Vähemmän valokuvia, enemmän läsnäoloa

Suhteeni valokuviin on ollut puntarointini kohteena jo pidemmän aikaa. Pohdintani tuloksena ajattelen, että valokuvista on minulle enemmän haittaa kuin hyötyä. Olen päästämässä niistä irti.

Kameran kanssa kulkemisesta on hyötynsä. Se auttaa näkemään tarkemmin, kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin, joita ei muuten välttämättä huomaisi. Kameran avulla voi myös nähdä yksityiskohtia, joita ei paljaalla silmällä erota tai joiden lähelle ei jostakin syystä fyysisesti pääse.

Toisaalta, kun olen liikkeellä valokuvatakseni, huomaan havainnointini pirstoutuvan. Kiinnitän huomiota yksityiskohtiin koko laajan ympäristön sijaan, keskityn kameran säätämiseen, valokuvan ottamiseen ja sen onnistumiseen. Käytän korostuneesti näköaistiani, sen sijaan että kokisin ympäristöni kaikin aistein.

Valokuva välineenä tallentaa kokemuksia myöhempää muistelua varten on minulle melko merkityksetön. Miksi?

Kuvaa ottaessani keskityn hetken tallentamiseen, en sen monipuoliseen kokemiseen. Keskityn katsomaan, en elämään. Sen vuoksi myös valokuvan myöhemmin herättämä muistikuva on yksiulotteinen, lähinnä näköaistiin perustuva. Jos unohtaisin kuvaushetken, valokuva ei palauttaisi siitä mieleeni yhtään sen enempää, kuin mitä siinä näen. Eli juuri sen, mitä koen katsoessani jonkun toisen ottamia valokuvia tilanteista, joissa en ole itse ollut.

Valokuvia ottaessani, niitä katsellessani ja karsiessani, olen huomannut todeksi sen, mistä tässä artikkelissa kerrotaan.

Muistan pitkänkin ajan takaa kokemuksia ja hetkiä, joita kamera ei tallentanut. Ne ovat mielessäni kokonaisvaltaisina muistoina, erilaisine aistimuksineen ja tunteineen. Valokuvia katsoessani näen lähinnä kauniita kuvia, joilla ei ole sen syvempää merkitystä.

Valokuvien arkistoinnissa on valtava työ, samoin digikuvien muokkaamisessa, jos sitä haluaa tehdä. Moni ajattelee laittavansa valokuvat albumeihin sitten joskus, sateisena päivänä, eläkkeellä. Järjestävänsä tietokoneelle ladatut lukemattomat kuvat omiin kansioihinsa, vuosiluvuilla ja tapahtumaotsakkeilla varustettuna. Kehittävänsä parhaista paperikuvat tai teettävänsä albumiksi…

Olen arkistoinut sekä albumiin että digitaalisesti aivan tarpeekseni. Albumini olen jo hävittänyt ja laittanut niistä talteen vain olennaisimmat kuvat. Digikuvien arkistoinnin jälkeen muokkaaminen ei enää jaksanut kiinnostaa. Nyt keskityn kuvien poistamiseen.

Parin viime kuukauden aikana olen katsellut valokuviani useamman kerran, tutkinut mitä ne minulle merkitsevät. Kuvia on riittänyt poistettavaksi satoja kerrallaan, vaikka en ole koskaan ollut erityisen innokas kuvaaja. Olen päättänyt luopua kamerastani.

Enemmän ei ole enemmän, valokuvissakaan.

Lähes kaikki valokuvaamisen hyödyt voi saada ilman kuvan ottamista. Maailman tutkimiseen ei tarvitse kameraa. Parhaiden hetkien muistamiseksi ei tarvitse ottaa valokuvaa.

Hidasta vauhtia. Kulje aistit avoinna. Tarkastele värejä ja muotoja. Kuuntele. Kiinnitä huomiota tuntemuksiisi. Millainen ilma on, miltä se tuntuu ja tuoksuu?

Katso tarkkaan, elä hetkessä, jätä valokuva ottamatta.

8 kommenttia artikkelissa “Vähemmän valokuvia, enemmän läsnäoloa

  1. Olipa hyvä kirjoitus! Kuvia tulee napsittua valtavasti kun kännykän kamera on aina ulottuvilla. Syksyllä olin matkoilla ja tein silloin tietoisen päätöksen, etten ota paljonkaan kuvia. Keskityin matkan ajan juuri siihen hetkeen ja olin todella tyytyväinen. Matkan jälkeen minua kuitenkin alkoi harmittaa päätökseni lähes täydellisestä kuvattomuudesta, sillä pelkäsin muistojen katoavan. Olen kuitenkin huomannut, että muistot eivät ole kadonneet minnekään ja muistan parhaiten juurikin tunnelmia ja hetkiä, joita ei muutenkaan olisi voinut tallentaa valokuvaan. Matkaseurallenikin oli varmasti paljon miellyttävämpää, että en pysähdellyt jatkuvasti kuvaamaan jotakin yksityiskohtaa, vaan keskityin kokemaan kaiken juuri sillä hetkellä.

    Itse olen kokemukseni perusteella päättänyt vähentää kuvaamistani huomattavasti, mutta kokonaan en siitä luovu 🙂

  2. Tämä on hyvä kirjoitus jos ajatellaan valokuvien ottamista ”muistin tueksi”, muistoiksi, tallentamaan tapahtunutta.
    Nyt pitää hiukan alustaa: isäni oli valokuvaaja. Hänellä oli toinenkin ammatti, mutta sielultaan hän oli valokuvataiteilija, jolla oli näyttelyitä ja joka teki kirjoja, joka tallensi kotikaupunkinsa muuttumista vuosikymmenten ajan. Isän kautta suhteeni valokuviin ja valokuvaukseen on kahtiajakautunut. On valokuvien ottaminen harrastuksena, ”taiteen tekeminen”. Sitten on ne muistoiksi tallentamiset tai Instassa esiteltävät. (Kaksi osastoa voi tosin mennä päällekkäin. Esim. isäni kuvat olivat samalla valokuvataidetta että tallentamista. Eivät tietysti kaikki! Monista oli taide kaukana!)

    Olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi jos ajattelen kuvaamista muistelua varten tai ”todisteeksi” jostakin tapahtumasta (onpa hieno sateenkaari, äkkiä kuva ja se instaan!).

    Sen sijaan en voi ajatella noin kun ajattelen vaikka niitä kaikkia kuvia joita isäni jälkeensä jätti, ja jotka lahjoitin kaupungin valokuva-arkistoon ja jotka suurella kiitollisuudella otettiin vastaan ja jotka nyt usean henkilön voimin skannataan talteen.Näen että niillä kuvilla on suuri arvo monessa mielessä.

    Äh, jatkaisin mieluusti mutta nyt on mentävä. Toivottavasti keskustelu jatkuu, palaan.

  3. Itse olen hyvin laiska kuvaamaan, oikeastaan ollut aina. Kuvaan vain kun näen jotain tosi kivaa, jotain mitä voisi näyttä muillekin tai ihastella itse myöhemmin. Mutta kuvan otan vasta siinä vaiheessa, kun olen itse ensin nauttinut asiasta ihan livenä, kuvan otolla ei siis kiirettä. Kaikkea en toki hitaudellani saa taltioitua, mutta ei se haittaa, se oma kokemus on tärkein.

    Matkalla otan toki enemmän kuvia kuin arjessa, mutta silloinkin ensin fiilistelen ja sitten vasta otan kuvan. En tykkää kokea mitään linssin kautta.

  4. Hyvää pohdintaa. Mä inhoan kun juhlissa monet koko ajan valokuvaa. Musta se pilaa tunnelman, tulee sellainen ”nyt poseerataan” fiilis sen sijaan että keskityttäisiin juhlaan ja muihin ihmisiin. Mulle riittää juhlissa max. muutama kuva ihmisistä, kaikilta lasten synttäreiltä ei taida olla vieraskuvia ollenkaan.. Arjen tilanteita on hauska kuvata kun on lapsia, mutta sitäkin teen n. kerran kuussa. Pääosin keskityn nauttimaan hetkestä ja esimerkiksi maisemakuvia tai luontokuvia meillä ei käytännössä oteta. Mä kans tykkään että elämykset on kivempia kaikilla aisteilla kuin vain kameran linssin läpi.

  5. Sain juuri jokin aika sitten päätökseen valokuva-urakkani. Olin poistanut kaikki paperikuvat kansioista ja laitoin ne takaisin uudelleen – kuulostaa järjettömältä, mutta tykkään tällaisesta hommasta… Tarkoitukseni oli poistaa turhat kuvat ja säilyttää vain oikeasti kivat. Mulle kuvat on tärkeitä ja ne nimenomaan tuo niitä muistoja ja tunnelmia ihanasti mieleeni. Mutta kyllä sitä poistettavaakin oli. Poistin esimerkiksi samankaltaisia kuvia, jätin siis vain jokusen, joista ne muistot kyllä ihan riittävästi tulee mieleen. Poistin kuvia, joista tuli ikäviä muistoja, esimerkiksi ihmisistä, joiden kanssa en enää ole tekemisissä tms. Kaikenkaikkiaan poistoon lähti tuhatmäärin kuvia, joskin niitä kyllä myös jäi kansioihin takaisin vielä sitäkin enemmän. Nyt olen tyytyväinen tilanteeseen niiden osalta.

    Edessä olisi kuitenkin vielä noin kymmenen vuoden ajalta kuvia, jotka ovat vain tietokoneella. En ole edes aloittanut vielä niiden teettämistä, koska olen koittanut pohtia, miten homman hoidan. En mitenkään pysty rahallisestikaan teettämään kaikkia yhdellä kertaa, saatikka etten koe siihen muutenkaan mitään tarvetta… Joten mietin asiaa vielä. Olen kuitenkin tehnyt jo suuren esityön digikuvieni kanssa, sillä olen muutaman vuoden aikana käynyt ne läpi kaikkineen ja poistanut sieltäkin tuhansittain turhia kuvia pois. En yleensäkään tapaa tuosta vaan syytää kaikkia kuvia koneelle ja jättää sinne sikin sokin, vaan mulla on jo digikuvauksen alusta alkaen ollut selkeät kansiot joka kuukaudelle ja olen aika ajoin poistanut turhat muutenkin.

    Huomasin noita paperikuvia lajitellessani, että kaikki kuvat ovat käytännössä lapsista, perheestä – yleensä ottaen ihmisistä tai lemmikkieläimistä, sekä tapahtumista, joissa on vaikkapa sukulaisia. Jos mukana olikin jokunen kuva vaikka puista ja kukkasista, en kokenut tarpeelliseksi säilyttää niitä ja laittaa kansioon. Tätä olenkin pohtinut kovasti, kun mietin mitä kaikkia kuvia jatkossa paperisiksi teettäisin… Sinänsä tykkään kuvailla luontoa, maisemia, lehtiä, puita,peltoja, järveä, ja niitä kuvat nykyään lähinnä onkin… mutta ne kuvat ei suoraan sanottuna näytä paperisina juuri miltään. Olenkin tässä kenties päätymässä ajatukseen, että teetän vain niitä ihmis/eläin-kuvia, joista saan mieleeni muistoja, ja jätän luontokuvat koneelle ja käytän niitä sitten vaikka blogin kuvituksena. Hyvistä luontokuvista voisi myös ehkä teettää vaikka kirjan, niissä kuvat pääsee paljon paremmin oikeuksiinsa kuin postikortin kokoisena jossain kansion uumenissa.

    Mulle siis kuvat on tärkeitä. Jos talo palaisi, valokuvat olisi ehdottomasti mun ensimmäinen pelastamisen kohde ihmisten ja eläinten jälkeen. Olen kuitenkin huomannut, että kuvaaminen on aika paljon vähentynyt vuosien mittaan… lapset on kasvaneet eikä enää halua olla kuvaamisen kohteina. En myöskään enää nykyään raahaa kameraa mukaan juuri minnekään, lähinnä käyskentelen joskus tuossa lähipelloilla jos tekee mieli kuvata… Järjestelmäkamera on kamalan iso mötikkä mukana kannettavaksi, useammin otankin sitten kouraani pokkarin. Kännykän kameraa käytän tosi harvoin, ne kuvat ei ole mistään kotoisin laadultaan, mutta puhelimessa onkin sitten kuvilla enemmän tunne- kuin laatuarvoa, siellä on esimerkiksi lapsenlapsesta ihania otoksia ja videonpätkiä, niitä katselen aina välillä kun ikävä yllättää.

  6. Kiitos teille kaikille kommenteistanne!

    Laura: Kiitos kun jaoit ajatuksesi!

    Katiaviron: Toit esiin hyvän näkökulman. Kirjoittaessani ajattelin nimenomaan näitä tavallisen talliaisen tietokoneen kovalevyn (tai puhelimen muistin) täyttäviä valokuvia ja nykyisin niin yleistä tapaa kokea elämä linssin läpi, keräten juuri näitä ”todisteita” muille siitä mitä on tullut tehtyä, missä käytyä ja mitä syötyä… Historioitsijathan ovat esittäneet huolensa siitä, että digiaika ei jätä samalla tavalla ”todistusaineistoa” jälkipolville, kuin aiemmin paperikirjeet ja paperiset valokuvat. Suuri osa digimuodossa olevasta ajankuvasta ei päädy paperille, joka säilyisi jälkipolvien ihmeteltäväksi.

    Minulla on vähän samanlainen suhde valokuvaan kuin sinulla. Minun isäni kuvasi paljon harrastuksekseen, keskittyen luontokuviin. Arvostan hyvin otettuja valokuvia ja valokuvataiteilijoita. Toisaalta juuri siksi minun on vaikea sietää huonoja valokuvia. (En myöskään tiedä juuri mitään tylsempää kuin katsoa ihmisten matkakuvia. Usein ihmiset eivät ymmärrä, että jos on ollut paikalla, kuvat näkee eri tavalla kuin toinen, joka ei siellä ollut. Toiseksi, kiinnostavan valokuvan ottaminen vaatii taitoa ja silmää.)

    Valokuvataide on minulle yksi rakkaimmista taidemuodoista. Pidän muuten erityisesti juuri tuollaisista kuvista, joita isäsikin otti. On kiinnostavaa nähdä, miten kaupunkikuva on ajan saatossa muuttunut. Juuri muutama viikko sitten kävimme katsomassa valokuvanäyttelyä, jossa oli otettu kuvia samoista paikoista eri aikakausina. Käyn mielelläni valokuvanäyttelyissä, mutta aivan liian usein menee myös ohi kiinnostavia näyttelyitä.

    Kata: Samaa mieltä juhlakuvaamisesta. Kaikkein eniten inhoan hautajaiskuvia, en mitenkään voi käsittää niiden pointtia. Viime aikoina on puhuttu siitäkin, että häissä kuvaaminen on lähtenyt käsistä niin, että morsian ja sulhanen eivät näe toisiaan morsiamen tullessa alttarille, kun käytävä on tukossa valokuvia ottavista juhlavieraista. Valokuvia ottavista ihmisistä on riesaa monessa muussakin tilanteessa nykyisin.

    Heli: Kovin tutulta kuulostaa, minäkin olen tuota valokuvien uudelleenjärjestelyä aikoinaan tehnyt. Helpottaa valtavasti, jos on jo digikuvauksen alusta asti saanut aikaan toimivan arkistointijärjestelmän. Tuhansien kuvien järjestäminen jälkikäteen on kova homma. Tuo onkin monen mietteissä, että miten siitä suuresta digikuvamäärästä saisi paperille tärkeimmät ja miten ne valitsee. Jos ennen oli vaikeuksia saada paperikuvia laitetuiksi kansioon, niin nykyään on sitten toisenlaiset murheet. 🙂

  7. Tuo oli hieno ja puhutteleva artikkeli, jotain tuollaista olen itsekin ajatellut ja puit sen sanoiksi todella hyvin. Olen jotenkin ollut kaksijakoinen kuvauksen suhteen: olen halunnut kuvata muistoja mutta minua on harmittanut se touhu kameran kanssa matkoilla, olen kokenut sen häiritsevänä, ei mahdu laukkuun, eihän putoa ja mene rikki, varastaako joku, mitä tapahtui sinä aikana kun touhusin kameran takana jne. Joitain matkoja olen tehnyt ilman kameraa – ja kas, elämä on jatkunut ilman kuvia, muistoja on silti ollut.

    Tosin joitain vanhoja kuvia paperikuva-ajalta katson mielelläni vieläkin. Niitä on sopivan vähän, mukava nähdä vanhentuneet ihmiset nuorina, ihmisillä ei ole täydellisiä ilmeitä, joltain puuttuu pää mutta asu olikin mukava nähdä, jotenkin nostalgista katsella niitä. Koen, että valokuvat nykyisellään ovat kokeneet inflaation, kuvia on tuhatmäärin, samasta tilanteesta kymmenen eikä koskaan aikaa valita niistä sitä parasta ja tuhota muita, iso seremonia jossain tilanteessa kun jokainen porukasta haluaa kuvan omalle kännykälleen tai kameralleen, sitten niitä esitellään pieneltä näytöltä ja yritetään saada selvää jne.

    Hyvääkin tästä on seurannut. Itse en enää vaivaudu jos kuvataan koska sillä ei ole mitään väliä miltä näytän niissä kuvissa – ei kukaan todennäköisesti jaksa katsella niitä kaikkia tuhansia kuvia ja ehkä vieraitakin naamoja. Voin hymyillä vapautuneesti kun joku muu kuvaa, suon sen kuvaamisen ilon muille, ei se minua haittaa. Mutta itse haluan vähentää kuvaamista tavallasi.

    • Kiitos kommentistasi, Tiina! Kameran kuljettamisesta mukana matkoilla on tosiaan harminsa. Itse jaksoin nykyisen kamerani ottaa mukaan yhden kerran, seuraavan kerran se ei enää reissuun mahtunutkaan. Oli monella tavalla kevyempi reissu ilman sitä.

      Vanhoissa paperikuvissa on tosiaan se hyvä puoli, että niiden määrä on edes jossakin kohtuudessa nykyiseen digikuvapaljouteen verrattuna. Valokuvat ovat todellakin kokeneet inflaation. Hauska juttu tuo vapautumisen löytyminen valokuvassa olemiseen. 🙂 Minä kun olen todella taitava näyttämään urpolta valokuvissa, niin ehkä pitäisi vain rennosti ottaa vapaus siihen. 😀

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s