Erilaisia vuosia

Vuodet eivät ole veljiä keskenään. On vuosia, jolloin elämä kulkee kaikessa rauhassa eteenpäin tutuksi käynyttä latuaan. Ja sitten on niitä vuosia, kun elämä tuo eteen yllätyksen. Odottamattoman käänteen, jonka jälkeen palaset on koottava uudelleen.

Minulla vuosi 2017 kului paloja keräillessä. Se oli ensimmäinen vuosi, kun asuin itsekseni enkä ollut parisuhteessa. Elämänmuutos oli valtava. Minun piti löytää itseni uudelleen, miettiä mitä elämältäni haluan ja millaiseksi sen rakentaisin.

Viime vuonna en odottanut itseltäni erityisesti mitään. Tarvitsin voimani pitääkseni huolta itsestäni, muu oli toissijaista. Annoin itselleni aikaa tottua uuteen elämäntilanteeseeni. Olin itselleni armollinen ja katsoin läpi sormien, jos kaikki ei aina mennyt ihan niin kuin parempina vuosina olisin voinut toivoa. Vuoden aikana elämäni hiljalleen tasoittui. Opin elämään itsekseni. Nyt voisi olla taas aika katsoa elämää hiukan laajemmasta näkökulmasta.

Olen miettinyt, että tämä vuosi voisi olla minulle ja blogille eräänlainen teemavuosi. Vuoden loppupuolella kokemastani maailmantuskan hetkestä seurasi pitkällistä pohdintaa ja tunne siitä, että minun tulisi tehdä enemmän niiden asioiden hyväksi, jotka koen erityisen tärkeiksi. Päätin myös keskittyä vain tiettyihin asioihin, ja lopettaa huolehtimasta liikaa kaikista mahdollisista maailman epäkohdista. Yhden ihmisen ei tarvitse kantaa koko maailmaa harteillaan. En ole täällä yksin.

Koen, että pyrkimys elää omien arvojensa mukaan on tärkeä ja varsin suuri osa onnellista elämää. Luonto- ja ympäristöarvot ovat minulle erityisen tärkeitä, ja tunnen painavaa huolta ilmastonmuutoksesta. Päätin selvittää itselleni, minkä verran jo nyt teen minulle tärkeiden asioiden hyväksi, ja minkä verran elämänvalinnoillani on painoarvoa ilmastonmuutoksen torjunnassa. Olen tehnyt pidemmän ajan kuluessa monia pieniä elämänmuutoksia, jotka yhdessä ovat voineet muuttaa kokonaiskuvaa paljonkin. Se unohtuu helposti, kun ajan kuluessa uusista tavoista on tullut tavallista arkea. Jo saavutettujen edistysaskelten sijaan huomio kiinnittyy asioihin, joiden suhteen on vielä parannettavaa.

Tänä vuonna keskityn selvittämään, millaisia ilmastotekoja voisin tehdä hiilijalanjälkeni pienentämiseksi, ja pyrkiä toteuttamaan niitä. Toinen minulle tärkeä arvo on terveys. On erilaisia elämänmuutoksia, pieniä ja suurempia, joilla voisin vaikuttaa terveyteeni. Voin tällä hetkellä varsin hyvin ja toivon terveyteni säilyvän hyvänä mahdollisimman pitkään. Sitä ei kuitenkaan kannata jättää geenien tai sattuman varaan, kun voin myös itse vaikuttaa asioihin nykyistä enemmän.

Ilmastonmuutoksen torjunta ja terveys ovat suuria asiakokonaisuuksia, ehkä liiankin suuria vuoden aikana käsiteltäviksi. Asioiden suunnitteleminen ei kuulu vahvuuksiini, ja inhoan edelleen rutiineja ja tavoitteita. Saan asioita aikaan omalla hyväksi havaitulla tavallani, fiilispohjalta. Kun asia on riittävän tärkeä, ja etenkin jos sillä on laajempaa painoarvoa kuin vain oma etuni, saan sen tapahtumaan omalla painollaan. Joistakin asioista tulee helposti pysyviä tapoja, toisten kanssa pitää taapertaa pidempään.

Tässä vaiheessa minulla on ajatuksia siitä mitä tuleman pitää, mutta kokonaisuus hahmottuu tarkemmin vuoden edetessä.

Tulkoon tästä hyvä vuosi meille kaikille.

Ajatuksia näin joulun alla

Muutaman päivän kuluttua on jälleen joulu. Vuosi tuntuu kuluneen nopeasti.

Minulle parasta joulussa on rentoutuminen, levollisuus ja rauha. Tänä vuonna vietän joulua kaksin kissan kanssa. Syömme hyvin, luen kirjoja ja kuuntelen musiikkia. Otan ilon irti mahdollisuudesta katsoa televisiosta elokuvia. Kissa puolestaan nauttii elokuvahetkistäni saadessaan sylistäni lämpimän makuupaikan, joka ei pariin tuntiin liikahda minnekään. Kun sylissä on pörröinen ja unissaan tuhiseva kissa, niin minne siitä nyt raaskisi lähteäkään.

Kirjoitan tätä tekstiä muutamaa päivää ennen sen julkaisua. Ulkona on mitä kaunein talvisää. Lunta on kertynyt jo joitakin kymmeniä senttejä ja koko päivän on satanut lisää. Ikkunasta avautuu valkea talvimaisema lumisine puineen. Kunpa saisin pitää tämän hiljaisen kauneuden, ja nauttia myös joulun aikaan kävelyistä kauniissa talvisissa maisemissa.

Kynttilä luo huoneeseen lämmintä valoaan. Kupillinen mausteista teetä tuoksuu vieressä ja viltti lämmittää. Kuulokkeissa John Coltranen I’m Old Fashioned täydentää tunnelman. Kun on kaikki tämä, ja vielä suklaa sulaa suussa, niin mitä muuta sitä enää voisi kaivata. Onni on täydellinen.

Näissä tunnelmissa blogi jää kahden viikon joululomalle ja palaa jälleen 3.1.2018.

Toivotan teille kaikille mitä parhainta joulun aikaa ja onnellista uutta vuotta 2018! Lämmin kiitos tästä vuodesta.

”Meidän on opittava menettämään.”

Näin on kirjoittanut Albert Espinosa kirjassaan Keltainen maailma. Espinosa sairastui syöpään 14-vuotiaana, mistä alkoi hänen kymmenen vuotta kestänyt sairaalaelämänsä. Hän vietti eripituisia jaksoja eri sairaaloissa, parantuen neljästä syövästä, joiden vuoksi häneltä amputoitiin jalka, poistettiin toinen keuhko ja pala maksaa.

Espinosa kertoo kirjassaan oivalluksista, joita tuo kymmenen vuoden sairausjakso hänelle opetti. Yksi kirjan koskettavimpia kohtia on se, kun 15-vuotias Espinosa pitää päivää ennen amputointia lääkärinsä ehdotuksesta jalalleen jäähyväisjuhlat. Juhlavieraat kertovat hänen jalkaansa liittyviä tarinoita, jättävät sille hyvästit ja Espinosa tanssii sairaanhoitajan kanssa 12 viimeistä tanssiaan kahdella jalalla.

Espinosan kirja kertoo menettämisen taidosta ja surutyöstä, muttei ole erityisen surullinen. Siinä korostuu elämänilo. Hänen kirjansa ensimmäinen oivallus kuuluu: Menettäminen tekee hyvää.

”Menetykset ovat hyviä kokemuksia. Tiedän, että sitä on vaikea uskoa, mutta menetykset tekevät hyvää. Meidän on opittava menettämään. On ymmärrettävä, että kaiken sen minkä saa, menettää ennemmin tai myöhemmin. (…) Toisinaan menetykset ovat pieniä, toisinaan suuria, mutta jos totut ymmärtämään niitä, kohtaamaan ne, oivallat lopulta, ettei menetyksiä sellaisenaan ole olemassakaan. Jokaisesta menetyksestä saa jotakin.”

Tästä pääsemme aasinsiltaa pitkin minimalismiin.

Alusta asti minua on kiinnostanut, mitä voin minimalismin avulla oppia ja miten se voi kasvattaa minua ihmisenä. Tärkein asia, minkä olen halunnut oppia, on ollut oppia luopumaan. Kukaan meistä ei pääse elämän läpi kokematta menetyksiä. Pidän menettämisen taitoa erityisen tärkeänä sen vuoksi, että menetyksistä huolimatta elämä jatkuu, kunnes lopulta menetämme myös oman elämämme. Haluan osata elää niin, että elämä olisi mahdollisimman hyvää, niin kauan kuin sitä riittää.

Olen halunnut oppia takertumattomuutta. Takertuminen tekee elämästä raskaampaa kuin sen tarvitsisi olla. Kaikki elämässä on väliaikaista, eikä mikään ole itsestäänselvää tai varmaa.

Samalla kun olen oppinut luopumaan tavaroista ja niiden haluamisesta, sekä katkaissut liiallisen tunnesiteen niihin, olen oppinut suhtautumaan koko elämään ja ihmisiin joustavammin. Olen alkanut nähdä yhä tarkemmin kaiken sen hyvän, mitä elämällä on annettavana, ja oppinut luopumaan mielipahasta nopeammin. Olen oppinut, ettei onneen tarvita kovin paljoa – ja toisaalta nähnyt yhä paremmin myös sen, miten paljon meillä suomalaisilla on.

Olen halunnut oppia päästämään irti. Tavaroiden lisäksi muun muassa ennakkokäsityksistä ja usein vertailuun perustuvasta asioiden tai ihmisten arvioinnista ja tulkinnasta. Odotuksista muita ihmisiä ja heidän käyttäytymistään kohtaan. Ajatuksista, että asioiden pitäisi olla jollakin tavalla toisin kuin ne juuri nyt ovat. Olen halunnut oppia ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se on.

Näiden monenlaisten asioiden opettelu on auttanut minua kääntämään katseeni yhä enemmän itseni ulkopuolelle, näkemään asioita suuremmasta mittakaavasta käsin. Toisaalta se on auttanut minua näkemään itseni entistä tarkemmin ja rehellisemmin.

Kaikki vuosien varrella oppimani laitettiin todelliseen testiin reilu vuosi sitten, kun pitkä parisuhteeni päättyi. Tuntui hyvältä huomata, että suhtautumiseni menetykseen oli erilainen kuin se vielä joitakin vuosia aiemmin olisi ollut. Surun rinnalle nousi nopeasti uteliaisuus. Olin utelias näkemään ja oppimaan, millaista elämäni voisi uudessa tilanteessa olla. Miten tekisin elämästä hyvää kaiken sen avulla, mitä minulla vielä oli?

Olin kiitollinen huomatessani, että haluni oppia ja kasvaa oli tuottanut tulosta. Olin todella oppinut jotakin olennaista. Mutta kuten Albert Espinosa, minäkään en oppinut kaikkea vain yksin pohtimalla. Siihen tarvittiin myös muita ihmisiä.

Tällä kertaa loppusanat ovat Sanna Wikströmin kirjasta Hyvän elämän reseptit.

”Kun siirrän katseeni luontoon, oivallan, miten teennäistä on ollut ajatella, että kaiken kuuluu kestää ikuisesti ja kaikki se, mitä olen saavuttanut, on ikuisesti minun.”

”Olen ymmärtänyt, että luopuminen ei ole luovuttamista, vaan sellaisen irti päästämistä, joka on alun alkaenkin ollut vain lainassa.”

Pehmeää käpertymistä

Talviaika on kuin luotu rauhoittumiseen. Luonto lepää, karhut nukkuvat talviunta, ja hyvää lepo tekee meille ihmisillekin.

Kun ulkona sataa ties kuinka monetta päivää peräkkäin vettä tai räntää, maa pysyy mustana kaikista toiveista huolimatta, eikä aurinkoa ole näkynyt aikoihin, on loistava tilaisuus keskittyä rentoutumiseen. Sytyttää kynttilöitä tai valaista koti muuten pehmeäksi pesäksi, keittää kuppi kuumaa ja ottaa sen kanssa jotakin pientä hyvää, pukea villasukat ja kääriytyä lämpimään vilttiin. Kuunnella musiikkia, lukea hyvää kirjaa yksin tai ääneen toiselle, pelata lauta- tai korttipelejä. Ottaa esiin kutimet ja neuloa jotakin pehmeää itselle tai tärkeän ihmisen joulupakettiin laitettavaksi.

Tai kuten niin monessa suomalaiskodissa näin joulukuun kuudentena on tapana, katsoa televisiosta tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoa. Seurata kättelyjonon etenemistä ja ihastella juhlavieraiden kauniita juhlapukuja ja kampauksia. Linnan juhlien seuraaminen on tuttu ja turvallinen, omalla tavallaan sympaattinen tapa viettää itsenäisyyspäivää.

Nautin vaihtuvista vuodenajoista. Siitäkin huolimatta, että syksy tuntuu venyvän aina vain pidemmäksi. Kotini on täällä Pohjolassa, enkä haluaisi asua missään muualla.

Kirjoitan tätä tekstiä viikkoa ennen itsenäisyyspäivää. Lumisade on tauonnut ja lämpömittari näyttää asteen verran pakkasta. Puiden oksiin on tarttunut lunta, ainakin hetken maisema on taas valkoinen. Hämärä on laskeutunut ja pihavalot ovat syttyneet.

On aika nousta viltin alta ja sytyttää kynttilä. Valita kirjaston levypinkasta – ei enää onneksi kovin vaarallisesti huojuvasta – uusi tunnelmallinen jazzlevy soimaan. (Minun ja kirjaston suhteessa ei ole kerrassaan mitään minimalistista.) Keittää kupillinen teetä ja tehdä pari hyvää voileipää. Ottaa ruokakomeron kätköistä vähän suklaata. Vai pitäiskö jo puhua herkkukomerosta, kun kaapin ovat vallanneet suklaa, marsipaanilla ja ilman, toffee ja erilaiset pähkinät. Onkohan liian optimistista ajatella osan säilyvän jouluun asti… Myös erilaisia teelaatuja on useita. Kupillinen kahvia tai teetä on yksi talviajan useimmin toistuvista nautinnoista.

Itsenäisyyspäivä on mitä parhain päivä rentoutumiseen, hitaaseen nautiskeluun ja rauhoittumiseen. Tunnelmointiin ja herkutteluun. Hyvien asioiden ja kiitollisuuden aiheiden miettimiseen.

Paljon Onnea 100-vuotiaalle Suomelle!
Ja oikein hyvää itsenäisyyspäivää teille kaikille.

”Mitä mieltä olet ihmisoikeuksista?”

Otsikon kysymys esitettiin minulle viime kesänä kadulla. Mitä tahoa kysyjä edusti, sitä en muista. Kysymys sai minut ärsyyntymään. Olin menossa bussille, eikä ylimääräistä aikaa ollut. En pysähtynyt.

Ärsyyntymiseni ei syntynyt tyhjiössä. Kuluvan vuoden aikana kanssani on haluttu keskustella milloin mistäkin tärkeästä asiasta. Kerrottu, miten paljon pienelläkin kuukausilahjoituksella voisi saada aikaan. Muistutettu, miten monet tahot maailmassa tarvitsisivat apua. Pari viikkoa sitten sain saman viikon aikana keskustella kahdesti lasten oikeuksista.

Kyse ei ole siitä, ettenkö välittäisi. Päinvastoin.

Viimeisin keskustelu ylitti kestokykyni rajat ja muuttui sielunhoidoksi. En kestänyt enempää painostusta ja syyllisyyden herättämistä. Tulin surulliseksi ja tunsin pohjatonta riittämättömyyden tunnetta. Kuunneltuani, vastattuani kysymyksiin ja vahvistettuani, että koen asian tärkeäksi, aloin kertoa mitä ajattelen.

Kerroin olleeni jo vuosia kuukausilahjoittaja, lahjoitan rahaa luonnon hyväksi. Lähes joka kuukausi mietin, onko minulla siihen varaa, vai pitäisikö sekin raha laittaa säästöön tulevan varalle. Kerroin niistä monista tahoista ja tärkeistä asioista, joiden hyväksi minulta on pyydetty lahjoitusta. Turhautumisesta, surusta ja hiljalleen valtaavasta kyynistymisestä, jota en haluaisi kokea.

Kerroin, että lahjoittaisin mielelläni rahaa monien tärkeiden asioiden hyväksi, jos minulla olisi mistä lahjoittaa. Kerroin, mitä hänen pyytämänsä summa minun arjessani merkitsee. Minulle kyse on summasta, joka minkä tahansa tuotteen hintalapussa vaatii harkitsemaan, onko ostos todella tarpeellinen.

Kerroin päätyneeni ajatukseen, että jokainen meistä voi tehdä jotakin, mutta yksi ihminen ei voi pelastaa koko maailmaa. Minä teen mitä voin jo nyt. Ja silti mietin, jokaisen tärkeän asian kohdalla, että voisinko kuitenkin tehdä enemmän? Eikä se ajatus jätä rauhaan.

Tunsin maailman painon sydämelläni. Arkinen ruokakauppakäynti oli muuttunut keskusteluksi eriarvoisuudesta. Muistutukseksi siitä, miten monella tavalla hyvin meidän asiamme täällä Pohjolassa ovat. Olin sekavissa tunnelmissa. Tunsin toisaalta myötätuntoa ja surua, riittämättömyyttä maailman hädän edessä. Toisaalta tunsin syvää kiitollisuutta onnekkuudestani.

Kuukausilahjoittajia kerännyt, ystävällinen ja hämmästyttävän positiivinen ihminen kertoi, että ohikulkevista ihmisistä noin yksi viidestäkymmenestä pysähtyy. Näistä pysähtyneistä noin yksi viidestäkymmenestä ryhtyy lahjoittajaksi.

Ennen kuin hyvän ja polveilevan keskustelun päätteeksi toivotimme toisillemme hyvää päivänjatkoa, hän sanoi:

”Sinä teet jo paljon. Älä murehdi.”

Voi kun se olisikin niin helppoa.

P.S. Kirjoitin tämän tekstin yli viikko sitten. Mietteeni eivät ole jättäneet minua rauhaan. Tiedättekö sen ilmiön, kun omiin hiljaisiin pohdintoihin alkaa tulla yllättäen vastauksia ulkopuolelta? Katsoin juuri Yle Areenasta John Websterin ilmastonmuutoksesta kertovan dokumentin Tulevilla rannoilla. Kuinka sopivaa, että monenlaisia ajatuksia ja tunteita herättävän dokumentin kantava kysymys on: Mitä yksi ihminen voi tehdä? Saman teeman saattoi havaita myös Riitta Kylänpään kirjoittamassa Pentti Linkolan elämäkerrassa, jota lukiessa sain eilen selkäni kipeäksi, kun en mitenkään voinut laskea kirjaa käsistäni ennen viimeistä sivua.

Niin, mitä yksi ihminen voi tehdä? Kiitos John Websterin ja Pentti Linkolan, minä sain siihen vastauksen.

Enemmän.

 

Ilahduttavia asioita: toimivat laitteet!

Tein keväällä tietokoneen ja etenkin musiikkitiedostojen suursiivouksen. Poistin suuren määrän levyjä ja yksittäisiä kappaleita, joiden kuuntelemisesta en enää nauttinut. Osa musiikista oli alkanut kuulostaa lähinnä melulta, jonka sanoista oli vaikea saada selvää.

Seuranani on jo useita vuosia ollut jatkuva tinnitus. Sitä tutkittaessa löytyi myös lievä kuulonalenema. Ajan kuluessa korvani ovat muuttuneet valikoivammiksi ja musiikkimakuni äänimaisemaltaan pehmeämpää musiikkia suosivaksi.

Edellisessä kodissani kaikui, eikä akustiikka ole paras mahdollinen tässäkään asunnossa. Äänet heijastuvat kovista pinnoista, kun ylimääräisiä huonekaluja ja tekstiilejä ei (minimalismin ja allergian vuoksi) ole. Kaikuminen haittaa kuulemista, minkä vuoksi olen jo pitkään kuunnellut musiikkia pääasiassa kuulokkeilla. Radiota kuuntelen ilmankin.

Uusien kuulokkeiden hankinta tuli keväällä ajankohtaiseksi, kun entisten pehmusteet alkoivat varistaa mustaa silppua. Edelliset kuulokkeeni olivat markettilaatua, mutta tällä kertaa menin suoraan erikoisliikkeeseen. Olin huomannut kuuloni muuttuneen, ja halusin, ettei musiikista nauttiminen jäisi ainakaan kuulokkeista kiinni. Ja mikäli mahdollista, haluaisin kuulokkeet, joiden pehmusteita voisi vaihtaa uusiin! Tuntui turhalta tuhlaukselta joutua uusimaan kuulokkeita vain sen vuoksi, että niiden pehmusteet hapertuivat.

Kun kuuntelin kotona musiikkia uusilla kuulokkeillani, totesin, että kuulokkeiden laadussa voi olla valtavia eroja. Mietin, oliko kuuloni sittenkään muuttunut, vai oliko vika ollut kuulokkeissa. Joka tapauksessa kuulin paremmin ja sain helpommin sanoista selvää. Musiikin kuuntelusta tuli entistäkin suurempi nautinto.

Heikentyneen kuuloni vuoksi olin jo pidemmän aikaa vältellyt puhelimessa puhumista. Tuttujen ja läheisten ihmisten kanssa puhuminen onnistuu helpommin, koska heidän puhetapansa ja käyttämänsä sanasto on tuttu. Jos sana sieltä ja toinen täältä jää kuulematta, ne todennäköisesti osaa arvata. Kaikenlaisten asiointipuheluiden soittamista jännitän, sillä puheluiden äänenlaatu on usein huono. Taustalta kuuluu jos jonkinlaista häiritsevää hälyääntä, joskus vielä kovempana kuin itse puhujan ääni. Pahinta on huomata soittaneensa autoon.

Kesällä puhelimeni temppuilu ylitti sietokynnyksen, ja päätin hankkia uuden puhelimen. Voi kunpa olisin älynnyt tehdä sen jo aiemmin! Olin siinä luulossa, että kai nyt kaikilla puhelimilla vielä kohtuullisen normaalikuuloinen kuulee, mutta ei se ihan niin ollutkaan. Puhelimienkin äänenlaadussa voi olla huomattavan suuria eroja. Voi myös olla, ettei puhelimeni ollut enää ihan kunnossa. Se oli entisen kumppanini useita vuosia sitten hankkima, monta kertaa pudonnut, ja menossa jo kierrätykseen, kun tein siitä vielä toimivan ja otin käyttööni. Oli miten oli, mutta uuden puhelimen kanssa kuulo-ongelmia ei enää ollut.

Niinhän sitä sanotaan, ettei kahta ilman kolmatta. Kuulokkeiden ja puhelimen uusimisen jälkeen piti tehdä jotakin temppuilevalle tietokoneelle. Se oli hidastunut hankalaksi käyttää ja akkukin oli ilmoitellut vaihtotarpeestaan jo yli vuoden päivät.

Vaikka jouduin järjestämään tietokoneeni muutaman sadan kilometrin päähän huollettavaksi, olin tyytyväinen, että minulla ensimmäistä kertaa oli tietokone, jota myös kannattaisi huoltaa. Se oli palvellut paremmin kuin hyvin jo viisi vuotta, ja tulisi palvelemaan jatkossakin, kun saisin sen taas kuntoon.

Poikkesin kesäreissuni yhteydessä huoltoliikkeen kautta, jossa sain erityisen hyvää ja asiantuntevaa palvelua. Tietokoneeni oli uuden akun lisäksi vailla uutta kiintolevyä. Olen aina pitänyt tiedostoni hyvässä järjestyksessä ja poistanut säännöllisesti tarpeettomat, mikä nyt palkittiin mukavasti huoltolaskun loppusummassa. Kiintolevyä vaihtaessa puolet alkuperäistä pienempi riitti tarpeisiini mainiosti.

Toimivista laitteista on valtavan suuri ilo. Tietokoneestani tuli kuin uusi, juuri nyt kuulokkeista kuuluu rentouttavaa laineiden liplatusta kirjoituksen taustalle, ja puhelin toimii kuten sen pitääkin.

Tapanani on ollut vaihtaa laitteita uusiin vasta kun se on ollut välttämätöntä. Näiden kokemusten myötä opin, että sinnittelin aivan liian pitkään huonokuuloisempana kuin olisi ollut tarpeen, koska en osannut kyseenalaistaa laitteiden toimivuutta. Olen turhankin hyvä sopeutumaan. Tulevaisuudessa toivottavasti osaan havahtua ajoissa.

Kokemusten jakamisesta toisen kanssa

Eräs lausahdus on mietityttänyt minua jo vuosikymmenien ajan. Olen punninnut suhdettani siihen yhä uudelleen. Se on tullut vastaani kirjoitetussa tekstissä, lähellä olevan ihmisen sanomana, ja olen saattanut sen itsekin joskus suustani päästää.

Lausahdus voi näyttäytyä hieman eri muodoissa, mutta ajatus on kaikissa sama. Tässä muutama vaihtoehto:

Mikään ei tunnu miltään…
Mitä merkitystä millään on…
Mitä järkeä elämässä on…

jos sitä ei voi jakaa toisen kanssa.

Monelle tällaiset ajatukset tulevat mieleen menetyksen yhteydessä. Kun syystä tai toisesta ei ole enää sitä tuttua ihmistä lähellä, jonka kanssa on tottunut elämää ja kokemuksia jakamaan. Ajatuksen kuulee usein myös tilanteissa, jossa ihminen ei ole toiveistaan huolimatta löytänyt rinnalleen ystävää tai kumppania. Lausahduksen voi kuulla myös arkisemmissa yhteyksissä, kun juuri sillä hetkellä ei saa toista ihmistä jakamaan jotakin kokemusta kanssaan.

Lausahduksesta välittyy yksinäisyyden tunne. Toisaalta siitä kuvastuu myös yleinen ajatus siitä, ettei yksinolo voi olla yhtä merkityksellistä kuin yhdessäolo. On tavallista nähdä yhdessäolo normina ja yksinolo poikkeamana tästä normista.

On lohduton ajatus, että elämä ja erilaiset kokemukset ja elämykset muodostuisivat merkityksellisiksi vain muiden kanssa jakamalla.

Hyvinvointiin liittyviä kirjoituksia lukiessa, tai ihan arkisessa kanssakäymisessä ihmisten kanssa, huomaan, että yhdessäolo nähdään kokonaisena ja ehjänä, ja yksinolo riittämättömänä ja vaillinaisena. Yksin eläminen tai asioiden tekeminen ja kokeminen itsekseen nähdään helposti olosuhteiden pakkona, ei ihmisen omana, vapaaehtoisena valintana. Yksinäisyys ja yksinolo sekoitetaan toisiinsa, eikä yksin viihtyvän tyytyväisyyteen oikein haluta uskoa. Yksin aikaansa viettävä saa helposti osakseen sääliä ja paljon yksin olevia jopa pelätään.

Yksinolo nähdään positiivisessa valossa lähinnä silloin, kun se on hetkellistä irrottautumista yhdessäolosta. Hetken hengähdystauko omaa aikaa, meditaatiohetki, omien ajatusten kokoamista. Positiiviseksi yksinoloksi hyväksytään myös luovan työn vaatima yksinolo.

Odotuksemme, uskomuksemme ja tulkintamme vaikuttavat siihen, miten elämän koemme. Jos rakennamme mieleemme kuvan siitä, millaista hyvän elämän tulisi olla, mitä tapahtuu, kun elämämme ei vastaakaan tuota kuvaa? On vaikea kokea tyytyväisyyttä ja onnellisuutta, jos ajattelee, että elämä on vaillinaista ja puutteellista.

Toisin sanoen, jos ei olisi uskomusta siitä, että elämä saa merkityksellisyytensä vasta toisen ihmisen kanssa jaettuna, voisiko yhä useampi kokea yksinolon ja yksin tekemisen myönteisenä? Voisivatko yksinäisyyden kokemukset, ja niiden mukanaan tuomat haitat, vähentyä?

Itselle mieluisia asioita ei kannata jättää tekemättä vain siksi, ettei ole toista ihmistä, kenen kanssa kokemuksen voisi jakaa. Asioita voi ja kannattaa tehdä ihan omaksi ilokseen ja itsensä vuoksi.

Toisen ihmisen läsnäolo ei myöskään takaa mahdollisuutta kokemuksen aitoon jakamiseen. Itselläni voimakkaimmat yksinäisyyden tunteet ovat usein liittyneet yhdessä koettuihin elämyksiin. Kun minulle ajatuksia herättävä, voimakas ja vaikuttava tunne-elämys on seuralaiselle ”ihan kiva”, ei mitään sen enempää ja arki jatkukoon, syvempää jakamista ei tapahdu. Monen monologin jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että oman tunnekokemuksen jakaminen toisen kanssa on useimmiten mahdotonta.

Hyvät ihmissuhteet ovat tärkeitä ja tuovat hyvinvointia, mutta mielestäni sosiaalisten suhteiden merkitystä myös ylikorostetaan. Yksinolon merkitystä hyvinvoinnille ja henkiselle kasvulle puolestaan aliarvioidaan. (Introvertin hiljainen mielipide…)

On hyvä opetella olemaan itsekseen. Nauttimaan elämästä ja viihtymään itsensä kanssa. Tehdä itselle merkityksellisiä asioita, jotka tuovat elämään iloa ja sisältöä.

Meillä on elämässämme vain yksi takuuvarma ja elämänmittainen seuralainen. Hänen kanssaan kannattaa opetella tulemaan juttuun.