Oman talouden seurantaa: Penno.fi

(Tämä ei ole yhteistyöpostaus. En hyödy tämän kirjoittamisesta mitenkään – paitsi hyvän mielen verran, jos joku saa tekstistäni apua tai iloa.)

Onko Takuusäätiön ylläpitämä Penno-palvelu teille tuttu?

Kun muutin asumaan yksin, koin tarpeelliseksi alkaa seurata menojani tarkemmin. Tiesin, että rahasta tulisi olemaan tiukempaa kuin ennen. Maksaisin yksin monenlaisia kuluja, joita ennen maksoi kaksi.

Minimalismin löytämisestä on ollut minulle monenlaista hyötyä, mutta viime aikoina olen ollut siitä erityisen kiitollinen. Se on muuttanut minua ja käsitystäni elämästä valtavan paljon. Jos katsoisin elämää siten kuin sen ennen minimalismin löytämistä hahmotin, kokisin tämänhetkisen elämäntilanteeni huomattavasti vaikeammaksi kuin nyt koen. Sekä henkisesti, että konkreettisemmin taloudellisesti.

Harmittelisin, että minulla on niin vähän rahaa käytössäni. Todennäköisesti selailisin vieläkin kauppojen katalogeja (miten paljon sellaisia vielä painetaan?) ja mainoksia, kyllästyisin tavaroihini ja vaatteisiini, kokisin tarvitsevani sitä ja tätä, haluaisin yhtä ja toista. Ehkä haaveilisin lottovoitosta (vaikken edes lottoaisi) ja tuntisin kateuden piston, kun jollakulla toisella olisi jotakin, mitä minulla ei. Kokisin jääväni jostakin paitsi, kun en voisi piristää itseäni ostamalla mitä haluaisin.

Onneksi nuo ajat ja sen ajan minä ovat menneisyyttä, vain haalea muisto ja ihmetyksen aihe.

Mutta siihen Penno-palveluun, josta halusin teille kertoa.

Penno on Takuusäätiön ylläpitämä ilmainen nettipalvelu, joka auttaa oman talouden hallinnassa. Siihen voi kirjata tulonsa ja menonsa ja nähdä konkreettisesti, minkä verran rahaa mihinkin kuluu. Palvelussa tulojen ja menojen suhteen näkee myös graafisessa muodossa, selkeästi vierekkäisinä pylväinä. Myös erilaisten menojen prosentuaalinen osuus kokonaiskulutuksesta on esitetty selkeästi.

Pennoon voi luoda omia kategorioita erilaisille menoille. Mitä useampia kategorioita, sitä selkeämmin hahmottuu, mihin rahat kuluvat. Jotkin palvelussa valmiina olevat kategoriat, kuten ’ostokset’ tai ’ruokakauppa’, ovat mielestäni turhan epämääräisiä, ne eivät kerro riittävän tarkkaan, mihin rahat todella ovat menneet. Lisäsin itselleni monia kategorioita, omansa esimerkiksi herkuille ja huvituksille. Haluan nähdä, minkä verran ruokaan menevästä rahasta on kulunut tuotteisiin, joilla ei ole varsinaista ravitsemuksellista arvoa. Jos kokisin tarpeelliseksi pienentää ruokalaskuani, ne olisivat ensimmäisinä karsintalistalla.

Olen seurannut menojani nyt noin puolen vuoden ajan. Erityisiä päätelmiä niistä ei ole kannattanut tehdä, sillä kulutukseni on elämäntilanteen muutoksesta johtuen poikennut hyvin paljon normaalista kulutuksestani. Olen vasta aivan hiljattain saanut kotini valmiiksi, toisin sanoen hankituksi tavarat, joita asumiseeni tarvitsen. Viime aikoina olen kuluttanut myös tavallista enemmän rahaa vaatteisiin, sillä laihduttuani suurin osa vaatteistani jäi aivan liian suuriksi. Samoihin aikoihin osa vaatteista tuli muuten tiensä päähän ja joitakin vaatteita oli jo lähtökohtaisesti liian vähän.

Penno on helppokäyttöinen ja selkeä palvelu, ja olen kokenut kulutukseni seurannan sen avulla yksinkertaiseksi ja kiinnostavaksi. Sitä on mukava käyttää; aiemmin menojen täyttäminen taulukkolaskentaohjelmaan tahtoi aina jäädä, koska koin sen jostain syystä vastenmieliseksi.

Kesäkuu on ensimmäinen kuukausi, jolloin kulutukseni alkaa olla normaalilla tasollaan. Odotan mielenkiinnolla, minkälaiselle tasolle kulutukseni pidemmällä aikavälillä vakiintuu.

Jos nettipalvelun sijaan haluaisit täyttää mieluummin paperista työkirjaa, sellaisen voi tilata maksutta ja ilman postikuluja Takuusäätiöltä. Toinen vaihtoehto on tulostaa työkirja itse netistä.

Millaisia kokemuksia teillä on oman kulutuksen seurannasta?

Kauniimpi arki: kanssaihmisten huomioiminen

Terve! Hei! Päivää!

Asun taloyhtiössä, jossa on tapana tervehtiä kanssaihmisiä pihalla tai rapussa kohdatessa. Voisinpa todeta kirjoittaneeni naurettavan itsestäänselvyyden. Kokemani perusteella tilanne on kuitenkin lähempänä poikkeusta kuin sääntöä.

Tässä talossa on ystävällinen ja lämmin ilmapiiri. Ihmiset tervehtivät, moni hymyilee, eikä ole tavatonta vaihtaa tavatessa useampikin sana. Olen tavannut lukuisia talon asukkaita tai talossa vierailleita, lapsia, nuoria, keski-ikäisiä ja vanhuksia, ja vain yksi on jättänyt vastaamatta tervehdykseeni.

Tervehdys, yksi pieni sana, luo tunnetta samanarvoisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Tässä sitä ollaan, samassa maailmassa ja samassa talossa, sinä ja minä. Entä tervehtimättä jättäminen? Kun tulee toistuvasti ohitetuksi rapussa tai pihassa ilman katsekontaktia, saati tervehdystä, kuin ei olisi edes olemassa, mitä se viestii? Sinä olet minulle merkityksetön, et ole huomioni ja tervehdykseni arvoinen.

Tervehtiminen purkaa muureja ihmisten väliltä, tervehtimättömyys rakentaa niitä.

Kiitos! Ole hyvä! Tarvitsetko apua?

Yksin pärjäämistä arvostetaan kulttuurissamme liiallisuuksiin asti. Tästä seuraa, että olemme arkoja pyytämään apua. Emme halua olla vaivaksi muille, eikä avun tarjoaminenkaan ole aivan tavallista. Kun kaupungilla kulkiessaan katsoo ympärilleen, esimerkeistä ei ole pulaa.

Pyörätuolin, rollaattorin tai lastenvaunujen kanssa on hankala kulkea ovista. Myös kävelykeppi, kyynärsauvat tai ostoskassit molemmissa käsissä vaikeuttavat ovien avaamista. Osa ovista on raskaita avattaviksi, vaikkei olisi sen kummempia rajoitteita kuin väsymys raskaan päivän päätteeksi.

Minulla on tapana katsoa ympärilleni ovista kulkiessani ja pitää ovea auki lähellä tulevalle, vaikkei hänellä avun tarvetta olisikaan. Tuntuu mukavalta, kun edellä kulkeva pitää ovea auki, eikä vain anna sen lävähtää kiinni suoraan kasvojen edestä. Apua tarvitsevia jään vaikka hetkeksi odottamaan, niin monta kertaa olen nähnyt ihmisiä hankalassa tilanteessa, kun lähellä olevat eivät ole auttaneet.

Iloisen hämmästyneistä tai poikkeuksellisen kiitollisista reaktioista olen päätellyt, ettei kanssaihmisten huomaavaisuus ja avun saaminen ole aivan tavallista.

Ruokakaupassa apua tarvitsevia näkee usein. Viimeksi autoin pyörätuolilla liikkuvaa naista leipäosastolla. Hän oli jo ehtinyt siirtää pinon tyhjiä leipälaatikoita pois tieltä päästäkseen tarpeeksi lähelle hyllyä, muttei vieläkään ylettynyt saamaan tarvitsemaansa.

Olen huomannut, että vanhat ihmiset eivät välttämättä pyydä suoraan apua, vaikka sitä kaipaisivatkin. Moni pyytäisi apua kaupan henkilökunnalta, jos joku olisi saatavilla, usein ei ole. Muita asiakkaita on vaikeampi lähestyä, osaltaan varmasti siksi, että useimmat ovat niin kiireisiä ja poissaolevia.

Kun aloin kulkea hitaammin, katsoa ihmisiä ympärilläni ja olla heille läsnä, minua alettiin hienovaraisesti lähestyä tai tehdä tiettäväksi, että lähestymiseni ja apuni olisi tarpeen. Joskus tarvitaan toistakin silmäparia, kun hinta tai viimeinen käyttöpäivä on hukassa, välillä tavarat ovat hankalasti saatavissa tai jokin muu asia mietityttää.

Mitä enemmän asiaa mietin, sitä oudommalta tuntuu, että on niin tavallista olla kuin ei huomaisi toisen ihmisen olemassaoloa. Kulkea laput silmillä ja korvilla, omassa kuplassaan, kiinnittäen huomiota muihin lähinnä silloin, kun he ovat oman toiminnan tiellä.

Viime aikoina on puhuttu paljon yksinäisyydestä ja sen aiheuttamista terveyshaitoista. Miten monen oloa parantaisi jo se, että tervehtisimme toisiamme, vaihtaisimme muutaman sanan, pitäisimme ovea auki jäljessämme tulevalle, auttaisimme pienissä arkisissa tilanteissa, kun huomaamme apuamme tarvittavan?

Kanssaihmisten huomioiminen tekee arjesta kauniimpaa. Tuntuu hyvältä olla avuksi ja tulla myös itse huomioiduksi.

Talvella tulin iloiseksi, kun vastaantulija pysäytti minut huomattuaan, että olin hetkeä aiemmin pudottanut lapaseni. Viimeksi kirjastossa käydessäni ilahduin, kun edelläni mennyt jäi hymyillen pitämään ovea auki minullekin. Kun istuin yksin elokuvateatterissa odottamassa elokuvan alkamista, ilahduin, kun saliin saapui toinenkin katsoja, ja vaihdoimme muutaman sanan.

Kanssaihmisten huomioiminen ja ilahduttaminen ei ole vaikeaa.

Mietteitä somesta, läsnäolosta ja yksinäisyydestä

Satuitteko lukemaan Marjukka Pajulon, varhaislapsuuden psykiatrian dosentin ja tutkijan, Helsingin Sanomissa 21.3. julkaistun mielipidekirjoituksen ”On onni istua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei näprää mitään laitetta”? Jos ette, niin suosittelen, käykää lukemassa. Pajulo tuo kirjoituksessaan esiin monenlaisia tärkeitä ja mielenkiintoisia näkökulmia, joista osaa tässä tekstissäni käsittelen.

Hän kirjoittaa muun muassa näin:

”Myös sosiaalisen median alkuperäiseen ideaan liittyi hyvää: mahdollisuus saada nopea kontakti isoon määrään ihmisiä, vertaistuki, keskusteluun osallistuminen ja yksinäisyyden vähentäminen.

Somen haitat ovat ilmeisesti kuitenkin aikoja sitten jo ylittäneet hyödyn. Haittoja ovat impulsiivinen ja vastuuton kommentointi, valheellisen tiedon nopea levittäminen, vihapuheet, kiusaaminen, itsensä korostaminen ja minäkeskeisyys sekä koukuttavuus.”

Minusta on jo hyvän aikaa näyttänyt siltä, että sosiaalinen media korostaa ihmisluonnon huonoja puolia. Erilaisten somekohujen velloessa ei voi olla ajattelematta, että joukossa tyhmyys todella tiivistyy, varsinkin kun on käsissä väline, jonka kautta on mahdollista reagoida välittömästi. Kun kaikki tapahtuu nopeasti, kaiken aikaa, ei jää aikaa ajatella, saati selvittää eteen tulevien asioiden todenperäisyyttä. On helpointa vain olla samaa mieltä oman kuplan sisällä olevien ihmisten kanssa.

Ennen sosiaalista mediaa oman reaktion saaminen nähtäville, joko yleisesti tai yksittäiselle kohteelle, vaati enemmän aikaa ja vaivaa. Se ei myöskään tavoittanut yhtä suurta määrää ihmisiä. Väitän, että vain harvat heistä, jotka nyt somen kautta osoittavat aggressionsa milloin mitäkin asiaa tai ihmistä kohtaan, olisivat jaksaneet aikana ennen somea nähdä vaivaa saadakseen reaktionsa perille. Sopivaa viestintäväylää etsiessä olisi monen kiukusta pahin terä tylsynyt. Suurin osa olisi pitänyt ajatuksensa omana tietonaan.

Ja se koukuttavuus.

Mistä muusta on kysymys silloin, kun ihminen on tullut elokuviin, ja noin puolentoista tunnin elokuvan aikana hänen on katsottava älypuhelintaan vähän väliä? Mikä on niin ihmeellistä, ettei se voi odottaa puoltatoista tuntia? Tuskin mikään. Hän vaan ei enää kykene olemaan erossa somevirrasta, jota on tottunut jatkuvasti seuraamaan. Ehkä hän ei enää edes kykene keskittymään vähääkään pidempää aikaa, kun on tottunut rikkomaan kaiken tekemisensä puhelimen ilmoituksiin reagoiden.

Somen paradoksista, sosiaalisen median aiheuttamasta yksinäisyydestä, Pajulo kirjoittaa näin:

”Somen on huomattu myös aiheuttavan paradoksaalisesti yksinäisyyttä, joka aiheutuu ristiriidasta sinne luodun minäkuvan ja todellisuuden välillä. Ihmisille on syntynyt pakonomainen tarve jatkuvasti päivittää ulospäin tekemistään ja muistuttaa olemassaolostaan – heti ja mistä tilanteesta tahansa, muuten voi pudota jostain ulkopuolelle.”

Miten moni on mahtanut joskus kokea itsensä yksinäiseksi, ja seuransa tarpeettomaksi, viettäessään aikaa ihmisen kanssa, joka pitää itsensä poissaolevana päivittämällä someen mitä juuri nyt on tekemässä, ja tarttumalla puhelimeen joka kerta sen kilahtaessa uuden päivityksen merkiksi? Ymmärtämättä, että siinä vieressä on ihminen, joka odottaa milloin toinen olisi paikalla myös psyykkisesti eikä ainoastaan fyysisesti.

Tai miten moni on tuntenut itsensä yksinäiseksi lukiessaan somepäivityksiä, joissa muut ovat tekemässä kaikenlaista hauskaa ja erityistä, eikä itsellä ole tiedossakaan mitään vastaavaa? Tai päivityksiä, joissa viljellään sisäpiirihuumoria ja kiitellään viimeisestä, antaen kaikkien lukea rivien välistä, että hauskaa oli, etkä sinä ollut mukana.

Sosiaalisella medialla on eräs selkeä haitta, jota Pajulo ei mainitse. Se on keskinäisen vertailun korostuminen, ja sen myötä tyytymättömyyden ja riittämättömyyden tunteen lisääntyminen. Muiden elämä näyttää somessa niin täydelliseltä ja hienolta, että oma elämä näyttää siihen verrattuna väljähtyneeltä ja puutteelliselta. Myös tällä ilmiöllä voi olla yhteys yksinäisyyden tunteisiin.

Tiedetään, että ihminen jakaa itsestään mielellään kaunisteltua kuvaa. Sosiaalisen mediaan myös kuuluu positiivisuuden korostaminen ja kepeys. Kun itsen parhaita puolia, elämän hyviä asioita ja huippuhetkiä korostetaan, ja arjen harmautta, negatiivisia asioita ja vastoinkäymisiä häivytetään, sosiaalisen median kautta näkyvä kokonaisuus on kaukana todellisuudesta. Se näyttää vain rusinat pullasta.

Jos ihmiset viettäisivät enemmän aikaa toistensa seurassa ja olisivat oikeasti läsnä toistensa elämässä, sen sijaan että seuraavat sitä pääasiassa somen kautta, he huomaisivat, että tutun ihmisen todellinen elämä ei ole aivan sitä, miltä se somesta katsoen näyttää. Tiedän ihmisiä, joita mietityttää yhteisen tutun somepäivitysten ja tämän todellisen elämän välillä ammottava kuilu. Somessa näkyy aivan toisenlainen ihminen ja toisenlainen elämä, kuin samaa nimeä kantavalla ihmisellä, jota he ajoittain tapaavat.

Erästä asiaa sosiaaliseen mediaan liittyen olen miettinyt paljon.

Kun kanssakäyminen sosiaalisessa mediassa keskittyy usein elämän pintakerroksiin, vieläpä kaunisteltuihin, eikö se nosta kynnystä kertoa oman elämän vaikeuksista ja solmukohdista? Eikö oman elämän varjoisan puolen jakaminen toisten kanssa tule entistäkin vaikeammaksi, kun kaikkien elämä, myös oma, on saatu näyttämään niin erityisen hienolta ja säröttömältä?

Miten suuri osa nykyaikana niin yleisestä yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteesta oikeastaan onkaan johdettavissa sosiaaliseen mediaan ja siihen, miten se vaikuttaa ihmisten väliseen kanssakäymiseen?

Ilahduttavia asioita: kevättä odotellessa

Sain aiemman kirjoitukseni, Elämäniloa ja olemassaolon rakkautta, kommenteissa ehdotuksen, että ilahduttavista asioista voisi tehdä juttusarjan. Sehän sopii! Kirjoitan jatkossa mieltäni ilahduttaneista asioista satunnaisesti, silloin kun siltä sattuu tuntumaan.

Tänä vuonna kevät on antanut odottaa itseään. Tätä kirjoittaessani lämpötila on pari astetta plussan puolella ja maassa on viime yönä satanutta lunta. Ei tunnu vielä keväältä. Monet viime aikoina ilahduttaneista asioista liittyvät luontoon ja kevään odotukseen.

Kaatosade. Lumien sulamista odotellessa kaatosateen ääni talojen katoilla kuulostaa erityisen kauniilta.

Vesilammikot. Miten leveä hymy voi olla vesilätäkköön leikkimään päässeellä lapsella! Jututin lapsenlapsensa kanssa ulkoillutta naista, niin iloiseksi lapsen riemu minut sai. Lapsi istui lätäkössä mitä valloittavin hymy kasvoillaan, leikkien sinikeltaisella kuorma-autolla. Isoäiti oli iloinen nykyaikaisista, mukavista kuravaatteista, toisenlaista oli ollut aikoinaan omia lapsia lätäkköleikkeihin pukiessa.

Myös linnut ottavat ilon irti vesilammikoista, ja minä niiden katselemisesta. Eräänä päivänä seurasin pitkään variksen kylpyhetkeä pihaan muodostuneessa syvässä vesilammikossa. Se kahlasi veteen vatsaansa myöten ja loiskutteli vettä siivillään, kävi välillä sukimassa höyhenpukuaan viereisellä aidalla, ja palasi sitten yhä uudelleen kylpemään. Pian lammikossa oli kaksi kylpijää vuorotellen, kun toinenkin varis löysi mainion kylpypaikan.

Linnut! Siitä ei tunnu olevan kauaakaan, kun vielä kuuntelin tilhiparven kaunista ääntä, kuin kulkusten helinää. Talitiaisten laulu toi kevään jälleen vähän lähemmäksi. Vähän myöhemmin jäin ihmettelemään tuttua ääntä. Vasta taivaalle katsoessani uskoin, että se todella oli lokki, kevään ensimmäinen! Lokin ääni merkitsee minulle lähestyvää kesää, ei ihme etten loskassa tarpoessani heti uskonut korviani.

Joitakin päiviä myöhemmin katselin ulos ikkunasta. Ilahduin nähdessäni harmaasta pilviverhosta ilmestyvän viiden lokin parven. Hetken kuluttua, kuin tyhjästä, lintuja tuli pieni parvi lisää. Linnut sulautuivat taivaan harmauteen niin hyvin, että ne putkahtelivat näkyviin aivan yllättäen. Vähän kerrallaan lintuja tuli näkyviin yhä enemmän, ja pian niitä oli kymmenittäin, sitten jo kolminumeroinen luku. Vaikuttava näky.

Saan paljon iloa linnuista, kaikkein tavallisimmistakin. Lokit, naakat, harakat ja varikset ovat kiinnostavia puuhissaan ja kauniita katsella. Kuuntelin eräänä iltana radiosta Musiikin teemailtaa (Onnea 70-vuotiaalle Hectorille!) ja katselin samalla taivaalla lentäviä lintuja. Miten kaunis voikaan olla puhtaanvalkoinen lokki tummaa taivasta vasten päivän viimeisten auringonsäteiden heijastuessa sen höyhenpuvusta.

Puoli kuuta peipposesta, uskoisiko tuota? Eräänä aurinkoisena aamuna avasin ranskalaisen parvekkeeni oven ja kuulin peipon laulavan. Miten ihanalta se pitkän talven jälkeen kuulostaakaan!

Korkealla asuminen. Asuntoa etsiessäni halusin nähdä ikkunastani puita, taivasta ja lintuja. Nautin lintujen katselemisesta, ja niitä näkee korkealla asuessa todella läheltä. Alkutalvesta ihailin pitkään talon yllä leijaillutta, usean sadan linnun naakkaparvea. Päivittäin saan katsella, miten linnut lentävät läheltä ikkunani ohi tai ylittävät talon siipisulat lähes kattoa viistäen. Viime aikoina on ollut hauska katsella millaisia aarteita linnut ovat löytäneet pesiensä rakennustarpeiksi.

Ötökät. Kaatosateisena päivänä huomasin ikkunaani sadetta pitämään tulleen siivekkään. Siinä se suki tuntosarviaan, minulle nimetön hyönteinen. Toisena päivänä, aurinkoisena, ikkunassani oli kävelyllä leppäkerttu. Kärpänenkin on ikkunalla piipahtanut.

Hyönteisten näkeminen talven jälkeen kertoo siitä, että kevät on tulossa, vaikkei sitä säästä välttämättä joka päivä jaksaisi uskoakaan. Pian hyönteissyöjät palaavat ja riemukas laulu kaikuu kaikkialla.

Tulenkohan näkemään uuden kotini ikkunasta pääskysiä? Jos en, niin ainakin tiedän minne voin mennä niitä katsomaan ja kuuntelemaan.

P. S. Västäräkistä vähäsen! Kaksi päivää ennen tämän tekstin julkaisua näin kävelylenkkini loppupuolella västäräkin keikuttelevan pyrstöään lumikasan päällä. Joko nyt uskaltaisi sanoa, että kevät on tullut?

Anteeksi (että olen)

Muutamat melko lyhyen ajan sisällä kohtaamani tilanteet ovat laittaneet miettimään nykyistä arvomaailmaamme, etenkin siltä osin, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin, ja mitä heiltä odotamme.

Olin ruokakaupassa, hakemassa koriini ostoslistan viimeistä tavaraa, ennen kuin siirtyisin kassalle. Lähellä kassoja huomasin naisen, joka vaikutti olevan avun tarpeessa. Hän veti perässään täysinäistä ostoskoria, syli täynnä maitotölkkejä. Ennen kuin ehdin hänen luokseen, osa tölkeistä putosi lattialle.

Menin auttamaan tölkkien kanssa, ja korjasin samalla hänen ostoskorissaan seuraavaksi putoamassa olevan tavaran asentoa. Nainen pyysi minulta anteeksi, tarjoten samalla selitystä tapahtuneelle. Hämmennyin, sillä hän ei ollut aiheuttanut minkäänlaista haittaa kenellekään. Hän vaikutti niin väsyneeltä ja rauhattomalta, että saatoin tuntea hänen olonsa painon. Käyttäydyin ja puhuin erityisen levollisesti ja lempeästi, toivoen sen keventävän hänen oloaan edes vähän.

Toisen kerran olin saman ruokakaupan kassajonossa. Edessäni oleva asiakas valmistautui maksamaan ostoksensa, kun selvisi, että hänen kokoamassaan salaattiannoksessa ei ollut hintalappua. Hetken ihmeteltyään hän hoksasi punninneensa salaatin, mutta ajatuksissaan unohtaneensa ottaa hintatarran mukaansa vaa’alta. Hän pyysi minulta anteeksi, selityksen kera, samalla kun myyjä kävi punnitsemassa salaatin.

Hämmennyin jälleen. Hymyilin ja totesin, että ”sattuuhan sitä, ei minulla ole kiire”. Kukaan ei odottanut vuoroaan takanani, kaupassa oli rauhallista.

Jälleen kerran olin saman ruokakaupan kassajonossa. Edessäni oleva iäkäs nainen vertaili tarkasti omansa ja minun ostoskorini sisältöä, ja päätelmänsä tehtyään sanoi: ”Sinulla on vähemmän ostoksia, mene sinä ensin.” Katsoin hänen koriaan ja totesin, ettei hänelläkään niin paljon ostoksia ollut. ”Voin kyllä odottaa, ei minulla ole kiire.”

Huomasin, miten nainen ilahtui. Vaihdoimme ajatuksia siitä, miten ihmisillä on nykyään niin kova kiire. Ja miten ihmiset tekevät kiireen usein itse. Hän myös esitteli ostoksiaan ja kertoi, millaista ruokaa aikoo niistä tehdä. Vaihdoimme muutamia ruokavinkkejä.

Kerran odotin vuoroani tavaratalon kosmetiikkaosaston kassalla. Edelläni oli iäkäs nainen, jolle maksupäätteen käyttäminen tuotti vaikeuksia. Oli etukorttia ja maksukorttia, magneettijuovaa ja sirua. Myyjän opastuksella hän sai maksunsa hoidettua. Nainen laittoi vielä korttejaan lompakkoonsa, kun myyjä sanoi voivansa ottaa jo minun ostokseni.

Jouduin ikävään tilanteeseen. Olisin halunnut antaa edelliselle asiakkaalle tilaa poistua kaikessa rauhassa, mutta myyjä odotti minua palveltavaksi. Ärsyynnyin. Kiltti kun olen, en kokenut sopivaksi sanoa myyjälle mitä ajattelin. Kun ojensin ostokseni myyjälle, tuo pieni iäkäs nainen pyysi minulta anteeksi hitauttaan. Minuun sattui.

Tunsin repivää ristiriitaa. Oli myöhäistä toimia oikein. Myyjän rauhoittavat sanat naiselle olivat täydellisessä ristiriidassa hänen kiirehtivän toimintansa kanssa. Minä etsin niin lempeitä sanavalintoja, kuin suinkin voisin löytää. Sanojen sisältö alkoi käydä jo liiankin tutuksi. Päätin mielessäni, että tällaista kokemusta ei tule toista. Seuraavalla kerralla toimisin toisin.

Kokemani tapahtumat herättivät ajatuksia. Kerta toisensa jälkeen olin hämilläni, niin säännönmukaisina tilanteet toistuivat.

Onko todella olemassa kirjoittamattomia odotuksia kanssaihmisiä (ja myös itseä) kohtaan, jotka eivät salli minkäänlaista poikkeusta täydellisestä onnistumisesta?

Kaiken on sujuttava moitteettomasti.
Ei saa viedä tilaa.
Ei saa viedä aikaa.
Ei saa olla hidas.
Vahinkoja ei sovi tapahtua.
Virheitä ei saa tehdä.
Ei saa olla muille millään tavoin vaivaksi.

Minä vastustan.

Meillä ei ole näin kiire. Inhimillisyydelle on jäätävä tilaa.

Ajatuksen kirkkautta

Oletteko kokeneet, miten äkillinen tunnekuohu ja sen mukanaan tuomat ajatukset vievät hetkellisesti niin suuren osan aivojen suorituskyvystä, että keskittymiskyky ja muisti toimivat vajaateholla?

Koin vähän aikaa sitten yllättävän tilanteen, jonka edetessä huomasin, ettei pääni toiminut niin kirkkaasti kuin olisin toivonut. Tapahtui jotakin erityistä, jonka olisin halunnut painaa tarkoin mieleeni, mutta muistini on täynnä aukkoja, koska prosessoin samalla omia tunteitani ja ajatuksiani.

Olin kävelemässä kaupasta kotiin. Pysähdyin liikennevaloihin. Siinä valon vaihtumista odotellessani huomasin jonkun seisahtuvan viereeni. Hieman liian lähelle, etäisyydelle, jolle tavallisesti pääsevät vain tutut ihmiset. Käännyin katsomaan.

Vieressäni seisoi iäkäs, kauniisti harmaantunut mies. Hänellä oli avoimet kasvot ja lempeä katse. Kun katseemme kohtasivat, hän toivotti minulle kaunista kevättä ja kaikkea hyvää tulevaisuudessa, vaikkei tunnetakaan. Mies kertoi, että hänellä oli tällainen tapa, toivottaa kaikkea hyvää myös tuntemattomille ihmisille.

Valtava tunteiden ja ajatusten aalto hyökyi ylitseni. Ihmettelin, mikä soi minulle tämän onnen. Mistä näitä ihmisiä oikein tuli kohdalleni? Tässä vaiheessa elämää minulle, jostakin tuntemattomasta syystä tai sattuman oikusta, tarjottiin toistuvasti toisenlaista näkökulmaa ihmisenä olemiseen.

Se, millä tavalla nuo kauniit sanat lausuttiin, sai minut liikuttumaan. Miehen jokainen sana oli täynnä merkitystä ja lämpöä. Hän puhui täydestä sydämestään, avaten samalla minun sydämeni. Mietin, milloin viimeksi olin kohdannut tällaista lämpöä ja lempeyttä? Oli helppoa toivottaa myös hänelle kaikkea hyvää.

Kauniit sanat eivät loppuneet tähän. Mies toivotti minulle asioita, jotka saivat minut naurahtamaan, kuten perheoikeudellista onnea, ja että löytäisin hyvän miehen ja perustaisin perheen. (Hän taisi luulla minua nuoremmaksi kuin olenkaan.) Yritin saada sisäisen myllerrykseni aisoihin ja pysäyttää ajatusteni villiä laukkaa.

Liikennevalo vaihtui vihreäksi. Nyt mennään. Mietin, miten joku saa kahteen sanaan niin paljon sisältöä ja tunnetta. Tässä me olemme, me kaksi, tasavertaiset kanssakulkijat, ja nyt me ylitämme tien. Hetki toi mieleeni jonkin Suomi-filmin tunnelman vuosikymmenten takaa. Ajan, jolloin ihmisten välinen etäisyys oli lyhyempi ja yhtenäisyyden kokemus lähempänä.

Toivotukset jatkuivat.

”Ja ajatuksen kirkkautta! Sitä pitää kastella, kuin begoniaa, kukkaa ikkunalla – tai kuin porkkanoita kasvatetaan, kastella ja kitkeä.”

Jaoimme yhdessä muutaman minuutin ja puolen korttelin matkan. Kaikkien kauniiden ja viisaiden sanojen jälkeen oli aika erota. Ennen kuin lähdimme eri suuntiin, mies katsoi minua silmiin ja kysyi:

”Minkä viisauden antaisit minulle tänään?”

Pienen hetken tunsin pakokauhua. Tuo lyhyt kohtaaminen oli antanut minulle niin paljon, mitä osaisin antaa takaisin? Kiitin hoksottimiani, kun mieleeni tuli:

”Uteliaisuus ja avoin mieli. Niillä pääsee pitkälle.”

Mies kiitti ja heilautti kättään hyvästiksi. Hieman hämilläni, silmiin asti leveä hymy kasvoillani kävelin kotiin. Tiesin, että sanoissani ei ollut hänelle mitään uutta. Ilmiselvästi hän noudatti niiden ajatusta kaiken aikaa.

Tunnen itseni onnekkaaksi. Minä, vain lyhyen hetken small talkia kestävä sivustakatsoja, olen saanut kohdata sydämeltään avoimia ja lämpimiä ihmisiä, ja jakaa heidän kanssaan hetken elämää, joutumatta puhumaan hetkeäkään joutavia.

Kun mietin omia kokemuksiani ja katson ympärilleni, tuntuu siltä, että toisen ihmisen todellinen kohtaaminen käy yhä harvinaisemmaksi. Myös toisilleen läheisten ihmisten kesken. Aito läsnäolo alkaa olla kuin arvokas lahja.

Erilaiset häiriötekijät erottavat meitä tämän hetken kokemisesta ja samalla toisistamme. On niin paljon kaikkea meneillään, jalka jatkuvasti ovenraossa, mieli jo menossa toisaalle, että toinen ihminenkin menee siinä sivussa, yhtenä osasena (liian) suuressa ja mutkikkaassa palapelissä. En ihmettele yhtään, miksi nykyään puhutaan niin paljon yksinäisyydestä.

Keskittyminen tähän hetkeen, pysähtyminen, on harvinaislaatuista. Kohdatessani ihmisen, joka on vahvasti läsnä juuri tässä, jakaen kanssani tämän hetken, minun on vaikea olla haltioitumatta.

Kuin kala vedessä

Tiedättekö ihmistyypin, joka on ihmisten joukossa luontevasti kuin kala vedessä? Minulle on selvinnyt vasta viime aikoina, että tällaisia ihmisiä todella on olemassa.

Elämäni on ollut huomattavasti aktiivisempaa sen jälkeen kun muutin asumaan itsekseni. Olen ollut liikkeellä, ihmisten joukossa, enemmän kuin koskaan ennen. Aivan kuin olisin kuoriutunut kotelostani, kohti ympäröivää maailmaa. Olen alkanut kiinnittää aiempaa enemmän huomiota ympärilläni oleviin ihmisiin.

Minne ikinä menenkin, olen aina ajoissa – yleensä aivan liian ajoissa. Olen siis tottunut odottelemaan. Odotellessa on hyvää aikaa tarkkailla mitä ympärillä tapahtuu.

Usein lähellä on muitakin odottajia. Suurin osa tuijottaa puhelintaan. On muuten erikoinen tunne olla ihmisjoukossa, katsella ympärilleen kohtaamatta kenenkään katsetta, koska jokainen tuijottaa itsekseen omaa puhelintaan. Yksin tai seuralaisen kanssa. Näky on ajatuksia herättävä.

Käyn usein elokuvissa. Elokuvan alkamista odotellessa nautin siitä, että voin vain olla kaikessa rauhassa ja katsella ympärilleni. Niskavaivoja hankkivan enemmistön joukossa on yleensä muutama muukin samalla tavalla aikaa viettävä. Tuntuu mukavalta jakaa hetki heidän kanssaan, vaikka emme vaihtaisi sanaakaan.

Kerran seurasin tilannetta, joka avasi minulle uudenlaisen näkymän elämään. Saliin astui vanhempi nainen, pysähtyen hetkeksi salin reunalle katselemaan sopivaa istumapaikkaa. (Suosimassani elokuvateatterissa ei ole paikkavarausta.) Hän löysi mieleisensä paikan pari penkkiriviä minua edempää, suunnilleen ikäisensä naisen vierestä. Tarkalleen ottaen hän jätti yhden tuolin tilaa heidän väliinsä, laittaen siihen takkinsa, jotta he saattoivat istua mukavasti. Hetken kuluttua ymmärsin, etteivät he tunteneet toisiaan ennalta.

Hölmistyneisyyteni varmasti näkyi kasvoiltani kun hoksasin, että joillekin seuran hankkiminen on noin yksinkertaista. Katsotaan ihmisjoukosta sopivan näköinen ihminen, mennään hänen viereensä istumaan ja aletaan jutella. Noin vain.

Muutamaa viikkoa myöhemmin kohtasin itse tuollaisen ihmisen.

Olin menossa seuraamaan erästä paneelikeskustelua, ja kuten tavallista, olin etuajassa. Ajattelin odotella vielä hetken tilan ulkopuolella ennen kuin menisin istumaan, sillä ehtisin istua vielä kyllästymiseen asti. Yhtäkkiä kuulin jonkun tervehtivän minua.

Viereeni oli tullut jonkin verran minua nuorempi nainen, jonka tervehdykseen vastasin. Hän kysyi alkavasta tilaisuudesta, varmistaen olevansa oikeassa paikassa. Juttelimme hetken ja menimme sitten yhdessä saliin. Hänen kanssaan oli ensi hetkestä alkaen poikkeuksellisen helppo jutella, aivan kuin olisimme tunteneet toisemme aina.

Tilanne oli minulle uusi ja ristiriitainen. Olimme jutelleet ehkä kaksi minuuttia jos sitäkään, olimme vieraita toisillemme, mutta hän tuntui heti tutulta. Minne minun tulisi istua? Istuisinko hänen viereensä vai jättäisinkö kohteliaan etäisyyden? Jos jätän yhden tuolin väliin? Ehkä se on hyvä valinta: silloin en viesti torjuvani hänen lähestymistään, mutta jätän sopivasti etäisyyttä, jos olen kokenut tilanteen eri tavalla kuin hän.

Kun hän huomasi, että väliimme oli jäämässä yksi tyhjä tuoli, hän siirtyi viereeni istumaan. Mietin mielessäni, miten ihmeessä joillekin toisten ihmisten kanssa oleminen on noin luontevaa. Sillä välin kun minä pohdin miten tulisi toimia, hän oli kuin kala vedessä.

Sinä päivänä vietimme vajaan kolme tuntia yhteistä aikaa. Puhuimme ennen tilaisuuden alkua, sen väliajalla, ja sen jälkeen. Jaoimme hyvin henkilökohtaisia asioita, ja tiedän hänestä enemmän kuin joistakin ihmisistä, jotka olen ”tuntenut” vuosia. Erotessamme kiitin häntä, että hän oli poiminut minut seurakseen.

Näyttää siltä, että on olemassa ihmistyyppi, jolle ei ole erikseen vieraita ja tuttuja ihmisiä – on vain ihmisiä.

Tai vieraan ja tutun ero on hyvin kapea: ihmiset ovat vieraita vain niin kauan kunnes tervehditään ja tullaan tutuiksi.