Kuin vieraalta planeetalta

Vietin suuren osan kesästäni melko vaatimattomissa olosuhteissa.

Peseytymistä edelsi puiden kantaminen ja kantoveden lämmittäminen saunan vesipadassa. Puhtaiden vaatteiden loppuessa toiveena oli saada koko päiväksi aurinkoinen ja tuulinen sää, jotta pyykinpesu ja vaatteiden kuivaaminen taivasalla onnistuisi. Jos sää päivän mittaan muuttui pilvisemmäksi tai tuuli tyyntyi, vettä tippuvana ripustetut pyykit olivat vielä illallakin kosteita. Kun sadepäivät viilensivät sisätilat koleiksi ja kosteiksi, oli edessä puiden kantaminen sisään ja tuhkien vieminen ulos, ennen kuin kamiinan suloinen lämpö tekisi palelemisesta lopun.

Lähimpään ruokakauppaan oli yli viiden kilometrin pyörämatka. Siitä viimeisen kilometrin sai taittaa turvallisesti ja alkumatkaan verrattuna suorastaan ylellisesti pyörätietä pitkin, tarvitsematta pelätä joutumista tukkirekan kanssa yhtaikaa samalle kapealle ja mutkaiselle tielle.

Vaatetuksen alkuperäinen tarkoitus suojata ja säädellä kehon lämpötilaa nousi keskiöön ohi muiden merkitysten. Kun ulkona satoi kaatamalla vettä, ja vaatteeni odottivat likaisina pyykkipäivää, ei ollut juuri merkitystä minkä näköinen tai monenko kymmenen vuoden takaa lainaksi saamani vaate oli. Pyykinpesua piti siirtää eteenpäin myös silloin, kun aurinkoiselle päivälle oli muuta tärkeää käyttöä, eikä kaikkea ehtisi tai jaksaisi samana päivänä tehdä.

Kun sietämätön helle jatkui päivästä toiseen, eikä pyöräily kauppaan tuntunut mahdolliselta, sai tuntea kiitollisuutta, kun ruokakaapista löytyi jotakin syötävää vielä yhdeksi päiväksi. Kun näitä päiviä sattui useita peräkkäin, ja kaurahiutaleetkin alkoivat olla lopussa, kauppapäivästä tuli juhlapäivä.

Tärkein arjen sujumista määrittävä tekijä oli sää. Olosuhteet, joissa puhtaus ja puhtaat vaatteet, lämpö ja ruoka eivät olleet itsestäänselvyyksiä, palauttivat mieleen mikä on tärkeää.

Kotiinpaluu vaatimattomista, luonnonläheisistä olosuhteista on aina aiheuttanut minulle sopeutumisvaikeuksia, mutta tänä vuonna niiden voimakkuus ylitti kaikki aiemmat kokemukseni. Tunsin itseni täysin vieraantuneeksi kaupunkiympäristöstä ja kaikkialta vyöryvästä kulutuskulttuurista.

Oireet alkoivat jo kesällä, kun kävin kotona voidakseni hoitaa edellisessä kodissani asunutta kissaani. Homman etuihin kuului mahdollisuus katsoa televisiota. Olin jo pitkään suosinut Ylen radio- ja tv-kanavia, joten päätin katsoa millaista tarjontaa muilta kanavilta tulisi.

Tuntui kuin olisin seurannut sivusta täysin vierasta maailmaa. Jos kokemusta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se voisi olla ontto.

Katsoin ihmeissäni ohjelmatarjontaa, josta ei ollut kuin aivojen turruttamiseen. Osa ohjelmista oli silkkaa markkinointia, pyrkimyksenä erilaisten tuotteiden ja palveluiden myynnin kasvattaminen. Joidenkin käsikirjoitus oli niin teennäinen ja tuotesijoittelua päin kasvoja hierova, että mietin miten yksinkertaisina katsojia oikein pidetään.

Mainokset jatkoivat samalla linjalla. Olen kauan sitten kuullut tutkimuksesta, jonka mukaan me suomalaiset poikkeamme monista muista kansoista siinä, miten reagoimme mainoksiin. Jos suomalainen kokee mainoksen ärsyttävänä, tuote päätyy helposti muistilokeroon otsikolla ”tuota en ainakaan osta!”. Ehkä kyse on siitä, ettei tee mieli suosia yritystä, joka pitää potentiaalista asiakastaan vähä-älyisenä.

Katsojan aliarvioinnin lisäksi mainoksista jäi mieleeni vain yksi asia. Kovasti kannettiin huolta unelmien toteutumisesta. Lainaa oli tarjolla vain muutamassa minuutissa kaiken mahdollisen hankkimiseksi.

Kaupungilla liikkuessani alennuskampanjoita ja mitä hullumpia päiviä oli tarjolla milloin missäkin. Osta, niin säästät! Kulutusmahdollisuuksia elämänsisällöksi ja kotien täyttämiseksi oli joka nurkalla.

Aivan kuin olisin yhtäkkiä saanut silmälasit, joiden läpi kulutuskulttuurin irvokkuus ja onttous korostui. Eivät nämä ajatukset uusia olleet, mutta ennen minun oli helpompi ohittaa ne ja elää omassa pienessä kuplassani.

Kun tuuletin iltaisin ranskalaisen parvekkeeni ovesta, sain muistutuksen siitä, mitä kaupunkiin palatessani olin jättänyt taakseni. Vuorokaudenajasta riippumatta vastassa oli lukuisien talojen katoilta kuuluva ilmanvaihtokoneiden melu. Liikenteen melua riitti lähes yhtä paljon. Pahinta oli puute raikkaasta hengitysilmasta. Päivästä toiseen ilmassa haisi kaupungin pöly ja pakokaasu, kunnes vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen, satoi tarpeeksi ja ilma puhdistui.

Mielenkiintoista on ollut huomata, miten nämä ympäristönvaihdokset ovat minuun vaikuttaneet.

Kesällä, kun minulla oli hiljaisuutta, luontoa ja puhdasta ilmaa, tunsin oloni tasapainoiseksi ja tyytyväiseksi. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin. Kaupunkiympäristössä kaikki nuo tärkeät asiat ovat vähissä, ja niiden tilalle tarjotaan ostoksia ja kuluttamista. Todella surkea vaihtokauppa.

Ikkunastani avautuu tuttu maisema, jota olen nyt kaksi vuotta katsellut. Tämän kesän jälkeen se ei ole näyttänyt enää samalta. Minä en ole enää sama.

Sääntelyä ja ohjaustoimia odotellessa

Maanantaina julkaistu ilmastopaneeli IPCC:n raportti lisäsi kierroksia ilmastonmuutoskeskusteluun.

Jos ilmastopäästöjen aiheuttama maapallon keskilämpötilan nousu aiotaan saada rajattua korkeintaan 1,5 asteeseen esiteolliseen aikaan verrattuna, kuten Pariisin ilmastosopimukseen on kirjattu, on toimien oltava kunnianhimoisempia kuin mihin maailman valtiot tähän mennessä ovat lupautuneet. Tämänhetkiset päästövähennyslupaukset tarkoittaisivat yli kolmen asteen lämpenemistä.

Raportin julkistamista seurannut keskustelu on ollut kiinnostavaa seurattavaa. Ihmiset vaativat poliitikoilta konkreettisia toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Osa poliitikoista näyttää jatkavan samoja ympäripyöreitä puheita kuin tähänkin asti, mutta todellista kiinnostusta asian edistämiseksi ei näytä liiaksi olevan. Nämä ”juhlapuhujat” ovat usein lähellä eläkeikää olevia miehiä. Konkreettiset ja kunnianhimoiset toimenpide-ehdotukset ja vaatimukset toimeen ryhtymisestä tulevat pääasiassa poliitikkojen nuoremmalta polvelta ja naisilta.

Kansalaisten käymässä ilmastonmuutoskeskustelussa yksi asia on ihmetyttänyt minua jo vuosien ajan, ja sama puhe näyttää jatkuvan edelleen.

Ilmeisen suuri joukko ihmisiä odottaa poliittisia ohjaustoimia oman paljon ilmastopäästöjä aiheuttavan toimintansa suitsimiseksi. He osaavat määritellä hyvinkin tarkkaan ne asiat, joita ulkopuolisen tahon tulisi heidän elämässään rajoittaa.

Miksi he eivät tee näitä tekoja itse? Miksi tarvitaan arvovaltainen ulkopuolinen taho antamaan sopivasti keppiä – harva heistä tuntuu odottavan porkkanaa – näiden elämäntapamuutosten toteutumiseksi?

Eikö ole raskasta elää oman arvomaailmansa vastaisesti? Tuntea huonoa omatuntoa lomalentoja varatessaan, tarpeettomasti autolla ajaessaan tai poimiessaan ostoskärryyn taas lihaa, vaikka tuntisi tarpeelliseksi toimia toisin? Miksei huono omatunto riitä tekemään parempia valintoja? Miksi sen huonon omatunnon liennyttäminen halutaan ulkoistaa jonkun ulkopuolisen tehtäväksi?

Ihmettelen tätä siksi, että minulle olisi äärimmäisen raskasta elää oman arvomaailmani vastaisesti. Sisäisten ristiriitojen kanssa eläminen on kuormittavaa, varsinkin silloin kun kyse on jokapäiväisistä valinnoista. Elämä on huomattavasti onnellisempaa ja kevyempää, kun teen omien arvojeni mukaisia valintoja.

Asia ihmetyttää minua myös siksi, että useimmiten ihmiset kaipaavat vapautta ja inhoavat ylhäältä tulevia vaatimuksia. Kun sitä vapautta valintojen tekemiseen olisi tarjolla, halutaankin, että se vapaus otettaisiin pois ja tehtäisiin omatuntoa rasittavien valintojen tekeminen kalliiksi, hankalaksi tai mahdottomaksi.

Olen siitä ehdottomasti samaa mieltä, että ohjaustoimia tarvitaan. Kaikilla elämänalueilla tulisi suosia vähemmän päästöjä tuottavia vaihtoehtoja, ja näitä kohti tulisi kannustaa. On jo pitkään nähty tärkeäksi, että saastuttaja maksaa, ja tämän tulisi kauniin ajatuksen lisäksi näkyä myös käytännössä.

Mutta meillä jokaisella on mahdollisuus arkisiin ympäristötekoihin jo nyt. Ei tarvitse jäädä odottelemaan. Mitä parempi taloudellinen asema, sitä enemmän vaihtoehtoja on tarjolla.

Elämäntilanteita on erilaisia, eivätkä kaikille sovi samanlaiset keinot. Jos omatunto kolkuttaa, tiedät jo missä kohtaa haluaisit toimia toisin.

P.S. Jos kuulut näihin sääntelyä ja ohjaustoimia odottaviin ihmisiin, ensi kevään eduskuntavaalit antavat mahdollisuuden vaikuttaa asiaan. Kannattaa ottaa tarkkaan selvää puolueiden ja ehdokkaiden näkemyksistä ilmastonmuutoksen suhteen, jotta erottaa juhlapuheet todellisista aikomuksista. Nykyisiin kansanedustajiin voi olla yhteydessä sähköpostilla vaikka heti.

Romuhuone

Minua on ihmetyttänyt ilmiö nimeltä romuhuone.

Kyse on siis kodissa olevasta huoneesta, jonka alkuperäinen tarkoitus on ollut toimia esimerkiksi työ- tai vierashuoneena. Ehkä se on aikoinaan palvellut nyt jo kotoa muuttaneen lapsen huoneena. Tai sitten sillä ei ole erityistä tarkoitusta koskaan ollutkaan. Ehkä huoneen suunnittelu ja kalustaminen on jäänyt kokonaan puolitiehen, eikä sitä ole koskaan oikeastaan otettu aktiiviseen käyttöön.

Jossain vaiheessa huoneeseen on alkanut kerääntyä tavaraa. Pikkuhiljaa siitä on muodostunut paikka tavaroille, jotka ovat ehkä menossa jonnekin tai tulossa jostakin, tai joiden suhteen pitäisi tehdä jonkinlainen päätös. Annetaanko pois vai kuuluisiko jo roskiin? Pitäisikö korjata? Jos joku kuitenkin tarvitsisi?

Kun huoneeseen on viety ne muutamat jotakin odottavat tavarat, pussit tai laatikot, suunta on selvä. Huone alkaa kerätä tavaraa kuin magneetti, ja siitä tulee kaiken epämääräisen varasto, jonka sisällöstä kukaan ei jonkin ajan kuluttua ole enää selvillä.

Romuhuone syntyy tekemättömistä päätöksistä. Kun päätöksiä ei tehdä silloin kun niiden aika on, vaan päätöksentekoa lykätään ajatellen, että se onnistuisi paremmin joskus myöhemmin. Miten todennäköistä on, että tällainen parempi aika tosiaan tulee? Sitä odotellessa tilanne voi yllättävän pian päästä niin pahaksi, että huoneen ovelta kurkkaaminen aiheuttaa puristusta rinnassa ja tarpeen sulkea ovi pysyvästi.

Harva varmaankaan kaipaa kotiinsa romuhuonetta. Jos haluaa välttyä sellaisen saamiselta, kannattaa alkaa toimia heti kun huomaa, että tavaramäärä ja epäjärjestys huoneessa alkaa kasvaa. Kun huone jo muistuttaa varastoa, sen selvittäminen vaatii paljon enemmän sinnikkyyttä ja aikaa.

Mitä jos romuhuone on jo päässyt syntymään ja siitä haluaa päästä eroon?

Asuminen on kallista. Sen sijaan että arvokkaita neliöitä käyttäisi todennäköisesti tarpeettoman tavaran säilyttämiseen, sitä voisi käyttää johonkin hyödylliseen, iloa tuottavaan tai jopa ylelliseen. Mitä se voisi olla?

Innostavin ja motivoivin tapa romuhuoneen raivauksen käynnistämiseksi voisi olla miettiä ennakkoluulottomasti niitä monia käyttömahdollisuuksia, mitä huoneella voisi olla.

Voisiko huonetta käyttää hyödyksi jonkin jatkuvasti arjessa vastaan tulevan ongelman ratkaisemiseksi? Tarvitaanko selkeää säilytystilaa, jossa kaikille tavaroille on oma paikkansa? Pyörivätkö lukuisat harrastusvälineet jatkuvasti jaloissa, koska niille ei ole paikkaa? Tarvitaanko kunnollinen vierashuone, joka on aina valmiina vastaanottamaan tärkeitä ihmisiä? Rauhallinen huone johon vetäytyä hiljaisuuteen, kuuntelemaan musiikkia, meditoimaan, joogaamaan, venyttelemään tai vain lepäämään? Harrastehuone, jonne ompelutarvikkeet, rakenteilla olevan pienoismallin tai 10 000 palan palapelin voi rauhassa jättää odottamaan seuraavaa kertaa?

Kun on tiedossa, mihin huonetta halutaan käyttää, itse raivaustyö alkaa innostaa ihan eri tavalla. Tavaroita lajitellessa kannattaa pitää mielessä, että ongelma syntyi alunperin päättämättömyydestä. Kategoria ehkä/en tiedä/mietin myöhemmin kannattaa siis unohtaa, koska päätösten lykkäämistä on tehty jo riittämiin. Päätösten aika on nyt.

On myös olemassa se vaihtoehto, että koti on yksinkertaisesti liian suuri. Mitä enemmän tilaa on käytettävissä, sitä vähemmän tavaroita hankkiessa välttämättä tulee mietittyä tavaran sijoittamista kotona. Tavaroita, myös pian tarpeettomiksi jääviä, voi kertyä helpommin.

Pienempi koti ratkaisee monta ongelmaa. Pienemmässä tilassa ei pääse syntymään niin suurta kaaosta. Kun ei ole ylimääräistä tilaa, hankintoja joutuu miettimään tarkemmin. Rahaa säästyy käytettäväksi tavaran sijaan vaikka kokemuksiin, harrastuksiin ja uuden oppimiseen.

”Lennettäisiin se lento kuitenkin”

Viime aikoina on alettu yhä enemmän puhua tarpeesta vähentää lentomatkoja ilmastonmuutoksen vuoksi. Usein joku perustelee lentämistään sillä, että ”lennettäisiin se lento kuitenkin”.

Tämä perustelu oman lentomatkailun oikeuttamiseksi tuo mieleeni erään tilanteen niiltä ajoilta, kun olin ala-astetta käyvä koululainen. Luokkamme oli villi ja opettajallamme oli täysi työ yrittää ylläpitää edes jonkinlaista työrauhaa. Kun hän pyysi meitä oppilaita olemaan hiljaa, melu sen kun kasvoi, kun kaikkien piti päästä sanomaan, että ”mutta kun Mikko puhui!, Sanna kysyi!, Teemu häiritsi!, Jonna pelleili!” ja niin edelleen, loputtomiin.

Opettaja laittoi meidät kokeilemaan mitä tapahtuisi, kun jokainen pitäisi oman suunsa kiinni. Hän laski kolmeen ja luokkaan laskeutui hiljaisuus. Katselimme hiljaa toistemme hämmästyneitä kasvoja.

Niin. Lennettäisiinkö kaikki lennot, jos jokainen ottaisi vastuun omasta lentämisestään, eikä odottaisi vastuunottoa muilta?

Kun puhutaan ilmastonmuutoksen hillitsemisen moninaisista keinoista, joita meillä jokaisella olisi käytettävissämme, yksi yleisimmistä perusteluista olla tekemättä muutoksia elämässään – ihan aikuisten ihmisten suusta – on se, että kun muut eivät tee mitään. Kun ”Kiina ja Intia sitä!, Usa tätä!, Afrikassa niin!, Aasiassa näin!” – ja siihen vielä naapurit, työkaverit ja ystävät päälle. Ja hallitus ja eduskunta.

Asiaa on turha kaunistella, kyse on silkasta vastuunpakoilusta.

Sama asenne näkyy toistuvasti myös silloin, kun puhutaan lomaparatiisien roskaantumisesta tai turistien ylikuormittamista lomakohteista. Jostain syystä ilmeisen suuri osa matkailijoista ei ymmärrä olevansa osa ongelmaa, vaan heillä on käsitys jonka mukaan ongelmien syynä ovat ne muut turistit. Kummallisen ajatuskiemuransa mukaan he itse ovat vain ikävän tilanteen viattomia sivustakatsojia.

Ihminen on taitava löytämään selityksiä yrittäessään hiljentää omatuntonsa äänen.

Tähän loppuun sopii kuin nenä päähän yksi tv-ohjelmavinkki sekä lukuvinkit liittyen massaturismin haittoihin.

Ulkolinja: Turistit pysykää poissa

”Barcelona, Venetsia ja Dubrovnik houkuttelevat miljoonia matkailijoita. Kaupunkien asukkaat ovat kyllästyneet turistimassoihin ja moni on muuttanut pois, jotkut osoittavat mieltä matkailua vastaan ja estävät turistien pääsyn kaupunkiin.”

Tämä varsin pysäyttävä ja ajatuksia herättävä ohjelma on katsottavissa Yle Areenassa vielä viikon ajan.

Suomalaisperhe lähti unelmiensa matkalle, mutta turistien seassa ei mahtunut surffaamaan – Lomaparatiisit syödään, juodaan ja rakastetaan pilalle

Euroopan kulttuurikaupungeissa ihmiset marssivat kaduilla turismia vastaan – Suomessa liikaturismiin voidaan vielä valmistautua

Kärhämä Venetsiassa

Turismi tuhoaa luontoa ja ilmastoa – Asiantuntijoiden vinkit kestävään matkailuun

WWF:n raportti: Välimerestä tulossa muovimeri – jopa 40 prosenttia muoviroskista aiheutuu turismista

”Ollaan ympäristötietoisia, mutta lennetään Aasiaan 5 eri lennolla, mistä tulee hulluna päästöjä” – keskustele kestävästä matkailusta

Käännekohdassa

Olen tuntenut itseni tänä vuonna tavallista levottomammaksi. Kaivannut jonnekin muualle kuin missä olen. Kaupunkielämä alkoi tuntua raskaalta jo keväällä, kaipasin pois melusta ja pölystä, lähemmäs luontoa.

Vietin kesällä aikaa pikkukaupungissa, jossa olen syntynyt ja elänyt ensimmäiset 16 vuotta elämästäni. Olen asunut muualla jo 25 vuotta, ja kaupungissa vieraillessani tuntenut ikään kuin astuvani menneisyyteeni. Tänä kesänä jokin oli muuttunut. Tunsin tulleeni kotiin.

En edes muista milloin ennen tuota kokemusta olisin tuntenut olevani kotona. Ehkä vuosituhannen vaihteessa, kun olin vielä jalat tukevasti minulle tutummalla maaperällä, ennen kuin tulin silloisen rakkaani luo tänne itäiseen Suomeen. Ajatuksena oli muuttaa mahdollisimman pian meille molemmille tutuille seuduille, mutta elämä muotoutui toisin.

Jos en olisi itse sitä kokenut, en olisi ymmärtänyt miten suuret kulttuurierot maamme sisällä voi olla. On raskasta tulla yhä uudelleen ja uudelleen väärinymmärretyksi, tai huomata toisen loukkaantuvan puhetavastani, joka toisella puolella Suomea on aivan tavallinen eikä anna minkäänlaista aihetta loukkaantumiseen. Huumorintajujen erilaisuus on myös säännönmukaisesti johtanut kummallisiin tilanteisiin.

Vasta pitkän ajan kuluessa olen ymmärtänyt olevani jatkuvasti hieman varpaillani. En ole osannut olla rennosti oma itseni, koska se niin usein aiheuttaa ikäviä tilanteita. Olen tukahduttanut liian suuren osan itsestäni. Onneksi ystävieni seurassa olen voinut olla oma itseni. Kuin sattuman oikusta jokainen heistä on tullut tänne paikallisen kulttuurin ulkopuolelta.

Kaipaan takaisin omalle murrealueelleni ja pienempään kaupunkiin. Miten kevyeksi ja vapautuneeksi tunsinkaan oloni kesällä, vieraiden ihmisten kanssa jutellessani, kun huomasin tulevani ymmärretyksi omalla murteellani ja puhetavallani. Pikkukaupungin henki oli lämmin ja välitön, mahdollisuuksia juttutuokioihin aukeni jatkuvasti. Sain elämäniloa ja voimaa huomatessani, etten olekaan näkymätön, vaan osa yhteisöä, vaikka en tunne paikkakunnalta ketään ja olin vain käymässä. Kun minulle juteltiin lähes joka kerran kaupassa käydessäni, tai laittaessani pyörääni telineeseen kaupan ulkopuolella, aloin ymmärtää miten irrallani muista ihmisistä olen kokenut olevani.

Eniten entisestä kotikaupungistani olen kaivannut luonnon läheisyyttä ja sitä, että luonnolle annetaan tilaa. Puiden, pensaiden ja heinikoiden annetaan kasvaa, eikä kaikkea järjestetä keinotekoisen kliiniseksi. Keskeisellä kaupunkialueellakin linnusto on runsaampi ja monipuolisempi kuin mihin olen nykyisessä kotikaupungissani tottunut. Kun kaupunki on pieni, maaseutu alkaa kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta.

Elämäni käänteitä miettiessäni huomaan, että kaikella on ollut tarkoituksensa. Kaikki tapahtumat ovat opettaneet minulle jotakin ja ohjanneet suuntaan, joka on kasvattanut minua ihmisenä. Kuinka ollakaan, olen juuri nyt elämässäni tilanteessa, ettei minua pidättele tässä kaupungissa välttämättä enää mikään. Minut tänne tuonut parisuhde on päättynyt, ja viime viikolla jouduin jättämään hyvästit viimeiselle kissallemme.

Mitä ikävöisin täältä? Muutamaa minulle tärkeää ihmistä. Ihanaa kirjastoa ja elokuvateatteria, joilta olen saanut niin paljon. Kauppahallin leivoskauppiaan vilpittömältä tuntuvaa huolta siitä, pärjäänkö nyt varmasti yhdellä leivoksella.

Aikalisä

Moni teistä varmasti tietää miltä tuntuu, kun yhtaikaa liian moni asia elämässä vaatii huomiota? Ja kun pallot juuri ja juuri saa pysymään ilmassa, tulee vielä yksi asia, joka pitäisi kyetä hoitamaan.

Minun elämäni tuntuu juuri nyt tuolta.

Mielessäni on ruuhkaa. Pääni on niin ylikuormittunut, että ajattelu on vaikeaa. Olen ollut jo jonkin aikaa stressaantunut, mikä on saanut pään lisäksi myös lihaksiston jumiin. Kun elämä alkaa tuntua puurossa rämpimiseltä, pitää yrittää päästä sieltä puurosta pois.

Sen vuoksi tein päätöksen ottaa blogista pienen aikalisän. Kun pää ei pysy sen vertaa kasassa, että saisi aikaan loogisia ajatusketjuja, kirjoittaminen on vaikeaa.

Tällä hetkellä oman jaksamiseni lisäksi akuuteimpana huolena on rakkaan kissaystäväni terveys. Sen hoito on vienyt viime aikoina paljon voimavarojani. Tilanne alkaa näyttää huolestuttavalta. Edessä on luopuminen, ellei muutosta parempaan tapahdu nopeasti. Vielä aivan hetki sitten kaikki oli hyvin.

Vietimme tämän kissan kanssa viime joulun yhdessä. Ja monta joulua ennen sitä. Elämässäni on lapsesta asti ollut kissoja, mutta tämän kissan jälkeen ei tule enää muita. Elämäni kulkee kohti yhden aikakauden loppua, kävi tässä akuutissa tilanteessa miten vain.

Palaan blogin pariin, kun pääni taas toimii ja elämässäni on riittävästi tilaa kirjoittamiselle.

Tavataan täällä jonkin ajan kuluttua.

Blogi jää lomalle – ja muutama kirjavinkki

On tullut jälleen aika laittaa blogi kesälomalle. Sitä ennen kuitenkin muutama kirjasuositus.

Margareta Magnusson: Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous

Sana ’kuolinsiivous’ herättää helposti ikäviä ajatuksia ja mielikuvia. Siksi olikin mukava yllätys, että Margareta Magnussonin kirja oli lämminhenkinen ja lempeä lukukokemus, josta ei puuttunut myöskään huumoria.

Kirjaa lukiessani mietin, että olisi hyvä lukea enemmän vanhempien ihmisten kirjoittamia kirjoja. Kirjoittajan yli 80 vuoden ikä näkyi kirjassa kaikenlaisen kiireen ja suorittamisen puuttumisena, tekstistä välittyi elämänkokemus ja iän mukanaan tuoma seesteys. Tunsin lukiessani levollista rauhaa, mutta toisaalta en malttanut olla ahmimatta kirjaa eteenpäin.

Suosittelen tätä nopealukuista kirjaa ihan kaikille. Se kertoo tavaran vähentämisestä kuolinsiivouksen näkökulmasta, mutta ennen kaikkea elämästä.

Otso Sillanaukee: Zero waste – jäähyväiset jätteille

Toinen lukuvinkki on huomattavasti Magnussonia nuoremman, 24-vuotiaan, Otso Sillanaukeen kirja zero waste -ajattelusta eli pyrkimyksestä tuottaa niin vähän jätettä kuin mahdollista. Kirja oli lukukokemuksena monitahoisempi kuin olin osannut odottaa. Kirjassa yhdistyivät kuvaus siitä millaisiin mittasuhteisiin kulutuksemme on kasvanut ja millaisia vaikutuksia sillä on, sekä käytännönläheinen opaskirja jätteen vähentämiseksi.

Minulle kiinnostavinta ja hämmentävintä oli kuitenkin eräänlainen sukupolvikokemuksen välittyminen. Minä olen syntynyt 1970-luvun loppupuolella, kirjan kirjoittaja 1990-luvun alkupuolella. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että sukupolviemme välinen kulutustottumusten ero voi olla näin suuri. Osan siitä voi selittää myös luokkaeroilla, mutta on selvästi nähtävissä, että hänen sukupolvensa on tottunut aivan erilaiseen kulutuksen tasoon kuin minun sukupolveni, sosioekonomisesta asemasta riippumatta.

Minusta tuntui kuin olisin seurannut läheltä jotakin vierasta lajia, kun luin Sillanaukeen kuvausta hänen ja hänen lähipiirinsä kulutustottumuksista ennen kuin hän löysi zero waste -ajattelun. Aloin ymmärtää huomattavasti paremmin, miksi maailma hukkuu roinaan ja ruokahävikki on niin suurta kuin se on.

Aina oppii uutta. Ennen tämän kirjan lukemista minulla ei ollut aavistustakaan esimerkiksi siitä, että osa ihmisistä näkee juomapullon asusteena, jota ”päivitetään” vähän väliä siinä missä vaatteitakin. Ihmetystä herätti myös take away -kahvin saama huomio, en ymmärrä koko ilmiötä. Ehkä joku osaa kertoa, onko se Suomessa vain helsinkiläinen ilmiö, vai esiintyykö sitä myös muissa suurimmissa kaupungeissa? Mistä tulee niin kova kiire, ettei kahvia ehdi juoda ellei sitä kanna mukanaan?

Ajattelin lukiessani, etten olisi ikipäivänä edes osannut kuluttaa niin paljon kuin mistä Sillanaukee kirjassaan kirjoittaa. Osaksi se johtuu siitä, etten ole koskaan ymmärtänyt statuksen ja kulutuksella kilpailemisen ideaa, minusta siinä ei ole mitään järkeä. Valtava määrä kulutusta ja samalla jätettä jää pois jo sillä, että kuluttaa itseään ja omia tarpeitaan eikä muita varten.

Kirjaa lukiessani biojätepussini olivat loppumassa, ja ilokseni kirjasta löytyi ohje sellaisten taittelemiseksi sanomalehdestä. Olin niin tottunut biojätepussien ostamiseen, ettei toisenlainen vaihtoehto tullut mieleenikään. Kirjan innoittamana taittelin niitä saman tien valmiiksi keittiön laatikkoon. Olen hyvin iloinen siitä, että voin jättää jälleen yhden tavaran pysyvästi pois ostoslistaltani.

Kirja oli monipuolisempi kuin olin osannut odottaa, ei pelkkä opas jätteen vähentämiseen, mikä yllätti positiivisesti. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, joiden mielestä nykyinen kulutuskulttuuri on lähtenyt lapasesta.

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma – kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta

Kaaron kirjoitukset ovat minulle ennestään tuttuja Helsingin Sanomien kolumneista. Olen pitänyt hänen ajatuksenjuoksustaan, joten kun hänen kirjansa sattui eteeni kirjastossa, se oli lainattava.

Voi miten hyvä mieli tämän kirjan lukemisesta tulikaan! Tuntuu hyvältä lukea kirjaa, joka saa ajattelemaan asioita uusista näkökulmista niiden tavanomaisten sijaan. Kirja sisältää seitsemän kirjoitusta, joissa kirjoittaja tutkii arkipäiväistä olemassaoloamme tieteen ja luonnonkansojen ikiaikaisen elämänmenon kautta. Oli erityisen mielenkiintoista lukea eri luonnonkansojen ajattelusta ja tavoista, siitä miten he kokivat elämän ja maailman.

Kirjassa käsitellään muun muassa lahjan käsitettä ja sen merkitystä, rahataloutta, kuolemaa, unimaailmaa, mielen vaikutusta ihmisen kokemukseen, yhteisöllisyyttä ja sen merkitystä elämän kokemiseen.

Suosittelen kirjaa lämmöllä. Minulle se oli virkistävintä pitkään aikaan.

Marika Helovuo: 100 syytä lukea – lukukipinän sytytyskirja

Oma lukukipinäni on syttynyt jo lapsena, mutta olihan tähän kirjaan ihan pakko tarttua, kun se kirjastossa vastaan tuli. Ja miten ihana yllätys se olikaan!

Kirja on pieni ja ohut, mutta täynnä tärkeää ja kiinnostavaa asiaa. Se esittelee millaisia hyviä vaikutuksia on lastenkirjallisuuden lukemisesta lapselle, sekä mitä hyötyjä nuori ja aikuinen voivat lukemisesta saada. Olin aikeissa kertoa muutamia omia suosikkejani, mutta eihän siitä mitään tullut, niitä on niin paljon. Valitsen siis esimerkiksi vinkin, joka sopii hyvin blogini teemaan: Lukeminen säästää rahaa ja pitää tavaramäärän aisoissa. Tämän olen huomannut todeksi ihan käytännössä.

Kirja sisältää myös jonkin verran lukuvinkkejä, esimerkiksi kirjoja sinnikkyydestä ja rohkeudesta, bisneksenparantamisromaaneja, kirjoja ongelmien pienentämiseksi, nukutusromaaneja ja kirjoja potilastyön parantamiseksi.

Suosittelen kirjaa ihan kaikille. Se on erityisen hyväksi, jos edellisen kirjan lukemisesta on päässyt vierähtämään pitkä aika. Kirjasta voi saada sysäyksen palata jälleen kirjojen pariin, tai oivalluksen siitä, miksi kirjojen maailmaan kannattaisi tutustua.

Minulle 100 syytä lukea oli juuri nyt paras mahdollinen kirja luettavaksi. Tästä on hyvä blogiloman alkaa.

Mukavia lukuhetkiä ja oikein rentouttavaa kesää teille kaikille! Nautitaan elämästä ja hyvistä kirjoista. Seuraavan kerran blogista löytyy uutta luettavaa 5.9.