Läsnäolon lahja

Tunnen kaksi harvinaislaatuista ihmistä. Tavatessamme ensimmäistä kertaa en voinut olla huomaamatta heistä huokuvaa lämpöä ja levollista läsnäoloa.

On erityistä tavata ihminen, joka on läsnä itsessään ja hetkessä. Kuuntelee rauhassa, keskittyen ja keskeyttämättä, mitä hänelle sanotaan. Katsoo silmiin ja on kiinnostunut toisesta ihmisestä. Luo omalla läsnäolollaan ympärilleen lämpimän ja hyväksyvän ilmapiirin.

Tuntuu etuoikeutetulta saada olla ihmisen seurassa, joka on varannut aikaa ollakseen juuri minun kanssani. Ihmisen, jonka kanssa voi viettää tuntikausia, ilman että hän on vähääkään kiinnostunut puhelimestaan.

Tuntuu kuin kuvailisin sukupuuttoon kuolevaa lajia.

Suurin osa tuntemistani ihmisistä ei osaa olla läsnä. Parhaassa tapauksessa he näyttävät kuuntelevan, mutta paljastuvat myöhemmin olleen henkisesti jossakin muualla, kysymällä jotakin mistä jo kerroin. Heistä huomaa, miten he välillä katoavat tavoittamattomiin.

Osa ihmisistä vaikuttaa siltä, että elämältä katoaa sisältö, jos ei voi vähän väliä tarkistaa älypuhelimen ruutua. Seurassa ja läsnä oleva, lihaa ja verta oleva ihminen jää aina kakkoseksi älypuhelimen kutsulle. Ikään kuin mitään muuta tärkeämpää ja kiinnostavampaa ei maailmassa olisi.

On ihmisiä, joiden kanssa yhdessäolo käy nopeasti raskaaksi, koska he eivät osaa keskittyä. Heidän huomionsa hajoaa milloin mihinkin, he eivät kuuntele, keskeyttävät ja päättävät lauseita toisten puolesta. Kun heille kääntää hetkeksi selkänsä, he ovat jo ehtineet kaivaa puhelimen viihdykkeekseen.

Yksikään ihminen tuskin kuolinvuoteellaan miettii, että olisinpa ollut enemmän sosiaalisessa mediassa. Sen sijaan moni katuu, ettei pitänyt paremmin yhteyttä ystäviinsä ja viettänyt enemmän aikaa läheistensä kanssa.

Yhä useamman elämä näyttää olevan kuin koiranunta, mutta valveilla. Elämä koostuu toinen toistaan seuraavista, eri aistikanavien kautta kulkevista nopeista välähdyksistä, joista yksikään ei pääse pintatasoa syvemmälle. Täyttä huomiota ja keskittymistä ei anneta millekään eikä kenellekään. Ei puolisolle, ei lapsille, ei ystäville. Ei omille ajatuksille.

Ei osata olla läsnä muille. Ei osata olla läsnä edes omassa elämässä.

Monelle tyytyväisyys ja onnellisuus tuntuvat olevan vieraita asioita. Ei tiedetä miten ne saavutettaisiin, joten harotaan vähän joka suuntaan. Jotakin puuttuu, halutaan jotakin erilaista, jotakin vähän enemmän.

Elämä koostuu hetkistä, jotka meillä on onni syntymämme ja kuolemamme välillä saada kokea. Moni luovuttaa hetkensä vapaaehtoisesti pois. On niin kiire olla jossakin muualla.

Läsnäolon taito on arvokas lahja. Sekä ihmiselle itselleen että kaikille hänen ympärillään. Sitä kannattaa opetella, arvostaa ja vaalia.

8 kommenttia artikkelissa “Läsnäolon lahja

  1. Läsnäoloa täytyy näinä aikoina todella harjoitella ja tietoisesti vastustaa ruudun houkutusta.

    Älypuhelimeni mentyä rikki kaivoin kaapista vanhan älyttömän pertsa-Nokian, joka edelleen toimii nimenomaan puhelimena. Ensin ajattelin, että otan tämän varakäyttöön ennen kuin saan tuskaisesti päätettyä, että minkä puhelimen itselleni hankin. En pidä shoppailusta enkä varsinkaan puhelimen hankkimisesta. En pidä nykyisten älypuhelinten epäkäytännöllisestä koosta, josta seuraa usein hyvin surkea käytetävyys ihan puhelimena yhdellä kädellä näppäilystä puhumattakaan. En siis ole hankkinut uutta puhelinta. Taidan myös kallistua siihen, että ehkä en sellaista tarvitsekaan. Muistan, että tätä aihetta olet Tuulia sinäkin pohtinut useita kertoja.

    Yli kaksi kuukautta olen elänyt ihan vaan puhelimen kanssa. Sillä voi soittaa ja lähettää viestejä. Siinä on tarvittaessa myös herätyskello ja laskin. Valitettavasti siinä ei ole Whatsuppia eikä karttaohjelmaa. Näitä kahta välillä kaipaan. En kuitenkaan yhtään kaipaa pää kumarassa vietettyjä bussimatkoja tai puhelimen jatkuvaa tarkastamista. En ole kaivannut sähköpostia enkä varsinkaan Facebookia. Näitä ehdin selata sopivassa kohdin päivittäin kuitenkin. Mitään katastrofia ei ole tapahtunut puhelimeni vähäominaisuuksisuuden vuoksi.

    Vieroitusaika kenties on pitkä, mutta nykyään en edes halua mitään ylimääräistä laitetta viemään huomiotani tai aikaani, kun olen huomannut, kuinka paljon vapautuu aikaa rauhassa olemiseen, lukemiseen ja erityisesti muiden ihmisten kanssa läsnäolemiseen. Olen tuosta läsnäolosta ollut tarkka aiemminkin, mutta nyt se on entisestään korostunut, kun minulla ei ole enää mitään pakottavaa tarvetta vilkaista puhelinta edes nopeasti. Toisaalta huomaan vielä selkeämmin ympärilläni muiden ihmisten rauhattomuuden, sinkoilun, hiljaisuuden seurassa ja kumarassa istumisen/kävelemisen/seisomisen katse hohkavaan valoon liimattuna. Se tekee minut surulliseksi.

  2. Kyllä oli taas kerran hyvä kirjoitus. Iäkäs äitini – jolla siis ei tosiaankaan ole älypuhelinta, eikä siis kiikasta siitä- on juuri tuollainen, joka on aivan muissa maailmoissa kaiken aikaa. Hän on aina ollut kova murehtimaan mistä milloinkin. Jos vaikka istumme keittiössä kahvilla tai syömässä, hän kuuntelee koko ajan jotakin: kuuluuko pesästä enää palamisääniä, vai pitäisikö lisätä puita, rupeaako hellalla joku kohta kiehumaan, mikä tuo outo ääni on jne, jne. Tuo ei ole mitään vanhuuden vaivaa, vaan hän on ollut aina tuollainen. Samaten samalla, kun joku puhuu, hän pohtii aivan omiaan ja sitten vaan sanoa töksäyttää yht`äkkiä, mitä tuli mieleen. Vaikka hän onkin tietenkin rakas ihminen, niin kyllä ottaa niin kupoliin välillä, kun on niinkuin tuuleen huutaisi, kun yrittää jotakin sanoa.

  3. Edellinen tekstisi yhdistyi mielessäni tähän uudempaan. Mie luulen, että se tehokkuuden vaatimus ajaa meitä yhä kauemmaksi läsnäolosta. Siellä taustalla varmaan kummittelee jonkinlainen riittämättömyyden pelko. Pelko luultavasti saa alkunsa siitä, että vertaamme itseämme koko ajan muihin.
    Minimalismi on vapauttanut minua piirun verran tästä kehästä. Sieltä (täältä) somen maailmasta vertailukohtia löytyy. Niitä löytyy mainoksista ja tv- ohjelmista. Näiden karsiminen on tuonut hyviä juttuja mukanaan, mutta aina sitä siltikin välistä lähtee intoilemaan kaikenlaisen uuden kanssa ja taas haalii itselleen hömpötettävää eikä läsnäolo onnistu ja sitten vähän verrataan muihin ja pelätään, että jäädään jostain paitsi.

    Tällä kuviolla on ehkä jokin tarkoituksensa. Enää sitä ei jaksa ottaa niin vakavasti, lähinnä oma toiminta huvittaa, mutta se tuskin huvittaa vaikkapa lapsiani joiden ulottumattomissa olen vispatessani vähän joka sopassa. Onneksi olen introvertti, se palauttaa aina lopulta ruotuun.

    Kuitenkin ajattelen niin, että kaikelle on oma aikansa ja ihmiselämän varrelle mahtuu monta hetkeä. Siellä humputuksissakin on mukavaa kävästä hetki. Taito onkin huomata, että milloin kykenee asettautumaan läsnäolevaksi toiselle ja miten siihen olotilaan pääsee. Voisiko sitä vaikka yhdessä tietoisesti asettautua siihen hetkeen, kun kohdataan?
    Nämä voisi olla semmoisia ihmissuhde-, parisuhde-, vanhemmuustaitoja joista meille kaikille olisi hyötyä.

  4. Kiteytit hyvin, miksi haluan käyttää lääkkeitä kuten niin moni muukin keskittymishäiriöinen. Ei ole hyväksyttävää vaipua kuplaansa, näplätä jotakin vireystilansa ylläpitämiseksi, unohtaa sen mitä juuri kuunteli. Katsekontaktia on mahdoton pitää, kun toisen kasvoista tulee niin paljon pakkaa sekoittavaa infoa, ettei oma lauseenmuodostus onnistu ja toisen sanomisistakin menee silloin ohi. Tarkkaavuuden jakaminen on todella vaikeaa, joten kuunnellessaan innostuneena toisen asiaa on vaikeaa olla kommentoimatta ja täydentämättä, ja jos niin onnistuu olemaan tekemättä, karkaa ajatus tai tulee tehneeksi jonkun aivan asiaanliittymättömän oheistoiminnon. Kun pääsee kotiin, on aivan puhki kaikesta siitä yrittämisestä ja harmittaa ja hävettää, vaikka oikeasti oli jo riemuvoitto, että oli jollakin tapaa onnistunut pääsemään paikalle ja vieläpä suunnilleen sovittuun aikaan. Saadakseen ystäviä on vaan opeteltava näyttelemään parhaansa mukaan, jotta vaikuttaisi siltä, miltä kuuluu vaikuttaa. Samat oireet vaivaavat masentuneita, diabeetikkoja ja kilpirauhassairauksista kärsiviä. Kun jo yksistään keskittymishäiriöisiä aikuisia on se 1/20 väestöstä ja siihen lisätään nuo muut, niin ihmettelen, miten nuo toisten tulkitsemisen standardit eivät muutu tämän tietämyksen mukana. Sitten vielä päälle jauhetaan siitä, miten jokaisen kuuluisi saada olla oma itsensä. Läsnäolo ja erityisesti sen osoittaminen on niin arvossaan, että ilman sitä aito kiinnostus ja välittäminen eivät ole mitään.

    • Eipä sillä, kyllä itseänikin ottaa eniten hermoon juuri ihmiset, jotka ovat minun kaltaisiani ja älypuhelintensa käyttöä saisivat ihmiset vähän tarkemmin miettiä. Omassa elämässäni vaan on tullut tutuksi kuulla ”kun sinua ei kiinnostanut” ja ”et ollut sydämestäsi täysillä mukana”, ja näistä syistä sitten tapahtunut ihmissuhteissa etääntymistä. Kumpikaan lauseista ei siis pidä tippaakaan paikkaansa. Tästä kumpusi tarve kommentoida. Hieno kirjoitus, osoittaa kuinka tunteella me ihmiset mennään puolin ja toisin.🙂

    • Mä olen sitä mieltä, että älypuhelin lisää keskittymiskyvyttömyysoireita esimerkiksi ADHD ihmusillä siten, että ei tule luotua omia keinoja selviytymiseen arkipäivän kohtaamisista tai muista tarkkaavuutta ja läsnäoloa vaativista jutuista. Kannatta lukea esim. ”ADHD aikuisen selvitymisopas” vaikka ei olisikaan keskittymiskykyyn vaikuttaneita stressioireita kummempaa. Siinä hyvin kiteytyy esim. järjestelyyn liittyvät dilemmat. Sairauden taakse ei kannata kätkeytyy,eikä jättää itseään muuttamatta sen takia!

  5. Kiitos Tuulia tästä, kirjoitit tyhjentävästi sen, miltä minusta usein tuntuu. Muistan vielä ajan, jolloin tällaista ongelmaa ei ollut ja siitä ei ole kuin 15 vuotta taaksepäin tai ehkä vähemmänkin.

  6. Kiitos teille kaikille ajatuksia herättävistä kommenteistanne!

    Tiina: Hyvä huomio, läsnäoloa todella on tarpeen jo harjoitella. Tuskin koskaan ennen huomiostamme on kilpaillut yhtä monta asiaa yhtaikaa kuin nykyään. Tuo on niin tuttua, että kun ei itse ole kiinni puhelimessaan, näkee miten paljon hehkuvat ruudut ihmisten huomiota vievät. Minusta on noloa, miten joidenkin käytössä älypuhelimet saavat unohtamaan käytöstavat. Olin jokin aika sitten eräällä kurssilla. Vieruskaverini tarkisti vähän väliä Facebookia, puhelin avoimesti pöydällä. Kurssin ohjaaja oli alle parin metrin päässä. Olen varmaan vanhanaikainen, mutta koin tuon todella epäkunnioittavaksi. Monta kertaa vastaavissa tilanteissa mietin, että mitä jos nämä ihmiset vaan jäisivät kotiinsa tuijottamaan puhelintaan, miksi ollenkaan antaa muun elämän häiritä sitä ruudun tuijottamista.

    Aisa: Kovin tuttua. Tiedän hyvin miltä sinusta tuntuu.

    Aino: Mielenkiintoisia ajatuksia. Minun nähdäkseni tehokkuus nimenomaan vaatii läsnäoloa. On hyvin vaikeaa ellei mahdotonta olla tehokas, jos ei pysty olemaan läsnä siinä, mitä on tekemässä. Yksinkertaisemmat asiat voivat sujua automaatiolla ihan hyvin, mutta toisaalta niihinkin saa ajatuksissaan olemalla menemään aika paljon enemmän aikaa, kuin niihin keskittyen. Läsnäolo ihmissuhde-, parisuhde- ja vanhemmuustaitona – hyvä pointti.

    E: Jokainen saa olla oma itsensä. Sitä vaan ei voi välttää, että kaikki mitä toistemme seurassa teemme, on tavalla tai toisella viestintää. Mitä vähemmän toinen ihminen meistä ja mahdollisista vaikeuksistamme tietää, sitä enemmän pieleen hän saattaa käyttäytymistämme tulkita. Ikävä kuulla, että olet tullut väärinymmärretyksi. Usein avoimuus auttaa. Ihmiset ymmärtävät enemmän kuin uskommekaan, jos vain annamme heille siihen mahdollisuuden. Helppoa se ei välttämättä ole. Ymmärrän, että silmiin katsominen voi olla vaikeaa. Minulta se sujuu kuunnellessa ja jutellessa niitä näitä, mutta syvällisempiä keskustellessa, kun on minun vuoroni sanoa mitä ajattelen, saan ajatukseni parhaiten kasaan katsomalla muualle kuin ihmisten kasvoihin. Sillä kuten sanoit, ihmisten kasvoista välittyvä informaatio häiritsee, myös minun ajatteluani. Monelle kuunteleminen on helpompaa, kun käsillä on töitä, vaikkei mitään keskittymishäiriötä olisikaan. Aikoinaan opiskellessani moni kutoi kuunnellessaan, ja monella on tapana puhelimessa puhuessaan piirrellä jotakin, eikä se haittaa heidän keskittymistään, päinvastoin. Itse ymmärtäisin aika monenlaista oheistoimintaa, mutta puhelimen räpläämistä en.

    Jäin miettimään: Kiitos mielenkiintoisesta vinkistä! Laitan lukulistalle, koska aihe on kiinnostava ja varsin ajankohtainen. Minusta tuntuu, että älypuhelin on monelle keino sietää tylsyyttä, levottomuutta, ahdistusta, epävarmuutta, millaisia tunteita milloinkin… elämää. Se tarjoaa turruttavaa sisältöä, mihin kiinnittää huomiota, kun jokin muu keino olisi hyödyllisempi.

    Kama: Minäkin muistan tuon ajan. Sitä on välillä kovasti ikävä.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s