Tavaran lumo

Vielä joitakin vuosia sitten asuin tarpeisiini nähden melko suuren tavaramäärän keskellä. Asuin silloisen kumppanini kanssa, mutta suurin osa tavarasta oli minun ostopäätösteni seurausta.

Niin paljon elämässäni on muuttunut, että kun nyt katson ajassa taaksepäin, en ymmärrä miten tulin hankkineeksi niin paljon tavaroita. Kaikkea mahdollista tuli hankittua liikaa. Mikä ihme tavaroissa lumosi? Mikä niissä niin paljon viehätti, että ne saivat ensin paikan ostoskorista ja lopulta kotoani? Mikä ostamisessa kiehtoi?

Muutettuani omaan kotiin olen joutunut hankkimaan kaikenlaisia tavaroita huonekaluista kuorimaveitseen. Se on ollut vaikeaa. Minkä tahansa tavararyhmän tuotevalikoimasta noin 99 prosenttia ei herätä minkäänlaista mielenkiintoa. Ei vaikka kuvittelisin olevani miljonääri ja voivani ostaa aivan mitä tahansa. Monta kertaa olen selannut nettikauppojen laajaa tarjontaa löytämättä yhtäkään tuotetta, jonka haluaisin hankkia.

Usein vika on tuotteen muotoilussa, laadussa ja viimeistään saatavuudessa. Netistä etsiessäni löydän monen mutkan kautta silloin tällöin kauniita ja hyvin muotoiltuja tuotteita, joita ei saa Suomesta. Näkemättä tilaaminen ei useimpien tuotteiden kohdalla ole järkevä vaihtoehto.

Kaipaan eleettömän yksinkertaisia, hyvin muotoiltuja, riittävän laadukkaita, toimivia tuotteita, joissa on vain se mitä tarvitsen eikä mitään liikaa.

Usein ongelmaksi muodostuu myös se, että tavarat eivät toimi pienessä kodissa. Joko tuotteet ovat liian suuria tai niitä ei ole esimerkiksi suunniteltu pinottaviksi. Haluan pieneen kotiini ehdottomasti keveitä ja siroja kalusteita sekä pinottavia tuoleja. Keittokomeron rajalliseen kaappitilaan puolestaan ei ole järkevää hankkia astioita, joita ei voi kunnolla pinota, kaapeissa on säilytettävä niin paljon muutakin.

Monien tavaroiden kohdalla on tehtävä kompromissi, kun omiin tarpeisiini toimivaa ja silmää miellyttävää ei tunnu olevan olemassakaan. Joskus nämä ominaisuudet eivät vaan kohtaa samassa tuotteessa. Toisaalta, tiedän heti mitä haluan, kun sopiva tuote tulee vastaan.

Viimeaikaisia kokemuksia vasten ihmettelen todella, miten edes onnistuin aikoinaan hankkimaan niin paljon tavaroita.

Olen tullut entistäkin kriittisemmäksi tavaroita hankkiessani, mutta se ei ole suurin syy ostovaikeuksiini. Tavarat eivät pääse lähellekään harkintavaihetta, ne karsiutuvat jo silloin kun puhutaan vasta siitä, näyttääkö joku tavara siltä, että haluaisin sen.

Vaikuttaa siltä, että entinen elämäntapani oli itseään ruokkiva kehä. Luin tarkkaan mainokset ja kuvastot, luin paljon sisustuslehtiä, kiertelin kaupoissa huvikseni tavaroita katselemassa. Ajattelin piristäväni itseäni tavaroita ostamalla, luulin kaipaavani vaihtelua ja valinnanvaraa. Annoin tavaralle suuren tilan elämästäni.

Suurin tavaran lumon sammuttanut asia lienee asennemuutos. Otan ilon elämääni muista asioista kuin tavaroista ja ostamisesta. Myös makuni tavaroiden suhteen on muuttunut yhä yksinkertaisemmaksi.

Ihan kiva ei vaan enää riitä.

Tavaramäärän rajoittamisesta

On erilaisia keinoja, joilla kotiin kertyvää tavaramäärää voi rajoittaa.

Moni laittaa tarpeetonta tavaraa kiertoon säännöllisesti esimerkiksi pitämällä kirpputoripöytää tai antamalla käytöstä poistuneita tavaroita ja vaatteita hyväntekeväisyyteen. Osa suitsii tavaroiden kertymistä yksi sisään, yksi ulos -säännön avulla.

Yksi hyvin käyttökelpoinen tapa tavaramäärän rajoittamiseksi on päättää, minkä verran tilaa kodistaan haluaa erilaisille tavaroille antaa. Tilasta on usein puutetta, olipa koti minkä kokoinen tahansa. Sen vuoksi on hyödyllistä kiinnittää huomiota käytettävissä olevaan tilaan ja miettiä, minkä verran ja minkälaisella tavaralla sitä haluaa täyttää.

Kodissani on joitakin tavaramäärää rajoittavia ratkaisuja, vaikkei tavaran kertyminen minulle enää ongelma olekaan.

Olennaisinta on, että kaikille tavaroille on oma paikkansa, josta en salli niiden levitä muualle asuntoon.

Vaatteiden, kenkien, asusteiden, laukkujen ja kodintekstiilien on sovittava mukavan väljästi vaatehuoneeseen niille varatuille paikoille. Ripustettaville vaatteille on vain vähän tilaa, mutta se riittää, koska vaateripustimia on vain sen verran, kuin vaatetangolle täytenä riittävällä väljyydellä sopii.

Vaatehuoneessa on paikkansa myös silityslaudalle ja -raudalle, pyykkitelineelle, likapyykille, puolipitoisille vaatteille, porrasjakkaralle ja ompelukoneelle. Lisäksi vaatehuoneen hyllyllä on pieni laatikko, joka kokoaa yhteen tavaroita, kuten aurinkolasit, laastareita, nenäliinoja ja kolikoita, joita saattaa kaivata mukaansa vielä viime hetkellä ennen ulos astumista.

Sekä vaatehuoneen hyllyillä että lattialla on tyhjää tilaa. Se helpottaa vaatteiden ja tavaroiden hakemista ja paikoilleen palauttamista. Tyhjää tilaa voi myös käyttää sellaisten tavaroiden säilyttämiseen, jotka tarvitsevat vain väliaikaisen säilytyspaikan. Juuri nyt vaatehuoneen lattialla on remontin jatkumista odottavia tarvikkeita ja maaleja, ja hyllyllä pois annettavia, sopimattomia vaatteita.

Sama ajatusmalli jatkuu myös muualla asunnossa. Keittokomerossa on oma tilansa astioille, ruoan valmistuksessa tarvittaville välineille, maljakoille, kynttilöille ja kynttilänjaloille, ns. lääkekaapin tavaroille, astiapyyhkeille, ruokatarvikkeille, siivousvälineille, tiskivadeille, wc-paperipaalille ja työkaluille. Myös erilaisille jätteille ja kierrätettäville materiaaleille (sekajäte, biojäte, paperi, kartonki, metalli, lasi, muovi) on omat astiansa tai tilansa.

Kiinteiden säilytystilojen lisäksi minulla on kaksi matalaa kaappia, joissa säilytän tavaroita, jotka eivät kuulu keittokomeroon, vaatehuoneeseen tai kylpyhuoneeseen. Kaapissa on omat laatikkonsa käsityötarvikkeille, erilaisille sähkötarvikkeille (laturit, johdot yms.) ja ns. toimistotarvikkeille. Oma paikkansa on myös kirjoilleni, kirjaston kirjoille, kirjastolle lahjoitettaville kirjoille ja säilytettäville asiapapereille.

Tiivistettynä: olen päättänyt, missä tiloissa säilytän mitäkin tavaroita. Jokaiselle tavaralajille on varattu oma paikkansa vaatehuoneen tai kaapin hyllyllä, oma sopivan kokoinen laatikkonsa tai tietty määrä vaateripustimia. Joka ainoalle tavaralle on oma paikkansa.

Olen myös päättänyt, että polkupyörää lukuun ottamatta kaikkien tavaroideni on sovittava sisälle asuntoon. Asunnolle kuuluu vinttivarasto, mutta sen säilytysolosuhteet ovat niin huonot, että en aio säilyttää siellä mitään. Onneksi siihen ei olisi tarvettakaan.

Arvostan huomattavasti enemmän tilaa kuin tavaraa. Pidän huolen siitä, että kaikkien tavaroiden ympärillä on riittävä väljyys, jotta tavarat ovat helposti saatavilla – tavarani ovat käyttöä, eivät varastointia varten.

Kun tavaroille on määritelty oma tilansa, jonka se saa kotoa viedä, on helppoa huomata, jos jokin tavaralaji tuntuu lisääntyvän kuin huomaamatta.

Tilanteeseen voi olla erilaisia syitä. Tavaroiden tarve ja käyttö on voinut muuttua elämäntilanteen muuttuessa, jolloin niiden vaatima tila on jäänyt liian pieneksi. Tila on myös voitu jo alun alkaen valita turhan optimistisesti, eikä se todellisuudessa riitäkään tarvittavan tavaramäärän säilyttämiseen.

Tai sitten tavaraa tulee otettua vastaan tai hankittua ihan itse enemmän kuin on tullut tiedostaneeksikaan. Se ei olisi vallan tavatonta.

Autoiluun tottumisesta kävellen kulkemiseen

Asuin lapsena pienessä kaupungissa, jossa ei ollut joukkoliikennettä. Jos halusin päästä jonnekin, kävelin tai pyöräilin sinne.

Muutin opiskelemaan suurempaan kaupunkiin, jossa oli melko toimiva joukkoliikenne. Busseja kulki kuitenkin sen verran harvoin, että bussia odotellessa olisi ehtinyt kävellä jo pitkän matkaa kohti määränpäätä, lyhyemmän matkan jo perille asti. En kokenut joukkoliikenteen käyttöä järkeväksi, vaan jatkoin kuten ennenkin: kuljin paikasta toiseen omin neuvoin.

Jätin ajokortin hankkimatta, sillä en kokenut tarvitsevani sitä. Voisinhan asua kävely- tai pyöräilyetäisyydellä itselleni tärkeistä kohteista tai joukkoliikennereitin varrella.

Nautin siitä, että sain kulkea oman aikatauluni mukaan. Nautin liikkumisesta. Kuljin kaupungin sisällä kaikkialle kävellen tai pyörällä, mikään matka ei tuntunut liian pitkältä.

Muuttaessani myöhemmin silloisen kumppanini kotikaupunkiin, kaikki muuttui. Olin suuremmassa, vieraassa kaupungissa, jossa oli toimiva joukkoliikenne. Kumppanillani oli auto. Alkuun pyöräilin jonkin verran, kävelin lyhyempiä matkoja, mutta yhä useammin totuin istumaan kumppanini autossa tai bussissa.

Aikaisemmin olin aina ottanut kaupungin haltuun kävelemällä ja pyöräilemällä. Sain käsityksen välimatkoista kulkemalla itse paikasta toiseen. Nyt istuin autossa.

Autolla kulkeminen hämärsi käsitystäni välimatkoista. Minulle autolla lähteminen loi mielikuvan, että matka on turhan pitkä muulla tavoin taitettavaksi – sillä tavallahan olin autoa tottunut käyttämään. Bussissa istuen välimatkat tuntuivat pitkiltä, koska paikasta toiseen pääsemiseen kului bussin kiertelevistä reiteistä ja pysähtelystä johtuen paljon aikaa.

Kun eron jälkeen minulla ei ollut enää autokyytiä käytössäni, näin tilaisuuden palata ajassa taaksepäin. Halusin palata takaisin elämäntapaan, jossa nuorena opiskelijana olin. Halusin takaisin tilanteeseen, jossa mikään matka kaupungin sisällä ei tuntunut liian pitkältä, kun en ollut vielä tottunut pääsemään kaikkialle helposti autolla.

Tällä hetkellä olen vielä totutteluvaiheessa. Hiljalleen välimatkat, jotka alkuun tuntuivat melko pitkiltä, alkavat tuntua tavallisilta, helposti jalan taitettavilta matkoilta. Olen ehtinyt jo käydä joissakin paikoissa, joihin ennen kuljimme aina autolla, huomatakseni, että ne ovat mukavan kävelymatkan päässä. Olen oppinut taas nauttimaan pitkistä kävelyistä. Kuntoni on nopeasti parantunut ja lisääntynyt liikkuminen näkyy myös ulkomuodossa.

Tuntuun matkan pituudesta vaikuttaa paljon, millaisessa ympäristössä matkan saa kulkea. Jos reitti on meluisa ja vilkkaasti liikennöity, matka tuntuu ikävämmältä ja sen vuoksi pidemmältä, kuin mukavammassa ympäristössä. Kaupungit olisivat viihtyisämpiä, jos niitä ei suunniteltaisi ensisijaisesti autoilijoita varten. Kun kaupunkialueella paikasta toiseen käveleminen tarkoittaa ajoittain moottoriteiden ylittämistä ja nelikaistaisten, vilkkaasti liikennöityjen teiden varrella kävelemistä, niin ei se erityisen mukavaa ole. Vielä kun erehtyy moiselle reitille tyynenä pakkaspäivänä ruuhka-aikaan, raikkaasta ilmasta voi vain haaveilla.

Tutun reitin kulkeminen auton sijaan kävellen tai pyöräillen tuottaa usein monenlaisia yllätyksiä. Hitaammin kulkiessaan ehtii huomata paljon enemmän kuin auton ikkunasta katsellessa. Joitakin kertoja olen yllättynyt, että katsos, tässähän onkin mäki! Autossa istuen käsitys pinnanmuodoista ei tule samalla tavalla selväksi, kuin jos reitin kulkee omin lihasvoimin.

Matkan taittamisessa kävellen on etunsa. Pidän siitä, että voin valita erilaisia reittejä mieleni mukaan. Voin kulkea suorinta tietä, kaupunkimaisemmalla alueella, valita luonnonläheisemmän ja hiljaisemman reitin, kiertää halutessani kauempaa, kulkea vasten aurinkoa tai varjon puolella, vaihtoehtoja on monia. Pääsen kulkemaan paikoissa, joihin ei autolla pääse.

Katsellessani, kun ihmiset kaivavat autojaan lumen alta, mietin usein, minkä mittaista matkaa he ovat lähdössä ajamaan. Moniko heistä olisi kävellen jo perillä, ennen kuin pääsevät autolla edes pihasta? Autolla liikkuminen kaupungissa on hidasta. Kävellen on mahdollista valita reittejä niin, ettei tarvitse välttämättä odottaa yksissäkään liikennevaloissa. Lisäksi erilaiset kävelykadut, puistot ja yksisuuntaiset kadut laittavat autoilijat kiertämään, kun kävelijä voi mennä suoraan.

Kun ilmat lämpenevät, ja vähemmillä vaatteilla tarkenee, tarkoitukseni on kokeilla, miten pieneltä saan tämän kaupungin tuntumaan. Miten kauan kestää kävellä eri paikkoihin, milloin tuntuu siltä, että kannattaa ottaa pyörä alle? Kaikki paikat, joihin minulla voisi olla asiaa, sijaitsevat korkeintaan kahdentoista kilometrin päässä.

Olen iloinen, ettei minulla ole enää autoon istumisen mahdollisuutta, (joukkoliikennettä en vieläkään näe kaupunkialueella itselleni järkevänä vaihtoehtona), vaan ”joudun” aina lähtemään liikkeelle kävellen tai pyörällä. Se ei tunnu vähääkään joutumiselta.

Se tuntuu vapaudelta.

Keskustelukulttuuri, sananvapaus ja käytöstavat

Olen jo pidemmän aikaa miettinyt suomalaista keskustelukulttuuria tai lähinnä sen puutetta. Näyttää olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa saada aikaan asiallista keskustelua.

Yhteiskunnallinen keskustelu tuntuu liikkuvan vuodesta toiseen samalla tasolla. Mitä vaikeampi ja monimutkaisempi aihe, sitä varmemmin keskustellaan siitä, pitäisikö aiheesta keskustella. Saako siitä keskustella? Miten siitä pitäisi keskustella? Itse aiheesta ei päästä keskustelemaan.

Tai päästään toki, jossain vaiheessa, mutta vain näennäisesti. Keskustelu on pintapuolista ja ympäripyöreää, politiikassa omia kannattajia kosiskelevaa. Television ja radion niin sanotut keskusteluohjelmat eivät juuri edistä keskustelua. ”Meillä on kiire seuraavaan aiheeseen” -”keskusteluissa” nostetaan aiheesta esiin musta ja valkoinen, harmaan sävyihin kun ei ole aikaa.

Minusta näyttää siltä, että tavalliset ihmiset odottavat yhä enemmän poliitikoilta ja yhteiskunnassa näkyvässä asemassa olevilta ihmisiltä keskustelua erilaisista ajankohtaisista aiheista. Todellista, rehellistä, asioihin paneutunutta, monipuolista keskustelua.

Politiikka on yhteisten asioiden ajamista. Kun asioista ei kunnolla keskustella, mutta karavaani kulkee ja päätöksiä tehdään, moni kokee jäävänsä ulkopuoliseksi. Päätäntävallan ja tavallisen kansalaisen välinen kuilu on leveä. Tunne siitä, ettei voi vaikuttaa mihinkään, ettei äänestämisellä ole mitään merkitystä, aiheuttaa huolta ja turhautumista.

Minun nähdäkseni ihmisten huoli ja turhautuminen näkyvät sosiaalisen median ”keskusteluissa” ja eri uutissivustojen kommenttipalstoilla. Kun ei koe tulevansa kuulluksi, pitää huutaa kovempaa. Käyttää kieltä, joka herättää enemmän huomiota. Ikävä kyllä toimintatapa ei edesauta keskustelun syntymistä.

Monet niin sanotut keskustelut eivät ole keskustelua vaan täysimittaista sanasotaa.

Ensin kaivaudutaan poteroihin.

Osapuolet heittelevät toisiaan mielipiteillään, jotka tietysti ovat niitä ainoita oikeita. Perusteluilla ei ole niin väliä. Ja mitä sitä nyt suotta kuuntelemaan, mitä toinen yrittää sanoa, saati että yritettäisiin ymmärtää toisen näkökantaa.

Oma totuus on usein lyöty lukkoon ikihyviksi. Kaikki omaa totuutta horjuttava tieto ohitetaan, torjutaan ja lopulta ammutaan viestintuojaa henkilökohtaisuuksilla, kun muitakaan argumentteja tai argumentointitaitoja ei ole. Joka tapauksessa tärkeämpää on saada vastapuoli huonoon valoon, suututettua, peloteltua ja vaiennettua, kuin puolustaa reilusti omia näkemyksiä.

Kun lähtökohtana on, että sinä olet joko minun puolellani tai minua vastaan, keskustelun käyminen on sekä hankalaa että hedelmätöntä.

Viime aikoina on puhuttu paljon sananvapaudesta ja vihapuheesta. Aivan liian vähän on puhuttu käytöstavoista.

Osalle ihmisistä sananvapaus tuntuu tarkoittavan lähinnä sitä, että on täysi oikeus sanoa mitä tahansa ja tietoisesti loukata toista ihmistä. Näkemys on muunnelma jo aiemmin vallalla olleesta käsityksestä, että suoraan puhuminen on aina hyväksyttävää, vaikka se tarkoittaisi alhaisimpienkin ajatustensa suodattamatonta sylkemistä päin toisen naamaa.

Toinen omituinen muunnelma teemasta on ajatus siitä, että julkisuuden henkilöille, tai vaikka julkista blogia kirjoittaville, saa sanoa mitä tahansa. Ihan on oma valinta olla julkisuudessa, itsehän on altistanut itsensä arvostelulle! Kasvattakoon paksumman nahan, arvostelua pitää vaan kestää! Ennen huudeltiin anonyymisti puskista, nykyään myös omalla nimellä ja kasvoilla.

Mihin unohtuivat hyvät käytöstavat? Mitä tapahtui kyvylle säädellä mitä suustaan, kasvotusten tai tekstin välityksellä, ulos päästää? Mihin unohtui harkintakyky sen suhteen, kannattaako kaikkea mielessä olevaa todella saattaa julki?

Mihin unohtui, että olemme kaikki ihmisiä? Meillä on takuulla enemmän yhteisiä kuin erottavia piirteitä. Toivomme elämältä hyvin samankaltaisia asioita kansalaisuudesta, rodusta, kulttuurista, sukupuolesta ja muista meidät näennäisesti toisistamme erottavista piirteistä riippumatta.

Toivon keskinäisen kunnioituksen paluuta. Sinnikkäämpää yritystä tulla toimeen keskenämme, erilaisista näkemyksistä huolimatta.

Malttia miettiä vielä hetken, ennen kuin tulee sanottua jotakin, mikä vain repii rikki eikä rakenna mitään.

”Mitä pitää ostaa, että saa tämän ilmaiseksi?”

Olin tavaratalon kassalla, jonottamassa maksamaan teeostostani, kun kuulin takaani myyjälle osoitetun kysymyksen:

”Mitä pitää ostaa, että saa tämän ilmaiseksi?”

Kaupoissa asioidessani olen yleensä omissa ajatuksissani, enkä kiinnitä huomiota muiden ihmisten tekemisiin, mutta tuo kysymys havahdutti minut ajatuksistani. Se oli niin hämmentävä, että tuntui kuin olisin päätynyt yllättäen yleisöksi keskelle omituista näytelmää.

Elämässä on hetkiä, jolloin tulee tavalla tai toisella niin yllätetyksi, että kasvoille nouseva ilme paljastaa enemmän kuin tahtoisi muille näyttää. Tuo hetki oli minulle sellainen. Hämmennykseni ei voinut olla näkymättä kasvoiltani, kun käännyin katsomaan kysymyksen esittäjää.

Hänellä oli kädessään pieni kosmetiikkapussukka, jonka kylkeä koristavan logon yhdistin mielessäni hajuvesiin.

Esitetäänköhän myyjille tällaisia kysymyksiä useinkin? Joka tapauksessa myyjä lähti selvittämään asiaa ja palvelemaan asiakasta. Saatuani ostokseni maksettua, olin edelleen niin hämilläni, että mietin hetken jäänkö seuraamaan näytelmän loppuun, vai poistunko paikalta. Valitsin jälkimmäisen.

Teepakettia reppuun laittaessani ehdin vielä kuulla vastauksen kysymykseen. Tuon mitättömän arvoisen kosmetiikkapussukan olisi saanut ilmaiseksi, kun olisi ostanut kolminumeroisen summan maksavan hajuveden.

Mahtoiko tulla kaupat, sitä en ollut enää kuulemassa.

Tapauksesta on kulunut jo viikkoja. Mietin hyvän aikaa kirjoittaisinko asiasta ollenkaan, sillä tälle kirjoitukselle ei ole löydettävissä punaista lankaa. En tiedä mitä ajatella.

Jäin miettimään, mitä tuo nainen mahtoi ajatella. Hänen olemuksensa herätti myös kysymyksiä hänen hyvinvoinnistaan.

Hämmennykseni osasyynä voi olla sekin, että olin tyystin unohtanut kylkiäisten olemassaolon. Tarjotaanko sellaisia vielä useinkin, muulloinkin kuin lehtitilausten yhteydessä?

Taisin sittenkin löytää sen punaisen langan, mikä minut sai aiheesta kirjoittamaan.

Olemme eläneet kulutuskulttuurissa jo hyvän aikaa, moni meistä ei muunlaista elämää muistakaan. Kuvittelin markkinoinnin lainalaisuuksien tulleen kaikille jo niin selviksi, eräänlaiseksi yleistiedoksi, ettei kukaan enää luulisi saavansa kylkiäisenä tarjottuja tavaroita ilmaiseksi.

Olin väärässä.

Kodin sisustaminen ilman televisiota – osa 2

Lähes neljä vuotta sitten kirjoitin, miten koko olohuoneen tunnelma muuttui, kun lopetin sisustamasta television ehdoilla. Muuttaessani omaan asuntoon, sain jälleen miettiä suhdettani televisioon.

Viime vuosina olin katsonut televisiosta pääasiassa vain suuria urheilutapahtumia ja Euroviisut. Muulloin laite oli ollut säilytyksessä vaatehuoneessa. Tähän ”sääntöön” oli kuitenkin yksi poikkeus. Kun elämä toi eteen raskaita tapahtumia, televisio toimi ikävien ajatusten haihduttajana.

Vielä parisuhteessa ollessani olin siinä ajatuksessa, että kun televisio rikkoutuu, sitä ei korvattaisi enää uudella. Oli siis loogista ajatella, että kun muutan asumaan itsekseni, en hanki televisiota.

Arvatkaapa, mikä oli ostoslistallani ensimmäisten joukossa, kun muutin asumaan yksin? Televisio.

Pitkän parisuhteen päättyminen ja muutto pois entisestä kodista olivat juuri niitä raskaita tapahtumia elämässä, joita olin tottunut lääkitsemään katsomalla televisiosta mitä tahansa kevyttä ja harmitonta ohjelmaa, jota katsoessa ei tarvitse ajatella yhtään mitään. Uusi elämäntilanne aiheutti hetkeksi pienen pakokauhun. Kaipasin televisiota täyttämään hiljaisuutta ja tuomaan seuraa yksinäisessä asunnossani.

Hankin siis television. Hain kanavat, järjestin suosikkini listaksi, ja kanavasurffailin lähinnä yhdentekevien ohjelmien perässä. Musiikkiohjelmia katsoessani huomasin, että laitteen äänenlaatu oli todella huono. Säädin ääniasetuksia ja kokeilin erilaisia vaihtoehtoja, mutta lopputulos ei siitä muuttunut. Ääni tuli kuin peltipurkista ja sattui korviin.

Onneksi televisio oli mahdollista palauttaa. Ajattelin vielä katsoa, löytäisinkö tilalle paremman laitteen. Enintään 22 tuumaisten televisioiden tarjonta oli hyvin vähäistä, sen suurempaa laitetta en halunnut.

Mainitsin myyjälle pettymyksestäni luonani käymässä olleen television äänenlaatuun. Hän totesi, että he saavat usein vastaavaa palautetta, ja lisäsi, että moni ostaakin televisiolle erilliset kaiuttimet. En kyennyt pitämään vain ajatuksena sitä, että miksi nykyään niin usein ”kehitys kehittyy” lähinnä taaksepäin.

Muistan, kun kuvaputkitelevisiomme hajosi ja jouduimme vaihtamaan taulutelevisioon. Uuden television kuvanlaatu oli entistä huonompi. Äänenlaatu oli yhtä hyvä, mutta nyt oli saatu sitten sekin heikennetyksi. On naurettavan huono vitsi, että laite, jonka ainoa tehtävä on lähettää katsojalle kuvaa ja ääntä, toimii heikommin kuin monenlaisiin tehtäviin pystyvä tietokone.

Tiesin, etten todellakaan hankkisi erillisiä kaiuttimia, edes yhtä, television lisäksi, joten en tiedä miksi kävelin myyjän perässä niitä katsomaan. Siinä kuunnellessani jotakin itselleni merkityksetöntä nuorisojumppaa laadukkaasta kaiuttimesta, korvilleni liian suurella äänenvoimakkuudella, ehdin hetken miettiä, mitä tästä kaikesta oikein ajattelisin.

Minä en suostuisi tähän. En hankkisi koko televisiota.

Onneksi oli kulunut jo sen verran aikaa, että olin ehtinyt hetken totutella yksinoloon. Kun tarkemmin ajattelin, niin liiallinen television katselu oli alkanut käydä jo hieman puuduttavaksi. Enää ei tuntunut niin pahalta ajatella kotia ilman television seuraa. Voisin kuunnella radiota tai katsoa jotakin netin kautta.

Kului vielä hetken aikaa, ennen kuin hiljaisuus lakkasi tarkoittamasta yksinäisyyttä, ja muuttui takaisin siksi mitä se nyt on – vain hiljaisuudeksi.

Pidän kodistani paljon enemmän ilman televisiota. Pienikin televisio vaikutti yllättävän paljon koko huoneen tilantuntuun. Musta laatikko erottui ikävästi vaaleasta ympäristöstään ja pisti esteetikon silmään.

Siinä missä hetken oli televisio, on nyt pieni ja kaunis radio. Välillä se saa seurakseen kukkia tai kynttilöitä. Muutamien tavaroiden ja tyhjän tilan kaunis ja kuulas kokonaisuus tuottaa minulle iloa joka päivä.

Elämäntapahtumat ja kulutus

Kirjoitin pari vuotta sitten tekstin Hoidatko pahaa oloa ostamalla. Viittasin siinä tutkimukseen, jossa todettiin surullisten ihmisten kuluttavan neutraalissa tunnetilassa olevia enemmän. Surulliset ihmiset olivat myös valmiita maksamaan tuotteesta enemmän.

Teksti tuli mieleeni, kun mietin omaa kulutuskäyttäytymistäni viimeaikaisten elämäntapahtumien yhteydessä.

Kulutukseni oli jo vuosia ollut ostamista tarpeeseen. Kävin kaupoissa vain silloin, kun tarvitsin jotakin, enkä tehnyt heräteostoksia. Olin hankkiutunut eroon niin suuresta määrästä tarpeetonta tavaraa, etten halunnut ostaa mitään turhaa. Olin lopettanut itseni palkitsemisen tai lohduttamisen tavaralla, en kaivannut sitä enää.

Kun selvisi, että edessä olisi muutto, aloin alustavasti etsiä sopivia kalusteita ja tavaroita uuteen kotiini. Halusin saada jotakin konkreettista tekemistä ja mietittävää. Varsinaisia hankintoja pääsin tekemään kuitenkin vasta kun selvisi, millaiseen asuntoon olin muuttamassa.

Jo vakiintunut suhteeni tavaraan ja ostamiseen häiriintyi hetkeksi. Toki tarvitsin kaikenlaista, mutta silti mietin tavaroiden hankkimista turhan paljon. Pesänrakennusvietti heräsi, minun alkoi tehdä mieli erilaisia tavaroita uuteen kotiini. Osasyynä ostomielitekojen heräämiselle saattoi olla myös aikoinaan tekemäni havainto, että kun tottuu tekemään usein ostoksia, se itsessään lisää ostamista. Kun puolestaan on pidempään ostamatta, ei tee mielikään ostaa mitään.

Olin välillä hämilläni ostomielitekojeni kanssa. Pääni sisällä kävi kuhina, kun järki ja tunne kävivät neuvottelua siitä, miten tulisi toimia. Toinen halusi ostaa jotakin, toinen ihmetteli mistä moinen mieliteko, eihän minulla ollut tapana ostaa jotakin, jos nyt vaan sattui tekemään mieli.

Onneksi järjen ääni voitti lähes aina. Tiesin, ettei tavaroiden ostaminen auttaisi pahaan olooni, minulla oli siitä jo riittävän paljon kokemusta. Sellaista tavaraa ei maailmassa olisi, joka kannattaisi ostaa avuksi tärkeän ihmissuhteen menettämiseen liittyvään suruuni. Yhden vakaasti ja pitkään harkitun ostoksen tein, jonka jälkikäteen ajatellen olisin voinut jättää tekemättäkin. En olisi tarvinnut uutta kynttilänjalkaa.

Minulle tuli yllätyksenä, miten paljon raskas elämäntilanne vaikeutti päätöksentekoa. Harkitsin erilaisten tavaroiden ostamista pitkään ja hartaasti, enkä silti missään vaiheessa löytänyt varmuutta siitä, teinkö oikean päätöksen. Epävarmuus ja jatkuva miettiminen, selvästi sillä hetkellä vajavaisella kapasiteetilla, oli niin raskasta, että jossain vaiheessa oli vain tehtävä päätös suuntaan tai toiseen.

Nyt kun vähän aikaa on kulunut, huomaan olleeni tavallista huolettomampi rahankäytössäni. Tavallisesti olisin harkinnut tarkemmin, minkä verran haluaisin mistäkin maksaa. Yhtäkään ostosta en kuitenkaan kadu. Neutraalimmassa olotilassa olisin todennäköisesti päätynyt kompromissiratkaisuihin, nyt hankin juuri sellaisia tavaroita joita ympärilleni halusin.

On ollut mielenkiintoista seurata mielenliikkeitään viime aikoina. Kaikkein tärkeimmiltä ovat tuntuneet hankinnat, jotka tuovat kodikkuutta, pehmeyttä ja lämpöä. Radio, villainen viltti, päiväpeite, tyynyt – ja se kynttilänjalka.

Nyt kun elämä on vähän tasaantunut, olen tyytyväinen, ettei ostaminen lähtenyt käsistä. Voi olla, että ilman tätä blogia ja kaikkia vuosien mittaan miettimiäni ja kirjoittamiani asioita näkisin nyt ympärilläni tavaroita, joiden ostamista katuisin.