Keskustelukulttuuri, sananvapaus ja käytöstavat

Olen jo pidemmän aikaa miettinyt suomalaista keskustelukulttuuria tai lähinnä sen puutetta. Näyttää olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa saada aikaan asiallista keskustelua.

Yhteiskunnallinen keskustelu tuntuu liikkuvan vuodesta toiseen samalla tasolla. Mitä vaikeampi ja monimutkaisempi aihe, sitä varmemmin keskustellaan siitä, pitäisikö aiheesta keskustella. Saako siitä keskustella? Miten siitä pitäisi keskustella? Itse aiheesta ei päästä keskustelemaan.

Tai päästään toki, jossain vaiheessa, mutta vain näennäisesti. Keskustelu on pintapuolista ja ympäripyöreää, politiikassa omia kannattajia kosiskelevaa. Television ja radion niin sanotut keskusteluohjelmat eivät juuri edistä keskustelua. ”Meillä on kiire seuraavaan aiheeseen” -”keskusteluissa” nostetaan aiheesta esiin musta ja valkoinen, harmaan sävyihin kun ei ole aikaa.

Minusta näyttää siltä, että tavalliset ihmiset odottavat yhä enemmän poliitikoilta ja yhteiskunnassa näkyvässä asemassa olevilta ihmisiltä keskustelua erilaisista ajankohtaisista aiheista. Todellista, rehellistä, asioihin paneutunutta, monipuolista keskustelua.

Politiikka on yhteisten asioiden ajamista. Kun asioista ei kunnolla keskustella, mutta karavaani kulkee ja päätöksiä tehdään, moni kokee jäävänsä ulkopuoliseksi. Päätäntävallan ja tavallisen kansalaisen välinen kuilu on leveä. Tunne siitä, ettei voi vaikuttaa mihinkään, ettei äänestämisellä ole mitään merkitystä, aiheuttaa huolta ja turhautumista.

Minun nähdäkseni ihmisten huoli ja turhautuminen näkyvät sosiaalisen median ”keskusteluissa” ja eri uutissivustojen kommenttipalstoilla. Kun ei koe tulevansa kuulluksi, pitää huutaa kovempaa. Käyttää kieltä, joka herättää enemmän huomiota. Ikävä kyllä toimintatapa ei edesauta keskustelun syntymistä.

Monet niin sanotut keskustelut eivät ole keskustelua vaan täysimittaista sanasotaa.

Ensin kaivaudutaan poteroihin.

Osapuolet heittelevät toisiaan mielipiteillään, jotka tietysti ovat niitä ainoita oikeita. Perusteluilla ei ole niin väliä. Ja mitä sitä nyt suotta kuuntelemaan, mitä toinen yrittää sanoa, saati että yritettäisiin ymmärtää toisen näkökantaa.

Oma totuus on usein lyöty lukkoon ikihyviksi. Kaikki omaa totuutta horjuttava tieto ohitetaan, torjutaan ja lopulta ammutaan viestintuojaa henkilökohtaisuuksilla, kun muitakaan argumentteja tai argumentointitaitoja ei ole. Joka tapauksessa tärkeämpää on saada vastapuoli huonoon valoon, suututettua, peloteltua ja vaiennettua, kuin puolustaa reilusti omia näkemyksiä.

Kun lähtökohtana on, että sinä olet joko minun puolellani tai minua vastaan, keskustelun käyminen on sekä hankalaa että hedelmätöntä.

Viime aikoina on puhuttu paljon sananvapaudesta ja vihapuheesta. Aivan liian vähän on puhuttu käytöstavoista.

Osalle ihmisistä sananvapaus tuntuu tarkoittavan lähinnä sitä, että on täysi oikeus sanoa mitä tahansa ja tietoisesti loukata toista ihmistä. Näkemys on muunnelma jo aiemmin vallalla olleesta käsityksestä, että suoraan puhuminen on aina hyväksyttävää, vaikka se tarkoittaisi alhaisimpienkin ajatustensa suodattamatonta sylkemistä päin toisen naamaa.

Toinen omituinen muunnelma teemasta on ajatus siitä, että julkisuuden henkilöille, tai vaikka julkista blogia kirjoittaville, saa sanoa mitä tahansa. Ihan on oma valinta olla julkisuudessa, itsehän on altistanut itsensä arvostelulle! Kasvattakoon paksumman nahan, arvostelua pitää vaan kestää! Ennen huudeltiin anonyymisti puskista, nykyään myös omalla nimellä ja kasvoilla.

Mihin unohtuivat hyvät käytöstavat? Mitä tapahtui kyvylle säädellä mitä suustaan, kasvotusten tai tekstin välityksellä, ulos päästää? Mihin unohtui harkintakyky sen suhteen, kannattaako kaikkea mielessä olevaa todella saattaa julki?

Mihin unohtui, että olemme kaikki ihmisiä? Meillä on takuulla enemmän yhteisiä kuin erottavia piirteitä. Toivomme elämältä hyvin samankaltaisia asioita kansalaisuudesta, rodusta, kulttuurista, sukupuolesta ja muista meidät näennäisesti toisistamme erottavista piirteistä riippumatta.

Toivon keskinäisen kunnioituksen paluuta. Sinnikkäämpää yritystä tulla toimeen keskenämme, erilaisista näkemyksistä huolimatta.

Malttia miettiä vielä hetken, ennen kuin tulee sanottua jotakin, mikä vain repii rikki eikä rakenna mitään.

”Mitä pitää ostaa, että saa tämän ilmaiseksi?”

Olin tavaratalon kassalla, jonottamassa maksamaan teeostostani, kun kuulin takaani myyjälle osoitetun kysymyksen:

”Mitä pitää ostaa, että saa tämän ilmaiseksi?”

Kaupoissa asioidessani olen yleensä omissa ajatuksissani, enkä kiinnitä huomiota muiden ihmisten tekemisiin, mutta tuo kysymys havahdutti minut ajatuksistani. Se oli niin hämmentävä, että tuntui kuin olisin päätynyt yllättäen yleisöksi keskelle omituista näytelmää.

Elämässä on hetkiä, jolloin tulee tavalla tai toisella niin yllätetyksi, että kasvoille nouseva ilme paljastaa enemmän kuin tahtoisi muille näyttää. Tuo hetki oli minulle sellainen. Hämmennykseni ei voinut olla näkymättä kasvoiltani, kun käännyin katsomaan kysymyksen esittäjää.

Hänellä oli kädessään pieni kosmetiikkapussukka, jonka kylkeä koristavan logon yhdistin mielessäni hajuvesiin.

Esitetäänköhän myyjille tällaisia kysymyksiä useinkin? Joka tapauksessa myyjä lähti selvittämään asiaa ja palvelemaan asiakasta. Saatuani ostokseni maksettua, olin edelleen niin hämilläni, että mietin hetken jäänkö seuraamaan näytelmän loppuun, vai poistunko paikalta. Valitsin jälkimmäisen.

Teepakettia reppuun laittaessani ehdin vielä kuulla vastauksen kysymykseen. Tuon mitättömän arvoisen kosmetiikkapussukan olisi saanut ilmaiseksi, kun olisi ostanut kolminumeroisen summan maksavan hajuveden.

Mahtoiko tulla kaupat, sitä en ollut enää kuulemassa.

Tapauksesta on kulunut jo viikkoja. Mietin hyvän aikaa kirjoittaisinko asiasta ollenkaan, sillä tälle kirjoitukselle ei ole löydettävissä punaista lankaa. En tiedä mitä ajatella.

Jäin miettimään, mitä tuo nainen mahtoi ajatella. Hänen olemuksensa herätti myös kysymyksiä hänen hyvinvoinnistaan.

Hämmennykseni osasyynä voi olla sekin, että olin tyystin unohtanut kylkiäisten olemassaolon. Tarjotaanko sellaisia vielä useinkin, muulloinkin kuin lehtitilausten yhteydessä?

Taisin sittenkin löytää sen punaisen langan, mikä minut sai aiheesta kirjoittamaan.

Olemme eläneet kulutuskulttuurissa jo hyvän aikaa, moni meistä ei muunlaista elämää muistakaan. Kuvittelin markkinoinnin lainalaisuuksien tulleen kaikille jo niin selviksi, eräänlaiseksi yleistiedoksi, ettei kukaan enää luulisi saavansa kylkiäisenä tarjottuja tavaroita ilmaiseksi.

Olin väärässä.

Ilmoitusasia blogiin liittyen

Lyhyesti sanottuna: jatkossa julkaisen uuden tekstin kerran viikossa, keskiviikkoisin.

Minimalismin Ilo täyttää tänä keväänä viisi vuotta. Aloin kirjoittaa blogia kahdesta syystä. Halusin saada selkoa omista ajatuksistani, joita suunnanmuutos kohti yksinkertaisempaa elämää toi tullessaan. Toivoin myös, että julkaisemalla pohdintani voisin tarjota uusia ajatuksia ja kenties olla avuksi muille.

Kun kyse on blogista, jonka aihealue on varsin suppea, vuosien kirjoittaminen alkaa tuntua ja ainakin omiin silmiini myös näkyä. Tuntuu siltä, että monet blogin aihepiiriin liittyvät asiat on jo tullut kirjoitetuksi. Olen yllättänyt itseni, kun kesä- ja joulutaukoja lukuun ottamatta olen julkaissut uusia tekstejä melko tiiviiseen tahtiin näinkin pitkään.

Tämänhetkinen elämäntilanteeni vaikuttaa osaltaan siihen, että ajatukset ovat muualla kuin blogin kirjoittamisessa. Monikin mielessäni liikkuva asia voisi olla yhteiskunnallisesti mielenkiintoinen ja merkittävä, mutta toisaalta samalla myös niin henkilökohtainen, etten tiedä olenko valmis niistä kirjoittamaan. Liittyisivätkö nämä asiat blogin aihealueeseen juuri mitenkään, se onkin sitten toinen juttu.

Elämänmuutoksen alkuvaiheessa kaikkea katsoo kiinnostuneena ja uteliaana, uusin silmin. Siitä, mikä joskus oli tavoitteenani saavuttaa hamassa tulevaisuudessa, on tullut tavallista. Elämäni on muotoutunut yksinkertaiseksi. Voi olla, että tässä itselleni tutuksi tulleessa elämäntavassa olisi teidän lukijoiden kannalta vielä kiinnostavia, käsittelemättömiä aiheita, mutta itse niitä on vaikea nähdä.

Tässä vaiheessa elämää, taitekohdassa, ajattelin edetä nyt niin, että julkaisen uuden tekstin kerran viikossa. Aika näyttää miten se sujuu ja millaiseksi blogin sisältö tulee muotoutumaan.

Neljä vuotta Minimalismin Iloa!

Huomenna tulee kuluneeksi neljä vuotta Minimalismin Ilon ensimmäisestä julkaisusta.

Kävin sen kunniaksi läpi vuosien mittaan kirjoittamiani tekstejä. Yksinkertaistin kategorioita ja muotoilin vanhempia tekstejä kevyesti, parantaakseni niiden luettavuutta. Joitakin, kirjoitushetkellä ajankohtaisia, tekstejä poistin, koska niiden sisältö oli vanhentunut.

Oli mukava huomata, että saatoin jättää vanhat tekstit sisällöltään ennalleen, hyväksyä ne sellaisinaan. Vielä joitakin vuosia sitten olisin tuntenut tarvetta parannella ja kirjoittaa niitä uudelleen. Olen iloinen, että olen onnistunut päästämään irti perfektionismista.

Huomasin myös palanneeni joihinkin aiheisiin yhä uudelleen, ilman että olin ollut siitä kirjoitushetkellä tietoinen. Muistini tuntuu olevan täynnä reikiä. Tekstejä yhteen menoon lukiessa toisto tuntui harmilliselta, mutta kun kyse on blogista, johon tekstit kirjoitetaan ja julkaistaan yksitellen vuosien kuluessa, ehkä sen voi sietää. Niin asia nyt kuitenkin on, enkä aio sitä jälkikäteen korjata.

Vanhoihin teksteihin palaaminen virkisti muistia. Asiat ovat muuttuneet valtavan paljon. Minä olen muuttunut, kumppanini on muuttunut, ja sen myötä myös suhteemme on muuttunut. Olemme hitsautuneet entistäkin paremmaksi tiimiksi.

Luin vanhoja tekstejä myös sillä ajatuksella, että valitsisin niistä muutamia suosikkejani tämän tekstin liitteeksi. Se oli täysin mahdotonta.

Miten valita suosikkeja omasta kasvutarinastaan? Kaikella on ollut merkityksensä. Jokainen teksti on pala suuremmasta kokonaisuudesta, polustani kohti yksinkertaisempaa elämää.

Kuluneet vuodet ovat olleet elämäni mielenkiintoisinta aikaa. Ne ovat antaneet paljon.

Haluan kiittää teitä, rakkaat lukijani, kuluneista vuosista. Kiitos kommenteistanne, sähköposteista ja kirjoitusteni jakamisesta. Kiitos kun luette.

Kiitos kaikesta kannustuksesta ja kiitoksista. Kiitos välittämisestä. Kiitos ajatustenne, vinkkienne, mielipiteidenne ja oman elämänne tuokiokuvien jakamisesta kanssani.

Lämmin kiitos.

Ajatella, neljä vuotta.

Elämä jatkuu. Blogi jatkuu.

Pienin muutoksin kohti uutta normaalia

Omasta tutusta elämäntavasta poikkeava tapa elää voi tuntua ajatuksena vaivalloiselta.

Kasvissyönti voi tuntua sekasyöjästä vaikealta toteuttaa. Tai gluteeniton ruokavalio rajoitteita tarvitsemattomasta. Kaiken mahdollisen kierrättäminen vaivalloiselta, jos on tottunut lajittelemaan vain paperin ja biojätteen, jos niitäkään.

Todellisuudessa mikään näistä ei ole erityisen vaikeaa. Ne vaativat vain uuden ajattelumallin oppimista ja uuteen toimintatapaan perehtymistä. Erilaisia pieniä muutoksia, joista tulee yllättävän pian uusi normaali.

Tapamme toimia eivät tulleet syntymässä valmiina, meidän on pitänyt opetella ne kaikki. Voimme oppia uusia asioita ja toimintamalleja, jos niin haluamme.

Moni sekasyöjä kokee kasvissyönnin hankalaksi. Kokemukseni mukaan eniten vaikeuksia aiheuttaa entisissä tavoissa pitäytymisen helppous, kun vaihtoehtona on yrittää opetella jotakin uutta. Edes kaikkien eläinkunnan tuotteiden jättäminen pois ruokavaliosta ei ole vaikeaa, vaihtoehtoja lautaselle laitettavaksi on valtavasti.

Moni myös ajattelee, että sekasyöjän ruokavalio on jotenkin automaattisesti monipuolisempi, mutta niinhän asia ei ole. Minkä tahansa ruokavalion voi rakentaa yksipuoliseksi tai monipuoliseksi. Itse olen syönyt kaikkein yksipuolisimmin sekasyöjänä ja kaikkein monipuolisimmin nyt tammikuun Vegaanihaasteen aikana.

Syön myös gluteenitonta ja vehnätöntä ruokaa, koska kotimaiset viljat kauraa lukuun ottamatta aiheuttavat allergiaoireita. Gluteenitonta ruokavaliota tunnutaan pitävän erityisen rajoittavana, mikä on hassua, kun vältettäviä ruoka-aineita on enimmillään neljä.

Kaikkia gluteenia välttäviä ei sovi kuitenkaan niputtaa yhteen. Siinä missä minä siedän satunnaisesti pienen määrän jotakin gluteenipitoista, joku toinen voi saada pienestäkin altistuksesta hengenvaarallisen allergisen reaktion, ja kolmas ei voi syödä gluteenitontakaan tuotetta, jos samassa tilassa on käsitelty jotakin gluteenipitoista.

Kaikkia meitä kuitenkin yhdistänee se, että suurimman ongelman ruokavalion noudattamiselle aiheuttaa ihmisten tietämättömyys ja asenteet, ei itse ruokavalion rajoittaminen.

Entä se kierrätys? Kaiken kierrätyskelpoisen jätteen lajitteleminen ei ole vaivalloista, vaikka moni niin haluaa ajatella. Ihan samalla vaivalla kuin heilauttaa kädestään roskan sekajäteroskikseen, sen saa myös metalliroskikseen tai biojätteisiin. Kartonkikeräys vaatii pahvien taittelua, mikä sekään ei ole ylivoimainen tehtävä.

Hankalin osa kierrätystä on materiaalien kuljetus kierrätyspisteeseen. Jos kierrätyspiste on lähellä tai auto käytettävissä, ongelmaa ei ole. Meillä on erityisen hyvä tilanne, kun omassa roskakatoksessa voi lajitella sekajätteen lisäksi paperin, pahvin, biojätteen, metallin ja lasin.

Kauppareissulla viemme muovit kierrätyspisteeseen ja käytetyt paristot kauppaan. Sähkö- ja elektroniikkaromun sekä ongelmajätteet kuljetamme autolla jäteasemalle tarpeen mukaan. Kierrätys on muodostunut yhtä arkiseksi kuin hampaiden pesu, ja kierrättäisin kaiken, vaikka omasta pihasta ei näin kattavaa lajittelumahdollisuutta löytyisikään.

Monista elämäntavoista tekee vaikeita lähinnä ympäristön – tai oma – haluttomuus ajatella totutusta poikkeavalla tavalla. Itse asia ei ole vaikea, kun vain haluaa nähdä ratkaisuja ongelmien sijaan.

Kun kokee uuden toimintatavan oppimisen tärkeäksi, useimmiten myös keinot muutoksen toteuttamiseen löytyvät.

Haluan rohkaista kaikkia teitä, jotka haluaisitte muuttaa toimintatapojanne jonkin asian suhteen. Etsikää tietoa muutoksen kohteena olevasta asiasta, ja tehkää pieniä muutoksia, yksi toisensa jälkeen. Ne muuttuvat arkiseksi tavaksi toimia nopeammin kuin uskottekaan.

Ohjelmavinkki vaatteiden laadusta kiinnostuneille

Siitä on jo aikaa, kun joku teistä lukijoista vinkkasi netistä löytyvästä ruotsalaisesta ohjelmasarjasta, joka käsitteli vaatteiden laatua. Vilkaisin ensimmäistä jaksoa, mutta nopeasti sain todeta ruotsin kielen taitoni liian hataraksi, jotta mielenkiintoni olisi pysynyt yllä.

Nyt tuo ohjelmasarja nimeltä Laatu löytyy Yle Areenasta, joka kertoo ohjelmasta näin:

”Tekstiilien kulutus on lisääntynyt noin 40 prosenttia viimeisen kymmenen vuoden aikana, mutta mitä oikeastaan ostamme, laatua vai roskaa? Ruotsalainen muotisuunnittelija Camilla Thulin vie katsojat kahdeksanosaisessa sarjassa kauas sovituskoppien ulkopuolelle.”

Aloitin katsomisen fiilisperusteella osasta kolme. Se oli ihan kiinnostava, joskaan ei tarjonnut kovin paljon uutta tietoa. Sain kuitenkin tärkeän muistutuksen siitä, miksi suosin kaupassa vaatteita, joiden valmistusmaan lainsäädännöllä pyritään turvaamaan ympäristön ja työntekijöiden hyvinvointia.

Yle Areenasta löytyy myös Kuningaskuluttajan jakso, jossa pohditaan vaatetuotannon eettisyyttä. Ohjelma esitettiin jo helmikuussa, mutta se sopii niin mainiosti tuon Laatu-ohjelman kaverina katsottavaksi, että ajattelin vinkata siitä samalla.

Antoisia katseluhetkiä!

Aina mun pitää

Sopivasti kevään korvalla, auringonsäteiden paljastaessa kaikkialle kertyneet kissankarvat ja tassuissa kulkeutuneet kissanhiekkamurut, Pertti Kurikan Nimipäivät tarjosi voimaa antavan teemalaulun.

Siivous ja tiskaus sujuu kevyemmällä otteella, kun murisee mennessään, että ”aina mun pitää tiskata… aina mun pitää siivota!”. Siltä tämä elämä nimittäin hyvin usein tuntuu.

Mietteissäni olen seurannut viisumatkan lunastaneen yhtyeen ympärillä käytävää keskustelua. Pitkälti keskustelun sävy on sitä samaa kuin joka vuosi, kun Euroviisuihin on taas valittu väärä laulu.

Suomea uhkaa jälleen massiivinen maastamuutto, kun osa häpeää kansallisuuttaan niin paljon, että on valmis vaihtamaan kotimaata.

Osa ottaa Eurovision laulukilpailun erittäin tosissaan, ja osoittaa sääntökirjaa, jonka mukaan kyseessä on sävellyskilpailu. (He eivät ole tainneet hetkeen katsoa koko kilpailua.) Ainoastaan voitolla on merkitystä, ja koska väärä laulu valittiin (taas), on jo etukäteen selvää, ettei Suomi tule voittamaan.

Monelle tuntuu olevan erityisen tärkeää vain muistuttaa, että Suomi ei pärjää koskaan missään eikä ainakaan Euroviisuissa. Ihan sama mitä sinne lähetetään. 0 pistettä. Zero points.

Niin ja mitä meistä oikein ajatellaan katolisissa maissa/Itä-Euroopassa/Keski-Euroopassa, kun lähetämme Euroviisuihin kehitysvammaisten punk-bändin?

Jotkut ovat huolissaan siitä, että Suomen voidaan ajatella pelaavan ”vammaiskortilla”, ja toiset siitä, että joku voi nähdä esityksen vammaisia halventavana.

Osa kokee, ettei saa sanoa negatiivissävytteistä mielipidettään kappaleesta leimautumatta kehitysvammaisia syrjiväksi urpoksi.

Osa suhtautuu, kuten erilaisten sairauksien tai vammojen kanssa eläviin usein suhtaudutaan, nostamalla heidät jalustalle muiden yläpuolelle. (Klassikkoesimerkki on, kun pyörätuolilla liikkuvaa nuorta pidetään erityisenä selviytyjänä ja taistelijana tämän valmistuttua ylioppilaaksi. Tai kun kehitysvammaiset usein kuvataan aina-iloisina, sydämellisinä päivänsäteinä, kuin muita läsnäolollaan ilahduttavina maskotteina.) Tällöin tulee huomaamattaan ilmaisseeksi, ettei toinen kuulu joukkoon sen tasa-arvoisena jäsenenä, ihmisenä muiden joukossa, vaan jonkinlaisena erityistapauksena.

Jotkut ajattelevat, että yhtye voitti säälipisteillä.

Oletteko nähneet Pertti Kurikan Nimipäivistä kertovan dokumenttielokuvan Kovasikajuttu? Suosittelen katsomaan, löytyy Youtubesta. Dokumentti on voittanut useita palkintoja, muun muassa Yleisradioyhtiöiden Prix Europa -kilpailun vuoden 2013 parhaan tv-dokumentin palkinnon. Eikä ihme, dokumentti on hyvin tehty, koskettava, ajatuksia herättävä ja hauska.

EDIT: Yle lähetti Kovasikajutun uusintana, ja se on nähtävillä Yle Areenassa 5.6.2015 asti.

Pertti Kurikan Nimipäivät edustaa Suomea toukokuussa Itävallassa järjestettävissä Euroviisuissa. Mielestäni yleisö äänesti oikean esityksen voittajaksi. Valinta on herättänyt keskustelua, eikä ainoastaan musiikista.

Ainakin rivien välissä käydään myös yhteiskunnallista keskustelua. Missä kantimissa tasa-arvo maassamme on? Entä ihmisoikeudet? Kenellä on oikeus ja mihin? Joko Suomi vihdoin ratifioisi YK:n yleissopimuksen vammaisten henkilöiden oikeuksista? Onko kehitysvammaisilla oikeus osallistua kansalliseen Euroviisukarsintaan, voittaa, ja edustaa maataan satojen miljoonien ihmisten edessä, kansainvälisellä areenalla, sellaisina kuin ovat?

Olen iloinen Pertti Kurikan Nimipäivien voitosta. Saan voimaa heidän laulujensa suorasta asenteesta, siitä että asiat sanotaan niin kuin ne ovat. Se, miten heidän laulunsa menestyy Itävallassa, on minulle sivuseikka. Katson toukokuussa kilpailua, nautin musiikista ja tunnelmasta, pidän peukkuja, tulkoon mitä on tullakseen.

Tekstin lopuksi vielä PKN:n laulajan, Kari Aallon, ajatus ennen kuin Uuden Musiikin Kilpailun tulokset olivat selvillä:

”Kaikkemme ollaan annettu, kaikkemme ollaan täällä tehty, jokainen on voittaja tai sitten häviäjä, niin sille ei voi kertakaikkisesti mitään. Elämä on semmosta, että jotkut voittaa jossain asioissa ja jotkut häviää jossain asioissa.”

Sellaista se on tämä elämä.