Suuren elämänmuutoksen sivustakatsojana

Katson läheltä ihmistä, jota on kohdannut suuri elämänmuutos. Yritän ymmärtää, miltä tuntuu laittaa vuosikymmeniä samanlaisena pysynyt elämä uusiksi.

Kuvittele kanssani.

Kymmeniä vuosia vierellä ollut ihminen on yhtäkkiä poissa. Olet yksin. Kaikki läheiset ihmiset asuvat kaukana. Jäät yksin asuntoon, joka tuntuu yhtäkkiä kovin suurelta ja hiljaiselta.

Olet asunut tässä samassa asunnossa puolet elämästäsi. Tässä kaupungissa suurimman osan elämästäsi. Tunnet kadut kuin omat taskusi, tunnet ihmiset.

Kukaan toinen ei enää osallistu elämisen kulujen maksamiseen, kaikesta on pystyttävä huolehtimaan yksin. On karsittava kuluja, muutettava pienempään asuntoon. Paras vaihtoehto lienee asua lähempänä läheisiä ihmisiä, kun et ole ihan nuorikaan enää. Se tarkoittaa muuttoa täysin vieraalle paikkakunnalle. Vieras ympäristö, erilainen ilmasto, vieraat ihmiset, vieras murre.

Vuosikymmenien aikana hankkimasi tavarat ovat täyttäneet kodin. Tilaa on pitänyt löytyä myös perinnöksi saamillesi tavaroille. Tavaraa on kaikkialla, jokainen kaappi ja laatikko tupaten täynnä.

Seuraavassa kodissa tilaa on käytettävissä vain noin puolet nykyisistä neliöistä. Säilytystiloja selvästi vähemmän kuin nyt. Kymmenien vuosien tavarat pitäisi nopealla aikataululla käydä läpi.

Urakka on valtava. Tuntuu siltä, että kaikki on tarpeellista. Miten tästä mitään karsii? Kun saat toisen ihmisen seuraksi ja avuksi, tarpeetonta tavaraa alkaa löytyä. Jätesäkit ja laatikot alkavat täyttyä.

Ensimmäinen karsintakierros on ohitse. Ainoastaan asunnon pikkuruisimmassa kaapissa on yksi tyhjä hylly.

Miten tästä eteenpäin? Niin paljon jo vähensit, mutta se vaan ei riitä. Ei mitenkään. Katsot kaappiesi sisältöä, näet vain hyvää ja tarpeellista tavaraa. Sen vuoksihan olet niitä säästänyt, että niitä tarvitaan – jos ei nyt, niin sitten joskus myöhemmin.

Luopuminen tuntuu hankalalta. Saat ajatuksen, että mökillehän voi viedä kaikenlaista. Tosin mökillä on ihan yhtä täyttä kuin kotonakin. Kaikki huoneet, kaapit, vintit, autotalli, verstas – kaikki paikat ovat täynnä tavaraa…

Mitä ajattelet nyt? Miltä tuntui lukea edellä olevaa kuvausta?

Olen miettinyt tuota tilannetta paljon. Millaista on, kun elämässä lähes kaikki muuttuu lyhyellä aikavälillä? Kun kaikki se, mikä on niin tuttua, muuttuu toiseksi. Kun valittavana on vain vaihtoehtoja, joista jokaisessa on jokin heikko kohta.

Itse olen muuttanut niin paljon, ettei minulla ole juuria erityisesti minnekään. En ole myöskään kiintynyt tavaroihin. En osaa kuvitella miltä tuntuu, kun on juurtunut paikoilleen, ja joutuu lähtemään. Tai miltä tuntuu luopua yhtäkkiä tavaroistaan, voiden pitää vain noin puolet, jos sitäkään. Voin vaan arvella, että se saattaa pelottaa. Tuntua hyppäämiseltä tyhjyyteen.

Tiedän kuitenkin, että ihminen on sopeutuvainen. Uuteen elämäntilanteeseen tottuu. Luovuttuaan suurestakin määrästä tavaroita, ei välttämättä jää kaipaamaan niistä yhtäkään. Uusi koti ja ympäristö tulevat pian sen verran tutuiksi, etteivät ne enää tunnu täysin vierailta. Alkaa muodostua uusia kiintopisteitä, uusia tapoja toimia, uusia reittejä kulkea.

Rohkeutta, sitä toivon jokaiselle suuren elämänmuutoksen myllerryksessä olevalle. Luottamusta siihen, että vaikka moni asia muuttuu, asiat tulevat järjestymään parhain päin. Uteliaisuutta katsoa, mitä kaikkea hyvää edessä vielä onkaan.

10 kommenttia artikkelissa “Suuren elämänmuutoksen sivustakatsojana

  1. Hmm, luulen kuitenkin, että tuossa tilanteessa ne tavarat ja tavaroiden vähentäminen on se pienin huoli ja murhe.

    • Kiitos kommentistasi! Niin sitä luulisi, mutta loppujen lopuksi tavaroiden vähentäminen kyseisessä tilanteessa konkretisoi aika raskaallakin tavalla sitä, että joutuu luopumaan menneestä. Pelkkä tavaroista luopuminen, omana valintana, rauhassa ja ajan kanssa olisi helpompaa, mutta kun se tulee vastaan aika yllättäen kaiken muun elämänmuutoksen päälle, niin se voi olla yllättävän vaikeaa. Mitä olen sivusta katsonut, niin välillä on helppoa ja välillä taas tunnetilojen heitellessä tulee takertumisen hetkiä, jolloin ei haluaisi päästää irti enää yhdestäkään tavarasta, oli se miten pieni ja tarpeeton tahansa. Tavaroissa, kun on tottunut säilyttämään käytännössä kaiken ja käyttämään tavarat loppuun, on joillekin ihmisille paljon turvaa. Se tekee suuren elämänmuutoksen keskellä luopumisesta ajoittain hyvinkin vaikeaa.

      • Myös allaolevaan AH: kommenttiin vastaukseksi.Minäkin olen ollut tuossa tilanteessa läheiseni kuoltua. Ja minua se tavaran siivoaminen pois helpotti. Siinä tilanteessa korostui edelleen se, että ne tavarat ovat elottomia, erityisen elottomia olivat läheiselleni kuuluvat tavarat, koska niiden omistaja oli poissa. Minulle hänen tavaransa olivat tarpeettomia ilman häntä. Kotikin oli vain talo.

        Sitä paitsi paikkojen siivoaminen oli jotenkin ainoa, johon jaksoi tarttua pitkään aikaan – tuohon aikaan töissä tuotin lähinnä puuta heinää, kun jälkikäteen katsoo, mitä tuli tehtyä. Ei pystynyt sellaiseen tarkaan työhön lainkaan, mutta tavaroista tiesi, mitä ei enää tarvita. Sitä pystyi tekemään suht konemaisesti.

        Mutta kai me ihmiset olemme erilaisia ja meillä on myös erilainen pienirtaimisto. Ymmärrän kyllä tuonkin, että tavaroista ei pysty luopumaan ellei siihen ole pakonomaista tarvetta – eräälle sukulaisleskelle kävi juuri niin.Nyt kun tapahtumasta on kulunut omalla kohdalla jo jonkin aikaa, en pysty luopumaan niistäkään arkisista tavaroista, joita läheiseni oli erityisesti minun käyttööni hankkinut. Silitysrauta pitäisi uusia tai oikeastaan muuton alta heittää pois, mutta muistan kun hänet siitä. Kummallista tosiaan, kuinka paljon me elämme tavaroidemme kautta.

        • Itselleni on tuttu tuo sama tunne: kun tavaran omistaja on poissa, tavara menettää merkityksensä ja muuttuu tarpeettomaksi. Tai oikeastaan se saa toisenlaisen merkityksen. Toisaalta se muistuttaa kipeästi menetetystä ihmisestä, ja toisaalta tuo mieleen paljon muistoja. Joka tapauksessa en itse halua säilyttää kuolleen läheisen tavaroita, ellei niille ole konkreettista tarvetta ja käyttöä jatkossakin. Vaikea pukea sanoiksi mitä tarkoitan, mutta luulisin kokevani asian aika samalla tavalla kuin sinä.

  2. Melko vastaavassa tilanteessa oltuani uskallan väittää, että tavaroiden läpikäyminen ja vähentäminen on erittäin raskasta surun keskellä. Eli en kyllä sanoisi sitä pieneksi huoleksi ja murheeksi. Joka ainoa tavara on täynnä kipeitä muistoja ja niiden kohtaaminen tavara tavaralta, päätösten tekeminen, etc. tekee suorastaan fyysisesti kipeää.

    • Kiitos kommentistasi! Ja kiitos että jaoit kokemuksesi. Tavaroissa todella on kiinni paljon muistoja ja tunteita, varsinkin kun kyse on vanhemmasta ihmisestä, jonka tavaroista suuri osa voi olla vuosikymmentenkin takaa. Suru vaikeuttaa tilannetta, ja toisaalta se, että on tilanteessa, jollaista ei ollut eteensä kuvitellut. Kun on vuosikymmeniä elänyt vakaata elämää, samassa paikassa, saman ihmisen kanssa, juurtunut jonnekin, ja yhtäkkiä lähes kaikki muuttuu toiseksi. Ei varmasti ole helppoa luopua kaikesta, tavaroistakaan. Päätösten tekemisen olen huomannut olevan välillä todella vaikeaa. Enkä ihmettele sitä yhtään.

  3. Pohjimmiltaan maalaisena ihmisenä olen kyllä sitä mieltä että juuret jossain paikassa ovat positiivinen asia. Maalaiselle maisema ja ympäröivä ympäristö ovat kuin ihmissuhde. Ei sitä niin vain vaihdeta toiseen.

    • Kiitos kommentistasi! Samaa mieltä minäkin olen, että juuret ovat positiivinen asia. Mainitsin, ettei itselläni oikeastaan ole juuria minnekään, tarkoittaen, että minun on siksi vaikea edes ymmärtää, miltä juuriltaan lähteminen tuntuu. Olen huomannut, että jonkinlaiset juuret minulla on tiettyyn murrealueeseen, muttei niinkään mihinkään tiettyyn paikkaan. Paitsi mökillä, luonnon lähellä, tunnen eniten olevani juurillani. Uskon ymmärtäväni mitä tarkoitat, kun kirjoitat että maisema ja ympäröivä ympäristö on kuin ihmissuhde jota ei niin vain vaihdeta toiseen, kun mietin suhdettani mökkipaikkaani.

  4. Tämähän on monien isovanhempien ongelma; oamkotitaloon on alettu kerätä tavaraa 60- ja 70- luvuilla ja nyt olisi aika muuttaa pienempään asuntoon. Itse koen toivottomana esim. appivanhempieni kodin, joka on TÄYNNÄ tavaraa (minun nähdäkseni suurin osa olisi suorastaan kaatopaikalle menevää, vaikka kierrätyksestä tykkäänkin) Pidetään itsestään selvyytenä, että kaikki mahdollinen tavara säilötään. Nyt kun olisi aika muuttaa pienempään asuntoon ja kaupunkiin lähelle lapsia ja lapsenlapsia, siinä ei nähdä minkäänlaisia mahdollisuuksia eikä uusia tuulia. Rohkeus puuttuu! Itse en halua koskaan (enkä tule koskaan niin tekemään) kiintyä tavaraan ja kerätä sitä niin, että tavara ja jotkut talon seinät estävät minua uudistumasta ja muuttumasta. Koti on siellä, missä itse on ja rakkaat ihmiset ympärillä 🙂

    • Kiitos kommentistasi! Ihminen, joka on tottunut elämään niin, että kaikki mahdollinen säilötään, ei taida kovin helposti nähdä mahdollisuutena muuttaa lähemmäs lapsia ja lapsenlapsia, sillä se on pahassa ristiriidassa valtavan tavaramäärän kanssa. Jos ei huomaa, että sen tavaramäärän voi poistaa kuviosta halutessaan, ei ole ihmekään ettei muutto ole mahdollisuus. Eihän sellaista tavaramäärää jaksa ajatellakaan pakkaavansa ja muuttavansa muualle… Monelle ”hyvästä tavarasta luopuminen” on jotakin mitä ei ole olemassakaan. Ikävä kyllä, sillä se voisi tuoda elämään niin paljon uusia mahdollisuuksia.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s