Arjen luksusta

Koen usein pieniä, iloa tuottavia hetkiä, joita voisi kutsua arjen luksukseksi. Hetkestä tekee ylellisen sen poikkeavuus ja erityisyys tavalliseen arkeen verrattuna, kyse ei ole mistään suuresta ja ihmeellisestä.

Monenlaisista asioista voi tulla arjen luksusta. Iloa tuottavien asioiden tai kokemusten arvo nousee, kun ne osuvat kohdalle harvemmin. Aineellisten asioiden kohdalla luksuksen tuntu voi karista nopeasti, jos kokemus toistuu usein. Pieni määrä jotakin hyvää harvoin nautittuna voi tuntua ylelliseltä, mutta jos sitä alkaa nauttia päivittäin kuin leipää, sitä siitä tuleekin – arkista kuin leipä.

Luksusta ja ylellisyyttä sanan varsinaisessa merkityksessä en ole koskaan osannut arvostaa tai kaivata. Se on minulle yhdentekevää. Syynä voi olla kyvyttömyyteni ymmärtää statusta ja siihen liittyvää omistamista. Nautin omasta pienestä arjen luksuksestani, jonka arvo ei heilu siitä, minkä merkityksen muut sille antavat.

Minulle yksi suurimpia arjen ylellisyyksiä on syödä jonkun toisen laittamaa ruokaa. Sillä ei ole väliä, onko annos ravintolan keittiöstä, tavallista kotiruokaa, lämmitettyä purkkihernekeittoa tai kääreessä tarjoiltua pikaruokaa. Arvostan ja ajattelen lämmöllä ihmisiä, jotka huolehtivat toisten ihmisten nälän sammuttamisesta.

Satokausiajattelu tuottaa arjen luksusta. Ostan kasvihuoneessa viljeltyjä kasviksia vain talvikauden ulkopuolella ja marjoja kesäaikaan tuoreena torilta. Säiden lämmettyä on ollut ihanaa poimia ostoskoriin pitkästä aikaa kurkkuja, tomaatteja, yrttejä ja paprikoita. Leivän päälle höylätyt kurkkusiivut ilahduttavat joka aamu. Täyteläisten ja lämmittävien talviruokien jälkeen tuntuu ylelliseltä valmistaa värikäs, raikas ja maukas salaattiannos. Se on elämys kaikille aisteille.

Odotan kesäisen torin marjakattausta ja herneenpalkoja. Siinä jää jäätelö heittämällä kakkoseksi. (Ihmettelen talviaikaan kaupassa myytäviä, muovilta näyttäviä ja ties mistä tuotettuja mansikoita. Kuka niitä oikein ostaa?) Suomen kesä tarjoaa ihania herkkuja, jotka tuntuvat luksukselta, kun niitä saa tuoreena niin vähän aikaa.

Ylellisyydeltä tuntuvat ne hetket, kun olen onnistunut pukeutumaan ulos lähtiessäni niin täydellisen sopivasti, ettei ole liian kylmä tai kuuma, vaan mukavan lämmin olo. Tällainen onnen hetki on sen verran harvinainen, etten malttaisi tulla kävelyltä kotiin ollenkaan. Sama tunne on silloin, kun käyn kävelemässä sateen jälkeen. Ilma on niin raikasta, että se laittaa miettimään, miksi vietämme suurimman osan ajastamme sisätiloissa.

Arjen luksusta on löytää loppuunkuluneiden kenkien tilalle uudet, hyvin jalkaan istuvat kengät. Se onnen hehku ei katoa pitkään aikaan. Kun jalka on malliltaan kuin Aku Ankan räpylä, sopivien kenkien löytäminen on niin vaikeaa, etteivät hyvät kengät ole itsestäänselvyys. Ne ovat jokapäiväinen ilo.

Jokapäiväistä arjen luksusta on myös laadukas kuulakärkikynä. Kirjoitan paljon käsin, ja kun kymmeniä vuosia käytin suttaavia tai paperia raapivia kyniä, niin nautinto toimivasta kynästä ei niin vaan katoa.

Yksi parhaita arjen luksushetkiä on käydä saunassa. Nautinto on täydellinen, kun saunan jälkeen saa kömpiä puhtaisiin lakanoihin nukkumaan. Näihin ilon hetkiin en kyllästy koskaan.

Lena Nelskylä kirjoitti Ylen sivuilta löytyvän jutun suomalaisten arjen luksuksesta. Olen aivan samaa mieltä erään vastaajan kanssa siitä, että arjen ylellisyyttä on suomalainen yleinen kirjasto ja mahdollisuus varata aineistoa maksutta. Kirjastosta aion ammentaa arkeeni luksusta vielä tänään.

Mikä teille on arjen luksusta?

Hajanaisia ajatuksia ajasta

Aika on monin tavoin suhteellinen käsite. Kuulostaa mukavan täsmälliseltä, että vuorokaudessa on 24 tuntia aikaa. Nuo tunnit voivat päivän kulusta ja mielentilasta riippuen tuntua kovin eri mittaisilta. 

Kokemus ajan kulusta vaihtelee. Aivan kuin aika kuluisi eri tilanteissa eri tahtiin.

Odottavan minuutit ovat pitkiä. Aivan kuin jokainen minuutti venyisi äärimmilleen, katketakseen lopulta ja vaihtuakseen seuraavaan minuuttiin. Onnettomuuspaikalla apua odottavan minuutit tuntuvat tuskallisen pitkiltä. Apu saapuu paikalle nopeammin kuin miltä ajan kulku odottajasta tuntuu.

Vaikeasti masentuneen ja ahdistuneen ihmisen minuutit ovat lähes sietämättömän pitkiä. Aika etenee niin hitaasti, että vuorokausi tuntuu loputtomalta. Tulevaisuus lakkaa olemasta. On vain tuskallisen pitkä nykyhetki, kuin loputon musta aukko ilman ulospääsyä. Jokainen vastaavaa kokenut tietää millaiselta ihmiselämän halventamiselta tuntuu, kun tuollaisessa olotilassa apua pyytävälle tarjotaan vastaanottoaikaa viikkojen päähän.

Stressi puolestaan syö aikaa pois. Muutaman viikon ajan, ennen kuin jäin blogista lomalle tänä keväänä, tuntui siltä kuin olisi jatkuvasti ilta ja tiistai. Päivät ja viikot vain hävisivät jonnekin. Kun sain tekstin odottamaan seuraavan päivän julkaisua, huokaisin helpotuksesta ja ajattelin, että on kokonainen viikko aikaa kirjoittaa seuraava teksti. Ja huokaistuani olikin jo taas seuraava tiistai. 

Kun olin laittanut blogin lomalle, aika hidastui välittömästi. Päivät eivät enää vain hujahtaneet jonnekin, eikä enää ollut aina tiistai. Eräänä päivänä alkoi tuntua siltä, että olin ollut jo pitkään poissa. Kalenteria katsoessani hämmästyin, kun vasta viikko oli kulunut. Asia piti tarkistaa toisenkin kerran. Vain vähän aikaa aiemmin saman mittainen aika – viikko, seitsemän päivää, 168 tuntia – oli tuntunut kuluvan silmänräpäyksessä. Lepotauko sai ajan kulumaan taas tavallisempaan tahtiin.

Eräänä iltana kuuntelin Bachin soolosellosarjoja Yo-Yo Ma’n tulkintana. Hetki tuntui erilaiselta kuin muut hetket iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Mietin, miten vaikeaa on ymmärtää kuuntelevansa musiikkia, joka on sävelletty 300 vuotta sitten. Miten monet ihmiset erilaisissa ympäristöissä ovat kuunnelleet samoja teoksia kuin minä sinä iltana. 

Hetkessä oli ajattomuuden tunnelma. Huoneen hämärässä valossa olin vain minä ja tuo musiikki, koko muu maailma valotäpläni ulkopuolella lakkasi olemasta. Aika ei kulunut nopeasti eikä hitaasti, se tuntui pysähtyneen. Aivan kuin jokainen jousenveto olisi vienyt minua kohti toisenlaista aikaa ja paikkaa. Olotilani oli syvän levollinen. Leijuin irrallani tästä maailmasta vailla huolen häivää.

Tätä tekstiä kirjoittaessani mieleni on vaellellut monenlaisissa hetkissä ja ajanjaksoissa. Aurinko on laskenut ja tuuli tyyntynyt. Taivaanranta punertaa.

Tämä on ollut hyvää aikaa.

Ilahduttavia asioita: kevät on täällä

Kevätaikaan liittyy paljon ilahduttavia asioita. Toisaalta tunnen oloni haikeaksi. Päästän mielelläni irti talvesta, mutta kevät nostaa pintaan kaipauksen maaseutumaisempaan ympäristöön, pois kaupungin pölystä.

Näillä leveysasteilla on aivan mahdollista, että kevät kääntyy vielä takatalveksi. Juuri nyt otan kuitenkin ilon irti keväänmerkeistä.

Lokit. Näin vuoden ensimmäisen lokin niin aikaisin, etten ollut uskoa silmiäni. Havainto jäi kirjoittamatta ylös, mutta arvioni mukaan se oli jo helmikuussa. Seuraavaa havaintoa sainkin odottaa useita viikkoja. Tiaisten kevätlaulut ja lokkien saapuminen ovat minulle ensimmäisiä merkkejä kevään lähestymisestä.

Näin keskeisellä kaupunkialueella näkyy talven aikana lähinnä variksia, harakoita, naakkoja ja kesykyyhkyjä, joten lokkien ilmestyminen ilmatilaan on ilahduttava näky. Auringon valo heijastuu lokin valkoisesta höyhenpuvusta niin kauniisti, että etenkin ensimmäisiä kertoja talven jälkeen nähtynä tuo kauneus vangitsee katseeni. Eikä Suomen kesä niin pitkä ole, että ehtisin tuohon näkyyn kyllästyä.

Lokkien lentoa on ilo katsella. Se on niin kevyttä ja vaivatonta. Katselin eräänä tuulisena päivänä lokkien liitelyä taivaalla. Miten rauhallisesti, aivan kuin nautiskellen, ne antoivat ilmavirran kannatella itseään. Siinä ihaillessani lokkien taitavaa lentoa avaralla taivaalla, tunsin miten oma mieleni avartui. Olin huoleton ja vapaa.

Hyönteiset. Muutama päivä sitten katseeni kiinnittyi ikkunani takana lentäneeseen pieneen punaiseen palloon. Se oli tämän kevään ensimmäinen leppäkerttuhavaintoni. Pian tuo viehättävä otus käveli pitkin ikkunalasini pintaa. Toivon, ettei se lajitovereineen eksyisi lasien väliin. Edellisessä kodissani oli keväisin leppäkerttuja ikkunoiden välissä, joskus sisälläkin. Oli kova työ varjella niiden henkeä kissojen innostukselta.

Muut hyönteishavainnot ovat vielä vähissä. No, kaksi kärpästä olen nähnyt. Kevään ensimmäistä perhosta saanen odottaa vielä hyvän aikaa.

Viikon luontoääni. Yksi keväänmerkeistä on, kun Radio Suomen Viikon luontoääni palaa talvitauolta. Tämän kevään ensimmäinen luontoääni oli kolmas maaliskuuta esitelty sinitiainen. Nautin kuunnella lintujen ääniä ja kertomuksia niiden elämästä. Erityisen tärkeää se on minulle siksi, etten arkisessa elinympäristössäni näe tai kuule kovin monia eri lintulajeja.

Nenäkannu ja suolavesitipat. Kevät on pienestä lapsesta asti tarkoittanut minulle allergiakauden alkua, joka kestää koko kesän. Vanhemmiten oireet ovat onneksi helpottaneet ja ne pysyvät kurissa entistä vähäisemmällä lääkityksellä. Pitkään käytössäni olivat yhtaikaa sekä allergiatabletit, nenäsuihke että silmätipat, eikä näidenkään teho aina riittänyt. Nyt jo monena vuonna satunnaisesti ilmeneviin silmäoireisiini ovat riittäneet apteekin suolavesitipat ja nenäsuihkeenkin olen voinut vaihtaa puolta miedompaan versioon.

Tälle keväälle on ennustettu niin runsasta koivun kukintaa, että se voi aiheuttaa oireita myös muille kuin allergikoille. Nenäoireiden helpottamiseksi kannattaa kokeilla nenän huuhtelua miedolla suolavedellä nenäkannun avulla. Voi kuulostaa epämiellyttävältä, mutta kun tekniikan oppii, toimitus ei ole mielestäni sen ikävämpää kuin niistäminen.

Nenäkannu auttaa mukavasti tukkoiseen ja kutiavaan nenään. Suosin nenäkannua myös siksi, että nenäsuihke kuivattaa nenän limakalvoja ja saa ne helposti verestämään. Nenäkannun käyttö ei aiheuta sivuoireita. Samasta syystä suosin lääkkeellisten silmätippojen sijaan suolavesitippoja: ne eivät kirvele silmiä, toisin kuin monet silmätipat. Nenäkannusta on iloa myös flunssan iskiessä.

Kevyet kengät. Muistan lapsuudesta, miten paljon odotin keväällä lumien sulamista. Poljimme pihan jääkantta rikki, jotta se sulaisi nopeammin ja asfaltti tulisi näkyviin. Voi sitä riemua, kun kuukausien talvikenkäkauden jälkeen vihdoin sai laittaa lenkkitossut jalkaan! Ne olivat niin kevyet.

Tuo ilo ei ole vuosien vieriessä haihtunut minnekään. Joka kevät nautin ihan yhtä paljon lenkkitossujen ihanasta keveydestä.

Mikä teitä on tänä keväänä ilahduttanut?

Ajatuksia ilmastoahdistuksesta

Viime aikoina on ollut puhetta etenkin nuorten ilmastoahdistuksesta. Siitä on tullut näkyvää sen jälkeen, kun nuoret ympäri maailmaa alkoivat Greta Thunbergin jalanjäljissä olla perjantaisin koululakossa osoittaakseen mieltä ilmastotekojen puolesta.

Ilmastoahdistukseen on monenlaisia ja toisiinsa kietoutuvia syitä.

Ahdistusta aiheuttavat epätietoisuus ja pelko tulevasta. Miten elämämme tulee muuttumaan? Millaisissa olosuhteissa joudumme elämään, entä tulevat sukupolvet? Miten ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan elintasoomme ja arkeemme? Millaisia elämänmuutoksia meiltä edellytetään? Mistä kaikesta joudumme luopumaan? Miten ilmastonmuutoksen vaikutukset muualla maailmassa tulevat heijastumaan meidän elämäämme?

Monia ahdistaa poliittisen päätöksenteon hitaus ja kunnianhimon puute, vaikka ilmastonmuutoksen vaikutukset tiedetään, ja niistä nähdään esimerkkejä uutisissa yhä useammin. Kansainvälisissä ilmastokokouksissa on tehty sitovia sopimuksia ilmastopäästöjen vähentämiseksi, mutta konkreettiset toimet etenevät hitaasti. Kaikkien tulisi kantaa kortensa kekoon, mutta sen sijaan valtiot vuorollaan toivovat lievennyksiä, myönnytyksiä ja omista näkökohdistaan edullisempia laskentatapoja. Kaiken huipuksi jo sovitut päästövähennykset eivät edes vielä riitä, vaan niitä tulisi entisestään kiristää.

Moni tuntee suuttumusta. Ilmastonmuutoksesta on tiedetty jo pitkään, miksei ole alettu toimia ajoissa? Jos toimet ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi olisi aloitettu jo kymmeniä vuosia sitten, nyt ei oltaisi tilanteessa, jossa vaaditaan suuren mittaluokan toimia ja nopeasti.

Ilmastoahdistusta aiheuttaa myös sanojen ja tekojen välinen ristiriitaisuus.

Lehdessä voi olla kirjoitus ilmastonmuutoksesta, sen seurauksista ja ilmastoteoista – mitä seuraa muutamaa sivua myöhemmin matkajuttu siitä, minne juuri nyt on suosittua lomalla lentää. Ekologisemmista kierrätysurheiluvaatteista kertovaa juttua seuraavat matkavinkit ulkomaisista vaelluslomakohteista tai joogaretriiteistä. Ja joka välissä pitäisi ostaa jotakin uutta ja päivittää koti tai vaatekaappi.

Sama ristiriita toistuu eri muodoissaan loputtomiin. Ensin käsitellään vakavaa, koko maapallon väestöä koskettavaa aihetta, jonka hidastamiseksi pitäisi toimia heti – ja hetken päästä palautetaan keskustelu takaisin ylikuormittavaan ja kohtuuttoman paljon päästöjä tuottavaan kulutuskulttuuriin.

Eräs toistuva ristiriitaisuuden muoto on puhetapa, jota voisi kutsua vaikka nimellä kyllämutta.

Kyllä, ilmastonmuutos on vakava uhka, ja meidän tulee toimia nopeasti sen hillitsemiseksi, mutta…

talouskasvu…
kansainvälinen kilpailukyky…
työllisyyskehitys…
katsotaan mitä muut tekevät…
pitkät siirtymäajat…

Sama kaava toistuu myös ihmisten arkipuheessa ja uutissivustojen kommenttipalstoilla.

Ja siis joo, olenhan mä ajatellu, että pitäis vähentää lentomatkailua/autoilua/lihansyöntiä/ruokahävikkiä, mutta… *selityksiä, selityksiä, selityksiä*

Ilmastotoimia pidetään tärkeinä, mutta niitä pitäisi tehdä jonkun muun jossain muualla. Mikään ei saa muuttua, mikään ei saa maksaa nykyistä enempää, eikä mitään saa rajoittaa. Ja sitä paitsi, jos väestönkasvu kehitysmaissa pysäytettäisiin, niin voitaisiin jatkaa ihan niin kuin tähänkin asti!

Usein ihmettelen, miten aikuinen ihminen voi niin helposti taantua rystyset valkoisena tikkaristaan kiinni pitäväksi lapseksi. Ei tarvitse kuin ottaa esiin ajatus kasvispainotteisesta ruokavaliosta. Eihän sillä nyt voi tulla toimeen, kyllä lihaa pitää olla! Suomalaiset söivät vuonna 2017 81 kiloa lihaa henkeä kohden. Elämäntapamme on monin tavoin helpompi ja kevyempi kuin vuonna 1970, jolloin lihaa kului henkeä kohden 50,1 kiloa. Lihakeskustelu näyttää välillä siltä kuin 2010-luvun ihminen ei kerta kaikkiaan selviäisi hengissä edes viikottaisesta kasvisruokapäivästä.

Ei ihme, että luonnon tilasta ja ilmastonmuutoksesta huolestuneita nuoria ahdistaa.

On suuri joukko aikuisia, jotka toimivat ilmastonmuutoksen hidastamisen puolesta tavalla tai toisella. Moni on tehnyt muutoksia omassa elämässään, osa toimii järjestöissä tai politiikassa, joko aktiivisesti tai taustatukena. Valitettavan kovaa kuuluu kuitenkin niiden aikuisten ääni, jotka odottavat jonkun muun ottavan vastuun ilmastonmuutoksen hidastamisesta.

Arvostan valtavan paljon nuorten aktivoitumista ilmastonmuutoksen hillitsemisen puolesta. Olen nähnyt puheenvuoroja, joissa tivataan millaisia ilmastotekoja nämä nuoret itse ovat tehneet. Haluaisin muistuttaa, että he ovat vielä koululaisia, alaikäisiä lapsia. On aikuisilta ihmisiltä äärimmäisen noloa vierittää oma vastuunsa lasten ja nuorten harteille.

Aikuisten on välittömästi ryhdyttävä toimiin ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Aikuisten on kannettava vastuu.

Ajatuksia yksityisautoilusta ja mukavuudenhalusta

Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen korkeintaan 1,5 asteeseen esiteolliseen aikaan verrattuna vaatii monenlaisia toimia. Yksi niistä on autoilun päästöjen vähentäminen.

Olen hämmentyneenä seurannut aiheesta käytyä keskustelua. Eniten on ihmetyttänyt oman auton välttämättömyyden korostaminen. Syrjäseuduilla ja joukkoliikenteen ulottumattomissa oma auto on käytännössä välttämätön, mutta kaupungeissa yksityisautoilu on usein jotakin muuta kuin välttämättömyys.

Katsotaan hetki ajassa taaksepäin, 1980- ja 1990-luvulle. Olin niihin aikoihin koululainen pienessä maaseutukaupungissa, jossa joukkoliikennettä ei käytännössä ollut. Silloin kaikenikäiset koululaiset kulkivat kouluun omin neuvoin. Pienimmät kävelivät, vähän kasvettuaan saivat alkaa kulkea pyörällä, mopoikään tultaessa osa alkoi kulkea mopolla. Ajokortin saatuaan osa sai välillä lainaksi perheen autoa, oma auto oli harvinainen poikkeus ja koski vain rikkaimpien perheiden lapsia.

Kaikenikäisten koululaisten (pienimpiä lukuun ottamatta) pääasiallinen kulkuneuvo oli polkupyörä. Kauempaa maaseutualueilta lapset kuljetettiin koulukyydillä. Omalla autolla lapsia kuljetettiin kouluun vain erityisissä poikkeustapauksissa. Myös harrastuksiin lapset kulkivat pääsääntöisesti itse. Perheessä oli tavallisesti enintään yksi auto, eikä autottomuus ollut mitenkään erikoista.

Nykypäivänä toisen asteen oppilaitosten pihat näyttävät kovin erilaisilta kuin minun nuoruudessani, oli joukkoliikennettä käytettävissä tai ei. Yhä useampi kulkee kouluun mopolla, skootterilla, mopoautolla tai autolla. Lasten kuljettaminen harrastuksiin on vanhemmille tavallinen tyytymättömyyden aihe. Monessa perheessä on kaksi autoa. (Täältä löytyy Tilastokeskuksen kuvaaja moottoriajoneuvokannan kehityksestä vuodesta 1980 eteenpäin.)

Liikenneviraston henkilöliikennetutkimuksesta vuodelta 2016 selviää, että kaikista kotimaan henkilöautomatkoista…

51 % oli korkeintaan seitsemän kilometrin mittaisia,
42 % oli korkeintaan 5 km,
28 % oli korkeintaan 3 km,
18 % oli korkeintaan 2 km, ja
8 % oli korkeintaan kilometrin mittaisia.

(Tieto löytyy sivulta 61, kuva 42. Kyse on kuljettajan matkojen pituuksista. Matkustajan matkojen pituudet ovat lähes samat.)

Motiva puolestaan kertoo verkkosivuillaan näin:

”Hyvistä lähi- ja etäpalveluista huolimatta on auton käyttö jatkuvasti lisääntynyt myös lyhyillä matkoilla. Puolet 1-3 kilometrin matkoista tehdään autolla ja alle kilometrinkin matkoista viidennes. Noin kolmannes kaikista matkoista on ostos- tai asiointimatkoja, kolmannes matkoista liittyy vapaa-aikaan.”

”Ostotottumukset saattavat turhaan lisätä myös kustannuksia. Suuren liikkeen tarjoama hintaetu häviää helposti kasvaviin liikkumiskustannuksiin, kun lasketetaan polttoainekulujen lisäksi myös muut auton käytön kustannukset. Autonkäytön kokonaiskustannukset ovat keskimäärin 0,4 €/km.”

Näiden tietojen valossa en kehtaisi pitää kovin suurta meteliä yksityisautoilun välttämättömyydestä, koska ”Suomessa on pitkät välimatkat”. Etenkään, kun yhä suurempi osa ihmisistä asuu kasvavilla kaupunkiseuduilla. Arjen liikkumistottumusten muutoksella yksityisautoilun päästöjä olisi mahdollista vähentää heti.

Suomalaisista on tullut mukavuudenhaluisia. Liikkumattomuuden terveyshaitoista puhutaan yhä enemmän. Olemme Pohjoismaiden lihavin kansa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan vuonna 2017 miehistä vähintään ylipainoisia oli 71,9 % ja lihavia 26,1 %. Naisista vähintään ylipainoisia oli 63,2 % ja lihavia oli 27,5 %. Suomalaisten miesten paino on noussut 1970-luvulta ja naisten 1980-luvulta lähtien.

Vetää hiljaiseksi ajatella, että sekä naisten että miesten kohdalla normaalipainoiset ovat vähemmistössä.

Varmasti moni muukin kuin minä muistaa, ettei siitä ole niin kovin kauan, kun kuljimme enemmän ja pidempiä matkoja omin lihasvoimin. Vaikka ennen ei aivan kaikki ollutkaan paremmin, niin tässä kohtaa olisi monestakin syystä hyvä palata ajassa taaksepäin.

Kun kulkisimme enemmän omin lihasvoimin, vähenisivät sekä ilmastohaitat että liikkumattomuudesta aiheutuvat haitat. Paino kääntyisi laskusuuntaan, kunto ja arjessa jaksaminen paranisi ja mieli virkistyisi.

Ja näin keväisin katupölyn haitat vähenisivät, kun autonrenkaita ei jauhettaisi mikrokumiksi nykyiseen tahtiin.

Mikä ihmeen laatuaika?

Minua ihmetyttää käsite ’laatuaika’. Se herättää monenlaisia kysymyksiä.

Mitä nykyisestä elämäntavastamme kertoo, että tarvitaan erillinen sana, ’laatuaika’, kuvaamaan hyvin vietettyä aikaa? Milloin elämä ja ajankäyttö muuttui niin, että tuli tarpeelliseksi erikseen korostaa, kun aikaa vietetään hyvin? Erillisen sanan tarve kertoo, että kyse on poikkeuksesta, harvinaisuudesta, jostakin erityisestä verrattuna muuhun aikaan.

Mitä on se kaikki muu, tämän erityisen ’laatuajan’ ulkopuolelle jäävä aika? Heikkolaatuista, vähäarvoisempaa aikaa? Hukkaan heitettyä aikaa?

Edellä kuvattu tapa katsoa aikaa on hiljaiseksi vetävän surullinen. Aivan kuin elämä olisi itsestäänselvyys ja aikaa olisi loputtomiin.

Elämässä on vain yhdenlaista aikaa, joka kuluu hetki hetkeltä kohti loppuaan. Kukaan meistä ei tiedä hetkiensä määrää. Sitäkään emme tiedä, miten monta hetkeä läheisillämme tässä elämässä on. Aika on arvokkainta mitä meillä on.

Oletteko tulleet ajatelleeksi, miten meidän ihmisten elämään ja valintoihin vaikuttaisi, jos todella ymmärtäisimme, miten nopeasti tämä kaikki on ohi? Elämä on pisimmilläänkin lyhyt. Miten vaikuttaisi, jos todella ymmärtäisimme, että emme välttämättä ole täällä enää ensi viikolla – tai edes huomenna?

Tulemme ikiaikaisten kysymysten äärelle, jotka ovat turboahdetussa kulutuskulttuurissamme ajankohtaisempia kuin koskaan.

Mitä on hyvä elämä? Mikä on elämässä tärkeää?

Nykyajalle tyypillistä on ajatus tehokkuudesta. Moni pyrkii sovittamaan aikatauluunsa mahdollisimman paljon, ahnehtien aikansa lopulta liian täyteen. Jos aikaa ei jää riittävään lepoon, läsnäoloon ja keskittymiseen, tehokkuuden sijaan toiminta on lähinnä hätäistä haromista joka suuntaan. Kun elämä on keskiöitynyt kiireen ympärille, vauhdin kiihdyttäminen ei auta ehtimään paremmin, vaan pahentaa tilannetta entisestään.

Jatkuvassa kiireessä eläminen aiheuttaa helposti putkinäön. Eteenpäin mennään pitkälti automaattiohjauksella. Tehtäviä poimitaan listalta totuttuun tapaan, ehtimättä ajatella kaiken mielekkyyttä tai merkityksellisyyttä. Kiireestä tulee tapa. Luonnonlaki, jota ei kyseenalaisteta. Vauhdissa jää miettimättä, mikä todella on tärkeää.

Mitkä ovat ne kaikkein tärkeimmät asiat, joihin panostaminen tuottaa parhaat tulokset? Mikä on aidosti merkityksellistä? Aikaa on rajallisesti. Kaikkea ei voi saada. Kaikki ei voi olla tärkeää tai lopulta mikään ei ole tärkeää.

Elämän ei tarvitse olla suurta ja näyttävää ilotulitusta ollakseen hyvää ja merkityksellistä. Kun on läsnä toisille ihmisille ja itselleen, ja kohdistaa huomionsa vain siihen mitä on tekemässä, elämä on ihmeellisen paljon parempaa. Pysähtyminen nostaa pienetkin asiat suureen arvoon.

Jokainen päivä on arvokas lahja. Kun aikansa käyttää hyvin ja viisaasti, voi niin nolon sanan kuin ’laatuaika’ jättää kokonaan pois sanavarastostaan.

Ajassamme olisi kysyntää luovuudesta

Elämme muutosten aikaa. Olemme murrosvaiheessa, jossa monenlaiset haasteet ovat vailla ratkaisuja. Luovuudelle ja uudenlaiselle ajattelulle olisi kysyntää.

Politiikan sivustakatsojana näyttää siltä, että tuoreet ajatukset ovat vähissä. Aivan kuin yritettäisiin lyödä ruuvia seinään vasaralla, kun se kerran on toiminut naulojenkin kanssa. Vähän enemmän voimaa vaan, niin kyllä se siitä.

Ilmastonmuutoksen hillitseminen vaatii monenlaisia toimia, jotta lämpeneminen saataisiin pysäytettyä korkeintaan 1,5 asteeseen. Ottaen huomioon, miten suuresta haasteesta on kysymys, keskustelu aiheesta on toistaiseksi ollut vaatimatonta ja ristiriitaista. Tuntuu siltä, että kokonaiskuvaa ei joko ymmärretä tai haluta nähdä. Ehkä eniten keskustelua on herättänyt sähköautoilu. Tai erimielisyys siitä, miten paljon metsiä voi kaataa, jotta hiilinielut säilyvät silti riittävän suurina.

Ilmastonmuutosta hillitsevistä toimista päättäminen ei välttämättä tuo lisää kavereita. Ylen uutisoiman selvityksen vastaajista 75 prosenttia näki ilmastonmuutoksen hillinnän tärkeänä tavoitteena, ja 65 prosenttia oli sitä mieltä, että Suomen on jatkettava päästöjen vähentämistä riippumatta siitä, mitä muut maat tekevät. Kuinka ollakaan, päästöjen verottaminen ja kiellot eivät kuitenkaan saaneet kyselyssä kannatusta.

Suomeksi sanottuna, ilmastonmuutosta pitäisi hillitä ja päästöjä vähentää, kunhan se ei maksa mitään eikä omaa elämäänsä tarvitse muuttaa. Suorastaan häikäisevää tämä sitoutumisen taso! (Pieni toivon kipinä on siinä, että kysely tehtiin ennen IPCC:n 1,5 asteen raportin julkaisua.)

Yhteiskuntaa ja taloutta haastaa myös väestön ikääntyminen. Mietin jokin aika sitten, kohtuullisen kiukkuisena, että miten on mahdollista, ettei väestön ikääntymiseen ole varauduttu ajoissa. On ollut täysin selvää, mitä sanapari ’suuret ikäluokat’ tulee ajan kuluessa tarkoittamaan. Nyt kun väestö ikääntyy ennätystahtia, ihmetellään, miten heidät hoidetaan.

Sitten näin Tilastokeskuksen 2002-2018 tekemät ennusteet alle 1-vuotiaiden, 15-64-vuotiaiden ja yli 65-vuotiaiden lukumäärästä vuoteen 2070 asti. Tuskin mikään kuvaaja koskaan ennen on vienyt huomiotani yhtä pitkäksi aikaa kuin tuo ennuste alle 1-vuotiaiden määrästä. Sitä katsoessa ymmärsin, ettei kukaan osannut ennustaa syntyvyyden laskevan näin paljon näin nopeasti.

Väestön ikääntymisen mukanaan tuomien taloudellisten ja käytännön haasteiden ratkaiseminen on visainen pähkinä purtavaksi.

Samalla alueellinen eriytyminen lisääntyy. Muuttoliike suuriin kaupunkeihin kiihtyy. Maaseudun ja pikkukaupunkien asukasmäärät pienenevät, ja palveluita lopetetaan tai siirretään suurempiin kaupunkeihin. Nettikaupan kasvu koettelee yrittäjiä kaikkialla, mutta eniten paikallisten yritysten lopettaminen koskettaa pienillä, väestöltään vanhenevilla paikkakunnilla.

Samaan aikaan, kun suurissa kaupungeissa asuntoja tarvitaan lisää ja asuminen kallistuu entisestään, maaseudulla ja pienemmillä paikkakunnilla taloja ja asuntoja jää tyhjilleen. Kasvukeskusten ulkopuolella asuntojen myyntiajat pitenevät, ja voi olla, ettei ostajaa löydy ollenkaan. Ihmiset joutuvat hankaliin tilanteisiin, jos olisi tarpeen muuttaa toiselle paikkakunnalle, mutta taloaan tai asuntoaan ei saa kaupaksi.

Myös työelämä on muutoksessa. Enää aikoihin ei ole ollut realistista haaveilla ammattiin valmistumisen jälkeen siirtymisestä vakituiseen työpaikkaan, josta tulee aikanaan jäämään eläkkeelle. Työurat ovat yhä sirpaleisempia, ja omaa osaamista on päivitettävä. Samalla teknologian kehitys ja digitalisaatio muuttavat työelämää. Osa työtehtävistä loppuu kokonaan ja uusia syntyy. Koulutusvaatimukset nousevat entisestään, kun monenlaiset tehtävät on mahdollista ulkoistaa teknologian hoidettavaksi.

Sitten on vielä muutama ihan pikkuinen uudistus. Jo kirosanaksi muodostunut sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus, sosiaaliturvauudistus, eläkeuudistus, koulutusuudistus on meneillään, työmarkkinoilla kuuluu olevan uudistamisen tarvetta… Onko mitään, mikä ei olisi vailla uudistusta?

Ratkaisuja kaipaisi myös yksinäisyyden lisääntyminen, yhteisöllisyyden väheneminen, köyhyyden lisääntyminen, yhteiskuntamme henkisen ilmapiirin yleinen negatiivisuus, lisääntyvä vastakkainasettelu…

Tämänhetkisessä mielentilassani uskon, että kaikkiin näihin haasteisiin on olemassa hyviä ratkaisuja. Tarvitsemme luovia ja avarakatseisia ihmisiä niitä löytämään. Olisi kysyntää viisaista ja oikeudenmukaisista ihmisistä, joilla on kykyä ymmärtää kokonaisuuksia. Toivoisin heiltä myös nöyryyttä ymmärtää oman osaamisensa rajat ja kuunnella niitä, jotka tietävät paremmin. Olivat he sitten asiantuntijoita tai ihmisiä, joita ratkaistava asia koskee.

Näin vaalien alla kannattaa pitää mielessä, että monimutkaisiin ongelmiin ei ole olemassa yksinkertaisia ratkaisuja. Sellaisia tarjoava joko yrittää harhauttaa tai ei ymmärrä mistä puhuu.

Tämä teksti poikkeaa aiemmin kirjoittamistani. Minun piti saada nämä jo pidempään mieltäni vaivanneet ajatukset pois rasittamasta, sillä ne olivat jo muodostuneet esteeksi kirjoittamiselleni. Kaikki tavanomaiset aiheeni tuntuivat yhdentekeviltä, kun pyöritin päässäni tätä kaikkea.

Olo tuntuu kummasti kevyemmältä. Ehkä kirjoittaminen tämän jälkeen sujuu taas tavalliseen tapaan.

Väliaika, kahvia ja pullaa

Nyt on kuulkaa laitettava lappu luukulle.

Tinnituksen paheneminen ja siihen liittyvät korvaongelmat ovat hiljalleen johtaneet yhä pahenevaan kierteeseen, joka alkaa ulottua jo kaikille elämänalueille. Kun ei saa nukuttua hyvin, on vaikea jaksaa huolehtia riittävästä ulkoilusta. Kun ei ole voimia, tulee syötyä tavalla, joka ei tue hyvinvointia.

Kun ei saa lepoa, virkistystä, ravinteita eikä energiaa, mieliala laskee. Näkökulma alkaa kapeutua putkinäöksi, ja putkesta näkyy vain huolestuttavia ja surullisia asioita. Silloin on vaikea kirjoittaa tekstiä, josta olisi lukijalle (tai kirjoittajallekaan) iloa tai hyötyä.

Olen seurannut keskustelua vanhustenhoidosta. (Onneksi keskustelu on vihdoinkin noussut ansaitsemiinsa mittasuhteisiin. Toivottavasti sitä seuraavat konkreettiset toimet asioiden nopeaksi parantamiseksi, sekä sanktiot laiminlyönneistä ja mahdollisista lain rikkomuksista. Johan vanhustenhoidon ongelmia hiljaa sivusta tarpeettoman pitkään katseltiinkin.)

Maanantaina ensimmäinen lukemani asia oli uutinen tutkimuksesta, jonka mukaan ”Nykyisellä vauhdilla hyönteiset katoavat maailmasta sadassa vuodessa”. Tuo oli sellainen ilmat pihalle lyövä uutinen, kuin piste iin päälle, viimeaikaisessa olotilassani. Tiedättekö sen tunnelman, kun ei tiedä huutaisiko suoraa huutoa vai lamaantuisiko hiljaiseksi? Tuli valittua jälkimmäinen. En halunnut huolestuttaa naapureita.

Surua aiheutti myös uutinen Matti Nykäsen kuolemasta. Miten monta kertaa olen – vielä aikuisenakin – tehnyt telemark-alastuloja, usein keittiössä, Nykäsen tyylikkäitä hyppyjä muistellen? Useammin kuin omia sukulaisiani olen miettinyt, mitä Matti Nykäselle kuuluu.

Tässä on vain osa viime aikoina mietteissäni olleista asioista, joista on seurannut tunne, ettei minulla ole kerrassaan mitään sanottavaa. Ei juuri nyt. Kaikki aiheet, joista olen ajatellut kirjoittaa, tuntuvat yhdentekeviltä sen rinnalla, mitä viime aikoina olemme saaneet lukea.

Tuntuu oikealta viettää hiljainen hetki.

Näissä tunnelmissa blogista on tullut stressitekijä, joka vie voimia itseni auttamiselta. On palattava perusasioiden äärelle, ja saatava tämä mustaksi muuttunut kierre katkaistua. Olisi ollut viisasta viheltää peli poikki jo aiemmin, mutta tunnollisena ihmisenä opettelen jälleen asioita huolella kantapään kautta.

Huumorintaju kannattelee. Kun korvissa soi ääni, joka television sairaalasarjoissa kuuluu potilaan sydämen pysähdyttyä, lienee viisasta pitää tauko.

Palaan, kun alkaa tuntua siltä, että minulla voisi jälleen olla jotakin annettavaa.

Ilahduttavia asioita: ruudulla ja kuulokkeissa

Jo viikkojen ajan tinnitukseni on vinkunut sellaisissa sfääreissä, että on ollut vaikea keskittyä. Tilanteen jatkuessa myös mielialani ja toimintakykyni on ollut laskusuunnassa. Tämä teksti on kolmas peräkkäin, joka on ollut jäädä kirjoittamatta, koska surullisessa olotilassa on vaikea kirjoittaa rakentavaa tekstiä. Ajatusteni kulku on ollut synkeää ja energiaa vievää, ja olen pyrkinyt välttämään levittämästä sitä ympärilleni.

Olen miettinyt blogin jättämistä hetkeksi sivuun, mutta se on minulle korkean kynnyksen takana. Tämän päivän tekstistä piti tulla ilmoitus aikalisästä, mutta kiitos Jari Sarasvuon, tästä tulikin jotakin muuta.

Ilahduttavat asiat, pääasiassa kuuloaistin kautta nautittuina, ovat olleet viime aikoina todella tarpeen. Ajattelin vinkata näistä ilontuojistani, ehkä niistä voisi löytyä iloa myös teille.

Yle Puhe + Yle Areena: Jari Sarasvuo

Rakastan Jari Sarasvuon radiomonologia! Rutiinit eivät ole ollenkaan minun juttuni, mutta yksi rutiini minulla on. Maanantai-iltaisin, viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa, kuuntelen Yle Areenasta Jari Sarasvuon ohjelman. Sängyssä, peittoni alle kaivautuneena, kuulokkeet korvilla maaten, pimeässä. Sillä tavalla voin keskittyä vain kuuntelemaan.

Nautin ohjelman tarjoamista erilaisista näkökulmista. Haluan haastaa ajatteluani, minkä vuoksi yleisestä kaanonista poikkeava toisinajattelu virkistää. Nautin kysymyksiä ja hetkittäistä hämmennystäkin herättävistä väitteistä, joiden tiedän tulevan ymmärrettävästi perustelluiksi. Ajatuskeloista, joiden kanssa olin yksin, kunnes mitä miellyttävin ääni sanoi ne ääneen radiossa.

Myös Sarasvuon huumorintaju ja tilannekomiikka osuu ja uppoaa minuun. Harvassa ovat ne maanantai-illat, etten olisi nauranut ääneen pimeässä. Välillä ohjelma lähtee lapasesta, eikä johdonmukaisuudesta näytä hetkeen olevan tietoakaan, mutta se sopii minulle mainiosti. Ymmärrän sen oikein hyvin, sillä itselleni käy niin jatkuvasti, kun alan kertoa jotakin jollekin. Mieleen juolahtaa kaikenlaista kiinnostavaa kesken kaiken.

Joka ainoa kerta ohjelma loppuu kesken. Jaksaisin kuunnella Jarin ajatuksenjuoksua hyvin, hyvin paljon pidempään. Kävisin välillä tekemässä eväät, ja jatkaisin taas kuuntelemista. Ohjelma kestää hyvin uusintakuuntelua, ja tarkoitukseni onkin alkaa käydä ohjelmia jossain vaiheessa uudelleen läpi.

Jari Sarasvuon radiomonologeja on Yle Areenassa vuodesta 2013 alkaen. Alkuun ohjelma oli tavallinen radio-ohjelma, mutta vuonna 2016 konsepti muuttui. Nykyään ohjelma kuullaan Yle Puheessa maanantaisin klo 13.02 tunnin mittaisena, mutta monologi jatkuu Areenan puolella, ja ohjelman voi kuunnella kokonaisuudessaan tallenteena Yle Areenasta, kun se sinne parin tunnin viiveellä tulee. Tähän mennessä pisin jakso on kestänyt tunnin ja 47 minuuttia.

Yle Areenan musiikkiohjelmat ja konsertit

Yle Areena on musiikinystävän aarreaitta. Katsottavaa ja kuunneltavaa on valtavasti, mutta mistä tulisi loputtomiin aikaa? On musiikkidokumentteja, konsertteja, klassista musiikkia, radion toimitettuja musiikkiohjelmia…

Viime aikoina olen katsonut esimerkiksi ohjelman, jossa muistellaan Buddy Hollya (Buddy Holly: Rave on), dokumentin J. Karjalaisesta (J. Karjalainen: Beibi ollaan ikuisii), konsertin, jossa elektronista musiikkia yhdistettiin klassiseen musiikkiin (Classical Trancelations in Concert) ja ohjelman Amy Winehousen Back to Black -albumin tekemisestä (Rockin klassikkolevyt: Amy Winehouse).

Tässä vielä muutamia muita kuunteluvinkkejä:

Täältä voi katsoa ja kuunnella Radion sinfoniaorkesterin konsertteja…

Täältä löytyy katsottavaksi mukava kattaus Yle Live -otsakkeen alle taltioituja keikkoja…

Täältä löytyvät kaikki Yle Areenan musiikkiaiheiset tv-ohjelmat…

Eikä pidä unohtaa myöskään radio-ohjelmia! Ylen radiokanavien musiikkiohjelmia voi kuunnella Yle Areenassa täältä.

Pari laadukasta podcastia muun muassa minimalismista

Jos minulta kysytään, niin suuri osa podcasteista on ajanhukkaa. Joutavaa höpinää, jonka vähäisen asiasisällön mieluummin lukisi hyvin jäsenneltynä tekstinä, kuin kuuntelisi polveilevaa ja höttöistä joutokäyntiä jutun juonta odotellen.

Kahden podcastin kohdalla aikani ei mene hukkaan. Ensimmäinen on Joshua Fields Millburnin ja Ryan Nicodemusin The Minimalists Podcast. Sen jälkeen, kun he alkoivat videoida podcastinsa, olen seurannut sitä Youtuben kautta. He käsittelevät erilaisia minimalismiin ja hyvinvointiin liittyviä aiheita, ja vastaavat kuuntelijoiden kysymyksiin, usein varsin perusteellisesti.

Matt D’Avella on toinen, jonka podcastia ja muita videoita seuraan Youtubessa. Hän oli tekemässä edellä mainittujen Minimalistien elokuvaa, joka on katsottavissa esimerkiksi Netflixin kautta. Elokuvan nimi on yksinkertaisuudessaan Minimalism, ja suosittelen sitä lämpimästi. D’Avellan podcastin jaksossa Letting Go of Stuff on vieraana koomikko Todd Glass, johon elokuva oli tehnyt suuren vaikutuksen. Hän oli elokuvasta ja sen vaikutuksista elämäänsä ihastuttavan innoissaan.

Podcast-jaksojen lisäksi D’Avella tekee lyhyempiä, noin 5-10 minuutin mittaisia videoita, joista pidän erityisen paljon. Hänen videonsa ovat laadukkaita ja tiiviitä, kuten ammatikseen kuvaavalta voi odottaakin. Hän tekee myös videoita, joissa hän valottaa kuvausprosessiaan. Itse en kuvaa sen enempää valokuvia kuin videotakaan, mutta on ollut mielenkiintoista nähdä, millaista vaivannäköä vaatii saada aikaan niin vaivattoman kaunis video.

Tässä minua viime aikoina ilahduttaneita asioita. Toivottavasti niistä löytyy jotakin kiinnostavaa myös teille.

Se tärkein seuralainen

Olen ihmetellyt ihmisten älypuhelimen käytön logiikkaa. Syystä, jota en ymmärrä, älypuhelimen tarjoama seura on arvoasteikossa usein korkeammalla kuin ihminen, joka on läsnä ja paikalla, tässä ja nyt, kosketusetäisyydellä.

Otetaan kuvitteellinen tuokiokuva elämästä.

Vietät aikaa sinulle rakkaan ja tärkeän ihmisen kanssa. Hän voi olla pieni tai isompi lapsesi, joka haluaa kertoa sinulle huomioistaan ja ajatuksistaan. Hän voi olla elämänkumppanisi, ystäväsi tai vanhempasi, jonka kanssa vaihdat kuulumisia ja keskustelet elämänmenosta. Tilanne voi olla arkinen, tai ehkä olette varanneet aikaa ollaksenne toistenne seurassa jossakin erityisessä ympäristössä, viettämässä sitä kuuluisaa laatuaikaa.

Yhtäkkiä yhdessäolonne keskeyttää joku tuttavapiiriisi kuuluva ihminen, pudottaen eteesi valokuvan nauttimastaan ruoka-annoksesta. Hetken kuluttua toinen tuttusi työntää eteesi valokuvan lomamatkaltaan, ja odottaa sinun ihastelevan sitä. Joku puolituttu haluaa näyttää sinulle netissä näkemänsä kissavideon, neljäs heiluttaa nenäsi edessä hassua meemiä, viides tilittää, miten on nyt tukka huonosti, vaikkei oikeasti olekaan. Kuudes ilmoittaa juuri käyneensä lenkillä ja salilla, ja palkitsevansa itsensä nyt suklaalla.

Kuvittele itsesi päähenkilömme seuralaiseksi, joka katselee tätä jatkuvaa häirintää vierestä. Miltä tuntuu viettää aikaa ihmisen kanssa, joka hajottaa keskittymisensä jatkuvasti pois sinusta ja yhdessäolostanne? Miltä tuntuu olla ihmisen kanssa, joka on fyysisesti paikalla, muttei läsnä?

Moni meistä on ollut tuo seuralainen, mutta keskeytykset ovat tulleet älypuhelimen kautta. Moni meistä tietää, miltä tuntuu huomata, kun puhelimen äänimerkki saa keskustelukumppanimme ajatuksen harhailemaan niin, ettei hän enää kykene kuuntelemaan lausettamme loppuun. Hänelle on tärkeämpää saada tuijottaa älypuhelintaan hölmön näköisenä ja ”ihan vaan nopeesti” vastata johonkin ruudulle ilmestyneeseen keskeytykseen.

Tilanne on täysin järjetön. Älypuhelimen äänimerkki, jonka aiheuttaja voi olla miten yhdentekevä tahansa, riittää ohittamaan tärkeysjärjestyksessä läsnä olevan tärkeän ihmisen. Ajatelkaa, mihin on tultu: satunnainen piippaus on kiinnostavampi kuin läsnä oleva ihminen.

Minun järkeeni ei mahdu tämä älypuhelimen kautta paikalle tulevien ohituskaista. Jos loogisesti ajattelisi, niin eikö etusijalla tulisi olla tämän jo paikalla ja läsnä olevan ihmisen, jonka kanssa olemme tehneet päätöksen sillä hetkellä olla? Mikä tekee siitä älypuhelimen päässä olevasta henkilöstä tärkeämmän? Puhelimen merkkiääni? Mitä merkkiääntä tai vilkkuvaloa sen läsnä olevan ihmisen tulisi käyttää etusijalle päästäkseen?

On vielä eräs asia, jota en puhelimen käytössä ymmärrä. Ihmeellisen usein ihmiset vastaavat puhelimeen vihaisina, kun soittaja häiritsee heitä. Näissä tilanteissa soittaja saa usein kuulla, miksi hän on nyt häiriöksi, eikä hänen kanssaan ehditä puhua, vaikka puhutaan koko ajan.

Muutamia olennaisia asioita puhelimen käytöstä, älyllä tai ilman, on jäänyt ymmärtämättä.

Puhelimen saa äänettömälle. (Huikean hieno ominaisuus, suosittelen!) Sen saa jopa kokonaan kiinni.

Soittaja ei etukäteen tiedä, missä tilanteessa kulloinkin olet. Siksi onkin kätevää, että voit itse päättää vastaatko puhelimeen vai et. Puhelimeen ei ole mikään pakko vastata, vaikka juuri nyt satutkin olemaan puhelimen vieressä ja kuulet sen soivan.

Mihinkään puhelimen äänimerkkiin ei ole pakko juuri nyt tällä siunaaman sekunnilla reagoida.

Lopuksi vielä käytännön vinkki: kannattaa opetella, miten puhelimensa soittoäänen saa mykistettyä lyömättä luuria soittajan korvaan.