Miten paljon on tarpeen muistaa?

Jos muistaisin kaiken sen tietomäärän, mitä olen vuosien mittaan ahminut, olisi aika vähän asioita joiden kanssa jäisin keskusteluissa sanattomaksi. Koska en muista edes lähiaikoina lukemiani asioita kovin tarkkaan, tuon keskusteluun epämääräisiä tiedonmurusia sieltä täältä. Tuntuu kuin aivoissani olisi reikiä, joista suurin osa tiedosta tipahtaa pois viiden minuutin kuluessa lukuhetkestä.

Oman elämäni tapahtumista en muista juuri enempää. Lähimenneisyyskään ei ole kristallinkirkkaana mielessä. Pääni tuntuu nollautuvan omia aikojaan. Taidan olla siitä kuitenkin enemmän kiitollinen kuin harmissani.

Mitä on tarpeen muistaa? Miten paljon on tarpeen muistaa? Kunhan arki sujuu ja elämä toimii, niin miten arvokasta on muistaa mahdollisimman paljon tai tarkkaan?

Kirjaa lukiessani nautin sen tarjoamasta elämyksestä. Viikon kuluttua en välttämättä muista kirjasta paljoakaan. Muistiini jää kuitenkin kirjan herättämä tunnelma, mieleen tulleita ajatuksia, jonkinlainen kokonaiskuva kokemastani. Tunne siitä, haluanko lukea kirjan vielä joskus uudelleen.

Onko tarpeen muistaa enempää?

Ajattelen yhä vahvemmin, että elämä on sitä mikä meille tapahtuu juuri nyt. Elämä ei ole muistissa, se ei ole menneisyydessä, ei tulevaisuudessa. Se on juuri nyt.

Kun elän silmät, korvat ja sydän avoinna, keskityn siihen mitä on tässä ja nyt, onko tarpeen yrittää säilöä muistiin kovinkaan paljoa? Entä jos vain annan elämän virrata, kuljen virran mukana, takertumatta siihen sen enempää?

Uusia hetkiä tulee jatkuvasti, kunnes ne jonakin päivänä loppuvat. Eikö jokainen hetki ole oikeastaan yhtä arvokas? Kun keskityn tähän hetkeen, hosumatta tai kaipaamatta muualle, niin eikö siitä silloin jää muistiin juuri sen verran kuin tarpeen on, sen enempää yrittämättä?

Mitä muistot oikeastaan ovat? Muistimme on loppujen lopuksi varsin epätarkka. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän muistolla on tekemistä totuuden kanssa. Ajan kuluessa muistomme värittyvät ja haalistuvat. Lopulta muistossa voi olla enemmän mielemme luomaa harhaa kuin todellisuutta.

Onko muistoja tarpeen yrittää säilöä esimerkiksi muistoesineiden tai valokuvien avulla? Mietin tätä poistaessani valokuvia pilvipalvelusta.

Kun katson valokuvia vuosien tai vuosikymmenien takaa, tuovatko ne mieleeni muistoja? Mitä vanhempi kuva on, sitä enemmän kyse on mielikuvituksestani ja tulkinnastani katsomishetkellä kuin mistään muusta. Tunnistan kuvista itseni, tuttuja ihmisiä tai tuttuja paikkoja, mutta muistisisältöä niihin liittyy niin vähän, että kuva voisi olla kenen tahansa elämästä. Muistan ilman valokuvaa ihan yhtä paljon tai vähän kuin valokuvan kanssa. Tulipalon sattuessa en yrittäisi pelastaa valokuviani.

Oikeastaan katson nykyään valokuviani kuten katson taidetta, miettien millaisia tunteita ja ajatuksia ne herättävät. Jos kuva antaa minulle jotakin merkityksellistä, tuottaa hyvää mieltä ja voimaa, sillä on arvoa. Enemmän valokuvia ei tarkoita enemmän sisältöä, olennainen välittyy pienestäkin määrästä.

Luotan siihen, että muistan sen mitä on tärkeää muistaa. Entä sitten jos jotakin unohtuu? Mitä merkitystä sillä oikeastaan on kaiken olemassa olevan rinnalla? Miksi elää menneessä kun voi olla läsnä tässä hetkessä?

Luotan siihen, että kaikkein merkityksellisimmät asiat kulkevat mukanani. Mielessäni, kehossani, sydämessäni. Se riittää minulle.

7 kommenttia artikkelissa “Miten paljon on tarpeen muistaa?

  1. Todella herättäviä pohdintoja. Itselläni ei kovin laajasti ole valokuvia nuoruudesta, osin juuri siksi että muistamisen arvoiset asiat muistaa muutenkin ja toisaalta, kaikkea ei tarvitse muistaa. Lievällä kauhulla olen seurannut kun jotkut kaverit tallentavat elämäänsä jatkuvasti tuhansin kuvin, siis ihan kirjaimellisesti. Joskus epäilen, että jos kaiken elää ns.kameran läpi, ei oikeasti ole niin täysillä läsnä tilanteissa.
    Toisaalta, lapsista on mukavaa olla kohtuullinen määrä kuvia, kasvu on niin nopeaa ja ne kuvat auttavat palaamaan siihen hetkeen kun se pitkänhuiskea teini tai reipas ekaluokkalainen oli ihan pieni vauva, ja ne ovat mun kallisarvoisimpia muistoja. Joten lasten valokuvat pelastaisin tulipalosta (toki ensin ne lapset). Mutta meillä ei siis lapsistakaan ihan vauvaikää lukuunottamatta ole otettu kuvia edes joka kuukausi, videoita vielä harvemmin. En usko että kukaan jaksaa selata tuhansia kuvia läpi, tai katsoa kymmeniä tunteja kotivideoita, tässäkin asiassa vähän vähemmän on enemmän mun mielestä!

  2. Kuulostaa tutulta. Ajattelen itse hieman samankaltaisesti että olen hetkessäeläjä. Toisaalta uskon myös että muistin ’tyyli’ liittyy vahvuuksiin ja lahjoihin, jotka siis kytkeytyy tietyntyyppisiin henkilökohtaisiin tapoihin käsittää maailmaa (matemaattisuus, biologia, henkisyys, taidepuolen lahjat jne.) Voihan tunnemuisti olla hyvä, vaikkei yksityiskohtainen muisti kannakkaan kauas? Tai valokuvamuisti toimii saumattomasti, mutta empatiaan liittyvä muisti ei oikein toimi?
    Sitten on vielä sellainen näkökulma, että jos elämämme sisältää tässä hetkessä myös sen menneen ja tulevan, niin muisti itsessäänkin on illuusiota. Mistäs mä hiljattain luinkaan tähän liittyvän parhaimman vertauksen: Jos elämää ajattelee kuin elokuvana, niin se elokuva on jo valmis alusta loppuun, mutta me näemme sen vain pätkissä joten siitä syntyy vaikutelma että se kulkisi eteenpäin.
    Miten henkiset tieteenalat ja kvanttifysiikka nyt onkaan tulkinnut aikaa määreenä…

  3. Minä just äskettäin kävin läpi älyttömästi valokuvia ja iso osa on vielä käymättä läpi. Etenen aika ajoin ja pikku hiljaa ja nautin siitä, kun katselen kuvia – niin paperisia kuin digikuvia. Olen tehnyt valokuvieni kanssa melkoista karsintaa ja säästänyt vain osan (sekä paperisista että digeistä). Paperikuvia on vuodesta 1994 lähtien noin kymmenen vuoden ajalta ja loput tähän päivään asti onkin sitten vain sähköisinä… tarkoituksena on teettää niistä yli kymmenen vuoden aikaisista digikuvista paperisia ja laittaa lopulta kaikki säästämisen arvoiset kuvat kansioihin (niitä tulee varmasti aika monta….).

    Olen sitä mieltä, että kuvista tulee mieleen todella paljon muistoja, joita en muistaisi ilman niitä. Kaikkea ei vaan voi muistaa, siksi onkin ihanaa, kun kuvista tulee mieleen ne hetket ja tunnelmat. Lasten kuvat on tärkeitä aarteita! Minä ehdottomasti pelastaisin tulipalosta valokuvat, olen aina ajatellut niin. Ihmiset, eläimet ja valokuvat – siinä minun pelastettavat, millään muulla tavaralla ei ole sellasta arvoa kuin valokuvilla! (Ja tietokone kuuluu myös pelastettaviin, mutta nimenomaan siksi, että ne kuvat on siellä.)

    Noin muuten tästä hetkessä elämisestä… Olen vähän ehkä enemmän sellanen menneisyyden muistelija ja tulevaisuuden murehtija kuin hetkessä eläjä, mutta noh, opetellaan… minusta vaan on niin ihana vaipua muistelemaan lasten pienenä olemista ynnä muuta sellasta.

    Kirjoihin minäkin tykkään uppoutua. Parhaillaan luen ihan himona yhtä sarjaa… työpäivätkin menee rattoisasti, kun mietin vaan niiden kaikkien kyläläisten elämää ja käänteitä! =D

  4. Mielenkiintoisia ajatuksia. Olen itse kaltaisesi ”huonomuistinen”, mutta olen jotenkin tavallaan kärsinyt siitä ja ollut kateellinen niille, jotka muistavat valtavia määriä asioita ja pystyvät keskustelemaan ihan mistä vaan asiasta yksityiskohtineen. Hieno ajatus tuo hetkessä eläminen, yritän muistaa (heh) sen ensi kerralla kun muistamattomuus meinaa harmittaa. Valokuvista olen kyllä eri linjalla, niiden avulla muistan tapahtumia ja ne ovat minulle tärkeitä. Kiitos tästä kirjoituksesta, harvoin kommentoin mihinkään blogeihin, mutta tämä kosketti jostain syvältä.

  5. Luen blogiasi ensimmäistä kertaa, ja haluan kiittää sinua koskettavasta ja kauniista muistojen ja valokuvien pohdiskelusta. Minäkin otin ja säilöin aiemmin paljon valokuvia, mutta nyt, kuusikymppisenä, olen yhä enemmän tajunnut, että vain nykyhetkellä on merkitystä. Valokuvia en ota enää juuri lainkaan. Minäkin haluan luottaa siihen, että tärkeimmän muistaa ilman ulkoisia apuvälineitäkin. Ja jollain tasolla ja jollain tavalla kaikki kokemamme kyllä säilyy alitajunnassamme.
    Ja toisaalta, alkoholin ja väkivallan värittämän lapsuuden ja nuoruuden kokemana, ajattelen että on hyvä, että iso osa kokemuksistamme häviää (ainakin tietoisesta) muistista.

  6. Kiitos teille kaikille kommenteistanne! Todella mielenkiintoisia pohdintoja!

    Kata: Kameran läpi eläminen tuntuu olevan nykyään kovin tavallista. Itseäni se ihmetyttää. Sen sijaan, että nauttisi siitä mitä ympärillä tapahtuu, eläen kuluvassa hetkessä kaikkine tunnelmineen, moni päättää kutistaa elämyksen siihen pieneen osaan mitä kameran linssin läpi näkyy. Tutkimusten pohjalta on voitu todeta (en muista mistä tätä luin aikoinaan), että ihmisen muistiin jää tuolla tavalla eläen vähemmän, kuin jos jättäisi kameran pois tilanteesta. Kameraa käyttäessä keskittyy enemmän muuhun kuin itse tapahtumiin, eikä muistijälkiä jää samalla tavalla kuin ihmiselle, joka keskittyy vain itse tilanteeseen.

    Mel: Mielenkiintoisia mietit! Äidilleni kun valittelin, että en muista lukemistani kirjoista paljoakaan, hän totesi, että kyllä niistä varmasti jotakin muistiin jää. Ja niinhän se on. Huomaan lukiessani, että tiedän paljon asioista, joista en ns. tiedä tietäväni. Tietoa siis jää kyllä päähän, ja sen voi poimia käyttöön, kun siihen liittyviin asioihin törmää uudelleen. Ehkä muistiin poimiutuu ihmiselle olennaisia asioita? Ja tuo kuulostaa kyllä ymmärrettävältä, että omat vahvuudet voivat vaikuttaa siihen, mitä muistiin jää.

    Heli: Tuli lapsista mieleeni siskoni lapset. Mieleeni on jäänyt monia hassuja tapahtumia tai hyviä lausahduksia, mitä he ovat suustaan päästäneet. Olen tässä kohtaa siskoni muisti, sillä hän ei näitä muista. Siinä missä hän on väsyneenä pyörittänyt levotonta lapsiperheen arkea, minä olen käydessäni saanut – ja jaksanut – olla läsnä siinä mitä tapahtuu. Niinpä muistiini on tarttunut kaikenlaisia hassuja tilanteita.

    Kati: Kiitos kun kommentoit! Minäkin joskus harmittelin, että miksi minä en voi muistaa niin tarkkaan kuin joku toinen. Enää en jaksa moista harmitella.

    Soilesatu: Mukavaa kun löysit blogiini! Tuntuu hyvältä kuulla, että kirjoitukseni kosketti sinua. Joskus tuntuu, että ikävät kokemukset ja sanat jäävät muistiin aivan liian hyvin. Toisaalta tiedän, että muisti myös armollisesti ”hukkaa” paljon ikäviä asioita. Olen monta kertaa miettinyt, että olisi todella ikävää muistaa aivan kaikki, mitä joskus on tapahtunut! Se olisi todellinen kirous. Onneksi kaikkea ei voi muistaa.

  7. Itselleni muistaminen on todella tärkeää. Ja valokuvat on mulle tärkeitä muutenkin, mutta erityisesti juuri muistamisen kannalta. Muistan yleisesti ottaen hyvin.

    Olen aikoinaan harmitellut sitä, että lapsuuden tapahtumat oli hävinnyt tietoisesta muistista, mutta ikävät jäljet alitajuntaan oli jäänyt. Epämääräinen ahdistus, häpeä, viha, sääli, suru, ärsyttävä muistamattomuus ja tietämättömyys. Minulle oli suuri helpotus, kun epämääräisistä inhottavista tuntemuksista pääsin ajan kanssa vähän selvyyteen, opin ymmärtämään nykyisyyttä kun pääsin käsiksi historiaan. Tässä oli apuna myös juurikin näitä ulkoisia muistivälineitä, kuten päiväkirjamerkinnät, valokuvat ja sisareni muistikuvat. Oli vapauttavaa vihdoin muistaa, vaikka ne muistot ei mukavia ollutkaan.

    Haluaisin niin paljon mieluummin muistaa kaiken kuin unohtaa kaiken. Toki on hyvä, että todellisuudessa mieli toimii siitä väliltä. Unohtaminen on kyllä välillä armollista.

    Elokuvia en muuten tunnu muistavan millään, voin yleensä katsoa ne 5 vuoden päästä uudelleen ilman että muistaisin liikaa nauttiakseni niiden uutuudenviehätyksestä. Kummallista.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s