Tavaran lumo

Vielä joitakin vuosia sitten asuin tarpeisiini nähden melko suuren tavaramäärän keskellä. Asuin silloisen kumppanini kanssa, mutta suurin osa tavarasta oli minun ostopäätösteni seurausta.

Niin paljon elämässäni on muuttunut, että kun nyt katson ajassa taaksepäin, en ymmärrä miten tulin hankkineeksi niin paljon tavaroita. Kaikkea mahdollista tuli hankittua liikaa. Mikä ihme tavaroissa lumosi? Mikä niissä niin paljon viehätti, että ne saivat ensin paikan ostoskorista ja lopulta kotoani? Mikä ostamisessa kiehtoi?

Muutettuani omaan kotiin olen joutunut hankkimaan kaikenlaisia tavaroita huonekaluista kuorimaveitseen. Se on ollut vaikeaa. Minkä tahansa tavararyhmän tuotevalikoimasta noin 99 prosenttia ei herätä minkäänlaista mielenkiintoa. Ei vaikka kuvittelisin olevani miljonääri ja voivani ostaa aivan mitä tahansa. Monta kertaa olen selannut nettikauppojen laajaa tarjontaa löytämättä yhtäkään tuotetta, jonka haluaisin hankkia.

Usein vika on tuotteen muotoilussa, laadussa ja viimeistään saatavuudessa. Netistä etsiessäni löydän monen mutkan kautta silloin tällöin kauniita ja hyvin muotoiltuja tuotteita, joita ei saa Suomesta. Näkemättä tilaaminen ei useimpien tuotteiden kohdalla ole järkevä vaihtoehto.

Kaipaan eleettömän yksinkertaisia, hyvin muotoiltuja, riittävän laadukkaita, toimivia tuotteita, joissa on vain se mitä tarvitsen eikä mitään liikaa.

Usein ongelmaksi muodostuu myös se, että tavarat eivät toimi pienessä kodissa. Joko tuotteet ovat liian suuria tai niitä ei ole esimerkiksi suunniteltu pinottaviksi. Haluan pieneen kotiini ehdottomasti keveitä ja siroja kalusteita sekä pinottavia tuoleja. Keittokomeron rajalliseen kaappitilaan puolestaan ei ole järkevää hankkia astioita, joita ei voi kunnolla pinota, kaapeissa on säilytettävä niin paljon muutakin.

Monien tavaroiden kohdalla on tehtävä kompromissi, kun omiin tarpeisiini toimivaa ja silmää miellyttävää ei tunnu olevan olemassakaan. Joskus nämä ominaisuudet eivät vaan kohtaa samassa tuotteessa. Toisaalta, tiedän heti mitä haluan, kun sopiva tuote tulee vastaan.

Viimeaikaisia kokemuksia vasten ihmettelen todella, miten edes onnistuin aikoinaan hankkimaan niin paljon tavaroita.

Olen tullut entistäkin kriittisemmäksi tavaroita hankkiessani, mutta se ei ole suurin syy ostovaikeuksiini. Tavarat eivät pääse lähellekään harkintavaihetta, ne karsiutuvat jo silloin kun puhutaan vasta siitä, näyttääkö joku tavara siltä, että haluaisin sen.

Vaikuttaa siltä, että entinen elämäntapani oli itseään ruokkiva kehä. Luin tarkkaan mainokset ja kuvastot, luin paljon sisustuslehtiä, kiertelin kaupoissa huvikseni tavaroita katselemassa. Ajattelin piristäväni itseäni tavaroita ostamalla, luulin kaipaavani vaihtelua ja valinnanvaraa. Annoin tavaralle suuren tilan elämästäni.

Suurin tavaran lumon sammuttanut asia lienee asennemuutos. Otan ilon elämääni muista asioista kuin tavaroista ja ostamisesta. Myös makuni tavaroiden suhteen on muuttunut yhä yksinkertaisemmaksi.

Ihan kiva ei vaan enää riitä.

Tavaramäärän rajoittamisesta

On erilaisia keinoja, joilla kotiin kertyvää tavaramäärää voi rajoittaa.

Moni laittaa tarpeetonta tavaraa kiertoon säännöllisesti esimerkiksi pitämällä kirpputoripöytää tai antamalla käytöstä poistuneita tavaroita ja vaatteita hyväntekeväisyyteen. Osa suitsii tavaroiden kertymistä yksi sisään, yksi ulos -säännön avulla.

Yksi hyvin käyttökelpoinen tapa tavaramäärän rajoittamiseksi on päättää, minkä verran tilaa kodistaan haluaa erilaisille tavaroille antaa. Tilasta on usein puutetta, olipa koti minkä kokoinen tahansa. Sen vuoksi on hyödyllistä kiinnittää huomiota käytettävissä olevaan tilaan ja miettiä, minkä verran ja minkälaisella tavaralla sitä haluaa täyttää.

Kodissani on joitakin tavaramäärää rajoittavia ratkaisuja, vaikkei tavaran kertyminen minulle enää ongelma olekaan.

Olennaisinta on, että kaikille tavaroille on oma paikkansa, josta en salli niiden levitä muualle asuntoon.

Vaatteiden, kenkien, asusteiden, laukkujen ja kodintekstiilien on sovittava mukavan väljästi vaatehuoneeseen niille varatuille paikoille. Ripustettaville vaatteille on vain vähän tilaa, mutta se riittää, koska vaateripustimia on vain sen verran, kuin vaatetangolle täytenä riittävällä väljyydellä sopii.

Vaatehuoneessa on paikkansa myös silityslaudalle ja -raudalle, pyykkitelineelle, likapyykille, puolipitoisille vaatteille, porrasjakkaralle ja ompelukoneelle. Lisäksi vaatehuoneen hyllyllä on pieni laatikko, joka kokoaa yhteen tavaroita, kuten aurinkolasit, laastareita, nenäliinoja ja kolikoita, joita saattaa kaivata mukaansa vielä viime hetkellä ennen ulos astumista.

Sekä vaatehuoneen hyllyillä että lattialla on tyhjää tilaa. Se helpottaa vaatteiden ja tavaroiden hakemista ja paikoilleen palauttamista. Tyhjää tilaa voi myös käyttää sellaisten tavaroiden säilyttämiseen, jotka tarvitsevat vain väliaikaisen säilytyspaikan. Juuri nyt vaatehuoneen lattialla on remontin jatkumista odottavia tarvikkeita ja maaleja, ja hyllyllä pois annettavia, sopimattomia vaatteita.

Sama ajatusmalli jatkuu myös muualla asunnossa. Keittokomerossa on oma tilansa astioille, ruoan valmistuksessa tarvittaville välineille, maljakoille, kynttilöille ja kynttilänjaloille, ns. lääkekaapin tavaroille, astiapyyhkeille, ruokatarvikkeille, siivousvälineille, tiskivadeille, wc-paperipaalille ja työkaluille. Myös erilaisille jätteille ja kierrätettäville materiaaleille (sekajäte, biojäte, paperi, kartonki, metalli, lasi, muovi) on omat astiansa tai tilansa.

Kiinteiden säilytystilojen lisäksi minulla on kaksi matalaa kaappia, joissa säilytän tavaroita, jotka eivät kuulu keittokomeroon, vaatehuoneeseen tai kylpyhuoneeseen. Kaapissa on omat laatikkonsa käsityötarvikkeille, erilaisille sähkötarvikkeille (laturit, johdot yms.) ja ns. toimistotarvikkeille. Oma paikkansa on myös kirjoilleni, kirjaston kirjoille, kirjastolle lahjoitettaville kirjoille ja säilytettäville asiapapereille.

Tiivistettynä: olen päättänyt, missä tiloissa säilytän mitäkin tavaroita. Jokaiselle tavaralajille on varattu oma paikkansa vaatehuoneen tai kaapin hyllyllä, oma sopivan kokoinen laatikkonsa tai tietty määrä vaateripustimia. Joka ainoalle tavaralle on oma paikkansa.

Olen myös päättänyt, että polkupyörää lukuun ottamatta kaikkien tavaroideni on sovittava sisälle asuntoon. Asunnolle kuuluu vinttivarasto, mutta sen säilytysolosuhteet ovat niin huonot, että en aio säilyttää siellä mitään. Onneksi siihen ei olisi tarvettakaan.

Arvostan huomattavasti enemmän tilaa kuin tavaraa. Pidän huolen siitä, että kaikkien tavaroiden ympärillä on riittävä väljyys, jotta tavarat ovat helposti saatavilla – tavarani ovat käyttöä, eivät varastointia varten.

Kun tavaroille on määritelty oma tilansa, jonka se saa kotoa viedä, on helppoa huomata, jos jokin tavaralaji tuntuu lisääntyvän kuin huomaamatta.

Tilanteeseen voi olla erilaisia syitä. Tavaroiden tarve ja käyttö on voinut muuttua elämäntilanteen muuttuessa, jolloin niiden vaatima tila on jäänyt liian pieneksi. Tila on myös voitu jo alun alkaen valita turhan optimistisesti, eikä se todellisuudessa riitäkään tarvittavan tavaramäärän säilyttämiseen.

Tai sitten tavaraa tulee otettua vastaan tai hankittua ihan itse enemmän kuin on tullut tiedostaneeksikaan. Se ei olisi vallan tavatonta.

Kodin sisustaminen ilman televisiota – osa 2

Lähes neljä vuotta sitten kirjoitin, miten koko olohuoneen tunnelma muuttui, kun lopetin sisustamasta television ehdoilla. Muuttaessani omaan asuntoon, sain jälleen miettiä suhdettani televisioon.

Viime vuosina olin katsonut televisiosta pääasiassa vain suuria urheilutapahtumia ja Euroviisut. Muulloin laite oli ollut säilytyksessä vaatehuoneessa. Tähän ”sääntöön” oli kuitenkin yksi poikkeus. Kun elämä toi eteen raskaita tapahtumia, televisio toimi ikävien ajatusten haihduttajana.

Vielä parisuhteessa ollessani olin siinä ajatuksessa, että kun televisio rikkoutuu, sitä ei korvattaisi enää uudella. Oli siis loogista ajatella, että kun muutan asumaan itsekseni, en hanki televisiota.

Arvatkaapa, mikä oli ostoslistallani ensimmäisten joukossa, kun muutin asumaan yksin? Televisio.

Pitkän parisuhteen päättyminen ja muutto pois entisestä kodista olivat juuri niitä raskaita tapahtumia elämässä, joita olin tottunut lääkitsemään katsomalla televisiosta mitä tahansa kevyttä ja harmitonta ohjelmaa, jota katsoessa ei tarvitse ajatella yhtään mitään. Uusi elämäntilanne aiheutti hetkeksi pienen pakokauhun. Kaipasin televisiota täyttämään hiljaisuutta ja tuomaan seuraa yksinäisessä asunnossani.

Hankin siis television. Hain kanavat, järjestin suosikkini listaksi, ja kanavasurffailin lähinnä yhdentekevien ohjelmien perässä. Musiikkiohjelmia katsoessani huomasin, että laitteen äänenlaatu oli todella huono. Säädin ääniasetuksia ja kokeilin erilaisia vaihtoehtoja, mutta lopputulos ei siitä muuttunut. Ääni tuli kuin peltipurkista ja sattui korviin.

Onneksi televisio oli mahdollista palauttaa. Ajattelin vielä katsoa, löytäisinkö tilalle paremman laitteen. Enintään 22 tuumaisten televisioiden tarjonta oli hyvin vähäistä, sen suurempaa laitetta en halunnut.

Mainitsin myyjälle pettymyksestäni luonani käymässä olleen television äänenlaatuun. Hän totesi, että he saavat usein vastaavaa palautetta, ja lisäsi, että moni ostaakin televisiolle erilliset kaiuttimet. En kyennyt pitämään vain ajatuksena sitä, että miksi nykyään niin usein ”kehitys kehittyy” lähinnä taaksepäin.

Muistan, kun kuvaputkitelevisiomme hajosi ja jouduimme vaihtamaan taulutelevisioon. Uuden television kuvanlaatu oli entistä huonompi. Äänenlaatu oli yhtä hyvä, mutta nyt oli saatu sitten sekin heikennetyksi. On naurettavan huono vitsi, että laite, jonka ainoa tehtävä on lähettää katsojalle kuvaa ja ääntä, toimii heikommin kuin monenlaisiin tehtäviin pystyvä tietokone.

Tiesin, etten todellakaan hankkisi erillisiä kaiuttimia, edes yhtä, television lisäksi, joten en tiedä miksi kävelin myyjän perässä niitä katsomaan. Siinä kuunnellessani jotakin itselleni merkityksetöntä nuorisojumppaa laadukkaasta kaiuttimesta, korvilleni liian suurella äänenvoimakkuudella, ehdin hetken miettiä, mitä tästä kaikesta oikein ajattelisin.

Minä en suostuisi tähän. En hankkisi koko televisiota.

Onneksi oli kulunut jo sen verran aikaa, että olin ehtinyt hetken totutella yksinoloon. Kun tarkemmin ajattelin, niin liiallinen television katselu oli alkanut käydä jo hieman puuduttavaksi. Enää ei tuntunut niin pahalta ajatella kotia ilman television seuraa. Voisin kuunnella radiota tai katsoa jotakin netin kautta.

Kului vielä hetken aikaa, ennen kuin hiljaisuus lakkasi tarkoittamasta yksinäisyyttä, ja muuttui takaisin siksi mitä se nyt on – vain hiljaisuudeksi.

Pidän kodistani paljon enemmän ilman televisiota. Pienikin televisio vaikutti yllättävän paljon koko huoneen tilantuntuun. Musta laatikko erottui ikävästi vaaleasta ympäristöstään ja pisti esteetikon silmään.

Siinä missä hetken oli televisio, on nyt pieni ja kaunis radio. Välillä se saa seurakseen kukkia tai kynttilöitä. Muutamien tavaroiden ja tyhjän tilan kaunis ja kuulas kokonaisuus tuottaa minulle iloa joka päivä.

Milloin tavaraa on liian vähän?

Muuttaessani asumaan itsekseni tuli tarve hankkia erilaisia tavaroita. Jouduin miettimään mitä todella tarvitsen ja minkä verran. Paljonko olisi liikaa ja minkä verran olisi liian vähän?

Eniten miettimistä aiheutti astioiden sopiva määrä. Asia ei ollut ollenkaan yksinkertainen. Yksi ihminen voi pärjätä hyvinkin vähäisellä määrällä astioita, mutta toisaalta niitä tarvitaan myös vieraiden varalle. Enää minulla ei olisi tiskikonetta käytössäni, vaan tulisin tiskaamaan käsin. Miten se tulisi ottaa huomioon astioiden määrässä?

Jos astiat tiskaisi heti, kun ne ovat pesun tarpeessa, varsin pieni määrä riittäisi. Toisaalta se olisi myös kaikkein epäekologisin tapa toimia, ja nostaisi myös vesilaskun loppusummaa. Se olisi siis sekä järjetöntä että vastoin omia arvojani. Muutamaa astiaa varten tuntuisi hölmöltä laskea vettä pesuvatiin, ja vielä hölmömpää olisi tiskata juoksevan veden alla. Samalla vadillisella pesisi helposti enemmänkin astioita.

Hyvin pieni määrä astioita ei siis olisi paras mahdollinen ratkaisu. Halusin myös, että astioita olisi riittävästi, jotta en joutuisi ensimmäiseksi tiskaamaan, jos joku olisi tulossa lyhyellä varoitusajalla käymään, eivätkä kaikki astiani olisi puhtaana.

Niin, milloin tavaraa on liian vähän? Mielestäni silloin, kun tavaran vähäinen määrä alkaa rajoittaa elämää.

Astioita olisi liian vähän, jos se nostaisi kynnystäni kutsua vieraita ja näin rajoittaisi muutenkin vähäistä sosiaalista elämääni. Itseni tuntien tiedän, että minun on poistettava itseni ja muiden ihmisten välistä kaikki kynnykset, jotka suinkin voin.

Vaatteita on liian vähän (tai ne ovat vääränlaisia), jos kaapista ei löydy sopivia kaikkiin niihin tavanomaisimpiin tilanteisiin, joihin haluaisi osallistua. Olen tässä tilanteessa enemmän ja vähemmän kroonisesti, ja tällä hetkellä erityisesti painon muuttumisen vuoksi.

Myös silloin vaatteita olisi mielestäni liian vähän, tai vaatevalikoima olisi turhan hajanainen kokonaisuus, jos jatkuvasti joutuisin pesemään puolityhjiä koneellisia. Monissa nykyisissä pesukoneissa on automatiikkaa, joka säätää veden kulutusta pyykin määrän mukaan, mutta se ei mielestäni riitä. Sähköä kuluu joka tapauksessa joka koneellisella, ja ainakin omassa pesukoneessani pesuaika pysyy pyykin määrästä riippumatta samana. On myös hyvin vaikea uskoa, että saman pyykkimäärän peseminen kymmenessä tai viidessä koneellisessa kuluttaisi saman verran vettä.

Tavaroiden sopiva määrä on hyvin henkilökohtainen asia. Se, mikä yhdelle on sopivasti, on toiselle liian vähän ja kolmannelle liikaa. Käsityksiimme siitä, mikä on sopivasti, vaikuttavat monet asiat. Elämäntilanne, elämäntapa, oma elämänhistoria ja persoonallisuus luovat yhdessä ainutlaatuisen kokonaisuuden muuttujia, jotka vaikuttavat valintoihimme.

Jos tavaroita on liian paljon tai liian vähän, ne saavat elämässä turhan suuren osan. Elämä sujuu parhaiten, kun selvittää itselleen minkä verran on sopivasti, ihan kaikilla elämän osa-alueilla.

Tottumista

Muuttaessani kaksiosta yksiöön mietin, miten tottuisin pienempään tilaan. Saisinko kaiken tarvitsemani sopimaan ilman että tila tuntuisi ahtaalta? Asuin yksiössä viimeksi yli 20 vuotta sitten, eikä siltä ajalta ollut erityisen tarkkoja muistikuvia.

Olennaisin muutos yksiöön muuttaessa oli, että sänky ei olisi enää erillisessä huoneessa. Olin tottunut jo vuosikausia nukkumaan viileässä makuuhuoneessa, nyt piti löytää sopiva lämpötila, jossa voisi sekä nukkua että oleskella. Lisäksi piti totutella nukkumaan pienen ja suojaisan makuuhuoneen sijaan suuremmassa tilassa.

Ensimmäisen yön valvoin kuunnellen jääkaapin hurinaa ja muita vieraan ympäristön ääniä. Kuumuuskin vaivasi. Toisena yönä nukuin jo hyvin, ja siitä eteenpäin vielä paremmin. Olin kärsinyt univaikeuksista niin pitkään kuin saatoin muistaa, ja nyt yksin nukkuessani ymmärsin, että osasyy niihin oli ollut nukkuminen toisen vieressä.

Korvausilmaventtiilistä tuleva huiku piti huolen siitä, että lämpötilaa ei huvittaisi laskea kovin paljon alle 21 asteen. Sitäkin piti miettiä, että jos minä tarkenisinkin viileämmässä, luonani kylässä käyvät voisivat tuntea tulleensa jääkaappiin. Olin jo pitkään kaivannut villaista vilttiä, mutta en halunnut sellaista kissatalouteen hankkia. Kissat jäivät tuttuun ympäristöönsä entiseen kotiini, ja nyt viltille tuli myös todellinen tarve, joten laitoin sen hankintalistalle. Voisin viilentää huoneen sopivaksi nukkumiseen, ja kääriytyä – ja kääriä vieraanikin – lämpimään vilttiin.

Toinen muutos edelliseen kotiini verrattuna on se, että keittiön sijaan minulla on nyt (oveton) keittokomero. Kaappitilaa on enemmän kuin tarpeeksi, mutta työskentelytilaa vain vähän. Ruokapöytä tarjoaa sitä tarvittaessa lisää. Vedenkeittimelle ei ole luontevaa paikkaa, joten en aio sellaista hankkia, vaan keitän veden kattilassa keraamisella liedellä. Jääkaappi pienen pakastelokeron kera on käyttööni juuri sopiva, tähän asti kylmälaitteet ovatkin olleet todelliseen käyttöön nähden liian suuria.

Asuin ilman tiskikonetta viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, joten olen hieman yllättynyt, miten nopeasti totuin tiskaamaan käsin. Muistan inhonneeni tiskaamista, mutta nyt pidän siitä. Tiskaaminen rentouttaa ja tyhjentää pään ajatuksista. Se myös sujuu paljon nopeammin kuin muistinkaan.

Ilokseni olen huomannut ilmanvaihdon toimivan loistavasti. Ruoanhaju ei juurikaan leviä huoneen puolelle vaan poistuu suoraan ilmanvaihtokanavaan. Mitä luksusta! Edellisen kotini ilmanvaihto tuntui toimivan ihan omalla logiikallaan, työntäen kaikki hajut olohuoneeseen, vaikka keittiön ovi oli kiinni.

Eniten tottumista vaatii asuminen yksin. Vaatehuoneeseen mennessäni mietin, livahtiko liukasliikkeinen kissaneiti mukana, vaikka se jäi edelliseen kotiini. Vaikeinta on, kun ei voi enää lennossa kommentoida lukemaansa ja näkemäänsä, tai kertoa toiselle ajatuksistaan. Olen ymmärtänyt olevani kova puhumaan, nyt kun kukaan ei ole kuuntelemassa.

Täytän seuraavaksi 40 vuotta. Olen asunut hyvin vähän yksin, vain lyhyitä aikoja parisuhteiden välillä. Olen tottunut viettämään paljon aikaa yksin, mutta yksin asuminen on aivan eri asia. Yhdessä asuessa tietää aina, että toinen tulee ennemmin tai myöhemmin kotiin, ja yksinolo loppuu. Yksin asuessa tilanne on toinen. Seuraa on erikseen järjestettävä, tai muuten sitä ei ole.

On eräs asia, joka kantaa minua elämässä eteenpäin: uteliaisuus. Olen kiinnostunut näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitä tämä elämänvaihe tuo tullessaan? Mitä voin tästä oppia? Miten maailma aukeaa tästä näkökulmasta käsin?

Juuri nyt maailma näyttää kauniilta. Ulkona on sopiva pakkanen, aurinko paistaa ja lumi kimmeltää. Pieni kotini on täyttynyt valosta.

Vuokra-asunto = koti?

Kotia etsiessäni en voinut olla huomaamatta, että meillä omistusasuminen on normi ja vuokralla asuminen poikkeus tästä normista. Vuokralla asuminen tunnutaan näkevän vain väliaikaisena vaiheena elämässä tai epätoivottuna asumismuotona, jos omistusasuntoon ei ole mahdollisuutta.

Aika harvassa lienevät ne ihmiset, joille koti ei olisi tärkein paikka maailmassa. Kukaan ei odota, että omaa kotia ostavalle pitäisi kelvata mikä tahansa. Vuokra-asuntoa etsiessä tilanne näyttää olevan hieman toisenlainen.

Etsiessäni asuntoa yksityisten vuokranantajien ilmoitusten kautta, olin aistivinani hienoista asennevammaa. Asunnoista oli lähes poikkeuksetta hyvin vähän tietoja, useimmiten vain tiedot vuokran määrästä, huoneiston tiloista (h, kk, kph), neliömäärä ja sijainti. Valokuvia asunnoista oli hyvin harvoin. Kun kyse on pienistä asunnoista, kaipasin tietoa esimerkiksi siitä, sopiiko kylpyhuoneeseen pesukone, onko asunnossa alkovi, ja onko keittiö tai keittokomero erillinen tila vai avoin osa huonetta.

Surkuhupaisin oli ilmoitus, jossa asunnosta oli vain edellä mainitut vähäiset tiedot, mutta omistaja odotti asunnon hakijalta perinpohjaista selvitystä, miksi juuri hän olisi hyvä vuokralainen. Vailla riittäviä tietoja, asuntoa näkemättä.

Turhauduin nopeasti yksityisten ilmoituksiin ja aloin seurata vuokra-asuntoja välittävien yritysten ilmoituksia. Edelleen löytyi kuvattomia ilmoituksia ilman riittäviä tietoja, mutta löytyi myös runsain valokuvin höystettyjä ilmoituksia, joista kävi ilmi lähes kaikki mitä toivoa voi.

Sattumalta useampi minua kiinnostava asunto oli, ikävä kyllä, saman yrityksen välitettävänä. Yhtä huonoa ”asiakaspalvelua” en muista koskaan ennen saaneeni. Lisätietoja kysyessäni kohtelu oli ylimielistä ja töykeää, ja asuntonäytöllä tunsin olevani toisen luokan kansalainen. Asenne, että asunnon omistaja ja vuokralainen olivat heille kahden eri kerroksen väkeä, välittyi. Tärkeintä oli löytää asunnon omistajalle hyvä vuokralainen, sillä ei ollut merkitystä, että asuntoa etsivä löytäisi itselleen sopivan kodin. Ajatus tuntui olevan, että asunnon olisi kelvattava sen enempiä kyselemättä, ja asuntoa etsivän tulisi olla tyytyväinen, jos hän saa kunnian tulla valituksi vuokralaiseksi. Raskaassa elämäntilanteessa en jaksanut tällaista sietää, vaan päätin etsiä asunnon muuta kautta.

Lopulta löysin asunnon aivan toisella tavalla asennoituneen yrityksen kautta. Pääasiassa opiskelijoille asuntoja välittävä yritys oli ymmärtänyt, että myös vuokralla asuvat etsivät itselleen kotia, ei mitä tahansa luukkua. He suhtautuivat vuokranantajaan ja asuntoa etsiviin tasapuolisen kunnioittavasti.

Tätä kirjoittaessani olen ehtinyt nukkua uudessa kodissani kolme yötä. Sisustaminen on vielä kesken, mutta tunnen olevani kotona, en jonkun toisen minulle vuokraamassa asunnossa. Vaikka omistaisin kotini itse, ei se yhtään enempää kodilta tuntuisi.

Minulla oli onnea saada vuokranantaja, jonka kanssa löysimme nopeasti luottamuksen toisiimme ja tulemme hyvin juttuun. Kodin tuntuun vaikutti paljon, että sain maalata seiniä ja sillä tavoin tehdä asunnosta viihtyisämmän. Mieluummin näen itse vaivaa ja maalaan seinät mieluisiksi, kuin muutan juuri remontoituun, jonkun toisen maulla laitettuun asuntoon.

Nyt kun olen löytänyt itselleni sopivan kodin, minulla ei ole kiire minnekään. Talo on hiljainen, yläkerrassa asuvaa kanta-astujaa lukuun ottamatta. Edellisessä kodissa vuosien myötä yhä enemmän häirinnyt liikenteen melu on poissa.

Tänään kuulin talitiaisten laulavan ikkunani alla. Vaikka muutto tuli eteeni olosuhteiden pakosta, olen iloinen, että kotini on nyt tässä.

Kun kaikki ei mene niin kuin Strömsössä

Uuteen kotiin muuttaessa juuri mikään ei mennyt niin kuin olisi voinut toivoa.

Monesta vastoinkäymisestä voin syyttää itseäni. Tottuneempi vuokra-asunnon etsijä olisi varmasti katsonut asuntoja toisella tavalla, minä huomasin jossain vaiheessa katsovani asuntoja omistusasujan silmin. Mietin, millaisen asunnosta saisi, miten siitä tekisi mahdollisimman toimivan, sen sijaan, että olisin katsonut tarkemmin, missä kunnossa asunto juuri sillä hetkellä oli.

Pikkuhiljaa olen nähnyt muutakin kuin loistavan sijainnin ja maiseman sekä hyvän pohjapiirustuksen.

Kuten vaikka sen, että asunto oli jäänyt edellisen asukkaan toimesta siivoamatta, eikä vain muuttoa edeltävällä viikolla, vaan jo pidemmän aikaa. Olikohan hän siivonnut kylpyhuoneen seiniä koskaan? Tuskin, sillä varsin harvoin kylpyhuoneen seiniä ja lattiaa pesevänä en ymmärrä, miten ne edes voi saada sellaiseen kuntoon. Niin, ja mitä ihmettä oli se kuivunutta siirappia muistuttava tahma eri puolilla asunnon lattiaa?

Asunnon valkoisiksi maalatut seinät huomasin sentään jo ensimmäisellä kerralla uutta maalia kaipaaviksi, mutta vasta ajan kanssa huomasin, millaisessa kunnossa ne ovatkaan. Miten aikuinen ihminen voi saada joka ainoan seinäpinnan, katon ja verholaudan, tummiin sormenjälkiin? Itselläni ei ole tapana nojailla likaisin käsin mitään vasten, joten en tajua.

Kun itse on tottunut pitämään kotinsa hyvässä kunnossa, ja korjaamaan pikkuviat saman tien kun niitä tulee, on eräänlainen elämys huomata, miten moni paikka voi olla enemmän ja vähemmän rempallaan.

Ovenkahva on saanut heilua löysällä niin pitkään, että se on jo kuluttanut maalit ympäriltään. Uuninluukun lukitusmekanismi näyttää, kuumuuden aiheuttamasta lieden värjäytymisestä päätellen, olleen rikki jo pidemmän aikaa. Uunipellit ovat ruosteessa. Verholauta on toisesta päästä irrallaan, ja rullaverhokin on pysynyt kannattimillaan vain hyvällä tuurilla, kun asentajalta ovat ruuvit loppuneet kesken. Edellinen maalari on säästänyt maalarinteipissä, ja maalannut ohimennen myös sulakekaappia, naulakkoa, ovilistoja ja verhokiskon. Toisaalla hän on jättänyt teipit irrottamatta, mikä ei näin vuosia jälkikäteen olekaan enää yhtä pieni homma, kuin se hänelle olisi ollut.

Eivätkä erilaiset asunnossa havaitut yllätykset tähän lopu, mutta eiköhän tämä jo riitä. Kenties pääsitte jo mukaan tunnelmaan.

Lisäjännitystä olen järjestänyt ihan omin neuvoin. On ollut hieman hakusessa, mitä yksiöön oikeastaan sopii. Siitä huolimatta, että mitta on ollut ahkerassa käytössä. Se vaan ei kerro aina kaikkea.

Mitan mukaan keittokomeroon olisi pitänyt sopia pyörillä kulkeva aputaso. Ja mikäs siinä, sopihan se, mutta kun minunkin olisi pitänyt sopia työskentelemään sen ääreen. Pääsi moinen pikku yksityiskohta unohtumaan. Kiitos ruotsalaiselle huonekalujätille anteliaasta palautusoikeudesta, tuli tarpeeseen. Sain lisäksi hyvää harjoitusta nolostumisen sietämisessä.

Kirsikkana kakun päälle kerrottakoon, että sain vielä toisenkin kerran selittää asiakaspalvelupisteessä mitan käyttöäni. Onneksi ei ollut sama työntekijä työvuorossa. Tällä kertaa mittojen mukaan alkoviin sopiva sänky ei sitten oikeassa elämässä halunnutkaan sinne sopia. Olin jo vähällä luvata, etten osta heiltä enää mitään suurempaa kalustetta.

Nyt jo naurattaa, mutta ei naurattanut vielä eilen.

Sanotaan, että arvostamme enemmän asioita, joiden eteen joudumme näkemään erityistä vaivaa. Se voi tarkoittaa vain sitä, että tulen viihtymään uudessa kodissani aivan erityisen hyvin.