Salaattikulho ja vesikannu

Odotin keväällä malttamattomana sään lämpenemistä, jotta voisin taas syödä enemmän tuoreita kasviksia ja tehdä salaattia. Talviaikaan mieleni tekee lämmintä ja mausteista ruokaa, ja ajatuskin kylmässä säilytetyistä kasviksista alkaa viluttaa.

Lämmin päivä tuli (toista saikin sitten odottaa), eikä minulla ollut salaattikulhoa. Tapanani on ollut tehdä salaattia kerralla useampi annos kannelliseen salaattikulhoon, jollaisena edellisessä kodissani toimi ihan tavallinen kannella varustettu lasinen uunivuoka. Kaipasin vastaavaa astiaa, ja lähdin sellaista keskustan kaupoista etsimään. Valikoima oli suppea (moni varmaan ostaa tällaiset tavarat kauempana sijaitsevista suurista marketeista), enkä löytänyt mieleistäni astiaa.

Salaattia teki mieli, mutta en jaksanut lähteä etsimään salaattikulhoa keskustan ulkopuolelta. Mietin, mitä minulla jo olevaa voisin käyttää. Ensimmäisenä tuli mieleeni kattila, se olisi riittävän suuri ja siinä olisi kansi. Toisaalta suuren ja melko painavan kattilan tiskaaminen pienehkössä pesualtaassa on ollut yhtä kolistelua, joten jatkoin mietintää.

Kannelliset astiat olivat liian pieniä, ja sopivan kokoisissa astioissa ei ollut kantta. Alumiinifoliota tai tuorekelmua en ole käyttänyt aikoihin, enkä aikonut käyttää vastaisuudessakaan. Sitten muistin teräksisen leivontakulhon, kokeilin siihen kattilan kantta, ja sopiva salaattikulho oli löytynyt.

Salaattikulho oli pitkään hankintalistallani. Olisin todennäköisesti löytänyt sopivan seuraavalla kävelyretkelläni kauemmas markettiin. Onneksi en tullut lähteneeksi ennen salaattikauteni alkua, sillä vaikka kannellinen uunivuoka periaatteessa on monikäyttöinen, käytännössä se olisi voinut saada olla kesäaikaa lukuun ottamatta toimettomana kaapissa. Nyt kävikin päinvastoin, sain leivonnassa ja ruoanlaitossa apuna käyttämäni kulhon laajempaan käyttöön. Se on myös mukavan muotoinen ja kevyt tiskata.

Edellisessä kodissani olin tottunut käyttämään myös lasista vesikannua, ja kaipasin sellaista heti ensimmäisestä päivästä alkaen uuteen kotiini. Tiesin kokemuksesta, että tulisin juomaan vähemmän vettä, ellei minulla olisi vesikannua. Valitsin kannellisen lasikannun, joka näytti kohtuullisen helpolta saada käsin tiskatuksi. Se myös sopisi mukavasti jääkaapin oveen.

Valitettavasti jo ensimmäinen tiskauskerta osoitti, etten tulisi kannun kanssa toimeen. Kotioloissa kannu olikin suurempi kuin miltä se kaupassa oli vaikuttanut, ja sen puhdistaminen oli yllättävän hankalaa. Kahvaton, saippuasta liukas kannu oli myös livetä käsistäni, ja minun piti varoa, ettei se kolahtaisi esimerkiksi tiellä törröttävään hanaan.

Kun otin vesikannua kuivauskaapista käyttööni, huomasin sen pintaan jääneen vedestä paksut kalkkijäljet. Yrittäessäni saada niitä pois, päätin, että astia on parempi antaa tiskikoneelliseen kotiin. Selvisipä samalla, että tässä kodissa on hyvä kuivata astiat astiapyyhkeellä.

Ei siis sittenkään lasista vesikannua minulle. Tilalle löytyi omasta kaapistani litran teräsmitta. Se on ollut toimiva tehtävässään, helppo ja huoleton tiskata, ja se kestää tarvittaessa hyvin kalkinpoistoa. Lisäksi se toimii edelleen apuna ruoanlaitossa ja leivonnassa.

Olen jo vuosia pyrkinyt hankkimaan vain tarvitsemani ja käyttämään omistamiani tavaroita monipuolisesti. Salaattikulhon ja vesikannun hankintaprosessit kuitenkin osoittivat, miten helppoa on juuttua omaksumiinsa käsityksiin tarpeellisesta. Kun on tottunut arjessaan käyttämään tietynlaisia esineitä, ne kokee lähes automaattisesti tarpeellisiksi, eikä asian kyseenalaistaminen tule välttämättä mieleenkään.

Ja niin sitä sitten etsitään salaattikulhoa kaupungin kaupoista, ja ostetaan vesikannu, vaikka molempiin tarpeisiin sopivat tavarat löytyvät jo omasta kaapista.

Elämä on valintoja

Teemme joka päivä lukuisia valintoja. Pieniä ja suuria, vähäpätöisiä ja aidosti merkityksellisiä, päätöksiä yksi toisensa perään. Joillakin päätöksillä on merkitystä vain hetken, osan vaikutukset kantavat pitkälle tulevaisuuteen.

Mahdollisuus valita on pohjimmiltaan hyvä asia, mutta se kääntyy myös helposti itseään vastaan. Tiedättekö tilanteen, kun on väsynyt tekemään enää yhtäkään valintaa? Hetken, jolloin kaikki alkaa olla herttaisen ihan sama, eikä halua kuulla enää yhtäkään kysymystä, joka edellyttää valintaa? Joskus on huojentavaa, kun joku toinen tekee päätöksen puolestamme.

Yksinkertaisemman elämän kaipuuseen valintojen määrän vähentäminen on tehokas apukeino.

Vuosia sitten kuvittelin, että valinnanvara tuo elämään iloa. Todellisuudessa se teki elämästä vain raskaampaa. Juuri mikään tekeminen ei edennyt ilman tavaroihin liittyvää päätöksentekoa.
Näin jälkeenpäin huomaan, että kulutin paljon aikaa ja energiaa tekemällä valintoja, joilla oli lopulta hyvin vähän merkitystä.

Kun vähensin tavaroita, vähensin samalla valintoja. Kun tavaroita on vähemmän, valintarumban voi jättää väliin, jäämättä paitsi yhtään mistään. Olen oppinut, että iloa tuottaa tavaroiden laatu, toimivuus ja kauneus, eikä tavaroiden suurempi määrä sitä lisää.

Ruokaostokseni teen pääasiassa pienessä ruokakaupassa, jossa valinnanvaraa on vähemmän. Joitakin tarvitsemiani tuotteita myydään vain kauempana suuressa marketissa, josta käyn niitä aikaa ja vaivaa säästääkseni hakemassa enemmän kerralla. Myös vuosien mittaan yksinkertaistunut ruokavalioni nopeuttaa kauppakäyntejä, kun poikkean entistä harvemmilla hyllyillä.

Vaatevalinnat olen yksinkertaistanut suosimalla vain harvoja merkkejä ja kauppoja. Vaatetuotannon vastuullisuus on minulle tärkeä asia, mutta koen kohtuuttomaksi, millaista vaivannäköä kuluttajalta sen selvittämiseksi vaaditaan. Sen vuoksi suosin vain merkkejä, joiden valmistajien tiedän kiinnittävän huomiota vastuullisuuteen, ja joiden tuotteiden laatu on riittävän korkea.

Pukeutumisesta tuli yksinkertaista, kun vähensin vaatteiden määrää niin, että kaikki omistamani vaatteet ovat aktiivisessa käytössä. Huolehdin samalla siitä, että kaikki vaatteet sopivat yhteen. Kun kaikki vaatteet ovat lempivaatteita, valintoihin ei tarvitse käyttää aikaa.

On erikoinen paradoksi, että teemme aktiivisesti valintoja melko yhdentekevien asioiden suhteen, mutta tärkeämmät asiat saavat usein kulkea omalla painollaan. Kun tavaraan liittyviä valintoja vähentää, jää enemmän aikaa ja energiaa keskittyä tekemään elämänlaadun kannalta tärkeitä valintoja.

Moni tarvitsee äkkipysäyksen nähdäkseen, mikä elämässä oikeasti olikaan välttämätöntä tai tärkeää. Pakon sanelemaa pysähdystä ei kannata jäädä odottelemaan vaan pysähtyä itse ajoittain miettimään, mikä elämässä on itselle aidosti merkityksellistä.

Ajankäyttöön liittyvien valintojen tekeminen on erityisen tärkeää turhan kiireen ja stressin välttämiseksi. Kaikki tekeminen ei ole yhtä tärkeää, olennaista on osata laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, rajata ja valita. Usein tehtävälistallamme on asioita, jotka voisi vain jättää tekemättä ilman minkäänlaista haittaa. Kaikkea mahdollista ei tarvitse tehdä tai ehtiä.

Elämästä tulee helposti liian täyttä, jos haalimme siihen yhä uusia asioita, osaamatta luopua samalla jostakin. Elämässä ehtii kaikenlaista, muttei yhtä aikaa.

Ajoittain kannattaa miettiä, vieläkö tekemämme valinnat tuntuvat oikeilta. Palvelevatko ne hyvinvointiamme? Aika muuttaa meitä ja mieltymyksiämme, saatamme kasvaa ohi aikaisemmista valinnoistamme. Jos oma elämä tuntuu ajautuneen suuntaan, joka ei tunnu hyvältä tai oikealta, kannattaa muistaa, että kerran tehtyjen valintojen ei tarvitse olla ikuisia.

Aina voi valita uudelleen ja muuttaa suuntaa.

Ohjelmavinkkejä: Introvertit, luonto ja tavaroiden vähentäminen

Ajatuksia herättävien asiaohjelmien seuraaminen on yksi lempiajanvietteitäni. Näin alkutalvesta kuuntelen radiota tai television keskusteluohjelmia usein neuloessani, nauttien villalangan pehmeyden ja mielenkiintoisen ohjelman yhdessä luomasta kotoisasta tunnelmasta.

Tällä kertaa tarjoan ohjelmavinkkejä introverteista, arktisesta luonnosta, luonnon vaikutuksista ihmisen hyvinvointiin ja mielenterveyteen sekä tavaroiden vähentämisestä.

Inhimillinen tekijä: Introvertin maailma

Miksi pitäisi aina olla yltiösosiaalinen? Inhimillisessä tekijässä keskustellaan introverteista, ujoudesta, sosiaalisuudesta eli seurallisuudesta, sosiaalisista taidoista, masennuksesta ja persoonallisuussyrjinnästä. Introverttius ja ujous eivät ole sama asia, seurallinen ei välttämättä ole sosiaalisesti taitava, ja sosiaalisuus voi sujuvan seurustelun ja aina äänessä olemisen lisäksi olla myös kuuntelemista, läheisyyttä ja sosiaalisessa mediassa seurustelemista.

Keskustelijoina ovat kirjailija Pauliina Vanhatalo, näyttelijä Martti Suosalo ja erityisesti temperamenttitutkimuksestaan tunnettu professori Liisa Keltikangas-Järvinen.

Inhimillinen tekijä: Miten luonto pelastaa?

Ympäristöllä on monenlaisia vaikutuksia ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin. Luonnon monimuotoisuus suojaa terveyttä, lyhytkin kävely puistossa tai metsäpolulla auttaa laskemaan verenpainetta ja sitä kautta stressitasoa, joistakin leikkauksista toipuminen nopeutuu, kun ikkunasta näkyy kaistale vihreää luontoa. Luontoelämykset ovat auttaneet mielenterveyskuntoutujia jaksamaan paremmin arjen haltuunottamisessa ja vahvistaneet minäkuvaa.

Ympäristö ei ole mielenterveyden kannalta yhdentekevä asia, ja mielipaikkojen katoaminen esimerkiksi avohakkuiden vuoksi voi olla suuri kriisi. Entä jos suomalaisten kansantauti, masennus, olisikin yhteydessä katkenneeseen luontosuhteeseen ja mielipaikkojen häviämiseen?

Keskustelijoina ovat Kaarina Davis, joka paloi loppuun ja löysi yksinkertaisen elämän, teologi Pauliina Kainulainen, joka suree avohakattuja mieliä, sekä ympäristöpsykologian professori Kalevi Korpela, joka antaisi luontoa lääkkeeksi. He ovat sitä mieltä, että meidän tulisi ryhtyä vaatimaan parempaa ympäristöä ja enemmän viheralueita kaupunkeihin.

Katoava Pohjola

Katoava Pohjola on hieman erilainen luonto-ohjelma, joka on vahvasti kiinni tässä ajassa. Juuri tällaista olen kaivannut! Sarjassa käsitellään arktista luontoa ja ihmisten kykyä elää rinnakkain luonnon kanssa, sekä ristiriitoja luonnonsuojelun ja elinkeinonharjoittamisen välillä.

Toimittaja ja luontokuvaaja Kimmo Ohtonen luotsaa ohjelmaa hyvällä otteella, etsien ymmärrystä asioihin liittyvistä monista näkökulmista. Hän myös pohtii oman luontomatkailunsa aiheuttamaa hiilijalanjälkeä, sen oikeutusta ja luontomatkailun vaikutuksia herkkiin arktisiin luontokohteisiin ja niiden eläimiin.

Sari Valto: Tavara pois ja onni tilalle?

Tässä ohjelma heille, joita keskustelu KonMari-metodista ei vielä väsytä. Suomen KonMari-ryhmää Facebookissa vetävä Mira Ahjoniemi ja kirjan Loistava järjestys kirjoittaja, sekä tutkija ja ammattijärjestäjä Ilana Aalto keskustelevat KonMari-metodista, tavaran vähentämisestä ja onnellisuudesta.

KonMari sai Mira Ahjoniemen miettimään, kuka hän on ja mitä hän elämältään haluaa. Samalla elämänasenne muuttui iloisemmaksi. Ilana Aalto uskoo KonMari-metodin suosion kertovan muuttuneesta ilmapiiristä: kulutusyhteiskunnasta ollaan siirtymässä yhä tietoisemman kuluttamisen kulttuuriin.

Mukavia katselu- ja kuunteluhetkiä!

Ennen pärjättiin vähemmällä, miksi me tarvitsisimme enemmän?

Elämää yksinkertaistaessani ja tavaramäärää vähentäessäni suhteutan usein ratkaisujani menneeseen aikaan. Varsinkin kun kyse on asiasta, asenteesta tai tavarasta, joka oletetaan jokaiselta löytyvän, katson ajassa taaksepäin.

Millaista elämä oli 1990-luvulla? 1980-luvulla? 1970-luvulla?
Millaista elämä oli silloin, kun mummuni oli saman ikäinen kuin minä nyt?

Elin lapsuuteni 1980-luvulla. Kun kulutusjuhlat alkoivat, perheeni ei lähtenyt mukaan. Elämä oli materiaalisesti huomattavasti yksinkertaisempaa kuin tänä päivänä. Minun nähdäkseni meillä oli kaikkea mitä tarvitsimme, en koe jääneeni mistään paitsi.

Ajassa taaksepäin katsominen tarjoaa suhteellisuudentajua.

Miten perustelen itselleni, että tarvitsen enemmän kuin ihmiset esimerkiksi 50 vuotta sitten?

Maailma on muuttunut, tietenkin. Mutta minkä verran tarpeemme ovat todellisuudessa muuttuneet?

Tuskin paljoakaan. Sen sijaan markkinointi on muuttunut. Epävarmuutta ja pelkoa herättämällä sekä erilaisia mielikuvia luomalla meille myydään mitä erilaisimpia tuotteita tai palveluita, joita emme todellisuudessa tarvitse.

Omistamamme tavarat ovat jo kauan aikaa sitten ylittäneet todellisen tarpeen rajan. Lähes jokaisella meistä on enemmän kuin tarvitsemme. Ja se näkyy kodeissa ahtautena.

Huvittelen katselemalla netistä myytäviä asuntoja. Keskityn etenkin pieniin, ennen vuotta 1960 rakennettuihin asuntoihin. Suosikkejani ovat alle 40 neliöiset kaksiot. Tähän mennessä pienin näkemäni on ollut noin 32 neliötä.

Olisi mielenkiintoista nähdä asunnot siinä asussa, missä ne ovat olleet ensimmäisten asukkaiden niissä asuessa. Millaisia kalusteita ja tavaroita, ja minkä verran, heillä on ollut? Uskoisin, että heillä on tuntunut tila riittävän paremmin kuin nykyisillä asukkailla.

Asun vuonna 1957 rakennetussa talossa. Kun säilytystilat tuntuvat ahtailta (nykyään onneksi harvemmin), mietin tässä ensimmäiseksi asuneita ihmisiä. Meillä on käytössämme samat keittiön kaapit kuin heillä silloin. (Olemme tehneet pieniä muutoksia, säilytystilan määrä on jotakuinkin sama.) Heillä oli saman verran kaappitilaa makuuhuoneessa, sama vaatehuone. Erillisiä säilytyskalusteita keittiöön tai makuuhuoneeseen ei mahdu, eikä ole mahtunut myöskään silloin.

Oliko heillä näin paljon kaikkea? Mitä meillä on enemmän? Miksi ihmeessä me muka tarvitsisimme enemmän? Eikö meidän pitäisi sopia tähän asuntoon aivan yhtä hyvin kuin heidänkin?

Kaipaan elämääni vain sen verran tavaraa kuin tarvitsen. Miksi säilyttäisin tavaroita, joita en tarvitse? Miksi pitäisin huolta yhtään suuremmasta määrästä tavaraa, kuin todella on tarpeellista omistaa?

Nykyinen kulutuskulttuuri sumentaa helposti käsityksen siitä, mikä on todella tarpeellista. Ajassa ja asumistavoissa taaksepäin katsominen auttaa löytämään realismia sen suhteen, minkä verran tavaraa todella tarvitsemme.

Uskalla luopua turhista tavaroista, kun ne vielä ovat kunnossa

Tavaroista luopuminen ei ole aina helppoa. Saatamme säilyttää tarpeetonta tavaraa, koska emme tiedä minne muuallekaan sen laittaisimme. Tai ehkä säilytämme sitä, koska se on vielä käyttökelpoista – miksi luopua hyvästä tavarasta?

Tai ehkä tavarasta luopumisen esteeksi tulee sitä kohtaan kokemamme tunnearvo. Voimme kokea tavaran tarpeettomaksi säilyttää, mutta siitä luopuminen tuntuu tunnearvon vuoksi liian vaikealta.

Tavaroiden säilyttämisessä ei ole mitään pahaa, tietenkään. Kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, että tavarat ovat parhaimmillaan, kun niitä käytetään. Käyttämättömänä säilyttäminen ei useinkaan ole tavaralle hyväksi.

Ei myöskään ole yhdentekevää, miten ja millaisessa tilassa tavaroita säilytetään. Kaikki säilytystilat eivät sovellu tavaran pitkäaikaiseen säilytykseen.

Vanhoissa kerrostaloissa varastot ovat usein vintillä. Niin myös meillä. Tilasta saattaa olla suora yhteys ulos, mikä voi tarkoittaa kaikkea mahdollista pölystä hyönteisiin, jopa lintuihin. Lämpötilan ja kosteuden vaihtelut ovat suuria. Kesällä koko päivän talon kattoon porottava aurinko nostaa lämpötilan vintillä sietämättömän korkeaksi, syksyllä on kosteaa, talvella lämpötila laskee pakkasen puolelle. Ja kun ilmanlaatu on mitä on, tavaroihin tarttuu tunkkainen vintin haju.

Säilytämme vintillä pitkäaikaisesti pääasiassa urheiluvälineitä ja remonttitarvikkeita. Suojaamme kaiken huolellisesti. Näitä tavaroita vaihtelevat olosuhteet eivät haittaa. Muutamille muille tavaroille olosuhteet olivat liikaa.

Kumppanillani oli muistoiksi luokiteltavia tavaroita, tarkemmin sanottuna tekstiilejä, joilla oli tunnearvoa. Niitä ei tarvittu, käyttöä ei ollut, mutta luopuminen olisi tehnyt liian kipeää. Tavarat olivat vintillä poissa silmistä, poissa mielestä.

Olin vuosien mittaan vintillä käydessämme ottanut puheeksi, etten tiedä miten nuo tavarat sellaisissa olosuhteissa säilyisivät. Pelkäsin niiden menevän pilalle. Kysyin haluaako hän siitä huolimatta edelleen säilyttää niitä. Hän ei halunnut ajatella asiaa.

Keväällä vintin tavaroita läpikäydessäni selvitin samalla muistotavaroiden kunnon. Oli käynyt kuten pelkäsin, kosteusvaihtelut olivat tehneet tehtävänsä. Tekstiilit olivat pilalla eikä niitä kannattanut enää säästää.

Tavaroiden lisäksi myös rakennukset kaipaavat käyttöä pysyäkseen kunnossa. Talviasuttava, mutta vain kesäkäytössä oleva, talveksi kylmilleen jätettävä mökki ei ole pidemmän päälle hyvä paikka säilyttää tavaroita. Tämä osoittautui todellisuudeksi, kun tekstiilejä tuulettaessa selvisi, että sohvan vuodevaatelaatikko oli homehtunut. Lähteä saivat sekä tekstiilit että laatikko.

Joskus tavaroiden pilaantuminen tuo tullessaan huojennuksen. Enää ei tarvitse miettiä, minne tavarat laittaisi tai raaskisiko niistä luopua, olosuhteet ovat tehneet päätöksen tavaran omistajan puolesta. Enää ei ole muita vaihtoehtoja kuin roskalaatikko.

Tarpeettoman tavaran säilyttämistä vinteillä, ulkorakennuksissa, varastoissa, mökeillä, kaapeissa, missä milloinkin, pidetään usein säästäväisyytenä. Mielestäni kyse on päinvastoin silkasta tuhlauksesta.

Maailma on täynnä käyttökelpoista tavaraa. Samalla luonnonvaroja ja muita resursseja käytetään uuden tavaran valmistamiseen. Koko sen ajan, kun säilytämme itsellemme tarpeettomia tavaroita nurkissamme, joku toinen olisi voinut käyttää niitä hyödyksi.

Olisi tärkeää saada tavara kiertoon silloin kun se on vielä käyttökelpoista, eikä säilöä sitä kunnes aika on ajanut siitä ohi tai se on pilaantunut käyttökelvottomaksi.

Kunnossa pysyäkseen tavarat vaativat huolenpitoa. Myös silloin, kun ne ovat poissa käytöstä. Vain harvat tavarat säilyvät itsekseen. Ja vaikka tavarat ovat poissa käytöstä, uudetkin, aika ei silti pysähdy. Materiaalit muuttuvat ja vanhenevat.

Itselleen kannattaa silloin tällöin esittää muutama kysymys:

Näistä kaikista tavaroista olen vastuussa. Haluanko käyttää aikaani ja energiaani niistä kaikista huolehtimiseen?

Pysyvätkö tavarani kunnossa tällä tavalla säilytettyinä?

Jos tavarat voivat mennä pilalle ja vanhentua käyttökelvottomiksi, ennen kuin niitä mahdollisesti saattaisin tarvita, voisinko luopua niistä?

Tarpeettomista tavaroista kannattaa uskaltaa luopua ajoissa, eikä vasta sitten kun ne kelpaavat enää roskikseen.

Samalla viivalla

Minimalismista puhuttaessa yksi useimmin toistuvia kysymyksiä on, miten minimalismista innostumattoman tai sitä vastustavan kumppanin saisi mukaan.

Neljä minimalismin parissa vietettyä vuotta ovat osoittaneet, että ei-minimalistin mieli voi muuttua. Alun vastahakoisuus voi johtua epävarmuudesta ja pelosta, kun ei tiedä mistä oikeastaan on kyse ja mitä on tulossa.

Tein minimalismia tutuksi lukemalla kumppanilleni tekstejä aiheesta. Kerroin ajatuksistani ja tunteistani, selitin minkä vuoksi halusin yksinkertaistaa elämääni. Tavaroita vähennettyäni kerroin kokemuksistani ja jaoin iloni elämän keventymisestä. Pidin hänet ajan tasalla siitä, mitä mielessäni liikkui. Hän kuunteli minua kiinnostuneena, joskin hieman varautuneena.

Näiden vuosien aikana kumppanini suhtautuminen minimalismiin ja tavaran tarpeelliseen määrään on muuttunut huomattavasti.

Tänä päivänä olemme pitkälti samalla viivalla, vaikkei kumppanini itseään minimalistiksi koekaan.

Palataan hetkeksi aikaan, jolloin olin vasta löytänyt minimalismin.

Kumppanini ihmetteli haluani luopua tavaroista, hänen mielestään meillä ei ollut mitään turhaa. Hän ei nähnyt tavaroiden tuottamaa vaivaa. (Tavaroista huolehtiminen on pääosin minun tehtäväni.) Hän ihmetteli, mitä järkeä on luopua tavarasta, kun se kerran on hankittu ja siitä on maksettu rahaa.

Hän koki mistä tahansa luopumisen vaikeaksi. Hän epäili, että jos jostain luovumme, joudumme hankkimaan sen pian uudelleen. Kun kyseenalaistin erilaisten tavaroiden tarpeen, hän asettautui siilipuolustukseen. Hän ei nähnyt mitä minä näin: suurin osa tavaroistamme oli vain säilytyksessä, ei käytössä, ja enemmän haitaksi kuin hyödyksi.

Olen vasta hiljattain ymmärtänyt, että hän todella ajatteli meidän tarvitsevan kaiken omistamamme. Tässä valossa on hyvin ymmärrettävää, että luopuminen tuntui järjettömältä.

Tavarasta luopumista verrataan usein lihasten harjoittamiseen. Se tuntuu aluksi raskaalta, mutta helpottuu harjoituksen myötä.

Käytyäni läpi omat tavarani aloin kyseenalaistaa yhteisiä tavaroitamme. Kysyin jokaisesta tavarasta kumppanini mielipidettä, jotta hän voisi luottaa minuun ja tietäisi, etten luopuisi mistään ilman hänen suostumustaan. Hän koki tavaran vähentämisen ja siihen liittyvän miettimisen raskaaksi, mutta kuunteli järkeään ja perustelujani, ja uskalsi luopua, ikävistä tunteista huolimatta.

Aluksi kumppanini koki luopumisen rahan menettämisenä, mutta ymmärsi myöhemmin, ettei tarpeettomien tavaroiden säilöminen kaapeissa tuo takaisin niihin laitettua rahaa. Muutamien myyntikokemusten jälkeen päädyimme siihen, että on yksinkertaisinta ja kevyintä vain lahjoittaa tarpeettomat tavarat, arvokkaammatkin, hyväntekeväisyyteen.

Ajan myötä luopumislihas vahvistui. Kumppanini huomasi, että elämä sujui hyvin ilman tavaroita, joista olimme luopuneet. Koti siistiytyi ja avartui, kotityöt vähenivät, arki yksinkertaistui – ja minusta tuli iloisempaa ja mukavampaa seuraa. Kun emme kaivanneet yhtäkään tavaraa takaisin, kumppanini rohkaistui luottamaan arviointikykyymme sen suhteen mitä todella tarvitsemme ja mistä voimme huoletta luopua.

Kun nykyään luen kumppanilleni minimalismiin liittyviä tekstejä, hän kuuntelee ja keskustelee kanssani. Aiemmasta varautuneisuudesta ei näy jälkeäkään. Kysyessäni jonkin tavaran tarpeellisuudesta, hän suhtautuu luontevasti kuin mihin tahansa tavalliseen asiaan. Kun kaipaan mielipidettä, hän kuuntelee ajatuksiani ja tukee minua päätöksissäni.

Ajattelen, että yksi merkittävä syy nykyiseen tilanteeseen on luottamus. Olen ollut luottamuksen arvoinen. Kumppanini on huomannut käytännössä, että asiat joita halusin minimalismin avulla saavuttaa, todella olivat saavutettavissa. Tiesin mitä olin tekemässä. Luovuimme paljosta, mutta emme menettäneet mitään. Sen sijaan saimme tilalle jotakin paljon parempaa.

Näiden vuosien aikana olemme hitsautuneet yhä paremmaksi tiimiksi. Yhteiselomme on antoisampaa, kun tarpeettoman painolastin aiheuttama väsymys ja turhautuminen on poissa. Näemme toisemme paremmin, keskustelemme enemmän, olemme läsnä toisillemme.

Olen saanut oppia paljon ihmisestä rinnallani. Miten hienon ihmisen kanssa saankaan elämäni jakaa. Olen hänestä valtavan ylpeä.

Tuntuu todella hyvältä katsoa maailmaa rinnakkain.

Piilominimalisti

Ajan kuluessa olen huomannut, että kumppaninihan on piilominimalisti! Suhteessamme tavaraan on paljon yhteistä.

Tavaran määrän voi pitää vähäisenä kahdella tavalla: omistamisen alkupäästä tai sen loppupäästä.

Kumppanini on aina ollut hyvä vähentämään tavaran kertymistä omistamisen alkupäästä. Sen kun osaa, niin valtavia tavaramääriä on vaikea kerryttää. Hän ei erityisesti pidä ostamisesta. (Miten monta kertaa olenkaan ollut hänen kanssaan etsimässä jotakin viime tipassa!) Hänellä on tapana hankkia tavaroita tarpeeseen, ei huvin vuoksi. Hän välttää turhan ostamista.

Minimalismin voi ymmärtää monella tavalla, mutta minun käsitykseni mukaan siihen kuuluu pyrkimys käyttää tavarat loppuun. Tavaraa ei siis korvata uudella vain siksi, että nyt vain sattuu huvittamaan.

Kumppanini on ihailtavan harkitseva ostoksissaan. Hän tietää kun oikea tulee kohdalle, hankkii sen, ja käyttää sitä niin pitkään kuin se suinkin asiansa ajaa. Vaatehuollosta vastaavana olen välillä joutunut vihjaisemaan, kun vaatteet eivät ole enää olleet työkäyttöön sopivassa kunnossa.

Erilaiset arkiset tilanteet paljastavat kumppanini piilossa luuraavan minimalistisen luonteen.

Huomasin jokin aika sitten, että hän käyttää vaatteistaan vain pientä osaa. Hän tulee toimeen hyvin vähällä. Samat vaatteet kiertävät käytöstä pyykkiin, puhtaana kaappiin ja saman tien takaisin käyttöön. Kerroin huomiostani, vihjaten pilke silmäkulmassa hänen minimalistisista taipumuksistaan.

Kumppanini omistaa enemmän tavaraa kuin todellisuudessa käyttää, ymmärtämättä sitä itse. Hän käyttää jatkuvasti tiettyjä, hyviksi havaitsemiaan luottotavaroita, jotka muodostavat vain pienen osan koko valikoimasta. Hassua asiassa ovat toistuvat valintaprosessit, jotka päättyvät aina samoin. Osaisin jo ennen miettimistä kertoa, mitä hän tulee valitsemaan.

Kerroin mitä olin huomannut. Ja lisäsin, että laajan valikoiman säilyttäminen näyttää vain hankaloittavan hänen elämäänsä, kun valinta kohdistuu kuitenkin kerta toisensa jälkeen samoihin harvoihin tavaroihin. Hän pääsisi eroon koko tarpeettomasta valintaprosessista, kun vähentäisi valikoimastaan osat, jotka eivät kuitenkaan tule valituiksi.

Mikä ihmisen, joka ei turhia ostele, johtaa moiseen valinnanvaran harhaan?

Tässä tapauksessa kyse on siitä, ettei tavara vähene omistamisen loppupäästä yhtä hyvin kuin alkupäästä. Tavaraa kerääntyy hiljalleen, kun uutta ostaessa ei luovu siitä, jonka tilalle lähti hankkimaan uutta. Kun kaappiin katsoo, näyttää siltä, että valinnanvaraa olisi paljonkin, mutta todellisuudessa osa tavarasta ei enää täytä kriteereitä päästäkseen käyttöön.

Teen näitä huomioita kaikella rakkaudella, ja kerron niistä hänelle lempeään sävyyn. Vielä jokin aika sitten pelin henkeen kuului, että hän väitti minun olevan väärässä. (Tiedättehän ihmistyypin, joka näyttää ulospäin olevansa oikeassa vielä hyvän aikaa senkin jälkeen, kun jo tietää olevansa väärässä?) Ajan myötä hän on myöntänyt, etteivät ajatukseni niin hassuja olekaan.

Oikeastaan minun oli tarkoitus kirjoittaa tämä teksti jo pidemmän aikaa sitten. Ehkä ihan hyvä, että oli kaikenlaista muuta kirjoitettavaa, sillä nyt tiedän, miten tilanne eteni.

Piilominimalisti on kuoriutunut yhä enemmän ulos piilostaan. Mutta siitä myöhemmin lisää.