Omien ajatusten kuuntelemisesta

Jokainen meistä lienee joskus käynyt päänsisäistä neuvottelua siitä, jaksaisiko vai eikö jaksaisi, pitäisikö vai eikö pitäisi, milloin mitäkin.

”Olisi hyvä lähteä ulos liikkumaan, on niin kaunis ilmakin.”
”Olisi kai niin, mutta väsyttää, tekisin jotain muuta mieluummin, päätäkin särkee…”

Kuvatunlaisessa tilanteessa pääni sisäisen neuvottelun tulos oli menneinä vuosina usein sama. En jaksa. On parempi levätä. Lepo oli toistuvasti etusijalla hyvästä syystä. Olin aikoinaan kuluttanut voimani loppuun, ja minun oli ollut välttämätöntä oppia säästämään itseäni liialta kuormitukselta. Opin suojelemaan itseäni ja voimiani, lopulta liikaakin.

Olin vetänyt maton jalkojeni alta niin monta kertaa, etten enää luottanut kykyyni säädellä voimiani. Ajattelin, että kun valitsen levon, en voi valita väärin. Ajattelin levon virkistävän, mutta usein päivän kääntyessä iltaan huomasin, ettei näin ollut käynyt, vaan olin entistäkin nuutuneempi.

Eräänä päivänä ajattelin toimia toisin. Hartioitani särki, olin nukkunut huonosti ja siksi väsynyt, ulkona oli kaunis, mutta minun mieltymyksiini nähden liian kuuma, päivä. Oloni oli sen verran huono, että olin jo ajatellut vetäytyä päiväunille. Lähdin kuitenkin silloisen kumppanini kanssa ulos kävelemään.

Tulkintani tilanteesta oli ollut, että olen niin väsynyt, etten kykene muuhun kuin nukkumaan. Todellisuudessa jaksoin helposti kävellä puolitoista tuntia, kuumana päivänä. Kotiin palatessa oloni oli huomattavasti virkistynyt ja särkykin oli poissa.

Kokemukseni mukaan oman jaksamisensa rajat löytää helposti vasta silloin, kun ne on jo ylittänyt. Miten itseään ja omaa jaksamistaan osaisi tulkita oikein, jotta käyttäisi voimiaan optimaalisesti? Liika tai liian vähäinen kuormitus ei kumpikaan ole pidemmän päälle hyväksi. Miten löytäisi sopivan tasapainon?

Itsensä tuntemisesta on apua.

Minua olisi hyödyttänyt muistaa, että vaikka olen aina pitänyt hyötyliikunnasta, siis liikkumisesta jonkin konkreettisen syyn vuoksi, liikkumaan lähteminen vain liikunnan itsensä vuoksi on vaatinut jonkinlaisen henkisen kynnyksen ylittämistä. Jos vaihtoehtoina on ”liikunnan harrastaminen” tai kirjan lukeminen, minulle luonnollisinta on valita kirja. On siis hyvin ymmärrettävää, että väsyneenä tai alakuloisena kynnys lähteä liikkumaan kasvaa entisestään – vaikka se voisi olla paras mahdollinen valinta tehtäväksi.

Itseään ja ajatuksiaan kannattaa kuunnella, mutta kaikkea kuulemaansa ei kannata suoralta kädeltä uskoa. On hyvä esittää lisäkysymyksiä ja tunnistaa, mitkä ovat ne omat heikot kohdat, jotka aiheuttavat virhetulkintoja.

Ja olisihan elämä yksinkertaisempaa, jos kantaisimme mielessämme vain ja ainoastaan omia ajatuksiamme.

Jo ennen sitä päivää, jolloin päätin toimia totutusta poiketen, pieni ääni minussa oli jäänyt hiljaa miettimään, että liikkeelle lähteminen olisi ollut hyväksi. Päätettyäni jäädä lepäämään olin harvoin ollut aivan tyytyväinen päätökseeni.

Kenelle tuo pieni ääni oikeastaan kuului? Oliko se silloisen, kaikenlaista liikuntaa rakastavan kumppanini ääni? Vai oliko se kunnon ihmisen ääni, jolle kaunis ilma on selvä kehotus lähteä liikkeelle?

Vai olisiko jokin osa minua ymmärtänyt, että tulin valinneeksi itseäni ja omaa hyvinvointiani vastaan?

Itsensä kuunteleminen on tärkeää, muttei aina erityisen helppoa.

Mikä minut silloin sai kaikesta huolimatta lähtemään ulos? Ymmärsin, että entinen tapani toimia ei ole useinkaan auttanut. Ymmärsin myös, että kyse on pienestä päätöksestä, jonka voin helposti tarvittaessa perua – pääsenhän minä sieltä ulkoa pois, vaikka metrin päässä kotiovelta, jos todella haluan. Päätökseen ei siis sisältynyt minkäänlaista riskiä, ainoastaan vaatteiden vaihtamisen ja lähtemisen vaiva.

Kun elämä pidemmän aikaa toistuu samanlaisena, se alkaa helposti automatisoitua. Sama pätee myös ajatuksiin. Minulle en jaksa oli muuttunut lähes automaattiseksi, koska pitkään elämä oli ollut hyvin voimatonta. Oli ollut, muttei ollut enää, ei samalla tavalla. Oli todellisuutta, että olin usein väsynyt, mutta en ollut enää niin voimaton, kuin ajattelin olevani.

On hyvä huomata, että sama toimii myös toisinpäin. Uupumus, johtuu se sitten liiallisesta kuormituksesta työssä tai jollakin muulla elämän alueella, tulee usein vaivihkaa. Jos on aina jaksanut ja tehnyt, ajattelee helposti, sen enempää kyseenalaistamatta, että jaksaa samalla tavalla aina vaan.

Hyvinvointimme vuoksi on tärkeää, että kuuntelemme omia ajatuksiamme ja tunteitamme. Keskittyen ja lisäkysymyksiä esittäen, ei vain ohimennen ja toisella korvalla.

6 kommenttia artikkelissa “Omien ajatusten kuuntelemisesta

  1. Oih. Juuri näin. Siinä ne on sinun kirjoittamina sanoina minun ajatukset tältä vuodelta. Lepo on ykkösasia, mutta kappas kun ns. levätty päivä ei enää virkistäkään. Onko syynä oma olotila vai jostain opittu vetelehtimällä elämä menee hukkaan -ajatus? Milloin oikeasti lepo on ykkösasia, milloin sinnikkyys painaa menemään? Juuri tuo kirjoittamasi oman itsen, kehon ja mielen tunteminen ja kuulostelu on kyllä niin tärkeää, mut vitsivie kun se ei ole ihan helppoa. Oppia ikä kaikki, kai 🙂

  2. Minua on auttanut käsitteen ”lepo” uudelleenmäärittely. Monelle tulee levosta mieleen sohvalla köllöttely tai sängyssä makoilu ja esim. telkkarin tuijottelu. Kuitenkin silloin, kun väsyttää eikä jaksaisi tehdä mitään, keho todennäköisemmin kaipaa liikettä kuin paikallaan olemista vaakatasossa. Väsymys, kivut ja jumit liittyvät usein siihen, että veri ei ulotu kaikkiin kehon kolkkiin. Tällöin on syytä laittaa kengät jalkaan ja lähteä pihalle. Tai hypätä muutama kyykky-ylös-hyppy sisällä, jos ulos ei syystä tai toisesta pääse. Esim. juuri kävely tai mikä tahansa muu kevyt liike on ns. palauttavaa liikuntaa (eli lepoa), joka ei kuormita kehoa vaan päin vastoin auttaa korjaamaan vaurioita ja antaa lisää voimavaroja. Moni tekee liian raskasta treeniä kuormittavan työpäivän päälle, jolloin kehon stressitasot nousevat entisestään. Kävelylle lähteminen sen sijaan on aina hyvä idea ja kuten itsekin huomasit, sen jälkeen olo on varmasti energisempi.

  3. Kiitos kirjoituksestasi. 🙂 Ihan kuin olisin itse kirjoittanut. Löysin tämän blogisi vasta hiljattain ja olen mielelläni tätä lueskellut.

  4. Samoja ajatuksia usein päässäni liikkunut. Tosin lähtemisen ja kaiken muun aloittamisen vaikeuden syyksi paljastui juuri kilpirauhasen vajaatoiminta. Nyt tunnen myötätuntoa itseäni kohtaan, kun tuli pitkän aikaa itseä syyllistettyä saamattomuudesta. Tästä on varmasti suunta parempaan, uskon näin! Kiitos Tuulia virkistävän pohdiskelevista kirjoituksista!

  5. Hei. Itsekin olen vuosikausia taistellut todella suuren väsymyksen/voimattomuuden kanssa. Koska joskus on vaikea tietää, mitä tarvitsee, olen kehittänyt kokeen sen selvittämiseksi. Pakotan itseni siivoamaan tai liikkumaan n.15 minuuttia. Usein se innostaa ja sen jälkeen jatkan sitä, koska selvästi se silloin tekee hyvää. Joskus koko aika tuntuu pakottamiselta ja raskaalta. Silloin päätarpeeni lienee fyysinen lepo, jota pyrin sitten antamaan. Usein tämä selkeyttää itselleni tarpeen paremmin kuin ajattelu. On niin helppoa syyttää itseään laiskaksi tai toisaalta tottua lopulta olemaan tekemättä mitään. Kiitos, kun taas muistutit tärkeästä asiasta!

  6. Kiitos teille kaikille kommenteistanne!

    Kaisa: Oppia ikä kaikki. 🙂 Lepo on aliarvostettua. Moni tarvitsisi sitä enemmän kuin osaa itselleen antaa. Huomaan, että sana sinnikkyys on minulle nykyään pääosin negatiivinen. Niin suohon itseni sinnikkyydelläni sain.

    iituv: Olen aivan samaa mieltä. Levon käsite nähdään usein yksipuolisesti ”löhöilynä”. Itselläni on ollut oppimista siinä, että kovakaan fyysinen väsymys ei tarkoita sitä, että paikalleen jumahtaminen on ainoa ja paras vaihtoehto. Usein kävelylle lähteminen on viisainta. Sitäkin minun on pitänyt opetella, että jos väsymys on tullut itsensä ylirasittamisesta, ei kannata tarjota samaa lisää. 🙂 Toisin sanoen, jos on rasittanut itsensä aivotyöllä, ei kannata ajatella rentoutuvansa lukemalla, vaan tekemällä jotakin fyysistä vastapainoksi.

    Mia: Ole hyvä! 🙂 Ja mukavaa, että löysit tänne ja sait mieluisaa luettavaa.

    Tiina: Lähtemisen ja ryhtymisen vaikeus. Erittäin tuttua! Itsellänikin on kilpirauhasen vajaatoiminta, mutta jostain kumman syystä en koskaan tullut ajatelleeksi, että sillä voisi olla syynsä ajoittaiseen tolkuttomaan saamattomuuteen. Ehkä siksi, että minulla on ollut muitakin syitä, joista selityksen on voinut löytää. Kuulostaa todella hyvältä, että olet löytänyt myötätuntoa itseäsi kohtaan, se on tärkeää. Toivottavasti lääkitys alkaa auttaa ja annostus järjestyy mahdollisimman helposti kohdalleen, se voi olla konstikasta. Kaikkea hyvää sinulle jatkossa ja parempaa vointia!

    Laura: Aivan loistava idea! Itsekin olen ottanut tavaksi, kantapään kautta opittuani, että kokeilen ensin kävelylle lähtemistä. Jos se sujuu ja tuntuu mukavalta, kävelen sen aikaa kun sopivalta tuntuu. Jos ei tunnu hyvältä, sieltä pääsee pois. Myös siivoaminen ja oman asuinympäristön järjestely antaa usein energiaa, vaikka ajatuksissa kiertää, että tässä ollaan kovasti väsyneitä… Ajattelu voi johtaa harhaan, itseään on helppo huiputtaa. Tällainen testi on siksi hyvä keino.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s