Samalla viivalla

Minimalismista puhuttaessa yksi useimmin toistuvia kysymyksiä on, miten minimalismista innostumattoman tai sitä vastustavan kumppanin saisi mukaan.

Neljä minimalismin parissa vietettyä vuotta ovat osoittaneet, että ei-minimalistin mieli voi muuttua. Alun vastahakoisuus voi johtua epävarmuudesta ja pelosta, kun ei tiedä mistä oikeastaan on kyse ja mitä on tulossa.

Tein minimalismia tutuksi lukemalla kumppanilleni tekstejä aiheesta. Kerroin ajatuksistani ja tunteistani, selitin minkä vuoksi halusin yksinkertaistaa elämääni. Tavaroita vähennettyäni kerroin kokemuksistani ja jaoin iloni elämän keventymisestä. Pidin hänet ajan tasalla siitä, mitä mielessäni liikkui. Hän kuunteli minua kiinnostuneena, joskin hieman varautuneena.

Näiden vuosien aikana kumppanini suhtautuminen minimalismiin ja tavaran tarpeelliseen määrään on muuttunut huomattavasti.

Tänä päivänä olemme pitkälti samalla viivalla, vaikkei kumppanini itseään minimalistiksi koekaan.

Palataan hetkeksi aikaan, jolloin olin vasta löytänyt minimalismin.

Kumppanini ihmetteli haluani luopua tavaroista, hänen mielestään meillä ei ollut mitään turhaa. Hän ei nähnyt tavaroiden tuottamaa vaivaa. (Tavaroista huolehtiminen on pääosin minun tehtäväni.) Hän ihmetteli, mitä järkeä on luopua tavarasta, kun se kerran on hankittu ja siitä on maksettu rahaa.

Hän koki mistä tahansa luopumisen vaikeaksi. Hän epäili, että jos jostain luovumme, joudumme hankkimaan sen pian uudelleen. Kun kyseenalaistin erilaisten tavaroiden tarpeen, hän asettautui siilipuolustukseen. Hän ei nähnyt mitä minä näin: suurin osa tavaroistamme oli vain säilytyksessä, ei käytössä, ja enemmän haitaksi kuin hyödyksi.

Olen vasta hiljattain ymmärtänyt, että hän todella ajatteli meidän tarvitsevan kaiken omistamamme. Tässä valossa on hyvin ymmärrettävää, että luopuminen tuntui järjettömältä.

Tavarasta luopumista verrataan usein lihasten harjoittamiseen. Se tuntuu aluksi raskaalta, mutta helpottuu harjoituksen myötä.

Käytyäni läpi omat tavarani aloin kyseenalaistaa yhteisiä tavaroitamme. Kysyin jokaisesta tavarasta kumppanini mielipidettä, jotta hän voisi luottaa minuun ja tietäisi, etten luopuisi mistään ilman hänen suostumustaan. Hän koki tavaran vähentämisen ja siihen liittyvän miettimisen raskaaksi, mutta kuunteli järkeään ja perustelujani, ja uskalsi luopua, ikävistä tunteista huolimatta.

Aluksi kumppanini koki luopumisen rahan menettämisenä, mutta ymmärsi myöhemmin, ettei tarpeettomien tavaroiden säilöminen kaapeissa tuo takaisin niihin laitettua rahaa. Muutamien myyntikokemusten jälkeen päädyimme siihen, että on yksinkertaisinta ja kevyintä vain lahjoittaa tarpeettomat tavarat, arvokkaammatkin, hyväntekeväisyyteen.

Ajan myötä luopumislihas vahvistui. Kumppanini huomasi, että elämä sujui hyvin ilman tavaroita, joista olimme luopuneet. Koti siistiytyi ja avartui, kotityöt vähenivät, arki yksinkertaistui – ja minusta tuli iloisempaa ja mukavampaa seuraa. Kun emme kaivanneet yhtäkään tavaraa takaisin, kumppanini rohkaistui luottamaan arviointikykyymme sen suhteen mitä todella tarvitsemme ja mistä voimme huoletta luopua.

Kun nykyään luen kumppanilleni minimalismiin liittyviä tekstejä, hän kuuntelee ja keskustelee kanssani. Aiemmasta varautuneisuudesta ei näy jälkeäkään. Kysyessäni jonkin tavaran tarpeellisuudesta, hän suhtautuu luontevasti kuin mihin tahansa tavalliseen asiaan. Kun kaipaan mielipidettä, hän kuuntelee ajatuksiani ja tukee minua päätöksissäni.

Ajattelen, että yksi merkittävä syy nykyiseen tilanteeseen on luottamus. Olen ollut luottamuksen arvoinen. Kumppanini on huomannut käytännössä, että asiat joita halusin minimalismin avulla saavuttaa, todella olivat saavutettavissa. Tiesin mitä olin tekemässä. Luovuimme paljosta, mutta emme menettäneet mitään. Sen sijaan saimme tilalle jotakin paljon parempaa.

Näiden vuosien aikana olemme hitsautuneet yhä paremmaksi tiimiksi. Yhteiselomme on antoisampaa, kun tarpeettoman painolastin aiheuttama väsymys ja turhautuminen on poissa. Näemme toisemme paremmin, keskustelemme enemmän, olemme läsnä toisillemme.

Olen saanut oppia paljon ihmisestä rinnallani. Miten hienon ihmisen kanssa saankaan elämäni jakaa. Olen hänestä valtavan ylpeä.

Tuntuu todella hyvältä katsoa maailmaa rinnakkain.

5 kommenttia artikkelissa “Samalla viivalla

  1. Meilläkin avomies on sitä mieltä, että tilaa vain on liian vähän ja säilytysratkaisuja pitäisi parantaa ja lisätä. Hän on useimmiten oikeassa asiassa kuin asiassa, mutta tämä tavarouden vähentäminen on sellainen juttu, jossa uskon olevani oikeassa. Yhdyn loppulauseisiisi: älyttömän hienon ihmusen seurassa sitä saakin näitä maallisia pikkujuttujaan pohtia!

  2. Ja piti lisätä, että olen niin kiitollinen siitä että jatkat blogiasi edelleen. Saan siitä, sinulta, todella paljon inspiraatiota, iloa ja voimaa, omaan elämääni, omaan arkeeni. Kaikkea hyvää sinulle tulevaan kesään:)

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s