Mietteitä somesta, läsnäolosta ja yksinäisyydestä

Satuitteko lukemaan Marjukka Pajulon, varhaislapsuuden psykiatrian dosentin ja tutkijan, Helsingin Sanomissa 21.3. julkaistun mielipidekirjoituksen ”On onni istua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei näprää mitään laitetta”? Jos ette, niin suosittelen, käykää lukemassa. Pajulo tuo kirjoituksessaan esiin monenlaisia tärkeitä ja mielenkiintoisia näkökulmia, joista osaa tässä tekstissäni käsittelen.

Hän kirjoittaa muun muassa näin:

”Myös sosiaalisen median alkuperäiseen ideaan liittyi hyvää: mahdollisuus saada nopea kontakti isoon määrään ihmisiä, vertaistuki, keskusteluun osallistuminen ja yksinäisyyden vähentäminen.

Somen haitat ovat ilmeisesti kuitenkin aikoja sitten jo ylittäneet hyödyn. Haittoja ovat impulsiivinen ja vastuuton kommentointi, valheellisen tiedon nopea levittäminen, vihapuheet, kiusaaminen, itsensä korostaminen ja minäkeskeisyys sekä koukuttavuus.”

Minusta on jo hyvän aikaa näyttänyt siltä, että sosiaalinen media korostaa ihmisluonnon huonoja puolia. Erilaisten somekohujen velloessa ei voi olla ajattelematta, että joukossa tyhmyys todella tiivistyy, varsinkin kun on käsissä väline, jonka kautta on mahdollista reagoida välittömästi. Kun kaikki tapahtuu nopeasti, kaiken aikaa, ei jää aikaa ajatella, saati selvittää eteen tulevien asioiden todenperäisyyttä. On helpointa vain olla samaa mieltä oman kuplan sisällä olevien ihmisten kanssa.

Ennen sosiaalista mediaa oman reaktion saaminen nähtäville, joko yleisesti tai yksittäiselle kohteelle, vaati enemmän aikaa ja vaivaa. Se ei myöskään tavoittanut yhtä suurta määrää ihmisiä. Väitän, että vain harvat heistä, jotka nyt somen kautta osoittavat aggressionsa milloin mitäkin asiaa tai ihmistä kohtaan, olisivat jaksaneet aikana ennen somea nähdä vaivaa saadakseen reaktionsa perille. Sopivaa viestintäväylää etsiessä olisi monen kiukusta pahin terä tylsynyt. Suurin osa olisi pitänyt ajatuksensa omana tietonaan.

Ja se koukuttavuus.

Mistä muusta on kysymys silloin, kun ihminen on tullut elokuviin, ja noin puolentoista tunnin elokuvan aikana hänen on katsottava älypuhelintaan vähän väliä? Mikä on niin ihmeellistä, ettei se voi odottaa puoltatoista tuntia? Tuskin mikään. Hän vaan ei enää kykene olemaan erossa somevirrasta, jota on tottunut jatkuvasti seuraamaan. Ehkä hän ei enää edes kykene keskittymään vähääkään pidempää aikaa, kun on tottunut rikkomaan kaiken tekemisensä puhelimen ilmoituksiin reagoiden.

Somen paradoksista, sosiaalisen median aiheuttamasta yksinäisyydestä, Pajulo kirjoittaa näin:

”Somen on huomattu myös aiheuttavan paradoksaalisesti yksinäisyyttä, joka aiheutuu ristiriidasta sinne luodun minäkuvan ja todellisuuden välillä. Ihmisille on syntynyt pakonomainen tarve jatkuvasti päivittää ulospäin tekemistään ja muistuttaa olemassaolostaan – heti ja mistä tilanteesta tahansa, muuten voi pudota jostain ulkopuolelle.”

Miten moni on mahtanut joskus kokea itsensä yksinäiseksi, ja seuransa tarpeettomaksi, viettäessään aikaa ihmisen kanssa, joka pitää itsensä poissaolevana päivittämällä someen mitä juuri nyt on tekemässä, ja tarttumalla puhelimeen joka kerta sen kilahtaessa uuden päivityksen merkiksi? Ymmärtämättä, että siinä vieressä on ihminen, joka odottaa milloin toinen olisi paikalla myös psyykkisesti eikä ainoastaan fyysisesti.

Tai miten moni on tuntenut itsensä yksinäiseksi lukiessaan somepäivityksiä, joissa muut ovat tekemässä kaikenlaista hauskaa ja erityistä, eikä itsellä ole tiedossakaan mitään vastaavaa? Tai päivityksiä, joissa viljellään sisäpiirihuumoria ja kiitellään viimeisestä, antaen kaikkien lukea rivien välistä, että hauskaa oli, etkä sinä ollut mukana.

Sosiaalisella medialla on eräs selkeä haitta, jota Pajulo ei mainitse. Se on keskinäisen vertailun korostuminen, ja sen myötä tyytymättömyyden ja riittämättömyyden tunteen lisääntyminen. Muiden elämä näyttää somessa niin täydelliseltä ja hienolta, että oma elämä näyttää siihen verrattuna väljähtyneeltä ja puutteelliselta. Myös tällä ilmiöllä voi olla yhteys yksinäisyyden tunteisiin.

Tiedetään, että ihminen jakaa itsestään mielellään kaunisteltua kuvaa. Sosiaalisen mediaan myös kuuluu positiivisuuden korostaminen ja kepeys. Kun itsen parhaita puolia, elämän hyviä asioita ja huippuhetkiä korostetaan, ja arjen harmautta, negatiivisia asioita ja vastoinkäymisiä häivytetään, sosiaalisen median kautta näkyvä kokonaisuus on kaukana todellisuudesta. Se näyttää vain rusinat pullasta.

Jos ihmiset viettäisivät enemmän aikaa toistensa seurassa ja olisivat oikeasti läsnä toistensa elämässä, sen sijaan että seuraavat sitä pääasiassa somen kautta, he huomaisivat, että tutun ihmisen todellinen elämä ei ole aivan sitä, miltä se somesta katsoen näyttää. Tiedän ihmisiä, joita mietityttää yhteisen tutun somepäivitysten ja tämän todellisen elämän välillä ammottava kuilu. Somessa näkyy aivan toisenlainen ihminen ja toisenlainen elämä, kuin samaa nimeä kantavalla ihmisellä, jota he ajoittain tapaavat.

Erästä asiaa sosiaaliseen mediaan liittyen olen miettinyt paljon.

Kun kanssakäyminen sosiaalisessa mediassa keskittyy usein elämän pintakerroksiin, vieläpä kaunisteltuihin, eikö se nosta kynnystä kertoa oman elämän vaikeuksista ja solmukohdista? Eikö oman elämän varjoisan puolen jakaminen toisten kanssa tule entistäkin vaikeammaksi, kun kaikkien elämä, myös oma, on saatu näyttämään niin erityisen hienolta ja säröttömältä?

Miten suuri osa nykyaikana niin yleisestä yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteesta oikeastaan onkaan johdettavissa sosiaaliseen mediaan ja siihen, miten se vaikuttaa ihmisten väliseen kanssakäymiseen?

5 kommenttia artikkelissa “Mietteitä somesta, läsnäolosta ja yksinäisyydestä

  1. En ole lukenut kirjoitusta johon viittaat, mutta tama oma tekstisi oli tosi hyvä ja tärkeä.

    Kaikki esimerkkitilanteesi ovat tuttuja. Olen ollut tapaamassa ihmisiä joita voin tavata vain todella harvoin ja he ovat ihan itse vapaaehtoisesti halunneet tulla paikalla jotta voisimme tavata. Mutta sitten kuitenkin tapaaminen on yhtä näpräämistä! Elokuvissa tai konsertissa tms. puhelintaan tuijottavia en tajua lainkaan. Se on jopa niin ärsyttävää, että koska sen huomaa vaikkei haluaisi kiinnittää huomiota, olen alkanut käydä vähemmän elokuvissa. Oma huomioni hajoaa muiden puhelinten ruutujen valosta.

    Pari ihmistä on vuosikausia jankuttanut että minun pitäisi mennä Facebookiin. Siten he voisivat kuulemma tietää mitä minulle kuuluu…No, ovat jo varmaan luovuttaneet koska en sinne aio mennä. Instagramissa minulla on tili ja seuraan esim. monia käsityöaiheisiä tilejä joista saan tietoa ja ideoita ja inspiraatiota. OIen tarkkana sen suhteen paljonko ja mitä seuraan.

    Työpaikallani on ihanaa kun aamukahvilla ja lounastauolla jutellaan oikein kunnolla yhdessä. Aiheet vaihtelevat keveistä oikein vakaviin, mutta se on aivan oikeaa keskustelua oikeiden paikalla olevien ihmisen kesken – eikä siinä juuri koskaan kukaan katsele puhelintaan vaikka kuinka töissä ollaankin. (joskus on pakko mutta tämä on hiukan toinen juttu).

  2. Kirjoitit yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteesta, siis tunteesta. Epäilen, että tämä tunne on meissä kaikissa olemassa (niinkuin kaikki tunteet) ja tulee toisilla voimakkaampana kuin toisilla ja samallakin ihmisellä tunne vaihtelee eri päivinä ja hetkinä. Jotain sen suuntaista, että aivot havainnoivat kaikkea, mutta nostavat tajuntaan vain osan havainnoista. Ja ehkä just siihen saumaan sosiaalinen media lyö löylyä lissää? Tyyliin: olen ajatellut ostavani punaiset kengät ja alan sen seurauksena huomaamaan ympäristössä punaisia kenkiä, joihin en aiemmin ole kiinnittänyt mitään huomiota. Tai että minulla on epävarma mieli omista tulevaisuuden valinnoista ja somea selaillessa tuntuu yleisesti ihmisillä menevän hienosti ja selväsuuntaisesti omissa elämissään ja tulevaisuudensuunnitelmissaan. Siis että ruokimme huomaamattamme tietynlaisia havaintoja ja tunteitakin.
    Huomaan itse, että tapa suhtautua vaikkapa blogien sisältöihin vaihtelee itselläni vähän oman fiiliksen mukaan. Toisina päivinä ihailen jonkun aikaansaamista kotinsa kanssa, toisena päivänä mietin montakohan ärräpäätä tuo tilanne on oikeasti taustalla vaatinut ja sitten taas toisina päivinä tunnen itseni ulkopuoliseksi ja saamattomaksi verrattuna muihin. Eli vertailu toisiinkin vaihtelee, ihan mielenkiintoista miettiä muuten miksi se vaihtelee, en tiedä, ehkä joku vitamiini vaikuttaa 🙂 Mutta uskon myös kuten kirjoitit, että juuri vertailu toisiin on somen kautta laajempaa ja helpompaa kuin aikana ennen somea, ylipäänsä havainnoitavaa on niin paljon enemmän.
    Ja voi tottavie miten harmitti, kun tajusin että olin itsekin saanut aikaan keskittymiskyvyn lyhenemisen kaiken lyhytkestoisen multitaskauksen takia, ihan omilla tavoilla ja toimilla. Nyt yritys vähän hallita omaa kännykän kanssa poukkoilua ja lisätä just tuota kirjoittamaasi oikeaa läsnäolemista.

  3. Kiitos kommenteistanne, katiaviron ja Kaisa!

    katiaviron: Olen pahoillani, kommenttisi oli jostakin tuntemattomasta syystä päätynyt roskaposteihin tarkastettavaksi ja erikseen hyväksyttäväksi. Tosiaan, tuo puhelimen näprääminen aina ja kaikkialla. Minun on vaikea käsittää, että nämä puhelinta seurassa näpräävät eivät ymmärrä sen olevan aika moukkamaista käytöstä. Ja elokuvissa ruutujen välke todella häiritsee. Tuokin on jännä, että eihän sitä mitenkään saa selville mitä toiselle kuuluu, ellei tämä ole Facebookissa. Miten ihmeessä ennen sitä asiat hoidettiin? Hienoa, että työpaikallasi on aidosti läsnäoleva ja keskusteleva ilmapiiri!

    Kaisa: Varmasti asia on noin, että somessa näkemämme asiat ruokkivat jo olemassa olevaa tunnetta tai tarvetta. Toisaalta ajattelen, että some voi myös toimia vähän kuten mainonta. Että olemme ihan tyytyväisiä elämäämme, kunnes näemme somessa, millaista jonkun toisen elämä on ja alamme miettiä, että puuttuukohan omasta elämästämme sittenkin jotakin. Pitäisikö minunkin elämäni näyttää tuolta? Jos näkisimme saman kasvokkain, saattaisimme saada tilanteesta kokonaisemman kuvan, toisin kuin somen kiiltäväpintaisesta näkymästä. Tuosta keskittymiskyvystä sen verran, että kun aikoinaan luin paljon blogitekstejä ja muita lyhyitä juttuja, vaihdoin nopeasti sivulta toiselle, kesti jonkin aikaa kyetä taas lukemaan kirjaa, keskittymiskyky ei riittänyt. Se oli ikävä havainto.

  4. Somea on mahdollista käyttää toisinkin. Ulkomailla asuvana se on minulle hyvä tapa saada sukulaisten kuulumisia ja kertoa arjestani heille.

    Ei pinnallisuus ole vain somen tuoma uutuus. Kyllähän ennenkin koti esitettiin vieraille parhaassa kuosissaan eikä ikävistä asioista kaikkien kanssa keskusteltu. Toisten ihmisten elämää on aina osattu kadehtia.

    Some on minulle myös tapa poistua kuplastani, nähdä miten toisin samoista asioista voi ajatella. Tuttavista ja ystävistä voi löytyä yllättäviäkin puolia heidän jakaessaan artikkeleja aiheista, joista ei koskaan ole tullut kasvotusten puhuttua.

    Myöskään kyvyttömyydestä lukea pitkiä tekstejä ei kannata blogeja syyttää. Lyhyitä tekstejä on helpompi lukea, olivat ne sitten aikakauslehtiartikkeleita tai sometekstejä, pitkien lukeminen vaatii tottumusta ja aikaa. Aikaansa voi sitten kukin käyttää parhaaksi katsomallaan tavalla. Itse olen kiinnostunut monenlaisista asioista, luen sekä lyhyitä että pitkiä tekstejä ja katselen mielelläni kauniita kuvia. Televisiota en sen sijaan ole omistanut lukuunottamatta sitä vajaata vuotta, jonka vanhempieni vanha koje kesti käyttöä ennen poksahtamistaan.

    Monet somen huonoista puolista tuntuvat liittyvän siihen, etteivät ihmiset miellä, että on kyse oikeista ihmisistä, juuri niistä samoista, joihin törmää rappukäytävässä, bussissa tai työpaikalla. Harvempi tuntemattomia solvaa julkisilla paikoilla liikkuessaan. Tai sitten päinvastoin, ei muisteta, että niitä oikeita ihmisiä joiden seurassa on, ei voi vaan peukuttaa ja sitten jättää huomiotta. Ainakin toistaiseksi sitä pidetään melko epäkohteliaana käytöksenä useimmissa tilanteissa.

    Sinällään sekään ei ole mitään uutta somen tuomaa käytöstä. Small talk ja mingle (onko noille suomenkielistä vastinetta?) eivät ehkä ole kovin tavallisia ilmiöitä suomalaisessa kulttuurissa, mutta olen kyllä varsinkin isommissa juhlissa törmännyt sellaiseen, että nopeasti vaihdetaan muutama sana ja sitten liihotellaan poskipussaamaan seuraavaa vierasta.

    Ehkä some on tapa tehdä elämästä juhlaa? Hienossa miljöössä parhaimpiinsa pukeutuneena tapaa paljon ihmisiä, niin tuttuja kuin tuntemattomia, joiden kanssa voi keskustella syvällisiä tai vain vaihtaa ne pakolliset kohteliaisuudet. Toiset nauttivat juhlista, toisissa ne aiheuttavat suorituspaineita ja kateutta. Ja jotkut onnettomat juovat liikaa ja alkavat riehua. Ja jotkut eivät koskaan juhli.

    • Kiitos kommentistasi, Anne! Viestisi oli jostakin syystä mennyt roskaviestikansioon, mistä sen löysin ja erikseen hyväksyin näkyviin. Onneksi se ei ollut ehtinyt kauaa odotella.

      Some on mainio yhteydenpitoväline, kun välimatkaa on paljon. Ja sitä voi käyttää myös positiivisella tavalla, hyvien asioiden edistämiseen. Välillä uutisvirrasta saa lukea juttuja, miten ihmiset ovat saaneet apua somen kautta, mikä on ilahduttavaa. Valitettavasti aika paljon enemmän taitaa olla juttuja ihmisten kyvyttömyydestä käyttäytyä somessa, tai syyllistymisestä suoranaisiin rikoksiin, kun eivät ilmeisesti tosiaan ymmärrä olevansa myös siellä tekemisissä ihan oikeiden ihmisten kanssa. Tai jos ymmärtävät, niin eivät ehdi ajatella, kun kiukkunsa saa muuttumaan ”someraivoksi” nopeammin kuin järki juoksee. Valitettavasti ainakin näin sivustakatsojan näkökulmasta somen haitat korostuvat hyötyihin nähden.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s