Piilominimalisti

Ajan kuluessa olen huomannut, että kumppaninihan on piilominimalisti! Suhteessamme tavaraan on paljon yhteistä.

Tavaran määrän voi pitää vähäisenä kahdella tavalla: omistamisen alkupäästä tai sen loppupäästä.

Kumppanini on aina ollut hyvä vähentämään tavaran kertymistä omistamisen alkupäästä. Sen kun osaa, niin valtavia tavaramääriä on vaikea kerryttää. Hän ei erityisesti pidä ostamisesta. (Miten monta kertaa olenkaan ollut hänen kanssaan etsimässä jotakin viime tipassa!) Hänellä on tapana hankkia tavaroita tarpeeseen, ei huvin vuoksi. Hän välttää turhan ostamista.

Minimalismin voi ymmärtää monella tavalla, mutta minun käsitykseni mukaan siihen kuuluu pyrkimys käyttää tavarat loppuun. Tavaraa ei siis korvata uudella vain siksi, että nyt vain sattuu huvittamaan.

Kumppanini on ihailtavan harkitseva ostoksissaan. Hän tietää kun oikea tulee kohdalle, hankkii sen, ja käyttää sitä niin pitkään kuin se suinkin asiansa ajaa. Vaatehuollosta vastaavana olen välillä joutunut vihjaisemaan, kun vaatteet eivät ole enää olleet työkäyttöön sopivassa kunnossa.

Erilaiset arkiset tilanteet paljastavat kumppanini piilossa luuraavan minimalistisen luonteen.

Huomasin jokin aika sitten, että hän käyttää vaatteistaan vain pientä osaa. Hän tulee toimeen hyvin vähällä. Samat vaatteet kiertävät käytöstä pyykkiin, puhtaana kaappiin ja saman tien takaisin käyttöön. Kerroin huomiostani, vihjaten pilke silmäkulmassa hänen minimalistisista taipumuksistaan.

Kumppanini omistaa enemmän tavaraa kuin todellisuudessa käyttää, ymmärtämättä sitä itse. Hän käyttää jatkuvasti tiettyjä, hyviksi havaitsemiaan luottotavaroita, jotka muodostavat vain pienen osan koko valikoimasta. Hassua asiassa ovat toistuvat valintaprosessit, jotka päättyvät aina samoin. Osaisin jo ennen miettimistä kertoa, mitä hän tulee valitsemaan.

Kerroin mitä olin huomannut. Ja lisäsin, että laajan valikoiman säilyttäminen näyttää vain hankaloittavan hänen elämäänsä, kun valinta kohdistuu kuitenkin kerta toisensa jälkeen samoihin harvoihin tavaroihin. Hän pääsisi eroon koko tarpeettomasta valintaprosessista, kun vähentäisi valikoimastaan osat, jotka eivät kuitenkaan tule valituiksi.

Mikä ihmisen, joka ei turhia ostele, johtaa moiseen valinnanvaran harhaan?

Tässä tapauksessa kyse on siitä, ettei tavara vähene omistamisen loppupäästä yhtä hyvin kuin alkupäästä. Tavaraa kerääntyy hiljalleen, kun uutta ostaessa ei luovu siitä, jonka tilalle lähti hankkimaan uutta. Kun kaappiin katsoo, näyttää siltä, että valinnanvaraa olisi paljonkin, mutta todellisuudessa osa tavarasta ei enää täytä kriteereitä päästäkseen käyttöön.

Teen näitä huomioita kaikella rakkaudella, ja kerron niistä hänelle lempeään sävyyn. Vielä jokin aika sitten pelin henkeen kuului, että hän väitti minun olevan väärässä. (Tiedättehän ihmistyypin, joka näyttää ulospäin olevansa oikeassa vielä hyvän aikaa senkin jälkeen, kun jo tietää olevansa väärässä?) Ajan myötä hän on myöntänyt, etteivät ajatukseni niin hassuja olekaan.

Oikeastaan minun oli tarkoitus kirjoittaa tämä teksti jo pidemmän aikaa sitten. Ehkä ihan hyvä, että oli kaikenlaista muuta kirjoitettavaa, sillä nyt tiedän, miten tilanne eteni.

Piilominimalisti on kuoriutunut yhä enemmän ulos piilostaan. Mutta siitä myöhemmin lisää.

Varastojen aarteita

Taloyhtiössämme on tapana muutaman vuoden välein tilata pihaan roskalava. Näin myös vailla kuljetusmahdollisuutta olevat asukkaat pääsevät eroon suuremmista roskistaan, eivätkä ne jää täyttämään esimerkiksi yleisten tilojen käytäviä. Oli jälleen kevätsiivouksen aika.

Kun mahdollisuutta varastojen siivoukseen tarjottiin kuin hopealautasella, siitä ei voinut kieltäytyä. Kovin paljoa en odottanut varastoista lavalle vietäväksi löytäväni, sillä kävimme eniten käytetyn vinttivaraston läpi pari vuotta sitten.

Meillä on kolme varastotilaa. Kylmiö, vanha käytöstä poistettu kylmiö ja vinttivarasto. Lähtötilanteessa yksikään ei ollut tyhjillään. Kylmiössä oli vähiten tavaraa, joten aloitin siitä.

Visusti lukon takana säilössä oli neljä, aikoinaan ruokapiirin kuljetuspakkauksina toiminutta, pahvilaatikkoa. Lisäksi löytyi pino omenanmentävillä syvennyksillä varustettuja muovilevyjä, jotka eivät herättäneet mitään muistikuvia alkuperästään. Siinä kaikki. Laatikoiden pois vienti oli jäänyt, koska taloyhtiön pahvinkeräyslaatikko on usein liian täynnä, jotta sinne saisi suuria pahveja sopimaan. Kannoin kaiken roskalavalle.

Vintin vuoro. Ajattelin, että siellä on luvassa lähinnä suksien pussittamista ja muuta järjestelyä, mutta tulin pian toisiin aatoksiin.

Kaikki vähänkin pidempään koskemattomana ollut oli hienon hiekkapölyn peitossa. Aiemmin säilytettäväksi hyväksytty lampun säilytyslaatikko oli ottanut kosteutta. Nämä huomiot riittivät – miksi suojelisin tarpeettomia tavaroita pölyltä ja kosteudelta, kun voisin luopumalla päästä siitäkin vaivasta?

Olin ollut edellisellä siivouskerralla turhan hellämielinen. Nyt en heltyisi. Antaisin vain välttämättömän jäädä, kaikki muu saisi lähteä.

Silppusin nahistuneen pahvilaatikon jätesäkkiin. Heitin vihdoin pois lapsesta asti pitämäni kumisaappaat, ne olivat jääneet pieniksi eivätkä pitäneet enää vettä. Myös edellisellä siivouskerralla huolellisesti pussitetut kynnykset saisivat lähteä. Halusimme vuosia sitten lattiaremontin yhteydessä poistaa ne, miksi niitä edes säästimme? (Varmuuden vuoksi.) Missä ihmeen olosuhteissa muka haluaisimme laittaa ne takaisin paikoilleen?

Maalinsekoitustikkuja. Tarpeellisia maalatessa, mutta määrä olisi riittänyt kymmeniksi vuosiksi. En halunnut ottaa selvää, mihin kuntoon ne siihen mennessä päätyisivät. Kaksi pitkää puulistaa pätkisin sopiviksi, loput saisivat lähteä.

Roskan lisäksi löytyi myös kierrätettävää. Patjan säilytyspussia olin vaalinut kuin suurta aarretta. Se saisi säilöä makuuhuoneen nurkkaan unohtuneen, aikoja sitten liian pehmeäksi todetun patjan, josta vihdoin hankkiutuisin eroon. Uuteen kotiin pääsisi myös liian suureksi jäänyt matkakassi.

Vaelluskengät olivat vuosikausia odottaneet reipasta käyttäjää. Parin viime vuoden aikana useita pareja kenkiä on jäänyt pieneksi, joten päätin kokeilla miten vaelluskenkien laita on, ja tehdä sitten päätöksen niiden kohtalosta. Päätös oli helppo. Kengät olivat kuin jonkun toisen – aivan liian pienet.

Urheiluvälineitä oli pahvilaatikossa sekä vanhassa matkalaukussa, eivätkä pöly ja kosteus tehneet kummallekaan hyvää. Hankkisimme niiden tilalle yhden riittävän suuren muovilaatikon, joka pitäisi tavaroista parempaa huolta. Muutamien urheiluvälineiden kohtalon päättäisin kesän aikana. Jos käyttöä ei olisi, tai jos en nauttisi siitä, ne saisivat lähteä.

Vintillä meni odotettua pidempään ja puhti alkoi loppua. Pääasia oli huolehtia roskat roskalavalle, joten siirryimme entiseen kylmiöön ja päätimme jättää loppujärjestelyn seuraavaan päivään.

Entisessä kylmiössä säilytämme vain välttämättömiä tavaroita, sillä tila on tunkkainen. Askarteluhuoneen ja pyörävaraston läheisyyden vuoksi se on suksienvoitelutelineen, pyöränpumpun sekä maalien säilytyspaikka. Vanhoja maaleja ei saanut roskalavalle viedä, joten jätimme niiden karsimisen myöhemmäksi. Sen sijaan purin pois likaisen perunalaarin.

Kuvittelin vain nopeasti tarkastavani varastot, mutta toisin kävi. Aina ei ole kovin helppoa luopua kerralla kaikesta turhasta. Minkä taakseen jättää, löytää usein myöhemmin edestään.

Otan luopumiselle sen ajan mitä se vaatii. Haluan pysyviä tuloksia, en hankkia tavaroita myöhemmin uudelleen. Tavaran vähentäjänä olen varsin suoraviivainen, mutta välillä annan tavaroille aikalisän, selvittääkseni voinko varmasti luopua niistä.

Kun tavaraa käytetään harvemmin kuin siitä pyyhitään pölyjä, se on usein merkki siitä, että tavaran on aika lähteä.

Tavarat tasoilla ovat osoitus vitkastelusta?

Luin kiinnostavan kirjoituksen, 7 Ways Clutter Is Ruining Your Life. Siinä väitetään, että tasoille kertynyt tavaroiden epäjärjestys on osoitus vitkastelusta. Kun katson, mitä meillä on tasoille päätynyt, en voi kuin allekirjoittaa väitteen.

Olohuoneen tasolta löytyy, omilla paikoillaan olevan lampun ja keraamisen rasian lisäksi, sekalainen kattaus tavaroita, jotka odottavat jotakin.

Maksamista odottava lasku. Lukemista odottavia lehtiä ja papereita, jotka nostin tasolle muistutukseksi. (Kaapissa ne unohtuivat. Nyt huomaan, ettei ole tämän pinon selvittäminen vain muistista kiinni.) Imurin suulake on jo hyvän aikaa odottanut kuljetusta paikoilleen siivoustarvikelaatikkoon.

Keittiön tasolla kattila kavereineen odottaa tiskaajaa. Pino papereita odottaa selvittämistä. Eteisessä on näkyvillä enemmän tavaroita, jotka odottavat viemistä jonnekin, kuin tavaroita jotka ovat siellä missä niiden juuri nyt kuuluukin olla.

Miksi tasojen tyhjinä pitäminen on niin vaikeaa?

Mikä ihme siinä on, että olemattoman pientä vaivaa vaativien asioiden kanssa tulee vitkasteltua? Siitä kun ei ole edes mitään hyötyä. On huomattavasti kevyempää tehdä pikkuasiat heti, kuin ryhtyä toimeen vasta sitten, kun niitä on kertynyt kymmenittäin.

Asian harmi ei ole siinä, että näiden kertyneiden pikkuhommien selvittämiseen menisi paljon aikaa. Usein koko sotku on aika nopeasti selvitetty. Ikävä juttu on, että kynnys jotakin odottavien tavaroiden selvittämiseksi kasvaa jokaisen tasolle päätyvän tavaran myötä – samoin epäjärjestys.

Todellisia syitä vitkasteluun on vaikea keksiä, kun kyse on tehtävistä, joista useimmat olisi saanut tehdyksi hyvinkin lyhyessä ajassa. Esimerkiksi tavaroiden paikoilleen palauttaminen ei kestä minuuttiakaan.

Kyse lienee epämukavuuden välttämisestä. On tullut valittua jotakin muuta, mukavampaa ja vaivattomampaa, tekemistä. Toisaalta jos aina osaisi tai jaksaisi ajatella pitkäjänteisemmin, epämukavuuden välttämistä olisi tehdä asiat saman tien valmiiksi, eikä jättää niitä odottamaan parempia aikoja.

Ei ole aivan ensimmäinen kerta, kun näitä asioita mietin. Alkaa tuntua siltä, että tasoilla ihmettä odottavat tavarat ovat meillä pysyvä ominaisuus, jonka suhteen kehitys on hyvin hidasta – liekö sitä luvassakaan.

Muistinpa juuri miksi ja miten aloitin tavaran vähentämisen.

Halusin omistaa mahdollisimman vähän tavaroita saatuani tarpeekseni siitä, että ne olivat aina tiellä ja niitä ajelehti kaikkialla! Kuljin asunnon tilasta toiseen ja keräsin näkyvillä olevista tavaroista kiertoon lähteviksi kaiken, mikä tuntui vain turhalta työltä ja tilantäytteeltä.

Teen samoin edelleen. Jos huomaan toistuvasti näkyvillä tavaran, jolle ei ole välttämätöntä tarvetta, poimin sen pois. Se on tähän mennessä osoittautunut toimivimmaksi keinoksi suitsia tavaroiden kertymistä vääriin paikkoihin.

Toinen toimiva keino on ollut yksinkertaistaa elämää joka kohdasta. Kun pyrkii tekemään kaikesta mahdollisimman yksinkertaista ja suoraviivaista, asiat eivät jää niin helposti roikkumaan.

Alussa mainitsemani kirjoituksen lopussa on video, jossa Marie Kondo auttaa uskomattomassa kunnossa olevan työpisteen siivouksessa. Tilanne tuntuu lavastukselta. Ei kai kukaan suostuisi vapaaehtoisesti tekemään töitä tuollaisen sotkun ja jopa roskan keskellä? Jos tilanne on todellinen, työpisteen käyttäjällä on oltava lehmän hermot.

Miten välttää kaipaamasta pois annettuja tavaroita?

Tavaroita vähentäessä herää monenlaisia kysymyksiä. Ehkä eniten luopumista jarruttaa epävarmuus siitä, että jos nyt annan tämän tavaran pois, niin mitä jos kadun sitä myöhemmin? Mitä jos kaipaan sitä takaisin, mitä jos sittenkin tarvitsisin sitä?

Kannattaa muistaa, että tavaran vähentäminen ei ole itseisarvo. Tarkoitus on luopua turhasta, jotta voi saada aikaa ja energiaa itselle merkityksellisille asioille. On hyvä pitää kirkkaana mielessään, mihin tavaroita vähentämällä pyrkii.

Marie Kondon neuvo osuu mielestäni oikeaan. Jos tavarasta tuntuu vaikealta luopua, älä pakota itseäsi luopumaan. Anna ajan kulua ja katso miten tilanne kehittyy.

Toisaalta voi miettiä myös sitä, miten suurta suunnanmuutosta elämäänsä tavoittelee. Minkä verran epämukavuutta olen valmis sietämään saadakseni haluamani? Millaisia asioita laitan etusijalle elämässäni, ja mistä kaikesta olen valmis luopumaan niiden vuoksi?

On tavaroita, joiden on helppo huomata olevan sitä turhaa, josta voi huoletta luopua. Entä ne tavarat, joiden kohdalla on epävarma? Miten voisi yrittää varmistua, ettei niitä jäisi kaipaamaan?

Ehdotan mietittäväksi muutamaa kysymystä. Mitä enemmän kyllä-vastauksia, sitä tarkemmin on syytä miettiä, kannattaako tavarasta luopua.

1. Liittyykö tavara elämäni merkityksellisiin asioihin? Harrastukseen, jonka koen tärkeäksi ja josta saan iloa?

2. Jos luopuisin tavarasta, olisiko se vaikea tai mahdoton korvata tarvittaessa vastaavalla? Syitä voi olla monia, esimerkiksi tavaran rahallinen arvo, sen harvinaisuus, saatavuusongelmat, vastaavan tavaran heikompi laatu jne.

3. Onko tavaralla erityistä muistoarvoa? Onko se ainoa tähän kyseiseen asiaan liittyvä tavara?

4. Olenko aiemmin luopunut kevyesti tavarasta, ajatellen sen merkityksen vähäiseksi, mutta myöhemmin syvästi kaivannut sitä?

Muutaman viime vuoden kuluessa olen määrätietoisesti luopunut suuresta määrästä tavaraa. En ole kaivannut yhtäkään, enkä usko kaipaavani jatkossakaan. Ajattelen tämän johtuvan seuraavista asioista:

Tiedän mitä elämältäni haluan. Tunnen itseni ja toiveeni. Kun tunnen elämäni kantavat peruspilarit, joita eivät elämänmuutokset tai vuodet huojuta, voin päättää luopua pysyvästi tavaroista, joita ilman tiedän voivani tulla toimeen.

En anna tavaroille elämässäni kovin suurta painoarvoa. Tavaroiden pääasiallinen tehtävä on olla avuksi erilaisten tehtävien suorittamisessa. Tarvitsemieni apuvälineiden valinta on suhteellisen helppoa, ja muusta voin luopua.

En siedä turhaa työtä, ajanhukkaa ja tavaroita, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Minulla ei ole rajattomasti aikaa ja energiaa, enkä halua tuhlata niitä turhiin asioihin. On helppoa luopua tavaroista, joihin liittyy enemmän mitä tahansa painolastia kuin iloa. En jää niitä kaipaamaan.

Hyväksyn luopuessani virheen mahdollisuuden, ja olen valmis elämään sen kanssa. En luovu mistään ajattelemattomasti. Jos elämäni muuttuu tavalla, jota en osannut aavistaa, niin käyköön niin. Elämässä on lukuisia merkityksellisempiä asioita kuin tavarat. Olemme hyviä antamaan (tai suorastaan keksimään) tavaroille merkityksiä, mutta siitä huolimatta ne ovat vain tavaroita.

Luotan muistavani mitä on tarpeen muistaa. Vaikka kaikki muu katoaisi, elämässä tulee aina olemaan kuluva hetki. Toivon, että haluan aina käyttää sen muulla tavoin, kuin menneiden kertaamiseen muistotavaroiden avulla. Luotan, että kaikki muistamisen arvoinen löytyy mielestäni. Muistot, tavaroiden herättäminä tai ilman niitä, ovat monenlaisten tunteiden sävyttämiä tulkintoja tapahtuneesta. Heijastumia toiveista ja haaveista, vain harvoin jos koskaan objektiivista tietoa. Ajattelen, että kaikki on enemmän tai vähemmän kuvitelmaa, mitä tavaran avulla muisteleminen ei muuta.

En jää miettimään menneitä. Jos mieleeni juolahtaa, että nyt voisin käyttää jotakin tavaraa, jonka laitoin jo pois, ratkaisen asian toisella tavalla. On turha jäädä miettimään asiaa, jolle en voi enää mitään.

Tavaran vähentäminen: tarpeellisen tavaran käsitteestä

Olen huomannut, että käsite ’tarpeellinen tavara’ ei ole tavaroista luopuessa ollenkaan niin yksiselitteinen kuin voisi luulla. Asiaa voi katsoa ainakin neljästä näkökulmasta.

1. ”Käytän tavaraa säännöllisesti, saadakseni tehtyä asian x. Tavaralle ei ole korvaajaa, joten se on tarpeellinen.”

2. ”Olen käyttänyt tavaraa silloin tällöin, ja saatan käyttää sitä vielä joskus. Tavaralle ei ole korvaajaa, joten se on tarpeellinen.”

3. ”Tavaraa voisi käyttää asiaan x, joten se on tarpeellinen, vaikka saman asian ajavia tavaroita on useita.”

4. ”Tavaraa voisi käyttää jossakin asiassa jollakin tavalla hyödyksi, joten se on tarpeellinen.”

Nämä neljä tapaa ajatella ovat karkeita periaatteita, joiden väleihin sopii muunnelmia. Ajatukset vaihtelevat myös riippuen siitä, millaisesta tavarasta on kysymys.

Erilaisten ajatusmallien taustalla on erilainen suhtautuminen seuraavaan kysymykseen:

Miten välttämätön tavaran tulee olla ollakseen tarpeellinen?

Turhista tavaroista luopuessa ajatusmallilla on vaikutuksensa siihen, miten helppoa tai vaikeaa luopuminen on. On selvää, että tavaran tarpeellisuutta ensisijaisesti sen välttämättömyydestä käsin pohtivan (ajatusmalli 1) on helpompi luopua tavaroista, kuin tavaroita niiden käyttömahdollisuuksista käsin miettivän (ajatusmalli 4). Välttämättömyyksiä on huomattavasti vähemmän kuin potentiaalisia käyttömahdollisuuksia.

Itse ajattelen pääasiassa kohdan yksi mukaisesti. Haluan omistaa tavaroita, jotka ovat mahdollisimman välttämättömiä ja monikäyttöisiä.

Poikkeuksiakin on: ainakin toistaiseksi omistan sukset ja muutamia muita urheiluvälineitä, joita en ole käyttänyt useampaan vuoteen. (Suhtautumiseni näiden tarpeellisuuteen elämässäni on työn alla.) Lisäksi monia tavaroita on enemmän kuin yksi, jos elämä vain yhden kanssa olisi turhan hankalaa. Selvimpänä esimerkkinä tällaisista tavaroista ovat vaatteet ja kengät.

Päättäessäni tarvitsenko jotakin tavaraa vai en, mietin sen välttämättömyyttä useammalta kantilta.

1. Onko tavara välttämätön tehtävän x suorittamiseksi?

2. Voisiko saman asian tehdä toisella tavalla, yhtä kätevästi tai kätevämmin, ilman tätä tavaraa? (Tarkoitus on yksinkertaistaa elämää, ei vaikeuttaa sitä.)

3. Onko minun välttämätöntä tai tarpeen tehdä lainkaan tehtävää x?

Kun tavaroiden tarpeellisuuden kokee ensisijaisesti niiden välttämättömyyden kautta, luopuessa on paljon tilaa järkiperäiselle päätöksenteolle. Jos tällä hetkellä, oman elämäntapani ja itseni tuntien, koen ettei tavara ole välttämätön, se tuskin tulee olemaan sitä myöhemminkään. Voin päättää, hyvillä mielin, tulla toimeen ilman sitä.

Tiedätte varmaan ilmiön, kun jotakin tavaraa tarvitsee heti, kun siitä on luopunut?

En muista, että itselleni olisi koskaan käynyt näin. Ajattelen sen johtuvan ajatusmallistani. Lähes aina asian voi hoitaa toisella tavalla tai jättää kokonaan hoitamatta. Kaikkia ideoitaan ei myöskään tarvitse kuunnella, suurin osa ”tarpeista” on silkkaa keksintöä eikä suinkaan todellisia.

Ihmisten erilaiset ajatusmallit konkretisoituvat tilanteina, joita toisenlaisen ajattelutavan omaavan voi olla hyvin vaikea käsittää.

Tunnen hämmennystä, kun ihminen etsii kuumeisesti viidettä tavaraa x, sen sijaan että käyttäisi jotakin neljästä saatavilla olevasta. Tai kun hän harmittelee pois laittamaansa tavaraa, koska keksi sille juuri käyttöä. Minun nähdäkseni nimenomaan keksi käyttöä, joka ei ole välttämätöntä, ei edes tarpeellista, vaan silkkaa ajatuskiusaa, jolle voisi vain viitata kintaalla ja keskittyä johonkin tärkeämpään.

En halua omistaa tavaroita varmuuden vuoksi, tai jos vaikka joskus sattuisin keksimään niille käyttöä. Päinvastoin, haluan oppia tulemaan toimeen vähällä, olemaan ilman ja jättää omaan arvoonsa vailla todellisuuspohjaa olevat ”tarpeet” ja keskittyä materian sijaan muihin asioihin.

Saan iloa ja vapauden tunteen tietäessäni, että tulen mainiosti toimeen ilmankin. Aina näin ei ole ollut.

Toistamme ajatuskulkuja ja toimintamalleja, jotka olemme usein omaksuneet osaksi elämäämme, koska ne ovat kulttuurissamme yleisiä ja tavallisina pidettyjä. Harvemmin tulemme arvioineeksi tai kyseenalaistaneeksi, ovatko ne meille hyödyllisiä ja tukevatko ne hyvinvointiamme.

On hyvä opetella tuntemaan itsensä, jotta voi tehdä hyvinvointinsa kannalta oikeanlaisia päätöksiä. Se miten muut ympärillä toimivat, ei välttämättä ole itselle oikea tie.

Toimitko museona toisten antamille tavaroille?

Osa ihmisistä pahastuu, jos heidän antamistaan tavaroista luopuu. Oletan, että kyse on omanarvontunteen ja identiteetin kytkemisestä yhteen annetun lahjan kanssa: ajatuksesta, että lahjasta luopuminen osoittaa arvostuksen puutetta lahjan antajaa kohtaan.

Itse koen, että tavaralla ja sen antajan arvostamisella ei ole mitään yhteyttä keskenään. Ne ovat toisistaan täysin irrallisia asioita.

Ajattelen, että jos joku asettaa odotuksia sille, miten minun tulisi häneltä saatujen tavaroiden suhteen toimia, hän puuttuu elämääni ilman oikeutta toimia niin. Näen asian yksiselitteisesti niin, että kun tavara vaihtaa omistajaa, uusi omistaja saa täyden oikeuden tehdä tavaralla mitä haluaa. Hän ei ole tilivelvollinen kenellekään.

Mielestäni antamisen tulisi olla pyyteetöntä. On ymmärrettävää tuntea hyvää mieltä lahjoittamisesta tai lahjan antamisesta. Mutta jos odottaa lahjan saajalta jotakin vastikkeeksi, on nähdäkseni kyse lahjonnasta. Tässä on pähkinänkuoressa se, minkä vuoksi en pidä lahjojen saamisesta. Vain harvoin lahja on annettu antamisen ilosta, ilman ajatuksia saavuttaa lahjan avulla jotakin.

Jos antaa toiselle jotakin, odottaen hänen säilyttävän tavaraa puolestaan, olisi parempi jättää tavara kokonaan antamatta. Jos annettavaan tavaraan on niin vahva tunneside, ettei kykene luopumaan kaikista oikeuksistaan sen suhteen, sitä ei tulisi antaa ollenkaan. On liikaa vaadittu, että lahjan saaja kokisi tavaran merkitykselliseksi, vain koska se on sitä lahjan antajalle.

Moni säästää lapsiaan tai lapsenlapsiaan varten tavaroita, jotka kokee merkityksellisiksi, ajatellen miten mukavaa niitä on antaa lahjaksi esimerkiksi nuoren muuttaessa lapsuudenkodista omaan asuntoon. Ajatus on hyvä, jos tietää nuoren arvostavan lahjaa. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että nuorella on oikeus tehdä omasta kodistaan sellainen kuin hän itse haluaa. Hänen kotinsa ei ole lahjoittajan kodin jatke. Voi olla, että lahjan antajan vuosikausia hellimä ajatus ihanasta lahjasta, on sen saajalle jotakin aivan muuta.

Oma lukunsa ovat perinnöt. Törmäsin netissä iäkkäiden ihmisten keskusteluun siitä, tulisiko oma koti tyhjentää liioista tavaroista ennen kuolemaa, vai jättää kaikki perillisten hoidettavaksi. Keskustelussa moni koki huolta siitä, ettei jälkikasvu arvostaisi heiltä jäänyttä omaisuutta, esimerkiksi vuosikymmenten aikana kerättyä kirjakokoelmaa.

Hankimme tavaroita omista henkilökohtaisista lähtökohdistamme käsin. Valitsemme ympärillemme tavaroita joista me pidämme, ja joilla on meille jokin merkitys. Tavaramme ovat meitä itseämme varten, ja on olennaista, että me itse saamme niistä iloa. Emme voi velvoittaa ketään toista arvostamaan meille tärkeitä tavaroita.

Se mikä on merkityksellistä meille, ei välttämättä merkitse mitään jollekin toiselle – ja se on vain hyväksyttävä. On turha tuntea katkeruutta, jos muut ihmiset eivät arvosta samoja asioita kuin me itse.

Kun kuolemme, emme saa mitään mukaamme. Jokaisella ihmisellä on oma elämänsä ja omat tavaransa. On erikoinen ajatus odottaa toisten säilyttävän tavaroitamme, kun meitä ei enää ole. Mitä me niillä silloin enää teemme? Miksi kenenkään tulisi niitä meidän mieliksemme säilyttää?

Meillä ei ole velvollisuutta arvostaa tai säilyttää menneiden sukupolvien tai kenenkään muunkaan antamia tai heiltä jääneitä tavaroita. Eikä meillä ole oikeutta odottaa sellaista muilta.

Elämä on liian lyhyt, että meidän kannattaisi kantaa tunnekuormaa siitä, miten muut ihmiset suhtautuvat meiltä saamiinsa, tai meiltä jonakin päivänä jääviin, tavaroihin. Sama toimii myös toisinpäin. On turha kantaa syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa siitä, jos jollekin toiselle merkitykselliset tavarat eivät ole sitä meille.

Tavarat ovat tavaroita, ihmiset ihmisiä. On suotavaa osoittaa ihmisille arvostusta ja rakkautta kytkemättä sitä tavaroihin tai rahaan. Tunteiden välittämiseksi ei tarvita lahjojen antamista tai tavaroita, useimmiten ne eivät edes toimi tarkoitetulla tavalla. Väärin perustein annettu lahja voi tuntua pahimmillaan rakkauden, arvostuksen ja kiitollisuuden kiristämiseltä, mikä on kaikkea muuta kuin kaunista.

Minimalistit (The Minimalists) Joshua Fields Millburn ja Ryan Nicodemus toteavat podcastiensa lopuksi jotakin, mitä kannattaa miettiä pidempäänkin:

”Rakasta ihmisiä ja käytä tavaroita, sillä päinvastainen ei koskaan toimi.”

Digitaaliraivaus – osa 2

Keskityin aiemmassa digitaaliraivausta käsittelevässä postauksessani tietokoneella olevien aineettomien kohteiden karsimiseen. Tässä toisessa osassa käyn läpi konkreettisia tavaroita.

1. Johdot

Olen karsinut johtoja useampaan kertaan. Joitakin vuosia sitten harvemmin tarvittavia johtoja, muita sähkötarvikkeita ja elektroniikkaa oli täyteen ahdettu, suurehko muovilaatikollinen. Tämän lisäksi meillä molemmilla oli oma laatikkomme usein tarvittavia johtoja ja esimerkiksi muistitikkuja, mp3-soitinta ja muita vastaavia varten.

Edellisessä johtoraivauksessa erilaisten laitteiden mukana tulleet tarpeettomat johdot päätyivät kierrätykseen, joku keräsi erilaiset kaapelit kierrätyshuoneesta omiin tarpeisiinsa. Päätimme myös, että näin pienessä kodissa elämä on pystyttävä järjestämään ilman jatkojohtoja, joten luovuimme myös niistä. Voi olla, että tarpeettomia johtoja ei enää löydy.

Raivauksen tulos?

Aiempi karsinta oli ollut tehokas, eikä turhia johtoja enää löytynyt.

2. Pienelektroniikka (digikamerat, muistitikut ja -kortit, mp3-soittimet, kuulokkeet, matkapuhelimet, ulkoiset kovalevyt jne.)

Tekniikka on kehittynyt viimeisten vuosikymmenten aikana nopeasti. Laitteita uusittaessa vanha elektroniikka ja pieneksi jääneet tallennusvälineet unohtuvat helposti laatikon pohjalle. Monesta kodista löytyy myös käytöstä poistettu, tai useampikin, matkapuhelin. Meiltäkin löytyi vielä vähän aikaa sitten yksi pikkuvikainen ”varakännykkä”, ja toinen oli lähdössä kierrätykseen, kunnes omani hajosi ja päädyin ottamaan jälkimmäisen käyttööni.

Vähensin aiemman johtoraivauksen yhteydessä myös muita sähkötarvikkeita ja elektroniikkaa. Silloin kierrätykseen lähti esimerkiksi kuulokkeita, mp3-soittimia, kaukosäätimiä, kännyköitä, digikamera ja langaton hiiri. Ennen pursuilleeseen laatikkoon jäi silloin jäljelle niin vähän, että siirsin osan johdoista käyttäjänsä laatikkoon ja loput sähkötarvikkeet yhteen cd-romien ja käyttöohjeiden kanssa.

Jostakin syystä nämä johto- ja elektroniikkalaatikot tuntuvat olevan omituinen runsaudensarvi, joiden ajantasalla pitäminen vaatii tavallista enemmän keskittymistä. Olin jo aloittaessani aika varma, että tarpeetonta löytyisi tälläkin kertaa.

Raivauksen tulos?

Useita muistitikkuja ja muistikortti, joiden tallennustilavuus on jäänyt ajastaan jälkeen. Vielä pakkauksessaan olevat, käyttämättömät kuulokkeet.

Jos saisin päättää, uuden matkapuhelimen mukana ei tulisi kuulokkeita – siis näitä karmeita, korviin istumattomia muovinkappaleita. Tarvittaessa ostaisin mielelläni hyvin muotoillun tuotteen. Vuosien mittaan kertyneistä kuulokkeista meillä on käytetty vain yksiä, kaikki muut ovat päätyneet pakkauksissaan kiertoon.

Mainitsemani pikkuvikainen varapuhelin sai vielä jäädä. Voin käyttää sitä taskussa kulkevana kamerana ja tarvittaessa, sen äänivioista huolimatta, myös puhelimena. Nykyisen, toistaiseksi kierrätykseltä säästyneen, puhelimeni kameran linssi on huollossa saatu niin täyteen likaa, että sillä otetut kuvat eivät välttämättä silmiä hivele.

3. Käyttöohjeet ja takuukuitit

Käsi ylös, moniko teistä lukee uuden laitteen käyttöohjeet, ja palaa niihin myöhemmin uudelleen? Omalta kohdaltani on sanottava, että suurin osa käyttöohjeista saisi levätä rauhassa laatikossaan, jos olisin kaikki säilyttänyt. Luen ohjeet läpi, ja päätän saman tien kannattaako niitä säästää – useimmiten se on turhaa.

Joka laitteen mukana ei enää tule käyttöohjeita, mikä sopii minulle oikein hyvin. Onneksi meillä ei enää ole vaikeakäyttöisiä laitteita, joiden yhtä vaikeaselkoisiin ohjeisiin oli palattava yhä uudelleen. Minimalismin myötä meillä on muutenkin yhä vähemmän erilaisia laitteita ohjeineen.

Karsin joitakin vuosia sitten käyttöohjeet, joita oli kertynyt suurehko laatikollinen. Kokeilin etsiä tarvitsemani ohjeet netistä ja sain lähes jokaisen tallennetuksi koneelleni: hakukoneeseen vain laitteen merkki ja mallinumero sekä sana ’käyttöohje’ tai ’manual’. (Myös täältä voi etsiä, itselläni ei ole kokemusta miten hyvin tietokanta toimii.) Muutamia käyttöohjeita meillä on paperisina, koska ne ovat tuntuneet tarpeellisilta säilyttää tai tulleet edellisen karsinnan jälkeen. Voi olla, että tarpeetonta löytyy.

Takuukuitit käyn säännöllisesti läpi ja poistan vanhentuneet. Edellisestä kerrasta on jonkin verran aikaa, joten poistettavaa saattaa löytyä.

Raivauksen tulos?

Olin säästänyt sauvasekoittimen käyttöohjeesta muutaman sivun ja poistanut loput. Laite on ainakin kymmenen vuotta vanha, enkä ole katsonut ohjeita ostopäivän jälkeen kuin niitä karsiessani. Huomasin siinä olevan huolto-ohjeita, jotka olin unohtanut, joten etsin käyttöohjeet netistä ja tallensin ne koneelleni. Pyykinpesukoneen, jääkaapin, polkupyörän ja kaapelimodeemin ohjeet tallensin myös ja laitoin paperiversiot paperinkeräykseen.

Säästin ainoastaan ompelukoneen käyttöohjeen, sillä sitä ei netistä löytynyt. Osan tallennetuista ohjeista poistin, sillä laitetta ei enää ollut. Takuukuiteista löytyi muutamia poistettavia.

4. Cd-romit

Tämä kategoria on hankala. Laitteiden tai tietokoneohjelmien asennuslevyt tuntuvat tärkeiltä säilyttää, mutta yhtä ainoaa kertaa koko sinä aikana kun minulla on ollut tietokone, niitä ei ole asennuksen jälkeen tarvittu. Eikä aina edes silloin, kun olen etsinyt asennusohjelmat netistä, muistamatta koko asennuslevyä.

Mikä cd-romin tarkoitus on ollutkin, niitä on poistunut meiltä vain laitteensa mukana, muuten olen ne säästänyt.

Raivauksen tulos?

Huomasin, että minulla ei ole enää ainoatakaan cd-romia, vaan kaikki kahdeksan ovat kumppanini – jolla ei ole cd-asemaa käytössään. Hmm. Osa levyistä päätyi tarpeettomina roskiin. Yhden sisällön siirsin Dropboxin kautta kumppanini koneelle. Joitakin jäi, kunnes hän saa selvitettyä niiden tarpeellisuuden.

Lopuksi

Johto/käyttöohje/takuukuittilaatikosta lähti sen verran tavaraa pois, että päätin poistaa koko laatikon. Järjestin haitarikansiooni, jossa säilytän ns. tärkeitä papereita, lokerot käyttöohjeille ja takuukuiteille. Johdot laitoin käyttäjänsä omaan johtolaatikkoon ja huoneistoa koskevat sähkötarvikkeet työkalulaatikkoon.

Muutama vuosi sitten meillä oli suurehko laatikko käyttöohjeille, toinen samanlainen johdoille, pienempi laatikko cd-romeille ja lisäksi kaksi pienempää laatikkoa kummankin omille sähkötarvikkeille ja -johdoille. Suurin osa oli vain säilytyksessä, ei käytössä.

Olen tyytyväinen, että enää on vain molempien omat laatikot, joiden riittävän pieni koko ehkäisee hyvin turhien sähkötarvikkeiden säilyttämistä. Säilytettävien papereiden määrä on myös vähentynyt paljon: kummallakin on oma haitarikansionsa, ja se riittää.