Introvertin aikakäsitys

Olen pohdiskellut aikaa ja sen kulumista, omaa aikakäsitystäni. Viime vuoden tapahtumat ovat saaneet miettimään kaikenlaista, muun muassa sitä, miten pitkään ihmisillä noin keskimäärin kestää ymmärtää toisen ihmisen poismenon lopullisuus.

Minkä aikaa vie omaksua, että toista ei enää koskaan näe, hänen ääntään ei kuule, eikä häneen saa yhteyttä? Miten pitkään kestää ymmärtää, että ihmissuhde on lopullisesti päätöksessään? Tuntuu, että minun kohdallani asian käsittäminen vie keskimääräistä pidempään.

Eräänä alkukesän iltana sain käytännön kokemuksen siitä, että minun aikakäsitykseni taitaa poiketa useimpien muiden aikakäsityksestä.

Vietimme iltaa pienellä porukalla. Tervehdin tuttua pariskuntaa, ensin toista heistä ja pienen hetken myöhemmin toista. He molemmat totesivat jotakin sen tapaista kuin ”mukava nähdä pitkästä aikaa”. Ensimmäiselle mietin ääneen, että ”eihän siitä nyt niin kauaa ole?” Kun toinenkin tervehti lähes samoin sanoin, olin hyvin hämilläni. Miten niin ”pitkästä aikaa”?

Yritin miettiä milloin olimme viimeksi nähneet, siis muuten kuin sattumalta ruokakaupassa. (Muistini aikaan liittyvien asioiden, esimerkiksi päivämäärien tai vuosilukujen suhteen on surkea. En muista mitä milloinkin on tapahtunut.) Olisin voinut ihan tosissani väittää, että viime syksynä istuimme iltaa yhdessä. Minulla oli selkeitä muistikuvia tapahtuneesta. Pidin kuitenkin arvioni omana tietonani.

Todellisuudessa selkeät muistikuvani olivat jo ainakin puolentoista vuoden takaa, elleivät vielä vuoden kauempaa. Olin tilanteessa niin hämmentynyt, että en vieläkään tiedä miten asia tarkalleen ottaen oli.

Tapahtunutta jälkikäteen miettiessäni hoksasin, että minulle on käynyt näin ennenkin. Tavatessani ystäviä ja tuttuja toinen osapuoli alkaa usein miettiä, että milloin oikein viimeksi tapasimmekaan? Tai kumppanini saattaa kysyä, milloin viimeksi tapasin tiettyjä ihmisiä. Hän muistaa siitä kuluneen jo vuosia, minun mielessäni kaikki tapaamiset ovat paljon lähempänä.

Näitä miettiessäni tajusin, että koen ihmisten olevan läsnä elämässäni, vaikken olisi heidän kanssaan tekemisissä kuin harvoin. He ovat mielessäni lähes päivittäin, jokainen, hekin joiden kanssa en pidä tapaamisten välillä minkäänlaista yhteyttä.

Olen huomannut, että tarpeeni ihmissuhteisiin tulee täytetyksi hyvin vähällä. Voin kokea läheiseksi ihmisen, johon pidän yhteyttä vain tekstiviestein tai sähköpostein, eikä niitäkään tarvitse vaihtaa kovin usein. Näin voi jatkua vaikka vuosia. Tapaaminen kasvokkain on toki mukavaa, mutta usein en osaa edes kaivata sitä. En siis tarkoituksella venytä tapaamisten välejä vuosien mittaisiksi, niin vain huomaamattani tapahtuu.

Viime vuosina, tutustuttuani itseeni paremmin, olen ymmärtänyt, että voisin hyvin viettää pitkän aikaa tapaamatta kumppanini lisäksi muita ihmisiä kuin kaupan kassan. Olen tainnut tehdäkin niin, hoksaamatta sitä itse. Itse asiassa, opettelinhan minä joitakin vuosia sitten yksinoloa, kumppanini ollessa vuoden päivät toisella puolella maapalloa. Tapasin vuoden aikana hyvin vähän ihmisiä, eniten juuri sitä kaupan kassaa.

Nautin yksinolosta ja tarvitsen sitä paljon. Yksinäiseksi en koe itseäni juuri koskaan. Jos kaipaan ihmisiä, voin käydä kävelemässä kaupungilla. Avata radion, katsoa televisio-ohjelman tai elokuvan, lukea blogeja tai kirjaa… ihmisiähän on kaikkialla. Tämänkaltainen ”ihmisten kanssa oleminen” riittää minulle hyvin pitkälle, mutta toisaalta on tärkeää saada jakaa ajatuksia jonkun kanssa, vaikka kirjoittaa niistä teille kuten juuri nyt.

Olen ymmärtänyt, että näitä ”näkeehän sinuakin pitkästä aikaa” -tilanteita sattuu juuri sen vuoksi, että tunnen ihmisten olemassaolon hyvin vähästä. Minulle he ovat tässä kaiken aikaa, ovathan he mielessäni.

Samasta syystä voi olla vaikea ymmärtää ihmisen kuolleen, jos hän ei ole ollut osa jokapäiväistä, konkreettista arkeani. Jos ihmissuhteen olemassaolon kokemiseen riittää tekstiviestien vaihto muutaman kuukauden välein, tai jopa se, että kuulen harvakseltaan ihmisen kuulumisista joltakin toiselta, niin ei kai se ihme ole, jos ihmisen poismenon ymmärtää vasta melko pitkän ajan kuluttua.

Läheiseni kuolemasta on kulunut pian vuosi, ja vasta aivan viime aikoina olen alkanut käsittää, ettei häntä todella enää ole. Kalenterissa aika on kulunut nopeasti, mutta mielessäni se etenee hitaammin.

Usein läheisensä menettäneeltä odotetaan elämän jatkamista normaaliin tapaan nopeammin, kuin mihin hän itse olisi valmis. Menetyksen käsittelyyn tarvittava aika voi kuitenkin vaihdella paljon yksilökohtaisesti, eikä sitä voi kiirehtiä. Ennen kuin suuremmin huolestuu läheisensä voinnista, kannattaa puhua asioista hänen kanssaan. Hänellä ei välttämättä ole mitään hätää, ehkä hän vain käsittelee asioita oman aikakäsityksensä mukaiseen tahtiin.

11 kommenttia artikkelissa “Introvertin aikakäsitys

  1. Mietteesi tuntuivat taas kerran hyvin tutuilta, ja postauksen luku toimi vanhaan tapaan hyvänä terapiana. Kiitos kun jaat ajatuksiasi, ne ovat todella sen arvoisia. Kirjoittamalla voi ilmiselvästi auttaa ja vaikuttaa. 🙂

  2. Kiinnostavia ajatuksia, kiitos niistä. Tunnistan itseni kirjoituksestasi ja luultavasti tuo on asia, mistä syystä tunnen muut ihmiset usein itselleni läheisemmiksi kuin miten muut minut kokevat. Tarve tavata toista, pitää yhteyttä ja kokea toinen on niin erilainen.

  3. Lämmin kiitos tästä tekstistä! Kuin itsestäni olisin lukenut, ja mikä valtava helpotuksen tunne kun ”erilaisuutensa” voi jakaa jonkun samankaltaisen kanssa.
    Ei ole koskaan aiemmin tullut mieleen että joku muukin voi kokea asiat noin.
    Saako tämän tekstin jakaa fb?

  4. Mukavia mietteitä, kuin omasta elämästäni 🙂
    Minulla vaan kesti todella kauan tajuta (oikeastaan melkein näihin päiviin asti ja olen sentään jo 58v), ettei minussa ole mitään vikaa vaikka viihdyn itsekseni, olen ominaisuuden saanut geeniperimässäni jo ilmeisesti?
    Vaikeita aikoja olen kokenut siinäkin mielessä, että liki koko aikuisikäni olen ollut 24/7-suhteessa, ensin maatilan merkeissä ja nyt uuden miehen työttömyyden vuoksi. Eli aika usein on fiilis, että pää räjähtää siihen kaikkeen läsnäoloon 😀

  5. Hei

    Olen jo pidemmän aikaa lukenut tätä ihanaa blogia ja oppinut itsestäni todella paljon. Monet teksteistäsi voisi olla suoraan allekirjoittaneen kynästä kun niin hyvin sattuvat kohdalle. Olen itse juuri sellainen, että en kaipaa ihmisten seuraa: Oma puoliso ja lapsi riittää – ja niistäkin pitää saada lomaa välillä. Kotona nautin hiljaisuudesta ja hyvistä kirjoista ja liikkeellä ollessa yritän mennä ”väljillä vesillä” eli pyrin välttämään paikkoja joissa on paljon ihmisiä.

    Kulkeekohan introverttius ja minimalismi käsi kädessä? Et kaipaa lähellesi ihmisiä etkä tavaroita. Ainakin allekirjoittaneen kohdalla tuntuu olevan näin.

  6. Otan osaa suruusi.

    Minullakin on hyvin minimalistiset ihmissuhdetarpeet.Tämän piirteen tai ominaisuuden kanssa viihdyn kyllä itse, mutta valitettavasti se ei ole yhteiskunnassa kovin hyödyllinen piirre. joidenkin mielestä oma sosiaalinen elämä on köyhää, jos ei ole viikkoon käynyt kavereita kylässä, tai jos joskus viettää viikonlopun yksin, toisilla kun on tarve olla muiden ihmisten seurassa suurimman osan aikaa. Minä taas tykkään nautiskella muiden seurasta harvakseltaan ja valikoiden.

  7. Lämmin kiitos teille kaikille ihanista kommenteistanne!

    Tintti: Ihana kuulla, että kirjoituksistani on hyötyä! Sitä ei itse aina oikein osaa käsittää.

    Nan: ”… tunnen muut ihmiset usein itselleni läheisemmiksi kuin miten muut minut kokevat.” Puit asian hyvin sanoiksi. Se toi mieleeni, että uusia ihmisiä tavatessani olen tämän piirteen kanssa vähän hämilläni. Joistakin ihmisistä tiedän melkein heti, että heidän kanssaan tulen hyvin toimeen, voin tuntea nopeasti syvää lämpöä heitä kohtaan. Sen ääneen kertominen, niin kaunis asia kuin onkin, voi olla toiselle osapuolelle kiusallista. Enkä totta puhuen oikein tiedä miksi. Onko tässä maailmassa liikaa välittämistä? Aika monta kertaa olen jälkikäteen katunut sanojani ja harmitellut, etten ymmärrä miten näissä ”sosiaalisissa peleissä” oikein tulisi toimia…

    Suotar, Amy May, Sara: Mukava huomata, etten ole ajatuksineni yksin. Kirjoittaessani mietin, että ovatko nämä vain omia omituisuuksiani, mutta onpa hauska huomata, ettei tämä niin erityistä olekaan. Ja Sara, tietenkin voit jakaa tekstin fb:ssä. 🙂

    Mumma: Tuon ”minussa ei ole mitään vikaa” -ajatuksen kanssa olen saanut painia minäkin. Välillä olen uskonut siihen enemmän, välillä vähän vähemmän, lopulta hyväksynyt. On ollut aika pitkä tie hyväksyä asia sellaisena kuin se on. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

    Elanor: Minulla on kumppanini kanssa vielä rajojen hakemista siinä, miten toimimme erilaisissa tilanteissa. Hän viihtyy ihmisten seurassa, haluaisi käydä kaikenlaisissa tapahtumissa jne. Kun olen ymmärtänyt itseäni paremmin, olen saanut kerrotuksi hänellekin selkeämmin mitä ajattelen ja miltä minusta tuntuu. Hänellä on onneksi paljon kavereita seuraksi erilaisiin tapahtumiin, joihin en halua lähteä. Pitkään, ennen kuin osasin kunnolla kertoa tunteistani, häntä harmitti etten lähtenyt mukaan moniinkaan paikkoihin, mutta ymmärryksen lisäännyttyä hän on hyväksynyt minut tällaisena kuin olen. Kun kaupungissa oli tivoli, venytin rajojani sen verran, että kävelimme tapahtuma-alueen läpi. Kumppanini nautti olostaan, minä tunsin ärtymykseni nousevan melusta ja ihmisjoukoista, mutta kokemus oli silti hyvä, sillä se oli niin ohimenevää ja tein kumppanini iloiseksi. Olen viime aikoina lähtenyt hänen mukaansa joihinkin mahdollisilta tuntuneisiin tapahtumiin, ja olemme olleet sen aikaa kuin se on tuntunut mukavalta, ja lähteneet ennen kuin minusta tulee ärtynyt kiukkupussi. 😀 Jos hän on halunnut viettää jossakin aikaa enemmän, hän voi mennä itsekseen tai jonkun toisen kanssa. Kun molemmat ymmärtävät mistä on kyse, järjestelyt on helppo toteuttaa ilman harmistumista.

    Niin ja hyvä kysymys, kulkeeko introverttius ja minimalismi käsi kädessä. Voihan se olla. Itse väsyn ja ärsyynnyn helposti liiallisista ärsykkeistä, olivat ne sitten ihmisiä, ääntä tai tavaroita. On parempi olla, kun ympärillä on rauhallista, sekä konkreettisesti että visuaalisesti.

    S: Kiitos osanotosta. Ihanasti sanottu: ”… tykkään nautiskella muiden seurasta harvakseltaan ja valikoiden.” Tunnen ihan samoin. Mitä tulee muiden ihmisten ajatuksiin introvertin sosiaalisesta elämästä tai sen puutteesta, niin antaa heidän ajatella. He kokevat elämän toisin, joten on luonnollisesti vaikea ymmärtää, että kun introvertti valitsee esim. hiljaisuuden ja hyvän kirjan eikä muiden seuraa, kyse on todella valinnasta eikä seuran tai ystävien puutteesta.

  8. Hei, minä tunnistan tuon kirjoittamasi myös erittäin hyvin. En ole sitä oikein itse osannut koskaan pukea sanoiksi, mutta hienoa huomata, etten ole yksin tämän asian kanssa. Sitä tuntee ja on tuntenut itsensä hyvin kummajaiseksi oikeastaan aina, koska henkilökohtaisesti en ole tuntenut ketään toista introverttia, etenkään sellaista, jolla on samanlainen ”aikakäsitys” ja tarve tavata ystäviä tai tuttuja (muiden mielestä) todella harvoin. Minusta on hienoa, että me introvertitkin nostamme päätämme ja saamme ääntämme kuuluville pikku hiljaa. Tuntuu, että aiempina vuosina ja vuosikymmeninä meitä pidettiin hieman outoina ja kummallisina, jos emme osallistuneet kaiken maailman rientoihin ja menoihin. Hienoa, että monimuotoisuus alkaa näyttäytyä tälläkin tavoin ja mekin saamme oman äänemme kuuluviin, vaikkapa tälläisilla erinomaisille blogeilla. Yt. 50+ mies

    • Kiitos kommentistasi! Introverttiutta on viime vuosina nostettu enemmän keskusteluun, mikä on todella tervetullutta. Se on avannut itsellenikin tapojani toimia ja ajatella, ja luonut ymmärrystä ja lisännyt hyväksyntää itseäni kohtaan.

      Aikakäsitykseen liittyen tuli mieleeni eräs juttu nuoruudesta. Monesti aloin kertoa asiaa sanoin ”tässä joku päivä luin/ajattelin/tein”, kunnes hetken mietittyäni hoksasin, että se ”joku päivä” saattoi olla vaikka vuosia sitten. Itse asiassa useimmiten tuo ”joku päivä” oli kaikkea muuta kuin kuvaava ilmaus, sillä tapahtumat olivat paljon pidemmän ajan takaa. Juttu on jäänyt mieleeni varmaan siksi, että se kirvoitti monet hyvät naurut.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s