsoa niiden laulavan. Joka kevät ihmettelen miten pikkuruisista linnuista lähtee niin kuuluva ääni!

          Perintöriidat ovat mielenkiintoinen ilmiö. Niissä korostuu erityisen hyvin, miten paljon tavaroihin voi liittyä tunteita. Juuri kuulin tällä viikolla radiosta, miten sisarukset ovat riidelleet oikeudessa perinnöstä toistakymmentä vuotta. Toinen sisaruksista oli toisen arvion mukaan käyttänyt jo noin 200 000 euroa oikeudenkäyntikuluihin… En voi olla miettimättä miten raskasta olisi riidellä yli kymmenen vuotta ihan mistä hyvänsä syystä. Onko se todella sen arvoista?

  5. Itse elän kohtuullisen vähillä tavaroilla ja olen vähentänyt niitä edelleen muutto mielessä. Minusta tosin olisi kiva joskus asua niin, että kotini olisi esim. mieheni entinen koti, jossa on sukupolvien kerrotumat näkyvissä, vanhoja kirjoja, Aku Ankkoja, vanha piano ja sitä sun tätä. Idea olisi enempikin se, että kun kaikkea löytyy, mutta mitään ei tarvitse ostaa (tämä on tärkeää pointi, kun tavaraa on, sitä ei tarvitse ostaa)…Toisaalta haaveilen myös yhteisöllisemmästä asumisesta niiin, että samassa pihapiirissä olisi useampi sukupolvi. Tähän utopiaan en varmaan koskaan päädy.

    Toisaalta minä ymmärrän ainakin joitakin shoppailijoita. Entinen koulukaverini oli suuren perheen vanhemmasta päästä katrasta, ei vanhin kuitenkaan. Lapsia toistakymmentä, en tiedä tarkkaan, kuinka monta. EI varmasti kovinkaan useinkaan saannut hankkia edes tarpeellisia tavaroitaan uutena. Ja vaikka perhe oli ehkä hyvätuloinenkin, en usko rahaa olleen liikaa. Nyt tämä ex-koulukaverini asuu kantakaupungissa, sinkkuna, matkustelee ja shoppailee merkkituotteita, kun kerran niihin on kokopäivä – ja päivystystyössä olevana siihen varaa. Ymmärrän hyvin, etenkin tuon matkustelun ihanuuden, kun on lapsena ollut vastuuussa sisaristaan eikä ole juuuri lomamatkoja tehty. Ihanaa, jos hänen valitsemansa elämäntyyli on aidosti hänen omansa, eikä esim vaihtoehto saamatta jääneelle unelmien suurperheelle.

    • Kiitos kommentistasi! Mielenkiintoisia mietteitä erilaisista tavoista asua. Ja kuten kirjoitit koulukaveristasi, monenlaiset asiat voivat vaikuttaa siihen miten valitsemme elää.

  6. Hei. Olen lukenut blogiasi aiemmin ja nyt vajaan vuoden tauon jälkeen muistin sen taas. 🙂 Tämä postauksesi osui kohdalle.. Olen tahtomattani maksimalisti.
    Aluksi oli isä, äiti ja kaksi lasta. Heille sopiva pienehkö talo. Sitten tuli kaksi lasta lisää, samaan taloon. No, kyllä meille ihmiset edelleen mahtuu, kerrossänky antaa tilaa ja esikoinen on jo viikot maailmalla. Mutta ne tavarat! Kuuden hengen tavarat neljän hengen talossa on huono yhtälö. Ja kun siinä on sisällytettynä kahden urheiluharrastusvälineet(onneksi vain jalkapallo, menee kohtuullisen pieneen tilaan), kahden leikki-ikäisen lelut ja ne kuuden vaatteet, niin huh huh..
    Ja lisäksi äiti joka ei voi heittää mitään roskiin vaan kaikelle on löydettävä jatkosijoituspaikka=karsiminen on hidasta, sekä säästäminen=sukulaiselta tulleita lasten vaatteita on yläkaapit täynnä odottamassa että ne on sopivia.
    Lisäksi hyvin erilainen ideologia äidin ja isän mielestä siinä onko tavaraa liikaa vai ei, jne jne. Tulos on kaaos. No, ajatus on kyllä kypsä vähentämiseen, joten käyn täältä hakemassa innoitusta, ehkä meilläkin on joskus tyhjää tilaa jossakin. 🙂

    • Kiitos kommentistasi! Mukava kun muistit ja löysit tänne taas. 🙂

      Tilanteesi on kovin erilainen kuin minulla aikoinaan, mutta siinä on yhteinen nimittäjä: liian paljon tavaraa käytettävissä olevaan tilaan nähden. Teillä syy on hyvin ymmärrettävä, jossakin vaiheessa tila voi käydä pieneksi, kun asukkaita tulee lisää. Minä koin maksimalismia pahimmillaan silloin, kun muutimme suuremmasta asunnosta pienempään. Meni useamman vuoden saada sopeutettua tavaran määrä käytettävissä olevaan tilaan niin, että täällä voi viihtyä ja koti toimii.

      Mielestäni on hyvä asia, että pyrkii löytämään kaikelle itselle tarpeettomalle jatkosijoituspaikan. Toki se vaatii vaivannäköä verrattuna roskiin heittämiseen, mutta on ekologisesti järkevää. Myös lapsille myöhemmin sopivien vaatteiden säästäminen on järkevää, vaikka se säilytystiloja kuormittaakin. Lohdutuksena sanottakoon, että lapset kasvavat ja jonakin päivänä tuo vaatteiden varastoiminenkin loppuu.

      Tuttua on tuokin, että ihmisillä voi olla hyvin erilainen käsitys siitä onko tavaraa liikaa vai ei. 🙂 Kumppanini mielestä meillä ei ole kai koskaan ollut liikaa tavaraa, mutta ei hän vaikuta kärsineen, vaikka alkupisteestä tavara on vähentynyt noin alle puoleen. Pikemminkin olen ollut huomaavinani, että hänkin arvostaa sitä, että koti toimii hyvin.

      Toivotan sinulle voimia tavarakaaoksen suitsimiseen! Toivottavasti löydät täältä innoitusta hommaan. 🙂

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s