Blogi jää lomalle – ja muutama kirjavinkki

On tullut jälleen aika laittaa blogi kesälomalle. Sitä ennen kuitenkin muutama kirjasuositus.

Margareta Magnusson: Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous

Sana ’kuolinsiivous’ herättää helposti ikäviä ajatuksia ja mielikuvia. Siksi olikin mukava yllätys, että Margareta Magnussonin kirja oli lämminhenkinen ja lempeä lukukokemus, josta ei puuttunut myöskään huumoria.

Kirjaa lukiessani mietin, että olisi hyvä lukea enemmän vanhempien ihmisten kirjoittamia kirjoja. Kirjoittajan yli 80 vuoden ikä näkyi kirjassa kaikenlaisen kiireen ja suorittamisen puuttumisena, tekstistä välittyi elämänkokemus ja iän mukanaan tuoma seesteys. Tunsin lukiessani levollista rauhaa, mutta toisaalta en malttanut olla ahmimatta kirjaa eteenpäin.

Suosittelen tätä nopealukuista kirjaa ihan kaikille. Se kertoo tavaran vähentämisestä kuolinsiivouksen näkökulmasta, mutta ennen kaikkea elämästä.

Otso Sillanaukee: Zero waste – jäähyväiset jätteille

Toinen lukuvinkki on huomattavasti Magnussonia nuoremman, 24-vuotiaan, Otso Sillanaukeen kirja zero waste -ajattelusta eli pyrkimyksestä tuottaa niin vähän jätettä kuin mahdollista. Kirja oli lukukokemuksena monitahoisempi kuin olin osannut odottaa. Kirjassa yhdistyivät kuvaus siitä millaisiin mittasuhteisiin kulutuksemme on kasvanut ja millaisia vaikutuksia sillä on, sekä käytännönläheinen opaskirja jätteen vähentämiseksi.

Minulle kiinnostavinta ja hämmentävintä oli kuitenkin eräänlainen sukupolvikokemuksen välittyminen. Minä olen syntynyt 1970-luvun loppupuolella, kirjan kirjoittaja 1990-luvun alkupuolella. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että sukupolviemme välinen kulutustottumusten ero voi olla näin suuri. Osan siitä voi selittää myös luokkaeroilla, mutta on selvästi nähtävissä, että hänen sukupolvensa on tottunut aivan erilaiseen kulutuksen tasoon kuin minun sukupolveni, sosioekonomisesta asemasta riippumatta.

Minusta tuntui kuin olisin seurannut läheltä jotakin vierasta lajia, kun luin Sillanaukeen kuvausta hänen ja hänen lähipiirinsä kulutustottumuksista ennen kuin hän löysi zero waste -ajattelun. Aloin ymmärtää huomattavasti paremmin, miksi maailma hukkuu roinaan ja ruokahävikki on niin suurta kuin se on.

Aina oppii uutta. Ennen tämän kirjan lukemista minulla ei ollut aavistustakaan esimerkiksi siitä, että osa ihmisistä näkee juomapullon asusteena, jota ”päivitetään” vähän väliä siinä missä vaatteitakin. Ihmetystä herätti myös take away -kahvin saama huomio, en ymmärrä koko ilmiötä. Ehkä joku osaa kertoa, onko se Suomessa vain helsinkiläinen ilmiö, vai esiintyykö sitä myös muissa suurimmissa kaupungeissa? Mistä tulee niin kova kiire, ettei kahvia ehdi juoda ellei sitä kanna mukanaan?

Ajattelin lukiessani, etten olisi ikipäivänä edes osannut kuluttaa niin paljon kuin mistä Sillanaukee kirjassaan kirjoittaa. Osaksi se johtuu siitä, etten ole koskaan ymmärtänyt statuksen ja kulutuksella kilpailemisen ideaa, minusta siinä ei ole mitään järkeä. Valtava määrä kulutusta ja samalla jätettä jää pois jo sillä, että kuluttaa itseään ja omia tarpeitaan eikä muita varten.

Kirjaa lukiessani biojätepussini olivat loppumassa, ja ilokseni kirjasta löytyi ohje sellaisten taittelemiseksi sanomalehdestä. Olin niin tottunut biojätepussien ostamiseen, ettei toisenlainen vaihtoehto tullut mieleenikään. Kirjan innoittamana taittelin niitä saman tien valmiiksi keittiön laatikkoon. Olen hyvin iloinen siitä, että voin jättää jälleen yhden tavaran pysyvästi pois ostoslistaltani.

Kirja oli monipuolisempi kuin olin osannut odottaa, ei pelkkä opas jätteen vähentämiseen, mikä yllätti positiivisesti. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, joiden mielestä nykyinen kulutuskulttuuri on lähtenyt lapasesta.

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma – kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta

Kaaron kirjoitukset ovat minulle ennestään tuttuja Helsingin Sanomien kolumneista. Olen pitänyt hänen ajatuksenjuoksustaan, joten kun hänen kirjansa sattui eteeni kirjastossa, se oli lainattava.

Voi miten hyvä mieli tämän kirjan lukemisesta tulikaan! Tuntuu hyvältä lukea kirjaa, joka saa ajattelemaan asioita uusista näkökulmista niiden tavanomaisten sijaan. Kirja sisältää seitsemän kirjoitusta, joissa kirjoittaja tutkii arkipäiväistä olemassaoloamme tieteen ja luonnonkansojen ikiaikaisen elämänmenon kautta. Oli erityisen mielenkiintoista lukea eri luonnonkansojen ajattelusta ja tavoista, siitä miten he kokivat elämän ja maailman.

Kirjassa käsitellään muun muassa lahjan käsitettä ja sen merkitystä, rahataloutta, kuolemaa, unimaailmaa, mielen vaikutusta ihmisen kokemukseen, yhteisöllisyyttä ja sen merkitystä elämän kokemiseen.

Suosittelen kirjaa lämmöllä. Minulle se oli virkistävintä pitkään aikaan.

Marika Helovuo: 100 syytä lukea – lukukipinän sytytyskirja

Oma lukukipinäni on syttynyt jo lapsena, mutta olihan tähän kirjaan ihan pakko tarttua, kun se kirjastossa vastaan tuli. Ja miten ihana yllätys se olikaan!

Kirja on pieni ja ohut, mutta täynnä tärkeää ja kiinnostavaa asiaa. Se esittelee millaisia hyviä vaikutuksia on lastenkirjallisuuden lukemisesta lapselle, sekä mitä hyötyjä nuori ja aikuinen voivat lukemisesta saada. Olin aikeissa kertoa muutamia omia suosikkejani, mutta eihän siitä mitään tullut, niitä on niin paljon. Valitsen siis esimerkiksi vinkin, joka sopii hyvin blogini teemaan: Lukeminen säästää rahaa ja pitää tavaramäärän aisoissa. Tämän olen huomannut todeksi ihan käytännössä.

Kirja sisältää myös jonkin verran lukuvinkkejä, esimerkiksi kirjoja sinnikkyydestä ja rohkeudesta, bisneksenparantamisromaaneja, kirjoja ongelmien pienentämiseksi, nukutusromaaneja ja kirjoja potilastyön parantamiseksi.

Suosittelen kirjaa ihan kaikille. Se on erityisen hyväksi, jos edellisen kirjan lukemisesta on päässyt vierähtämään pitkä aika. Kirjasta voi saada sysäyksen palata jälleen kirjojen pariin, tai oivalluksen siitä, miksi kirjojen maailmaan kannattaisi tutustua.

Minulle 100 syytä lukea oli juuri nyt paras mahdollinen kirja luettavaksi. Tästä on hyvä blogiloman alkaa.

Mukavia lukuhetkiä ja oikein rentouttavaa kesää teille kaikille! Nautitaan elämästä ja hyvistä kirjoista. Seuraavan kerran blogista löytyy uutta luettavaa 5.9.

 

Ilahduttavia asioita: kesä!

Tänä vuonna kesäinen sää yllätti minut aiemmin kuin olisin odottanut. Huhtikuussa en ollut suonut vielä ajatustakaan aurinkovoiteen hankinnalle, kunnes eräänä päivänä peilistä näkyi punaisena helottava nenä.

Kesäaika on täynnä kauneutta. En kaipaa kesältä hellettä, viileämmässä säässä jaksan paremmin liikkua ja nauttia kesästä. Liian viileää kesää minulle ei olekaan, kesä on aina kesä, ja siitä voi nauttia lämpötilasta riippumatta.

Kesä tuo tullessaan monia ilahduttavia asioita.

Valo. Miten ihania ovatkaan pitkät, valoisat illat! Aikaa ja energiaa liikkumiselle on ihan eri tavalla kuin pimeämpinä vuodenaikoina. Kuuman päivän jälkeen on ihana lähteä valoisaan iltaan kävelylle.

Tuoksut. Kesä on täynnä tuoksuja erilaisten puiden ja pensaiden kukkiessa yksi toisensa jälkeen. Alkukesällä jopa käveleminen kaupungin keskustassa muuttuu aistinautinnoksi, kun matkan varrella erilaiset tuoksut hellivät kulkijaa. Arkinen kävely ruokakauppaan nousee aivan uudelle tasolle, kun keskittyy ympärillä tulviviin tuoksuihin. Minun kauppamatkani alkaa vaahteran ja lehmuksen tuoksuilla, välissä on koivun tuoksua, sitten hellivät pihlajan ja syreenien tuoksut. Erityisesti syreeniä on vaikea ohittaa pysähtymättä nauttimaan sen tuoksusta.

Sade. Pitkän kuivan jakson jälkeen kunnon sade virkistää sekä ihmistä että luontoa. Tuuletan mielelläni sateella tai heti sen jälkeen, kun on raikasta ja ilmassa tuoksuu kesä. Kahdesti tänä kesänä olen nauttinut sateella aivan uskomattoman ihanasta metsän tuoksusta keskellä kaupunkia. Ristiriita on herkullinen, kun joka puolella ympärillä näkyy kerrostaloja, mutta ilmassa tuoksuu siltä kuin olisin keskellä metsää.

Kävelyllä ei haittaa joutua lempeän kesäsateen yllättämäksi. Sateessa käveleminen on monipuolinen aistinautinto. Sateella kaikki näyttää vähän erilaiselta, ja sateesta seuraava äänimaailma ja vesipisarat iholla virkistävät mieltä.

Rankkasadetta ja ukkosta on mukava katsella sisätiloista käsin. Nautin seurata miten tummat pilvet kerääntyvät yhteen ja muuttuvat rankkasateeksi. Saan paljon iloa luonnon tarjoamista väriyhdistelmistä, joista yksi kauneimpia on tummien siniharmaiden sadepilvien ja metsänrajan erilaisten vihreän sävyjen yhdistelmä.

Linnut. Kesällä metsässä kävellessä pääsee keskelle lintujen konserttia. Nautin joka puolelta kuuluvasta linnunlaulusta, mutta tunnistan lintuja harmillisen huonosti vain laulun perusteella. Erityisesti minua on hymyilyttänyt innokkaasti livertävä ja muiden laulua taidokkaasti matkiva lintu, jota en yrityksistäni huolimatta ole onnistunut näkemään, jotta saisin vähän enemmän vihiä mikä lintu on kyseessä.

Lokit ja pääskyset tuovat minulle kesän. Lokkien rauhallinen liitely ja pääskysten taitava lento herättävät maiseman eloon. Ensimmäinen lokin ääni keväällä on lupaus kesästä. Kun näen vuoden ensimmäisen pääskysen lentävän tai kuulen sen äänen, se on joka kerta yhtä pysäyttävä tunne. Ensin en ole ihan varma voinko uskoa silmiäni ja korviani, ja kun vihdoin uskon, että pääskyset tosiaan ovat palanneet, on kuin olisin tullut kotiin.

Mikään muu tapahtuma vuodenkierrossa ei liene minulle yhtä tärkeä. Kun jonakin kesän päivänä pääskyset ovat lähteneet, eikä niiden lento ja laulu enää täytä pihapiiriä ja taivasta, kestää muutaman päivän päästä haikeuden yli.

Hedelmät ja marjat. Kesä tarjoaa ihania makunautintoja. Toripöydät notkuvat erilaisista marjoista ja kaupassa ostoskorini täyttyy herkullisista hedelmistä. Eniten nautin kirsikoista, sillä lapsena en allergian vuoksi voinut niitä syödä. Myös erilaiset melonit ovat raikkaudessaan ihania. Torilta ostan erilaisia marjoja ja nautin niistä joko sellaisenaan tai soijavaniljakastikkeen kanssa. Sen erikoisempaa kesäherkkua en kaipaa.

Yökaveri. Minulla on tänä kesänä ollut ihana yökaveri. Siitä asti kun pihanurmikko alkoi saada väriä, olen saanut monena yönä katsella pihassa syömässä käyvää jänistä. Se syö kaikessa rauhassa ja lepäilee välillä nurmikolla. Kun on tullut aika vaihtaa maisemaa, jänis on venytellyt itsensä vetreäksi ja loikkinut tiehensä. Joskus jäniksiä on ollut kaksikin kerralla, ja eräänä pilvisen hämäränä yönä pihassa saattoi olla myös vasta maailmaan tullut poikanen.

Olen usein kuuman päivän päätteeksi tuulettanut yön viilentämää raikasta ilmaa sisälle ennen nukkumaanmenoa. Olen nauttinut kaupungin hiljaisuudesta, lokkien äänistä ja jäniksen yöelämän seuraamisesta.

Kevät kaupungissa oli vaikea ja kaipasin täältä pois. Lehtien puhjettua puihin ja kesän tultua olen nauttinut olostani enemmän kuin monena muuna kesänä. Tärkeintä on ollut kiinnittää huomio moniin luonnon tarjoamiin ilonaiheisiin ja käydä usein kävelyllä metsässä. Olen myös löytänyt liikunnan ilon aivan uudella tavalla, mutta siihen palaan myöhemmin.

Ihanaa kesää teille kaikille! Nautitaan kaikesta mitä se meille tarjoaa.

Yhden palan taktiikalla – tai sitten ei

Vuosien ajan minua on kiehtonut ajatus siitä, että voisin pestä itseni päästä varpaisiin yhdellä ainoalla saippuapalalla. Se olisi niin yksinkertaista! Miten kätevää olisikaan kyläilyreissulla tai saunavuorolla, kun pesuaineeksi riittäisi pieni pala saippuaa.

Palasaippua on monella tavalla kätevä tuote. Se levittyy pitkiin ja paksuihin hiuksiini nestemäistä shampoota helpommin. Sen tuotepakkaukseksi riittää pieni pala paperia. Käyttäisin paljon mieluummin palasaippuaa kuin muovipulloon pakattua, pääosin vedestä koostuvaa, shampoota.

Mutta kun palasaippua ei sovi hiusteni kanssa yhteen sitten mitenkään.

Hiuspohjalleni palamuotoinen pesuaine on hyväksi, mutta hiusteni kanssa se ei toimi. Hiljattain minulle myös selvisi, että veden kovuus vaikuttaa palasaippuan toimivuuteen. Kun yhdistetään tietynlainen hiuslaatu, kova vesi ja palasaippua, niin lopputulos on tahmean tuntuiset hiukset valtavalla määrällä saippuajäämää. Ja uutena harrastuksena jokapäiväinen kampojen peseminen.

Etsin sopivaa tuotetta vuosien ajan. Kokeilin eri valmistajien erilaisia shampoo- ja saippuapaloja, etikkahuuhtelun kanssa ja ilman. Alkuvuodesta luulin vihdoin löytäneeni itselleni toimivan tuotteen, mutta sen toimivuus kesti kaksi pesua. Saippuajäämää kertyi hiuksiini ja kampaan pesu pesulta enemmän. Kun sain käytettyä palan loppuun, päätin, että vuosien sinnikäs kokeiluni saa nyt riittää. Palattuani takaisin nestemäiseen shampooseen, saippuajäämän kertyminen kampaan loppui vasta neljännen pesun jälkeen.

Näin jälkikäteen mietin, että olisihan sitä voinut vähemmälläkin uskoa, ettei palasaippua sovellu minun hiusteni pesuaineeksi. Toisaalta siinä oli myös hyvät puolensa. Yksikään palasaippua ei saanut hiuspohjaani hilseilemään ja kutiamaan, toisin kuin kaikki siihen asti kokeilemani nestemäiset shampoot. Olin kokeillut tavallisia marketin, apteekin ja kampaajan shampoita, sekä monia luonnonkosmetiikkashampoita, ja aika lailla luopunut toivosta, että koskaan löytäisin sopivaa.

Mutta elämä on yllätyksiä täynnä. Sain pari kuukautta sitten ostokseni yhteydessä tuotenäytteitä, joiden joukosta löytyi ainakin yksi ellei jopa kaksi sopivaa shampoota! Ilman tuotenäytteitä olisin tuskin koskaan tullut niitä kokeilleeksi, sillä tuotteiden hintataso oli tavallisesti suosimaani hintatasoa korkeampi.

Miten iloiseksi sitä voikaan tulla, kun vuosikausia häirinnyt arkinen ongelma vihdoin ratkeaa! Shampoon toimivuus talvikaudella selviää vasta myöhemmin, mutta toistaiseksi vaikuttaa hyvältä. Hiuspohjani ei kutise eikä hilseile, hiusten pesuväli on pidempi, ja hiukseni tuoksuvat ja näyttävät likaisinakin paremmalta kuin koskaan ennen. Aivan kuin hiuspohjani olisi vihdoin saavuttanut tasapainon. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä nyt käyttämässäni shampoossa on erilaista kuin kaikissa aiemmissa, mutta pääasia että se toimii.

Yhden palan taktiikka ei minulle sopinut, joten shampoo saa olla pullossa, ja palasaippua hoitakoon muut pesutarpeet. Kasvojen pesuun käytän myös kosteusvoidetta.

P.S. Kaikille palashampoon toimivuudesta kiinnostuneille vinkkaan vielä opinnäytetyöstä, jossa aihetta selvitetään. Ja löytämäni shampoon merkistä kiinnostuneille tiedoksi, että se on Madara. Ja tulkoon vielä varmistetuksi, että tämäkään ei ole yhteistyöpostaus eikä maksettu mainos, kuten ei yksikään kirjoituksistani tähänkään asti.

Miten vähentää maailmantuskaa?

Tunnen huolta maapallomme tilasta. Mitä enemmän olen lukenut ja seurannut uutisointia esimerkiksi ilmastonmuutoksesta, luonnon monimuotoisuuden heikkenemisestä tai merien tilasta, sitä enemmän maailmantuskaa olen kokenut. Politiikan seuraaminen ei ole auttanut asiaa.

Tieto lisää tuskaa, sanotaan. Mielestäni se on vain osittain totta.

Jos tietoa kertyy vain sen osalta, mikä kaikki on pielessä tai menossa huonompaan suuntaan, tuska lisääntyy. Mutta jos lisäksi selvittää, mitä olisi mahdollista tehdä asioiden parantamiseksi, ja ryhtyy toimeen, tuska vähenee.

Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) viime vuoden lopulla julkaistu raportti kertoo, että Suomen kasvihuonekaasupäästöistä 68 prosenttia syntyy kotitalouksien kulutuksesta eli siitä, miten asumme, liikumme, syömme ja mitä ostamme. Tämä on tärkeä tieto, ja mielestäni hyvä uutinen.

Ajatelkaa, noin suuri osuus päästöistä johtuu meidän jokaisen elämäntavoista ja kulutuksesta.

Se tarkoittaa, että meillä on avaimet käsissämme aikamoiseen muutokseen. Meidän ei tarvitse jäädä odottamaan valtion tai EU:n määräyksiä tai ohjaustoimia, tai että se aina niin kovasti kaivattu joku muu tekee jotakin, tai että jostakin ilmaantuu tilanteen korjaava ratkaisu, vaan voimme toimia ihan itse! Jokainen omalta kohdaltamme, ja aloittaa saa vaikka nyt heti.

Ja mikä parasta: saamme paljon aikaan jo sillä, että teemme vähemmän!

Vähemmän lentomatkoja, vähemmän yksityisautoilua, vähemmän ostettuja ja vuokrattuja asuinneliöitä maksettavaksi ja ylläpidettäväksi. Vähemmän lihaa lautasella, vähemmän juustoa ruokavaliossa, vähemmän biojäteastiaan päätynyttä ruokaa. Vähemmän kaikenlaista turhaa kulutusta, joka päätyy vain kasvattamaan vyötärönseutuamme tai täyttämään kotiamme tavaroilla, joita emme todella tarvitse. Vähemmän vain harvoin tarvittavien tavaroiden ostamista, jotka voisimme tarvittaessa lainata tai vuokrata.

Ja mikä ihan yhtä hienoa: saamme tästä kaikesta jotakin enemmän, ja vielä jää annettavaksikin!

Enemmän tilaa ja rauhaa paikallisille asukkaille ympäri maailman turistikohteiden, enemmän säästynyttä luontoa paratiisisaarilla, enemmän hyvää omatuntoa, enemmän puhdasta ilmakehää. Enemmän löytyneitä paratiiseja kotimaassa ja lähialueilla, enemmän kotimaan luonnon ja kulttuurin arvostusta, enemmän kiinnostavia junamatkoja, enemmän nähtyjä maisemia matkan varrella. Enemmän rahaa muuhun kuin asumiseen, enemmän asumisen laatua, enemmän kohtaamista perheen kesken.

Enemmän raikasta ilmaa, enemmän kertyneitä kilometrejä pyörällä ja kävellen, enemmän tukeamme joukkoliikenteen kehittämiselle. Enemmän lihaksia, enemmän hapenottokykyä, enemmän tilaa vatsan ja housujen vyötärönauhan välissä. Enemmän havaittuja vuodenaikojen mukanaan tuomia muutoksia, enemmän linnunlaulua, enemmän rentoutumista, mielenrauhaa ja virkeyttä. Enemmän iloa. Enemmän työtehoa, enemmän jaksamista arkeen, enemmän uusia ajatuksia.

Enemmän kasviksia ja väriä lautasella, enemmän raikkautta, enemmän uusia makuja. Enemmän terveyttä, enemmän keveyttä, enemmän hyvää oloa. Enemmän käyttämättömiä lääkäriaikoja, enemmän säästöä lääkekuluissa.

Enemmän säästynyttä rahaa, enemmän kuukausia ilman luottolaskuja. Enemmän aikaa, enemmän merkityksellistä tekemistä. Enemmän arvostusta sille mitä meillä jo on, enemmän loppuun asti käytettyjä vaatteita ja tavaroita, enemmän tilaa kotona. Enemmän kanssakäymistä ystävien, naapurien ja tuttujen kesken, enemmän tukeamme tavaroita vuokraaville yrityksille. Enemmän tavaroiden ja vaatteiden korjaamista, enemmän kannattavuutta erilaisille korjaajille ja kunnostajille.

Enemmän veroeuroja Suomeen, enemmän yhteistä hyvää. Enemmän osallistumista meille kaikille tärkeän asian hyväksi.

Enemmän mahdollisuuksia tuleville sukupolville. Enemmän hyviä muistoja meistä.

Ajatuksia yksinäisyydestä ja yksinolosta eron jälkeen

Yksinäisyys ja yksinolo ovat olleet kirjoitusaihelistallani jo pitkään. Kun parisuhteeni toissa vuonna päättyi, ja muutin asumaan yksin, kiitin onneani, etten ollut vielä ehtinyt kirjoittaa aiheesta. Eron jälkeen kokemani yksinäisyys poikkesi kaikesta siihen asti kokemastani.

Yksinäisyyttä on monenlaista. On totaalista yksinäisyyttä, kun ei ole yhtäkään ihmistä kenelle voisi kertoa asioistaan. Toisaalta yksinäisyyden tunnetta voi kokea, vaikka elämässä olisikin tärkeitä ihmisiä, kuten elämänkumppani, perhe ja ystäviä.

Muistini mukaan en ole koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään joukkoon, enkä ole sellaista kaivannut. Olen luonteeltani vahvasti introvertti, ja viihdyn parhaiten yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Minulla on kaikissa elämäni vaiheissa ollut vähintään yksi läheinen ystävä, joka tuntee minut läpikotaisin, ja jolle voin kertoa kaikenlaisista elämäni asioista. Ihmissuhteiden laatu on minulle määrää tärkeämpää, joten jokainen ystäväni on ollut läheinen ystävä.

Olen ollut suurimman osan elämästäni parisuhteessa, asunut yhdessä ja jakanut arkeni toisen ihmisen kanssa. Viimeisin parisuhteeni kesti lähes 16 vuotta, minkä jälkeen piti opetella asumaan yksin. Se oli aluksi todella vaikeaa, ja koin ajoittain musertavaa yksinäisyyttä. Puhuminen raskaan eron kokeneen ystävän kanssa auttoi, mutta se ei poistanut elämääni tullutta aukkoa. Keskustelun jälkeen olin edelleen yksin asunnossani, ilman toisen ihmisen seuraa, johon olin vuosien varrella tottunut.

Ennen eroa olin kokenut yksinäisyyttä lähinnä ihmisjoukoissa tai ryhmätilanteissa, tai kun olin tahtomattani velvoitettu seuraan tai seurallisuuteen. Olin tuntenut itseni yksinäiseksi ihmisten seurassa, joiden kanssa aitoa kohtaamista ei tapahtunut, tai jos en tuntenut tulevani ymmärretyksi. Olen aina viihtynyt erittäin hyvin yksin, enkä ollut juuri koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi yksin ollessani. Eron jälkeinen yksinasumisen vaikeus tulikin minulle yllätyksenä.

Yksinäisyys vyöryi päälleni niin voimakkaasti, että nimesin olotilani yksinäisyyshalvaukseksi. En kyennyt helpottamaan erosta johtuvaa surua ja yksinäisyyden tunnetta itselleni mieluisimpien asioiden parissa, koska en kyennyt keskittymään. Piti löytää muita keinoja oloni parantamiseksi.

Tuntui hyvältä päästä pois kotoa, jonnekin missä oli muitakin ihmisiä. Kävin usein kävelyllä. Liikkuminen, luonto, linnut ja sään tunteminen kasvoilla helpottivat oloani kaikkein parhaiten. Ei haitannut, vaikka joskus kävellessä kyyneleet valuivat pitkin kasvoja.

Kun oloni alkoi olla vähän parempi, kävin paljon kirjastossa, elokuvissa ja näyttelyissä. Teki hyvää nähdä muita ihmisiä, ja saada muistutus siitä, etten ollut yksin maailmassa, ja että elämä jatkui. Elokuvasalin pimeässä tuntui hyvältä saada parin tunnin vapaahetki oman elämäni murheista, ja olla ihmisten ympäröimänä.

Kotona tuntui siltä, kuin maailma olisi pysähtynyt.

Hiljaisuus teki kipeää. Pesin pyykkiä useammin kuin olisi ollut tarpeen, koska pesukoneen ääni sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi ja kotoisaksi. Radion kuuntelu liennytti yksinäisyyttä. Radiotoimittajien tervehdykset nousivat uuteen arvoon, ja aloin vastata heille. Huomasin, että jo oman ääneni kuuleminen auttoi vähentämään yksinäisyyden tunnetta. Aloin kotiin tullessani sanoa ääneen ”kotona ollaan”. Kiitin itseäni ruoasta, koskettaen samalla myötätuntoisesti olkapäätäni.

Olin vuosien varrella vähentänyt television katsomista, ja alkanut katsoa tv-ohjelmia tietokoneelta. Enää se ei riittänyt, vaan alkoi tuntua välttämättömältä saada televisio. Kaipasin kaukosäädintä ja loputonta ohjelmavirtaa. Katsoin kaikenlaisia, ennen täysin yhdentekeviksi kokemiani ohjelmia, joita katsellessa ei tarvinnut ajatella mitään. Se teki hyvää. Edelleen ihmetyttää, miten viihdyin niin hyvin Sinkkuillallisen parissa, kun minua eivät kiinnostaneet sen enempää ruoka kuin treffitkään.

Parin viikon ajan olin television suurkuluttaja. En kuitenkaan ollut telkkarini laatuun tyytyväinen, joten palautin sen, kun sellainen mahdollisuus oli olemassa. Olin myös alkanut ihmetellä, mistä lähes pakokauhua muistuttanut television tarpeeni oli tullut. Voisin yhtä hyvin katsoa tv-ohjelmia netin kautta, löytyi niitä loputtomiin sieltäkin.

Vaikeinta oli tottua siihen, ettei ollut ketään kenelle kertoa arkisista huomioista, kuten tv-ohjelmien herättämistä ajatuksista. Tai ettei ollut ketään, kenet saisin nauramaan. Tajusin pian, miten paljon olin tottunut puhumaan. Minun oli vaikea pitää itseni irti puhelimesta, etten olisi jatkanut ajatusteni höpöttämistä sitä kautta. Alkuvaiheessa minulta saattoi saada uutisia tai televisio-ohjelmia kommentoivia tekstiviestejä, tai muita asiasisällöltään varsin kevyitä viestejä, joita ei liene tapana tavallisesti jakaa. Onneksi läheiseni ymmärsivät viestittelyäni.

Opetellessani pysymään irti puhelimesta aloin kommentoida radiosta ja tv:stä kuulemiani ja näkemiäni asioita ääneen. Auttoi yllättävän paljon, että ilmaisin reaktioni, vaikkei sitä kukaan kuulemassa ollutkaan. Jossain vaiheessa keksin, ettei mikään estä minua olemasta oma hassutteleva itseni, vaikkei sitä ollutkaan enää kukaan näkemässä. Miksen voisi huvittaa ihan vain itseäni hölmöilyilläni?

Vei aikansa, ennen kuin lakkasi ahdistamasta palata yksin kotiin ystävää tapaamasta. Tai ennen kuin ystävän lähteminen luotani omaan kotiinsa ei enää nostanut surua ja levottomuutta. Noina hetkinä muistin, miten olin toiminut nuorena silloisen kumppanini palatessa takaisin kotiinsa, kun emme vielä asuneet yhdessä. Parasta lääkettä yksinäisyyden tunteeseen ja ikävään oli tiskaaminen radiota kuunnellen. Otin vanhan keinon käyttööni, ja palautin itseni takaisin arkeen tiskaamalla. Kun tiskit oli tiskattu, ahdistus oli tasaantunut.

Ensimmäinen vuosi eron jälkeen oli aaltoliikettä. Välillä oli helpompaa, välillä vaikeampaa. Sen jälkeen on ollut helpompaa.

Olen tottunut yksinoloon ja nautin siitä. Yksinolossa viihtymisen pahin vihollinen on pitkästyminen. Jos alan tuntea itseni yksinäiseksi, minulla on todennäköisesti tylsää. Kun teen jotakin itselleni merkityksellistä, en tunne oloani yksinäiseksi. Tärkeää on myös huolehtia siitä, että syön ja nukun hyvin, sekä juon vettä ja liikun riittävästi. Nämä perusasiat vaikuttavat hyvin voimakkaasti siihen, miltä elämäni tuntuu.

Erosurun ja yksinäisyyden keskellä muistutin itseäni siitä, että mikään ei kestä ikuisesti. Ihminen on sopeutuvainen. Ajan kuluessa tottuisin yksinoloon, ja oppisin elämään uudessa elämäntilanteessani.

Tiesin, että jonakin päivänä voisin paremmin ja nauttisin uudenlaisesta elämästäni sellaisena kuin se on.

Kun erostani oli kulunut vasta muutama kuukausi, löysin Leo Babautan blogitekstin Wanting Someone Else to Fulfill Our Lives. Se tuli kuin vastauksena ristiriitaisiin ajatuksiini. Tekstin sanoma sopii kaikenlaisiin elämäntilanteisiin, ei vain eron jälkeisiin tunnelmiin. Minulle siitä oli apua, joten ajattelin jakaa sen kanssanne.

Ilahduttavia asioita: musiikki

On vaikea löytää sanoja kuvaamaan, miten paljon musiikki minulle merkitsee.

Musiikki rentouttaa, rauhoittaa, ilahduttaa ja tasapainottaa mielialaa. Se muistuttaa hengittämään. Se auttaa käsittelemään tunteita, antaa voimaa ja palauttaa huomion tähän hetkeen. Musiikin avulla muistan, mikä kaikki elämässä on hyvin, silloin kun sitä muuten on vaikea muistaa. Olen etsinyt musiikista apua monenlaisiin vaikeisiin hetkiin, ja aina se on auttanut. Vaikka mikään tai kukaan muu ei voisi auttaa, musiikin apuun voin aina luottaa.

Kuuntelen parhaillaan Willie Nelsonin viime vuonna ilmestynyttä levyä God’s Problem Child. Siltä löytyy hymyilyttävä laulu nimeltään Still Not Dead, jossa Nelson laulaa olevansa yhä hengissä, vaikka internetissä kerrottiin hänen kuolleen. Wikipedia tietää kertoa, että tämä 85-vuotias muusikko on julkaissut alle kaksi viikkoa sitten 67:nnen studioalbuminsa.

Huomasin jokin aika sitten, että musiikkivalikoimani artisteista suurin osa on joko kuollut tai eläkeiässä. Nuoremman polven musiikkia löytyy vähemmän, sillä kuulen hyvin harvoin nykymusiikkia, jota haluaisin ehdottomasti kuulla useamman kerran. Kun vuodet ovat kuluneet, minä olen kulkenut musiikkivalinnoissani ajassa taaksepäin. Musiikkikirjastoni perusteella ei ehkä arvaisi, että kuuntelija on nelikymppinen nainen. Sen verran paljon ikääntyneitä miehiä ja vanhaa, rahisevaa jazzia sieltä löytyy.

Kuuntelen musiikkia myös tiskatessani. Laitan kuulokkeet korvilleni ja tietokoneen soittamaan musiikkikirjastoani sekalaisessa järjestyksessä. Tiskaaminen on rentouttavaa jo itsessään, mutta vielä mukavampaa siitä tulee samalla musiikkia kuunnellen ja lauleskellen. Virkistävintä on se yllätyksellisyys, etten tiedä mitä musiikkityyleiltään melko monipuolisesta valikoimastani seuraavaksi soi. Aina en malta irrottautua kuulokkeistani, vaikka tiskit on jo tiskattu.

Tänä keväänä olen monta kertaa todella tarvinnut musiikkia. Vuoden alkupuolella tarvitsin sitä peittämään toisesta asunnosta kuuluvaa melua, ja kun siellä tuli hiljaista, talon ilmanvaihtokone alkoi huutaa loppunsa tulleen. Siitä aiheutui pariksi viikoksi niin sietämätöntä, tauotonta meteliä, että vietin suurimman osan ajasta kotona kuulokkeet päässä. Kun tuli nukkumaanmenoaika, otin viereeni tyynylle valkoista kohinaa. Laineiden loiskeessa ja kissan kehräyksessä rentouduin sen verran, että sain nukutuksi edes jotenkin.

Kun ilmanvaihtokone vihdoin saatiin korjattua, palasi ihana hiljaisuus.

Melua oli kestänyt niin pitkään, että sain ikäväkseni huomata herkistyneeni kotini äänille, minkä vuoksi stressaannuin entistä helpommin. Minun piti siedättää itseni uudelleen ääniin, joihin en ollut aiemmin kiinnittänyt erityistä huomiota tai joihin olin jo tottunut. Kävin usein kävelyllä, koska ulkona kohtaamani äänimaailma tuntui rentouttavalta, ja nollasi suhdettani kaikenlaisiin ääniin. Koskaan ennen en ole saanut samanlaista iloa liikenteen äänistä kuin silloin.

Melun aiheuttama stressi sai lihakset kiristymään, mistä aiheutui erilaisia kipuja. Myös tinnitukseni paheni. Oli vaikea rentoutua, enkä saanut kunnolla nukutuksi. Asuntooni hiljaisuus oli palannut, mutta tinnitus ei antanut minun nauttia siitä.

Otin musiikin jälleen avukseni. Nyt peittääkseni tinnitusta, rentoutuakseni ja palauttaakseni itseni tasapainoon. Kun selkäkipuni oli pahimmillaan, ja päivän kävelemiset oli kävelty, lepuutin selkääni lattialla ja kuuntelin Phil Collinsin kahdeksan levyn kokoelmaa Take A Look At Me Now. Ja muistelin, miten lapsena tunsin itseni erilaiseksi kuin muut ikäiseni, kun musiikkikokoelmastani löytyi muun muassa Phil Collinsia ja Rod Stewartia, joita joku radiotoimittaja luonnehti mielestäni nolosti aikuisrockiksi.

Lokerointi ei miellyttänyt minua silloin, enkä pidä siitä vieläkään, oli kyse sitten musiikista tai mistä tahansa muusta.

Onneksi on olemassa monenlaista musiikkia. Tarvitsen ihan yhtä paljon Hectoria, Keb’ Mo’a, Billie Holidayta, Linkin Parkia, Mark Knopfleria ja Ray Charlesia. Tai Pertti Kurikan Nimipäiviä. Kaikille niistä on aikansa ja paikkansa.

Tällä viikolla otan ilon irti Euroviisuista! Tänä vuonna moni maa esittää laulunsa omalla kielellään, mitä todella arvostan. Olen ollut viime vuosina turhautunut Euroviisujen tuottamaan kertakäyttöiseen radiosoittopoppiin, mutta onneksi joukosta on löytynyt aina edes yksi massasta poikkeava helmi, joka kestää aikaa ja kuuntelua. Tänä vuonna on tarjolla ilahduttavan monipuolista kuultavaa.

Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä, miten Suomen ja Saara Aallon on ensimmäisessä semifinaalissa käynyt. Toivottavasti hyvin, vaikka Euroviisuissa Suomen sijoitus, ja se, että kyseessä on kilpailu, on aina ollut minulle sivuseikka.

On hauska sattuma, että tietokoneeni tuhansista kappaleista arpoutui juuri nyt kuultavaksi Hard Rock Hallelujah. Enpä olisi tähän kohtaan itse osannut paremmin valita.

Kevät kaupungissa

Talvi oli ihana. Lunta oli paljon ja pakkasta sopivasti. Kevään tullen suuri lumimäärä muuttui haitaksi: kävelytiet puhdistetaan hiekasta ilmeisesti vasta kun kaikki lumet ovat sulaneet. Sitä ennen kävelijän jalan alla on paksu kerros hiekoitussepeliä, ja ilma on pölyistä hengittää.

Lumen alta paljastuu loputtomiin tupakannatsoja, tupakka-askeja, karkkipapereita ja pahvisia kahvimukeja. Ja ne saavat seurakseen uusia. Paljon puhuttavat koiranjätökset ovat ympäriinsä levittäytyneeseen siivottomuuteen nähden pieni harmi.

Alkukevät on minulle vaikeaa aikaa. Kaipaan pois kaupungista. Tekee kipeää ajatella, että tuolla jossakin kurjet ja töyhtöhyypät palaavat pelloille, seuranaan monet muut muuttolinnut. Ja minä olen täällä. Pölyn ja pakokaasun keskellä seuraamassa tietoja ilmanlaadusta.

Olen kotoisin pikkukaupungista, pellon laidalta. Lapsena vietin lomia ja viikonloppuja maalla. Minun on edelleen ikävä kuovin ääntä. Ylitse lentäviä kurkiauroja. Lintujen äänistä erityisesti lokkien, pääskyjen ja kuovin äänet saavat minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Lokit ovat jo palanneet. Ehkä aika kuluu nopeasti, ja pääskyt palaavat ennen kuin ehdin huomatakaan.

Kaupunkiasumisessa parasta on palvelujen läheisyys. Lähes kaikki tarvitsemani on kävelymatkan päässä. Huomaan toistavani tätä mielessäni kuin mantraa. Mutta se ei auta.

Yritän ajatella, että oloni helpottuu, kunhan puihin tulee lehti. Kotitaloni ympärillä on niin paljon puita, että kesällä lähitalot jäävät vihreän peitteen taa. Tosin vähemmän kuin ennen, sillä läheltä kaadettiin jokin aika sitten suuri koivu. Tänään sain tietää, että asuntoni edessä oleva puu, kaunis suuri vaahtera, kaadetaan. Minulle oli tuonut voimia ajatella, että se pian kukkii. Mutta enää se ei kuki kuin mielessäni, viime kevään kukkasin.

Kävelin viime viikolla kauemmas keskustasta kauppaan. Keksin luonnonläheisen reitin, jolla kiertäisin suurimman osan liikenteen melusta ja pölystä. Halusin nähdä mitä reitin varrella voisi olla, löytyisikö sieltä jonkinlaista virkistystä. Hautausmaalla linnut lauloivat, peipon kirkas ääni erottui kuorosta. Podin tuskaisen haikeaa ikävää. Juuri silloin pääni yltä kuului enemmän kuin tervetullut ääni. Nostin katseeni ja näin, miten kaksi joutsenta lensi ylitseni. Miten ne ilmestyivätkin siihen kuin tilauksesta.

Ehkä tämä tästä, ajattelin. Ehkä tämä pahin aika on pian ohitse. Talven rippeet lähtevät ja kaupunkiluonto vihertyy. Kuuntelin peipon laulua ja hengitin sinä päivänä ihmeen raikasta ilmaa. Ehdin kävellä vain hetken matkaa eteenpäin, kun kuulin kaunista liverrystä. Pysähdyin katsomaan, missä laulaja mahtaisi olla. Punakylkirastas lauloi kirjaimellisesti täysin rinnoin viereisessä puussa. Eikä se ollut ainoa, sain nauttia sen lajitovereiden seurasta pitkin matkaa.

Olenkohan minä väärässä paikassa, kun ajattelen, että parasta kaupungissa on luonto ja sen eläimet?

Jos kaupungissa ei olisi yhtään luontoa, lintuja ja eläimiä, minun olisi välttämätöntä asua muualla. En jaksaisi kaupunkielämää ilman niitä. Saan linnuista ja eläimistä valtavasti voimaa ja elämäniloa. Ne ovat tänäkin keväänä auttaneet minua jaksamaan.

Varikset, harakat ja naakat ovat seuranani ympäri vuoden. Ihana merkki kevään tulosta oli, kun ikkunani ohitse alkoi lentää variksia oksa nokassaan. Harakoita alkoi näkyä kevätpuuhissaan. Pian sain seurata naakkojen suorastaan jännittävää pesänrakennustarpeiden hankintaa. Saisivatko ne kiskottua oksanpätkän irti puusta? Näin monta kovaa yritystä, mutta oksa ei voimallisesta kiskomisesta huolimatta katkennut.

Kevään ensimmäisen lokin näkeminen on aina merkkitapaus. Nyt niitä lentää taivaalla jo enemmän. Voi miten kauniisti auringonvalo heijastuu niiden valkoisesta sulkapeitteestä! Jään usein seuraamaan lokkien liitelyä, se rauhoittaa. Saan seurata lokkeja usein hyvin läheltä, kun ne lentävät aivan ikkunani editse.

Myöhään eräänä iltana minulle selvisi, että naapuritalon kulmalla on liiketunnistimella toimiva valo. Minua alkoi naurattaa, kun huomasin, kuka sen oli saanut syttymään. Ehdin nähdä muutaman loikan, ennen kuin jänis hävisi talon nurkan taakse.

Leppäkerttu kävi eräänä päivänä järjestämässä siipiään ikkunani ulkopuolella. Aurinko lämmitti mukavasti meitä molempia.

Ilta-aurinko paistaa ja houkuttelee lähtemään vielä ulos. Jos toiveeni toteutuisi, huomenna sataisi vettä. Ja ylihuomenna. Ja vaikka vielä sitä seuraavanakin päivänä. Eikä säästeliäästi ripsien vaan taivaan täydeltä ja tuntikausia.

Loppuisi tämä vuoden ankein aika kaupungissa nopeammin.

P.S. Seurasitko Norppaliveä? Pullervon jälleennäkemistä odotellessa ympärivuotinen Luontolive tarjoaa mielenkiintoista seurattavaa. Tällä hetkellä on tarjolla kurkistus liito-oravan ja metsäpeuran elämään. Pääset Luontoliven etusivulle tästä.