Kesän kirjavinkit ja Minimalismin Ilo lomailee

Laitan blogin tuttuun tapaan kesälomalle. Eikä kesälomaa ilman mielenkiintoista luettavaa!

Aina on sopiva sää lukea, mutta etenkin sadepäivien ja uuvuttavien helteiden varalle kaipaan hyviä kirjoja. Minun kesäkirjapinoni on vielä etsimättä, mutta ajattelin antaa teille muutamia lukuvinkkejä kirjoista, joiden parissa itse olen lähiaikoina viihtynyt.

Juha T. Hakala: Kohtuuden kirja – Näkökulmia ääriyhteiskuntaan

Kirja, jota en malttanut laskea käsistäni. Vetävällä kynällä kirjoitettuja huomioita nykypäivän elämänsuorittajista, joiden sanavarastosta käsite ’liikaa vaadittu’ on päässyt katoamaan. Välillä kirja huvittaa, välillä hirvittää, ja pitkin matkaa ihmetyttää, että miten tähän oikein on tultu.

Ilana Aalto: Paikka kaikelle – Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan

Onko minimalismista blogia kirjoittavan soveliasta tunnustaa tarttuneensa viime aikoina julkaistuihin tavaran vähentämistä käsitteleviin kirjoihin ikään kuin velvollisuudentunnosta? Tunnustan. Tavaratulvan torjunta alkoi tulla jo korvista.

Yllätys olikin melkoinen, kun Paikka kaikelle oli kuin virkistävä tuulahdus raikasta ilmaa! Kirja tarkastelee tavaratulvan syntyä kulttuurihistorioitsijan (ja ammattijärjestäjän) näkökulmasta, ja kattaus on todella kiinnostava ja monipuolinen – unohtamatta myöskään vinkkejä oman kodin tavarakaaoksen selvittämiseen. Luin kirjan ahmimalla, enkä saanut vielä kyllikseni, vaan aion lukea sen uudelleen kaikessa rauhassa.

Tämä kirja saisi paikan kirjahyllystäni jos minulla sellainen olisi.

Tim Walker: Lost in Suomi – Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia

Viihdyttävä kirja amerikkalaisen miehen yrityksestä ymmärtää vaimonsa kotimaan eriskummallista kulttuuria ja päästä siihen sisään. Kun amerikkalainen opettelee tervehtimään suomalaisten tavoin, ja suomalaiset puolestaan tulevat puolitiehen vastaan amerikkalaista kulttuuria, tuloksena molempien kulttuurien varsin keskeiset piirteet tulevat näkyviksi.

Kirjoittaja on toiminut opettajana sekä Yhdysvalloissa että Suomessa, joten myös koulumaailma on kirjassa keskeisessä osassa. Millaisia syitä mahtaa olla jo myytiksi kasvaneen ”maailman parhaan koulun” taustalla? Pohdiskelua aiheuttavat myös opettajainhuoneen kahvikassa, lautasen syöminen tyhjäksi ja muut kouluympäristön kommervenkit.

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise – poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa

Poskisuukkokulttuurin mutkikkuus, kostean ilmanalan haasteet asumiselle ja suomalainen sankariäiti, siinä muutamia aihepoimintoja kirjasta. Mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää on lukea ranskalaisen ja suomalaisen kulttuurin eroista vanhemmuudessa ja lasten kasvatuksessa. Miten eri tavoin äitiys voidaankaan nähdä ja kokea. Hilpeyttä herättää vastasyntyneen pukeminen sairaalassa sekä äidin kokema suorastaan kylpylämäinen kohtelu.

Katariina Vuori: Lottovoittajien pöydässä – Tarinoita köyhyysrajan takaa

Suomalaisesta köyhyydestä puhutaan varsin vähän, näkyvimmillään aihe on joulun alla. Eri mittareiden mukaan Suomessa on 800 000-900 000 köyhää. Pitkäaikaisköyhiä on noin 100 000. Leipäjonoissa käy viikoittain 20 000 suomalaista. Äärimmäisessä köyhyydessä elää 30 000 ihmistä tai kotitaloutta. Lottovoittajien pöydässä tarkastelee köyhyyttä eri kulmista, viitaten erilaisiin aiheesta tehtyihin tutkimuksiin ja tutustuen käytännössä kolmannen sektorin tarjoamaan apuun. Kirja kertoo myös 12 suomalaisen köyhän ihmisen tarinan.

Tällaiselle kirjalle on selvästi tarvetta. Vai mitä muuta pitäisi ajatella siitä, että kirjan kirjoittajan mukaan suhtautuminen köyhiin ei ole juurikaan muuttunut parissa sadassa vuodessa? Olisi ehkä aika oppia jotakin. Kirjan ulkoasu on kaunis, ja Vesa Rannan valokuvat tuovat aiheen vielä vähän lähemmäs lukijaa.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

Miten Kiinan yhden lapsen politiikkaa käytännössä toteutettiin? Miten sitä valvottiin ja millaista byrokratiaa lapsen saamiseen liittyi? Miten kansalaiset yhden lapsen politiikan kokivat ja millaisia seurauksia sillä oli? Muun muassa näihin kysymyksiin mielenkiintoinen kirja ajatuksia herättävästä aiheesta tarjoaa vastauksia.

Minimalismin Ilo jää tavallista pidemmälle kesätauolle. Seuraavan kerran blogista löytyy uutta luettavaa 6.9.

Antoisia lukuhetkiä ja oikein rentouttavaa kesää teille kaikille!

Salaattikulho ja vesikannu

Odotin keväällä malttamattomana sään lämpenemistä, jotta voisin taas syödä enemmän tuoreita kasviksia ja tehdä salaattia. Talviaikaan mieleni tekee lämmintä ja mausteista ruokaa, ja ajatuskin kylmässä säilytetyistä kasviksista alkaa viluttaa.

Lämmin päivä tuli (toista saikin sitten odottaa), eikä minulla ollut salaattikulhoa. Tapanani on ollut tehdä salaattia kerralla useampi annos kannelliseen salaattikulhoon, jollaisena edellisessä kodissani toimi ihan tavallinen kannella varustettu lasinen uunivuoka. Kaipasin vastaavaa astiaa, ja lähdin sellaista keskustan kaupoista etsimään. Valikoima oli suppea (moni varmaan ostaa tällaiset tavarat kauempana sijaitsevista suurista marketeista), enkä löytänyt mieleistäni astiaa.

Salaattia teki mieli, mutta en jaksanut lähteä etsimään salaattikulhoa keskustan ulkopuolelta. Mietin, mitä minulla jo olevaa voisin käyttää. Ensimmäisenä tuli mieleeni kattila, se olisi riittävän suuri ja siinä olisi kansi. Toisaalta suuren ja melko painavan kattilan tiskaaminen pienehkössä pesualtaassa on ollut yhtä kolistelua, joten jatkoin mietintää.

Kannelliset astiat olivat liian pieniä, ja sopivan kokoisissa astioissa ei ollut kantta. Alumiinifoliota tai tuorekelmua en ole käyttänyt aikoihin, enkä aikonut käyttää vastaisuudessakaan. Sitten muistin teräksisen leivontakulhon, kokeilin siihen kattilan kantta, ja sopiva salaattikulho oli löytynyt.

Salaattikulho oli pitkään hankintalistallani. Olisin todennäköisesti löytänyt sopivan seuraavalla kävelyretkelläni kauemmas markettiin. Onneksi en tullut lähteneeksi ennen salaattikauteni alkua, sillä vaikka kannellinen uunivuoka periaatteessa on monikäyttöinen, käytännössä se olisi voinut saada olla kesäaikaa lukuun ottamatta toimettomana kaapissa. Nyt kävikin päinvastoin, sain leivonnassa ja ruoanlaitossa apuna käyttämäni kulhon laajempaan käyttöön. Se on myös mukavan muotoinen ja kevyt tiskata.

Edellisessä kodissani olin tottunut käyttämään myös lasista vesikannua, ja kaipasin sellaista heti ensimmäisestä päivästä alkaen uuteen kotiini. Tiesin kokemuksesta, että tulisin juomaan vähemmän vettä, ellei minulla olisi vesikannua. Valitsin kannellisen lasikannun, joka näytti kohtuullisen helpolta saada käsin tiskatuksi. Se myös sopisi mukavasti jääkaapin oveen.

Valitettavasti jo ensimmäinen tiskauskerta osoitti, etten tulisi kannun kanssa toimeen. Kotioloissa kannu olikin suurempi kuin miltä se kaupassa oli vaikuttanut, ja sen puhdistaminen oli yllättävän hankalaa. Kahvaton, saippuasta liukas kannu oli myös livetä käsistäni, ja minun piti varoa, ettei se kolahtaisi esimerkiksi tiellä törröttävään hanaan.

Kun otin vesikannua kuivauskaapista käyttööni, huomasin sen pintaan jääneen vedestä paksut kalkkijäljet. Yrittäessäni saada niitä pois, päätin, että astia on parempi antaa tiskikoneelliseen kotiin. Selvisipä samalla, että tässä kodissa on hyvä kuivata astiat astiapyyhkeellä.

Ei siis sittenkään lasista vesikannua minulle. Tilalle löytyi omasta kaapistani litran teräsmitta. Se on ollut toimiva tehtävässään, helppo ja huoleton tiskata, ja se kestää tarvittaessa hyvin kalkinpoistoa. Lisäksi se toimii edelleen apuna ruoanlaitossa ja leivonnassa.

Olen jo vuosia pyrkinyt hankkimaan vain tarvitsemani ja käyttämään omistamiani tavaroita monipuolisesti. Salaattikulhon ja vesikannun hankintaprosessit kuitenkin osoittivat, miten helppoa on juuttua omaksumiinsa käsityksiin tarpeellisesta. Kun on tottunut arjessaan käyttämään tietynlaisia esineitä, ne kokee lähes automaattisesti tarpeellisiksi, eikä asian kyseenalaistaminen tule välttämättä mieleenkään.

Ja niin sitä sitten etsitään salaattikulhoa kaupungin kaupoista, ja ostetaan vesikannu, vaikka molempiin tarpeisiin sopivat tavarat löytyvät jo omasta kaapista.

Vähemmän tilaa ja tavaraa = vähemmän ylläpidettävää ja rahanmenoa

Olen asunut pienehkössä 29 neliön kodissani nyt puolisen vuotta. Useimpien mielestä tämän kokoinen koti lienee pieni eikä vain pienehkö, mutta oma kokemukseni on, että tässä on hyvinkin riittävästi tilaa yhden ihmisen tarpeisiin.

Suosin vanhempia taloja, koska ne sopivat tarpeisiini. En kaipaa parveketta tai huoneistokohtaista saunaa siivottavakseni. Kun kylpyhuoneessa on riittävä peseytymistila, (eikä tarvitse ottaa kimppasuihkua vessanpytyn kanssa) ja paikka pesukoneelle, tilaa on sopivasti. Toimiva keittokomero on minulle mieluisampi kuin keittiö. Vanhoista taloista on myös usein avarammat ikkunanäkymät kuin uudemmista taloista.

Minulle on tärkeää, asunnon koosta riippumatta, että koti tuntuu avaralta. Se on mahdollista, kun valitsee kalusteet huolella ja tavaraa on vähän. (Myös ikkunasta näkyvällä maisemalla on vaikutuksensa avaruuden tuntuun.) Haluan voida oikaista itseni lattialle, sopia tanssahtelemaan, jumppaamaan ja siivoamaan huonekaluihin törmäilemättä.

Olen viihtynyt tässä kodissa paremmin kuin missään aiemmin. Tilaa on sopivasti oikeissa paikoissa. En muuttaisi mitään, haittapuolia ei ole. Ne jäivät isompiin asuntoihin.

Kun on vähän tilaa ja tavaraa, myös ylläpidettävää on vähän. Sen lisäksi, että siivoaminen on nopeaa ja tavarat löytyvät helposti, on myös taloudellisia etuja.

Isompaan kotiin hankitaan enemmän kalusteita ja tavaroita kuin pieneen, usein täyttämään tyhjää tilaa kodikkuuden tunnun saavuttamiseksi. Tavaroita ostetaan muutenkin huolettomammin, kun ei tarvitse miettiä, sopivatko ne kotiin. Kun kalusteet ja tavarat kuluvat tai menevät rikki, tai niitä halutaan muuten ”päivittää” uusiin (tehokkaasti markkinointikoneisto tämänkin ajatuksen arkipäiväisti, ja taas saatiin ihmiset kuluttamaan enemmän), mitä isompi koti sitä enemmän on löydyttävä maksukykyä.

Minimalismia kritisoidaan usein elitistiseksi ajatuksella, että vain hyvin toimeentuleva voi luopua tavaroista, koska hänellä on varaa ostaa ne tarvittaessa takaisin. Ajatus kertoo enemmän kulutuskulttuurista kuin minimalismista. Tai kuvitelmasta, että minimalismi on jonkinlaista pisteidenkeruuta, kun omistaa mahdollisimman vähän – edes hetkellisesti.

Minimalisti luopuu turhasta. Miksi ihmeessä hän haluaisi hankkia takaisin jotakin, jonka kokee turhaksi? Nykyisellä länsimaisella elintasolla tarpeettomat tavarat ja tarpeellistenkin tavaroiden ylimäärä eivät todellakaan ole arkea ainoastaan hyvin toimeentuleville.

Löydettyäni ajatuksen minimalismista, halusin oppia tulemaan toimeen vähemmällä. En vain kokeillakseni, hetkellisesti, vaan pysyvästi. Nykyisessä kulutuskeskeisessä elämäntavassa on monessa kohtaa liikaa, luopumisen varaa on. Emme tarvitse kaikkea sitä, mitä nykyään tulotasosta riippumatta tavallisena pidetään.

Tiedän nyt alitajuisesti varautuneeni siihen, että parisuhteeni saattaisi päättyä. Jonakin päivänä minun voisi olla välttämätöntä tulla toimeen huomattavasti vähemmällä, sillä olen tulotasoltani vähävarainen. Minulla ei olisi varaa turhaan eikä entisessä mitta- tai hintaluokassa edes tarpeelliseen kuten vaatteisiin. Joutuisin todella miettimään rahankäyttöäni.

Tämän jälkeen uskaltanen sanoa, että minimalismi palvelee erityisen hyvin juuri pienituloisia. On edullisempaa asua pienemmässä kodissa, omistaa vähemmän ja opetella olemaan tyytyväinen siihen, mitä jo on. Mitään erityistä tulotasoa ei vaadi myöskään oppia löytämään elämään merkitystä ja sisältöä kulutuskulttuurin ulkopuolelta.

Jos tavara tekisi onnelliseksi, niin kaiken maailman alepäivillä olisi hiljaista, koska lähes jokainen meistä olisi onnensa kukkuloilla kotona tavaroidensa keskellä. Jos tavara tekisi onnelliseksi, KonMari ei olisi koskaan noussut ilmiöksi. Jos tavara tekisi onnelliseksi, sitä ei tupattaisi kiihtyvään tahtiin kierrätyskeskuksiin ja hyväntekeväisyyskirpputoreille.

Minimalismi ei ole elitismiä. Se on elämäntapa, joka kyseenalaistaa nykyisenkaltaisen kulutuskulttuurin mielekkyyden ihmisten hyvinvoinnin kannalta ja tiedostaa sen tuhoisuuden maapallon kantokyvylle. Ajatuksena on luopua kaikenlaisesta turhasta, ei vain tavarasta, jotta löytyy aikaa ja tilaa aidosti merkityksellisille asioille.

Joku voi nyt ajatella, etten valinnut minimalismia täysin vapaaehtoisesti, vaan eläisin eri tavalla, jos se olisi taloudellisesti mahdollista. En eläisi. En kaipaa yksiötä isompaa asuntoa, enemmän tai kalliimpia tavaroita, tai enemmän mitä tahansa minkä saamiseksi tarvitaan rahaa.

Olen tyytyväinen ja kiitollinen – kumpaakaan en ollut ennen minimalismia, silloin kun minulla oli kaikkea enemmän. Elämäni on sisältörikasta ja onnellista, raha ja tavara eivät toisi kumpaakaan lisää.

Enemmän ei ole aina enemmän.

Miten löysin onnellisuuden elämääni?

Onnellisuus on suuri sana. Se myös käsitetään helposti väärin. Usein onnellisuutta etsitään itsen ulkopuolelta. Toivotaan, että raha, materia, jokin saavutus, toisten hyväksyntä, toinen ihminen, tekisi onnelliseksi.

Tässä ajassa monesta tuutista tulvii ajatus siitä, että ihminen on oman onnensa seppä. Siltä se saattaa tuntua ihmisestä, jolla asiat ovat aina olleet sopivan hyvin. Mutta niin se vaan on, että me kaikki emme ole lähtökohtaisesti samalla viivalla. Osalle suodaan etumatkaa, osa joutuu lähtemään takamatkalta, joillakin kestää aikansa päästä ylös kuopasta ja lähellekään lähtöviivaa. Kohdalle voi myös osua onnettomuus, sairaus tai muita vaikeuksia, joihin emme voi itse vaikuttaa.

Elämän olosuhteilla ja onnellisuuden kokemuksella on yhteys, mutta minkäänlaiset olosuhteet eivät takaa onnellisuutta tai toisaalta tuomitse onnettomuuteen. (Tässä kohtaa voisin käyttää Viktor Frankl -korttia.) Samoissa olosuhteissa toinen on onnellinen ja toinen onneton. Eri aikoina sama ihminen voi olla onnellinen tai onneton, vaikka olosuhteet pysyisivät samoina. Olosuhteiden lisäksi on siis oltava myös muita selityksiä onnellisuuden kokemukselle.

Onnellisuutta ei voi antaa ulkoapäin kuin rokotusta. Onnellisuuden ituja on löydettävissä meistä itsestämme.

Oma onnellisuuteni alkoi versoa minimalismin myötä eteen tulleista kysymyksistä, joihin aloin etsiä vastauksia. Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen miettiessäni, mikä elämässä oikeastaan on olennaista ja merkityksellistä. Mihin haluan aikaani ja energiaani käyttää? Mitkä asiat ovat minulle todella tärkeitä? Mistä olen valmis luopumaan? Tutkiskelin huolella elämääni ja arvojani.

Nähdäkseni onnellisuudessa on kyse vakaasta pohjavireestä, joka ei katoa, vaikka elämäntilanteet ja tunteet vaihtelevat. Olotilasta ja ajatuksesta, että elämä on hyvää, ja luottamuksesta siihen, että mitä tapahtuukaan siitä selviää ja elämä kantaa eteenpäin.

Miten tällaisen olotilan syntymiseen voi vaikuttaa? Seuraavat keinot olen itse kokenut hyödyllisiksi.

1. Selvitä kuka oikeastaan olet.

Mitkä ovat sinulle elämässä kaikkein tärkeimpiä asioita? Mihin haluat aikaasi ja energiaasi käyttää?

Kun tiedät, mitä asioita arvostat, pyri antamaan niille enemmän tilaa elämässäsi ja jätä toisarvoiset asiat sivuun.

2. Elä arvojesi mukaista elämää.

Usein on vaivattomampaa elää omien arvojen vastaisesti kuin niiden mukaisesti, mutta ennemmin tai myöhemmin ”helpolla pääseminen” alkaa nakertaa hyvinvointia. Vaivannäkö tärkeiden asioiden vuoksi palkitsee. Se myös lisää itsekunnioitusta ja tunnetta siitä, että voimme vaikuttaa asioihin.

Mitä elämässä arvostatkin, älä jätä sitä juhlapuheisiin vaan toteuta sitä käytännössä.

3. Lopeta vertailemasta itseäsi muihin.

Vertaillessasi itseäsi muihin olet epäreilu itseäsi kohtaan. Jokainen meistä tuo itsestään esiin mieluummin hyviä asioita, parhaita puoliaan. (Tämä korostuu erityisesti somessa.) Emme tiedä koko totuutta siitä mitä näemme. Kun vertaamme itseämme muihin, vertaamme usein omia huonoja puoliamme muiden ihmisten parhaisiin puoliin.

Jos on tyytymätön itseensä, kannattaa miettiä seuraavaa. Monessa asiassa se, mitä meillä on nyt, on seurausta menneisyydessä tekemistämme valinnoista. Saadaksemme paremman tulevaisuuden meidän on opittava tekemään parempia valintoja.

4. Kiinnitä huomiosi asioihin, jotka ovat hyvin.

On vaikeaa olla onnellinen, jos kohdistaa huomionsa kaikkeen siihen, mikä elämässä on huonosti tai mitä siitä puuttuu. On luonnollista, että epäkohdat ja mahdolliset uhat vievät huomiomme, mutta voimme opetella katsomaan asioiden toista laitaa.

Kun kiinnitämme huomiomme asioihin, jotka ovat hyvin, alamme nähdä yhä enemmän hyviä asioita ympärillämme. Kaikissa ihmisissä ja jokaisessa elämässä on jotakin hyvää.

5. Opettele kiitollisuutta.

Kiitollisuus on lisännyt onnellisuuttani ehkä enemmän kuin mikään muu yksittäinen asia. Jokaisessa päivässä on lukuisia syitä kiitollisuuteen, ne pitää vain huomata. Kiitollisuuden oppiminen on auttanut näkemään, miten hyvin asiat lopulta ovatkaan, silloinkin kun elämässä tulee vastoinkäymisiä.

Kirjoita joka ilta ylös kolme asiaa, joista olet kiitollinen. Jos se tuntuu vaikealta, katso tarkemmin. Pidämme asioita helposti itsestäänselvyyksinä.

6. Lopeta ”pitäisi” ja vitkastelu.

Pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Pelkkä pitäisi ei kuitenkaan edistä asioita, mutta tuo riittämättömyyden tunteen ja stressiä, samalla elämä alkaa tuntua pitkältä tehtävälistalta.

Asiat kannattaa joko tehdä tai päättää jättää tekemättä, eikä vitkastella välitilassa ja lisätä omaa huolitaakkaa.

7. Hyväksy asiat, joita et voi muuttaa.

On energianhukkaa taistella tuulimyllyjä vastaan. Kun jokin harmittaa, kannattaa miettiä, voiko asiaa muuttaa. Jos voi, sille kannattaa tehdä jotakin. Jos ei voi, sillä ei kannata kovin pitkään vaivata päätään.

Elämä on kevyempää, kun oppii hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat.

8. Opettele elämään tässä hetkessä.

Moni kiirehtii kaiken aikaa elämäänsä eteenpäin, kuin tämä hetki tässä ja nyt olisi lähes merkityksetön, suoritettava alta pois jonkin kivemman tekemisen tieltä.

Elämme jokaisen hetken vain kerran. Montako hetkeä saamme, sitä ei kukaan meistä voi tietää. Elämämme hetkillä ei ole arvojärjestystä, ei ole turhanpäiväisiä täytehetkiä, jokainen hetki on osa varsin lyhyttä, arvokasta elämää.

Vatvomme menneitä ja stressaamme tulevia. Olisi pitänyt tehdä niin, ei olisi pitänyt tehdä noin. Mitä jos tapahtuu niin, mitä jos niin ei tapahdukaan.

Kun keskitymme tähän hetkeen ja juuri nyt käsillä oleviin asioihin, usein kaikki on hyvin. Kriisinkin keskellä on hyviä hetkiä, ja kun ne huomaa, on helpompi jaksaa. Useimmiten ongelmat alkavat siitä, kun katsomme menneeseen tai tulevaan. Tämän hetken täyttäminen menneen tai tulevan painolastilla tekee elämästä tarpeettoman raskasta. Menneisyys on jo mennyttä (vaikka sillä vaikutuksensa tähän hetkeen onkin) ja tulevaisuus ei ole vielä tullut.

Tärkeintä on se, mitä tapahtuu juuri nyt, sillä siihen voimme vaikuttaa.

9. Tee hyvää muille.

Anteliaisuus, muiden auttaminen ja kaikenlaisen hyvän tekeminen antaa hyvän mielen. Se saa katseemme irti oman napamme ympäriltä ja avaa silmämme näkemään suurempia kokonaisuuksia. Hyvän tekeminen lähentää meitä toisiimme, oli kyse sitten tunnelmasta perheen sisällä tai suuremmassa yhteisössä.

10. Anna matkalle suurempi arvo kuin päämäärälle.

Jos vain lopputuloksella on merkitystä, voi käydä niin, että elämässä on enemmän kärsimystä kuin iloa. Suuri osa elämää voi saada vain mainoskatkon arvon tärkeämmiksi koettujen asioiden välillä. Meillä voi olla odotuksia, mitä kaikkea päämäärän saavuttaminen tuo tullessaan, mutta todellisuudessa me emme sitä etukäteen tiedä. Pitkän matkan päässä voi olla myös suuri pettymys.

Päämäärän saavuttamisen antama ilo voi olla lyhytaikainen, mutta matka siihen pitkä. Muista nauttia matkasta.

Olin kirjoittamassa tätä tekstiä niihin aikoihin, kun selvisi, että lähtisimme kumppanini kanssa eri suuntiin. Olin vähällä poistaa koko tekstin, miettien, että hyvähän se on tuollaisia ajatella, kun asiat ovat hyvin. Onneksi en poistanut, sillä näin jälkikäteen huomaan, että asiat jotka auttoivat minua raskaassa tilanteessa selviytymään varsin nopeasti jotakuinkin jaloilleni, löytyvät tästä listasta.

En tietenkään ole joka ainoa hetki onnellinen. Välillä ahdistaa, eikä silloin tunnu kovinkaan onnelliselta. Olo kuitenkin helpottuu, kun muistan kaivaa mieleni takamailta oppimiani asioita, joista teille tämän tekstin kirjoitin.

Oman talouden seurantaa: Penno.fi

(Tämä ei ole yhteistyöpostaus. En hyödy tämän kirjoittamisesta mitenkään – paitsi hyvän mielen verran, jos joku saa tekstistäni apua tai iloa.)

Onko Takuusäätiön ylläpitämä Penno-palvelu teille tuttu?

Kun muutin asumaan yksin, koin tarpeelliseksi alkaa seurata menojani tarkemmin. Tiesin, että rahasta tulisi olemaan tiukempaa kuin ennen. Maksaisin yksin monenlaisia kuluja, joita ennen maksoi kaksi.

Minimalismin löytämisestä on ollut minulle monenlaista hyötyä, mutta viime aikoina olen ollut siitä erityisen kiitollinen. Se on muuttanut minua ja käsitystäni elämästä valtavan paljon. Jos katsoisin elämää siten kuin sen ennen minimalismin löytämistä hahmotin, kokisin tämänhetkisen elämäntilanteeni huomattavasti vaikeammaksi kuin nyt koen. Sekä henkisesti, että konkreettisemmin taloudellisesti.

Harmittelisin, että minulla on niin vähän rahaa käytössäni. Todennäköisesti selailisin vieläkin kauppojen katalogeja (miten paljon sellaisia vielä painetaan?) ja mainoksia, kyllästyisin tavaroihini ja vaatteisiini, kokisin tarvitsevani sitä ja tätä, haluaisin yhtä ja toista. Ehkä haaveilisin lottovoitosta (vaikken edes lottoaisi) ja tuntisin kateuden piston, kun jollakulla toisella olisi jotakin, mitä minulla ei. Kokisin jääväni jostakin paitsi, kun en voisi piristää itseäni ostamalla mitä haluaisin.

Onneksi nuo ajat ja sen ajan minä ovat menneisyyttä, vain haalea muisto ja ihmetyksen aihe.

Mutta siihen Penno-palveluun, josta halusin teille kertoa.

Penno on Takuusäätiön ylläpitämä ilmainen nettipalvelu, joka auttaa oman talouden hallinnassa. Siihen voi kirjata tulonsa ja menonsa ja nähdä konkreettisesti, minkä verran rahaa mihinkin kuluu. Palvelussa tulojen ja menojen suhteen näkee myös graafisessa muodossa, selkeästi vierekkäisinä pylväinä. Myös erilaisten menojen prosentuaalinen osuus kokonaiskulutuksesta on esitetty selkeästi.

Pennoon voi luoda omia kategorioita erilaisille menoille. Mitä useampia kategorioita, sitä selkeämmin hahmottuu, mihin rahat kuluvat. Jotkin palvelussa valmiina olevat kategoriat, kuten ’ostokset’ tai ’ruokakauppa’, ovat mielestäni turhan epämääräisiä, ne eivät kerro riittävän tarkkaan, mihin rahat todella ovat menneet. Lisäsin itselleni monia kategorioita, omansa esimerkiksi herkuille ja huvituksille. Haluan nähdä, minkä verran ruokaan menevästä rahasta on kulunut tuotteisiin, joilla ei ole varsinaista ravitsemuksellista arvoa. Jos kokisin tarpeelliseksi pienentää ruokalaskuani, ne olisivat ensimmäisinä karsintalistalla.

Olen seurannut menojani nyt noin puolen vuoden ajan. Erityisiä päätelmiä niistä ei ole kannattanut tehdä, sillä kulutukseni on elämäntilanteen muutoksesta johtuen poikennut hyvin paljon normaalista kulutuksestani. Olen vasta aivan hiljattain saanut kotini valmiiksi, toisin sanoen hankituksi tavarat, joita asumiseeni tarvitsen. Viime aikoina olen kuluttanut myös tavallista enemmän rahaa vaatteisiin, sillä laihduttuani suurin osa vaatteistani jäi aivan liian suuriksi. Samoihin aikoihin osa vaatteista tuli muuten tiensä päähän ja joitakin vaatteita oli jo lähtökohtaisesti liian vähän.

Penno on helppokäyttöinen ja selkeä palvelu, ja olen kokenut kulutukseni seurannan sen avulla yksinkertaiseksi ja kiinnostavaksi. Sitä on mukava käyttää; aiemmin menojen täyttäminen taulukkolaskentaohjelmaan tahtoi aina jäädä, koska koin sen jostain syystä vastenmieliseksi.

Kesäkuu on ensimmäinen kuukausi, jolloin kulutukseni alkaa olla normaalilla tasollaan. Odotan mielenkiinnolla, minkälaiselle tasolle kulutukseni pidemmällä aikavälillä vakiintuu.

Jos nettipalvelun sijaan haluaisit täyttää mieluummin paperista työkirjaa, sellaisen voi tilata maksutta ja ilman postikuluja Takuusäätiöltä. Toinen vaihtoehto on tulostaa työkirja itse netistä.

Millaisia kokemuksia teillä on oman kulutuksen seurannasta?

Kuin kala vedessä

Tiedättekö ihmistyypin, joka on ihmisten joukossa luontevasti kuin kala vedessä? Minulle on selvinnyt vasta viime aikoina, että tällaisia ihmisiä todella on olemassa.

Elämäni on ollut huomattavasti aktiivisempaa sen jälkeen kun muutin asumaan itsekseni. Olen ollut liikkeellä, ihmisten joukossa, enemmän kuin koskaan ennen. Aivan kuin olisin kuoriutunut kotelostani, kohti ympäröivää maailmaa. Olen alkanut kiinnittää aiempaa enemmän huomiota ympärilläni oleviin ihmisiin.

Minne ikinä menenkin, olen aina ajoissa – yleensä aivan liian ajoissa. Olen siis tottunut odottelemaan. Odotellessa on hyvää aikaa tarkkailla mitä ympärillä tapahtuu.

Usein lähellä on muitakin odottajia. Suurin osa tuijottaa puhelintaan. On muuten erikoinen tunne olla ihmisjoukossa, katsella ympärilleen kohtaamatta kenenkään katsetta, koska jokainen tuijottaa itsekseen omaa puhelintaan. Yksin tai seuralaisen kanssa. Näky on ajatuksia herättävä.

Käyn usein elokuvissa. Elokuvan alkamista odotellessa nautin siitä, että voin vain olla kaikessa rauhassa ja katsella ympärilleni. Niskavaivoja hankkivan enemmistön joukossa on yleensä muutama muukin samalla tavalla aikaa viettävä. Tuntuu mukavalta jakaa hetki heidän kanssaan, vaikka emme vaihtaisi sanaakaan.

Kerran seurasin tilannetta, joka avasi minulle uudenlaisen näkymän elämään. Saliin astui vanhempi nainen, pysähtyen hetkeksi salin reunalle katselemaan sopivaa istumapaikkaa. (Suosimassani elokuvateatterissa ei ole paikkavarausta.) Hän löysi mieleisensä paikan pari penkkiriviä minua edempää, suunnilleen ikäisensä naisen vierestä. Tarkalleen ottaen hän jätti yhden tuolin tilaa heidän väliinsä, laittaen siihen takkinsa, jotta he saattoivat istua mukavasti. Hetken kuluttua ymmärsin, etteivät he tunteneet toisiaan ennalta.

Hölmistyneisyyteni varmasti näkyi kasvoiltani kun hoksasin, että joillekin seuran hankkiminen on noin yksinkertaista. Katsotaan ihmisjoukosta sopivan näköinen ihminen, mennään hänen viereensä istumaan ja aletaan jutella. Noin vain.

Muutamaa viikkoa myöhemmin kohtasin itse tuollaisen ihmisen.

Olin menossa seuraamaan erästä paneelikeskustelua, ja kuten tavallista, olin etuajassa. Ajattelin odotella vielä hetken tilan ulkopuolella ennen kuin menisin istumaan, sillä ehtisin istua vielä kyllästymiseen asti. Yhtäkkiä kuulin jonkun tervehtivän minua.

Viereeni oli tullut jonkin verran minua nuorempi nainen, jonka tervehdykseen vastasin. Hän kysyi alkavasta tilaisuudesta, varmistaen olevansa oikeassa paikassa. Juttelimme hetken ja menimme sitten yhdessä saliin. Hänen kanssaan oli ensi hetkestä alkaen poikkeuksellisen helppo jutella, aivan kuin olisimme tunteneet toisemme aina.

Tilanne oli minulle uusi ja ristiriitainen. Olimme jutelleet ehkä kaksi minuuttia jos sitäkään, olimme vieraita toisillemme, mutta hän tuntui heti tutulta. Minne minun tulisi istua? Istuisinko hänen viereensä vai jättäisinkö kohteliaan etäisyyden? Jos jätän yhden tuolin väliin? Ehkä se on hyvä valinta: silloin en viesti torjuvani hänen lähestymistään, mutta jätän sopivasti etäisyyttä, jos olen kokenut tilanteen eri tavalla kuin hän.

Kun hän huomasi, että väliimme oli jäämässä yksi tyhjä tuoli, hän siirtyi viereeni istumaan. Mietin mielessäni, miten ihmeessä joillekin toisten ihmisten kanssa oleminen on noin luontevaa. Sillä välin kun minä pohdin miten tulisi toimia, hän oli kuin kala vedessä.

Sinä päivänä vietimme vajaan kolme tuntia yhteistä aikaa. Puhuimme ennen tilaisuuden alkua, sen väliajalla, ja sen jälkeen. Jaoimme hyvin henkilökohtaisia asioita, ja tiedän hänestä enemmän kuin joistakin ihmisistä, jotka olen ”tuntenut” vuosia. Erotessamme kiitin häntä, että hän oli poiminut minut seurakseen.

Näyttää siltä, että on olemassa ihmistyyppi, jolle ei ole erikseen vieraita ja tuttuja ihmisiä – on vain ihmisiä.

Tai vieraan ja tutun ero on hyvin kapea: ihmiset ovat vieraita vain niin kauan kunnes tervehditään ja tullaan tutuiksi.

Tärkeää on matka, ei määränpää

Lausahdus on paljon käytetty, mutta pieni kulahtaneisuus ei tee siitä yhtään vähemmän totta.

Elämäni voisi jakaa kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa pidin tärkeänä erilaisten päämäärien saavuttamista (kaiken muun kustannuksella), toisessa osassa opin, että tärkeää on itse matka.

Ensimmäisessä osassa suoritin elämääni ryppyotsaisesti. (Aivan konkreettisesti, joskin se alkoi näkyä peilistä vasta vanhempana.) Elin putkinäköisesti, keskittyen milloin mihinkin valmiiksi saatettavaan ja saavutettavaan asiaan, joka häämötti jossakin tulevaisuudessa. Sivuilleni en vilkuillut. Asenteeni elämään oli, että teen kaiken mitä tehtävälistallani on, ja rentoudun sen jälkeen. Sitten kun kaikki on valmista.

Olen sen verran luova ihminen, että tehtävälistassa riitti mittaa. Sen pää ei tullut vastaan koskaan. Toisin sanoen aikaa rentoutumiseen ei ollut. Lopulta koko rentoutumisen käsite hävisi ymmärryksestäni, enkä enää osannut rentoutua. Lisäksi tunsin jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Tyytyväisyys oli vieras asia.

Tuonkaltainen elämä ei voi jatkua loputtomiin. Sain useita varoituksia, jotka pakottivat hetkeksi hidastamaan. Pääsin jotenkuten jaloilleni – ja jatkoin entiseen malliin. Sinnikäs ja kovapäinen kun olin, en ymmärtänyt muuttaa suuntaa, ennen kuin vauhti pysähtyi kokonaan ja kaikki mahdolliset päämäärät muuttuivat yhdentekeviksi.

Minun päämäärä- ja tavoitekiintiöni tuli täyteen lopuksi elämää. Monelle tavoitteiden asettaminen varmasti sopii ja he kokevat saavansa niistä lisäarvoa elämään. Minun piti oppia vaikeimman kautta, etten lukeudu näihin ihmisiin.

Elämän toinen osa on opettanut minua keskittymään itse matkaan. Pitkään tiellä oli kuoppia kuoppien perään, ja ajattelin jo, ettei mitään jatkuvaa kompastelua kummempaa ole luvassakaan. Aikaa kului ja hiljalleen kuopat harvenivat ja pienenivät. Aloin nähdä matkantekoa laajemmasta näkökulmasta ja elämä alkoi näyttää myös parempaa puoltaan.

Joidenkin asioiden oppiminen voi viedä kauan, vaikka miten rautalankaa väännettäisiin. Pitkään minulla oli mukanani sitten kun, kunnes ajan kanssa lopulta pääsin siitä eroon. Elämä koostuu perättäisistä nykyhetkistä, joista sitten kun ohjaa huomion muualle. Kokemuksesta opin, että kun sille antaa liikaa valtaa, voi sanoa olevansa elossa, muttei tunne elävänsä. Elämä on koko ajan jossakin muualla, eikä lopulta missään.

Tunnen enää hyvin harvoin riittämättömyyden tunteita itseäni tai elämää kohtaan. Olen tyytyväinen siihen mitä on, en kaipaa elämältä mitään erityistä. Kaikki on hyvin sellaisenaan. Taitan matkaa avoimin mielin, uteliaana näkemään mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kun kiinnittää huomionsa itse matkaan, elämästä tulee sisältörikkaampaa. Moni keskittyy määränpäähän, kiirehtii eteenpäin kohti seuraavaa asiaa tai paikkaa, ajattelematta, että siirtymäaika paikasta tai tilanteesta toiseen voisi olla nautittavaa aikaa, jos siinä malttaisi olla läsnä. Läsnäolo hetkessä on myös loistavaa stressinhoitoa, sillä stressin aiheet ovat useimmiten muualla kuin tässä ja nyt.

Siirtymät ovat mitä parhainta aikaa elämän pienistä iloista nauttimiseen. Lapsilla tämä taito on vielä tallella, kunnes aikuiset sen heistä hoputtamalla kitkevät. Lapset osaavat ottaa ilon irti elämästä, he katsovat maailmaa vielä avoimin mielin.

Kasvoilleni on noussut monta leveää hymyä seuratessani ikkunasta (juuri niinä siirtymähetkinä toiminnasta toiseen), miten pienet lapset toimivat nähdessään suuren vesilätäkön. Sama toimintamalli on toistunut useamman kerran. Ensin annetaan aikuisen luulla, että tässä sitä kävellään vierekkäin samaan suuntaan. Sitten suoritetaan harhautus, ja riennetään juoksujalkaa lätäkköön.

Kun tärkeintä on matka eikä määränpää, kaiken ei tarvitse olla hyödyllistä ja johtaa johonkin erityiseen lopputulokseen. Jää tilaa asioille, jotka tuottavat iloa ihan itsessään, ilman sen erityisempää hyötyä.

Kokeilin elämää erilaisten päämäärien saavuttamisen kautta. Sisältörikkaus ja ilo elämään löytyivät vasta, kun opin nauttimaan matkasta. Ei ole erityisiä, muita arvokkaampia hetkiä. Jokainen hetki on tärkeä.