Elämäniloa ja olemassaolon rakkautta

Koen päivittäin iloa erilaisista pienistä asioista. Välillä minut valtaa pakahduttava onnen tunne, joka saa melkein hihkumaan ääneen. Keveän kupliva elämänilo, olemassaolon rakkaus.

Tänään haluan jakaa kanssanne, millaiset asiat viime aikoina ovat saaneet suuni hymyyn ja mielen keveäksi.

Banaanit! Tiedättekö miltä tuntuu, kun vihdoin vuosikymmenien jälkeen voi syödä jotakin herkullista, jonka luuli iäksi menetetyksi? Pidin jo lapsena valtavasti banaanin mausta, mutta en voinut sitä allergian vuoksi tuoreena syödä. (Sama koski lähes kaikkia muitakin hedelmiä, ainoastaan sitrushedelmiä saatoin syödä huoletta.) Vuosien mittaan kokeilin aina välillä, olisiko allergia helpottanut, joutuen yhä uudelleen pettymään.

Vasta joitakin vuosia sitten sain lisättyä ruokavaliooni yksi toisensa jälkeen herkkuja, joita en ollut aiemmin voinut syödä. Voi sitä iloa! Omenoita, päärynöitä, nektariineja, persikoita, kirsikoita, luumuja, aprikooseja, meloneja… mutta ei vieläkään banaania.

Vuosia kului. Joitakin viikkoja sitten kokeilin olisiko tilanne muuttunut. Banaani maistui ihanalta, ja olin valmis pettymään jälleen. Kun oireita ei ilmaantunut, olin revetä liitoksistani! Olen siis viime aikoina ottanut kaiken ilon irti banaanien syömisestä. Moni muu asia joutaa loppua, mutta banaanien vuoksi lähden kauppaan. Jos saan kaupasta vain raakoja banaaneja, en millään malttaisi odottaa hedelmien kypsymistä. Banaania kätevämpää evästä ei ole olemassakaan, sen käyttöliittymä on täydellinen. Banaanirakkauteni määrää on vaikea sanoin kuvata.

Kirjasto. Jokin aika sitten kirjastossa käydessäni katseeni osui tiedotteeseen, jossa kerrottiin uudesta palvelusta: kirjaston tietopalvelu etsisi aineistoa asiakkaan toivomasta aiheesta. Aivan loistava idea, uteliaan ja tiedonjanoisen taivas! Istahdin juttelemaan ja jätin toiveeni. Oli ihanaa kohdata toinen yhtä innostuneesti tietoon ja kirjoihin suhtautuva ihminen, joka vilpittömästi halusi auttaa minua löytämään aineistoa toivomastani aiheesta.

Noin parin viikon kuluttua sain puhelun. Aineisto oli valmiina odottamassa. Kun minulle ojennettiin täpötäysi ostoskorillinen kirjoja, yksi elokuvakin joukossa, minulle tuli joulu. Otin korin ja siirryin pöydän ääreen tutkimaan aarteitani. Lainasin lähes kaiken, ja kiitin vielä lähtiessäni. Suurin osa kirjoista oli sellaisia, etten olisi niitä koskaan itse löytänyt.

Luotettava reppu. Miten tulisin toimeen ilman sitä? Luotettava kumppanini on kestänyt aikaa ja rasitusta. Jotakin reppuni iästä kertoo, että siinä on oma tasku kannettavalle cd-soittimelle. Reppuun voi huoletta pakata suuret ruokaostokset tai vaikka ne parikymmentä kirjaa, jotka aarteenani viimeksi kotiin kirjastosta kannoin, se ei paina hartioita tai selkää. Onpa repussa kuljetettu yhdeksän litran maalipurkkikin kolmen korttelin päähän. Maalikaupan vanhempi herrasmies auttoi saamaan purkin reppuun, aivan kuin sitä tapahtuisi kaiken aikaa.

Portaat. Halusin kodin korkealta, jotta voin kävellä portaita. Sain kodin seitsemännestä kerroksesta. Koen ilon hetkiä huomatessani, että portaiden nouseminen sujuu aina vain kevyemmin. Repullinen kirjoja tai ruokaostoksia kulkeutuu ylös vaivatta. Käytän hissiä vain silloin, kun mukanani on suurempia tai erityisen painavia tavaroita. Tai kun minulla on kädet niin täynnä kasseja, ettei niiden kanssa ole turvallista (tai tilaa) nousta kierreportaita.

Kevät. Kevätaurinko ja linnunlaulu. Niistä ei voi hymyilemättä nauttia. Miten monella eri tavalla talitiainen voi laulaa? Vielä on talvista, mutta eipä aikaakaan, kun taivaalla alkaa näkyä muuttolintuja ja tienvarsilla nostavat päätään leskenlehdet.

Elämästä nauttivat ihmiset. Olin tulossa kotiin päin kävelylenkiltäni, kun hauska näky sai minut hymyilemään. Pienessä puistossa, paksun lumikinoksen päällä penkillä, istui nainen silmät kiinni, kasvot kohti aurinkoa.

Elämä tarjoaa loputtomiin ilon aiheita. Monen pitää ne nähdäkseen kohdata elämän rajallisuus silmästä silmään. Ehkä minunkin piti kokea kaikki se synkkyys, välillä loputtomalta tuntunut, osatakseni arvostaa kaikkea kaunista mitä maailmassa on.

Kunpa mahdollisimman moni voisi oikaista.

Autoiluun tottumisesta kävellen kulkemiseen

Asuin lapsena pienessä kaupungissa, jossa ei ollut joukkoliikennettä. Jos halusin päästä jonnekin, kävelin tai pyöräilin sinne.

Muutin opiskelemaan suurempaan kaupunkiin, jossa oli melko toimiva joukkoliikenne. Busseja kulki kuitenkin sen verran harvoin, että bussia odotellessa olisi ehtinyt kävellä jo pitkän matkaa kohti määränpäätä, lyhyemmän matkan jo perille asti. En kokenut joukkoliikenteen käyttöä järkeväksi, vaan jatkoin kuten ennenkin: kuljin paikasta toiseen omin neuvoin.

Jätin ajokortin hankkimatta, sillä en kokenut tarvitsevani sitä. Voisinhan asua kävely- tai pyöräilyetäisyydellä itselleni tärkeistä kohteista tai joukkoliikennereitin varrella.

Nautin siitä, että sain kulkea oman aikatauluni mukaan. Nautin liikkumisesta. Kuljin kaupungin sisällä kaikkialle kävellen tai pyörällä, mikään matka ei tuntunut liian pitkältä.

Muuttaessani myöhemmin silloisen kumppanini kotikaupunkiin, kaikki muuttui. Olin suuremmassa, vieraassa kaupungissa, jossa oli toimiva joukkoliikenne. Kumppanillani oli auto. Alkuun pyöräilin jonkin verran, kävelin lyhyempiä matkoja, mutta yhä useammin totuin istumaan kumppanini autossa tai bussissa.

Aikaisemmin olin aina ottanut kaupungin haltuun kävelemällä ja pyöräilemällä. Sain käsityksen välimatkoista kulkemalla itse paikasta toiseen. Nyt istuin autossa.

Autolla kulkeminen hämärsi käsitystäni välimatkoista. Minulle autolla lähteminen loi mielikuvan, että matka on turhan pitkä muulla tavoin taitettavaksi – sillä tavallahan olin autoa tottunut käyttämään. Bussissa istuen välimatkat tuntuivat pitkiltä, koska paikasta toiseen pääsemiseen kului bussin kiertelevistä reiteistä ja pysähtelystä johtuen paljon aikaa.

Kun eron jälkeen minulla ei ollut enää autokyytiä käytössäni, näin tilaisuuden palata ajassa taaksepäin. Halusin palata takaisin elämäntapaan, jossa nuorena opiskelijana olin. Halusin takaisin tilanteeseen, jossa mikään matka kaupungin sisällä ei tuntunut liian pitkältä, kun en ollut vielä tottunut pääsemään kaikkialle helposti autolla.

Tällä hetkellä olen vielä totutteluvaiheessa. Hiljalleen välimatkat, jotka alkuun tuntuivat melko pitkiltä, alkavat tuntua tavallisilta, helposti jalan taitettavilta matkoilta. Olen ehtinyt jo käydä joissakin paikoissa, joihin ennen kuljimme aina autolla, huomatakseni, että ne ovat mukavan kävelymatkan päässä. Olen oppinut taas nauttimaan pitkistä kävelyistä. Kuntoni on nopeasti parantunut ja lisääntynyt liikkuminen näkyy myös ulkomuodossa.

Tuntuun matkan pituudesta vaikuttaa paljon, millaisessa ympäristössä matkan saa kulkea. Jos reitti on meluisa ja vilkkaasti liikennöity, matka tuntuu ikävämmältä ja sen vuoksi pidemmältä, kuin mukavammassa ympäristössä. Kaupungit olisivat viihtyisämpiä, jos niitä ei suunniteltaisi ensisijaisesti autoilijoita varten. Kun kaupunkialueella paikasta toiseen käveleminen tarkoittaa ajoittain moottoriteiden ylittämistä ja nelikaistaisten, vilkkaasti liikennöityjen teiden varrella kävelemistä, niin ei se erityisen mukavaa ole. Vielä kun erehtyy moiselle reitille tyynenä pakkaspäivänä ruuhka-aikaan, raikkaasta ilmasta voi vain haaveilla.

Tutun reitin kulkeminen auton sijaan kävellen tai pyöräillen tuottaa usein monenlaisia yllätyksiä. Hitaammin kulkiessaan ehtii huomata paljon enemmän kuin auton ikkunasta katsellessa. Joitakin kertoja olen yllättynyt, että katsos, tässähän onkin mäki! Autossa istuen käsitys pinnanmuodoista ei tule samalla tavalla selväksi, kuin jos reitin kulkee omin lihasvoimin.

Matkan taittamisessa kävellen on etunsa. Pidän siitä, että voin valita erilaisia reittejä mieleni mukaan. Voin kulkea suorinta tietä, kaupunkimaisemmalla alueella, valita luonnonläheisemmän ja hiljaisemman reitin, kiertää halutessani kauempaa, kulkea vasten aurinkoa tai varjon puolella, vaihtoehtoja on monia. Pääsen kulkemaan paikoissa, joihin ei autolla pääse.

Katsellessani, kun ihmiset kaivavat autojaan lumen alta, mietin usein, minkä mittaista matkaa he ovat lähdössä ajamaan. Moniko heistä olisi kävellen jo perillä, ennen kuin pääsevät autolla edes pihasta? Autolla liikkuminen kaupungissa on hidasta. Kävellen on mahdollista valita reittejä niin, ettei tarvitse välttämättä odottaa yksissäkään liikennevaloissa. Lisäksi erilaiset kävelykadut, puistot ja yksisuuntaiset kadut laittavat autoilijat kiertämään, kun kävelijä voi mennä suoraan.

Kun ilmat lämpenevät, ja vähemmillä vaatteilla tarkenee, tarkoitukseni on kokeilla, miten pieneltä saan tämän kaupungin tuntumaan. Miten kauan kestää kävellä eri paikkoihin, milloin tuntuu siltä, että kannattaa ottaa pyörä alle? Kaikki paikat, joihin minulla voisi olla asiaa, sijaitsevat korkeintaan kahdentoista kilometrin päässä.

Olen iloinen, ettei minulla ole enää autoon istumisen mahdollisuutta, (joukkoliikennettä en vieläkään näe kaupunkialueella itselleni järkevänä vaihtoehtona), vaan ”joudun” aina lähtemään liikkeelle kävellen tai pyörällä. Se ei tunnu vähääkään joutumiselta.

Se tuntuu vapaudelta.

Milloin tavaraa on liian vähän?

Muuttaessani asumaan itsekseni tuli tarve hankkia erilaisia tavaroita. Jouduin miettimään mitä todella tarvitsen ja minkä verran. Paljonko olisi liikaa ja minkä verran olisi liian vähän?

Eniten miettimistä aiheutti astioiden sopiva määrä. Asia ei ollut ollenkaan yksinkertainen. Yksi ihminen voi pärjätä hyvinkin vähäisellä määrällä astioita, mutta toisaalta niitä tarvitaan myös vieraiden varalle. Enää minulla ei olisi tiskikonetta käytössäni, vaan tulisin tiskaamaan käsin. Miten se tulisi ottaa huomioon astioiden määrässä?

Jos astiat tiskaisi heti, kun ne ovat pesun tarpeessa, varsin pieni määrä riittäisi. Toisaalta se olisi myös kaikkein epäekologisin tapa toimia, ja nostaisi myös vesilaskun loppusummaa. Se olisi siis sekä järjetöntä että vastoin omia arvojani. Muutamaa astiaa varten tuntuisi hölmöltä laskea vettä pesuvatiin, ja vielä hölmömpää olisi tiskata juoksevan veden alla. Samalla vadillisella pesisi helposti enemmänkin astioita.

Hyvin pieni määrä astioita ei siis olisi paras mahdollinen ratkaisu. Halusin myös, että astioita olisi riittävästi, jotta en joutuisi ensimmäiseksi tiskaamaan, jos joku olisi tulossa lyhyellä varoitusajalla käymään, eivätkä kaikki astiani olisi puhtaana.

Niin, milloin tavaraa on liian vähän? Mielestäni silloin, kun tavaran vähäinen määrä alkaa rajoittaa elämää.

Astioita olisi liian vähän, jos se nostaisi kynnystäni kutsua vieraita ja näin rajoittaisi muutenkin vähäistä sosiaalista elämääni. Itseni tuntien tiedän, että minun on poistettava itseni ja muiden ihmisten välistä kaikki kynnykset, jotka suinkin voin.

Vaatteita on liian vähän (tai ne ovat vääränlaisia), jos kaapista ei löydy sopivia kaikkiin niihin tavanomaisimpiin tilanteisiin, joihin haluaisi osallistua. Olen tässä tilanteessa enemmän ja vähemmän kroonisesti, ja tällä hetkellä erityisesti painon muuttumisen vuoksi.

Myös silloin vaatteita olisi mielestäni liian vähän, tai vaatevalikoima olisi turhan hajanainen kokonaisuus, jos jatkuvasti joutuisin pesemään puolityhjiä koneellisia. Monissa nykyisissä pesukoneissa on automatiikkaa, joka säätää veden kulutusta pyykin määrän mukaan, mutta se ei mielestäni riitä. Sähköä kuluu joka tapauksessa joka koneellisella, ja ainakin omassa pesukoneessani pesuaika pysyy pyykin määrästä riippumatta samana. On myös hyvin vaikea uskoa, että saman pyykkimäärän peseminen kymmenessä tai viidessä koneellisessa kuluttaisi saman verran vettä.

Tavaroiden sopiva määrä on hyvin henkilökohtainen asia. Se, mikä yhdelle on sopivasti, on toiselle liian vähän ja kolmannelle liikaa. Käsityksiimme siitä, mikä on sopivasti, vaikuttavat monet asiat. Elämäntilanne, elämäntapa, oma elämänhistoria ja persoonallisuus luovat yhdessä ainutlaatuisen kokonaisuuden muuttujia, jotka vaikuttavat valintoihimme.

Jos tavaroita on liian paljon tai liian vähän, ne saavat elämässä turhan suuren osan. Elämä sujuu parhaiten, kun selvittää itselleen minkä verran on sopivasti, ihan kaikilla elämän osa-alueilla.

Rentouttavaa joulua, vuosi 2016 pakettiin ja kurkistus vuoteen 2017

Jos voisin asiaan vaikuttaa, antaisin maan joka kolkkaan valkoisen joulun. Olen asunut aikoinaan useilla paikkakunnilla, nykyistä kotikaupunkiani etelämmässä ja lähempänä rannikkoa. Pitkät, pimeät talvet, jolloin lunta sai odottaa loputtomiin, ottivat voimille.

Oli silkkaa sattumaa, että päädyin Kuopioon. Olin aina ajatellut, että Tamperetta pohjoisemmaksi en muuta. Rakkaus muutti suunnitelmani. Onneksi. Ensimmäinen talveni täällä loppui kesken. Olin kuin eri ihminen, kun sain viettää talven lumen keskellä.

Tänä vuonna olen saanut nauttia lumen valaisevasta vaikutuksesta jo hyvän aikaa. Miten kauan saan ilmaston lämmetessä onneni pitää, sen aika näyttää.

Toimikoon menneiden muisteleminen aasinsiltana siihen, että on tullut jälleen aika pohtia kulunutta vuotta ja katsoa hieman myös tulevaan vuoteen. On muodostunut jo perinteeksi, että jaan teille linkin Susannah Conwayn työkirjan kysymysten pariin. Tänä vuonna ajattelin olla ajoissa, jotta jokaiselle tällaista pohdiskelua kaipaavalle jäisi hyvin aikaa laittaa vuosi pakettiin ennen uuteen vuoteen siirtymistä.

Valitettavasti en tänä vuonna voi tarjota suoraa linkkiä Unravel Your Year 2017 -työkirjaan, vaan sen, sekä Make Your Days 2017 -suunnittelutyökirjan, saa Susannah Conwayn blogin kautta, antamalla sähköpostiosoitteensa tällä sivulla. Samalla liittyy Love Letters -postituslistalle. Itse olen kokenut kirjeet antoisiksi, kuin ystävän lähettämiksi. Niitä myös tulee sopivan harvakseltaan, välillä huomaan jo kaipaavani postia.

Tapanani on ollut myös jakaa kanssanne jokin minulle erityinen joululaulu, mutta se perinne taitaa nyt katketa. Vielä vähän aikaa sitten ajatuskin joululaulujen kuuntelemisesta tuntui surulliselta, mutta onneksi olotila muuttui. Olen kuunnellut radion monipuolista joululaulukattausta ja lauleskellut mukana. Ensimmäistä kertaa olen kuunnellut avoimin mielin myös uudempia joululauluja.

Tämän tekstin myötä blogi jää tavalliseen tapaan joulutauolle. Uutta lukemista on tarjolla jälleen 1.1.2017.

Kiitän teitä kaikkia tästä vuodesta. Kiitos kun luette, jaatte tekstejäni, kommentoitte, kannustatte, olette tukena, jaatte kokemuksianne ja lähetätte sähköpostia. Blogia aloittaessani en osannut kuvitellakaan, miten lämminhenkinen yhteisö tästä muodostuisi. Lämmin kiitos teille kaikille.

Oikein rentouttavaa joulua ja onnea uudelle vuodelle 2017!

P.S. Radiosta tuli kuin tilauksesta minulle erityinen joululaulu. Sen kaunis, haikea melankolia puhuttelee minua, tekemättä silti surulliseksi. Niinpä perun puheeni ja suosittelen kaikille melankoliasta pitäville Joni Mitchellin kaunista joululaulua River. Video toimii hyvänä kontrastina laulun tekstille. Luistelevia Tenavia katsoessa on vaikea olla hymyilemättä.

Ohjelmavinkkejä: Introvertit, luonto ja tavaroiden vähentäminen

Ajatuksia herättävien asiaohjelmien seuraaminen on yksi lempiajanvietteitäni. Näin alkutalvesta kuuntelen radiota tai television keskusteluohjelmia usein neuloessani, nauttien villalangan pehmeyden ja mielenkiintoisen ohjelman yhdessä luomasta kotoisasta tunnelmasta.

Tällä kertaa tarjoan ohjelmavinkkejä introverteista, arktisesta luonnosta, luonnon vaikutuksista ihmisen hyvinvointiin ja mielenterveyteen sekä tavaroiden vähentämisestä.

Inhimillinen tekijä: Introvertin maailma

Miksi pitäisi aina olla yltiösosiaalinen? Inhimillisessä tekijässä keskustellaan introverteista, ujoudesta, sosiaalisuudesta eli seurallisuudesta, sosiaalisista taidoista, masennuksesta ja persoonallisuussyrjinnästä. Introverttius ja ujous eivät ole sama asia, seurallinen ei välttämättä ole sosiaalisesti taitava, ja sosiaalisuus voi sujuvan seurustelun ja aina äänessä olemisen lisäksi olla myös kuuntelemista, läheisyyttä ja sosiaalisessa mediassa seurustelemista.

Keskustelijoina ovat kirjailija Pauliina Vanhatalo, näyttelijä Martti Suosalo ja erityisesti temperamenttitutkimuksestaan tunnettu professori Liisa Keltikangas-Järvinen.

Inhimillinen tekijä: Miten luonto pelastaa?

Ympäristöllä on monenlaisia vaikutuksia ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin. Luonnon monimuotoisuus suojaa terveyttä, lyhytkin kävely puistossa tai metsäpolulla auttaa laskemaan verenpainetta ja sitä kautta stressitasoa, joistakin leikkauksista toipuminen nopeutuu, kun ikkunasta näkyy kaistale vihreää luontoa. Luontoelämykset ovat auttaneet mielenterveyskuntoutujia jaksamaan paremmin arjen haltuunottamisessa ja vahvistaneet minäkuvaa.

Ympäristö ei ole mielenterveyden kannalta yhdentekevä asia, ja mielipaikkojen katoaminen esimerkiksi avohakkuiden vuoksi voi olla suuri kriisi. Entä jos suomalaisten kansantauti, masennus, olisikin yhteydessä katkenneeseen luontosuhteeseen ja mielipaikkojen häviämiseen?

Keskustelijoina ovat Kaarina Davis, joka paloi loppuun ja löysi yksinkertaisen elämän, teologi Pauliina Kainulainen, joka suree avohakattuja mieliä, sekä ympäristöpsykologian professori Kalevi Korpela, joka antaisi luontoa lääkkeeksi. He ovat sitä mieltä, että meidän tulisi ryhtyä vaatimaan parempaa ympäristöä ja enemmän viheralueita kaupunkeihin.

Katoava Pohjola

Katoava Pohjola on hieman erilainen luonto-ohjelma, joka on vahvasti kiinni tässä ajassa. Juuri tällaista olen kaivannut! Sarjassa käsitellään arktista luontoa ja ihmisten kykyä elää rinnakkain luonnon kanssa, sekä ristiriitoja luonnonsuojelun ja elinkeinonharjoittamisen välillä.

Toimittaja ja luontokuvaaja Kimmo Ohtonen luotsaa ohjelmaa hyvällä otteella, etsien ymmärrystä asioihin liittyvistä monista näkökulmista. Hän myös pohtii oman luontomatkailunsa aiheuttamaa hiilijalanjälkeä, sen oikeutusta ja luontomatkailun vaikutuksia herkkiin arktisiin luontokohteisiin ja niiden eläimiin.

Sari Valto: Tavara pois ja onni tilalle?

Tässä ohjelma heille, joita keskustelu KonMari-metodista ei vielä väsytä. Suomen KonMari-ryhmää Facebookissa vetävä Mira Ahjoniemi ja kirjan Loistava järjestys kirjoittaja, sekä tutkija ja ammattijärjestäjä Ilana Aalto keskustelevat KonMari-metodista, tavaran vähentämisestä ja onnellisuudesta.

KonMari sai Mira Ahjoniemen miettimään, kuka hän on ja mitä hän elämältään haluaa. Samalla elämänasenne muuttui iloisemmaksi. Ilana Aalto uskoo KonMari-metodin suosion kertovan muuttuneesta ilmapiiristä: kulutusyhteiskunnasta ollaan siirtymässä yhä tietoisemman kuluttamisen kulttuuriin.

Mukavia katselu- ja kuunteluhetkiä!

Maalia, musiikkia ja maisema

Uuden kotini ikkunasta näkyy kauas. Puita, taivasta, järvenselkää. Satoja ikkunoita.

Tai no, ihan vielä en sitä kodikseni osaa sanoa. Postiluukussa on tuttu nimi, mutta oven takaa paljastuu työmaa. Kun asuntonäytössä muut keskittyivät asunnon tiloihin ja kuntoon, minä katselin ikkunasta ulos. Näin mielessäni itseni juomassa kahvia tuon maiseman äärellä.

Maiseman ihastelu on jäänyt toistaiseksi vähiin, sillä aika on kulunut seuratessa telan kulkua seinäpinnalla. Vaihtelun vuoksi olen seurannut myös milloin mitäkin siivousvälinettä kylpyhuoneen kaakeleilla, jos vaikka ihme tapahtuisi ja vuosien kalkkijäljet lopultakin lähtisivät. Välikevennyksenä olen järjestellyt astioita keittiön kaappeihin ja vaatteita vaatehuoneeseen.

Musiikki on olennainen osa remontin sujumisessa, ja erityisen tarpeellista se on silloin, kun usko on koetuksella. Hetkittäin, maalaustaitoja ruosteen alta etsiessäni ja kaakelijumpan vietyä voimat, olen vaipunut hiljaiseen epätoivoon. Silloin B.B. King, Keb’ Mo’, Gregory Porter, Billie Holiday, Ella Fitzgerald ja Etta James ovat luoneet lohdullista tunnelmaa.

Välillä on ollut tarpeen hengähtää, etsiä pientä syötävää ja istahtaa tulevan kotini lattialle. Kuunnella musiikkia kaikessa rauhassa ja rentoutua hetki. Silloin pieni ääni pääni sisällä on noussut vakuuttamaan, että kyllä tästä vielä hyvä tulee. Tästä tulee Koti. Tästä selvitään, tähänkin asti on kaikesta selvitty.

Kodin tuntu on mystinen juttu. Kaikki kotini, jotka olen voinut itse valita, ovat tuntuneet kodilta jo eteisessä. Tälläkin kertaa tiesin tulleeni kotiin ennen kuin sain edes kenkiä jalastani. Kun nostin katseeni, näin ikkunasta taivasta ja puidenlatvoja. Silloin moni muu asia menetti merkityksensä.

Asetun taloksi, kunhan saan osan seinistä maalattua. Loput saavat odottaa kevään kirkasta valoa. Kun maali on raikastanut pinnat, moni paikka on silti laulun sanoin ihanasti rempallaan. Mutta mitä siitä. Minulla on lähes koko huoneen levyinen maisemataulu, josta seurata lintuja ja sään vaihteluita.

Luonto tarjoaa parhaat elämykset

Suurin osa erilaisista elämyksistä haalenee mielessäni nopeasti. Muutaman päivän, kuukauden tai vuoden kuluttua niistä on jäljellä vain vähän jos enää mitään.

Parhaiten mieleeni jäävät luontoon liittyvät elämykset. Niiden vaikutus on kokonaisvaltaisempi kuin minkään muun.

Luontoelämyksiini liittyy usein yhteenkuuluvuuden tunne. Tunnen olevani pieni osa suurta ja kaunista kokonaisuutta. Koen sydämen täyttävää onnea.

Muistan lukemattomia kauniita hetkiä.

Kerran ollessani kävelyretkellä metsässä, yhtäkkiä aivan vieressäni, suuren sammaloituneen kiven kyljessä olevassa pienessä pesämaljassa, aukesi ääneti monta pientä nokkaa. Linnunpoikaset olivat lähes vailla höyhenpeitettä ja silmät kiinni. Hipsin varovasti pois paikalta, jotta en häiritsisi poikasten ja emon yhteiseloa.

Muistan, miten heräsin mökillä aamuvarhaisella härkälintujen kiljuntaan. Uskomatonta, että linnusta voi lähteä sellainen ääni! Nousin sängystä terassille kuuntelemaan.

Kerran olin kovalla ukonilmalla yksin mökillä. Laskin salaman ja jyrinän välisiä sekunteja, jotka vähenivät vähenemistään, kunnes en enää ehtinyt edes yhteen. Koskaan en ole tuntenut itseäni yhtä pieneksi kuin silloin! Maa tärisi, jyrinä oli niin kova, että minun oli laitettava sormet korvieni suojaksi. Istuin mökin keskellä, yläkertaan vievillä rappusilla, ja hyräilin itseäni rauhoittaakseni.

Eräällä mökkireissulla olimme palaamassa kaupasta, kun keksimme käydä tutustumassa läheiseen suoalueeseen. Opastekartalla näkyi kaksi reittiä, joista lyhyempi 2,5:n kilometrin lenkki olisi juuri sopiva iltakävelyksi. Ilta oli kaunis ja pitkospuita oli mukava kävellä.

Kun pitkospuille ei näkynyt loppua, ymmärsimme kävelleemme ohi risteyksen, josta lyhyempi reitti olisi erkaantunut. Olimme nyt kymmenen kilometrin reitillä. Pari tuntia käveltyämme pitkospuut toivat meidät metsän laitaan. Siellä odotti kyltti ”paluupolku”. Huokaisimme helpotuksesta, ehkä noin vartin kuluttua olisimme takaisin autolla.

Kapea polku polveili suon laidasta syvemmälle metsään, palaten yhä uudelleen suon reunaan. Kului kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä minuuttia ja polku vain jatkui. Hämärä oli tiivistynyt tiheäksi, jalansijaa valitessa piti olla tarkkana. Jos tuntisin lintuja äänestä paremmin, voisin kertoa keiden seurassa taivalsimme.

Lopulta paluupolku päättyi parkkipaikan reunaan. Olimme kävelleet kyltiltä autolle 45 minuuttia. Iltakävely venähti lopulta noin kolmituntiseksi.

Erään toisen kerran olimme samalla suolla. Parisataa metriä käveltyämme huomasimme taivaan synkkenevän. Huvittuneena totesimme, että olemmepa taas ajankohdan valinneet. Vailla pilvienlukutaitoa päätimme kuitenkin jatkaa eteenpäin.

Muutamia minuutteja myöhemmin alkoi tipahdella pisaroita. Ensin harvakseltaan, sitten yhä kiihtyvään tahtiin. Olimme lähellä metsälamparetta, ja laitoimme vauhtia päästäksemme aukealta puiden suojaan. Pian vettä, onneksi lämmintä, tuli taivaan täydeltä. Löysimme tuuhean kuusen, jonka suojaan kömmimme. Puu säästi meidät pahimmalta kastumiselta. Sillä kertaa palasimme autolle ilman paluupolkua.

Kyseiseen suoalueeseen liittyy paljon muistoja. Kerran kiistelimme, näkyikö kiikareista joutsen vai kurki. Katsoimme kumpikin vuorollamme. Kumppanini sanoi näkevänsä joutsenen. Minä katsoin, ja totesin linnun olevan kurki. Heikommin lintuja tunteva kumppanini sanoi, että kyllä hän sentään joutsenen tuntee. Minä katsoin, ja totesin, että aivan selvä kurki!

Vaihdoimme kiikareita kädestä toiseen useampaan kertaan, emmekä päässeet yhteisymmärrykseen. Nauratti ja turhautti, kumpikin alkoi epäillä silmiään ja järkeään. Otin jälleen kiikarit, katsoin, enkä voinut kuin nauraa kaksinkerroin. Kiikarit poimivat suolta sekä joutsenen että kurjen, muutaman metrin päässä toisistaan.

Luontoelämyksiä voi kokea kaupungissakin. Olen seurannut silkkiuikkujen soidinmenoja, erilaisten linnunpoikasten varttumista, vesimyyrän ja piisamien touhuja. Kerran siili käveli jalkojeni ja seinän välistä ollessani pankkiautomaatilla.

Pääskysten lentonäytösten seuraaminen on jokakesäistä huviani, minulla on eturivin paikka olohuoneessani. Naakat piristävät ympäri vuoden. Talvella voi ihmetellä takin hihalle sataneita lumihiutaleita, uppoutua niiden kauniisiin kuvioihin.

Luonnon tarjoamille elämyksille ei ole toistaiseksi löytynyt voittajaa.