Toimitko museona toisten antamille tavaroille?

Osa ihmisistä pahastuu, jos heidän antamistaan tavaroista luopuu. Oletan, että kyse on omanarvontunteen ja identiteetin kytkemisestä yhteen annetun lahjan kanssa: ajatuksesta, että lahjasta luopuminen osoittaa arvostuksen puutetta lahjan antajaa kohtaan.

Itse koen, että tavaralla ja sen antajan arvostamisella ei ole mitään yhteyttä keskenään. Ne ovat toisistaan täysin irrallisia asioita.

Ajattelen, että jos joku asettaa odotuksia sille, miten minun tulisi häneltä saatujen tavaroiden suhteen toimia, hän puuttuu elämääni ilman oikeutta toimia niin. Näen asian yksiselitteisesti niin, että kun tavara vaihtaa omistajaa, uusi omistaja saa täyden oikeuden tehdä tavaralla mitä haluaa. Hän ei ole tilivelvollinen kenellekään.

Mielestäni antamisen tulisi olla pyyteetöntä. On ymmärrettävää tuntea hyvää mieltä lahjoittamisesta tai lahjan antamisesta. Mutta jos odottaa lahjan saajalta jotakin vastikkeeksi, on nähdäkseni kyse lahjonnasta. Tässä on pähkinänkuoressa se, minkä vuoksi en pidä lahjojen saamisesta. Vain harvoin lahja on annettu antamisen ilosta, ilman ajatuksia saavuttaa lahjan avulla jotakin.

Jos antaa toiselle jotakin, odottaen hänen säilyttävän tavaraa puolestaan, olisi parempi jättää tavara kokonaan antamatta. Jos annettavaan tavaraan on niin vahva tunneside, ettei kykene luopumaan kaikista oikeuksistaan sen suhteen, sitä ei tulisi antaa ollenkaan. On liikaa vaadittu, että lahjan saaja kokisi tavaran merkitykselliseksi, vain koska se on sitä lahjan antajalle.

Moni säästää lapsiaan tai lapsenlapsiaan varten tavaroita, jotka kokee merkityksellisiksi, ajatellen miten mukavaa niitä on antaa lahjaksi esimerkiksi nuoren muuttaessa lapsuudenkodista omaan asuntoon. Ajatus on hyvä, jos tietää nuoren arvostavan lahjaa. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että nuorella on oikeus tehdä omasta kodistaan sellainen kuin hän itse haluaa. Hänen kotinsa ei ole lahjoittajan kodin jatke. Voi olla, että lahjan antajan vuosikausia hellimä ajatus ihanasta lahjasta, on sen saajalle jotakin aivan muuta.

Oma lukunsa ovat perinnöt. Törmäsin netissä iäkkäiden ihmisten keskusteluun siitä, tulisiko oma koti tyhjentää liioista tavaroista ennen kuolemaa, vai jättää kaikki perillisten hoidettavaksi. Keskustelussa moni koki huolta siitä, ettei jälkikasvu arvostaisi heiltä jäänyttä omaisuutta, esimerkiksi vuosikymmenten aikana kerättyä kirjakokoelmaa.

Hankimme tavaroita omista henkilökohtaisista lähtökohdistamme käsin. Valitsemme ympärillemme tavaroita joista me pidämme, ja joilla on meille jokin merkitys. Tavaramme ovat meitä itseämme varten, ja on olennaista, että me itse saamme niistä iloa. Emme voi velvoittaa ketään toista arvostamaan meille tärkeitä tavaroita.

Se mikä on merkityksellistä meille, ei välttämättä merkitse mitään jollekin toiselle – ja se on vain hyväksyttävä. On turha tuntea katkeruutta, jos muut ihmiset eivät arvosta samoja asioita kuin me itse.

Kun kuolemme, emme saa mitään mukaamme. Jokaisella ihmisellä on oma elämänsä ja omat tavaransa. On erikoinen ajatus odottaa toisten säilyttävän tavaroitamme, kun meitä ei enää ole. Mitä me niillä silloin enää teemme? Miksi kenenkään tulisi niitä meidän mieliksemme säilyttää?

Meillä ei ole velvollisuutta arvostaa tai säilyttää menneiden sukupolvien tai kenenkään muunkaan antamia tai heiltä jääneitä tavaroita. Eikä meillä ole oikeutta odottaa sellaista muilta.

Elämä on liian lyhyt, että meidän kannattaisi kantaa tunnekuormaa siitä, miten muut ihmiset suhtautuvat meiltä saamiinsa, tai meiltä jonakin päivänä jääviin, tavaroihin. Sama toimii myös toisinpäin. On turha kantaa syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa siitä, jos jollekin toiselle merkitykselliset tavarat eivät ole sitä meille.

Tavarat ovat tavaroita, ihmiset ihmisiä. On suotavaa osoittaa ihmisille arvostusta ja rakkautta kytkemättä sitä tavaroihin tai rahaan. Tunteiden välittämiseksi ei tarvita lahjojen antamista tai tavaroita, useimmiten ne eivät edes toimi tarkoitetulla tavalla. Väärin perustein annettu lahja voi tuntua pahimmillaan rakkauden, arvostuksen ja kiitollisuuden kiristämiseltä, mikä on kaikkea muuta kuin kaunista.

Minimalistit (The Minimalists) Joshua Fields Millburn ja Ryan Nicodemus toteavat podcastiensa lopuksi jotakin, mitä kannattaa miettiä pidempäänkin:

”Rakasta ihmisiä ja käytä tavaroita, sillä päinvastainen ei koskaan toimi.”

5 kommenttia artikkelissa “Toimitko museona toisten antamille tavaroille?

  1. Kiitos kirjoituksestasi. Yksilötasolla voi varmasti, etenkin nykyisessä länsimaisessa yltäkylläisyydessä, ajatella kuten kuvasit, ja kunnioitan sitä, että mielipiteesi asiasta on selkeä. Kuitenkin esimerkiksi sosiologiaan, historiaan, etnologiaan tai folkloristiikkaan liittyvät kysymyksenasettelut ovat minusta tähän aiheeseen liittyen niin kiinnostavia, etten itse osaisi vetää mutkia ihan noin suoriksi. Lahjaan liittyy käytännössä todella paljon erilaisia merkityksiä. Esität, ettei niistä tarvitsisi välittää, mutta itse uskoisin, että ihmiskunta katoaa maapallolta ennen kuin tämä lahjaan liittyvä problematiikka häviää. 🙂 (Marcel Maussin teos ”Lahja” on tietysti alan klassikko, jossa näitä lahjan moninaisia ulottuvuuksia käsitellään, lähinnä arkaaisiin vaihdantatalouksiin liittyen.)

  2. Minusta nykyään tuntuu että toiselle ihmiselle lahjan antaminen on matka minulle lahjan antajalle. Pieneksi tai pitemmäksi hetkeksi voin miettiä mistä lahjan saaja voisi tykätä. Itse koetan opetella tuota että lahja on kiva ehkä yhden päivän tai pitempään ja muistuttaa että minusta välitetään,mutta minä voin luopua siittä ja laittaa hyvän kiertämään esim kirppikset arpajaisvoitto.
    Voisihan olla esim kirppis hetki teemalla lahjanvaihto. Eli kaikki tavarat on lahjaksi joskus saatu.
    oleelista että tarve tavaralle
    minä sain äidin vanhemmat vielä elävät astiaston joka ollut paraati. Laitoin omat tuiki tavalliset astiat kirppikselle ja otin nämä paraati jokapäiväseen käyttöön siis paraatipaikalle. Ehtona oli ettei niitä saa hävittää tai laittaa rahaksi.
    Vahemmat on asunut homehuussollissakin ja tavaraa on kulkeutunut heidän nykyiseenkin. Kyllä pitäisi olla jonkinlainen tavaranpolttolaitos jossa voisi muistot polttaa (jo siksikin ettei joudu kenenkään muun käsiin) Siinä olisi bisnestä. Tavaran tuhkaus

  3. Kyllä tässä pientä museona olemisen oloa on, kun olen ainoan suvunjatkajan roolissa. Säilytettävänä on mm . asiakirjoja alkaen 1830-luvulta, valokuvia ja kunniamerkkejä. Isommat ja merkityksettömämmät ”aarteet” olen jo laittanut eteenpäin, mutta jäljelläolevat jutut tuntuvat jotenkin minun velvollisuudeltani.

    Nyt kaikki mahtuu keskikokoiseen laatikkoon, jos ei oteta huomioon äitini luona olevia valokuvia yms. Ihan ok tila sinänsä, mutta mitä siitäkin tulisi jos joka sukupolven jälkeen jäisi esim. laatikollinen tavaraa muistoksi?

    Vanhat asiakirjat ovat sinänsä mielenkiintoisia tutkia, mutta poisheittämisen kynnys on aika iso vuosikymmenten säilyttämisen jälkeen.

  4. Kiitos teille kaikille kommenteistanne! Lisäisin vielä, että tekstilläni en halua ottaa kantaa siihen, miten ihmisten tulisi toimia. Yhtä oikeaa tapaa ei tietenkään ole, jokainen päättää itse. Voi olla hyvä kysyä myös muiden sukulaisten (jos heitä on) halua säilyttää suvun tavaroita tai papereita, ennen kuin menee niitä hävittämään. Moni kokee vanhan vaalimisen arvokkaana, minkä hyvin ymmärrän. Ajattelin tekstini rohkaisuksi heille, jotka kokevat asiat minun tavallani.

    Tarja Kapp: Mukava kuulla, että pidit. Ole hyvä. 🙂

    L: On selvää, että henkilökohtainen mielipiteeni aiheesta vetää mutkat suoriksi, on vahvasti yksilökeskeinen ja nykyisestä yltäkylläisyydestä lähtöisin. Lahjat todella ovat yksi monimutkaisimpia tavaramaailmaan liittyviä ilmiöitä. Kirjoitit, että ”itse uskoisin, että ihmiskunta katoaa maapallolta ennen kuin tämä lahjaan liittyvä problematiikka häviää”. Samaa mieltä. 🙂

    minna helanen: Tavaran tuhkaus, hauska idea. Voisi olla monelle terapeuttinen kokemus.

    jlk: Voin ymmärtää velvollisuudentunteesi. Kun tavaroita on säilytetty jo noin pitkään, ajatuskin ketjun rikkomisesta voi tuntua vaikealta.
    Tuli mieleeni äidilläni olevat vanhat valokuvat. Minä en tunne kuvien ihmisiä, ehkä saatan löytää kuvista äitini tai mummuni, muut ovat vieraita, joista en tiedä mitään. Kuvat voisivat yhtä hyvin olla kenen tahansa ihmisen kuvia, niillä ei ole minulle mitään erityistä merkitystä. Kokemukseni selittää osittain näkökulmaani asiaan. Juurensa paremmin tuntevien ihmisten kokemus tavaroiden, valokuvien tai papereiden säilyttämisestä voi olla aivan toinen.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s