Hajanaisia ajatuksia ajasta

Aika on monin tavoin suhteellinen käsite. Kuulostaa mukavan täsmälliseltä, että vuorokaudessa on 24 tuntia aikaa. Nuo tunnit voivat päivän kulusta ja mielentilasta riippuen tuntua kovin eri mittaisilta. 

Kokemus ajan kulusta vaihtelee. Aivan kuin aika kuluisi eri tilanteissa eri tahtiin.

Odottavan minuutit ovat pitkiä. Aivan kuin jokainen minuutti venyisi äärimmilleen, katketakseen lopulta ja vaihtuakseen seuraavaan minuuttiin. Onnettomuuspaikalla apua odottavan minuutit tuntuvat tuskallisen pitkiltä. Apu saapuu paikalle nopeammin kuin miltä ajan kulku odottajasta tuntuu.

Vaikeasti masentuneen ja ahdistuneen ihmisen minuutit ovat lähes sietämättömän pitkiä. Aika etenee niin hitaasti, että vuorokausi tuntuu loputtomalta. Tulevaisuus lakkaa olemasta. On vain tuskallisen pitkä nykyhetki, kuin loputon musta aukko ilman ulospääsyä. Jokainen vastaavaa kokenut tietää millaiselta ihmiselämän halventamiselta tuntuu, kun tuollaisessa olotilassa apua pyytävälle tarjotaan vastaanottoaikaa viikkojen päähän.

Stressi puolestaan syö aikaa pois. Muutaman viikon ajan, ennen kuin jäin blogista lomalle tänä keväänä, tuntui siltä kuin olisi jatkuvasti ilta ja tiistai. Päivät ja viikot vain hävisivät jonnekin. Kun sain tekstin odottamaan seuraavan päivän julkaisua, huokaisin helpotuksesta ja ajattelin, että on kokonainen viikko aikaa kirjoittaa seuraava teksti. Ja huokaistuani olikin jo taas seuraava tiistai. 

Kun olin laittanut blogin lomalle, aika hidastui välittömästi. Päivät eivät enää vain hujahtaneet jonnekin, eikä enää ollut aina tiistai. Eräänä päivänä alkoi tuntua siltä, että olin ollut jo pitkään poissa. Kalenteria katsoessani hämmästyin, kun vasta viikko oli kulunut. Asia piti tarkistaa toisenkin kerran. Vain vähän aikaa aiemmin saman mittainen aika – viikko, seitsemän päivää, 168 tuntia – oli tuntunut kuluvan silmänräpäyksessä. Lepotauko sai ajan kulumaan taas tavallisempaan tahtiin.

Eräänä iltana kuuntelin Bachin soolosellosarjoja Yo-Yo Ma’n tulkintana. Hetki tuntui erilaiselta kuin muut hetket iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Mietin, miten vaikeaa on ymmärtää kuuntelevansa musiikkia, joka on sävelletty 300 vuotta sitten. Miten monet ihmiset erilaisissa ympäristöissä ovat kuunnelleet samoja teoksia kuin minä sinä iltana. 

Hetkessä oli ajattomuuden tunnelma. Huoneen hämärässä valossa olin vain minä ja tuo musiikki, koko muu maailma valotäpläni ulkopuolella lakkasi olemasta. Aika ei kulunut nopeasti eikä hitaasti, se tuntui pysähtyneen. Aivan kuin jokainen jousenveto olisi vienyt minua kohti toisenlaista aikaa ja paikkaa. Olotilani oli syvän levollinen. Leijuin irrallani tästä maailmasta vailla huolen häivää.

Tätä tekstiä kirjoittaessani mieleni on vaellellut monenlaisissa hetkissä ja ajanjaksoissa. Aurinko on laskenut ja tuuli tyyntynyt. Taivaanranta punertaa.

Tämä on ollut hyvää aikaa.

Mikä ihmeen laatuaika?

Minua ihmetyttää käsite ’laatuaika’. Se herättää monenlaisia kysymyksiä.

Mitä nykyisestä elämäntavastamme kertoo, että tarvitaan erillinen sana, ’laatuaika’, kuvaamaan hyvin vietettyä aikaa? Milloin elämä ja ajankäyttö muuttui niin, että tuli tarpeelliseksi erikseen korostaa, kun aikaa vietetään hyvin? Erillisen sanan tarve kertoo, että kyse on poikkeuksesta, harvinaisuudesta, jostakin erityisestä verrattuna muuhun aikaan.

Mitä on se kaikki muu, tämän erityisen ’laatuajan’ ulkopuolelle jäävä aika? Heikkolaatuista, vähäarvoisempaa aikaa? Hukkaan heitettyä aikaa?

Edellä kuvattu tapa katsoa aikaa on hiljaiseksi vetävän surullinen. Aivan kuin elämä olisi itsestäänselvyys ja aikaa olisi loputtomiin.

Elämässä on vain yhdenlaista aikaa, joka kuluu hetki hetkeltä kohti loppuaan. Kukaan meistä ei tiedä hetkiensä määrää. Sitäkään emme tiedä, miten monta hetkeä läheisillämme tässä elämässä on. Aika on arvokkainta mitä meillä on.

Oletteko tulleet ajatelleeksi, miten meidän ihmisten elämään ja valintoihin vaikuttaisi, jos todella ymmärtäisimme, miten nopeasti tämä kaikki on ohi? Elämä on pisimmilläänkin lyhyt. Miten vaikuttaisi, jos todella ymmärtäisimme, että emme välttämättä ole täällä enää ensi viikolla – tai edes huomenna?

Tulemme ikiaikaisten kysymysten äärelle, jotka ovat turboahdetussa kulutuskulttuurissamme ajankohtaisempia kuin koskaan.

Mitä on hyvä elämä? Mikä on elämässä tärkeää?

Nykyajalle tyypillistä on ajatus tehokkuudesta. Moni pyrkii sovittamaan aikatauluunsa mahdollisimman paljon, ahnehtien aikansa lopulta liian täyteen. Jos aikaa ei jää riittävään lepoon, läsnäoloon ja keskittymiseen, tehokkuuden sijaan toiminta on lähinnä hätäistä haromista joka suuntaan. Kun elämä on keskiöitynyt kiireen ympärille, vauhdin kiihdyttäminen ei auta ehtimään paremmin, vaan pahentaa tilannetta entisestään.

Jatkuvassa kiireessä eläminen aiheuttaa helposti putkinäön. Eteenpäin mennään pitkälti automaattiohjauksella. Tehtäviä poimitaan listalta totuttuun tapaan, ehtimättä ajatella kaiken mielekkyyttä tai merkityksellisyyttä. Kiireestä tulee tapa. Luonnonlaki, jota ei kyseenalaisteta. Vauhdissa jää miettimättä, mikä todella on tärkeää.

Mitkä ovat ne kaikkein tärkeimmät asiat, joihin panostaminen tuottaa parhaat tulokset? Mikä on aidosti merkityksellistä? Aikaa on rajallisesti. Kaikkea ei voi saada. Kaikki ei voi olla tärkeää tai lopulta mikään ei ole tärkeää.

Elämän ei tarvitse olla suurta ja näyttävää ilotulitusta ollakseen hyvää ja merkityksellistä. Kun on läsnä toisille ihmisille ja itselleen, ja kohdistaa huomionsa vain siihen mitä on tekemässä, elämä on ihmeellisen paljon parempaa. Pysähtyminen nostaa pienetkin asiat suureen arvoon.

Jokainen päivä on arvokas lahja. Kun aikansa käyttää hyvin ja viisaasti, voi niin nolon sanan kuin ’laatuaika’ jättää kokonaan pois sanavarastostaan.

Ilahduttavia asioita: ruudulla ja kuulokkeissa

Jo viikkojen ajan tinnitukseni on vinkunut sellaisissa sfääreissä, että on ollut vaikea keskittyä. Tilanteen jatkuessa myös mielialani ja toimintakykyni on ollut laskusuunnassa. Tämä teksti on kolmas peräkkäin, joka on ollut jäädä kirjoittamatta, koska surullisessa olotilassa on vaikea kirjoittaa rakentavaa tekstiä. Ajatusteni kulku on ollut synkeää ja energiaa vievää, ja olen pyrkinyt välttämään levittämästä sitä ympärilleni.

Olen miettinyt blogin jättämistä hetkeksi sivuun, mutta se on minulle korkean kynnyksen takana. Tämän päivän tekstistä piti tulla ilmoitus aikalisästä, mutta kiitos Jari Sarasvuon, tästä tulikin jotakin muuta.

Ilahduttavat asiat, pääasiassa kuuloaistin kautta nautittuina, ovat olleet viime aikoina todella tarpeen. Ajattelin vinkata näistä ilontuojistani, ehkä niistä voisi löytyä iloa myös teille.

Yle Puhe + Yle Areena: Jari Sarasvuo

Rakastan Jari Sarasvuon radiomonologia! Rutiinit eivät ole ollenkaan minun juttuni, mutta yksi rutiini minulla on. Maanantai-iltaisin, viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa, kuuntelen Yle Areenasta Jari Sarasvuon ohjelman. Sängyssä, peittoni alle kaivautuneena, kuulokkeet korvilla maaten, pimeässä. Sillä tavalla voin keskittyä vain kuuntelemaan.

Nautin ohjelman tarjoamista erilaisista näkökulmista. Haluan haastaa ajatteluani, minkä vuoksi yleisestä kaanonista poikkeava toisinajattelu virkistää. Nautin kysymyksiä ja hetkittäistä hämmennystäkin herättävistä väitteistä, joiden tiedän tulevan ymmärrettävästi perustelluiksi. Ajatuskeloista, joiden kanssa olin yksin, kunnes mitä miellyttävin ääni sanoi ne ääneen radiossa.

Myös Sarasvuon huumorintaju ja tilannekomiikka osuu ja uppoaa minuun. Harvassa ovat ne maanantai-illat, etten olisi nauranut ääneen pimeässä. Välillä ohjelma lähtee lapasesta, eikä johdonmukaisuudesta näytä hetkeen olevan tietoakaan, mutta se sopii minulle mainiosti. Ymmärrän sen oikein hyvin, sillä itselleni käy niin jatkuvasti, kun alan kertoa jotakin jollekin. Mieleen juolahtaa kaikenlaista kiinnostavaa kesken kaiken.

Joka ainoa kerta ohjelma loppuu kesken. Jaksaisin kuunnella Jarin ajatuksenjuoksua hyvin, hyvin paljon pidempään. Kävisin välillä tekemässä eväät, ja jatkaisin taas kuuntelemista. Ohjelma kestää hyvin uusintakuuntelua, ja tarkoitukseni onkin alkaa käydä ohjelmia jossain vaiheessa uudelleen läpi.

Jari Sarasvuon radiomonologeja on Yle Areenassa vuodesta 2013 alkaen. Alkuun ohjelma oli tavallinen radio-ohjelma, mutta vuonna 2016 konsepti muuttui. Nykyään ohjelma kuullaan Yle Puheessa maanantaisin klo 13.02 tunnin mittaisena, mutta monologi jatkuu Areenan puolella, ja ohjelman voi kuunnella kokonaisuudessaan tallenteena Yle Areenasta, kun se sinne parin tunnin viiveellä tulee. Tähän mennessä pisin jakso on kestänyt tunnin ja 47 minuuttia.

Yle Areenan musiikkiohjelmat ja konsertit

Yle Areena on musiikinystävän aarreaitta. Katsottavaa ja kuunneltavaa on valtavasti, mutta mistä tulisi loputtomiin aikaa? On musiikkidokumentteja, konsertteja, klassista musiikkia, radion toimitettuja musiikkiohjelmia…

Viime aikoina olen katsonut esimerkiksi ohjelman, jossa muistellaan Buddy Hollya (Buddy Holly: Rave on), dokumentin J. Karjalaisesta (J. Karjalainen: Beibi ollaan ikuisii), konsertin, jossa elektronista musiikkia yhdistettiin klassiseen musiikkiin (Classical Trancelations in Concert) ja ohjelman Amy Winehousen Back to Black -albumin tekemisestä (Rockin klassikkolevyt: Amy Winehouse).

Tässä vielä muutamia muita kuunteluvinkkejä:

Täältä voi katsoa ja kuunnella Radion sinfoniaorkesterin konsertteja…

Täältä löytyy katsottavaksi mukava kattaus Yle Live -otsakkeen alle taltioituja keikkoja…

Täältä löytyvät kaikki Yle Areenan musiikkiaiheiset tv-ohjelmat…

Eikä pidä unohtaa myöskään radio-ohjelmia! Ylen radiokanavien musiikkiohjelmia voi kuunnella Yle Areenassa täältä.

Pari laadukasta podcastia muun muassa minimalismista

Jos minulta kysytään, niin suuri osa podcasteista on ajanhukkaa. Joutavaa höpinää, jonka vähäisen asiasisällön mieluummin lukisi hyvin jäsenneltynä tekstinä, kuin kuuntelisi polveilevaa ja höttöistä joutokäyntiä jutun juonta odotellen.

Kahden podcastin kohdalla aikani ei mene hukkaan. Ensimmäinen on Joshua Fields Millburnin ja Ryan Nicodemusin The Minimalists Podcast. Sen jälkeen, kun he alkoivat videoida podcastinsa, olen seurannut sitä Youtuben kautta. He käsittelevät erilaisia minimalismiin ja hyvinvointiin liittyviä aiheita, ja vastaavat kuuntelijoiden kysymyksiin, usein varsin perusteellisesti.

Matt D’Avella on toinen, jonka podcastia ja muita videoita seuraan Youtubessa. Hän oli tekemässä edellä mainittujen Minimalistien elokuvaa, joka on katsottavissa esimerkiksi Netflixin kautta. Elokuvan nimi on yksinkertaisuudessaan Minimalism, ja suosittelen sitä lämpimästi. D’Avellan podcastin jaksossa Letting Go of Stuff on vieraana koomikko Todd Glass, johon elokuva oli tehnyt suuren vaikutuksen. Hän oli elokuvasta ja sen vaikutuksista elämäänsä ihastuttavan innoissaan.

Podcast-jaksojen lisäksi D’Avella tekee lyhyempiä, noin 5-10 minuutin mittaisia videoita, joista pidän erityisen paljon. Hänen videonsa ovat laadukkaita ja tiiviitä, kuten ammatikseen kuvaavalta voi odottaakin. Hän tekee myös videoita, joissa hän valottaa kuvausprosessiaan. Itse en kuvaa sen enempää valokuvia kuin videotakaan, mutta on ollut mielenkiintoista nähdä, millaista vaivannäköä vaatii saada aikaan niin vaivattoman kaunis video.

Tässä minua viime aikoina ilahduttaneita asioita. Toivottavasti niistä löytyy jotakin kiinnostavaa myös teille.

Rentouttavaa ajanvietettä keskittymiskyvyn ja muistin iloksi

Aikuisten värityskirjat nousivat joitakin vuosia sitten suosituksi ajanvietteeksi. Mieleeni on jäänyt myydyimpien tietokirjojen top 10-lista, jolla oli yhdeksän aikuisten värityskirjaa ja yksi lettikirja. Monelle värittäminen toimi rauhoittavana vastapainona ärsyketulvan täyttämälle elämälle.

Minulle värittäminen ei sopinut. Rentoutumisen sijaan se teki oloni levottomaksi. Minulle sopii paremmin eräs toinen ajanviete, josta ajattelin antaa vinkin rentouttavaa ja rauhoittavaa tekemistä kaipaaville.

Tänä syksynä minun tuli kova ikävä takavuosien jouluviihdykettäni. Meillä oli edellisen kumppanini kanssa tapana koota jouluisin palapeliä – tai pääasiassa hän kokosi samalla kun minä luin kirjaa ääneen. Välillä liityin seuraksi ja koettelin kärsivällisyyttäni, kun palat eivät millään meinanneet löytää paikkaansa. Pilke silmäkulmassa toivoin vasaraa avuksi. Ajoittain palapelin tekeminen oli silkkaa flow’ta, kun yhä uudelleen tiesin heti palan laatikosta otettuani minne se kuuluu.

Vielä viime jouluna nämä muistot tekivät niin kipeää, että ajatus palapelistä teki vain surulliseksi. Ajan kuluminen onneksi auttaa, ja päätin hankkia täksi jouluksi itselleni palapelin. Se olisi ensimmäinen palapeli, jonka tekisin alusta loppuun asti itse. Ennen edellisen kumppanini palapeliharrastusta en ollut tehnyt kuin lasten vanerisen palapelin.

Arvatkaa maltoinko odottaa jouluun asti?

Käydessäni hiljattain teellä edellä mainitun palapeliharrastajan luona, jolla oli meneillään 3000 palan palapeli, tiesin, etten mitenkään malta odottaa jouluun asti. Vielä kun pääsin etsimään sopivia paloja ja auttamaan palapelin tekemisessä, niin hyvä kun maltoin odottaa seuraavaan päivään oman palapelin hankkimista!

Palapeli-itseluottamukseni ei ollut kovinkaan korkealla. Olin ajatellut aloittaa varovasti 500 palan palapelistä, mutta kun kaupassa huomasin niiden olevan kuva-aiheiltaan lähinnä lapsille tarkoitettuja, rohkaistuin valitsemaan 1000 palan palapelin.

Oli erikoisen juhlallinen tunne, kun olin tyhjentänyt pöydän ja nostanut lukuvalon avuksi, ja aloin etsiä ja koota reunapaloja. Olo oli kuin lapsella jouluna; olin yhtaikaa jännittynyt, innoissani ja kärsimätön. Kun reunat olivat löytäneet muotonsa, mieleni oli rauhoittunut.

Palapelin tekeminen on suorastaan meditatiivista. Aika kului huomaamatta, ja moneen tuntiin en muistanut edes syödä tai juoda. Ei ollut kerrassaan mitään huolta maailmassa! Oli kiinnostavaa huomata, miten havaintokyky ja muisti tarkentuivat palapelin edetessä. Muistiini oli poimittuna lukemattomia pieniä yksityiskohtia, ja kun etsiessäni paloja laatikosta havaitsin jonkin yksityiskohdan, väripilkun, viivan tai tietynlaisen värisävyn, tiesin heti mihin pala kuului. Aikamoinen tietokone meillä on hartioillamme.

Ensimmäinen palapelini tuli valmiiksi liiankin nopeasti. Jäin kerrasta koukkuun, enkä malttanut edes mennä nukkumaan ennen kuin se valmistui. Tuon jälkeen olen tehnyt jo toisen, pienemmän palapelin, ja nyt yritän pitää näppini erossa joulua odottavasta kolmen palapelin pakkauksesta. Itseni tuntien melkein odotan sisäisiä neuvottelujani siitä, että kyllähän nyt yhden voi tehdä jo ennen joulua… Miten paljon iloa niinkin yksinkertainen asia kuin palapeli voi tuottaa.

Enpä olisi osannut arvata, millaisen matkan tulisin palapeliä kootessani mielessäni tekemään. Sen piti olla vain palapeli, mutta siitä tuli osa eroprosessia. Sillä oli minulle monitahoisempi ja suurempi merkitys kuin etukäteen osasin ajatellakaan. Kun kuva pöydällä oli ehjä, sisäinen ryhtini oli taas hieman suorempi ja itseluottamukseni kasvanut.

Nyt kun malttaisi odottaa jouluun.

”Rahanarvoiset tavarat, joita kukaan ei halua”

Ylimääräisistä tavaroistaan eroon pyrkivä ihminen harmitteli jossakin päin nettimaailmaa, miten vaikeaa tavarasta on päästä eroon. Hän oli yrittänyt myydä tavaroitaan, mutta kukaan ei ollut niistä kiinnostunut.

Hän mietti mitä tekisi näille ”rahanarvoisille tavaroille, joita kukaan ei halua”. Muistaakseni hänen ratkaisunsa oli jatkaa tavaroiden säilyttämistä.

Tilanne on varmasti monelle tuttu. Omistajalleen tavaralla voi olla monenlaista arvoa, ja tavarasta maksettu hintakin vielä tuoreessa muistissa, mikä vaikuttaa kokemukseen tavaran rahallisesta arvosta. Myyntitilanteessa tavaran rahallinen arvo kuitenkin määräytyy sen mukaan, mitä ostaja haluaa tavarasta maksaa. Jos kukaan ei halua maksaa tavarasta mitään, rahallista arvoa ei ole.

Maailma hukkuu tavaraan. Sitä on kodeissa ylenmäärin, sitä on kaupat, kirpputorit ja kierrätyskeskukset täynnä, ja uutta valmistetaan jatkuvasti. Suurin osa tavarasta on heikkolaatuista ja lyhytikäistä halpatuotantoa, ja usein tuotantoketjussa on poljettu sekä ihmisiä että ympäristöä. Tavaroiden määrä on jo aikoja sitten korvannut laadun.

Tällä hetkellä tarpeettomista, käyttökelpoisista tavaroistaan pääsee vielä eroon ilmaiseksi. Mutta miten kauan? Ellei suunta pian muutu määrän tuottamisesta kohti laadukkaiden, pitkäikäisten ja korjauskelpoisten tavaroiden tuotantoa, voimme nähdä senkin päivän, että tarpeettomista tavaroista eroon päästäkseen joutuu maksamaan.

Tarpeettomien tavaroiden myynti vaatii aikaa ja vaivannäköä, eikä ajankäytöstään yleensä saa kummoistakaan korvausta – jos edes käy niin onnekkaasti, että joku tavaran haluaa ostaa, ja kauppa vielä toteutuu. Ostajien joukkoon mahtuu ”näyteikkunashoppailijoita”, jotka häviävät kuin savuna ilmaan, kun ostolupaukset pitäisi lunastaa. Osalla ostajista taas on omalaatuinen käsitys siitä, miten tavaran hinnasta reilusti sovitaan.

Mitä tarpeettomampi tavara on ollut, mitä vähemmän käyttöarvoa se on tarjonnut, sitä kalliimmaksi sen omistaminen on tullut. Tavarasta ei aiheudu kuluja vain ostohetkellä, vaan niitä riittää ostopäivästä luopumispäivään asti. Tavaroiden vaatima tila kodissa, kalusteet niiden säilyttämiseen, tavaroista huolehtiminen, niiden vakuuttaminen ja muuttaminen paikasta toiseen – mikään näistä ei ole ilmaista.

Käyttötavaroita hankkiessa edullisimmaksi tulee tuote, joka on aidosti tarpeellinen, säännöllisessä käytössä, käyttötarkoitukseensa juuri sopiva, pitkäikäinen, tavaran luonteen huomioiden korjattavissa, ja kenties vielä käyttöikänsä lopussa jatkokäytettävissä muuhun tarkoitukseen. Nämä odotukset täyttävä tuote on myös ympäristön kannalta hyvä hankinta.

Kun tavarat joka tapauksessa vaativat rahaa, aikaa ja vaivannäköä, näille parhaan vastineen saa panostamalla harkintaan ennen ostopäätöksen tekemistä. Tarpeettoman tavaran hankkimatta jättäminen on huomattavasti helpompaa kuin sen kanssa eläminen ja siitä eroon pääseminen.

Elämä on valintoja

Teemme joka päivä lukuisia valintoja. Pieniä ja suuria, vähäpätöisiä ja aidosti merkityksellisiä, päätöksiä yksi toisensa perään. Joillakin päätöksillä on merkitystä vain hetken, osan vaikutukset kantavat pitkälle tulevaisuuteen.

Mahdollisuus valita on pohjimmiltaan hyvä asia, mutta se kääntyy myös helposti itseään vastaan. Tiedättekö tilanteen, kun on väsynyt tekemään enää yhtäkään valintaa? Hetken, jolloin kaikki alkaa olla herttaisen ihan sama, eikä halua kuulla enää yhtäkään kysymystä, joka edellyttää valintaa? Joskus on huojentavaa, kun joku toinen tekee päätöksen puolestamme.

Yksinkertaisemman elämän kaipuuseen valintojen määrän vähentäminen on tehokas apukeino.

Vuosia sitten kuvittelin, että valinnanvara tuo elämään iloa. Todellisuudessa se teki elämästä vain raskaampaa. Juuri mikään tekeminen ei edennyt ilman tavaroihin liittyvää päätöksentekoa.
Näin jälkeenpäin huomaan, että kulutin paljon aikaa ja energiaa tekemällä valintoja, joilla oli lopulta hyvin vähän merkitystä.

Kun vähensin tavaroita, vähensin samalla valintoja. Kun tavaroita on vähemmän, valintarumban voi jättää väliin, jäämättä paitsi yhtään mistään. Olen oppinut, että iloa tuottaa tavaroiden laatu, toimivuus ja kauneus, eikä tavaroiden suurempi määrä sitä lisää.

Ruokaostokseni teen pääasiassa pienessä ruokakaupassa, jossa valinnanvaraa on vähemmän. Joitakin tarvitsemiani tuotteita myydään vain kauempana suuressa marketissa, josta käyn niitä aikaa ja vaivaa säästääkseni hakemassa enemmän kerralla. Myös vuosien mittaan yksinkertaistunut ruokavalioni nopeuttaa kauppakäyntejä, kun poikkean entistä harvemmilla hyllyillä.

Vaatevalinnat olen yksinkertaistanut suosimalla vain harvoja merkkejä ja kauppoja. Vaatetuotannon vastuullisuus on minulle tärkeä asia, mutta koen kohtuuttomaksi, millaista vaivannäköä kuluttajalta sen selvittämiseksi vaaditaan. Sen vuoksi suosin vain merkkejä, joiden valmistajien tiedän kiinnittävän huomiota vastuullisuuteen, ja joiden tuotteiden laatu on riittävän korkea.

Pukeutumisesta tuli yksinkertaista, kun vähensin vaatteiden määrää niin, että kaikki omistamani vaatteet ovat aktiivisessa käytössä. Huolehdin samalla siitä, että kaikki vaatteet sopivat yhteen. Kun kaikki vaatteet ovat lempivaatteita, valintoihin ei tarvitse käyttää aikaa.

On erikoinen paradoksi, että teemme aktiivisesti valintoja melko yhdentekevien asioiden suhteen, mutta tärkeämmät asiat saavat usein kulkea omalla painollaan. Kun tavaraan liittyviä valintoja vähentää, jää enemmän aikaa ja energiaa keskittyä tekemään elämänlaadun kannalta tärkeitä valintoja.

Moni tarvitsee äkkipysäyksen nähdäkseen, mikä elämässä oikeasti olikaan välttämätöntä tai tärkeää. Pakon sanelemaa pysähdystä ei kannata jäädä odottelemaan vaan pysähtyä itse ajoittain miettimään, mikä elämässä on itselle aidosti merkityksellistä.

Ajankäyttöön liittyvien valintojen tekeminen on erityisen tärkeää turhan kiireen ja stressin välttämiseksi. Kaikki tekeminen ei ole yhtä tärkeää, olennaista on osata laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, rajata ja valita. Usein tehtävälistallamme on asioita, jotka voisi vain jättää tekemättä ilman minkäänlaista haittaa. Kaikkea mahdollista ei tarvitse tehdä tai ehtiä.

Elämästä tulee helposti liian täyttä, jos haalimme siihen yhä uusia asioita, osaamatta luopua samalla jostakin. Elämässä ehtii kaikenlaista, muttei yhtä aikaa.

Ajoittain kannattaa miettiä, vieläkö tekemämme valinnat tuntuvat oikeilta. Palvelevatko ne hyvinvointiamme? Aika muuttaa meitä ja mieltymyksiämme, saatamme kasvaa ohi aikaisemmista valinnoistamme. Jos oma elämä tuntuu ajautuneen suuntaan, joka ei tunnu hyvältä tai oikealta, kannattaa muistaa, että kerran tehtyjen valintojen ei tarvitse olla ikuisia.

Aina voi valita uudelleen ja muuttaa suuntaa.

12 tunnin lukumaraton

Onko käsite 12 tunnin lukumaraton tuttu? Olin saman tien myyty ajatukselle, kun se aikoinaan netissä silmiini osui.

Lukumaratonin idea on varata 12 tuntia aikaa vain lukemista varten. Keskeytyksiä pyritään välttämään. Etukäteen huolehditaan, että lukumaratonpäivälle on valmiina hyvää ruokaa, juomaa ja muita eväitä. Eihän sitä kukaan maratonia tankkaamatta jaksa!

Lukumaraton on myös oivallinen lahja itselle tai perheenjäsenelle. Eräs perheenäiti oli toivonut syntymäpäivälahjaksi 12 tunnin lukumaratonin, johon sisältyivät tarjoilut pyydettäessä. Aivan loistava lahjaidea lukemisesta nauttivalle, jolla on siihen harvoin rauhallista ja keskeytyksetöntä aikaa.

Olen viettänyt muutamia lukumaratoneja, ja kun tämä teksti tulee luettavaksenne, vietän jälleen päivää kirjojen parissa. Luen, syön hyvin, jaloittelen välillä, ja luen lisää. Minulla on varattuna pino kirjoja, joista valitsen tunnelman mukaan houkuttelevimpia yksi kerrallaan.

Tällä kertaa pinosta löytyvät:

Dalai-lama, Desmond Tutu & Douglas Abrams: Ilon kirja – Ystävyydestä, rakkaudesta ja hyvästä elämästä
Ilkka Niiniluoto: Hyvän elämän filosofiaa
Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää
Eeva Kilpi: Nainen kuvastimessa
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Aloitan lukumaratonin ensin mainitulla Ilon kirjalla, joka on minulla parhaillaan kesken, olen päässyt siinä noin puoliväliin. Kirja kuvaa Desmond Tutun viisipäiväistä vierailua Dalai-laman luona tämän 80-vuotissyntymäpäivän juhlistamiseksi, ja keskusteluja joita ystävykset kävivät onnen ja ilon syvimmästä olemuksesta. Vaikuttava kirja, josta välittyy lämmin ja huumorintäyteinen tunnelma. Antaa ajateltavaa. Suosittelen.

Luen harvoin romaaneja, joten on poikkeuksellista, että niitä on tämänkertaiseen kattaukseen päätynyt kolmin kappalein. Nämä osuivat sattumalta eteeni kirjastossa, ja vaikuttivat kiinnostavilta. Saa nähdä miten kevyempi lukeminen tällä kertaa uppoaa.

Lopuksi vielä kirjavinkki unettomille. Edellisen lukumaratonini kirjapinosta löytyi Leeni Peltosen Valvomo – Kuinka uneton oppi nukkumaan. Hyvin kirjoitettu kirja tempaisi mukaansa, ja vaikka en ryhtynyt sen luettuani minkäänlaisiin toimenpiteisiin, nukuin monta yötä tavallista paremmin. Se oli yllättävä bonus mukavan lukukokemuksen lisäksi.

Millaisia kirjallisia herkkupaloja sinä olet viime aikoina lukenut?

Kauniimpi arki: Lepopäivä

Kiireen luominen on helppoa. Ärsykkeitä tulvivassa maailmassa levottomuus on ennemmin sääntö kuin poikkeus. Vaihtoehtoja tehdä, nähdä ja kokea on loputtomiin.

Arkipäivien vauhti jatkuu helposti myös viikonloppuisin. Rajallinen vapaa-aika pyritään käyttämään tehokkaasti hyödyksi. Samaa tahtia saatetaan jatkaa lomillakin, vakaasti harkittuna tai tiedostamattomasti.

Tuntuu hullulta kirjoittaa, että kiireettömyys on ylellisyyttä, mutta kun ympärilleni katson, siltä monen elämä nykyään näyttää. Kiire on vakiovauhti, kiireettömyys jotakin erityistä, kuin ulkopuolelta lahjaksi saatua. Siitä huolimatta, että suuri osa kiireestä ja koko kiireen tuntu, luodaan itse.

Kiire näyttää ulospäin samalta, kuin turhia ohituksia tekevä autoilija liikenteessä. Kiireinen elää harhakuvitelmassa, että kiire vie häntä huomattavasti nopeammin eteenpäin, vaikka hän todellisuudessa on jatkuvasti taaempana tavallista vauhtia tulevien näkökentässä.

Arjen ja viikonlopun välinen ero on vuosi vuodelta hämärtynyt. Monella työ löytyy sähköpostista, myös iltaisin ja viikonloppuisin. Kaupat ovat auki myös sunnuntaisin. Kun kiireen tuntu on vallannut arjen, yritetään usein myös viikonloppuvapaata suorittaa tehokkaasti.

Miltä elämä tuntuu jatkuvassa kiireessä? Miten paljon asioita jää huomaamatta? Miten paljon elämää jää elämättä, kiirehtiessä paikasta ja asiasta toiseen?

Teen kaikkeni välttääkseni kiireen tuntua. Kiire tuntuu siltä, kuin olisin sivussa omasta elämästäni. Aivan kuin elämäni olisi jossakin muualla, odottamassa minua, sillä aikaa kun minä juoksen paikasta toiseen.

Kaikkein vahvimmin tunnen eläväni silloin, kun teen jotakin keskittyen, ilman minkäänlaista kiirettä minnekään. Aivan kuin minulla olisi käytössäni maailman kaikki aika. Kuunnellessani musiikkia, keskittyen vain siihen, mitä se minussa herättää. Kävellessäni hiljakseen, maisemia, lintuja, värejä ja muotoja katsellen. Lukiessani kaikessa rauhassa. Nauttiessani hyvästä ruoasta ja seurasta.

Kulttuurissamme sanalla lepopäivä on aikojen saatossa ollut erityinen merkitys. Lepopäivän viettoon on liittynyt tapoja ja sääntöjä, joilla se on erotettu arjesta. Sunnuntait ovat olleet levon ja rauhoittumisen aikaa. En ole uskonnollinen ihminen, enkä kuulu kirkkoon, mutta ajatus lepopäivän pyhittämisestä puhuttelee minua.

On outo paradoksi, että mitä monimutkaisemmaksi ja hektisemmäksi elämämme on mennyt, sitä vähemmän annamme arvoa lepopäiville. Arjen ja pyhäpäivien välinen ero on hämärtynyt. Sunnuntaista tuli yhä enemmän muiden päivien kaltainen, kun kauppojen aukioloajat vapautettiin.

Voisinpa kertoa teille, miten minulla on tapana tehdä sunnuntaista pyhä, jotakin erityistä muihin päiviin verrattuna. Valitettavasti en voi. Aina silloin tällöin vietän levollista sunnuntaita, mutta liian usein sunnuntaista tulee siivouspäivä. En pidä siitä.

Haluan muuttaa asian. Haluan palauttaa sunnuntaille sille sopivan arvon, tehdä siitä jälleen lepopäivän. Ajattelen, että se voisi tehdä elämästä kauniimpaa, nostaa yhä enemmän pintaan sen, mikä elämässä on tärkeää.

Miten te vietätte sunnuntaita? Onko sunnuntai teille lepopäivä?

Tehokkuutta ja ”tehokkuutta”

Kun kiirettä pukkaa ja aika tuntuu juoksevan kuin hiekka sormien välistä, moni pyrkii tehostamaan toimintaansa.

Yhden tehtävän sijaan pyritään tekemään monia asioita yhtä aikaa. Lisätään vauhtia, jotta samassa ajassa saataisiin aikaan enemmän. Pidetään tekemättömistä tehtävistä listaa, josta hoidetaan asioita pois yksi kerrallaan. Otetaan lisää aikaa nipistämällä yöunista.

Hetkellisesti jokainen näistä keinoista voi toimia, mutta jatkuvassa käytössä ne muuttuvat haitallisiksi. Stressi, levottomuus ja kiireen tunne lisääntyvät, keskittymiskyky heikkenee, keho alkaa käydä ylikierroksilla ja uni häiriintyy.

Ikävintä on, että tehokkuuden lisäämiseksi tarkoitetut keinot eivät ole ratkaisu varsinaiseen ongelmaan, joka kiireen takana piilee. Eivätkä ne välttämättä edes lisää tehokkuutta, vaan ainoastaan luovat illuusion siitä.

Kiireeseen voi olla useita syitä. Asioita ei osata laittaa tärkeysjärjestykseen, vaan annetaan tärkeille ja vähäpätöisille asioille yhtä suuri painoarvo. Keskitytään epäolennaisiin asioihin. Yritetään ehtiä tehdä liian paljon liian lyhyessä ajassa, koska ei osata arvioida tehtävän suorittamiseen kuluvaa aikaa. Viivytetään toimeen tarttumista, kunnes aika käy vähiin.

Moni kuvittelee olevansa tehokas, koska touhuaa koko ajan jotakin, usein vielä montaa asiaa yhtä aikaa. Todellisuudessa tekeminen voi olla tehotonta ja energiaa hukkaavaa, ja suurimman hyödyn tuottavat asiat voivat jäädä tekemättä.

Pareton periaatteen mukaan 20 prosenttia syistä johtaa 80 prosenttiin seurauksista.

Saadakseen aikansa ja energiansa mahdollisimman tehokkaaseen ja taloudelliseen käyttöön, kannattaa selvittää mitä ovat ne 20 prosenttia tehtävistä, jotka tuottavat 80 prosenttia tuloksista. Tehokkain keino kiireen nujertamiseksi on keskittyä ensisijaisesti niihin asioihin, joiden tekeminen tuottaa eniten hyötyä.

Tavanomaisten, yksinkertaisten tehtävälistojen ongelma on merkitykseltään eriarvoisten tehtävien kokoaminen samalle listalle. Listalle saattaa päätyä, silkasta listaamisen ilosta, myös merkitykseltään vähäpätöisiä tai kokonaan tarpeettomia tehtäviä. Tehtävälistan kokoaminen saattaa antaa tunteen kokonaisuuden hallinnasta, mutta se voi myös ohjata käyttämään aikaa ja energiaa epäolennaisiin asioihin.

Lienee monelle tuttu kokemus, miten luovuus puhkeaa kukkaan, kun pitäisi tarttua johonkin ikävään tai vaikeaan tehtävään. Sitä keksii yhtä jos toistakin helpompaa ja vähemmän tärkeää tekemistä. On tietenkin hyvä, jos olennaisia tehtäviä vältellessä saa tehdyksi monta pienempää tehtävää. Se ei kuitenkaan tuo samanlaista tyytyväisyyttä, kuin hankalan tehtävän valmistuminen olisi tuonut. Lisäksi kynnys sen aloittamiseen nousee edelleen.

Tehokkuus ei keskity määrään vaan laatuun. Se on oikeiden asioiden tekemistä mahdollisimman taloudellisesti. Joskus se on myös asioiden tekemättä jättämistä.

Tavanomaista tehtävälistaa tehokkaampi keino on miettiä aamuisin tai jo edellisenä iltana, mitkä ovat päivän kolme tärkeintä tehtävää. Päivä aloitetaan näistä tehtävistä, tarttuen niihin yksi kerrallaan tärkeysjärjestyksessä. Jos tehtävien valmistuttua jää aikaa, voi siirtyä muihin tehtäviin. Jos tärkeimmät tehtävät eivät tule valmiiksi päivän aikana, jatketaan seuraavana päivänä siitä mihin jäätiin.

Kolmen tärkeän tehtävän listaaminen keskittää huomion olennaiseen ja huolehtii, että kaikkein merkityksellisimmät tehtävät ovat etusijalla. Lyhyt kolmen tehtävän lista tuntuu huomattavasti hallittavammalta, kuin miettiä kaikkia niitä tehtäviä, jotka pitäisi saada tehdyksi. Myös stressin ja kiireen tuntu vähenee, kun vähemmän tärkeät tehtävät jäävät taka-alalle.

Kun alkaa listata päivittäin vain kolme kaikkein tärkeintä tehtävää, voi huomata elämän keventyvän. Erilaiset tehtävät asettuvat niille kuuluviin mittasuhteisiin ja kaiken keskeltä nousevat esiin kaikkein tärkeimmät asiat.

Ikävien kotitöiden karsintaa

Maailmassa on lukemattomia mielenkiintoisempia asioita kuin kotityöt ja tavaroiden huolto. Siksi olen pyrkinyt minimoimaan niihin kuluvan ajan ja karsimaan pois kaiken sellaisen, mikä ei ole välttämätöntä.

Suoristan mutkia kaikessa missä voin. Jos en halua tehdä jotakin, yritän hankkiutua siitä eroon. Kotitöiden määrää voi vähentää yllättävän paljon, kun alkaa etsiä vaihtoehtoja.

Kun sain tarpeekseni kissankarvojen siivoamisesta milloin mistäkin, tein vähitellen muutoksia kotiimme ja toimintatapoihimme.

Luovuimme keittiön avohyllyköstä, joka ei pysynyt karvattomana päivääkään. Olohuoneen neljä pitkää verhoa vaihtuivat vuosien kuluessa yhteen lyhyempään, joka sekin saa ikkunaremontin ja akustiikkalevyjen hankinnan jälkeen lähteä. Vähensimme mattoja, vain eteisen matto sai jäädä. Kodintekstiileistä jäivät vain ne, joille on konkreettinen tarve, mikään ei saanut paikkaa pelkästään sisustuksellisista syistä.

Lopetin karvaisten kotivaatteiden rullaamisen tarraharjalla ennen pesua. Luovuimme lehtitelineestä ja kaikista muistakin huonekalua pienemmistä tavaroista, joiden paikka oli ollut lattialla. Vähensimme pöytätasoilla olevien tavaroiden määrää.

Pellavapyyhkeitä silitän mielelläni, mutta vaatteita en. Valitsen siis pääasiassa vaatteita, jotka eivät silitystä kaipaa. Mitään käsinpestäviä vaatteita en myöskään hanki. Jos vaate ei kestä vesipesua koneessa, jääköön kauppaan.

Jos inhoaa siivoamista, se kannattaa pitää mielessä, kun on ostamassa jotakin uutta. Silloin ei tule valinneeksi huonekaluja tai tavaroita, joita on sietämätöntä huoltaa ja pitää puhtaana.

Yksi kaikkein ikävimmistä kotitöistä on sälekaihdinten puhdistaminen. Ikkunoiden pesua tulee vitkuteltua loputtomiin, kun tietää millainen homma sälekaihdinten puhdistus on. Eikä vitkuttelu tietenkään auta asiaa… Toimeen tarttuminen kaksi kertaa vuodessa ei riitä, sälekaihtimet ovat jo hyvin nopeasti mustassa pölyssä ja noessa.

Toivottavasti ikkunoiden uusiminen tuo avun, sillä kumppanini ei suostunut edes miettimään sälekaihtimille vaihtoehtoa. Onhan se totta, että ne suojaavat kesäkuumalla hyvin auringolta, päästäen silti valoa sisään. Mietityttää vain, että tämän lähes 60-vuotiaan asunnon aiemmat asukkaat pärjäsivät ilman sälekaihtimia. Miksi se meille olisi ylivoimaisen vaikeaa?

Tällä hetkellä ajankohtaiseksi on noussut mietintä jalkalistojen tarpeellisuudesta, sillä ne ovat hajoamassa kirjaimellisesti kappaleiksi. Edellinen asukas oli ikäväkseni kuorruttanut suoraviivaisen asuntomme turhan koristeellisilla, talon aikakauteen ja tyylin sopimattomilla listoilla – joita on todella ärsyttävää pitää puhtaana.

Jalkalistojen pois jättämistä hidastaa vain pintavetoina tehty sähköremontti. Jos sähköjohdot saisi pois lattialta jalkalistojen takaa, asia olisi selvä. Pitänee selvittää mitä vaihtoehtoja asian hoitamiseksi olisi käytettävissä.

Onko jalkalistoilla edes mitään muuta virkaa, kuin peittää huolimatonta työnjälkeä? Jalkalistavalikoima, johon olen aiempien remonttien yhteydessä tutustunut, näyttäisi sanovan että ei, niin ikävän näköistä rimpulaa on kaupan. Jos jalkalistojen ajatuksena on kokonaisuuden viimeistely siistiksi, niin ei se välttämättä toteudu, jos listat on asennettu vähän niin ja näin. Yhtä hyvin ne voisi jättää pois ja tehdä lattian kanssa riittävän huolellista työtä.

Kun uusimme lattian lähes kymmenen vuotta sitten, laitoimme entiset listat takaisin paikoilleen. Se oli kaikkein helpointa. Listojen laitossa on oma hommansa, eivätkä ne ihan ilmaisiakaan ole, saati mukavia kerrostalossa uusia. Ja toki laitoimme lattian sillä tarkkuudella, että listat peittävät…

Voipi olla, että listojen pois jättäminen saa odottaa seuraavaan lattiaremonttiin asti. Se on edessä vasta sitten, kun meillä ei enää ole kissoja. Lattia kestänee siihen asti, jalkalistoista ei välttämättä ole silloin enää paljoa jäljellä.

Näiden hajanaisten mietteiden päätteeksi totean vain, että kodin puhtaanapito ja tavaroiden huoltaminen on huomattavasti helpompaa, mukavampaa ja vähemmän aikaa vievää, kun miettii mitä kotiinsa todella tarvitsee. Kannattaa kyseenalaistaa kaikki kuvitelmansa siitä, mitä kodissa pitäisi olla ja miltä siellä pitäisi näyttää, niin voi löytää tuoreita ideoita ja valita toisin.