Missä muistosi ovat?

Moni säilyttää tavaroita muistoina tärkeistä ihmisistä tai tapahtumista. Osa ihmisistä ajattelee, että muistaa merkitykselliset asiat ilman niistä muistuttavia tavaroitakin. Ja toisaalta, jos ei muista, niin onko se erityisen vakavaa? Tarvitseeko kaikkea muistaakaan?

Vielä jokin aika sitten säilytin muutamia esineitä muistoina. Kun tavaroille ei ollut erityistä käyttöä, aloin miettiä niiden merkitystä elämässäni. Millaisia muistoja ne minussa herättivät? Minkä vuoksi halusin niitä säästää?

Huomasin, että tavaroiden herättämät muistot olivat yksiulotteisia, kaavamaisia ja merkityksettömiä. Ne liittyivät enemmän esineisiin itseensä kuin ihmisiin tai tapahtumiin.

Sain tämän A:lta.
Ostin tämän käydessäni Porvoossa.
B käytti tätä ja tuota kahvipöydän tarjoiluissa.

Siinä kaikki.

Tavaroiden näkeminen tai niiden käsittely ei nostanut mieleeni mitään merkityksellistä. Hieman hämilläni havainnostani luovuin tavaroista.

Muistoni eivät siis ole tavaroissa. Olen huomannut, etteivät ne ole sen enempää valokuvissakaan. Valokuvien ja ”muistoesineiden” herättämät ajatukset ovat samalla tavalla pinnallisia. On surkuhupaisaa, että valokuvia katsellessa huomaan miten vähän muistan. Jos kuvassa oleva henkilö onkin tuttu, niin usein kuvauspaikka on häipynyt unholaan, samoin kaikki muut kuvaustilanteeseen liittyvät yksityiskohdat.

Jos tavarat tai valokuvat eivät toimi muistojeni herättäjinä, niin mikä sitten? Missä muistoni ovat?

Muistoni ovat tarttuneina minulle tärkeisiin asioihin. Ne ovat musiikissa, kielessä ja luonnossa.

Lukemattomat laulut radiossa, tiedostoina tietokoneellani ja kuulokuvina muistissani tuovat mieleeni yksityiskohtaisia muistoja ihmisistä vuosien varrelta. Heidän äänensä, puhetapansa, sanavalintansa, tapansa liikkua, luonteensa. Muistan tilanteita ja niihin liittyneitä tunnetiloja, sanoja joita musiikin soidessa on vaihdettu. Ajatuksia, joita silloin ajattelin.

Mieleeni jäävät myös erityisen hyvin ihmisten käyttämät sanat ja lausahdukset niihin liittyneine äänensävyineen ja tunnetiloineen. Kielen avulla muistiini on varastoitunut paljon tietoa ihmisistä ja heidän tavastaan olla ja toimia maailmassa.

Luonto on ehtymätön muistuttaja. Puut, kasvit, linnut, jopa säätilat muistuttavat ihmisistä ja yhdessä koetuista hetkistä.

Yksikään tavara tai valokuva ei ole ollut minulle hyvä muistojen herättäjä. Jos tavaralla ei ole käyttöarvoa, eikä se ole minulle esteettisesti erityisen merkityksellinen, niin ns. muistoarvon vuoksi en sitä säilytä. Valokuvia olen säilyttänyt vain vähän. En viihdy linssin kummallakaan puolella, ja otan kuvia vain harvoin, enkä silloinkaan säilyttääkseni niitä kovinkaan pitkään.

Tavaroiden muistoarvo ja tunnearvo ovat lähellä toisiaan. Omalla kohdallani olen huomannut, että tavaroihin liittyvä tunnearvo vähenee ajan kuluessa. On tavallista kokea tavara tunnearvoltaan merkitykselliseksi, kun siihen liittyy surua, menetys tai pelko jonkin tärkeän menettämisestä. Kun menetyksen ja surun on saanut käsiteltyä ja päässyt elämässä eteenpäin, tavaran merkitys on vähentynyt. Lopulta tavaralle on jäänyt vain aiemmin kuvaamani pinnallinen muistoarvo.

Muistot rakentuvat aistien kautta. Valokuvien ja tavaroiden muistoarvo perustuu vahvasti näköaistiin. Mitä niiden muistoarvosta jäisi jäljelle, jos menettäisin näköni? Estetiikka on aina ollut minulle tärkeää, mutta olen huomannut muistojeni aktivoituvan vahvemmin muiden aistien kautta.

Tärkeimmät ”muistosäilöni”, musiikki ja kieli, tulevat merkityksellisiksi kuuloaistin kautta. Oli kieli sitten puhuttua, luettua tai kirjoitettua, kuulen sen rytmin ja vivahteet pääni sisällä, nytkin tätä kirjoittaessani. Luonto puolestaan muistuttaa menneistä tapahtumista ja kokemuksista useamman aistin kautta.

Tuoksumuistot ovat aivan oma lukunsa. Mummuni asui aikoinaan maalla rintamamiestalossa, jonka pihassa kasvoi monenlaisia puita, pensaita ja kukkia. Kun kävimme mummun luona, hänellä oli tapana poimia pihansa kukista kimppu kotiin vietäväksi. Olin viisivuotias kun mummu muutti maalta kirkonkylään.

Noin 25 vuotta myöhemmin muutin asumaan rivitaloon. Pihassa kasvoi minulle vieras pensas, mutta sen tuoksu oli heti tuttu. Muistin sen mummun tekemästä kukkakimpusta! Samaa pensasta kasvaa nykyisen kotitaloni pihassa ja sopivalla säällä tuoksu kulkeutuu sisään avoimesta ikkunasta. Missä tuo tuoksu nenääni tuleekaan, tunnen oloni kotoisaksi.

Missä sinun muistosi ovat?

Näin lopetat kotitaloutesi ruokahävikin

Suomessa heitetään vuosittain ruokaa roskiin 20-30 kiloa henkeä kohti. Suurin osa, 35 prosenttia, koko elintarvikeketjun ruokahävikistä syntyy kotitalouksissa. Näin meille kertoo Saa Syödä! -sivusto. Hävikki on paitsi tarpeetonta ympäristön kuormitusta myös hukkaan heitettyä rahaa.

Ehdotan toimenpiteitä ruokahävikin lopettamiseksi. Olen vuosien varrella ja etenkin viime aikoina kokenut ne toimiviksi: siitä lähtien kun olen asunut yksin (marraskuusta 2016), ruokahävikkiä ei ole syntynyt yhtään. (Onpas sittenkin, kerran onnistuin tekemään syömäkelvotonta ruokaa…) Tiedostan, että yksin asuvalla tilanne on helpompi kuin suuremmalla perheellä, mutta joka tapauksessa samat keinot toimivat.

1. Muuta asennettasi.

Kun teet valintoja ruokakaupassa, pidä mielessä, että kaiken mitä aiot ostaa, myös syöt. Osta vain ruokatarvikkeita, jotka todella aiot myös syödä tai valmistaa ruoaksi.

2. Osta vähemmän.

Jos ruokaa jää syömättä ja menee vanhaksi, syy on usein siinä, että sitä on hankittu liikaa. Nälän siirtämiseksi on selvästi löytynyt jotakin muuta syötävää. Osta jatkossa vähemmän.

3. Pakasta ajoissa.

Jos et voi ostaa vähemmän, koska pakkauskoko on liian suuri (esimerkiksi leipäpaketti), pakasta osa tuoreeltaan. On mukavampaa sulattaa tuoreena pakastettua leipää syötäväksi, kuin syödä vähän liian myöhään pakastettua tai ilman pakastamista kuivahtanutta. Pidempään jääkaapissa ihmettä odottanutta ruokaa ei myöskään voi pakastamalla elvyttää.

4. Huolehdi, etteivät ruokatarvikkeet unohdu kaappiin.

Pidä jääkaappi ja muut ruokakaapit loogisessa järjestyksessä, jotta pystyt helposti tarkistamaan tuotteiden parasta ennen ja käytettävä ennen -päiväykset. Tuoreimmat tuotteet taakse, vanhimmat eteen. Voit myös laittaa kaappeihin Syö minut! -laatikot, joihin kokoat tarvikkeita, jotka uhkaavat vanhentua. Näin jokainen kaapilla kävijä näkee helposti, mitä seuraavaksi kannattaisi popsia.

Jos jääkaapissa säilytettävät kasvikset uhkaavat unohtua niille varattuun laatikkoon (omastani ei näy edes läpi), harkitse koko laatikon poistamista. Kasvikset ovat tuoretavaraa ja parhaimmillaan sananmukaisesti tuoreena, niitä ei kannata säilyttää pitkään, ravintoarvot vain heikkenevät.

Syömme useamman kerran joka päivä. Jääkaapin ovi avataan monta kertaa päivässä. Päiväyksien tarkistus yhdellä oven avauksella vaikka päivittäin ei ole liikaa vaadittu, kunhan jääkaapissa on järkevä järjestys.

5. Huolehdi oikeasta säilytyslämpötilasta.

Jääkaapin lämpötilalla on merkitystä. Jos jääkaapissasi ei ole lämpömittaria, hanki sinne sellainen. Herkimpiä pilaantumaan ovat kalat ja lihat, varsinkin tuoreina.

6. Muista se asenne: kaikki syödään.

Mikä on ostettu, se syödään. Mitä yksinkertaisempi ostos, sitä helpompi syödä. Kaikkea ei edes tarvitse erityisesti valmistaa ruoaksi. (Nimimerkki Siitä mennään mistä aita on matalin.) Mitä kunnianhimoisempi ateria-ajatus, sitä todennäköisemmin jotakin puuttuu. Tai ei jaksa/viitsi/huvita alkaa laittaa ruokaa.

Hedelmiä, marjoja ja monia kasviksia voi syödä sellaisenaan. Osa kasviksista hyötyy nopeasta höyryttämisestä, vähässä vedessä keittämisestä tai vaikka wokkaamisesta. Osa juureksista on mielestäni parhaimmillaan sellaisenaan palana tai raasteena, tai ne voi pilkkoa uunivuokaan öljyn, yrttimausteiden, suolan ja pippurin kanssa, uuni hoitaa loput.

Ruoka-aineet, joita ei tarvitse säilyttää jääkaapissa, tulee varmimmin syötyä kun jätät ne esille näkyvälle paikalle. Tuoreyrtit käyvät monenlaiseen ruokaan, osa toimii mainiosti sellaisenaan leivän päällä.

Joidenkin ruokatarvikkeiden (esimerkiksi pesto ja aurinkokuivatut tomaatit) säilyvyys purkin avaamisen jälkeen voi olla yllättävän lyhyt. Pidä se mielessä jo ostohetkellä, ja mieti hetki, miten aiot saada purkin käytettyä, ennen kuin tuote pilaantuu. Edellä mainitut käyvät oikeastaan mihin vain. Höyrytettyjen kasvisten joukkoon, pastan joukkoon, pyttipannuun, teeleipä- tai sämpylätaikinaan…

7. Jätä välillä käymättä kaupassa.

Jos et syystä tai toisesta yhtäkkiä yllättäen pääsisikään kauppaan, kaapeistasi todennäköisesti löytyisi jotakin syötävää. Tällaisia ”syödään mitä kaapeista löytyy” -päiviä voi viettää muutenkin, jotta ruokatarvikkeiden kiertoaika lyhenee ja kaapeista löytyy mahdollisimman tuoreita ruoka-aineita.

Syömme elämämme aikana niin monta kertaa, ettei joka ainoan aterian tarvitse olla jotain erikoisen ihmeellistä. Ateria voi hyvin koostua kokoelmasta erilaisia ruoka-aineita, jotka valmistetaan kukin niin kuin niille eduksi on tai syödään sellaisenaan. Eikä välttämättä sekoiteta kaikkea yhteen epämääräiseksi mössöksi, vaan laitetaan lautaselle kauniisti vieretysten.

8. Opettele käyttämään luovuutta.

Ruoka voi olla hyvin yksinkertaista. Reseptejä ei ole pakko käyttää. Mieti, mitä aineksia haluaisit ruoassasi olevan ja yhdistele niitä. Etenkin ”syödään mitä kaapeista löytyy” -päivinä luovuutta tarvitaan. Itse olen tehnyt parhaat annokseni tällaisina päivinä.

Moni vähemmän ruokaa laittanut arastelee ruoan maustamista. Annoin entiselle kumppanilleni aikoinaan vinkin, jonka ansiosta hänestä tuli erinomainen ruoanlaittaja ja arkuus keittiössä katosi. Hauskinta oli, että hänen ruokansa oli todella hyvää, mutta eri tavalla maustettua kuin itse olisin hoksannut tehdä.

Vinkki kuuluu seuraavasti: Nuuhki mausteiden tuoksua ja mieti, mitkä niistä sopivat yhteen, ja miltä haluaisit tekeillä olevan ruokasi maistuvan. Valitse haluamasi mausteet.

Jos et tiedä, minkä verran erilaisia mausteita uskaltaa laittaa, kokeile ensin varovasti, annostelun oppii nopeasti. Jonkinlaisena ohjenuorana voi pitää, että kuivatut yrtit ovat varsin turvallisia, niitä ei aivan helposti laita liikaa. (Rosmariinin kanssa kannattaa olla tarkkana – sitä liikaa ja ruoka maistuu hammastahnalta. No, sekin tuli syötyä.) Pippureiden kanssa kannattaa olla varovainen. Kaikkia mausteita on helpompi lisätä monta kertaa uudelleen, kuin yrittää saada ylimääräistä maustetta pois.

Jos menee pieleen, älä lannistu. Tekemällä oppii.

Usein Kysytyt Kysymykset:

1. Mitä teen ruoanjämille?

Syöt pois. Nälkä tulee useamman kerran joka päivä. Jos ei innosta, niin tee jatkossa vähemmän ruokaa kerrallaan ettei jämiä jää. Jos ruoanjämät eivät innosta tuoreeltaan, niin vielä vähemmän ne innostavat pakastettuina, joten mieti kaksi kertaa lykkäätkö sen purkin pakastimeen.

2. Mitä jos ei huvita syödä mitä on tullut ostetuksi?

Huvita? Syö pois ja opettele ostamaan ruokatarvikkeita, joita myös haluat syödä.

3. Mitä teen kuivuneelle leivälle?

Lämmitä mikrossa, laita leivänpaahtimeen, paahda pannulla tai tee uunileipiä. Ja ensi kerralla ostat sitä leipää vähemmän tai laitat jo ajoissa pakkaseen.

Näillä eväillä kotiin kannettu ruoka päätyy sinne minne pitääkin eli suun kautta vatsaan. Keinoihin voi kestää hetken tottua, mutta ne toimivat. Tärkein keino on asenne: kun ei kerta kaikkiaan suostu laittamaan ruokaa roskiin, sen välttämiseksi kyllä keksii keinot, jos niitä ei tästä listasta löydy.

Pienempiä biojätepussillisia ja kompostikuormia toivotellen,
Tuulia

Muka itsestäänselviä iloja

Elämässä on paljon merkityksellisiä ja iloa tuottavia asioita. Monia niistä pidämme niin itsestäänselvinä, että ne jäävät vaille ansaitsemaansa arvostusta. Liian usein osaamme antaa arvoa erilaisille asioille vasta silloin, kun olemme menettämässä tai jo menettäneet ne.

Tänään ajattelin listata tällaisia muka itsestäänselviä asioita, joista olen viime aikoina ollut iloinen ja kiitollinen.

Käveleminen. Toimivat ja voimakkaat jalat, jotka kuljettavat paikasta toiseen – miten hieno asia se onkaan. Voin kävellä pitkin kaupungin katuja tai metsäpolkuja, kulkea minne mielin, omaan tahtiini, vieläpä ilmaiseksi. Pääsen vaivattomasti moniin paikkoihin, joihin mikään kulkuväline ei yhtä hyvin, jos ollenkaan, veisi. Hyvin yksinkertaisella tavalla saan liikuntaa, virkistystä ja raikasta ilmaa. Samalla näen erilaisia ympäristöjä, lintuja, kukkia ja perhosia.

Kivuttomuus. Miten onnekas olenkaan, että saan elää suurimman osan ajasta vailla kipuja. Se mahdollistaa valtavan paljon.

Lukutaito. Olisiko ”minua” olemassakaan ilman lukutaitoa? Mitä minusta jäisi jäljelle, jos en osaisi lukea tai kirjoittaa? En pysty edes kuvittelemaan elämääni ilman luku- ja kirjoitustaitoa. Ne antavat elämääni niin paljon merkitystä ja sisältöä.

Terveys. Miten terveys oikeastaan määritellään? Itse koen, että terveys on pitkälti toimintakykyä, ei niinkään terveysharmien ja sairauksien puuttumista. Terveyden voisi nähdä jatkumona, jonka toisessa päässä on paljon toimintakykyä ja vain vähän jos ollenkaan koettuun terveyteen vaikuttavia harmeja, toisessa päässä monenlaiset sairaudet ja muut terveysongelmat rajoittavat toimintakykyä. Moniin sairauksiin voidaan vaikuttaa esimerkiksi lääkkeillä, jolloin sairaus on yhä olemassa, mutta oireet pysyvät poissa ja toimintakyky on hyvä.

Olen kiitollinen, että olen saanut olla varsin terve. Pyrin toimimaan niin, että tuen terveyteni säilymistä.

Aistit. Miten paljon iloa saankaan tuoksusta, joka luonnossa on sateen jälkeen! Tai kaikesta siitä mitä siellä voin nähdä. Lintujen laulun kuuntelemisesta. Sammalen, kuusenoksan tai vaikka puunrungon koskettamisesta. Kuusenkerkän raikkaankirpeästä mausta kielellä. Kaikki nämä ja monet muut aistielämykset viehättävät päivästä, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, niihin lienee mahdotonta kyllästyä.

Olemassaolo. Näin tänäänkin päivänvalon. Saan kokea kaiken sen, mitä tämä päivä tuo tullessaan. Se ei ole aivan vähän.

Ilahduttavia asioita: kevättä odotellessa

Sain aiemman kirjoitukseni, Elämäniloa ja olemassaolon rakkautta, kommenteissa ehdotuksen, että ilahduttavista asioista voisi tehdä juttusarjan. Sehän sopii! Kirjoitan jatkossa mieltäni ilahduttaneista asioista satunnaisesti, silloin kun siltä sattuu tuntumaan.

Tänä vuonna kevät on antanut odottaa itseään. Tätä kirjoittaessani lämpötila on pari astetta plussan puolella ja maassa on viime yönä satanutta lunta. Ei tunnu vielä keväältä. Monet viime aikoina ilahduttaneista asioista liittyvät luontoon ja kevään odotukseen.

Kaatosade. Lumien sulamista odotellessa kaatosateen ääni talojen katoilla kuulostaa erityisen kauniilta.

Vesilammikot. Miten leveä hymy voi olla vesilätäkköön leikkimään päässeellä lapsella! Jututin lapsenlapsensa kanssa ulkoillutta naista, niin iloiseksi lapsen riemu minut sai. Lapsi istui lätäkössä mitä valloittavin hymy kasvoillaan, leikkien sinikeltaisella kuorma-autolla. Isoäiti oli iloinen nykyaikaisista, mukavista kuravaatteista, toisenlaista oli ollut aikoinaan omia lapsia lätäkköleikkeihin pukiessa.

Myös linnut ottavat ilon irti vesilammikoista, ja minä niiden katselemisesta. Eräänä päivänä seurasin pitkään variksen kylpyhetkeä pihaan muodostuneessa syvässä vesilammikossa. Se kahlasi veteen vatsaansa myöten ja loiskutteli vettä siivillään, kävi välillä sukimassa höyhenpukuaan viereisellä aidalla, ja palasi sitten yhä uudelleen kylpemään. Pian lammikossa oli kaksi kylpijää vuorotellen, kun toinenkin varis löysi mainion kylpypaikan.

Linnut! Siitä ei tunnu olevan kauaakaan, kun vielä kuuntelin tilhiparven kaunista ääntä, kuin kulkusten helinää. Talitiaisten laulu toi kevään jälleen vähän lähemmäksi. Vähän myöhemmin jäin ihmettelemään tuttua ääntä. Vasta taivaalle katsoessani uskoin, että se todella oli lokki, kevään ensimmäinen! Lokin ääni merkitsee minulle lähestyvää kesää, ei ihme etten loskassa tarpoessani heti uskonut korviani.

Joitakin päiviä myöhemmin katselin ulos ikkunasta. Ilahduin nähdessäni harmaasta pilviverhosta ilmestyvän viiden lokin parven. Hetken kuluttua, kuin tyhjästä, lintuja tuli pieni parvi lisää. Linnut sulautuivat taivaan harmauteen niin hyvin, että ne putkahtelivat näkyviin aivan yllättäen. Vähän kerrallaan lintuja tuli näkyviin yhä enemmän, ja pian niitä oli kymmenittäin, sitten jo kolminumeroinen luku. Vaikuttava näky.

Saan paljon iloa linnuista, kaikkein tavallisimmistakin. Lokit, naakat, harakat ja varikset ovat kiinnostavia puuhissaan ja kauniita katsella. Kuuntelin eräänä iltana radiosta Musiikin teemailtaa (Onnea 70-vuotiaalle Hectorille!) ja katselin samalla taivaalla lentäviä lintuja. Miten kaunis voikaan olla puhtaanvalkoinen lokki tummaa taivasta vasten päivän viimeisten auringonsäteiden heijastuessa sen höyhenpuvusta.

Puoli kuuta peipposesta, uskoisiko tuota? Eräänä aurinkoisena aamuna avasin ranskalaisen parvekkeeni oven ja kuulin peipon laulavan. Miten ihanalta se pitkän talven jälkeen kuulostaakaan!

Korkealla asuminen. Asuntoa etsiessäni halusin nähdä ikkunastani puita, taivasta ja lintuja. Nautin lintujen katselemisesta, ja niitä näkee korkealla asuessa todella läheltä. Alkutalvesta ihailin pitkään talon yllä leijaillutta, usean sadan linnun naakkaparvea. Päivittäin saan katsella, miten linnut lentävät läheltä ikkunani ohi tai ylittävät talon siipisulat lähes kattoa viistäen. Viime aikoina on ollut hauska katsella millaisia aarteita linnut ovat löytäneet pesiensä rakennustarpeiksi.

Ötökät. Kaatosateisena päivänä huomasin ikkunaani sadetta pitämään tulleen siivekkään. Siinä se suki tuntosarviaan, minulle nimetön hyönteinen. Toisena päivänä, aurinkoisena, ikkunassani oli kävelyllä leppäkerttu. Kärpänenkin on ikkunalla piipahtanut.

Hyönteisten näkeminen talven jälkeen kertoo siitä, että kevät on tulossa, vaikkei sitä säästä välttämättä joka päivä jaksaisi uskoakaan. Pian hyönteissyöjät palaavat ja riemukas laulu kaikuu kaikkialla.

Tulenkohan näkemään uuden kotini ikkunasta pääskysiä? Jos en, niin ainakin tiedän minne voin mennä niitä katsomaan ja kuuntelemaan.

P. S. Västäräkistä vähäsen! Kaksi päivää ennen tämän tekstin julkaisua näin kävelylenkkini loppupuolella västäräkin keikuttelevan pyrstöään lumikasan päällä. Joko nyt uskaltaisi sanoa, että kevät on tullut?

Elämäniloa ja olemassaolon rakkautta

Koen päivittäin iloa erilaisista pienistä asioista. Välillä minut valtaa pakahduttava onnen tunne, joka saa melkein hihkumaan ääneen. Keveän kupliva elämänilo, olemassaolon rakkaus.

Tänään haluan jakaa kanssanne, millaiset asiat viime aikoina ovat saaneet suuni hymyyn ja mielen keveäksi.

Banaanit! Tiedättekö miltä tuntuu, kun vihdoin vuosikymmenien jälkeen voi syödä jotakin herkullista, jonka luuli iäksi menetetyksi? Pidin jo lapsena valtavasti banaanin mausta, mutta en voinut sitä allergian vuoksi tuoreena syödä. (Sama koski lähes kaikkia muitakin hedelmiä, ainoastaan sitrushedelmiä saatoin syödä huoletta.) Vuosien mittaan kokeilin aina välillä, olisiko allergia helpottanut, joutuen yhä uudelleen pettymään.

Vasta joitakin vuosia sitten sain lisättyä ruokavaliooni yksi toisensa jälkeen herkkuja, joita en ollut aiemmin voinut syödä. Voi sitä iloa! Omenoita, päärynöitä, nektariineja, persikoita, kirsikoita, luumuja, aprikooseja, meloneja… mutta ei vieläkään banaania.

Vuosia kului. Joitakin viikkoja sitten kokeilin olisiko tilanne muuttunut. Banaani maistui ihanalta, ja olin valmis pettymään jälleen. Kun oireita ei ilmaantunut, olin revetä liitoksistani! Olen siis viime aikoina ottanut kaiken ilon irti banaanien syömisestä. Moni muu asia joutaa loppua, mutta banaanien vuoksi lähden kauppaan. Jos saan kaupasta vain raakoja banaaneja, en millään malttaisi odottaa hedelmien kypsymistä. Banaania kätevämpää evästä ei ole olemassakaan, sen käyttöliittymä on täydellinen. Banaanirakkauteni määrää on vaikea sanoin kuvata.

Kirjasto. Jokin aika sitten kirjastossa käydessäni katseeni osui tiedotteeseen, jossa kerrottiin uudesta palvelusta: kirjaston tietopalvelu etsisi aineistoa asiakkaan toivomasta aiheesta. Aivan loistava idea, uteliaan ja tiedonjanoisen taivas! Istahdin juttelemaan ja jätin toiveeni. Oli ihanaa kohdata toinen yhtä innostuneesti tietoon ja kirjoihin suhtautuva ihminen, joka vilpittömästi halusi auttaa minua löytämään aineistoa toivomastani aiheesta.

Noin parin viikon kuluttua sain puhelun. Aineisto oli valmiina odottamassa. Kun minulle ojennettiin täpötäysi ostoskorillinen kirjoja, yksi elokuvakin joukossa, minulle tuli joulu. Otin korin ja siirryin pöydän ääreen tutkimaan aarteitani. Lainasin lähes kaiken, ja kiitin vielä lähtiessäni. Suurin osa kirjoista oli sellaisia, etten olisi niitä koskaan itse löytänyt.

Luotettava reppu. Miten tulisin toimeen ilman sitä? Luotettava kumppanini on kestänyt aikaa ja rasitusta. Jotakin reppuni iästä kertoo, että siinä on oma tasku kannettavalle cd-soittimelle. Reppuun voi huoletta pakata suuret ruokaostokset tai vaikka ne parikymmentä kirjaa, jotka aarteenani viimeksi kotiin kirjastosta kannoin, se ei paina hartioita tai selkää. Onpa repussa kuljetettu yhdeksän litran maalipurkkikin kolmen korttelin päähän. Maalikaupan vanhempi herrasmies auttoi saamaan purkin reppuun, aivan kuin sitä tapahtuisi kaiken aikaa.

Portaat. Halusin kodin korkealta, jotta voin kävellä portaita. Sain kodin seitsemännestä kerroksesta. Koen ilon hetkiä huomatessani, että portaiden nouseminen sujuu aina vain kevyemmin. Repullinen kirjoja tai ruokaostoksia kulkeutuu ylös vaivatta. Käytän hissiä vain silloin, kun mukanani on suurempia tai erityisen painavia tavaroita. Tai kun minulla on kädet niin täynnä kasseja, ettei niiden kanssa ole turvallista (tai tilaa) nousta kierreportaita.

Kevät. Kevätaurinko ja linnunlaulu. Niistä ei voi hymyilemättä nauttia. Miten monella eri tavalla talitiainen voi laulaa? Vielä on talvista, mutta eipä aikaakaan, kun taivaalla alkaa näkyä muuttolintuja ja tienvarsilla nostavat päätään leskenlehdet.

Elämästä nauttivat ihmiset. Olin tulossa kotiin päin kävelylenkiltäni, kun hauska näky sai minut hymyilemään. Pienessä puistossa, paksun lumikinoksen päällä penkillä, istui nainen silmät kiinni, kasvot kohti aurinkoa.

Elämä tarjoaa loputtomiin ilon aiheita. Monen pitää ne nähdäkseen kohdata elämän rajallisuus silmästä silmään. Ehkä minunkin piti kokea kaikki se synkkyys, välillä loputtomalta tuntunut, osatakseni arvostaa kaikkea kaunista mitä maailmassa on.

Kunpa mahdollisimman moni voisi oikaista.

Autoiluun tottumisesta kävellen kulkemiseen

Asuin lapsena pienessä kaupungissa, jossa ei ollut joukkoliikennettä. Jos halusin päästä jonnekin, kävelin tai pyöräilin sinne.

Muutin opiskelemaan suurempaan kaupunkiin, jossa oli melko toimiva joukkoliikenne. Busseja kulki kuitenkin sen verran harvoin, että bussia odotellessa olisi ehtinyt kävellä jo pitkän matkaa kohti määränpäätä, lyhyemmän matkan jo perille asti. En kokenut joukkoliikenteen käyttöä järkeväksi, vaan jatkoin kuten ennenkin: kuljin paikasta toiseen omin neuvoin.

Jätin ajokortin hankkimatta, sillä en kokenut tarvitsevani sitä. Voisinhan asua kävely- tai pyöräilyetäisyydellä itselleni tärkeistä kohteista tai joukkoliikennereitin varrella.

Nautin siitä, että sain kulkea oman aikatauluni mukaan. Nautin liikkumisesta. Kuljin kaupungin sisällä kaikkialle kävellen tai pyörällä, mikään matka ei tuntunut liian pitkältä.

Muuttaessani myöhemmin silloisen kumppanini kotikaupunkiin, kaikki muuttui. Olin suuremmassa, vieraassa kaupungissa, jossa oli toimiva joukkoliikenne. Kumppanillani oli auto. Alkuun pyöräilin jonkin verran, kävelin lyhyempiä matkoja, mutta yhä useammin totuin istumaan kumppanini autossa tai bussissa.

Aikaisemmin olin aina ottanut kaupungin haltuun kävelemällä ja pyöräilemällä. Sain käsityksen välimatkoista kulkemalla itse paikasta toiseen. Nyt istuin autossa.

Autolla kulkeminen hämärsi käsitystäni välimatkoista. Minulle autolla lähteminen loi mielikuvan, että matka on turhan pitkä muulla tavoin taitettavaksi – sillä tavallahan olin autoa tottunut käyttämään. Bussissa istuen välimatkat tuntuivat pitkiltä, koska paikasta toiseen pääsemiseen kului bussin kiertelevistä reiteistä ja pysähtelystä johtuen paljon aikaa.

Kun eron jälkeen minulla ei ollut enää autokyytiä käytössäni, näin tilaisuuden palata ajassa taaksepäin. Halusin palata takaisin elämäntapaan, jossa nuorena opiskelijana olin. Halusin takaisin tilanteeseen, jossa mikään matka kaupungin sisällä ei tuntunut liian pitkältä, kun en ollut vielä tottunut pääsemään kaikkialle helposti autolla.

Tällä hetkellä olen vielä totutteluvaiheessa. Hiljalleen välimatkat, jotka alkuun tuntuivat melko pitkiltä, alkavat tuntua tavallisilta, helposti jalan taitettavilta matkoilta. Olen ehtinyt jo käydä joissakin paikoissa, joihin ennen kuljimme aina autolla, huomatakseni, että ne ovat mukavan kävelymatkan päässä. Olen oppinut taas nauttimaan pitkistä kävelyistä. Kuntoni on nopeasti parantunut ja lisääntynyt liikkuminen näkyy myös ulkomuodossa.

Tuntuun matkan pituudesta vaikuttaa paljon, millaisessa ympäristössä matkan saa kulkea. Jos reitti on meluisa ja vilkkaasti liikennöity, matka tuntuu ikävämmältä ja sen vuoksi pidemmältä, kuin mukavammassa ympäristössä. Kaupungit olisivat viihtyisämpiä, jos niitä ei suunniteltaisi ensisijaisesti autoilijoita varten. Kun kaupunkialueella paikasta toiseen käveleminen tarkoittaa ajoittain moottoriteiden ylittämistä ja nelikaistaisten, vilkkaasti liikennöityjen teiden varrella kävelemistä, niin ei se erityisen mukavaa ole. Vielä kun erehtyy moiselle reitille tyynenä pakkaspäivänä ruuhka-aikaan, raikkaasta ilmasta voi vain haaveilla.

Tutun reitin kulkeminen auton sijaan kävellen tai pyöräillen tuottaa usein monenlaisia yllätyksiä. Hitaammin kulkiessaan ehtii huomata paljon enemmän kuin auton ikkunasta katsellessa. Joitakin kertoja olen yllättynyt, että katsos, tässähän onkin mäki! Autossa istuen käsitys pinnanmuodoista ei tule samalla tavalla selväksi, kuin jos reitin kulkee omin lihasvoimin.

Matkan taittamisessa kävellen on etunsa. Pidän siitä, että voin valita erilaisia reittejä mieleni mukaan. Voin kulkea suorinta tietä, kaupunkimaisemmalla alueella, valita luonnonläheisemmän ja hiljaisemman reitin, kiertää halutessani kauempaa, kulkea vasten aurinkoa tai varjon puolella, vaihtoehtoja on monia. Pääsen kulkemaan paikoissa, joihin ei autolla pääse.

Katsellessani, kun ihmiset kaivavat autojaan lumen alta, mietin usein, minkä mittaista matkaa he ovat lähdössä ajamaan. Moniko heistä olisi kävellen jo perillä, ennen kuin pääsevät autolla edes pihasta? Autolla liikkuminen kaupungissa on hidasta. Kävellen on mahdollista valita reittejä niin, ettei tarvitse välttämättä odottaa yksissäkään liikennevaloissa. Lisäksi erilaiset kävelykadut, puistot ja yksisuuntaiset kadut laittavat autoilijat kiertämään, kun kävelijä voi mennä suoraan.

Kun ilmat lämpenevät, ja vähemmillä vaatteilla tarkenee, tarkoitukseni on kokeilla, miten pieneltä saan tämän kaupungin tuntumaan. Miten kauan kestää kävellä eri paikkoihin, milloin tuntuu siltä, että kannattaa ottaa pyörä alle? Kaikki paikat, joihin minulla voisi olla asiaa, sijaitsevat korkeintaan kahdentoista kilometrin päässä.

Olen iloinen, ettei minulla ole enää autoon istumisen mahdollisuutta, (joukkoliikennettä en vieläkään näe kaupunkialueella itselleni järkevänä vaihtoehtona), vaan ”joudun” aina lähtemään liikkeelle kävellen tai pyörällä. Se ei tunnu vähääkään joutumiselta.

Se tuntuu vapaudelta.

Milloin tavaraa on liian vähän?

Muuttaessani asumaan itsekseni tuli tarve hankkia erilaisia tavaroita. Jouduin miettimään mitä todella tarvitsen ja minkä verran. Paljonko olisi liikaa ja minkä verran olisi liian vähän?

Eniten miettimistä aiheutti astioiden sopiva määrä. Asia ei ollut ollenkaan yksinkertainen. Yksi ihminen voi pärjätä hyvinkin vähäisellä määrällä astioita, mutta toisaalta niitä tarvitaan myös vieraiden varalle. Enää minulla ei olisi tiskikonetta käytössäni, vaan tulisin tiskaamaan käsin. Miten se tulisi ottaa huomioon astioiden määrässä?

Jos astiat tiskaisi heti, kun ne ovat pesun tarpeessa, varsin pieni määrä riittäisi. Toisaalta se olisi myös kaikkein epäekologisin tapa toimia, ja nostaisi myös vesilaskun loppusummaa. Se olisi siis sekä järjetöntä että vastoin omia arvojani. Muutamaa astiaa varten tuntuisi hölmöltä laskea vettä pesuvatiin, ja vielä hölmömpää olisi tiskata juoksevan veden alla. Samalla vadillisella pesisi helposti enemmänkin astioita.

Hyvin pieni määrä astioita ei siis olisi paras mahdollinen ratkaisu. Halusin myös, että astioita olisi riittävästi, jotta en joutuisi ensimmäiseksi tiskaamaan, jos joku olisi tulossa lyhyellä varoitusajalla käymään, eivätkä kaikki astiani olisi puhtaana.

Niin, milloin tavaraa on liian vähän? Mielestäni silloin, kun tavaran vähäinen määrä alkaa rajoittaa elämää.

Astioita olisi liian vähän, jos se nostaisi kynnystäni kutsua vieraita ja näin rajoittaisi muutenkin vähäistä sosiaalista elämääni. Itseni tuntien tiedän, että minun on poistettava itseni ja muiden ihmisten välistä kaikki kynnykset, jotka suinkin voin.

Vaatteita on liian vähän (tai ne ovat vääränlaisia), jos kaapista ei löydy sopivia kaikkiin niihin tavanomaisimpiin tilanteisiin, joihin haluaisi osallistua. Olen tässä tilanteessa enemmän ja vähemmän kroonisesti, ja tällä hetkellä erityisesti painon muuttumisen vuoksi.

Myös silloin vaatteita olisi mielestäni liian vähän, tai vaatevalikoima olisi turhan hajanainen kokonaisuus, jos jatkuvasti joutuisin pesemään puolityhjiä koneellisia. Monissa nykyisissä pesukoneissa on automatiikkaa, joka säätää veden kulutusta pyykin määrän mukaan, mutta se ei mielestäni riitä. Sähköä kuluu joka tapauksessa joka koneellisella, ja ainakin omassa pesukoneessani pesuaika pysyy pyykin määrästä riippumatta samana. On myös hyvin vaikea uskoa, että saman pyykkimäärän peseminen kymmenessä tai viidessä koneellisessa kuluttaisi saman verran vettä.

Tavaroiden sopiva määrä on hyvin henkilökohtainen asia. Se, mikä yhdelle on sopivasti, on toiselle liian vähän ja kolmannelle liikaa. Käsityksiimme siitä, mikä on sopivasti, vaikuttavat monet asiat. Elämäntilanne, elämäntapa, oma elämänhistoria ja persoonallisuus luovat yhdessä ainutlaatuisen kokonaisuuden muuttujia, jotka vaikuttavat valintoihimme.

Jos tavaroita on liian paljon tai liian vähän, ne saavat elämässä turhan suuren osan. Elämä sujuu parhaiten, kun selvittää itselleen minkä verran on sopivasti, ihan kaikilla elämän osa-alueilla.