Tv-vinkkinä Dokumenttiprojekti onnellisuuden etsinnästä

Katsoin eilen Yle Areenasta Wille Hyvösen ohjaaman dokumentin Onnelliset. Siinä Wille hakee apua kolmelta eri elämäntaitovalmentajalta saavuttaakseen jälleen onnellisuuden, jonka hän äkillisesti kadotti.

Elokuva onnistui mainiosti siinä, mitä elokuvilta kaipaan: herättämään ajatuksia.

Mielestäni elokuva kuvaa osuvasti tätä aikaa. Aikaa, jolloin taikasanat lähes mihin tahansa ovat ”super” ja ”pika”.

Moni tavoittelee terveyden sijaan superterveyttä, suosimalla ruokavaliossaan erityisiä superruokia. Osalle mikä tahansa liikunta ei enää riitä (vaikka lähtötaso olisi sohvaperuna), vaan on tavoiteltava maratonia, triathlonin täysmatkaa tai menestystä fitnesslajeissa.

Yhteiskunnallisesti huolestuttavimpana pidän kuitenkin ilmiötä, että osa ihmisistä on saanut päähänsä, että tulisi olla koko ajan onnellinen. Eikä tietenkään tyynesti, arkisesti onnellinen, vaan euforisen näkyvästi onnellinen, jolloin koko elämä kaikkine osa-alueineen olisi täydellisen hyvin.

Onnellisuusjahti-ilmiössä minua huolestuttaa sen harhaisuus ja vaikutukset ympäröiviin ihmisiin. Elämä ei ole jatkuvaa kuplivaa onnellisuutta. On normaalia ja elämään kuuluvaa tuntea kaikenlaisia tunteita. Pakkopositiivisuus ja onnellisuus vaikka väkisin tuskin ovat pidemmän päälle aivan harmittomia lähestymistapoja elämään.

Sosiaalisella medialla lienee suuri vaikutus ilmiön synnyssä. Kaikkihan pitävät iloisista ja positiivisista ihmisistä, joten positiivisia ilmiöitä pyritään korostamaan ja negatiivisia häivyttämään. Kun katselee muiden päivityksiä heidän täydelliseltä näyttävästä elämästään, moni alkaa verrata omaa elämäänsä tuohon kuvitelmaan. Ja miettiä, onko oma koti, itse tai puoliso riittävän hyvä, vai pitäisikö olla jotakin parempaa.

Ja oli kyse sitten mistä tahansa, se tulisi saavuttaa nopeasti. Silloinkin, kun se ei ole mahdollista.

Liian usein saa nykyään lukea, miten parisuhteita tai perheitä on rikottu sen tapaisilla sanoilla kuin ”et tee minua onnelliseksi” tai ”minulla on kaikki, mutta en ole onnellinen”. Se tekee surulliseksi.

Meidän on löydettävä onni itsestämme, sitä ei kukaan toinen voi meille antaa. On kohtuutonta odottaa, että toinen ihminen tekisi meidät onnelliseksi.

Olen löytänyt elämääni tyyntä onnellisuutta, joka säilyy usein pohjavireenä myös huonoina päivinä. Se löytyi pidemmän ajan kuluessa, kun opin hyväksymään itseni erilaisine tunteineni ja ajatuksineni. Kun opin kohtelemaan itseäni ja sen myötä myös muita lempeämmin. Kun lakkasin asettamasta tavoitteita ja odottamasta elämältä jotakin, mitä minulla ei juuri nyt ole. Kaikkein tärkeintä on ollut hyväksyä elämä sellaisena kuin se on.

(Tässä kohtaa on sanottava, että kenenkään ei tule opetella hyväksymään esimerkiksi tilannetta, jossa toisen ihmisen toiminta uhkaa henkeä tai terveyttä. On erotettava toisistaan asiat, joihin on pyrittävä vaikuttamaan ja asiat, jotka ovat osa tavallista elämää ja joiden kanssa olisi viisainta oppia elämään voidakseen hyvin.)

Tällaisia ajatuksia minussa herätti Dokumenttiprojekti: Onnelliset. Suosittelen katsomaan. Olisi mukava kuulla, millaisia ajatuksia se teidän lukijoiden mieleen toi.

5 kommenttia artikkelissa “Tv-vinkkinä Dokumenttiprojekti onnellisuuden etsinnästä

  1. Aikomuksenani oli katsoa kyseinen dokumentti, mutta ensimmäiset 8,5 minuuttia riittivät… Jotenkin alkoi ahdistaa ajatus, että jos esim. suree jotakin asiaa, se on väärin, sillä aina pitäisi vaan olla iloinen (eli onnellinen?). Koin myös jonkinlaista myötähäpeää katsellessani ammatikseen onnellisuutta opettavien ihmisten autuaita hymyjä. Onnellisuudella on hyvä tehdä bisnestä, kun ihmiset ovat niin vieraantuneita elämän perusasioista.
    Ei kukaan ole koko ajan onnellinen, eikä kuulukaan olla. Jotenkin tulee mieleen sellainen jenkkimeininki, että ulospäin pitää aina näyttää, että kaikki on hyvin, ja että aina pitää pyrkiä johonkin, kohti suurempaa ja parempaa.
    Hyvä, jos joku moiselta onnellisuuskurssilta löytää onnen. Ehkä kuitenkin ihan perus asiat kuten yksinolon sietäminen, itseensä ja ajatuksiisa tutustuminen, luonnossa liikkuminen, ulkoilu, liikunta ja monipuolinen ravintokin voisivat olla tie siihen ”ikuiseen onneen”. Ja on ihan ok itkeä ja olla masentunutkin välillä. Sekin kuuluu elämään.

    • Kiitos kommentistasi! Dokumentti herätti monenlaisia ajatuksia, myös tuosta onnellisuusbisneksestä. Jo aikoinaan, kun alettiin jankuttaa positiivisesta ajattelusta, minua alkoi nyppiä. On tietenkin hyvä asia löytää elämästä valoisia puolia ja keskittyä hyvään, mutta kun joillekin positiivinen ajattelu tarkoittaa sitä, ettei elämässä saisi olla mitään ikäviä asioita, niin metsään menee niin että humahtaa. Kenenkään elämä nyt vaan ei ole sellaista, ettei siihen koskaan mitään ikäviä tai surullisia asioita liittyisi. Myös ikävämmät tunteet on tärkeää hyväksyä, sillä eivät ne mihinkään katoa, vaikka ne mielestään väkisin yrittäisikin pois sulkea. Kyllä ne joskus edestään löytää, kuten taisi dokumentin kaverillekin käydä.

      Listaamasi perusasiat olivat osuvia. Monelle suosittelisin etenkin yksinolon opettelemista, itseensä ja ajatuksiinsa tutustumista ja pyrkimystä hyväksyä todellisuus kaikenlaisine tunteineen sitä pakenematta. Pakeneminen on helppoa, mutta mitä tahansa sitten paetessaan tekeekin, ei se onnelliseksi tee. Hetken helpotuksen sillä voi saada, ei enempää.

  2. Katsoin eilen Yle Areenasta kyseisen dokumentin. Se oli tosiaan ajatuksia herättävä. Mielestäni päähenkilön ja isänsä suhde oli aito ja onnellinen. Isä antoi pojalleen omalla tavallaan avaimia aitoon onnellisuuteen. Pieniä ja yksinkertaisia asioita. Ne ovat tässä ja nyt. Ne on vaan huomattava ja oivallettava. Kaikenlaisia poppamiehiä häärii stressaantuneiden ihmisten ympärillä keräten suuria rahoja ja, ikävä kyllä, usein sekoittavat ”ohjeillaan” pienen ihmisen pään.

    • Kiitos kommentistasi! Pidin valtavasti päähenkilön isän levollisuudesta ja hiljaisesta viisaudesta.

      Eniten minua arveluttaa, miten näiden onnellisuuskonsulttien toiminta vaikuttaa ihmisiin, joilla on oikeita ja vaikeita ongelmia. On aika vaarallista, jos saa levitetyksi ihmisen pään sisällön levälleen kysymyksillään, ja ilmenee kipeitä ongelmia, joiden kanssa asiakas jätetään yksin, kun ei osata auttaa. Ajattelen, että heistä on apua lähinnä ihmisille, joilla ei ole todella vaikeita ongelmia, vaan esimerkiksi vaikeuksia tehdä päätöksiä elämänsä kaaoksessa.

  3. Löysin blogisi tänään, se on mielenkiintoinen, olen pohtinut samoja asioita itsekkin.

    Olen kovin rauhaton ja onneton ihminen, ja olen kyllästynyt siihen. Aloin juuri lukemaan Tunne lukkosi kirjaa, toivoin löytäväni sieltä eväitä itseni rakastamiseen. Pian tulikin vastaan ajatus, että jos annat tilaa tunteillesi, silloin sinulla on mahdollisuus kunnioittaa tarpeitasi, jotka tunteita herättävät, ja luoda hedelmällinen kasvualusta tarpeiden tyydyttämiselle. Näin voisi astella varovasti kohti tasaisempaa elämää ja antaa sen levitä ympärilleen. Minulla on tosiaan aiheessa kuin aiheessa kova kiire, mitenköhän malttaisin hidastaa tahtia, jotta voisin nauttia oivaltamisen ilosta.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s