Kevät kaupungissa

Talvi oli ihana. Lunta oli paljon ja pakkasta sopivasti. Kevään tullen suuri lumimäärä muuttui haitaksi: kävelytiet puhdistetaan hiekasta ilmeisesti vasta kun kaikki lumet ovat sulaneet. Sitä ennen kävelijän jalan alla on paksu kerros hiekoitussepeliä, ja ilma on pölyistä hengittää.

Lumen alta paljastuu loputtomiin tupakannatsoja, tupakka-askeja, karkkipapereita ja pahvisia kahvimukeja. Ja ne saavat seurakseen uusia. Paljon puhuttavat koiranjätökset ovat ympäriinsä levittäytyneeseen siivottomuuteen nähden pieni harmi.

Alkukevät on minulle vaikeaa aikaa. Kaipaan pois kaupungista. Tekee kipeää ajatella, että tuolla jossakin kurjet ja töyhtöhyypät palaavat pelloille, seuranaan monet muut muuttolinnut. Ja minä olen täällä. Pölyn ja pakokaasun keskellä seuraamassa tietoja ilmanlaadusta.

Olen kotoisin pikkukaupungista, pellon laidalta. Lapsena vietin lomia ja viikonloppuja maalla. Minun on edelleen ikävä kuovin ääntä. Ylitse lentäviä kurkiauroja. Lintujen äänistä erityisesti lokkien, pääskyjen ja kuovin äänet saavat minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Lokit ovat jo palanneet. Ehkä aika kuluu nopeasti, ja pääskyt palaavat ennen kuin ehdin huomatakaan.

Kaupunkiasumisessa parasta on palvelujen läheisyys. Lähes kaikki tarvitsemani on kävelymatkan päässä. Huomaan toistavani tätä mielessäni kuin mantraa. Mutta se ei auta.

Yritän ajatella, että oloni helpottuu, kunhan puihin tulee lehti. Kotitaloni ympärillä on niin paljon puita, että kesällä lähitalot jäävät vihreän peitteen taa. Tosin vähemmän kuin ennen, sillä läheltä kaadettiin jokin aika sitten suuri koivu. Tänään sain tietää, että asuntoni edessä oleva puu, kaunis suuri vaahtera, kaadetaan. Minulle oli tuonut voimia ajatella, että se pian kukkii. Mutta enää se ei kuki kuin mielessäni, viime kevään kukkasin.

Kävelin viime viikolla kauemmas keskustasta kauppaan. Keksin luonnonläheisen reitin, jolla kiertäisin suurimman osan liikenteen melusta ja pölystä. Halusin nähdä mitä reitin varrella voisi olla, löytyisikö sieltä jonkinlaista virkistystä. Hautausmaalla linnut lauloivat, peipon kirkas ääni erottui kuorosta. Podin tuskaisen haikeaa ikävää. Juuri silloin pääni yltä kuului enemmän kuin tervetullut ääni. Nostin katseeni ja näin, miten kaksi joutsenta lensi ylitseni. Miten ne ilmestyivätkin siihen kuin tilauksesta.

Ehkä tämä tästä, ajattelin. Ehkä tämä pahin aika on pian ohitse. Talven rippeet lähtevät ja kaupunkiluonto vihertyy. Kuuntelin peipon laulua ja hengitin sinä päivänä ihmeen raikasta ilmaa. Ehdin kävellä vain hetken matkaa eteenpäin, kun kuulin kaunista liverrystä. Pysähdyin katsomaan, missä laulaja mahtaisi olla. Punakylkirastas lauloi kirjaimellisesti täysin rinnoin viereisessä puussa. Eikä se ollut ainoa, sain nauttia sen lajitovereiden seurasta pitkin matkaa.

Olenkohan minä väärässä paikassa, kun ajattelen, että parasta kaupungissa on luonto ja sen eläimet?

Jos kaupungissa ei olisi yhtään luontoa, lintuja ja eläimiä, minun olisi välttämätöntä asua muualla. En jaksaisi kaupunkielämää ilman niitä. Saan linnuista ja eläimistä valtavasti voimaa ja elämäniloa. Ne ovat tänäkin keväänä auttaneet minua jaksamaan.

Varikset, harakat ja naakat ovat seuranani ympäri vuoden. Ihana merkki kevään tulosta oli, kun ikkunani ohitse alkoi lentää variksia oksa nokassaan. Harakoita alkoi näkyä kevätpuuhissaan. Pian sain seurata naakkojen suorastaan jännittävää pesänrakennustarpeiden hankintaa. Saisivatko ne kiskottua oksanpätkän irti puusta? Näin monta kovaa yritystä, mutta oksa ei voimallisesta kiskomisesta huolimatta katkennut.

Kevään ensimmäisen lokin näkeminen on aina merkkitapaus. Nyt niitä lentää taivaalla jo enemmän. Voi miten kauniisti auringonvalo heijastuu niiden valkoisesta sulkapeitteestä! Jään usein seuraamaan lokkien liitelyä, se rauhoittaa. Saan seurata lokkeja usein hyvin läheltä, kun ne lentävät aivan ikkunani editse.

Myöhään eräänä iltana minulle selvisi, että naapuritalon kulmalla on liiketunnistimella toimiva valo. Minua alkoi naurattaa, kun huomasin, kuka sen oli saanut syttymään. Ehdin nähdä muutaman loikan, ennen kuin jänis hävisi talon nurkan taakse.

Leppäkerttu kävi eräänä päivänä järjestämässä siipiään ikkunani ulkopuolella. Aurinko lämmitti mukavasti meitä molempia.

Ilta-aurinko paistaa ja houkuttelee lähtemään vielä ulos. Jos toiveeni toteutuisi, huomenna sataisi vettä. Ja ylihuomenna. Ja vaikka vielä sitä seuraavanakin päivänä. Eikä säästeliäästi ripsien vaan taivaan täydeltä ja tuntikausia.

Loppuisi tämä vuoden ankein aika kaupungissa nopeammin.

P.S. Seurasitko Norppaliveä? Pullervon jälleennäkemistä odotellessa ympärivuotinen Luontolive tarjoaa mielenkiintoista seurattavaa. Tällä hetkellä on tarjolla kurkistus liito-oravan ja metsäpeuran elämään. Pääset Luontoliven etusivulle tästä.

Kipua, särkyä, jumia… ajatuksia istumisen vähentämisestä – osa 2

Alkuvuosi on ollut minulle, kuten otsikosta voi päätellä, yhtä kipua, särkyä ja lihasjumia. Fyysinen kipu on vetänyt tehokkaasti huomion itseensä. Se on pakottanut keskittymään olennaiseen ja tekemään pysyviä muutoksia hyvinvointini parantamiseksi.

Tärkein kaikista: Liike

Minulle on alkanut hyvin konkreettisella tavalla valjeta, etten ole ihan nuori enää. En voi elää yhtä huolettomasti kuin nuorena, jolloin mikään ei tuntunut missään. Kehoni ei ole enää nuoren ihmisen keho, eikä se palaudu rasituksesta kuten silloin. Se ei myöskään kestä paikalleen jumiutumista.

Olen viime aikoina opetellut välttämään pitkäaikaista paikallaanoloa. Se on erityisen tärkeää, kun niin moni minulle mieluisa tekeminen tapahtuu istuen.

Latasin tietokoneelleni ohjelman, joka tauottaa tekemistäni itse asettamani ajan välein. Tätä kirjoittaessani se on sumentanut näyttöruutuni 20 minuutin välein ja näin muistuttanut, että olisi aika nousta ylös ja lähteä hetkeksi liikkeelle. Taukojen aikana olen jumpannut kuminauhalla, palauttanut selkäni liikkuvuutta piikkipallojen avulla, kyykännyt, käynyt tekemässä välipalaa, venytellyt ja eri tavoin laittanut itseni liikkeelle.

Taukojen pitämisen lisäksi olen opetellut istumaan levottomasti. En enää unohda käsiäni näppäimistölle miettiessäni, vaan venyttelen, vaihdan asentoa ja pidän itseni pienessä liikkeessä. Levottomasti istuminen on tullut tavaksi myös muulloin kuin kirjoittaessa. Elokuvia olen katsonut keinutuolissa keinutellen. Sitä en ole vielä kokeillut, miten saan itseni liikkeelle kesken mielenkiintoisen kirjan lukemisen. Viimeaikaisten kipujen vuoksi en ole vielä uskaltautunut tarttumaan kirjaan.

Olen aina pitänyt kävelemisestä. Mitä enemmän kävelen, sitä enemmän siitä nautin. Minulla on erilaisia kävelysuunnitelmia, joita alan toteuttaa, kun metsäpoluilla ja pururadoilla pääsee kävelemään kuivin jaloin. Siihen asti kävelen jo sulana olevilla alueilla. Kun kadut on puhdistettu, vaihdan osan kävelylenkeistäni juoksulenkeiksi.

Ergonomia ja liikkeen lisääminen

Kun muutin nykyiseen asuntooni, en halunnut hankkia liian mukavia kalusteita. Halusin tehdä elämästäni hieman epämukavaa. Upottavan mukava nojatuoli saattaisi houkutella jäämään pitkäksi aikaa paikoilleen, kun taas hieman epämukavampi istuin, jossa saisi ryhdikkään istuma-asennon, saattaisi madaltaa kynnystä nousta useammin liikkeelle.

Nojatuolissani ja keinutuolissani on parin sentin pehmuste, ja molemmissa saa selän kannalta hyvän istuma-asennon. Molemmat istuimet ovat osoittautuneet yllättävän mukaviksi istuskella, eikä ylös nouseminen olekaan niin houkuttelevaa kuin olin ajatellut. Istumisen vähentämiseen on kiinnitettävä aktiivisesti huomiota. Ihminen on hämmästyttävän sopeutuvainen.

Pyrin välttämään istumista, ja haastamaan ajatusta, että istuminen olisi perusasento, jossa suurin osa olemisesta ja tekemisestä tapahtuu. Lyhytkestoisia tehtäviä teen erilaisissa asennoissa joko seisten tai lattialla. Kun minulle tuli sanomalehti, luin sitä usein lattialla syväkyykyssä. Kun keho alkoi väsyä, vaihdoin asentoa. Syväkyykky on mukava asento monien lyhytaikaisten tehtävien tekemiseen. Ja onnistuu siinä blogitekstin viimeinen tarkistaminenkin ennen julkaisua.

Puhelimessa puhun usein seisten. Välipalahedelmien syöminen ja kahvikupillisen nauttiminen onnistuvat myös mukavasti seisten. Jos voin hoitaa jonkin tehtävän seisten, teen niin.

Vuosien ajan kirjoitin blogitekstejä tietokone sylissäni nojatuolissa istuen. Asento oli ergonomisesti mukava, mutta koneen alta oli korkeahko kynnys nousta liikkeelle – etenkin talviaikaan, kun olin kääriytynyt mukavasti vilttiin. Kun selkäni alkoi vaatia lisää liikettä, päätin siirtyä kirjoittamaan ruokapöydän ääreen.

Ruokapöytäni oli ollut lähinnä koristeena, sillä inhosin tuolien siirtelystä aiheutuvaa kolinaa. Tuolit olivat käytössä vain silloin, kun joku oli käymässä. Tapanani oli syödä pöydän päässä porrasjakkaralla kököttäen, se liikkui pehmeästi huopatassuillaan. Korjasin kolinaongelman hankkimalla pöydän alle maton, ja voin vain ihmetellä, miksen tehnyt niin jo aiemmin. Matto on tehnyt pöydästä houkuttelevan käyttää, ja olen lopettanut jakkaralla kököttämisen. Pöytä tuoleineen on nykyään jatkuvassa käytössä, ja siitä on tullut suosituin kirjoituspaikkani. Syöminenkin on mukavampaa ryhdikkäästi pöydän äärellä istuen.

Monipuolista olemista lattialla

Tyhjä lattiatila ilman mattoa on minulle tärkeää. Vietän paljon aikaa lattialla venytellen, jumpaten, itseäni oikoen, selkääni rullaten ja kaikenlaisen muun tekemisen parissa.

Olen huomannut, että huonekalut määrittävät (paikallaan) olemistani ja liikkumistani yllättävän paljon. Nojatuolissa olen kaikkein passiivisin, siihen voin jäädä pitkäksi aikaa, ellen kiinnitä asiaan erityistä huomiota. Ruokapöydän äärellä vaihdan asentoa usein, ja kynnys nousta ja lähteä liikkeelle on matala. Lattialla olen kaikkein aktiivisin. Kun mikään huonekalu ei valmiiksi määritä asentoani, voin oleskella monenlaisissa asennoissa ja lähteä helposti liikkeelle.

Katsoin jokin aika sitten japanilaisen elokuvan, jossa neljän sisaruksen kotona lähes kaikki tekeminen tapahtui lattiatasolla. Olen jo pitkään ajatellut, että elämä olisi monin tavoin yksinkertaisempaa, kun voisi elää noin. Valitettavasti suomalaisia asuntoja ei ole suunniteltu lattialla elämistä ajatellen. Siinä missä japanilaiset sisarukset näkivät lattialla istuessaan ikkunasta kauniin maiseman, minä näkisin lämpöpatterin, parvekkeen oven ja kiviseinää.

Istuva kulttuurimme

Viime vuosina on puhuttu paljon istumisen haitoista. Siitä huolimatta joka paikassa ihmiset edelleen ohjataan istumaan. Odotustiloissa, oli kyse millaisesta paikasta tahansa, istuimien määrä on mitoitettu niin, että oletuksena on, että kaikki istuvat. Jos haluttaisiin vähentää istumista, istuimia tulisi olla vähemmän – vain heitä varten, jotka eivät kykene odottamaan kuin istuen. Muita varten tulisi olla nojailuun tarkoitettuja rakenteita, tai mahdollisuus seistä ja kuljeskella vapaasti.

Kun käyn kirjaston lehtiosastolla, näen kaikkialla pöytiä ja nojatuoleja. Osastolla on yksi korkeampi pöytä, jonka äärellä voi lukea lehteä. Tämä pöytä on sijoitettuna milloin minnekin. Se on ikään kuin ylimääräinen kaluste, jolle ei ole omaa paikkaa, mutta se on pitänyt jonnekin sijoittaa. Muilla osastoilla en ole nähnyt yhtäkään korkeampaa pöytää, jonka äärelle voisi pysähtyä lukemaan.

Monessa odotustilassa mahdollisuudet odottaa seisten ovat vähissä. Mieleeni tulevat useimmat sairaaloiden ja terveyskeskusten tilat. Kun odotustilat ovat käytävillä, ja seinustat on täytetty tuoleilla, tilaa seisomiseen ei jää kuin kulkuväylältä. Kapeissa tiloissa seisominen tai kuljeskelu tuntuu myös usein häiritsevän tuoleilla istuvia ihmisiä.

Monilla työpaikoilla istumista on vähennetty hankkimalla säädettäviä työpöytiä. Opiskelijoiden istumisen vähentämiseksi on ehdotettu, että luentoa voisi kuunnella seisten tai luentosalissa liikuskellen. Ajattelua on yritetty kääntää siihen suuntaan, että voisimme tehdä asioita myös muilla tavoin kuin paikoillamme istuen. Se on hyvä suunta. Toivottavasti se alkaa näkyä pian myös julkisten tilojen suunnittelussa.

Lopuksi

Ennen halusin kirjoittaa blogitekstit hyvin vähillä tauoilla, mieluiten yhdeltä istumalta. Ajatus taukojen pitämisestä tuntui ajatusprosessin häiritsemiseltä. En halunnut pitää taukoja ajatuksen ollessa kesken, mutta koska ajatuksia on paljon ja ne liikkuvat nopeasti, ajatus on aina kesken.

Kirjoittaminen on minulle ajattelemista. Kun alan kirjoittaa, valmiita ajatuksia voi olla hyvin vähän. Teksti kehittyy kirjoittamisen edetessä, ja usein erilaiseen suuntaan, kuin olin ajatellut. Tekstin kirjoittaminen alusta valmiiksi asti vie minulta useita tunteja, jopa työpäivän verran aikaa. Saa siinä istua.

Minun oli opittava pitämään taukoja, vaikka pelkäsin sen häiritsevän kirjoittamista. Totuin taukojen pitämiseen yllättävän nopeasti, ja hyvä niin, sillä vaihtoehtoja ei enää ollut.

Vuoden alkupuoli on tuntunut vahvasti siltä, että maksan nyt hintaa aiempien vuosien istumisesta. Monen tekemisen kohdalla istumiseen on liittynyt vielä käsien jännittynyt ja eteenpäin ojentunut asento. Ennen tätä kevättä en ollut tullut ajatelleeksi, että ihmisen kainalotkin voivat olla jumissa, mutta kyllä ne voivat. Eikä niiden hierominen tai venyttäminen tunnu ollenkaan mukavalta.

Teen töitä sen eteen, että liikkuvuuteni etenkin ylävartalon osalta palautuisi normaaliksi. Jumppaan, venyttelen ja pidän itseni liikkeellä. Käyn hierojalla ja tarvittaessa osteopaatilla. Sain hierojalta ohjeen sauvakävellä, joten hain kävelysauvani edellisen kotini varastosta. Edellisestä kohtaamisestamme olikin kulunut jo vuosia, ja minä luulin meidän jättäneen jo hyvästit.

Auringonpaiste lämmittää. Näen lentäviä lokkeja, ja naakkoja, jotka yrittävät irrottaa puista oksia pesätarpeiksi.

Laitan lenkkitossut jalkaan ja lähden ulos kevätilmaan minäkin.

Kipua, särkyä, jumia… ajatuksia istumisen vähentämisestä – osa 1

Olen jo vuosien ajan tiedostanut, että minun pitäisi oppia olemaan enemmän liikkeessä ja istua vähemmän. Ajoittain ajatus on, ohimeneväksi hetkeksi, taipunut myös toteutuksen tasolle. Niin kauan kun erityistä huomiota vaativia ongelmia ei ollut, oli liian helppoa jatkaa totuttuun tapaan. Oli varaa kaikessa rauhassa vain ajatella, että olisi hyväksi toimia toisin.

Sitten tuli päivä, jolloin ajatusten oli muututtava toiminnaksi.

On luontevaa istua

Ulkona kävelemistä lukuun ottamatta mieluisimmat tapani viettää aikaa ovat luontevasti kytköksissä istumiseen. Nautin kirjoittamisesta, lukemisesta, musiikin kuuntelemisesta ja elokuvien katsomisesta. Talvisin neulon lapasia (tai minun murteellani kudon tumppuja) ja sukkia, jos niille on tarvetta.

Mielessäni keskittyminen ja istuminen liittyvät yhteen. Tuntuu hyvin epätodennäköiseltä, että katsoisin elokuvaa, kuuntelisin musiikkia, neuloisin tai lukisin kirjaa seisten. Olen kokeillut kirjoittaa seisten, mutta ergonomisesti hyvän asennon löytäminen on minulle istuen helpompaa. Voin istua useammalla tavalla ryhdikkäästi, kun taas seistessä asentoni helposti lysähtää huonoksi, tai alan jännittää hartioita.

Viime vuoden loppupuolella istuin yhtäjaksoisesti tavallista pidempiä aikoja. Kirjoitin, neuloin ja luin kirjoja. Paljon. Saatoin unohtua tuntikausiksi paikoilleni. Pidin huolen siitä, että istuin ryhdikkäässä asennossa, minkä vuoksi esimerkiksi selän väsyminen ei pakottanut minua nousemaan ylös.

Ranteeni kipeytyi. Kun en saanut päätäni kääntymään sivulle kuin vähän, mielessäni kävi, että käynti hierojalla voisi olla tarpeen. Jatkoin silti tuntikausien neulomis- ja kirjoittamisurakoitani. Kun sain neulomiseni päätökseen ja kirjoitin vähemmän ja harvemmin, rannekipu meni ohi. Erilaiset lihasjumit olivat tuttuja jo pitkältä ajalta (miksiköhän?), joten en kiinnittänyt jumahtaneeseen niskaani sen enempää huomiota. Ajattelin sen menevän ajan kanssa ohi, ja kun rannekaan ei enää kipuillut, luulin tilanteen normalisoituneen.

Kipua ja lääkehoitoa

Muutaman viikon kuluessa rannekipu palasi aiempaa voimakkaampana. Kun jo lehden sivun kääntäminen, pukeutuminen tai lusikan nostaminen suuhun tekivät kipeää, rannetta ei voinut enää jättää huomiotta. Epäilin syyksi jännetupentulehdusta, koska kipu tuntui kovin tutulta. Minulla oli ollut kyseinen vaiva yli kymmenen vuotta aiemmin, tosin silloin kipu oli huomattavasti voimakkaampaa. Lääkäriin soittaessani sain ohjeeksi syödä ensin viikon kuurin tulehduskipulääkkeitä, antaa kädelleni kylmähoitoa ja lepoa, ja jos kipu ei mene ohitse, niin sitten varattaisiin aika lääkärille. Minulle tämä sopi hyvin.

Viikon kuluttua kipu oli ennallaan. Kivutonta oli vain silloin, kun annoin oikean käteni levätä, enkä käyttänyt sitä mihinkään. Näitä hetkiä oli hyvin vähän.

Soitin lääkäriin, ja sain ajan parin tunnin päähän. Tuloksena viikon kuuri tulehduskipulääkettä, kylmähoitoa ja lepolasta, ja jos nämä eivät auttaisi, varaisin uuden ajan. Viikon kuluttua tilanne oli ennallaan, mutta ajattelin olla optimisti ja kokeilla, josko kipu ajan kanssa menisi itsestään ohi. Ei mennyt. Kolmen viikon kuluttua soitin uudelleen lääkäriin, ja sain jälleen ajan parin tunnin päähän. Ohjeena jälleen syödä tulehduskipulääkettä. Kun mietin ääneen tulehduskipulääkkeiden jatkuvan käytön mahdollisia haittoja, lääkäri tarjoutui kirjoittamaan minulle lääkettä, jonka avulla vatsani sietäisi niitä paremmin. Mielessäni olivat peräkkäin kysymysmerkki, huutomerkki ja epäuskoinen hämmästys. Kieltäydyin.

Sain ohjeeksi varata jälleen ajan lääkärille, jos ranteeni vielä kahden viikon kuluttua olisi kipeä. Silloin saisin lähetteen käsikirurgin vastaanotolle. Minusta alkoi tuntua, että olen väärässä paikassa. Minun näkökulmastani katsoen tulehduskipulääkkeiden ja käsikirurgin välissä oli vaihtoehtoja. Hänen vastaanottonsa olisi listallani viimeisenä.

Minulla on ollut hyvin harvoin tarvetta kritisoida terveydenhuoltoa. Vältän lääkärissä käyntiä viimeiseen asti, ja olen saanut olla varsin terve. Olen myös aina saanut nopeasti tarvitsemani avun.

Kävellessäni lääkäristä kotiin olin turhautunut ja vihainen. Olin maksanut yli 40 euroa ohjeesta syödä viikkokausia tulehduskipulääkkeitä ja lepuuttaa kättäni. Voi kun olisin saanut tämän tiedon jo ensimmäisen kerran lääkäriaikaa soittaessani, niin ei olisi tarvinnut vaivautua vastaanotolle ollenkaan. Minulla olisi ollut rahalle muutakin käyttöä.

Lisää kipua, särkyä ja lihasjumia

Rannekipu oli ollut vasta alkusoittoa. Hartiani olivat yhä pahemmin jumissa. Seuraavana kipeytyi alaselkä. Pahimmillaan kipua oli toisella puolella kehoa niskasta nilkkaan asti. Ja toisella puolella ranteesta niskaan.

Olin ranteeni vuoksi alkanut tehdä enemmän kävelylenkkejä, sillä se oli yksi harvoja tapoja viettää kivutonta aikaa. Hartiajumit ja selkäkipu laittoivat kävelemään vielä lisää. Eräänä kauniina pakkaspäivänä vietin pari tuntia kävellen, puolet siitä mäkisessä metsämaastossa. Linnut lauloivat ja mieli lepäsi.

Seuraavana aamuna selkäni oli niin kipeä, että sekä istuminen että seisominen tekivät kipeää. Paikalleen jääminen ei ollut vaihtoehto. Kun sain aamupalan syötyä, otin särkylääkkeen ja lähdin pitkälle kävelylle. Päätin pysyä poissa metsäpoluilta ja kävellä tasaisella, auratulla maaperällä. Pitkä kävelylenkki aurinkoisessa säässä virkisti mieltä, mutta tunsin selkäkivun koko matkan ajan. Aloin ymmärtää, että jokin on nyt tavallista enemmän vinossa.

Siitä tuli todella pitkä päivä. Kotona mietin, miten kuluttaisin aikaa, kun en voinut istua tai seistä. Kävin jumppamatolle makuulle ja nostin jalkani sängylle. Musiikki on minulle yksi parhaita rentoutumiskeinoja, joten laitoin kuulokkeet korvilleni. Varasin viereeni pari kevyttä kirjaa ja piikikkäitä palloja, joita saatoin välillä asettaa sopiviin kohtiin selkäni alle. Ne auttoivat hetkellisesti kipuun.

Olin vähän aiemmin löytänyt hyvän hierojan, jolle minulla oli aika varattuna kolmen päivän päähän. Päätin, että jos kipu ei aamuun mennessä helpottaisi, yrittäisin saada ajan hierontaan jo ennen sitä. Osasin jo arvata mitä lääkäri tarjoaisi, joten terveyskeskukseen en soittaisi.

Avuksi hieroja ja osteopaatti

Seuraavana päivänä kävelin hierojalle. Olin kauttaaltaan jumissa. Mäkisillä metsäpoluilla kävelemisen jälkeen olisi ilmeisesti pitänyt hoksata venytellä, vaikkei lenkki ollut raskaalta tuntunutkaan. Kun minun oli tarkoitus kääntyä hierontapöydällä selälleni, se ei niin vain onnistunutkaan. Olin pöydällä jumissa kuin liimattuna. Hyvin varovasti sain hivutettua itseni selälleni ja lopulta hieroja sai minut jälleen kävelykykyiseen kuntoon.

Hieroja totesi selkävaivojeni ja niihin liittyvien oireideni vaikuttavan sellaisilta, että minun kannattaisi hakeutua osteopaatin vastaanotolle. Hän ehkä voisi auttaa myös ranteeni kanssa.

Kävin viime viikolla osteopaatin vastaanotolla. Se oli kuin taikaa! Menin jäykkäselkäisenä ja palasin vetreänä. Osteopaatti laittoi minut kauniille rusetille, minkä jäljiltä selkäni liikkuvuus palautui normaaliksi. Olin jo jonkin aikaa ihmetellyt, miksi eteentaivutus ei suju entiseen tapaan. Tavallisesti taivuin koskettamaan lattiaa rystysilläni, mutta viime aikoina selässäni oli ollut kuin jarru päällä.

Osteopaatti sai myös ranteeni liikkuvuuden palautettua. Se ei tunnu vielä täysin normaalilta, mutta on jo lähes kunnossa. Viimeaikaisten moninaisten jumilöydösten hoito on vielä kesken, ja luotan siihen, että apu ajan kanssa löytyy. Rannekipuni saattaa juontua vaikka miten kaukaa kehostani, sillä kun hieroja kerran hieroi erityisen huolella olkapäätäni, se auttoi ranteeseeni. Sen jälkeen on valitettavasti ollut joka kerralle muuta, akuutimpaa hierottavaa…

Tällaista elämässäni on viime aikoina tapahtunut. Tapahtumat ovat johtaneet avun hakemisen lisäksi elämänmuutoksiin, joista kerron tekstin seuraavassa osassa.

Uskallan sanoa, että tällä kertaa elämäni on muuttunut pysyvästi. Johan minä sitä ehdinkin monta vuotta vain ajatella.

Kirjavinkkejä lukutoukille – ja miksei muillekin!

Kirjoja lukiessa voi parhaimmillaan tuntea kaiken täyttävää onnellisuutta. On lahja voida uppoutua aivan toisenlaiseen maailmaan, jossa omista arkielämän murheista ei ole tietoakaan. Toisaalta kirja voi toimia vertaistukena elämän eri vaiheissa, tuoda kohtalotoverin rinnalle kulkemaan. Kirjat myös laajentavat ajatusmaailmaa, oli kyse sitten tieto- tai kaunokirjallisuudesta.

Erling Kagge: Hiljaisuus melun ja kiireen keskellä

Hiljaisuus on yksi niistä teemoista, joihin palaan aina uudelleen. Kun kirjaston uutuushyllyssä oli kerralla kaksi kirjaa aiheesta, poimin molemmat nopeasti mukaani.

Erling Kaggen pientä kirjaa lukiessani hymyilin koko ajan, ja loppua kohti hymyni vain leveni. Teki mieli viivytellä, ettei kirja loppuisi niin nopeasti! Tällä miehellä on taatusti kokemusta hiljaisuudesta: Erling Kagge on ensimmäinen ihminen, joka on sekä kiivennyt Mount Everestille että ylittänyt Pohjois- ja Etelänavan.

Kirja oli yhdistelmä minimatkakertomuksia ja kiinnostavia ajatuksia hiljaisuudesta – ja hiljaisuudelta pakenemisesta. Miten ja minne pakenemme hiljaisuutta, millaisia keinoja käytämme välttyäksemme hiljaisuuden kohtaamiselta? Miten voisimme löytää hiljaisuuden?

”Itse jouduin kulkemaan kauas, mutta nyt tiedän, että hiljaisuus on mahdollista löytää kaikkialta. Täytyy vain vetäytyä. Voit löytää oman Etelänapasi.”

Outi Ampuja: Hyvä hiljaisuus

Outi Ampuja on tietokirjailija ja tutkija, joka on tutkimustyössään tarkastellut muun muassa ääniympäristöjä, melua ja hiljaisuutta. Hyvä hiljaisuus perustuu Suomalainen hiljaisuus -kilpailun kautta kerättyyn aineistoon ja pohtii, miten hiljaisuus ja onni niveltyvät toisiinsa.

Hiljaisuus on monipuolisuudessaan kiehtova aihe. On hyvää, rauhoittavaa ja parantavaa hiljaisuutta. On ahdistavaa ja pelottavaa hiljaisuutta. On luonnon hiljaisuutta, jossa on kuitenkin oma viehättävä äänimaailmansa. Hiljaisuuden voi myös menettää jatkuvalle tinnitukselle.

Kirja pohtii hiljaisuuden merkitystä ja roolia ihmisen eri elämänvaiheissa, ja erilaisissa hiljaisuuden paikoissa. Erityisen mielenkiintoista oli lukea sodan käyneiden miesten kokemuksista rintamalla, mitä hiljaisuus siellä oli heille merkinnyt.

Ja jos minulta kysytään, mitä mieltä olen ajatuksesta, että kirjastoista tehtäisiin ”olohuoneita” taustamusiikkeineen, niin voin vain sanoa, että ei ikinä! Julkiset paikat ovat jo nyt tulvillaan ääntä, myös suoranaista melusaastetta, ja ääntä kaipaavat saavat sitä korviinsa hyvin helposti, kuten katukuvasta voi nähdä.

Hiljaiset tilat ja alueet ovat tärkeitä. Nykyisen hektisen ja alati piippaavan, tärisevän ja vilkkuvan elämän vastapainoksi tarvitaan hiljaisia paikkoja, joissa voi rauhoittua.

Antti Jauhiainen & Joona-Hermanni Mäkinen: Hyvinvointivaltion vastaisku

Ajattelin eräänä iltana vähän vilkasta, olisiko tämä kirja kuivakkaa pakkopullaa sinänsä kiinnostavasta aiheesta, vai voisiko sen lukemisesta nauttia. Kirja tempaisi mukaansa ensivilkaisusta. Teksti on helppolukuista, aiheita käsitellään käytännönläheisesti, ja ilmava taitto kuljettaa mukavasti eteenpäin.

Kirjoittajat etsivät vastausta siihen, miten suomalaista hyvinvaltiota tulisi kehittää, ja miten vapaus ja demokratia voivat kukoistaa tulevaisuuden Suomessa. He ovat haastatelleet yhdysvaltalaisia talouden ja politiikan asiantuntijoita, muun muassa maailman tunnetuimpana intellektuellina pidettyä Noam Chomskya. (Hänen ajatuksiaan voi kuulla myös Yle Areenasta löytyvässä dokumentissa Dok: Requiem for the American Dream.)

Kirjassa käsitellään monia mielenkiintoisia aiheita, kuten hyvinvointivaltion menestystä ja saavutuksia, työelämän ja palkkatyön kehittämistä, tuloeroja, hyvinvointivaltion rahoittamista, kulutusyhteiskunnan ongelmia arjessa ja demokratian kehittämistä.

Yksi pysäyttävimpiä kohtia kirjassa on taloustieteilijä Robin Hahnelin haastattelu, missä hän ihmettelee suomalaisten suhtautumista hyvinvointivaltioonsa. Mallia arvostetaan, mutta samalla koetaan, että siitä on luovuttava, koska siihen ei ole enää varaa. Hahnelin mukaan varojen puute ei pidä paikkaansa, vaan rahat riittäisivät Suomessa entistä runsaampiin ja laadukkaampiin julkisiin palveluihin.

”Suomen bruttokansantuote oli 3,74 kertaa suurempi vuonna 2010 kuin vuonna 1960. Suurempi osa uudesta vauraudesta on mennyt Suomessakin ylempiin tuloluokkiin. Rahaa on myös valunut ulkomaisten suuryritysten osakkaille. Koska verotuksen kokonaisuutta on hiottu pikemminkin progressiota pienentäen ja yritysten verotusta on laskettu, julkisiin hyödykkeisiin on ollut vähemmän rahaa käytettävänä. Julkisilla hyödykkeillä tarkoitan esimerkiksi laadukasta infrastruktuuria, koulutusta, maksutonta terveydenhuoltoa ja turvaverkkoja työttömille, työkyvyttömille, asunnottomille ja perheille. Niihin sisältyvät myös lakisääteiset työntekijöiden vapaat ja kunnianhimoiset julkisrahoitteiset täydennyskoulutusohjelmat työntekijöille.”

Suosittelen kirjaa ihan kaikille. Se on hyvä muistutus siitä, että hyvinvointivaltio on ollut menestys, jota kannattaa kehittää edelleen, ei purkaa pala palalta, kuten tällä hetkellä näyttää suunta olevan.

Kirjan toisen kirjoittajan, Joona-Hermanni Mäkisen, ajatuksia voi lukea myös Ylen nettisivujen kolumnista.

Aki Suokko & Rauli Partanen: Energian aika – Avain talouskasvuun, hyvinvointiin ja ilmastonmuutokseen

Luin tämän kirjan heti Hyvinvointivaltion vastaiskun jälkeen, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Kirjoissa käsitellään osin samoja aiheita, mikä syvensi lukukokemusta. Myös tämä kirja on selkeästi kirjoitettu ja sai minut heti ensilehdiltä mukaansa.

Energiantuotanto ei kuulu erityisiin kiinnostuksenkohteisiini, mutta aihetta oli käsitelty niin selkeästi ja kiinnostavasta näkökulmasta, että siitä luki mielellään. Minulle kirjan nautinnollisinta antia oli kuitenkin sen monipuolinen pohdinta erilaisista yhteiskunnallisista aiheista. Ajatuksia herättävät kysymykset ovat aina hyväksi, kuten tässä:

”Vuoden 1950 jälkeen tehdyn työn määrä on vähentynyt viidenneksellä. Työn tuottavuus on 1950-luvultakin seitsenkertaistunut. Miksi emme vuonna 2008 valinneet 1950-luvun materiaalista elintasoa ja yksipäiväistä työviikkoa? Milloin elintaso on niin korkea, että parantunutta tuottavuutta käytetään enemmän vapaa-ajan lisäämiseen sen sijaan että tuotetaan ja kulutetaan entistä enemmän?”

Kirja painottaa energian merkitystä nykyisen hyvinvoinnin ja elintason saavuttamisessa, ja käsittelee näiden välistä kytköstä. Kun kirjan takakansiteksti tiivistää loistavasti sen, mistä kirjassa on kyse, niin en lähde keksimään pyörää uudelleen:

”Nykyään yksi työntekijä voi hoitaa työt, joihin ennen vaadittiin satoja ihmisiä. Tarvitaan vain teknologiaa ja sille käyttövoimaksi energiaa. Yhä enemmän ja enemmän energiaa. Ilmastonmuutoksen myötä vanhat keinot eivät kuitenkaan enää päde. Mikä neuvoksi, kun panoksena ovat talouden kasvu ja yhteiskunnan vakaus?

Energian aika sukeltaa syvälle yhteiskunnan, energian ja talouden riippuvuussuhteiden vyyhtiin ja tarjoaa kiihkottomalla ja monitahoisella pohdinnallaan avaimet tähän kiperään aiheeseen. Riittääkö energiantuotannon muutos vai pitääkö muuttaa yhteiskunnan perusperiaatteet?”

Tämä kirja osasi yllättää minut. Se osoittautui yhdeksi kiinnostavimmista kirjoista, joita olen pitkään aikaan lukenut.

Anni Kytömäki: Kivitasku

Olen kaunokirjallisuuden suhteen vaativa, ja jos kirja ei miellytä, jätän sen nopeasti kesken. Anni Kytömäen tapa kirjoittaa täyttää kaikki kaunokirjallisuudelle asettamani toiveet. Jo Kultarinta teki minuun vaikutuksen ja Kivitasku jatkoi samalla linjalla.

Kytömäki kirjoittaa erityisen kaunista ja poikkeuksellisen rikasta suomen kieltä. Hänellä on taito kertoa koskettavia tarinoita, luoda pala palalta kudelma, joka onnistuu myös yllättämään lukijansa. Minun oli vaikea laskea kirjaa käsistäni, sillä halusin saada tietää miten tarina etenee, ja pitävätkö arvaukseni asioiden todellisesta luonteesta paikkansa. Kirja on kolmella aikatasolla kulkeva sukupolvitarina, mikä sai lukiessa miettimään, miten henkilöt lopulta kytkeytyvät toisiinsa.

Pidän siitä, että Kytömäen kirjoissa tarinoiden henkilöillä on vahva yhteys luontoon. Luonto ei ole vain tausta tai kulissi, jota vasten henkilöt elävät, vaan he ovat osa sitä. Hänen kirjansa tarjoavat myös mielenkiintoista luontotietoa. Kivitaskua lukiessa en voinut välttyä ajattelemasta, miten huolettomasti ikiaikaista ja korvaamatonta luontoa käytetään resurssina erilaisiin ihmisen tarpeisiin.

Kirjan tarina piti otteessaan loppuun asti. Kivitasku on minulle niitä kirjoja, jotka haluaa viimeisen sivun käännyttyä aloittaa uudelleen alusta. Mutta ei aivan heti, sillä hetken on saatava nauttia siitä haikeuden ja täyttymyksen tunteesta, minkä kirjan päättyminen ja tarinan palojen asettuminen paikoilleen aiheuttaa.

Kivitasku on yli 600-sivuinen järkäle – sekä tarinaltaan että kooltaan – ja sen pitkäaikainen kannatteleminen sängyssä lukiessa saattoi muun rasituksen ohella vaikuttaa ranteeni kipeytymiseen. (Mikä ei ole vieläkään ohitse, en vain malttanut olla viimeistelemättä tätä jo lähes valmiina odottanutta tekstiä luettavaksenne.) Tarina tempaisi mukaansa niin, etten tullut huomioineeksi millaisessa asennossa ranteeni kirjan painon alla oli.

Tänäänkin on hyvä päivä lukea.

P.S. Tällä hetkellä en vielä tiedä tulenko julkaisemaan tekstin ensi viikolla. Tämä viikoiksi venähtänyt kirjoitustauko on muistuttanut minua siitä, miten tärkeää kirjoittaminen minulle on. Olen tuntenut alakuloa, kun tärkeä osa elämääni on ollut poissa. Ajatuksena on kokeilla varovasti ja lyhyitä aikoja kerrallaan miltä kirjoittaminen tuntuu ja miten ranteeni siihen reagoi. Minun on opeteltava tauottamaan kirjoittamistani ja löydettävä itseeni sen verran levottomuutta, etten juutu enää pitkiksi ajoiksi paikoilleni.

Kommenttien pariin palaan myöhemmin. Lämmin kiitos huolenpidostanne ja myötätunnostanne tämän rannevaivan suhteen. Kiitos myös hyvistä käytännön vinkeistä, niistä on ollut apua.

Pakkolepoa ja blogitauko

Alkaa näyttää siltä, että minulle väännetään oikein urakalla rautalankaa lepäämisen tarpeellisuudesta.

Ensin omituinen lämpöily vei voimani ja ohjasi kömpimään peiton alle. Samoihin aikoihin ranteeni kipeytyi. Tai no, rannevaiva alkoi oikeastaan jo viime vuoden puolella, mutta meni ohi. Kunnes palasi entistä pahempana.

Olen viikon verran ollut tulehduskipulääkekuurilla, mutta ranteeni oletettu jännetuppitulehdus ei ole siitä leppynyt. (Kun tämä teksti ilmestyy, lienen jo saanut toimivampaa apua.) Olen yrittänyt antaa oikean ranteeni ja peukaloni levätä, ja suurimman osan ajasta se on onnistunutkin, mutta ei se yksinkertaista ole ollut. Arjen sujumiseksi on tehtävä monenlaisia asioita, joita en yksin asuvana voi ulkoistaa kenellekään muulle.

Kaiken lisäksi olen kärsimätön. Kun ranne on välillä tuntunut paremmalta, olen käyttänyt sitä lyhyitä aikoja varovasti apuna, mutta se on kostautunut jälkikäteen. Käteni olisi kiitollinen, kun keskittyisin vain katsomaan olympialaisia, enkä esimerkiksi nyt kirjoittaisi tätä tekstiä. Minun ei kannattaisi myöskään kannatella kirjaa, nostaa mitään, syödä, kääntää sanomalehden sivuja tai tehdä yhtään mitään muutakaan oikealla kädelläni.

Kun lähes kaikenlainen tekeminen aiheuttaa kipua joko heti tai hetken kuluttua, alkaa nopeasti arvostaa tervettä rannetta ja peukaloa. Miten monipuolisella tavalla kätevä ihmisen käsi onkaan! Kun yritän varoa käyttämästä oikeaa kättäni, huomaan miten yksikätisesti olen tottunut toimimaan. Olen menossa joka paikkaan ja tekemässä kaikkea mahdollista oikea käsi edellä.

Tämän pohjustuksen myötä totean, että minun on laitettava blogi määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Kirjoittaminen ei nyt ole viisasta. Palaan takaisin, kun käteni jälleen kestää kirjoittamista. Blogitauon aikana en myöskään vastaa kommentteihin tai sähköposteihin.

Minun oli tarkoitus ilmastodieetin lisäksi miettiä tämän vuoden aikana terveyteen liittyviä asioita. Sitä en osannut arvata, miten pian saan perehtyä aiheeseen ihan käytännön pakosta. Kun aivotyöstä lukemisen ja kirjoittamisen muodossa tuli yhtäkkiä yllättävän hankalaa ja kivuliasta, niin kai se on uskottava, että nyt on hyvä aika paneutua käytännön tekoihin terveyteni parantamiseksi.

Lähiaikojen ohjelmassa on lepoa ja ulkoilua. Talven aikana kävelylenkit ovatkin jääneet aivotyön jalkoihin. Niska ja hartiat ovat kirjoittamisesta ja lukemisesta pahasti jumissa. Kun olen yrittänyt keksiä kivutonta aktiivista tekemistä, käveleminen on ollut paras vaihtoehto. Kai tässä on pieni vinkki nähtävissä.

Tämä teksti tulee julkaistavaksi ystävänpäivänä. Lämminhenkistä ystävänpäivää teille kaikille! Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä antaako päivä aihetta mitalikahveihin, mutta taisin juuri päättää kävelyttää itseni pidemmän mutkan kautta ystävänpäivän leivoskahville.

Tavataan täällä taas jonkin ajan kuluttua.

Ilahduttavia asioita: talvi

Ajattelin vaihteeksi kirjoittaa vähän kevyemmästä aiheesta, vastapainoksi Ilmastodieetti-kirjoituksilleni. Olen kokenut viime aikoina stressiä, kun olisi niin paljon kiinnostavaa luettavaa ja selvitettävää, mutta niin vähän aikaa ja kapasiteettia omaksua ja muistaa uutta tietoa.

Viimeistään silloin kun pääni alkoi jumittaa jo tavallisessa kevyessä keskustelussa, ja johdonmukaisen puheen tuottaminen vaati ponnisteluja, kävi selväksi, että ajankäyttöni on ollut pidemmän aikaa epätasapainossa. (Taas!) Olen tehnyt liikaa aivotyötä ja lepuuttanut päätäni ja liikkunut liian vähän. Tämä ei valitettavasti ole minulle mitään uutta. Unohdan helposti, että myös kiinnostavat asiat liiallisesti annosteltuna kuormittavat.

Mutta nyt niihin ilahduttaviin asioihin.

Lepo. Jos ihminen ei itse osaa pysähtyä, niin jokin hänet lopulta pysäyttää. Minun kohdalleni osui orastava flunssa, tai mikä lie sairastelu on kyseessä, joka vei voimani ja pakotti lepäämään. Toistaiseksi vointini aaltoilee ja muistuttaa minua olemaan varuillani, etten rasittaisi itseäni liikaa vaan osaisin ottaa rennommin. Kirjoitan tätä lämpimästi pukeutuneena, viltin alla, suuresta mukista kuumaa mehua nauttien.

On hyvä saada välillä muistutus siitä, että lepo on tärkeää. Se ei saisi olla tärkeysjärjestyksessä vasta kaiken muun, muka tärkeämmän, jälkeen. Sitten kun on paremmin aikaa ja sopivampi hetki. Pitäisihän minun jo tietää, ettei sitä sopivampaa hetkeä tällä uteliaisuuden määrällä ja ylitunnollisella luonteella tule koskaan. Ne hetket on vain otettava.

Pakkanen. Kun lauhan alkutalven jälkeen vihdoin tuli muutama kipakampi pakkaspäivä, minä nautin. Olin jo pitkään odottanut kunnon pakkasia. Pidin siitä, että saatoin vihdoin laittaa takkiini villavuorin ja pukeutua lämpimästi, ilman että olisin kuumissani, kuten leudommilla säillä helposti käy.

Olen syntynyt oikein sopivaan ilmastoon, sillä pidän kylmistä ilmoista ja viihdyn viileässä. Pidän pakkasen tunnusta iholla. Pakkaslumen narske kenkien alla jaksaa aina ilahduttaa minua, sen kuuleminen saa heti hyvälle mielelle.

Lumi. Kun kävelee lumimyräkän keskellä, on helppoa tuntea elävänsä ja vain olla läsnä. Tunnen itseni vähän hassuksi nauttiessani säistä, joista useimmat pyrkivät nopeasti sisätiloihin. Nautin siitä pienuuden tunteesta, minkä luonto ja erilaiset säät tarjoavat. On vapauttavaa, että joihinkin asioihin ei voi vaikuttaa. Voi vain olla ja nauttia.

Tänä talvena olen useamman kerran muistuttanut lumiukkoa, kun isot ja kosteat lumihiutaleet ovat tarttuneet paksuhkoksi kerrokseksi puuvillatakkiini, pipooni ja hiuksiini. Kerran erääseen kauppaan astuessani huvituin toimiessani elävänä säätiedotuksena, kun myyjä minut nähdessään tervehtimisen sijaan totesi, että ”ai siellä sataa lunta”.

Lumi tarjoaa vaihtelevia elämyksiä. Välillä olen kahlannut ilmavan kevyessä pakkaslumessa, toisena päivänä paksussa suojalumessa. Välillä lumi on auran jäljiltä tiivistynyt kiiltäväksi ja liukkaaksi kävellä. Useampana päivänä taivas on ollut sakeana suurista lumihiutaleista, kovemmalla pakkasella taivaalta on laskeutunut tuskin havaittavia, auringon tai katuvalon valossa kimaltavia pikkuruisia hiutaleita.

Villa! Kylmillä ilmoilla villa on paras mahdollinen materiaali ihoa vasten. Siinä on aina mukavan lämmin olo. Mitä kylmempi ilma, sitä useampia kerroksia puen. Eräänä päivänä, kun ilma vihdoin kylmeni edes vähän talvisempiin lukemiin (-11 astetta ja kevyt tuuli), kaivoin takkini villavuoren ja toppahousut esille. Radiossa oli varoiteltu ilman tuntuvan tuulen vuoksi erityisen kylmältä, joten pukeuduin lämpimästi.

Ulos päästyäni sain nopeasti todeta, ettei ilma ollut ollenkaan niin kylmä kuin olin odottanut. Vähempikin kerrospukeutuminen olisi riittänyt. Siitä huolimatta minun oli villakerrosten alla sopivan lämmin. Villa tuo ulkoiluun mukavuutta, johon muut materiaalit eivät pysty. Etenkään silloin, kun on vahingossa pukenut liikaa päälleen.

Hedelmät. Sain ystävältäni satokausikalenterin, minkä jälkeen olen alkanut katsoa kaupan hedelmätiskejä satokausiajattelun näkökulmasta. Hedelmät kannattaa syödä silloin, kun ne ovat parhaimmillaan. Viime aikoina olen herkutellut mehukkaiden omenien lisäksi appelsiineilla ja veriappelsiineilla. Miten hyviä ne voivatkaan olla!

Satokausituotteet laitetaan kaupassani näkyvästi esille, ne ovat vastassa heti kun ovesta tulee sisään. Siitä huolimatta onnistuin aiemmin kulkemaan ohi kiinnittämättä niihin erityistä huomiota. Nykyään odotan mielenkiinnolla, mitä herkkuja tällä kertaa on laitettu tarjolle. Ruokakaupassa käynnistä on tullut pieni seikkailu.

Linnunlaulu. Hiljainen aika on ohi, linnut ovat jo aloittaneet kevätlaulunsa. Päivät ovat kuitenkin laulunautinnon suhteen vielä erilaisia. Välillä ulkona liikkuessani olen saanut kuulla riemukasta kuorolaulua, välillä ti-ti-tyy on yhden kaikkein innokkaimman laulajan varassa.

Sieltä se on tänäkin vuonna hiljalleen tulossa.

Kevät.

Erilaisia vuosia

Vuodet eivät ole veljiä keskenään. On vuosia, jolloin elämä kulkee kaikessa rauhassa eteenpäin tutuksi käynyttä latuaan. Ja sitten on niitä vuosia, kun elämä tuo eteen yllätyksen. Odottamattoman käänteen, jonka jälkeen palaset on koottava uudelleen.

Minulla vuosi 2017 kului paloja keräillessä. Se oli ensimmäinen vuosi, kun asuin itsekseni enkä ollut parisuhteessa. Elämänmuutos oli valtava. Minun piti löytää itseni uudelleen, miettiä mitä elämältäni haluan ja millaiseksi sen rakentaisin.

Viime vuonna en odottanut itseltäni erityisesti mitään. Tarvitsin voimani pitääkseni huolta itsestäni, muu oli toissijaista. Annoin itselleni aikaa tottua uuteen elämäntilanteeseeni. Olin itselleni armollinen ja katsoin läpi sormien, jos kaikki ei aina mennyt ihan niin kuin parempina vuosina olisin voinut toivoa. Vuoden aikana elämäni hiljalleen tasoittui. Opin elämään itsekseni. Nyt voisi olla taas aika katsoa elämää hiukan laajemmasta näkökulmasta.

Olen miettinyt, että tämä vuosi voisi olla minulle ja blogille eräänlainen teemavuosi. Vuoden loppupuolella kokemastani maailmantuskan hetkestä seurasi pitkällistä pohdintaa ja tunne siitä, että minun tulisi tehdä enemmän niiden asioiden hyväksi, jotka koen erityisen tärkeiksi. Päätin myös keskittyä vain tiettyihin asioihin, ja lopettaa huolehtimasta liikaa kaikista mahdollisista maailman epäkohdista. Yhden ihmisen ei tarvitse kantaa koko maailmaa harteillaan. En ole täällä yksin.

Koen, että pyrkimys elää omien arvojensa mukaan on tärkeä ja varsin suuri osa onnellista elämää. Luonto- ja ympäristöarvot ovat minulle erityisen tärkeitä, ja tunnen painavaa huolta ilmastonmuutoksesta. Päätin selvittää itselleni, minkä verran jo nyt teen minulle tärkeiden asioiden hyväksi, ja minkä verran elämänvalinnoillani on painoarvoa ilmastonmuutoksen torjunnassa. Olen tehnyt pidemmän ajan kuluessa monia pieniä elämänmuutoksia, jotka yhdessä ovat voineet muuttaa kokonaiskuvaa paljonkin. Se unohtuu helposti, kun ajan kuluessa uusista tavoista on tullut tavallista arkea. Jo saavutettujen edistysaskelten sijaan huomio kiinnittyy asioihin, joiden suhteen on vielä parannettavaa.

Tänä vuonna keskityn selvittämään, millaisia ilmastotekoja voisin tehdä hiilijalanjälkeni pienentämiseksi, ja pyrkiä toteuttamaan niitä. Toinen minulle tärkeä arvo on terveys. On erilaisia elämänmuutoksia, pieniä ja suurempia, joilla voisin vaikuttaa terveyteeni. Voin tällä hetkellä varsin hyvin ja toivon terveyteni säilyvän hyvänä mahdollisimman pitkään. Sitä ei kuitenkaan kannata jättää geenien tai sattuman varaan, kun voin myös itse vaikuttaa asioihin nykyistä enemmän.

Ilmastonmuutoksen torjunta ja terveys ovat suuria asiakokonaisuuksia, ehkä liiankin suuria vuoden aikana käsiteltäviksi. Asioiden suunnitteleminen ei kuulu vahvuuksiini, ja inhoan edelleen rutiineja ja tavoitteita. Saan asioita aikaan omalla hyväksi havaitulla tavallani, fiilispohjalta. Kun asia on riittävän tärkeä, ja etenkin jos sillä on laajempaa painoarvoa kuin vain oma etuni, saan sen tapahtumaan omalla painollaan. Joistakin asioista tulee helposti pysyviä tapoja, toisten kanssa pitää taapertaa pidempään.

Tässä vaiheessa minulla on ajatuksia siitä mitä tuleman pitää, mutta kokonaisuus hahmottuu tarkemmin vuoden edetessä.

Tulkoon tästä hyvä vuosi meille kaikille.