Pysähtyneet hetket

Vielä joitakin vuosia sitten levottomuus oli elämässäni tavallista. Ymmärtämättäni loin sitä itse.

Välttelin aktiivisesti hiljaisuutta. Taustalla oli aina joko radio tai televisio. Järjestin itselleni myös kiirettä yrittämällä tehdä montaa asiaa yhtä aikaa tai sovittamalla lyhyelle aikavälille liikaa tekemistä. Sain usein ”ajan loppumaan kesken”, niin omituiselta kuin se kuulostaakin.

Asenteeni aikaan muuttui tutustuttuani minimalismiin. Lopetin kiirehtimisen. Aloin tehdä asioita hitaammin ja pidin huolta, että erilaisten tehtävien ympärille jäi riittävästi tyhjää aikaa. Opettelin keskittymään yhteen asiaan kerrallaan ja olemaan läsnä siinä mitä teen.

Uskaltauduin luopumaan rannekellosta. Olin pitänyt sitä itselleni välttämättömänä siitä asti kun sain ensimmäisen kelloni. Kun tieto ajasta ei kulkenut enää aina mukana, lakkasin roikkumasta minuuteissa ja tunneissa, kyttäämästä jatkuvasti ajan kulkua. Mahdollisuus tietää joka hetki paljonko kello on menetti merkityksensä. Elämästä tuli kertaheitolla rennompaa.

Totuin aika nopeasti kiireettömyyteen ja ihmettelin, miksi ihmeessä elin ennen toisin. Pyrin luomaan elämääni yhä enemmän hitautta. Otin itselleni aikaa vain olla, tekemättä mitään sen kummempaa. Yhä useammin pysähdyin katselemaan ympärilleni ja ”vain” nauttimaan olemassaolostani.

Opin viettämään aikaani niin, että tuntui siltä kuin aika olisi pysähtynyt. Mikä nautinto! Onko tuulessa lepattavilla haavanlehdillä, korkealla taivaalla lentävillä pääskysillä, ruohikossa kulkevalla sammakolla, järven aalloilla, aikaa tai kiirettä? Opittuani hidastamaan tunsin itseni vahvemmin osaksi luontoa, osaksi sen suurta ja monimutkaista kokonaisuutta.

Vietän pysähtyneitä hetkiä kaikkialla, mutta parhaalta ne tuntuvat luontoa havainnoidessa.

Tänä kesänä olen pysähtynyt kuuntelemaan tiltaltin laulua. Katsomaan pääskysten lentoa ja kuuntelemaan niiden ääntä, joka merkitsee minulle kesää enemmän kuin mikään muu. Olen seurannut miten kiireiset lintuvanhemmat pyrähtelevät edestakaisin poikasia ruokkiessaan.

Olen uppoutunut lukuisiin luonnossa esiintyviin vihreän sävyihin. Tutkinut miltä männyn ja koivun rungot näyttävät, koskettanut tunteakseni miltä ne tuntuvat. Kuunnellut ja katsellut haavan lehtien havinaa.

Olen kokenut olemassaolon riemua tuntiessani vaihtelevat lämpötilat ihollani. Viileä tuuli on saanut paljaiden käsivarsien ihokarvat nousemaan pystyyn, aurinko on vuorostaan lämmittänyt suloisesti koko kehon. Lempeä kesäsade tuntuu iholla niin hyvältä, että se olisi hyvä kokea useamminkin.

Hetkessä elämisestä puhutaan paljon ja kaikkialla. Niin nurinkurista kuin se onkin, sitäkin voi yrittää suorittaa, vaikka ajatuksena on nimenomaan lopettaa suorittaminen, kiirehtiminen ja yrittäminen, ja vain olla läsnä tässä hetkessä.

Olla.
Läsnä.

Hetkessä eläminen ei tarkoita suoritukselta maistuvaa keskittymistä tai aistien äärimmilleen venyttämistä, minkä jälkeen on levon tarpeessa. Se ei tarkoita ajatusten harhailemisen täydellistä puuttumista. Sen ei tarvitse johtaa elämää suurempiin oivalluksiin tai tuntua kaiken läpäisevältä, sisimmästä säkenöivältä, sanoin kuvaamattomalta maailmankaikkeuden kokoiselta onnelta.

Hetkessä eläminen rentouttaa ja rauhoittaa. Se syrjäyttää kiireen ja kaipuun päästä jonnekin toisaalle. Se antaa tilaa vain olla ja levätä tässä hetkessä, huolehtimatta mistään muusta kuin siitä mitä on tässä ja nyt.

Kiireeseen ja tuhat rautaa tulessa pitämään tottuneelle läsnäolo tässä hetkessä voi tuntua aluksi vaikealta. Kannattaa kuitenkin kokeilla. Minulle, ennen sisimmässäni levottomalle ja joka suuntaan haroneelle, helposti ahdistuvalle suorittajalle, hetkessä läsnä olemisen taito on antanut kokonaan uuden näkökulman elämään.

Olen oppinut rauhoittamaan mieleni. Pysähtymään ja keskittymään siihen mitä kulloinkin olen tekemässä, kaipaamatta minnekään muualle. Olen kokenut viime vuosina enemmän elämäniloa ja tyytyväisyyttä kuin koskaan ennen, mistä olen todella kiitollinen. Joitakin vuosia sitten en olisi uskonut tällaista olevankaan.

Kaksi vaatimattomalta kuulostavaa sanaa: olla läsnä. Niihin sisältyy niin paljon. Tekisi melkein mieli sanoa, että niihin sisältyy kaikki.

2 kommenttia artikkelissa “Pysähtyneet hetket

  1. Hetkessä eläminen on parhaimmillaan juuri sellaista vaatimatonta ”tavallisuutta”, joka nykyään ikävä kyllä on kovin aliarvostettua. Aina pitäisi olla kokemassa jotain elämyksellistä ja mahtavan hienoa ja erikoista.
    Minäkin haluan oppia rauhoittamaan mieleni. Toisinaan se jo onnistuukin… silti vielä välillä vaivaa levottomuus, kuitenkin paljon harvemmin kuin ennen.

    • Sinäpä sen sanoit, vaatimaton tavallisuus on kovin aliarvostettua. Siinä vaatimattomassa tavallisuudessa voi piillä valtavasti onnea, jota moni ei ehdi kaikelta suorittamiseltaan ja elämysten kokemiseltaan huomata.

      Mukava kuulla, että koet levottomuutta aiempaa harvemmin. Itselläni sen taltuttamiseen kului vuosia, levollisuuden hetkiä oli hiljalleen enemmän ja ne olivat yhä pidempiä. Ja jonakin päivänä huomasin olevani suurimman osan ajasta levollinen. Mielen rauhoittuminen on ollut minulle todella suuri asia ja olen siitä hyvin kiitollinen. Joskus menneisyydessä oli aika, jolloin olin aivan varma, että mielenrauhaa ei ole olemassa minua varten. Ajattelin sen täysin mahdottomaksi. Onneksi olin pahasti väärässä. 🙂

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s