Kohtaamisia

Keskustelun virittäminen on minulle vaikeaa. Ujostelen seurassa, aivan lähimpiä ihmisiä lukuun ottamatta. Mitä kevyemmät ja pinnallisemmat aiheet, sitä kankeammaksi itseni tunnen.

Mikään ei tyhjennä päätäni ajatuksista tehokkaammin kuin tarve kevyeen jutusteluun. En löydä kerrassaan mitään sanottavaa. Ironista sinänsä, sillä tavallisesti pääni ei hiljene hetkeksikään; joko seuraan ajatusvirtaa tai kuuntelen sisäistä jukeboksiani – myös yöllä kylkeä kääntäessäni.

Kulkiessani olen omissa ajatuksissani. Kiinnitän huomioni lintuihin, säähän ja muihin luonnon ilmentymiin. Ihmisiä kohtaan olen ujo ja vetäytyvä, lähestyn vain kun joku tarvitsee apua tai pudottaa vahingossa jotakin. Kerran aurinko paistoi paksun usvan takaa niin kauniisti, että onnen kohotessa pintaan toivotin itsellenikin yllätykseksi ventovieraalle puistossa hyvät huomenet.

Toisilla on taito lähestyä tuntematonta ihmistä. Avata itsensä kanssakulkijalle, kohdata vertaisenaan, ilman tyhjiä sanoja. Olla ihminen ihmiselle. Se on yksi hienoimpia lahjoja, joita olen saanut vastaanottaa.

Muutama kohtaaminen on jäänyt erityisen hyvin mieleeni.

Eräänä keväänä rantoja pitkin kävellessäni huomioni kiinnittyi pehmeäksi sulaneen jään reunalla kököttävään möykkyyn. Jäin ihmettelemään, mikä se voisi olla. Pian viereeni tuli vanhempi nainen, joka kertoi otuksen olevan piisami.

Nainen kertoi, että alueella oli piisameja jo hänen ollessaan pikkutyttö. Välillä ne olivat vuosiksi kadonneet, kunnes jälleen sinä keväänä palanneet. Hetken juteltuamme olin jatkamassa eteenpäin, ehdin muutaman askelen päähän, kun hän jälleen puhutteli minua. Oli tuulinen päivä, ja minun oli vaikea kuulla mitä hän sanoi. Pysähdyin odottamaan ja jatkoimme yhtä matkaa.

Kävellessämme nainen kertoi elämästään ja minä vuorollani omastani. Palan matkaa jaoimme yhdessä tätä elämää, kunnes tiemme erkanivat. Loppumatkan hymyilin vastaantulijoille. Askel oli kevyt ja aurinko paistoi. Olin kiitollinen ja liikuttunut lämmöstä, jota tuo vieras ihminen minua kohtaan osoitti.

Kerran olin tulossa kävelyltä, kun osuin mainostenjakajan kanssa yhtä aikaa hissiin. Hänellä oli avoin olemus ja lämmin katse. Koskaan ei ole ollut niin hyvä olla täysin vieraan ihmisen kanssa pienessä hississä. Hän avasi keskustelun englanniksi.

Lyhyen hissimatkan aikana mies jakoi palan elämästään. Hänestä huomasi, ettei elämä ollut helppoa. Kiitin hiljaa mielessäni, että sain vieraalla kielellä välitetyksi hänelle myötätuntoni. Yhä vuosien jälkeen mietin, löysikö hän paikkansa kulttuuristamme.

Erästä kohtaamista yritin välttää. Olin kävelemässä pimeällä konsertista kotiin. Näin jo kaukaa, miten nuori nainen vaihtoi reittiä, jottei joutuisi kohtaamaan humalaista miestä, joka yritti pysäyttää hänet. Olin lähes kotiovella, joten toivoin, ettei hän tulisi minun puolelleni katua. Mies huusi perääni, ja kun en reagoinut, tuli tien yli luokseni. Hän oli ärtynyt.

Kävelin eteenpäin, toivoen hänen luovuttavan, kunnes huomasin hänen vain ärtyvän siitä lisää. Pysähdyin kuuntelemaan mitä asiaa hänellä oli.

Miehen ärtymys alkoi laskea, kun hän huomasi minun kuuntelevan. Hänellä oli tapaaminen ystäviensä kanssa ravintolassa, jonka sijaintia hän ei tiennyt. Neuvoin reitin kävelymatkan päässä olevaan ravintolaan. Mies pahoitteli, että häiritsi ja yritti alkaa kertoa jotakin. Hän sanoi muutaman sanan, pahoitteli, painoi päänsä, huokaisi, ja aloitti alusta. Rohkaisin häntä kertomaan ajatuksensa.

Mies kertoi vapautuneensa vankilasta pari päivää aiemmin. Hän kertoi pitkästä tuomiostaan ja sen syystä, vakuutti ettei ollut tehnyt mitään todella pahaa. Hän kertoi missä asui, miten hän odotti tapaavansa lapsensa seuraavalla viikolla. Hän kertoi kohtaamisestaan naapurinsa kanssa, jolle oli selvinnyt millainen mies hänen seinänsä taakse oli muuttanut.

Mies oli elämässään käännekohdassa ja kaipasi kuuntelijaa. Osoitin hänelle myötätuntoa ja toivotin täydestä sydämestäni kaikkea hyvää. Mietin usein, miten hänen elämänsä lähti sujumaan.

Toisen ihmisen aito kohtaaminen on minulle yksi elämän kauneimmista asioista. Ne hetket, kun kaksi ihmistä todella näkevät toisensa ja ovat toisilleen läsnä. Kulkevat hetken yhteistä matkaa.

Kun saa kohdata ihmisen ihmisenä, eikä erilaisten lokerointien kautta, huomaa, että emme ole lopulta kovinkaan erilaisia.

4 kommenttia artikkelissa “Kohtaamisia

  1. Koen usein samaa. Joskus tekisi mieli kommentoida ja jutella vastaantulijoille, mutta en koskaan tee aloitetta. Olen koettanut kiinnittää siihen huomiota, että uusia ihmisiä tavatessa tekisin kättelyaloitteen ensimmäisenä. Tai halausaloitteen tutumpien kohdalla. Yleensä tilanne on niin jännä ja menee ilman ajatuksia, joten en tiedä olenko onnistunut.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s