Ajatuksia yksinäisyydestä ja yksinolosta eron jälkeen

Yksinäisyys ja yksinolo ovat olleet kirjoitusaihelistallani jo pitkään. Kun parisuhteeni toissa vuonna päättyi, ja muutin asumaan yksin, kiitin onneani, etten ollut vielä ehtinyt kirjoittaa aiheesta. Eron jälkeen kokemani yksinäisyys poikkesi kaikesta siihen asti kokemastani.

Yksinäisyyttä on monenlaista. On totaalista yksinäisyyttä, kun ei ole yhtäkään ihmistä kenelle voisi kertoa asioistaan. Toisaalta yksinäisyyden tunnetta voi kokea, vaikka elämässä olisikin tärkeitä ihmisiä, kuten elämänkumppani, perhe ja ystäviä.

Muistini mukaan en ole koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään joukkoon, enkä ole sellaista kaivannut. Olen luonteeltani vahvasti introvertti, ja viihdyn parhaiten yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Minulla on kaikissa elämäni vaiheissa ollut vähintään yksi läheinen ystävä, joka tuntee minut läpikotaisin, ja jolle voin kertoa kaikenlaisista elämäni asioista. Ihmissuhteiden laatu on minulle määrää tärkeämpää, joten jokainen ystäväni on ollut läheinen ystävä.

Olen ollut suurimman osan elämästäni parisuhteessa, asunut yhdessä ja jakanut arkeni toisen ihmisen kanssa. Viimeisin parisuhteeni kesti lähes 16 vuotta, minkä jälkeen piti opetella asumaan yksin. Se oli aluksi todella vaikeaa, ja koin ajoittain musertavaa yksinäisyyttä. Puhuminen raskaan eron kokeneen ystävän kanssa auttoi, mutta se ei poistanut elämääni tullutta aukkoa. Keskustelun jälkeen olin edelleen yksin asunnossani, ilman toisen ihmisen seuraa, johon olin vuosien varrella tottunut.

Ennen eroa olin kokenut yksinäisyyttä lähinnä ihmisjoukoissa tai ryhmätilanteissa, tai kun olin tahtomattani velvoitettu seuraan tai seurallisuuteen. Olin tuntenut itseni yksinäiseksi ihmisten seurassa, joiden kanssa aitoa kohtaamista ei tapahtunut, tai jos en tuntenut tulevani ymmärretyksi. Olen aina viihtynyt erittäin hyvin yksin, enkä ollut juuri koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi yksin ollessani. Eron jälkeinen yksinasumisen vaikeus tulikin minulle yllätyksenä.

Yksinäisyys vyöryi päälleni niin voimakkaasti, että nimesin olotilani yksinäisyyshalvaukseksi. En kyennyt helpottamaan erosta johtuvaa surua ja yksinäisyyden tunnetta itselleni mieluisimpien asioiden parissa, koska en kyennyt keskittymään. Piti löytää muita keinoja oloni parantamiseksi.

Tuntui hyvältä päästä pois kotoa, jonnekin missä oli muitakin ihmisiä. Kävin usein kävelyllä. Liikkuminen, luonto, linnut ja sään tunteminen kasvoilla helpottivat oloani kaikkein parhaiten. Ei haitannut, vaikka joskus kävellessä kyyneleet valuivat pitkin kasvoja.

Kun oloni alkoi olla vähän parempi, kävin paljon kirjastossa, elokuvissa ja näyttelyissä. Teki hyvää nähdä muita ihmisiä, ja saada muistutus siitä, etten ollut yksin maailmassa, ja että elämä jatkui. Elokuvasalin pimeässä tuntui hyvältä saada parin tunnin vapaahetki oman elämäni murheista, ja olla ihmisten ympäröimänä.

Kotona tuntui siltä, kuin maailma olisi pysähtynyt.

Hiljaisuus teki kipeää. Pesin pyykkiä useammin kuin olisi ollut tarpeen, koska pesukoneen ääni sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi ja kotoisaksi. Radion kuuntelu liennytti yksinäisyyttä. Radiotoimittajien tervehdykset nousivat uuteen arvoon, ja aloin vastata heille. Huomasin, että jo oman ääneni kuuleminen auttoi vähentämään yksinäisyyden tunnetta. Aloin kotiin tullessani sanoa ääneen ”kotona ollaan”. Kiitin itseäni ruoasta, koskettaen samalla myötätuntoisesti olkapäätäni.

Olin vuosien varrella vähentänyt television katsomista, ja alkanut katsoa tv-ohjelmia tietokoneelta. Enää se ei riittänyt, vaan alkoi tuntua välttämättömältä saada televisio. Kaipasin kaukosäädintä ja loputonta ohjelmavirtaa. Katsoin kaikenlaisia, ennen täysin yhdentekeviksi kokemiani ohjelmia, joita katsellessa ei tarvinnut ajatella mitään. Se teki hyvää. Edelleen ihmetyttää, miten viihdyin niin hyvin Sinkkuillallisen parissa, kun minua eivät kiinnostaneet sen enempää ruoka kuin treffitkään.

Parin viikon ajan olin television suurkuluttaja. En kuitenkaan ollut telkkarini laatuun tyytyväinen, joten palautin sen, kun sellainen mahdollisuus oli olemassa. Olin myös alkanut ihmetellä, mistä lähes pakokauhua muistuttanut television tarpeeni oli tullut. Voisin yhtä hyvin katsoa tv-ohjelmia netin kautta, löytyi niitä loputtomiin sieltäkin.

Vaikeinta oli tottua siihen, ettei ollut ketään kenelle kertoa arkisista huomioista, kuten tv-ohjelmien herättämistä ajatuksista. Tai ettei ollut ketään, kenet saisin nauramaan. Tajusin pian, miten paljon olin tottunut puhumaan. Minun oli vaikea pitää itseni irti puhelimesta, etten olisi jatkanut ajatusteni höpöttämistä sitä kautta. Alkuvaiheessa minulta saattoi saada uutisia tai televisio-ohjelmia kommentoivia tekstiviestejä, tai muita asiasisällöltään varsin kevyitä viestejä, joita ei liene tapana tavallisesti jakaa. Onneksi läheiseni ymmärsivät viestittelyäni.

Opetellessani pysymään irti puhelimesta aloin kommentoida radiosta ja tv:stä kuulemiani ja näkemiäni asioita ääneen. Auttoi yllättävän paljon, että ilmaisin reaktioni, vaikkei sitä kukaan kuulemassa ollutkaan. Jossain vaiheessa keksin, ettei mikään estä minua olemasta oma hassutteleva itseni, vaikkei sitä ollutkaan enää kukaan näkemässä. Miksen voisi huvittaa ihan vain itseäni hölmöilyilläni?

Vei aikansa, ennen kuin lakkasi ahdistamasta palata yksin kotiin ystävää tapaamasta. Tai ennen kuin ystävän lähteminen luotani omaan kotiinsa ei enää nostanut surua ja levottomuutta. Noina hetkinä muistin, miten olin toiminut nuorena silloisen kumppanini palatessa takaisin kotiinsa, kun emme vielä asuneet yhdessä. Parasta lääkettä yksinäisyyden tunteeseen ja ikävään oli tiskaaminen radiota kuunnellen. Otin vanhan keinon käyttööni, ja palautin itseni takaisin arkeen tiskaamalla. Kun tiskit oli tiskattu, ahdistus oli tasaantunut.

Ensimmäinen vuosi eron jälkeen oli aaltoliikettä. Välillä oli helpompaa, välillä vaikeampaa. Sen jälkeen on ollut helpompaa.

Olen tottunut yksinoloon ja nautin siitä. Yksinolossa viihtymisen pahin vihollinen on pitkästyminen. Jos alan tuntea itseni yksinäiseksi, minulla on todennäköisesti tylsää. Kun teen jotakin itselleni merkityksellistä, en tunne oloani yksinäiseksi. Tärkeää on myös huolehtia siitä, että syön ja nukun hyvin, sekä juon vettä ja liikun riittävästi. Nämä perusasiat vaikuttavat hyvin voimakkaasti siihen, miltä elämäni tuntuu.

Erosurun ja yksinäisyyden keskellä muistutin itseäni siitä, että mikään ei kestä ikuisesti. Ihminen on sopeutuvainen. Ajan kuluessa tottuisin yksinoloon, ja oppisin elämään uudessa elämäntilanteessani.

Tiesin, että jonakin päivänä voisin paremmin ja nauttisin uudenlaisesta elämästäni sellaisena kuin se on.

Kun erostani oli kulunut vasta muutama kuukausi, löysin Leo Babautan blogitekstin Wanting Someone Else to Fulfill Our Lives. Se tuli kuin vastauksena ristiriitaisiin ajatuksiini. Tekstin sanoma sopii kaikenlaisiin elämäntilanteisiin, ei vain eron jälkeisiin tunnelmiin. Minulle siitä oli apua, joten ajattelin jakaa sen kanssanne.

5 kommenttia artikkelissa “Ajatuksia yksinäisyydestä ja yksinolosta eron jälkeen

  1. Pahimpia asioita yksinäisyydessä on turvaverkkojen puute. Kun muutin, se konkretisoitui. Ei ollut ketään, joka olisi auttanut muutossa. Tuntuu, että selviän eteen tulevista asioista vain, jos minulla on tarpeeksi rahaa ostaa tarvitsemani apu.

    Ei ollut ketään, jonka kanssa edes puhua noista asioista. Soitin kriisipuhelimeen. Onneksi siellä vastasi henkilö, joka ei ihmetellyt muuton takia soittamista.

    Kiitos tekstistä. Hyviä muistutuksia siitä, miten voi hoitaa itseä, kun on kokenut ison menetyksen tai kun ahdistaa.

    • Kiitos tärkeästä kommentistasi, uupunut! Tuota minäkin olen paljon miettinyt, että jos turvaverkkoja ei ole, olisi tärkeää olla rahaa ostaa tarvitsemansa apu. Kun olen tällainen erakoitumiseen taipuvainen, ja turvaverkkoni ovat aika harvat ja vielä maantieteellisesti hajallaan, niin se laittaa välillä miettimään tulevaisuutta.

      Hyvä, että soitit kriisipuhelimeen. Sinne minäkin muutaman kerran vaikeimpina hetkinä soitin. Olen aina saanut sieltä ystävällistä ja ymmärtävää kohtelua, ja se on auttanut eteenpäin.

      Itsensä hoito ja lempeä huolenpito on tärkeää, ja erityisen tärkeää se on silloin, kun elämässä on vaikeaa. Minulla kesti aivan liian pitkään ymmärtää, miten tärkeät elämän peruspilarit ruoka, uni ja liikkuminen oikeastaan ovat. Tuon, sekä tiedon tasolla että kantapään kautta, opittuani olen yrittänyt pitää näistä osa-alueista huolehtimalla elämäni tasapainossa. Se auttaa selviytymään paremmin vastoinkäymisistä ja huonoista päivistä, kun niistä ei tule entistäkin pahempia sen vuoksi, että jokin näistä perusasioista on huonolla tolalla.

      Laitan tähän vielä lopuksi kriisipuhelimen puhelinnumeron siltä varalta, jos joku tätä lukeva kaipaisi keskusteluapua. Valtakunnallinen kriisipuhelin päivystää numerossa 010 195 202 arkisin klo 09-07, viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15-07. Lisätietoa kriisipuhelimen toiminnasta ja toimintaperiaatteista voi lukea täältä: https://www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-ja-apua/kriisipuhelin-apua-elämän-kriiseihin

  2. Ihanasti ja elävästi kirjoitit taas asioista, tunteistasi ja ajatuksistasi. Ihanaa kuulla, että elämä kantaa. ❤️Kesäisin terveisin Pirre

  3. Oma kokemukseni yksinäisyydestä on se, että muutin valmistumisen jälkeen täysin vieraalle paikkakunnalle töihin. Tuli iso hyppäys todella sosiaalisesta opiskelijaelämästä yksinäisyyteen. Työpaikallakin kun oli vain yksi työkaveri, joten sitäkään kautta ei ollut ”saatavilla” sosiaalista elämää.

    Onneksi tästä alkoi kesä. Töiden jälkeen vietin hyvin suuren osan ajastani kaupungilla vain kävellen tai lenkkeillen lenkkipoluilla tai luin kirjaa läheisillä kallioilla ja seurasin muiden ihmisten menoa. Aina kun oli poissa kotoa, ei yksinäisyys tuntunut niin pahalta.
    Pikku hiljaa opin olemaan myös yksin ja hieman nauttimaan siitä. Tai aloin ehkä nauttimaan yksinolosta, en yksinäisyydestä.

    Nyt tästä muutosta on kulunut jo kymmenrn vuotta ja olen tyytyväinen, että uskalsin aikoinaan tehdä tämän suuren hyppäyksen. En ole enää yksinäinen. Olen saanut ”uudesta” kaupungista jo sopivasti ystäviä ja puolison.

    Pystyn kuitenkin samaistumaan siihen yksinäisyyteen, mitä joku toinen kertoo tuntevansa. Siihen voin vain kertoa omat selviytymiskeinoni ja toivoa, että edes osasta niistä olisi toisellekin apua.

  4. Kiitos kommenteistanne Pirre Weissenfelt ja T!

    Pirre Weissenfelt: Kiitos lämpimästä kommentistasi. Aikoinaan tuhahtelin sanonnalle ”elämä kantaa”, mutta kokemus on opettanut, että kyllä se tosiaan kantaa. Joskus pitää vain jaksaa luottaa siihen, että kaikki loppuu ja menee ohi ajallaan, vaikkei sitä joka hetki ihan uskoisikaan.

    T: Minä olen muuttanut kahdesti opiskelupaikan perässä vieraalle paikkakunnalle, josta en tuntenut ketään. Lisäksi kahdesti olen muuttanut muuten samankaltaisiin olosuhteisiin, mutta kumppanin kanssa tai hänen luokseen. Vähintään se yksi ystävä on löytynyt, mutta joko minun tai toisen osapuolen muuttaessa suhteet ovat katkenneet. En tiedä, ehkä johtuu vahvasti introvertista luonteestani ja siitä, että minulla oli aikoinaan paljon kirjeystäviä, etten ole koskaan muuttaessani miettinyt löytäisinkö ystäviä. Olen siitä onnellisessa asemassa, että jostakin heitä on vähintään se yksi läheinen ystävä aina ilmaantunut. Se on oikeastaan pieni ihme, kun tarkemmin mietin, sillä en ole ollenkaan lahjakas luomaan ystävyyssuhteita enkä ole koskaan viettänyt ns. sosiaalista elämää.

    Olen myös huomannut, että kotoa poistuminen ja ihmisten joukossa oleminen tai ihmisten touhujen seuraaminen sivummaltakin vähentävät yksinäisyyden tunnettani, vaikken kenenkään kanssa vaihtaisi sanaakaan. Ja toisaalta, jo muutaman sanan vaihtamisella ihmisten kanssa on suuri merkitys, se luo yhteenkuuluvuuden tunnetta muihin ihmisiin. Minulle on myös aina sopinut kerrostalossa asuminen, sillä tekee hyvää nähdä ja kuulla, että muitakin ihmisiä on vielä olemassa, vaikka itsestä tuntuisi miltä. Yksinolosta nauttimisen oppiminen on hyväksi, vaikkei se olekaan tae siitä, ettei voisi tuntea itsensä välillä myös yksinäiseksi.

    Ajattelen, että yksinäisyyden tunne on osa elämää, jota tuskin kukaan voi kokonaan välttää. Sitä kuitenkin toivoisi, ettei kenenkään tarvitsisi missään elämänvaiheessa kokea konkreettista yksinäisyyttä, sitä ettei ole ketään kenelle puhua, kehen ottaa yhteyttä tai kenen kanssa viettää edes joskus aikaa. Ikävintä on jo lapsesta tai nuoresta asti koettu yksinäisyys, sillä se voi vaikuttaa esimerkiksi ihmisen käsitykseen itsestään ja mahdollisuuksistaan, mikä voi vaikuttaa elämän kulkuun hyvinkin paljon. Se voi myös vaikeuttaa hakeutumista tilanteisiin, joista ystäviä voisi saada. On hyvä, että yksinäisyys on noussut viime vuosina yhä enemmän keskustelun aiheeksi, sekä kansainvälisesti että meillä Suomessa.

Mitä mieltä sinä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s