Anteeksi (että olen)

Muutamat melko lyhyen ajan sisällä kohtaamani tilanteet ovat laittaneet miettimään nykyistä arvomaailmaamme, etenkin siltä osin, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin, ja mitä heiltä odotamme.

Olin ruokakaupassa, hakemassa koriini ostoslistan viimeistä tavaraa, ennen kuin siirtyisin kassalle. Lähellä kassoja huomasin naisen, joka vaikutti olevan avun tarpeessa. Hän veti perässään täysinäistä ostoskoria, syli täynnä maitotölkkejä. Ennen kuin ehdin hänen luokseen, osa tölkeistä putosi lattialle.

Menin auttamaan tölkkien kanssa, ja korjasin samalla hänen ostoskorissaan seuraavaksi putoamassa olevan tavaran asentoa. Nainen pyysi minulta anteeksi, tarjoten samalla selitystä tapahtuneelle. Hämmennyin, sillä hän ei ollut aiheuttanut minkäänlaista haittaa kenellekään. Hän vaikutti niin väsyneeltä ja rauhattomalta, että saatoin tuntea hänen olonsa painon. Käyttäydyin ja puhuin erityisen levollisesti ja lempeästi, toivoen sen keventävän hänen oloaan edes vähän.

Toisen kerran olin saman ruokakaupan kassajonossa. Edessäni oleva asiakas valmistautui maksamaan ostoksensa, kun selvisi, että hänen kokoamassaan salaattiannoksessa ei ollut hintalappua. Hetken ihmeteltyään hän hoksasi punninneensa salaatin, mutta ajatuksissaan unohtaneensa ottaa hintatarran mukaansa vaa’alta. Hän pyysi minulta anteeksi, selityksen kera, samalla kun myyjä kävi punnitsemassa salaatin.

Hämmennyin jälleen. Hymyilin ja totesin, että ”sattuuhan sitä, ei minulla ole kiire”. Kukaan ei odottanut vuoroaan takanani, kaupassa oli rauhallista.

Jälleen kerran olin saman ruokakaupan kassajonossa. Edessäni oleva iäkäs nainen vertaili tarkasti omansa ja minun ostoskorini sisältöä, ja päätelmänsä tehtyään sanoi: ”Sinulla on vähemmän ostoksia, mene sinä ensin.” Katsoin hänen koriaan ja totesin, ettei hänelläkään niin paljon ostoksia ollut. ”Voin kyllä odottaa, ei minulla ole kiire.”

Huomasin, miten nainen ilahtui. Vaihdoimme ajatuksia siitä, miten ihmisillä on nykyään niin kova kiire. Ja miten ihmiset tekevät kiireen usein itse. Hän myös esitteli ostoksiaan ja kertoi, millaista ruokaa aikoo niistä tehdä. Vaihdoimme muutamia ruokavinkkejä.

Kerran odotin vuoroani tavaratalon kosmetiikkaosaston kassalla. Edelläni oli iäkäs nainen, jolle maksupäätteen käyttäminen tuotti vaikeuksia. Oli etukorttia ja maksukorttia, magneettijuovaa ja sirua. Myyjän opastuksella hän sai maksunsa hoidettua. Nainen laittoi vielä korttejaan lompakkoonsa, kun myyjä sanoi voivansa ottaa jo minun ostokseni.

Jouduin ikävään tilanteeseen. Olisin halunnut antaa edelliselle asiakkaalle tilaa poistua kaikessa rauhassa, mutta myyjä odotti minua palveltavaksi. Ärsyynnyin. Kiltti kun olen, en kokenut sopivaksi sanoa myyjälle mitä ajattelin. Kun ojensin ostokseni myyjälle, tuo pieni iäkäs nainen pyysi minulta anteeksi hitauttaan. Minuun sattui.

Tunsin repivää ristiriitaa. Oli myöhäistä toimia oikein. Myyjän rauhoittavat sanat naiselle olivat täydellisessä ristiriidassa hänen kiirehtivän toimintansa kanssa. Minä etsin niin lempeitä sanavalintoja, kuin suinkin voisin löytää. Sanojen sisältö alkoi käydä jo liiankin tutuksi. Päätin mielessäni, että tällaista kokemusta ei tule toista. Seuraavalla kerralla toimisin toisin.

Kokemani tapahtumat herättivät ajatuksia. Kerta toisensa jälkeen olin hämilläni, niin säännönmukaisina tilanteet toistuivat.

Onko todella olemassa kirjoittamattomia odotuksia kanssaihmisiä (ja myös itseä) kohtaan, jotka eivät salli minkäänlaista poikkeusta täydellisestä onnistumisesta?

Kaiken on sujuttava moitteettomasti.
Ei saa viedä tilaa.
Ei saa viedä aikaa.
Ei saa olla hidas.
Vahinkoja ei sovi tapahtua.
Virheitä ei saa tehdä.
Ei saa olla muille millään tavoin vaivaksi.

Minä vastustan.

Meillä ei ole näin kiire. Inhimillisyydelle on jäätävä tilaa.

Ajatuksen kirkkautta

Oletteko kokeneet, miten äkillinen tunnekuohu ja sen mukanaan tuomat ajatukset vievät hetkellisesti niin suuren osan aivojen suorituskyvystä, että keskittymiskyky ja muisti toimivat vajaateholla?

Koin vähän aikaa sitten yllättävän tilanteen, jonka edetessä huomasin, ettei pääni toiminut niin kirkkaasti kuin olisin toivonut. Tapahtui jotakin erityistä, jonka olisin halunnut painaa tarkoin mieleeni, mutta muistini on täynnä aukkoja, koska prosessoin samalla omia tunteitani ja ajatuksiani.

Olin kävelemässä kaupasta kotiin. Pysähdyin liikennevaloihin. Siinä valon vaihtumista odotellessani huomasin jonkun seisahtuvan viereeni. Hieman liian lähelle, etäisyydelle, jolle tavallisesti pääsevät vain tutut ihmiset. Käännyin katsomaan.

Vieressäni seisoi iäkäs, kauniisti harmaantunut mies. Hänellä oli avoimet kasvot ja lempeä katse. Kun katseemme kohtasivat, hän toivotti minulle kaunista kevättä ja kaikkea hyvää tulevaisuudessa, vaikkei tunnetakaan. Mies kertoi, että hänellä oli tällainen tapa, toivottaa kaikkea hyvää myös tuntemattomille ihmisille.

Valtava tunteiden ja ajatusten aalto hyökyi ylitseni. Ihmettelin, mikä soi minulle tämän onnen. Mistä näitä ihmisiä oikein tuli kohdalleni? Tässä vaiheessa elämää minulle, jostakin tuntemattomasta syystä tai sattuman oikusta, tarjottiin toistuvasti toisenlaista näkökulmaa ihmisenä olemiseen.

Se, millä tavalla nuo kauniit sanat lausuttiin, sai minut liikuttumaan. Miehen jokainen sana oli täynnä merkitystä ja lämpöä. Hän puhui täydestä sydämestään, avaten samalla minun sydämeni. Mietin, milloin viimeksi olin kohdannut tällaista lämpöä ja lempeyttä? Oli helppoa toivottaa myös hänelle kaikkea hyvää.

Kauniit sanat eivät loppuneet tähän. Mies toivotti minulle asioita, jotka saivat minut naurahtamaan, kuten perheoikeudellista onnea, ja että löytäisin hyvän miehen ja perustaisin perheen. (Hän taisi luulla minua nuoremmaksi kuin olenkaan.) Yritin saada sisäisen myllerrykseni aisoihin ja pysäyttää ajatusteni villiä laukkaa.

Liikennevalo vaihtui vihreäksi. Nyt mennään. Mietin, miten joku saa kahteen sanaan niin paljon sisältöä ja tunnetta. Tässä me olemme, me kaksi, tasavertaiset kanssakulkijat, ja nyt me ylitämme tien. Hetki toi mieleeni jonkin Suomi-filmin tunnelman vuosikymmenten takaa. Ajan, jolloin ihmisten välinen etäisyys oli lyhyempi ja yhtenäisyyden kokemus lähempänä.

Toivotukset jatkuivat.

”Ja ajatuksen kirkkautta! Sitä pitää kastella, kuin begoniaa, kukkaa ikkunalla – tai kuin porkkanoita kasvatetaan, kastella ja kitkeä.”

Jaoimme yhdessä muutaman minuutin ja puolen korttelin matkan. Kaikkien kauniiden ja viisaiden sanojen jälkeen oli aika erota. Ennen kuin lähdimme eri suuntiin, mies katsoi minua silmiin ja kysyi:

”Minkä viisauden antaisit minulle tänään?”

Pienen hetken tunsin pakokauhua. Tuo lyhyt kohtaaminen oli antanut minulle niin paljon, mitä osaisin antaa takaisin? Kiitin hoksottimiani, kun mieleeni tuli:

”Uteliaisuus ja avoin mieli. Niillä pääsee pitkälle.”

Mies kiitti ja heilautti kättään hyvästiksi. Hieman hämilläni, silmiin asti leveä hymy kasvoillani kävelin kotiin. Tiesin, että sanoissani ei ollut hänelle mitään uutta. Ilmiselvästi hän noudatti niiden ajatusta kaiken aikaa.

Tunnen itseni onnekkaaksi. Minä, vain lyhyen hetken small talkia kestävä sivustakatsoja, olen saanut kohdata sydämeltään avoimia ja lämpimiä ihmisiä, ja jakaa heidän kanssaan hetken elämää, joutumatta puhumaan hetkeäkään joutavia.

Kun mietin omia kokemuksiani ja katson ympärilleni, tuntuu siltä, että toisen ihmisen todellinen kohtaaminen käy yhä harvinaisemmaksi. Myös toisilleen läheisten ihmisten kesken. Aito läsnäolo alkaa olla kuin arvokas lahja.

Erilaiset häiriötekijät erottavat meitä tämän hetken kokemisesta ja samalla toisistamme. On niin paljon kaikkea meneillään, jalka jatkuvasti ovenraossa, mieli jo menossa toisaalle, että toinen ihminenkin menee siinä sivussa, yhtenä osasena (liian) suuressa ja mutkikkaassa palapelissä. En ihmettele yhtään, miksi nykyään puhutaan niin paljon yksinäisyydestä.

Keskittyminen tähän hetkeen, pysähtyminen, on harvinaislaatuista. Kohdatessani ihmisen, joka on vahvasti läsnä juuri tässä, jakaen kanssani tämän hetken, minun on vaikea olla haltioitumatta.

Kuin kala vedessä

Tiedättekö ihmistyypin, joka on ihmisten joukossa luontevasti kuin kala vedessä? Minulle on selvinnyt vasta viime aikoina, että tällaisia ihmisiä todella on olemassa.

Elämäni on ollut huomattavasti aktiivisempaa sen jälkeen kun muutin asumaan itsekseni. Olen ollut liikkeellä, ihmisten joukossa, enemmän kuin koskaan ennen. Aivan kuin olisin kuoriutunut kotelostani, kohti ympäröivää maailmaa. Olen alkanut kiinnittää aiempaa enemmän huomiota ympärilläni oleviin ihmisiin.

Minne ikinä menenkin, olen aina ajoissa – yleensä aivan liian ajoissa. Olen siis tottunut odottelemaan. Odotellessa on hyvää aikaa tarkkailla mitä ympärillä tapahtuu.

Usein lähellä on muitakin odottajia. Suurin osa tuijottaa puhelintaan. On muuten erikoinen tunne olla ihmisjoukossa, katsella ympärilleen kohtaamatta kenenkään katsetta, koska jokainen tuijottaa itsekseen omaa puhelintaan. Yksin tai seuralaisen kanssa. Näky on ajatuksia herättävä.

Käyn usein elokuvissa. Elokuvan alkamista odotellessa nautin siitä, että voin vain olla kaikessa rauhassa ja katsella ympärilleni. Niskavaivoja hankkivan enemmistön joukossa on yleensä muutama muukin samalla tavalla aikaa viettävä. Tuntuu mukavalta jakaa hetki heidän kanssaan, vaikka emme vaihtaisi sanaakaan.

Kerran seurasin tilannetta, joka avasi minulle uudenlaisen näkymän elämään. Saliin astui vanhempi nainen, pysähtyen hetkeksi salin reunalle katselemaan sopivaa istumapaikkaa. (Suosimassani elokuvateatterissa ei ole paikkavarausta.) Hän löysi mieleisensä paikan pari penkkiriviä minua edempää, suunnilleen ikäisensä naisen vierestä. Tarkalleen ottaen hän jätti yhden tuolin tilaa heidän väliinsä, laittaen siihen takkinsa, jotta he saattoivat istua mukavasti. Hetken kuluttua ymmärsin, etteivät he tunteneet toisiaan ennalta.

Hölmistyneisyyteni varmasti näkyi kasvoiltani kun hoksasin, että joillekin seuran hankkiminen on noin yksinkertaista. Katsotaan ihmisjoukosta sopivan näköinen ihminen, mennään hänen viereensä istumaan ja aletaan jutella. Noin vain.

Muutamaa viikkoa myöhemmin kohtasin itse tuollaisen ihmisen.

Olin menossa seuraamaan erästä paneelikeskustelua, ja kuten tavallista, olin etuajassa. Ajattelin odotella vielä hetken tilan ulkopuolella ennen kuin menisin istumaan, sillä ehtisin istua vielä kyllästymiseen asti. Yhtäkkiä kuulin jonkun tervehtivän minua.

Viereeni oli tullut jonkin verran minua nuorempi nainen, jonka tervehdykseen vastasin. Hän kysyi alkavasta tilaisuudesta, varmistaen olevansa oikeassa paikassa. Juttelimme hetken ja menimme sitten yhdessä saliin. Hänen kanssaan oli ensi hetkestä alkaen poikkeuksellisen helppo jutella, aivan kuin olisimme tunteneet toisemme aina.

Tilanne oli minulle uusi ja ristiriitainen. Olimme jutelleet ehkä kaksi minuuttia jos sitäkään, olimme vieraita toisillemme, mutta hän tuntui heti tutulta. Minne minun tulisi istua? Istuisinko hänen viereensä vai jättäisinkö kohteliaan etäisyyden? Jos jätän yhden tuolin väliin? Ehkä se on hyvä valinta: silloin en viesti torjuvani hänen lähestymistään, mutta jätän sopivasti etäisyyttä, jos olen kokenut tilanteen eri tavalla kuin hän.

Kun hän huomasi, että väliimme oli jäämässä yksi tyhjä tuoli, hän siirtyi viereeni istumaan. Mietin mielessäni, miten ihmeessä joillekin toisten ihmisten kanssa oleminen on noin luontevaa. Sillä välin kun minä pohdin miten tulisi toimia, hän oli kuin kala vedessä.

Sinä päivänä vietimme vajaan kolme tuntia yhteistä aikaa. Puhuimme ennen tilaisuuden alkua, sen väliajalla, ja sen jälkeen. Jaoimme hyvin henkilökohtaisia asioita, ja tiedän hänestä enemmän kuin joistakin ihmisistä, jotka olen ”tuntenut” vuosia. Erotessamme kiitin häntä, että hän oli poiminut minut seurakseen.

Näyttää siltä, että on olemassa ihmistyyppi, jolle ei ole erikseen vieraita ja tuttuja ihmisiä – on vain ihmisiä.

Tai vieraan ja tutun ero on hyvin kapea: ihmiset ovat vieraita vain niin kauan kunnes tervehditään ja tullaan tutuiksi.

Omien ajatusten kuuntelemisesta

Jokainen meistä lienee joskus käynyt päänsisäistä neuvottelua siitä, jaksaisiko vai eikö jaksaisi, pitäisikö vai eikö pitäisi, milloin mitäkin.

”Olisi hyvä lähteä ulos liikkumaan, on niin kaunis ilmakin.”
”Olisi kai niin, mutta väsyttää, tekisin jotain muuta mieluummin, päätäkin särkee…”

Kuvatunlaisessa tilanteessa pääni sisäisen neuvottelun tulos oli menneinä vuosina usein sama. En jaksa. On parempi levätä. Lepo oli toistuvasti etusijalla hyvästä syystä. Olin aikoinaan kuluttanut voimani loppuun, ja minun oli ollut välttämätöntä oppia säästämään itseäni liialta kuormitukselta. Opin suojelemaan itseäni ja voimiani, lopulta liikaakin.

Olin vetänyt maton jalkojeni alta niin monta kertaa, etten enää luottanut kykyyni säädellä voimiani. Ajattelin, että kun valitsen levon, en voi valita väärin. Ajattelin levon virkistävän, mutta usein päivän kääntyessä iltaan huomasin, ettei näin ollut käynyt, vaan olin entistäkin nuutuneempi.

Eräänä päivänä ajattelin toimia toisin. Hartioitani särki, olin nukkunut huonosti ja siksi väsynyt, ulkona oli kaunis, mutta minun mieltymyksiini nähden liian kuuma, päivä. Oloni oli sen verran huono, että olin jo ajatellut vetäytyä päiväunille. Lähdin kuitenkin silloisen kumppanini kanssa ulos kävelemään.

Tulkintani tilanteesta oli ollut, että olen niin väsynyt, etten kykene muuhun kuin nukkumaan. Todellisuudessa jaksoin helposti kävellä puolitoista tuntia, kuumana päivänä. Kotiin palatessa oloni oli huomattavasti virkistynyt ja särkykin oli poissa.

Kokemukseni mukaan oman jaksamisensa rajat löytää helposti vasta silloin, kun ne on jo ylittänyt. Miten itseään ja omaa jaksamistaan osaisi tulkita oikein, jotta käyttäisi voimiaan optimaalisesti? Liika tai liian vähäinen kuormitus ei kumpikaan ole pidemmän päälle hyväksi. Miten löytäisi sopivan tasapainon?

Itsensä tuntemisesta on apua.

Minua olisi hyödyttänyt muistaa, että vaikka olen aina pitänyt hyötyliikunnasta, siis liikkumisesta jonkin konkreettisen syyn vuoksi, liikkumaan lähteminen vain liikunnan itsensä vuoksi on vaatinut jonkinlaisen henkisen kynnyksen ylittämistä. Jos vaihtoehtoina on ”liikunnan harrastaminen” tai kirjan lukeminen, minulle luonnollisinta on valita kirja. On siis hyvin ymmärrettävää, että väsyneenä tai alakuloisena kynnys lähteä liikkumaan kasvaa entisestään – vaikka se voisi olla paras mahdollinen valinta tehtäväksi.

Itseään ja ajatuksiaan kannattaa kuunnella, mutta kaikkea kuulemaansa ei kannata suoralta kädeltä uskoa. On hyvä esittää lisäkysymyksiä ja tunnistaa, mitkä ovat ne omat heikot kohdat, jotka aiheuttavat virhetulkintoja.

Ja olisihan elämä yksinkertaisempaa, jos kantaisimme mielessämme vain ja ainoastaan omia ajatuksiamme.

Jo ennen sitä päivää, jolloin päätin toimia totutusta poiketen, pieni ääni minussa oli jäänyt hiljaa miettimään, että liikkeelle lähteminen olisi ollut hyväksi. Päätettyäni jäädä lepäämään olin harvoin ollut aivan tyytyväinen päätökseeni.

Kenelle tuo pieni ääni oikeastaan kuului? Oliko se silloisen, kaikenlaista liikuntaa rakastavan kumppanini ääni? Vai oliko se kunnon ihmisen ääni, jolle kaunis ilma on selvä kehotus lähteä liikkeelle?

Vai olisiko jokin osa minua ymmärtänyt, että tulin valinneeksi itseäni ja omaa hyvinvointiani vastaan?

Itsensä kuunteleminen on tärkeää, muttei aina erityisen helppoa.

Mikä minut silloin sai kaikesta huolimatta lähtemään ulos? Ymmärsin, että entinen tapani toimia ei ole useinkaan auttanut. Ymmärsin myös, että kyse on pienestä päätöksestä, jonka voin helposti tarvittaessa perua – pääsenhän minä sieltä ulkoa pois, vaikka metrin päässä kotiovelta, jos todella haluan. Päätökseen ei siis sisältynyt minkäänlaista riskiä, ainoastaan vaatteiden vaihtamisen ja lähtemisen vaiva.

Kun elämä pidemmän aikaa toistuu samanlaisena, se alkaa helposti automatisoitua. Sama pätee myös ajatuksiin. Minulle en jaksa oli muuttunut lähes automaattiseksi, koska pitkään elämä oli ollut hyvin voimatonta. Oli ollut, muttei ollut enää, ei samalla tavalla. Oli todellisuutta, että olin usein väsynyt, mutta en ollut enää niin voimaton, kuin ajattelin olevani.

On hyvä huomata, että sama toimii myös toisinpäin. Uupumus, johtuu se sitten liiallisesta kuormituksesta työssä tai jollakin muulla elämän alueella, tulee usein vaivihkaa. Jos on aina jaksanut ja tehnyt, ajattelee helposti, sen enempää kyseenalaistamatta, että jaksaa samalla tavalla aina vaan.

Hyvinvointimme vuoksi on tärkeää, että kuuntelemme omia ajatuksiamme ja tunteitamme. Keskittyen ja lisäkysymyksiä esittäen, ei vain ohimennen ja toisella korvalla.

Tärkeää on matka, ei määränpää

Lausahdus on paljon käytetty, mutta pieni kulahtaneisuus ei tee siitä yhtään vähemmän totta.

Elämäni voisi jakaa kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa pidin tärkeänä erilaisten päämäärien saavuttamista (kaiken muun kustannuksella), toisessa osassa opin, että tärkeää on itse matka.

Ensimmäisessä osassa suoritin elämääni ryppyotsaisesti. (Aivan konkreettisesti, joskin se alkoi näkyä peilistä vasta vanhempana.) Elin putkinäköisesti, keskittyen milloin mihinkin valmiiksi saatettavaan ja saavutettavaan asiaan, joka häämötti jossakin tulevaisuudessa. Sivuilleni en vilkuillut. Asenteeni elämään oli, että teen kaiken mitä tehtävälistallani on, ja rentoudun sen jälkeen. Sitten kun kaikki on valmista.

Olen sen verran luova ihminen, että tehtävälistassa riitti mittaa. Sen pää ei tullut vastaan koskaan. Toisin sanoen aikaa rentoutumiseen ei ollut. Lopulta koko rentoutumisen käsite hävisi ymmärryksestäni, enkä enää osannut rentoutua. Lisäksi tunsin jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Tyytyväisyys oli vieras asia.

Tuonkaltainen elämä ei voi jatkua loputtomiin. Sain useita varoituksia, jotka pakottivat hetkeksi hidastamaan. Pääsin jotenkuten jaloilleni – ja jatkoin entiseen malliin. Sinnikäs ja kovapäinen kun olin, en ymmärtänyt muuttaa suuntaa, ennen kuin vauhti pysähtyi kokonaan ja kaikki mahdolliset päämäärät muuttuivat yhdentekeviksi.

Minun päämäärä- ja tavoitekiintiöni tuli täyteen lopuksi elämää. Monelle tavoitteiden asettaminen varmasti sopii ja he kokevat saavansa niistä lisäarvoa elämään. Minun piti oppia vaikeimman kautta, etten lukeudu näihin ihmisiin.

Elämän toinen osa on opettanut minua keskittymään itse matkaan. Pitkään tiellä oli kuoppia kuoppien perään, ja ajattelin jo, ettei mitään jatkuvaa kompastelua kummempaa ole luvassakaan. Aikaa kului ja hiljalleen kuopat harvenivat ja pienenivät. Aloin nähdä matkantekoa laajemmasta näkökulmasta ja elämä alkoi näyttää myös parempaa puoltaan.

Joidenkin asioiden oppiminen voi viedä kauan, vaikka miten rautalankaa väännettäisiin. Pitkään minulla oli mukanani sitten kun, kunnes ajan kanssa lopulta pääsin siitä eroon. Elämä koostuu perättäisistä nykyhetkistä, joista sitten kun ohjaa huomion muualle. Kokemuksesta opin, että kun sille antaa liikaa valtaa, voi sanoa olevansa elossa, muttei tunne elävänsä. Elämä on koko ajan jossakin muualla, eikä lopulta missään.

Tunnen enää hyvin harvoin riittämättömyyden tunteita itseäni tai elämää kohtaan. Olen tyytyväinen siihen mitä on, en kaipaa elämältä mitään erityistä. Kaikki on hyvin sellaisenaan. Taitan matkaa avoimin mielin, uteliaana näkemään mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kun kiinnittää huomionsa itse matkaan, elämästä tulee sisältörikkaampaa. Moni keskittyy määränpäähän, kiirehtii eteenpäin kohti seuraavaa asiaa tai paikkaa, ajattelematta, että siirtymäaika paikasta tai tilanteesta toiseen voisi olla nautittavaa aikaa, jos siinä malttaisi olla läsnä. Läsnäolo hetkessä on myös loistavaa stressinhoitoa, sillä stressin aiheet ovat useimmiten muualla kuin tässä ja nyt.

Siirtymät ovat mitä parhainta aikaa elämän pienistä iloista nauttimiseen. Lapsilla tämä taito on vielä tallella, kunnes aikuiset sen heistä hoputtamalla kitkevät. Lapset osaavat ottaa ilon irti elämästä, he katsovat maailmaa vielä avoimin mielin.

Kasvoilleni on noussut monta leveää hymyä seuratessani ikkunasta (juuri niinä siirtymähetkinä toiminnasta toiseen), miten pienet lapset toimivat nähdessään suuren vesilätäkön. Sama toimintamalli on toistunut useamman kerran. Ensin annetaan aikuisen luulla, että tässä sitä kävellään vierekkäin samaan suuntaan. Sitten suoritetaan harhautus, ja riennetään juoksujalkaa lätäkköön.

Kun tärkeintä on matka eikä määränpää, kaiken ei tarvitse olla hyödyllistä ja johtaa johonkin erityiseen lopputulokseen. Jää tilaa asioille, jotka tuottavat iloa ihan itsessään, ilman sen erityisempää hyötyä.

Kokeilin elämää erilaisten päämäärien saavuttamisen kautta. Sisältörikkaus ja ilo elämään löytyivät vasta, kun opin nauttimaan matkasta. Ei ole erityisiä, muita arvokkaampia hetkiä. Jokainen hetki on tärkeä.

Elämä on valintoja

Teemme joka päivä lukuisia valintoja. Pieniä ja suuria, vähäpätöisiä ja aidosti merkityksellisiä, päätöksiä yksi toisensa perään. Joillakin päätöksillä on merkitystä vain hetken, osan vaikutukset kantavat pitkälle tulevaisuuteen.

Mahdollisuus valita on pohjimmiltaan hyvä asia, mutta se kääntyy myös helposti itseään vastaan. Tiedättekö tilanteen, kun on väsynyt tekemään enää yhtäkään valintaa? Hetken, jolloin kaikki alkaa olla herttaisen ihan sama, eikä halua kuulla enää yhtäkään kysymystä, joka edellyttää valintaa? Joskus on huojentavaa, kun joku toinen tekee päätöksen puolestamme.

Yksinkertaisemman elämän kaipuuseen valintojen määrän vähentäminen on tehokas apukeino.

Vuosia sitten kuvittelin, että valinnanvara tuo elämään iloa. Todellisuudessa se teki elämästä vain raskaampaa. Juuri mikään tekeminen ei edennyt ilman tavaroihin liittyvää päätöksentekoa.
Näin jälkeenpäin huomaan, että kulutin paljon aikaa ja energiaa tekemällä valintoja, joilla oli lopulta hyvin vähän merkitystä.

Kun vähensin tavaroita, vähensin samalla valintoja. Kun tavaroita on vähemmän, valintarumban voi jättää väliin, jäämättä paitsi yhtään mistään. Olen oppinut, että iloa tuottaa tavaroiden laatu, toimivuus ja kauneus, eikä tavaroiden suurempi määrä sitä lisää.

Ruokaostokseni teen pääasiassa pienessä ruokakaupassa, jossa valinnanvaraa on vähemmän. Joitakin tarvitsemiani tuotteita myydään vain kauempana suuressa marketissa, josta käyn niitä aikaa ja vaivaa säästääkseni hakemassa enemmän kerralla. Myös vuosien mittaan yksinkertaistunut ruokavalioni nopeuttaa kauppakäyntejä, kun poikkean entistä harvemmilla hyllyillä.

Vaatevalinnat olen yksinkertaistanut suosimalla vain harvoja merkkejä ja kauppoja. Vaatetuotannon vastuullisuus on minulle tärkeä asia, mutta koen kohtuuttomaksi, millaista vaivannäköä kuluttajalta sen selvittämiseksi vaaditaan. Sen vuoksi suosin vain merkkejä, joiden valmistajien tiedän kiinnittävän huomiota vastuullisuuteen, ja joiden tuotteiden laatu on riittävän korkea.

Pukeutumisesta tuli yksinkertaista, kun vähensin vaatteiden määrää niin, että kaikki omistamani vaatteet ovat aktiivisessa käytössä. Huolehdin samalla siitä, että kaikki vaatteet sopivat yhteen. Kun kaikki vaatteet ovat lempivaatteita, valintoihin ei tarvitse käyttää aikaa.

On erikoinen paradoksi, että teemme aktiivisesti valintoja melko yhdentekevien asioiden suhteen, mutta tärkeämmät asiat saavat usein kulkea omalla painollaan. Kun tavaraan liittyviä valintoja vähentää, jää enemmän aikaa ja energiaa keskittyä tekemään elämänlaadun kannalta tärkeitä valintoja.

Moni tarvitsee äkkipysäyksen nähdäkseen, mikä elämässä oikeasti olikaan välttämätöntä tai tärkeää. Pakon sanelemaa pysähdystä ei kannata jäädä odottelemaan vaan pysähtyä itse ajoittain miettimään, mikä elämässä on itselle aidosti merkityksellistä.

Ajankäyttöön liittyvien valintojen tekeminen on erityisen tärkeää turhan kiireen ja stressin välttämiseksi. Kaikki tekeminen ei ole yhtä tärkeää, olennaista on osata laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, rajata ja valita. Usein tehtävälistallamme on asioita, jotka voisi vain jättää tekemättä ilman minkäänlaista haittaa. Kaikkea mahdollista ei tarvitse tehdä tai ehtiä.

Elämästä tulee helposti liian täyttä, jos haalimme siihen yhä uusia asioita, osaamatta luopua samalla jostakin. Elämässä ehtii kaikenlaista, muttei yhtä aikaa.

Ajoittain kannattaa miettiä, vieläkö tekemämme valinnat tuntuvat oikeilta. Palvelevatko ne hyvinvointiamme? Aika muuttaa meitä ja mieltymyksiämme, saatamme kasvaa ohi aikaisemmista valinnoistamme. Jos oma elämä tuntuu ajautuneen suuntaan, joka ei tunnu hyvältä tai oikealta, kannattaa muistaa, että kerran tehtyjen valintojen ei tarvitse olla ikuisia.

Aina voi valita uudelleen ja muuttaa suuntaa.

Elämäniloa ja olemassaolon rakkautta

Koen päivittäin iloa erilaisista pienistä asioista. Välillä minut valtaa pakahduttava onnen tunne, joka saa melkein hihkumaan ääneen. Keveän kupliva elämänilo, olemassaolon rakkaus.

Tänään haluan jakaa kanssanne, millaiset asiat viime aikoina ovat saaneet suuni hymyyn ja mielen keveäksi.

Banaanit! Tiedättekö miltä tuntuu, kun vihdoin vuosikymmenien jälkeen voi syödä jotakin herkullista, jonka luuli iäksi menetetyksi? Pidin jo lapsena valtavasti banaanin mausta, mutta en voinut sitä allergian vuoksi tuoreena syödä. (Sama koski lähes kaikkia muitakin hedelmiä, ainoastaan sitrushedelmiä saatoin syödä huoletta.) Vuosien mittaan kokeilin aina välillä, olisiko allergia helpottanut, joutuen yhä uudelleen pettymään.

Vasta joitakin vuosia sitten sain lisättyä ruokavaliooni yksi toisensa jälkeen herkkuja, joita en ollut aiemmin voinut syödä. Voi sitä iloa! Omenoita, päärynöitä, nektariineja, persikoita, kirsikoita, luumuja, aprikooseja, meloneja… mutta ei vieläkään banaania.

Vuosia kului. Joitakin viikkoja sitten kokeilin olisiko tilanne muuttunut. Banaani maistui ihanalta, ja olin valmis pettymään jälleen. Kun oireita ei ilmaantunut, olin revetä liitoksistani! Olen siis viime aikoina ottanut kaiken ilon irti banaanien syömisestä. Moni muu asia joutaa loppua, mutta banaanien vuoksi lähden kauppaan. Jos saan kaupasta vain raakoja banaaneja, en millään malttaisi odottaa hedelmien kypsymistä. Banaania kätevämpää evästä ei ole olemassakaan, sen käyttöliittymä on täydellinen. Banaanirakkauteni määrää on vaikea sanoin kuvata.

Kirjasto. Jokin aika sitten kirjastossa käydessäni katseeni osui tiedotteeseen, jossa kerrottiin uudesta palvelusta: kirjaston tietopalvelu etsisi aineistoa asiakkaan toivomasta aiheesta. Aivan loistava idea, uteliaan ja tiedonjanoisen taivas! Istahdin juttelemaan ja jätin toiveeni. Oli ihanaa kohdata toinen yhtä innostuneesti tietoon ja kirjoihin suhtautuva ihminen, joka vilpittömästi halusi auttaa minua löytämään aineistoa toivomastani aiheesta.

Noin parin viikon kuluttua sain puhelun. Aineisto oli valmiina odottamassa. Kun minulle ojennettiin täpötäysi ostoskorillinen kirjoja, yksi elokuvakin joukossa, minulle tuli joulu. Otin korin ja siirryin pöydän ääreen tutkimaan aarteitani. Lainasin lähes kaiken, ja kiitin vielä lähtiessäni. Suurin osa kirjoista oli sellaisia, etten olisi niitä koskaan itse löytänyt.

Luotettava reppu. Miten tulisin toimeen ilman sitä? Luotettava kumppanini on kestänyt aikaa ja rasitusta. Jotakin reppuni iästä kertoo, että siinä on oma tasku kannettavalle cd-soittimelle. Reppuun voi huoletta pakata suuret ruokaostokset tai vaikka ne parikymmentä kirjaa, jotka aarteenani viimeksi kotiin kirjastosta kannoin, se ei paina hartioita tai selkää. Onpa repussa kuljetettu yhdeksän litran maalipurkkikin kolmen korttelin päähän. Maalikaupan vanhempi herrasmies auttoi saamaan purkin reppuun, aivan kuin sitä tapahtuisi kaiken aikaa.

Portaat. Halusin kodin korkealta, jotta voin kävellä portaita. Sain kodin seitsemännestä kerroksesta. Koen ilon hetkiä huomatessani, että portaiden nouseminen sujuu aina vain kevyemmin. Repullinen kirjoja tai ruokaostoksia kulkeutuu ylös vaivatta. Käytän hissiä vain silloin, kun mukanani on suurempia tai erityisen painavia tavaroita. Tai kun minulla on kädet niin täynnä kasseja, ettei niiden kanssa ole turvallista (tai tilaa) nousta kierreportaita.

Kevät. Kevätaurinko ja linnunlaulu. Niistä ei voi hymyilemättä nauttia. Miten monella eri tavalla talitiainen voi laulaa? Vielä on talvista, mutta eipä aikaakaan, kun taivaalla alkaa näkyä muuttolintuja ja tienvarsilla nostavat päätään leskenlehdet.

Elämästä nauttivat ihmiset. Olin tulossa kotiin päin kävelylenkiltäni, kun hauska näky sai minut hymyilemään. Pienessä puistossa, paksun lumikinoksen päällä penkillä, istui nainen silmät kiinni, kasvot kohti aurinkoa.

Elämä tarjoaa loputtomiin ilon aiheita. Monen pitää ne nähdäkseen kohdata elämän rajallisuus silmästä silmään. Ehkä minunkin piti kokea kaikki se synkkyys, välillä loputtomalta tuntunut, osatakseni arvostaa kaikkea kaunista mitä maailmassa on.

Kunpa mahdollisimman moni voisi oikaista.