Elämä ilman kahvia?

Olen viime vuosina pyrkinyt tietoisesti pienentämään omaa hiilijalanjälkeäni. Moni asia onkin jo hyvällä mallilla. Sitten tulee se mutta. Yksi niistä, ei suinkaan ainoa.

Eräs Sitran elämäntapatestin kohta sai minut siinä määrin kiusaantumaan, että asialle piti tehdä jotakin. Se oli tämä:

”Kuinka monta annosta (kuppi/muki/tuoppi/lasi) nautit kahvia, teetä, tuoremehua, olutta tai viiniä päivässä?”

Kiusaantumisen syynä oli jo pidempään jatkunut mietintäni kahvinjuonnin vähentämisestä tai lopettamisesta. Kysymys muistutti, etten ollut vieläkään edennyt mietinnästä konkreettisiin toimiin.

Olen monen asian kohdalla huomannut, että minun on helpompi lopettaa jokin kokonaan kuin vähentää sitä. Kun ei-toivottu asia ei ole ollenkaan vaihtoehtojen joukossa, sitä ilman on helpompi olla. Optimistisesti kokeilin kyllä kahvinjuonnin vähentämistä, mutta totesin, että se on mahdottoman vaikeaa. Minun oli helppo olosuhteilla selittäen ylipuhua itseni vielä yhteen kupilliseen. Sisäiset neuvottelut ja selitykset loppuisivat, kun päättäisin olla kokonaan ilman kahvia.

Aloin juoda kahvia vasta parikymppisenä. Sitä ennen en muista maistaneeni koko ainetta. Aluksi kahvi maistui niin kamalalta, että siihen piti laittaa reilusti sokeria ja maitoa, jotta sen sai juotua. Näin jälkikäteen on hiukan vaikea ymmärtää, miksi sitä piti silti juoda. Taisin kyllästyä teenjuontini aiheuttamaan ihmettelyyn, ja toistuvaan kysymykseen ”joko sinä olet oppinut kahvia juomaan”. Ikään kuin kahvin juominen olisi merkki aikuistumisesta.

Vuosien kuluessa kahvista tuli aamuinen silmienavaaja, houkutus pitää välillä tauko, palkinto ja lohdun tuoja. Siitä tuli myös enemmän haittaa kuin iloa tuova, liian usein toistuva tapa. Yksi kupillinen päivässä olisi voinut olla ihan hyvä juttu, mutta sitä suuremmista määristä tuli helposti huono olo ja sydänoireita. Kahvi tuntui myös väsyttävän, ja sillä saattoi olla vaikutuksensa uniongelmiini.

Halusin lopettaa kahvinjuonnin, koska kahvin tuotantoon liittyy paljon ekologisia ja eettisiä ongelmia. (Teen tuotannossa on myös omat ongelmansa.) Kahvin negatiiviset vaikutukset hyvinvointiini toimivat hyvänä kannustimena. Tottumukset ovat kuitenkin vahvoja, joten etsin itselleni vielä sen viimeisen pisaran, mikä saisi minut jättämään kahvin.

Se oli kahvin ja teen vesijalanjälkien vertailu.

Molempien juomien tuotanto vaatii paljon vettä. Ero teen hyväksi on kuitenkin selkeä. Yhden kahvikupillisen tuottaminen vaatii 140 litraa vettä, teekupillisen tuottamiseen tarvitaan 35 litraa vettä.

Vaihdoin kahvin teehen ja rooibos-yrttijuomaan. Ainakin kaksi viikkoa kului kahvia ikävöidessä. Etenkin aamut ilman kahvia olivat outoja. Jotain tuntui puuttuvan. Elämä ilman kahvia tuotti kuitenkin positiivisen yllätyksen. Olin paljon virkeämpi kuin ennen! Päivittäiset kahvikupillisen äärelle ajaneet väsymyksen hetket olivat poissa.

Noin kolmen viikon kahvittoman jakson jälkeen jokin mitä muistini ei tavoita ajoi minut kaupassa kahvihyllylle. Kun kahvi jälleen höyrysi kupissa, mietin, että tältäkö se tuoksui? Ja kohta ihmettelin, että tältäkö se maistui? Teehen ja rooibosiin verrattuna kahvi tuoksui ja maistui tunkkaiselta ja ikävältä.

Oli hyvä, että palasin hetkeksi kahvin pariin, se auttoi hyvästien jättämisessä. Sain muistutuksen siitä, miten nuutuneen ja väsyneen olon kahvi minussa aiheuttaa. Huomasin, että elämä ilman kahvia on parempaa kuin kahvin kanssa. Join ostamani kahvin loppuun, minkä jälkeen paluu teekupin ääreen ei tuntunut enää ollenkaan vaikealta. Päätin, etten enää osta kahvia kotiin tai ota kahvinjuontia tavaksi. Jos kahvilassa käydessäni mieleni joskus tekee kahvia, niin suon sen itselleni.

Katson kaikenlaista kulutustani kriittisin silmin. Tällä hetkellä kulutan enemmän teetä kuin olisi järkevää. Tarkoitukseni on korvata teetä yrttihaudukkeilla ja vähentää juotujen kupillisten määrää.

Ajattelen, että minun tulisi arvostaa teetä ja muita haudukkeita erityisenä nautintona, eikä antaa niiden muuttua tottumukseksi saati itsestäänselvyydeksi. Samoin haluan ajatella kaikesta siitä hyvästä, mitä elämä minulle suo.

Tyhjä varasto, tyhjä kellari

Kun muutin nykyiseen kotiini, päätin, että varasto ja kellari jäisivät tyhjiksi. Kyse oli periaatteesta, että kaiken mitä omistan on sovittava sisälle asuntoon, oli asunto minkä kokoinen tahansa. Ajattelen, että jos asunto tuntuu liian pieneltä, tavaraa on liikaa.

Päätös ei ollut vaikea, sillä en ole koskaan ollut mikään tavarahamsteri. Se oli myös helppo toteuttaa, koska en omista paljon tilaa vieviä harrastusvälineitä. Vähäiselle käytölle jääneen polkupyöräni vein ensin pyörävarastoon, kunnes myin sen pois. Oli helpotus lakata huolehtimasta, vieläkö pyörä on varastossa, tai miten se pysyy kunnossa, kun sitä ei käytetä.

Asuessani ensimmäistä talveani tässä kodissa, taloyhtiö järjesti pihaan roskalavan. Toiveena oli, että ihmiset siivoaisivat etenkin vinttivarastoistaan turhan roinan roskalavalle. Olisi toivottavaa, ettei vintillä olisi ylimääräistä palokuormaa.

Kävin siivoamassa oman vinttivarastoni. Se oli lähes tyhjä. Keittokomeron oven lisäksi varastossa oli epämääräisiä, aikojen saatossa homehtuneita puutavaran loppuja, jotka kannoin lavalle. Huonoissa säilytysolosuhteissa myös keittokomeron ovi oli mennyt huonoon kuntoon. Voi olla, ettei siitä saisi enää kunnostamallakaan käyttökelpoista.

Oven lisäksi varastoon ei jäänyt muuta. Varaston oven puolestaan lukitsin, ettei kukaan muu alkaisi täyttää sitä tavaroillaan.

Lähtiessäni vinttivarastosta ihmettelin miten huolettomasti ihmiset olivat tavaroitaan sinne jättäneet. Kaikenlaisia tavaroita oli heitetty varastokoppeihin suojaamattomana. Siellä olivat hatarien rakenteiden raoista tuiskanneen lumen alla matot ja muut tekstiilit. Pahvilaatikot olivat pehmenneet kosteudesta, kalusteista olivat maalit hilseilleet irti.

Jos tavarat koettiin niin arvottomiksi, että ne saattoi jättää suojaamattomana säiden armoille, miksei niistä ollut jo alun alkaen luovuttu? Miksi ne oli vain jätetty menemään pilalle?

Roskalavalle päätyi lopulta varsin vähän tavaraa. Monen vinttikomeron tavarat saivat rauhassa jatkaa pilaantumistaan.

Mikään ei kuitenkaan ole ikuista. Kerran tulee päivä, jolloin jonkun tehtäväksi tulee vinttivaraston tyhjentäminen.

Hiljattain taloyhtiössä oli lippu puolitangossa. Omaiset kävivät tyhjentämässä kuolleen läheisensä asunnon tavaroista. Jotakin kuitenkin unohtui, sillä muutamaa päivää myöhemmin talon pihaan kaartoi suuri muuttoauto.

Parin tunnin ajan kaksi muuttomiestä tyhjensi vinttivarastoa. Kuormaan päätyi muutama todennäköisesti huonon kuntonsa vuoksi käytöstä poistettu ja uudella korvattu kaluste. Vanhoja matkalaukkuja. Kymmeniä muovinyssäköitä, joiden sisältö olisi voinut olla omistajalleenkin arvoitus. Kaikenlaista epämääräistä sälää, jota asukas ei ollut tarvinnut, ja jota tuskin tarvitsisi enää kukaan muukaan.

Minun on vaikea ymmärtää, miksi varastoa käytetään käyttökelvottomaksi kuluneen tai tarpeettomaksi jääneen tavaran säilytyspaikkana. Jos tavara oli kelvoton asunnossa sisällä ollessaan, niin miten se varastossa paremmaksi muuttuisi?

On mielestäni oikea suunta, ettei kaikkiin uusiin taloyhtiöihin tehdä enää lainkaan varastokoppeja, tai ne on ostettava erikseen. Se on paloturvallisuuden kannalta hyvä asia. Ehkä se myös saa ihmiset miettimään tarkemmin, minkä verran tavaraa on riittävästi.

Mielihaluista irti pääseminen vapauttaa

Kevään lisääntyvä valo houkuttelee siistimään kodin kauneimmilleen. Samalla tulen myös pohtineeksi suhdettani tavaroihin. Aivan kuin kevätaurinko läpivalaisisi koko elämän lähemmin tarkasteltavaksi.

Olen viime aikoina miettinyt, miten paljon suhteeni tavaraan on vuosien saatossa muuttunut. Saan tavarasta iloa, kun se auttaa minua jonkin tehtävän hoitamisessa tai arkisen ongelman ratkaisemisessa. Tavara tuottaa enemmän iloa kuin harmia, kun sillä on käyttöarvo, se toimii tehtävässään ja on jatkuvassa käytössä. Kaikkien tavaroideni on oltava myös ilo silmälle.

Tavaran omistaminen vain tavaran omistamisen vuoksi ei anna minulle mitään. Omistaminen on lähinnä hidaste ja harmi.

Olen miettinyt, mikä kaikissa niissä kauppojen tavaroissa minua aikoinaan niin kovasti houkutteli, kun nykyään voin kulkea ohi vailla minkäänlaista mielitekoa? Miksi ihmeessä hankin niitä niin paljon yli tarpeen? Näen nyt, että elämästäni puuttui syvempi merkityksen tunne ja sisälläni oli raskas painolasti, jota en osannut käsitellä. En tuntenut itseäni ja elämääni riittäväksi sellaisenaan. Tiedostamattani pyrin korjaamaan tilannetta lohduttamalla itseäni ja täyttämällä elämääni tavaroilla.

Iloa kesti vain hetken ja tavarat täyttivät kotini liian täyteen. Ne vaativat yhä enemmän aikaani ja energiaani, jota minun olisi ollut tärkeää suunnata aivan muihin asioihin. Huomion kiinnittäminen tavaramaailmaan vei minut vain kauemmas itsestäni ja kaikesta siitä, mikä elämässä on tärkeää. Tavarat toimivat ikään kuin puskurina, joka piti minut etäällä ajatuksista ja toimista elämäni suunnan muuttamiseksi ja oloni parantamiseksi.

Hiljattain eräässä kaupassa poiketessani mietin, että olisipa kivoja tavaroita, jos minua kiinnostaisi hankkia kivoja tavaroita siksi, että ne ovat kivoja tavaroita. Olin iloinen löydettyäni tarvitsemani jääkaappimagneetit, jotka luulin joutuvani tilaamaan netistä, mutta kaikkia niitä muita tavaroita katsellessani en tuntenut halua ostaa yhtään mitään. En tarvinnut kuin ne magneetit.

Halutessani voin nykyään kaikessa rauhassa kierrellä kaupoissa. En tee heräteostoksia eikä ilmene ”yllättäviä tarpeita” eli suoraan sanottuna mielitekoja. Minulla on myös tuoreessa muistissa, mitä kaikille niille harkitsemattomille ostoksille ja turhille tavaroille tapahtui, ja miten nopeasti ilman aitoa tarvetta hankittu tavara muuttuu turhaksi roinaksi.

Nautin joka päivä vapaudestani vailla materiaalisia haaveita. Muistan hyvin ajan, kun tunsin jatkuvaa tyytymättömyyttä ja puutetta jostakin, vaikka minulla oli enemmän kuin tarpeeksi kaikkea. Rahaa ei tuntunut koskaan olevan riittävästi. Ei silloinkaan, kun sitä yllättäen tuli jostakin suurempi summa. Mielessä oli aina lista ostettavaa, ja listan loppusumma oli aina enemmän kuin käytettävissä oli rahaa.

Kun ajattelen mennyttä elämääni, en ole käsittää sitä todeksi. On vaikea ymmärtää, että se ihminen olin minä. Paljon elämässäni on muuttunut sen jälkeen kun löysin minimalismin. Elämäni on kaikilta osin parempaa. Olen kiitollinen onnellisuudesta ja tyytyväisyydestä itseeni ja elämääni. Sisäisestä rauhasta, jota en pitänyt itselleni mahdollisena saavuttaa.

”Ole tyytyväinen siihen, mitä sinulla on; iloitse siitä, miten asiat ovat. Kun ymmärrät, ettei mitään puutu, koko maailma on sinun.”― Lao Tzu

Kadonnutta laatua etsimässä

Kaapistani on reilun parinkymmenen vuoden ajan löytynyt vaatteita, joiden olen voinut luottaa kestävän jatkuvaa käyttöä 5-10 vuoden ajan. (Sitä ennen olin kasvuiässä, ja vaatteet jäivät pieniksi ennen kuin kuluivat loppuun.) Aika on tehnyt tehtävänsä ja uusille vaatteille olisi tarvetta. Valitettavasti useammin kuin ennen.

Paras vaihtoehto olisi ollut hankkia hyväksi havaittujen vaatteiden tilalle samanlaisia, mutta eihän se niin helppoa ole. Suosimistani vaatemalleista osaa ei enää valmisteta, ja osaa vastaavien tuotteiden laatu on vuosien kuluessa heikentynyt huomattavasti. Pakon edessä olen kaupasta jotakin päälleni löytänyt, mutta edellä mainitut vaatteiden käyttöiät ovat historiaa.

Pidän yksinkertaisista vaatteista. Myyjä osaa auttaa minua parhaiten, kun kerron etsiväni vaatteita, jollaisia perusmies voisi käyttää. Tällainen stereotyypittely auttaa jättämään rekkiin liian naiselliset, värikkäät, kirjavat tai muuten vaan kummalliset vaatteet. Moni selkeälinjainen vaate on jäänyt kauppaan myös siksi, ettei suunnittelija ole osannut lopettaa yksityiskohtien lisäämistä ajoissa.

Minun vaatemieltymyksilläni olisi loogista asioida miestenvaateosastolla, etenkin, kun miesten vaatteet ovat selvästi naisille myytäviä laadukkaampia. Asiassa on kuitenkin ongelma. Kun pituus on 160 cm, vartalo on naisellinen, eikä hartioissa ole leveyttä täyttämään miesten paitoja, niin sopivia vaatteita ei löydy.

Helposti hikoilevana ja antiperspiranteista ihoreaktion saavana kaipaisin kestäviä ja pestäviä vaatteita. Naisten trikoovaatteissa on lähes poikkeuksetta elastaania, mikä etenkin paidoissa on monin tavoin ongelmallista. Miettikää hetki seuraavaa:

Niukkalinjainen, kainaloista ihonmyötäinen paita. Hienhaju tarttuu paidassa olevaan elastaaniin helposti. Lika saa elastaanin hapertumaan. Paidan pesulämpötila on korkeintaan 40 astetta, koska elastaani ei kestä kuumempaa. Hiki ei puhdistu alle 60 asteen pesussa, eikä kokemukseni mukaan välttämättä edes siinä, ellei vaatetta pese heti tuoreeltaan.

Kesti aivan liian pitkään ymmärtää ja hyväksyä, että minun käytössäni elastaanivaatteet ovat järjettömän huono idea. Ne kuluvat nopeasti sekä hiestä että jatkuvasta pesusta, ja koko kuvio on myös ekologisesti sietämätön. Kaiken lisäksi inhoan sitä tolkutonta venymistä! Joustavat vaatteet ovat mukavia, mutta elastaania siihen ei tarvita.

Onneksi Outi Pyy on kirjoittanut elastaanista aivan loistavan tekstin, joten minun ei tarvitse jatkaa enempää. Käykää lukemassa!

Jos onnistuisinkin löytämään mieluisan paidan ilman elastaania, niin seuraava ongelma on laatu. Edellisellä kauppakierroksellani totesin, että tilanne oli mennyt vain huonompaan suuntaan. Myynnissä oli niin huonolaatuisia vaatteita, ettei niitä otettaisi vastaan edes hyväntekeväisyyskirpputorille – eikä kyse ollut halpavaatteista. Laadukkaita vaatteita on yhä vaikeampi löytää.

Vaatteiden laatu ei näytä kauppoja kiinnostavan, tai sitten laadukkaita vaatteita ei ole enää olemassa. Näin olen päätellyt keskusteluistani myyjien kanssa, joiden käsitys laadusta on jotakin aivan muuta kuin omani. Jos myyjän mielestä laadukas t-paita näyttää uutena kaupassa hatarammalta kuin oma paitani yli viiden vuoden usein toistuvan käytön ja pesun jälkeen, niin on aika vaikea innostua. Entä mitä pitäisi ajatella, jos myyjä pitää laadun mittarina sitä, ettei vaate ole mennyt käyttökelvottomaksi ensimmäisessä tai muutamassa pesussa? Kun olen kertonut, millaiseen vaatteiden kestoon olen tottunut, minua on katsottu kuin olisin tullut jostakin vaateutopiasta.

Ihmettelen, miksi vaatteiden ostaminen kivijalkakaupoista on tehty niin sietämättömän vaikeaksi. Haluaisin todella keskustella ihmisten kanssa, joiden mielestä on ollut hyvä idea ”järjestää” naistenvaateosastot muistuttamaan kirpputoria. Tilat ahdetaan liian täyteen ja looginen järjestys puuttuu. Sama vaiva oli levinnyt myös erään kaupan ennen niin selkeälle miestenvaateosastolle. En tiedä saako joku iloa siitä, että mieluisaa t-paitaa etsiessään joutuu kiertämään varsin suuren osaston mutkitellen päästä päähän, mutta minä pidän sitä asiakkaan kiusaamisena.

Kävin hiljattain eräässä miestenvaateliikkeessä. Sillä hetkellä liikkeessä olleiden tai sinne tulleiden miesten ostotapahtumaa oli kiinnostavaa seurata. Ovesta sisään tultua lähestyvälle myyjälle kerrotaan mitä halutaan, myyjä vie sopivien tuotteiden luo, kokeillaan vaatetta päälle, ostetaan, poistutaan. Aikaa kului joitakin minuutteja. Itse olisin toiminut samoin, mutta halusin hetken aikaa vain nauttia hiljaisuudesta, siisteydestä ja järjestyksestä. Ihmettelin naismyyjän kanssa, miksei naisille ole vastaavanlaisia kauppoja. Ostin kokeeksi t-paidan, jonka laatu on osoittautunut yllättävän hyväksi.

Viime aikoina on puhuttu kivijalkakauppojen ahdingosta nettikaupan puristuksessa. Tilanteeseen voi löytää monenlaisia syitä. Minun syyni valita nettikauppa kivijalkaliikkeen sijaan on valikoima. Olisi helpointa ja mukavinta voida hankkia tarvitsemansa kivijalkakaupasta, mutta useinkaan he eivät myy tuotteita, joita haluaisin ostaa. Ostaminen on joka tapauksessa vastenmielistä, oli kyse kivijalkakaupasta tai nettikaupasta. Kivijalassa on vastassa epäjärjestys ja olematon palvelu, nettikaupassa tuotteita joutuu palauttamaan, kun ne eivät kooltaan, malliltaan tai muilta ominaisuuksiltaan vastaa odotuksia.

Täydellisessä maailmassa kaupoissa myytäisiin vain laadukkaita, kestäviä, korjattavissa olevia ja lopulta kierrätettäviä tuotteita, jotka olisi tuotettu ihmisiä, eläimiä ja luontoa riistämättä. Haluaisin suosia tällaisia tuotteita, mutta se on tällä hetkellä kohtuuttoman vaikeaa. Kaikenlaisten tuotteiden tuottaminen ekologisesti ja eettisesti kestävällä tavalla pitäisi olla itsestäänselvä lähtökohta.

Voi kun tietäisi, mitä sitä jatkossa päälleen laittaisi, ja mistä sen löytäisi.

Pöytätasot ilman epämääräistä sälää –vihdoinkin!

Tiedättehän ne kuvat minimalistisista kodeista, joissa pöytätasot ja muut tasaiset pinnat loistavat tyhjyyttään? Pöydällä voi olla kukkamaljakko tai jokin yksittäinen kaunis esine, mutta ei missään tapauksessa minkäänlaisia kasoja, pinkkoja tai pinoja. Kuvia katsoessani mietin, millaiselta kodeissa ihan oikeassa elämässä näyttää.

Kun kodissa on sopivan vähän tavaraa, riittävästi säilytystilaa ja kaikelle on oma paikkansa, siisteyden ylläpitäminen on helppoa. Tiettyyn rajaan asti. On kuitenkin tavaroita, joille toimivaa omaa paikkaa ei ole helppoa löytää. Minun kodissani tällaisia tavaroita ovat olleet esimerkiksi erilaiset päivittäisessä käytössä olevat laturit ja johdot, ajankohtainen ja jotakin odottava paperiposti, erilaiset muistilistat ja kauppakuitit.

Olen asunut nykyisessä kodissani noin kaksi ja puoli vuotta. Sinä aikana olen onnistunut pitämään ruokapöytäni tyhjänä edellä mainituista tavaroista korkeintaan yhden vuorokauden ajan. Johdoille ja latureille on koko ajan ollut oma paikkansa, mutta sitä on ollut sen verran hankala käyttää, että useimmin käytössä olevat johdot on tullut laskettua käsistä lähinnä olevalle tasolle eli ruokapöydälle. 

Johtojen lisäksi pöydälle on kertynyt tavalla tai toisella ajankohtaisia papereita, joita ei sovi laittaa kaappiin pois näkyvistä, tai ne unohtuvat sinne. Kyse on papereista, jotka ovat kohta roskaa, mutta sitä ennen niissä on tärkeää ajankohtaista tietoa tai jotakin tarkistettavaa. 

Vielä vähän aikaa sitten pöydällä oli jatkuvasti useampi johto sekä sekalaista paperisälää, jotka keräsivät seurakseen helposti kaikkea mahdollista, mitä nyt käsistään voi pöydälle laskea. Jos pöydän ääreen halusi sopia syömään, piti ensin tehdä tilaa. Yksiössä, jossa kaikki on nähtävissä yhdellä vilkaisulla, sekainen ruokapöytä kodin paraatipaikalla riittää tekemään yleisilmeestä epäsiistin. Sain tilanteesta tarpeekseni ja päätin tehdä sille lopun.

Puoliksi sattumalta löysin netistä lokerikon, jonka arvelin toimivan hyvin erilaisten johtojen säilyttämisessä. Olin oikeassa. Kun se oli yhtä kätevä säilömään muita johtojen ja paperisälän seuraksi pöydälle helposti jääviä tavaroita, kuten päiväkirjan, kalenterin, lukulasit, kynän, allergialääkkeet… niin hankin näitä varten vielä toisen.

Paperisälän taltuttamiseen hankin magneetteja. Niiden avulla sain ajankohtaiset paperit näkyville jääkaapin oveen ja tarkistettavat kauppakuitit metallisen kaappini oven sisäpuolelle. Kaikki paperit ovat nyt juuri siellä missä niitä tarvitaan. Muistettavat paperit osuvat hyvin silmään jääkaapin ovesta ja tarkistettavat kuitit ovat paikalla, missä niitä tapaan käydä läpi.

Vihdoinkin, muistaakseni ensimmäistä kertaa koskaan, minulla on heti käytettävissä oleva ruokapöytä! Mitään ei tarvitse tyhjentää pois tieltä, vaan pöydän ääreen voi tulla ruokailemaan tai kirjoittamaan. Mitä luksusta aikaisempaan verrattuna! 

Kodistani tuli näin pienillä muutoksilla toimivampi ja levollisempi. Selkeä ilme pysyy yllä automaattisesti, kun tasoille tai ruokapöydälle ei enää kerry epämääräisiä tavarakeskittymiä. Kaikki tavarat on helppo palauttaa paikoilleen ja tasoilla on aina kaikenlaisten asioiden tekemiseen tarvittavaa laskutilaa.

Olen iloinen tästä varsin pienestä, mutta vaikuttavasta muutoksesta, josta saan nauttia joka päivä. Enää huomio ei kiinnity epäsiisteihin tasoihin, joille pitäisi tehdä jotakin, vaan levolliseen ja kauniiseen kokonaisuuteen. Kotini antaa energiaa ja houkuttelee tekemään itselleni iloa tuottavia asioita.

Miten pienet asiat voivat saada elämän tuntumaan iloisemmalta ja kevyemmältä!

Arjen luksusta

Koen usein pieniä, iloa tuottavia hetkiä, joita voisi kutsua arjen luksukseksi. Hetkestä tekee ylellisen sen poikkeavuus ja erityisyys tavalliseen arkeen verrattuna, kyse ei ole mistään suuresta ja ihmeellisestä.

Monenlaisista asioista voi tulla arjen luksusta. Iloa tuottavien asioiden tai kokemusten arvo nousee, kun ne osuvat kohdalle harvemmin. Aineellisten asioiden kohdalla luksuksen tuntu voi karista nopeasti, jos kokemus toistuu usein. Pieni määrä jotakin hyvää harvoin nautittuna voi tuntua ylelliseltä, mutta jos sitä alkaa nauttia päivittäin kuin leipää, sitä siitä tuleekin – arkista kuin leipä.

Luksusta ja ylellisyyttä sanan varsinaisessa merkityksessä en ole koskaan osannut arvostaa tai kaivata. Se on minulle yhdentekevää. Syynä voi olla kyvyttömyyteni ymmärtää statusta ja siihen liittyvää omistamista. Nautin omasta pienestä arjen luksuksestani, jonka arvo ei heilu siitä, minkä merkityksen muut sille antavat.

Minulle yksi suurimpia arjen ylellisyyksiä on syödä jonkun toisen laittamaa ruokaa. Sillä ei ole väliä, onko annos ravintolan keittiöstä, tavallista kotiruokaa, lämmitettyä purkkihernekeittoa tai kääreessä tarjoiltua pikaruokaa. Arvostan ja ajattelen lämmöllä ihmisiä, jotka huolehtivat toisten ihmisten nälän sammuttamisesta.

Satokausiajattelu tuottaa arjen luksusta. Ostan kasvihuoneessa viljeltyjä kasviksia vain talvikauden ulkopuolella ja marjoja kesäaikaan tuoreena torilta. Säiden lämmettyä on ollut ihanaa poimia ostoskoriin pitkästä aikaa kurkkuja, tomaatteja, yrttejä ja paprikoita. Leivän päälle höylätyt kurkkusiivut ilahduttavat joka aamu. Täyteläisten ja lämmittävien talviruokien jälkeen tuntuu ylelliseltä valmistaa värikäs, raikas ja maukas salaattiannos. Se on elämys kaikille aisteille.

Odotan kesäisen torin marjakattausta ja herneenpalkoja. Siinä jää jäätelö heittämällä kakkoseksi. (Ihmettelen talviaikaan kaupassa myytäviä, muovilta näyttäviä ja ties mistä tuotettuja mansikoita. Kuka niitä oikein ostaa?) Suomen kesä tarjoaa ihania herkkuja, jotka tuntuvat luksukselta, kun niitä saa tuoreena niin vähän aikaa.

Ylellisyydeltä tuntuvat ne hetket, kun olen onnistunut pukeutumaan ulos lähtiessäni niin täydellisen sopivasti, ettei ole liian kylmä tai kuuma, vaan mukavan lämmin olo. Tällainen onnen hetki on sen verran harvinainen, etten malttaisi tulla kävelyltä kotiin ollenkaan. Sama tunne on silloin, kun käyn kävelemässä sateen jälkeen. Ilma on niin raikasta, että se laittaa miettimään, miksi vietämme suurimman osan ajastamme sisätiloissa.

Arjen luksusta on löytää loppuunkuluneiden kenkien tilalle uudet, hyvin jalkaan istuvat kengät. Se onnen hehku ei katoa pitkään aikaan. Kun jalka on malliltaan kuin Aku Ankan räpylä, sopivien kenkien löytäminen on niin vaikeaa, etteivät hyvät kengät ole itsestäänselvyys. Ne ovat jokapäiväinen ilo.

Jokapäiväistä arjen luksusta on myös laadukas kuulakärkikynä. Kirjoitan paljon käsin, ja kun kymmeniä vuosia käytin suttaavia tai paperia raapivia kyniä, niin nautinto toimivasta kynästä ei niin vaan katoa.

Yksi parhaita arjen luksushetkiä on käydä saunassa. Nautinto on täydellinen, kun saunan jälkeen saa kömpiä puhtaisiin lakanoihin nukkumaan. Näihin ilon hetkiin en kyllästy koskaan.

Lena Nelskylä kirjoitti Ylen sivuilta löytyvän jutun suomalaisten arjen luksuksesta. Olen aivan samaa mieltä erään vastaajan kanssa siitä, että arjen ylellisyyttä on suomalainen yleinen kirjasto ja mahdollisuus varata aineistoa maksutta. Kirjastosta aion ammentaa arkeeni luksusta vielä tänään.

Mikä teille on arjen luksusta?

Mikä ihmeen laatuaika?

Minua ihmetyttää käsite ’laatuaika’. Se herättää monenlaisia kysymyksiä.

Mitä nykyisestä elämäntavastamme kertoo, että tarvitaan erillinen sana, ’laatuaika’, kuvaamaan hyvin vietettyä aikaa? Milloin elämä ja ajankäyttö muuttui niin, että tuli tarpeelliseksi erikseen korostaa, kun aikaa vietetään hyvin? Erillisen sanan tarve kertoo, että kyse on poikkeuksesta, harvinaisuudesta, jostakin erityisestä verrattuna muuhun aikaan.

Mitä on se kaikki muu, tämän erityisen ’laatuajan’ ulkopuolelle jäävä aika? Heikkolaatuista, vähäarvoisempaa aikaa? Hukkaan heitettyä aikaa?

Edellä kuvattu tapa katsoa aikaa on hiljaiseksi vetävän surullinen. Aivan kuin elämä olisi itsestäänselvyys ja aikaa olisi loputtomiin.

Elämässä on vain yhdenlaista aikaa, joka kuluu hetki hetkeltä kohti loppuaan. Kukaan meistä ei tiedä hetkiensä määrää. Sitäkään emme tiedä, miten monta hetkeä läheisillämme tässä elämässä on. Aika on arvokkainta mitä meillä on.

Oletteko tulleet ajatelleeksi, miten meidän ihmisten elämään ja valintoihin vaikuttaisi, jos todella ymmärtäisimme, miten nopeasti tämä kaikki on ohi? Elämä on pisimmilläänkin lyhyt. Miten vaikuttaisi, jos todella ymmärtäisimme, että emme välttämättä ole täällä enää ensi viikolla – tai edes huomenna?

Tulemme ikiaikaisten kysymysten äärelle, jotka ovat turboahdetussa kulutuskulttuurissamme ajankohtaisempia kuin koskaan.

Mitä on hyvä elämä? Mikä on elämässä tärkeää?

Nykyajalle tyypillistä on ajatus tehokkuudesta. Moni pyrkii sovittamaan aikatauluunsa mahdollisimman paljon, ahnehtien aikansa lopulta liian täyteen. Jos aikaa ei jää riittävään lepoon, läsnäoloon ja keskittymiseen, tehokkuuden sijaan toiminta on lähinnä hätäistä haromista joka suuntaan. Kun elämä on keskiöitynyt kiireen ympärille, vauhdin kiihdyttäminen ei auta ehtimään paremmin, vaan pahentaa tilannetta entisestään.

Jatkuvassa kiireessä eläminen aiheuttaa helposti putkinäön. Eteenpäin mennään pitkälti automaattiohjauksella. Tehtäviä poimitaan listalta totuttuun tapaan, ehtimättä ajatella kaiken mielekkyyttä tai merkityksellisyyttä. Kiireestä tulee tapa. Luonnonlaki, jota ei kyseenalaisteta. Vauhdissa jää miettimättä, mikä todella on tärkeää.

Mitkä ovat ne kaikkein tärkeimmät asiat, joihin panostaminen tuottaa parhaat tulokset? Mikä on aidosti merkityksellistä? Aikaa on rajallisesti. Kaikkea ei voi saada. Kaikki ei voi olla tärkeää tai lopulta mikään ei ole tärkeää.

Elämän ei tarvitse olla suurta ja näyttävää ilotulitusta ollakseen hyvää ja merkityksellistä. Kun on läsnä toisille ihmisille ja itselleen, ja kohdistaa huomionsa vain siihen mitä on tekemässä, elämä on ihmeellisen paljon parempaa. Pysähtyminen nostaa pienetkin asiat suureen arvoon.

Jokainen päivä on arvokas lahja. Kun aikansa käyttää hyvin ja viisaasti, voi niin nolon sanan kuin ’laatuaika’ jättää kokonaan pois sanavarastostaan.

Ilahduttavia asioita: ruudulla ja kuulokkeissa

Jo viikkojen ajan tinnitukseni on vinkunut sellaisissa sfääreissä, että on ollut vaikea keskittyä. Tilanteen jatkuessa myös mielialani ja toimintakykyni on ollut laskusuunnassa. Tämä teksti on kolmas peräkkäin, joka on ollut jäädä kirjoittamatta, koska surullisessa olotilassa on vaikea kirjoittaa rakentavaa tekstiä. Ajatusteni kulku on ollut synkeää ja energiaa vievää, ja olen pyrkinyt välttämään levittämästä sitä ympärilleni.

Olen miettinyt blogin jättämistä hetkeksi sivuun, mutta se on minulle korkean kynnyksen takana. Tämän päivän tekstistä piti tulla ilmoitus aikalisästä, mutta kiitos Jari Sarasvuon, tästä tulikin jotakin muuta.

Ilahduttavat asiat, pääasiassa kuuloaistin kautta nautittuina, ovat olleet viime aikoina todella tarpeen. Ajattelin vinkata näistä ilontuojistani, ehkä niistä voisi löytyä iloa myös teille.

Yle Puhe + Yle Areena: Jari Sarasvuo

Rakastan Jari Sarasvuon radiomonologia! Rutiinit eivät ole ollenkaan minun juttuni, mutta yksi rutiini minulla on. Maanantai-iltaisin, viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa, kuuntelen Yle Areenasta Jari Sarasvuon ohjelman. Sängyssä, peittoni alle kaivautuneena, kuulokkeet korvilla maaten, pimeässä. Sillä tavalla voin keskittyä vain kuuntelemaan.

Nautin ohjelman tarjoamista erilaisista näkökulmista. Haluan haastaa ajatteluani, minkä vuoksi yleisestä kaanonista poikkeava toisinajattelu virkistää. Nautin kysymyksiä ja hetkittäistä hämmennystäkin herättävistä väitteistä, joiden tiedän tulevan ymmärrettävästi perustelluiksi. Ajatuskeloista, joiden kanssa olin yksin, kunnes mitä miellyttävin ääni sanoi ne ääneen radiossa.

Myös Sarasvuon huumorintaju ja tilannekomiikka osuu ja uppoaa minuun. Harvassa ovat ne maanantai-illat, etten olisi nauranut ääneen pimeässä. Välillä ohjelma lähtee lapasesta, eikä johdonmukaisuudesta näytä hetkeen olevan tietoakaan, mutta se sopii minulle mainiosti. Ymmärrän sen oikein hyvin, sillä itselleni käy niin jatkuvasti, kun alan kertoa jotakin jollekin. Mieleen juolahtaa kaikenlaista kiinnostavaa kesken kaiken.

Joka ainoa kerta ohjelma loppuu kesken. Jaksaisin kuunnella Jarin ajatuksenjuoksua hyvin, hyvin paljon pidempään. Kävisin välillä tekemässä eväät, ja jatkaisin taas kuuntelemista. Ohjelma kestää hyvin uusintakuuntelua, ja tarkoitukseni onkin alkaa käydä ohjelmia jossain vaiheessa uudelleen läpi.

Jari Sarasvuon radiomonologeja on Yle Areenassa vuodesta 2013 alkaen. Alkuun ohjelma oli tavallinen radio-ohjelma, mutta vuonna 2016 konsepti muuttui. Nykyään ohjelma kuullaan Yle Puheessa maanantaisin klo 13.02 tunnin mittaisena, mutta monologi jatkuu Areenan puolella, ja ohjelman voi kuunnella kokonaisuudessaan tallenteena Yle Areenasta, kun se sinne parin tunnin viiveellä tulee. Tähän mennessä pisin jakso on kestänyt tunnin ja 47 minuuttia.

Yle Areenan musiikkiohjelmat ja konsertit

Yle Areena on musiikinystävän aarreaitta. Katsottavaa ja kuunneltavaa on valtavasti, mutta mistä tulisi loputtomiin aikaa? On musiikkidokumentteja, konsertteja, klassista musiikkia, radion toimitettuja musiikkiohjelmia…

Viime aikoina olen katsonut esimerkiksi ohjelman, jossa muistellaan Buddy Hollya (Buddy Holly: Rave on), dokumentin J. Karjalaisesta (J. Karjalainen: Beibi ollaan ikuisii), konsertin, jossa elektronista musiikkia yhdistettiin klassiseen musiikkiin (Classical Trancelations in Concert) ja ohjelman Amy Winehousen Back to Black -albumin tekemisestä (Rockin klassikkolevyt: Amy Winehouse).

Tässä vielä muutamia muita kuunteluvinkkejä:

Täältä voi katsoa ja kuunnella Radion sinfoniaorkesterin konsertteja…

Täältä löytyy katsottavaksi mukava kattaus Yle Live -otsakkeen alle taltioituja keikkoja…

Täältä löytyvät kaikki Yle Areenan musiikkiaiheiset tv-ohjelmat…

Eikä pidä unohtaa myöskään radio-ohjelmia! Ylen radiokanavien musiikkiohjelmia voi kuunnella Yle Areenassa täältä.

Pari laadukasta podcastia muun muassa minimalismista

Jos minulta kysytään, niin suuri osa podcasteista on ajanhukkaa. Joutavaa höpinää, jonka vähäisen asiasisällön mieluummin lukisi hyvin jäsenneltynä tekstinä, kuin kuuntelisi polveilevaa ja höttöistä joutokäyntiä jutun juonta odotellen.

Kahden podcastin kohdalla aikani ei mene hukkaan. Ensimmäinen on Joshua Fields Millburnin ja Ryan Nicodemusin The Minimalists Podcast. Sen jälkeen, kun he alkoivat videoida podcastinsa, olen seurannut sitä Youtuben kautta. He käsittelevät erilaisia minimalismiin ja hyvinvointiin liittyviä aiheita, ja vastaavat kuuntelijoiden kysymyksiin, usein varsin perusteellisesti.

Matt D’Avella on toinen, jonka podcastia ja muita videoita seuraan Youtubessa. Hän oli tekemässä edellä mainittujen Minimalistien elokuvaa, joka on katsottavissa esimerkiksi Netflixin kautta. Elokuvan nimi on yksinkertaisuudessaan Minimalism, ja suosittelen sitä lämpimästi. D’Avellan podcastin jaksossa Letting Go of Stuff on vieraana koomikko Todd Glass, johon elokuva oli tehnyt suuren vaikutuksen. Hän oli elokuvasta ja sen vaikutuksista elämäänsä ihastuttavan innoissaan.

Podcast-jaksojen lisäksi D’Avella tekee lyhyempiä, noin 5-10 minuutin mittaisia videoita, joista pidän erityisen paljon. Hänen videonsa ovat laadukkaita ja tiiviitä, kuten ammatikseen kuvaavalta voi odottaakin. Hän tekee myös videoita, joissa hän valottaa kuvausprosessiaan. Itse en kuvaa sen enempää valokuvia kuin videotakaan, mutta on ollut mielenkiintoista nähdä, millaista vaivannäköä vaatii saada aikaan niin vaivattoman kaunis video.

Tässä minua viime aikoina ilahduttaneita asioita. Toivottavasti niistä löytyy jotakin kiinnostavaa myös teille.

Se tärkein seuralainen

Olen ihmetellyt ihmisten älypuhelimen käytön logiikkaa. Syystä, jota en ymmärrä, älypuhelimen tarjoama seura on arvoasteikossa usein korkeammalla kuin ihminen, joka on läsnä ja paikalla, tässä ja nyt, kosketusetäisyydellä.

Otetaan kuvitteellinen tuokiokuva elämästä.

Vietät aikaa sinulle rakkaan ja tärkeän ihmisen kanssa. Hän voi olla pieni tai isompi lapsesi, joka haluaa kertoa sinulle huomioistaan ja ajatuksistaan. Hän voi olla elämänkumppanisi, ystäväsi tai vanhempasi, jonka kanssa vaihdat kuulumisia ja keskustelet elämänmenosta. Tilanne voi olla arkinen, tai ehkä olette varanneet aikaa ollaksenne toistenne seurassa jossakin erityisessä ympäristössä, viettämässä sitä kuuluisaa laatuaikaa.

Yhtäkkiä yhdessäolonne keskeyttää joku tuttavapiiriisi kuuluva ihminen, pudottaen eteesi valokuvan nauttimastaan ruoka-annoksesta. Hetken kuluttua toinen tuttusi työntää eteesi valokuvan lomamatkaltaan, ja odottaa sinun ihastelevan sitä. Joku puolituttu haluaa näyttää sinulle netissä näkemänsä kissavideon, neljäs heiluttaa nenäsi edessä hassua meemiä, viides tilittää, miten on nyt tukka huonosti, vaikkei oikeasti olekaan. Kuudes ilmoittaa juuri käyneensä lenkillä ja salilla, ja palkitsevansa itsensä nyt suklaalla.

Kuvittele itsesi päähenkilömme seuralaiseksi, joka katselee tätä jatkuvaa häirintää vierestä. Miltä tuntuu viettää aikaa ihmisen kanssa, joka hajottaa keskittymisensä jatkuvasti pois sinusta ja yhdessäolostanne? Miltä tuntuu olla ihmisen kanssa, joka on fyysisesti paikalla, muttei läsnä?

Moni meistä on ollut tuo seuralainen, mutta keskeytykset ovat tulleet älypuhelimen kautta. Moni meistä tietää, miltä tuntuu huomata, kun puhelimen äänimerkki saa keskustelukumppanimme ajatuksen harhailemaan niin, ettei hän enää kykene kuuntelemaan lausettamme loppuun. Hänelle on tärkeämpää saada tuijottaa älypuhelintaan hölmön näköisenä ja ”ihan vaan nopeesti” vastata johonkin ruudulle ilmestyneeseen keskeytykseen.

Tilanne on täysin järjetön. Älypuhelimen äänimerkki, jonka aiheuttaja voi olla miten yhdentekevä tahansa, riittää ohittamaan tärkeysjärjestyksessä läsnä olevan tärkeän ihmisen. Ajatelkaa, mihin on tultu: satunnainen piippaus on kiinnostavampi kuin läsnä oleva ihminen.

Minun järkeeni ei mahdu tämä älypuhelimen kautta paikalle tulevien ohituskaista. Jos loogisesti ajattelisi, niin eikö etusijalla tulisi olla tämän jo paikalla ja läsnä olevan ihmisen, jonka kanssa olemme tehneet päätöksen sillä hetkellä olla? Mikä tekee siitä älypuhelimen päässä olevasta henkilöstä tärkeämmän? Puhelimen merkkiääni? Mitä merkkiääntä tai vilkkuvaloa sen läsnä olevan ihmisen tulisi käyttää etusijalle päästäkseen?

On vielä eräs asia, jota en puhelimen käytössä ymmärrä. Ihmeellisen usein ihmiset vastaavat puhelimeen vihaisina, kun soittaja häiritsee heitä. Näissä tilanteissa soittaja saa usein kuulla, miksi hän on nyt häiriöksi, eikä hänen kanssaan ehditä puhua, vaikka puhutaan koko ajan.

Muutamia olennaisia asioita puhelimen käytöstä, älyllä tai ilman, on jäänyt ymmärtämättä.

Puhelimen saa äänettömälle. (Huikean hieno ominaisuus, suosittelen!) Sen saa jopa kokonaan kiinni.

Soittaja ei etukäteen tiedä, missä tilanteessa kulloinkin olet. Siksi onkin kätevää, että voit itse päättää vastaatko puhelimeen vai et. Puhelimeen ei ole mikään pakko vastata, vaikka juuri nyt satutkin olemaan puhelimen vieressä ja kuulet sen soivan.

Mihinkään puhelimen äänimerkkiin ei ole pakko juuri nyt tällä siunaaman sekunnilla reagoida.

Lopuksi vielä käytännön vinkki: kannattaa opetella, miten puhelimensa soittoäänen saa mykistettyä lyömättä luuria soittajan korvaan.

Näin sujui ilmastodieetti vuonna 2018

Olen nyt kahtena vuonna peräkkäin selvittänyt hiilijalanjälkeni Syken Ilmastodieetti.fi-laskuria käyttäen. (Laskurin laskentaperusteisiin voi tutustua täällä.) Tällä kertaa oli mahdollista vertailla kahden edellisen vuoden kulutustani ja sen jakautumista.

Syöttäessäni tietoja laskuriin kiinnostuin mahdollisuudesta korvata tarjottuja oletusarvoja tarkoilla tiedoilla. Kysyttäessä uusiutuvien energianlähteiden osuudesta kaukolämmöntuotannossa, käytin selvittämääni tarkkaa arvoa oletusarvon sijaan. Selvitin myös taloyhtiöni kaukolämmönkulutuksen, ja laskin siitä oman osuuteni. Liikenteen osuutta laskiessani huomasin tehneeni vuoden 2017 laskennassa virheen, kun vuoden 2018 tulos oli huomattavasti aiempaa tulosta pienempi. Laskentaperusteita tutkiessani selvisi, että minun olisi pitänyt valita kohta ’yhteiskäyttöauto’ taksimatkojen lisäksi myös muita henkilöautomatkoja merkitessäni, koska en itse omista autoa.

Saadakseni vertailukelpoisia tuloksia, minun tuli tehdä samat muutokset myös vuoden 2017 laskentaan. Korjatun laskennan jälkeen vuonna 2017 hiilijalanjälkeni oli 4282 kiloa. Kestävä taso olisi korkeintaan 2000 kiloa. Keskivertosuomalaisen hiilijalanjälki on noin 10 000 kiloa, ja tiesittekö, että hallituksen vuonna 2017 julkaistussa ilmastopolitiikan suunnitelmassa esitetään toimenpiteenä kansalaisten kannustamista tämän puolittamiseen? (Tieto löytyy sivulta 103.) Minulle asia selvisi sattumalta hakiessani tietoja tätä tekstiä varten, mutta en ole vielä ehtinyt lukea tuota ympäristöministeriön kiinnostavalta vaikuttavaa raporttia.

Vuoden 2018 hiilijalanjälkeni oli 3893 kiloa. Tulos herättää minussa kahtalaisia ajatuksia. Hyvä, että suunta on alaspäin. Se puolestaan harmittaa, että viime vuoteen sisältyi liian paljon virheostoksia. Jouduin myös yllättäen tekemään muutamia suurempia hankintoja, ja terveysharmien vuoksi kulutin ennätysmäärin rahaa palveluihin. Tästä kaikesta tarkemmin osioissa Asuminen ja energia sekä Kulutus.

Seuraavaksi tarkastelen hiilijalanjälkeäni osa-alueittain. Minua kiinnostaa vertailla omaa tulostani pidemmällä aikavälillä, mutta mainitsen myös keskivertosuomalaisen hiilijalanjäljen, koska joku saattaa sitä tietoa kaivata. Pohdin myös miten voisin tänä vuonna toimia hiilijalanjälkeni pienentämiseksi.

Liikenne

Liikenteen osuus hiilijalanjäljestäni oli 9 kiloa, keskivertosuomalaisen 2088 kiloa. Vuoden 2017 laskennassa tulokseni oli 48 kiloa. Onnistuin vähentämään taksi- ja henkilöautokyytien käyttöä edellisvuoteen verrattuna, ja bussimatkat jäivät kokonaan pois. Kaukojunaliikenteen osuus pysyi samana.

Mitä aion muuttaa vuonna 2019?

Pyrin välttämään autossa istumista, mutta helppoa se ei ole. Kaupungissa saatan tarvita autokyytiä asiointiin, ja kesällä käytän taksia päästäkseni haja-asutusalueella paikasta toiseen. Viime kesänä vaihdoin kaksi kertaa taksikyydin noin kymmenen kilometrin jalkapatikkaan, ja jos sää sallii, teen niin myös tänä kesänä. (Kävelin enemmän mukavuudenhalusta kuin ilmastosyistä. Lähes viisi tuntia kestäneen matkustamisen jälkeen ei huvittanut istua vielä taksiinkin. En pidä taksilla kulkemisesta, mutta joskus se on välttämätön paha.)

Jätteet

Tässä kohdassa mikään ei ole muuttunut. Kierrätän edelleen kaiken mahdollisen, ja tuotan tavallista vähemmän jätettä. Jätteiden osuus hiilijalanjäljestäni oli sama kuin vuonna 2017, 41 kiloa. Keskivertosuomalaisen hiilijalanjälki jätteiden osalta on 59 kiloa.

Mitä aion muuttaa vuonna 2019?

Kirjoitin viime vuonna vähentäväni jätteen määrää ja kirjoittavani aiheesta lisää. Tuli muuta mietittävää, ja kumpikin jäi puolitiehen. En lupaa tälle vuodelle muuta kuin kiinnittää edelleen huomiota jätteen määrään, ja pyrkiä vähentämään sitä, jos suinkin mahdollista. Jätteen tuottaminen on vahvasti kytköksissä ruokailutottumuksiin. Ruokahävikkini on nolla, mutta koska käytän pakattuja elintarvikkeita, jätettä tulee väistämättä.

Ruoka

Kirjoitin viime vuonna tämän kohdan ongelmallisuudesta. Laskuri palvelee huonosti pääasiassa kasvikunnan tuotteita syövää, joka syö vain muutamia kertoja vuodessa joitakin eläinkunnan tuotteita.

Käytin viime vuonna vain vähän eläinkunnan tuotteita, ja saadakseni mahdollisimman oikeansuuntaisen tuloksen, valitsin juuston ja kalan kohdalla ’vähän’, ja muissa kohdissa ’ei lainkaan’. Kulutin molempia huomattavasti vähemmän kuin laskurin ’vähän’ (tarkoittaa kalaa 300 grammaa ja juustoa 150 grammaa viikossa), joten etenkin juuston suuri hiilijalanjälki riittää enemmän kuin korvaamaan muiden laskennassa kysyttyjen tuotteiden hyvin pienen kulutukseni.

Ruoan osuus hiilijalanjäljestäni oli 573 kiloa, keskivertosuomalaisen 1707 kiloa. Vuoden 2017 laskennassa tulokseni oli 779 kiloa.

Mitä aion muuttaa vuonna 2019?

Vuodelle 2018 ajattelemani muutokset kaatuivat ennestään tuttuihin hankaluuksiini syömisen kanssa. Kun mikään ei maistu, on syötävä sitä mikä suinkin kiinnostaa. Viime vuonna ostoskoriini päätyi enemmän juustoa ja kalaa kuin moneen vuoteen, mutta muu eläinkunnan tuotteiden kulutukseni oli edellisvuotta vähäisempää.

Tälle vuodelle en lupaa muuta kuin pyrkiä pitämään itsestäni ja syömisistäni parempaa huolta. Pyrin vähentämään eläinkunnan tuotteiden kulutustani edelleen, mutta koska syöminen on minulle vaikeaa, en pidä viisaana rajoittaa vaihtoehtojani entisestään.

Asuminen ja energia

Asumisen osuus hiilijalanjäljestäni oli viime vuonna 1306 kiloa, keskivertosuomalaisen 3441 kiloa. Vuoden 2017 laskennassa tulokseni oli 1381 kiloa.

Laskurissa kysytään asumiseen liittyvistä kodin hankinnoista. Viime vuoden piti olla kulutuksen suhteen aivan tavallinen vuosi, mutta toisin kävi. Elämä oli pitkälle vuotta erilaisten kipujen, särkyjen ja jumien sävyttämää, mikä johti sängyn vaihtoon. (Valitettavasti ei ollut ensimmäinen eikä ilmeisesti myöskään viimeinen kerta.) Muissa osioissa kulutukseni pieneni selvästi tai jopa nollautui, mutta osion ’huonekalut ja matot’ arvo kasvoi.

Vuoden aikana vähensin pyykinpesua ja suosin matalampia pesulämpötiloja, sekä nostin jääkaapin lämpötilaa. Nämä toimet laskivat sähkönkulutukseni 568 kWh:sta 468 kilowattituntiin.

Pyrin myös vähentämään kaikenlaista vedenkulutusta, vaikkei laskuri sitä huomioikaan. Pyykinpesun vähentäminen ja vakiovirtausventtiilien asentaminen hanoihin vähensivät kylmän veden kulutustani 3,56 kuutiota (3560 litraa) ja lämmintä vettä kului 2,49 kuutiota (2490 litraa) vähemmän kuin vuonna 2017. (45 päivän osalta jouduin käyttämään keskiarvoa, koska taloyhtiössäni vesimittarit luetaan miten sattuu, eikä koko vuoden tietoja ole vielä saatavilla.) Rahallisesti tämä tarkoittaa noin 48 euron säästöä vuodessa.

Mitä aion muuttaa vuonna 2019?

Jatkan hyväksi havaitulla linjalla. Pyrin myös pitämään kodin hankintoihin liittyvän kulutukseni vähäisenä.

Kulutus

Kulutuksen osuus hiilijalanjäljestäni oli viime vuonna 1964 kiloa, keskivertosuomalaisen 2533 kiloa. Vuoden 2017 laskennassa tulokseni oli 2033 kiloa.

Vuoden aikana pyrin kiinnittämään huomiota niin moniin asioihin, että olisi ollut viisasta tarkastella tilannetta esimerkiksi neljännesvuosittain tai vaikka joka kuun lopussa. Elämä jatkoi kulkuaan teemavuoden lisäksi myös muilta osin, ja toi eteen kaikenlaista muutakin mietittävää kuin hiilijalanjäljen. Oli väistämätöntä, että ote jossakin kohtaa höltyisi ja muisti alkaisi pätkiä, ja se näkyy parhaiten tässä osiossa.

Lehdet, kirjat ja paperi. Tarkoitus oli pyrkiä tietoisesti vähentämään näiden kulutusta. Miten kauan sitä mahtoi kestää, kun lopputuloksena käytin erilaisiin paperituotteisiin saman verran rahaa (ja vielä kahdeksan euroa päälle) kuin vuonna 2017… Osasin aavistaa tämän kategorian hankalaksi vähentää, mutta taisi tässä tapahtua myös selkeä nukahdus.

Vaatekulut vähenivät alle puoleen, mutta kenkäkulut kolminkertaistuivat vuoteen 2017 verrattuna. Elektroniikkakuluja tuli tabletin uusimisesta, kun en voinut kesäreissulla enää luottaa siihen, että saisin näytetyksi junassa lippuni. (Myöhemmin reistailun syyksi paljastui helle. Onneksi tämän virheostoksen ansiosta eräs ikäihminen oppi tabletin käytön ja sai siitä apua arkeensa. Laite toimii ongelmitta – ainakin seuraavaan hellejaksoon asti.) Sain myös tarpeekseni älypuhelimen olemattomasta akunkestosta, temppuilusta, liian suuresta koosta ja tarpeettomuudesta, ja vaihdoin yksinkertaiseen näppäinpuhelimeen. Toivottavasti mikään ei pakota minua enää älypuhelimen käyttäjäksi, vaan asiat saa myös tulevaisuudessa hoidetuksi muilla tavoilla.

Osio ’muut tavarat ja palvelut’ räjähti käsiin terveysmenojen vuoksi. Työllistin hierojaa, osteopaattia ja kalevalaista jäsenkorjaajaa niin paljon, että palveluihin käyttämäni summa kymmenkertaistui edellisvuodesta. Jouduin myös uusimaan silmälasit.

Tein myös tuskastuttavan paljon virheostoksia. Pääasiassa kyse oli kosmetiikasta ja kotona käytettävistä pesuaineista, joita nenäni tai ihoni ei kestänyt. Olen jo pitkään parhaani mukaan välttänyt hajusteita, mutta viime vuoden aikana kävi selväksi, että minun on pyrittävä nollatoleranssiin. Saan oireita tuotteista, joita vielä muutama vuosi sitten käytin ongelmitta. Tuotteiden koostumusta on saatettu muuttaa, mutta olen myös selvästi aiempaa herkempi tuoksuille.

Osa tuotteista myös osoittautui toimimattomiksi. Tällaisia olivat esimerkiksi deodorantti, joka muuttui iholla tuoksultaan vastenmieliseksi, sekä toinen mokoma, joka pilasi paidan kainalot pysyvästi ja rikkoi ihon. Kaiken kruununa mainittakoon aurinkovoide, jota ei meinannut saada pestyksi pois millään, ja joka sai kasvot hehkumaan vaalean siniviolettina. (Otan vastaan vinkkejä tuoksuttomasta ja helposti imeytyvästä aurinkovoiteesta kasvoille, joka myös peseytyisi pois normaalisti. Olen nyt kolmena kesänä peräkkäin ostanut kaksi toimimatonta aurinkovoidetta joka kesä, enkä haluaisi kokea enää neljättä tällaista kesää.)

Mitä aion muuttaa vuonna 2019?

Teen parhaani vähentääkseni terveyteen liittyvät menoni normaalitasolleen. Viime vuoden loppupuoli sujui jo hyvin. Pyrin välttymään virheostoksilta, ja kosmetiikan osalta laadin jo muistilistan tuotteista, jotka pitää kiertää kaukaa. Paperitavaran kulutusta yritän vähentää, mutta ahkera päiväkirjan kirjoittaminen ei helpota tilannetta. Välillä on myös suuri houkutus ostaa jokin kirja, jota ei kirjaston kautta saa. Ruudulta en edelleenkään suostu kirjoja lukemaan.

Lopuksi

Olen iloinen huomatessani, että onnistuin pientämään hiilijalanjälkeäni kaikilla osa-alueilla, lukuun ottamatta jätteiden osuutta, joka pysyi samana kuin vuonna 2017. Se ei edes voi pienentyä, koska laskurissa ei ole enää vähemmän kuluttavaa vaihtoehtoa. Lisäksi onnistuin vähentämään sekä sähkön- että vedenkulutustani. Tuntuiko vuosi siltä, että olisin joutunut pihistelemään tai koinko jääväni jostakin paitsi? Vastaus on yksiselitteisesti ei.

Aion jatkaa toimia hiilijalanjälkeni pienentämiseksi. Pääasiallinen vähentämisen kohde on kulutus, sillä monesta muusta kohdasta ei ole enää juuri vähennettävää. Viime vuodesta viisastuneena aion pohtia asioiden sujumista joka kuun lopussa, jotta tavoite pysyisi kaikilta osin paremmin mielessä. Näin mahdolliset korjausliikkeet on helpompi tehdä ajoissa. Blogiin teen kuitenkin vain tämän vuosikoosteen.

Vielä pari vinkkiä teille, jotka kiinnostuitte hiilijalanjälkenne laskemisesta.

Laskuri tarjoaa mahdollisuuden käyttää sähkön- ja kaukolämmön kulutuksen kohdalla oletusarvoa, mutta kannattaa selvittää oma toteutunut kulutus. Minun kohdallani sekä sähkön- että kaukolämmönkulutus oli vain noin kolmanneksen tarjotusta oletusarvosta. Laskennan lopputuloksen kannalta näin suurilla eroilla on jo huomattava merkitys.

Toinen vinkkini koskee omien kulutusmenojen seurantaa. Hiilijalanjäljen laskentaa helpottaa kummasti, kun menonsa kirjaa jo alun alkaen niitä kategorioita käyttäen, joita laskurissa kysytään. Minulla on tapana kirjata menoni Takuusäätiön Penno-palveluun, johon olen tehnyt omia kategorioita laskurin käyttämille nimikkeille. Näin ne on helppo siirtää suoraan laskuriin. Ainoastaan laskurin kohtaa ’muut tavarat ja palvelut’ en ole Pennossa käyttänyt sellaisenaan, koska haluan tietää menoni tarkemmin. Tähän kategoriaan kuuluvien nimikkeiden menot on lopuksi helppo laskea yhteen.

Millaisia ajatuksia oman hiilijalanjäljen laskenta teissä herättää?