Kuin kala vedessä

Tiedättekö ihmistyypin, joka on ihmisten joukossa luontevasti kuin kala vedessä? Minulle on selvinnyt vasta viime aikoina, että tällaisia ihmisiä todella on olemassa.

Elämäni on ollut huomattavasti aktiivisempaa sen jälkeen kun muutin asumaan itsekseni. Olen ollut liikkeellä, ihmisten joukossa, enemmän kuin koskaan ennen. Aivan kuin olisin kuoriutunut kotelostani, kohti ympäröivää maailmaa. Olen alkanut kiinnittää aiempaa enemmän huomiota ympärilläni oleviin ihmisiin.

Minne ikinä menenkin, olen aina ajoissa – yleensä aivan liian ajoissa. Olen siis tottunut odottelemaan. Odotellessa on hyvää aikaa tarkkailla mitä ympärillä tapahtuu.

Usein lähellä on muitakin odottajia. Suurin osa tuijottaa puhelintaan. On muuten erikoinen tunne olla ihmisjoukossa, katsella ympärilleen kohtaamatta kenenkään katsetta, koska jokainen tuijottaa itsekseen omaa puhelintaan. Yksin tai seuralaisen kanssa. Näky on ajatuksia herättävä.

Käyn usein elokuvissa. Elokuvan alkamista odotellessa nautin siitä, että voin vain olla kaikessa rauhassa ja katsella ympärilleni. Niskavaivoja hankkivan enemmistön joukossa on yleensä muutama muukin samalla tavalla aikaa viettävä. Tuntuu mukavalta jakaa hetki heidän kanssaan, vaikka emme vaihtaisi sanaakaan.

Kerran seurasin tilannetta, joka avasi minulle uudenlaisen näkymän elämään. Saliin astui vanhempi nainen, pysähtyen hetkeksi salin reunalle katselemaan sopivaa istumapaikkaa. (Suosimassani elokuvateatterissa ei ole paikkavarausta.) Hän löysi mieleisensä paikan pari penkkiriviä minua edempää, suunnilleen ikäisensä naisen vierestä. Tarkalleen ottaen hän jätti yhden tuolin tilaa heidän väliinsä, laittaen siihen takkinsa, jotta he saattoivat istua mukavasti. Hetken kuluttua ymmärsin, etteivät he tunteneet toisiaan ennalta.

Hölmistyneisyyteni varmasti näkyi kasvoiltani kun hoksasin, että joillekin seuran hankkiminen on noin yksinkertaista. Katsotaan ihmisjoukosta sopivan näköinen ihminen, mennään hänen viereensä istumaan ja aletaan jutella. Noin vain.

Muutamaa viikkoa myöhemmin kohtasin itse tuollaisen ihmisen.

Olin menossa seuraamaan erästä paneelikeskustelua, ja kuten tavallista, olin etuajassa. Ajattelin odotella vielä hetken tilan ulkopuolella ennen kuin menisin istumaan, sillä ehtisin istua vielä kyllästymiseen asti. Yhtäkkiä kuulin jonkun tervehtivän minua.

Viereeni oli tullut jonkin verran minua nuorempi nainen, jonka tervehdykseen vastasin. Hän kysyi alkavasta tilaisuudesta, varmistaen olevansa oikeassa paikassa. Juttelimme hetken ja menimme sitten yhdessä saliin. Hänen kanssaan oli ensi hetkestä alkaen poikkeuksellisen helppo jutella, aivan kuin olisimme tunteneet toisemme aina.

Tilanne oli minulle uusi ja ristiriitainen. Olimme jutelleet ehkä kaksi minuuttia jos sitäkään, olimme vieraita toisillemme, mutta hän tuntui heti tutulta. Minne minun tulisi istua? Istuisinko hänen viereensä vai jättäisinkö kohteliaan etäisyyden? Jos jätän yhden tuolin väliin? Ehkä se on hyvä valinta: silloin en viesti torjuvani hänen lähestymistään, mutta jätän sopivasti etäisyyttä, jos olen kokenut tilanteen eri tavalla kuin hän.

Kun hän huomasi, että väliimme oli jäämässä yksi tyhjä tuoli, hän siirtyi viereeni istumaan. Mietin mielessäni, miten ihmeessä joillekin toisten ihmisten kanssa oleminen on noin luontevaa. Sillä välin kun minä pohdin miten tulisi toimia, hän oli kuin kala vedessä.

Sinä päivänä vietimme vajaan kolme tuntia yhteistä aikaa. Puhuimme ennen tilaisuuden alkua, sen väliajalla, ja sen jälkeen. Jaoimme hyvin henkilökohtaisia asioita, ja tiedän hänestä enemmän kuin joistakin ihmisistä, jotka olen ”tuntenut” vuosia. Erotessamme kiitin häntä, että hän oli poiminut minut seurakseen.

Näyttää siltä, että on olemassa ihmistyyppi, jolle ei ole erikseen vieraita ja tuttuja ihmisiä – on vain ihmisiä.

Tai vieraan ja tutun ero on hyvin kapea: ihmiset ovat vieraita vain niin kauan kunnes tervehditään ja tullaan tutuiksi.

4 kommenttia artikkelissa “Kuin kala vedessä

  1. Olisipa tuollaista rohkeutta minussakin. Joku henkinen raja estää luomasta todella läheisiä suhteita. Miksi ei voi kysyä henkilökohtaisia asioita ja tarttua kiusallisiinkin aiheisiin.. Henkinen lukko estää myös vaikeista aiheista puhumisen esim. miehen kanssa (alan heti itkemään) ellei asiaa saa peitettyä huumoriin. Olisi hienoa olla sellainen, joka pystyy puhumaan.

  2. Kiinnostava teksti ja todellakin noin eläviä ihmisiä on olemassa. Itse olin ennen aika paljon arempi tutustumaan, ja nykyään taas enemmän tuota ”kala vedessä” -tyyppiä. 😊 Omat vinkkini ja kokemukseni olen koonnut kirjaan Olet hyvä tyyppi.

  3. Todella hyvän oivalluksen sisältää tämä kirjoitus, kiitos siitä! Itsekin nykyisessä elämäntilanteessa käyn yksikseni paljon juuri elokuvissa ja näyttelyissä. Ja aina jos pitää odotella, tuijotan sitä kännykkää. Millähän todennäköisyydellä se toinen ihminen, jonka katse on myös kiinni puhelimen ruudussa, loukkaantuisi, jos menisi viereen tervehtien ja aloittaen keskustelun… riskin siinä ottaa. Juuri niin kuin toteat, on ihmisiä, jotka eivät tule ajatelleeksi mitään ongelmaa tässä yhteydessä, vaan senkun vaan ovat, kuin kalat vedessä. En kuulu itsekään heihin.

  4. Kiitos teille kaikille kommenteistanne!

    Ekonomimmi: Läheisyys voi olla pelottavaa, se sisältää riskin satutetuksi tulemisesta. Sitähän tavallaan ”antaa toiselle aseet”, kun kertoo itselleen tärkeistä tai vaikeista asioista. Jos todella koet, että olisi hienoa pystyä puhumaan tuollaisista asioista ja luomaan sillä tavalla läheisyyttä, oletko harkinnut mahdollisuutta hakeutua terapeutin juttusille? Tuntuuko se ajatuksena yhtä vaikealta, vaikka kuuntelija olisi vaitiolovelvollinen ammattilainen? Tai muuten ajatuksena vaikealta? Elämässä voi olla ja tulla vastaan monenlaisia tilanteita, joiden kanssa terapeutista voisi olla apua. Onneksi kynnys terapiaan hakeutumiselle on vuosien mittaan alentunut ja ymmärrys sitä kohtaan lisääntynyt. Siksi uskalsin sen ottaa puheeksi, vaikken sinua tunnekaan.

    Karla N.: Kiitos vinkistä! Lainasin kirjastosta kirjasi, se odottaa vielä lukemista. Ilman vinkkiäsi tuskin olisin siihen törmännyt, paitsi jos se palautettujen hyllyssä olisi tullut vastaan, en muistaakseni ole lukenut aihepiiriin liittyviä kirjoja ennen.

    Minna: Olen miettinyt, miten monelle puhelimen tuijottaminen on pakenemista, kun tuntuu oudolta olla yksin jossakin. Itse tein sitä aikoinaan, sillä tavalla sulkeuduin omaan kuplaani, koin paremmin hukkuvani tapettiin. Monelle se on varmasti ihan vain tapa, nykyään on harvemmin tapana vain olla ja odottaa. Olen miettinyt juuri tuota riskiä. Miten suuri se oikeastaan on? Mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua? Tilanteen korjaaminen takaisin nollapisteeseen olisi todennäköisesti yksinkertaista, tuskinpa kukaan kovin pahasti voi loukkaantua, jos joku on kiinnostunut juttelemaan heidän kanssaan. Mikä olisi parasta mitä voisi tapahtua? Itse pidän kovasti satunnaisista kohtaamisista, edes muutaman sanan vaihtamisesta, jos ei muuta niin hetken jakamista vaikka katseella. Ehkä moni muukin pitäisi?

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s