Kaikki päättyy aikanaan

On tullut aika laittaa blogi määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Ilmaisu lienee sopiva, kun on päättämässä jotakin, mutta haluaa kuitenkin jättää takaoven hieman raolleen. Ehkä jonakin päivänä palaan takaisin, kuka tietää.

Koen antaneeni jotakuinkin kaiken, minkä tässä vaiheessa elämää koen riittävän merkitykselliseksi antaa. Toisaalta olisi paljonkin aiheita, joista voisin kirjoittaa, mutta ajattelen, että niistä kirjoitetaan tarpeeksi jo ilman minuakin. Maailma on täynnä informaatiohälyä, minkä vuoksi olen pyrkinyt siihen, etten hukkaisi lukijoideni aikaa kirjoittamalla tyhjänpäiväisyyksiä. Välillä olen onnistunut paremmin, välillä heikommin.

Olen kirjoittanut Minimalismin Iloa yli seitsemän vuoden ajan. Blogi on antanut minulle, ja saamani palautteen perusteella myös monille lukijoille, enemmän kuin olisin koskaan osannut odottaakaan.

Kiitos teille kaikille kommenteista, sähköposteista, kannustuksesta ja myötäelämisestä. Ajatustenne ja kokemustenne jakamisesta sekä kaikenlaisista vinkeistä. Lämmin kiitos kaikesta siitä lämmöstä, jota olen osakseni saanut.

Samalla tavalla kuin asukkaan poissa ollessa kotipihan nurmikot alkavat ajan mittaan kasvaa voikukkaa, tässä blogissakin tapahtuu rehevöitymistä. Ikävä kyllä ei yhtä kauniissa muodossa.

Siitä lähtien, kun minulle selvisi, että blogissani näkyy mainoksia (itse en niitä nähnyt, koska käytin mainostenesto-ohjelmaa), olen maksanut vuosimaksua pitääkseni blogini ulkoasun mainoksettomana. Blogi jää ainakin toistaiseksi luettavaksi, mutta en enää maksa mainoksettomuudesta. Muutos tulee voimaan jo muutaman päivän kuluessa, kun uusi maksukausi alkaisi. Minua sivustolle ilmaantuvat mainokset eivät hyödytä mitenkään. Ne ovat hinta siitä, että voin pitää blogiani maksutta WordPressin tarjoamalla alustalla.

Blogiin on jo tullut myös toinen muutos. Yli kaksi viikkoa vanhoja tekstejä ei voi enää kommentoida, jotta sattumalta blogiin löytävät lukijat eivät suotta odottaisi vastausta kommentteihinsa, joita en ole enää lukemassa.

Tunnen yhtä aikaa haikeutta ja helpotusta. Blogin kirjoittaminen on ollut minunlaiselleni ihmiselle kuin työ, joka on läsnä koko valveillaoloajan. Elämä alkaa helposti suodattua blogiin liittyvän ajatustyön läpi: voisiko tästä kirjoittaa blogiin, mistä näkökulmasta, olisiko se merkityksellistä minulle ja lukijoille. Ajatuksia ei saa suljettua, eikä niistä ole mahdollista ottaa lomaa.

Kun minulle nyt jää enemmän aikaa, aion viettää sen poissa ruutujen ääreltä. Rannoilla, metsissä, kallioilla. Kaupungin hyvin hoidetuilla kevyen liikenteen väylillä ja usein liiankin siisteiksi hoidetuissa puistoissa. Luonnon tarjoamia ilon aiheita ihastellen. Kirjoista ja musiikista nauttien. Rauhassa ja syvään hengittäen, katsellen pilvien liikettä ja taivaan lintuja.

Toivon teille kaikille hyvää elämää. Onnea ja iloa. Tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta. Voimia vaikeina hetkinä. Läsnäoloa elämän pienten, kauniiden hetkien huomaamiseen ja niistä nauttimiseen.

Kiitos.

Blogi jää kesälomalle – kirjavinkkien kera

Keväällä seitsemän vuotta täyttänyt Minimalismin Ilo jää totuttuun tapaan kesälomalle. Näyttää muodostuvan perinteeksi antaa samalla muutama kirjavinkki.

Anna Kontula: Eduskunta – ystäviä ja vihamiehiä

Kiinnostaisiko kurkistaa eduskunnan julkisivun taakse? Tutkijataustainen Kontula, kirjan kirjoitushetkellä Vasemmistoliiton toisen kauden kansanedustaja, nyt on menossa jo kolmas kausi, on havainnoimalla ja edustajakollegoitaan haastattelemalla selvittänyt, miten eduskunnan työympäristössä hallitaan sille tyypillistä jatkuvaa konfliktia. Miten toimii työkaveruus pahimpien kilpailijoiden kanssa?

Kontula kertoo kirjassaan kansanedustajan työstä ja siihen olennaisesti liittyvistä asioista, kuten valtapyrkimyksistä, nokkimisjärjestyksestä sekä verkostoitumisen ja yhteistyön välttämättömyydestä. Hän avaa myös syitä paljon puhutun ryhmäkurin taustalla. Kansanedustajan työ näyttäytyy liikkeessä olevana kaaoksena, joka vaatii kykyä jatkuvasti ylitäyden kalenterin hallintaan. Työn ja perheen yhteensovittaminen on hankalaa, ja perheeltä vaaditaan joustoa ja kärsivällisyyttä aikataulujen muuttuessa ja edustajan ollessa paljon poissa kotoa.

Kirja oli mielenkiintoinen kuvaus hyvin julkisesta työstä, jonka todellisesta luonteesta harvalla kuitenkaan on tietoa.

Johann Hari: Mielen yhteydet – masennuksen todelliset syyt

Luin kirjan englanniksi, ennen kuin minulle selvisi, että siitä on myös suomenkielinen käännös. Suomenkielinen nimi kadottaa tärkeän osan alkuperäisen nimen (Lost Connections – Uncovering the Real Causes of Depression – And the Unexpected Solutions) merkityksestä. Sanapari Lost Connections, kadonneet yhteydet, on aivan olennaisinta kirjan sisältöä.

Toimittaja Johann Hari haastatteli useamman vuoden aikana tutkijoita ympäri maailmaa etsien vastausta siihen, mitä masennuksen ja ahdistuneisuuden taustalla on, ja miksi ne ovat nykyään niin yleisiä. Hän sairastui masennukseen jo lapsena, eivätkä teini-ikäisestä asti käytössä olleet erilaiset masennuslääkkeet tuoneet toivottua tulosta. Aikuisena häntä alkoi kiinnostaa, mitä hänen masennuksensa syyksi kerrottu ’aivojen kemiallinen epätasapaino’ oikeastaan tarkoittaa. Asiaa selvittäessä kävi ilmi, että hänelle kerrotut selitykset olivat vailla todellisuuspohjaa.

Kirja oli yksi mielenkiintoisimmista ja vaikuttavimmista lukukokemuksista pitkään aikaan. Se löytää masennukselle ja ahdistuneisuudelle selityksen nykyisestä elämäntavastamme. Erilaiset luontaisesti ihmiselle tärkeät yhteydet ovat katkenneet, millä on vaikutuksensa ihmisten hyvinvointiin. Hari esittää yhdeksän syytä masennuksen taustalla ja seitsemän erilaista ratkaisua, joiden avulla masennuksesta voi toipua.

Ajattelen, että tässä on kirja, joka ihan jokaisen olisi hyvä lukea. Siitä riippumatta, onko kokenut masennusta tai ahdistuneisuutta, tai koskettaako aihe itseä edes välillisesti. Kirja on yhteiskunnallisesti merkityksellinen, ja laittaa miettimään nykyistä länsimaista elämäntapaamme ja sen mielekkyyttä.

Minna Canth: Ihmisen kuvia – novelleja

Kirjastosta tarttui pitkästä aikaa mukaan kaunokirjallisuutta, kun Minna Canth oli juhlavuotensa kunniaksi paljon esillä. Kirjallisuudentutkija Minna Maijala on toimittanut kokoelman Canthin tuntemattomampia novelleja, joiden keskeisinä teemoina ovat esimerkiksi kärsimys, mielen järkkyminen ja heikompien oikeudenmukainen kohtelu. Eräässä novellissa pohditaan onko yltäkylläinen elämä tie onneen.

Kirjan esipuheessa Maijala kertoo Canthin pyrkineen kertomuksillaan synnyttämään lukijoissa sokkivaikutuksen, jotta he alkaisivat vaatia yhteiskunnallista muutosta. Novellit kuvaavat tavallisten ihmisten arkea aikana, jolloin normeista poikkeaminen johti usein lääketieteelliseen diagnoosiin, kuten sen ajan muotidiagnooseihin melankolia, hysteria ja hermoheikkous.

Pidin kirjan paikoin vanhahtavasta kielestä ja sanastosta, jota ei onneksi ollut ajanmukaistettu. Canth kuvaa kirjassaan tarkkasilmäisesti yhteiskunnan heikompiosaisten ihmisten elämää, ja saa ainakin minut mietteliääksi. Paljon on tultu eteenpäin, mutta valmiita ei olla vieläkään.

Lucius Annaeus Seneca: Elämän lyhyydestä

Juhana Torkki on suomentanut roomalaisen Senecan (4 eKr.-65 jKr.) elämäntaidollisia tekstejä, jotka puhuttelevat ajattomuudellaan. Vai mitä sanotte seuraavista Senecan pohdintojen aiheista: Miten käyttää aika järkevästi? Miksi kiire on vahingollista? Miksi nautinnon tavoittelu ei johda onneen? Miksi hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita, ja mikä on paras tapa suhtautua epäonneen?

Sitä tuntee itsensä osaksi lukemattomien sukupolvien ketjua miettiessään, että samoja asioita täällä pohditaan edelleen, kuin jo niin pitkään ennen meidän aikaamme. Tämän kirjan äärellä pohdiskelee mielellään useammankin kerran.

Arun Gandhi: Vihan oppitunnit – isoisäni Mahatma Gandhin opetuksia

Myös tämän kirjan suomenkielinen nimi antaa kirjasta erilaisen kuvan kuin alkuperäinen nimi, The Gift of Anger – And Other Lessons from My Grandfather Mahatma Gandhi. (Vihan lahja ja muita isoisäni Mahatma Gandhin opetuksia.) Gandhin pojanpoika Arun pääsi 12-vuotiaana kahdeksi vuodeksi isoisänsä oppiin, ja kertoo kirjassa tämän antamista kymmenestä tärkeimmästä elämän oppitunnista. Arun on jatkanut isoisänsä jalanjäljissä työtä rauhan puolesta ja väkivallattomuuden filosofian levittämiseksi.

Tämä kirja oli nautinto lukea. Sen viisaus ja kauneus tekivät hyvää sielulle. Kirjoittaja kuvaa lämminhenkisesti kokemuksiaan isoisänsä kanssa ja tämän ohjauksessa. Hän kertoo opetuksista, joita sai esimerkiksi valehdeltuaan isoisälleen saadakseen jotakin tai peittääkseen virheensä. Kun Arun heitti kuluneen lyijykynänpätkänsä tienvarteen saadakseen tilalle uuden, isoisä laittoi hänet taskulampun kanssa etsimään sen, koska lyijykynää saattoi vielä jonkin aikaa käyttää. Kun lyijykynänpätkä oli löytynyt, isoisä sanoi Arunille sanat, joita jokaisen olisi hyvä pysähtyä miettimään:

”Sinun tulee tietää, että jopa vähäpätöisen lyijykynän valmistukseen on panostettu paljon aikaa, vaivaa ja rahaa. Heittämällä tavaraa menemään haaskataan maan luonnonvaroja ja väheksytään niiden ihmisten työtä, jotka ovat tehneet elämää helpottavat esineet.”

Kirja sisältää paljon muutakin kuin muistelmia ajasta arvostetun isoisän kanssa. Se käsittelee monia aiheita, kuten ilmastonmuutos, kulutuskulttuuri, materialismi, haaskaus, kierrätys, vanhemmuus, nöyryys, isänmaallisuus ja (rotu)syrjintä.

Tällaisten kirjojen parissa minä olen viime aikoina viihtynyt. Toivottavasti niistä löytyy myös teille kiinnostavaa luettavaa.

Kevyin askelin lähden nyt kesän viettoon. Blogissa on uutta luettavaa jälleen 4.9.

Mitä parhainta kesää teille kaikille! Toivottavasti jokainen saa nauttia itselleen mieluisasta säästä.

Hajanaisia ajatuksia ajasta

Aika on monin tavoin suhteellinen käsite. Kuulostaa mukavan täsmälliseltä, että vuorokaudessa on 24 tuntia aikaa. Nuo tunnit voivat päivän kulusta ja mielentilasta riippuen tuntua kovin eri mittaisilta. 

Kokemus ajan kulusta vaihtelee. Aivan kuin aika kuluisi eri tilanteissa eri tahtiin.

Odottavan minuutit ovat pitkiä. Aivan kuin jokainen minuutti venyisi äärimmilleen, katketakseen lopulta ja vaihtuakseen seuraavaan minuuttiin. Onnettomuuspaikalla apua odottavan minuutit tuntuvat tuskallisen pitkiltä. Apu saapuu paikalle nopeammin kuin miltä ajan kulku odottajasta tuntuu.

Vaikeasti masentuneen ja ahdistuneen ihmisen minuutit ovat lähes sietämättömän pitkiä. Aika etenee niin hitaasti, että vuorokausi tuntuu loputtomalta. Tulevaisuus lakkaa olemasta. On vain tuskallisen pitkä nykyhetki, kuin loputon musta aukko ilman ulospääsyä. Jokainen vastaavaa kokenut tietää millaiselta ihmiselämän halventamiselta tuntuu, kun tuollaisessa olotilassa apua pyytävälle tarjotaan vastaanottoaikaa viikkojen päähän.

Stressi puolestaan syö aikaa pois. Muutaman viikon ajan, ennen kuin jäin blogista lomalle tänä keväänä, tuntui siltä kuin olisi jatkuvasti ilta ja tiistai. Päivät ja viikot vain hävisivät jonnekin. Kun sain tekstin odottamaan seuraavan päivän julkaisua, huokaisin helpotuksesta ja ajattelin, että on kokonainen viikko aikaa kirjoittaa seuraava teksti. Ja huokaistuani olikin jo taas seuraava tiistai. 

Kun olin laittanut blogin lomalle, aika hidastui välittömästi. Päivät eivät enää vain hujahtaneet jonnekin, eikä enää ollut aina tiistai. Eräänä päivänä alkoi tuntua siltä, että olin ollut jo pitkään poissa. Kalenteria katsoessani hämmästyin, kun vasta viikko oli kulunut. Asia piti tarkistaa toisenkin kerran. Vain vähän aikaa aiemmin saman mittainen aika – viikko, seitsemän päivää, 168 tuntia – oli tuntunut kuluvan silmänräpäyksessä. Lepotauko sai ajan kulumaan taas tavallisempaan tahtiin.

Eräänä iltana kuuntelin Bachin soolosellosarjoja Yo-Yo Ma’n tulkintana. Hetki tuntui erilaiselta kuin muut hetket iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Mietin, miten vaikeaa on ymmärtää kuuntelevansa musiikkia, joka on sävelletty 300 vuotta sitten. Miten monet ihmiset erilaisissa ympäristöissä ovat kuunnelleet samoja teoksia kuin minä sinä iltana. 

Hetkessä oli ajattomuuden tunnelma. Huoneen hämärässä valossa olin vain minä ja tuo musiikki, koko muu maailma valotäpläni ulkopuolella lakkasi olemasta. Aika ei kulunut nopeasti eikä hitaasti, se tuntui pysähtyneen. Aivan kuin jokainen jousenveto olisi vienyt minua kohti toisenlaista aikaa ja paikkaa. Olotilani oli syvän levollinen. Leijuin irrallani tästä maailmasta vailla huolen häivää.

Tätä tekstiä kirjoittaessani mieleni on vaellellut monenlaisissa hetkissä ja ajanjaksoissa. Aurinko on laskenut ja tuuli tyyntynyt. Taivaanranta punertaa.

Tämä on ollut hyvää aikaa.

Väliaika, kahvia ja pullaa

Nyt on kuulkaa laitettava lappu luukulle.

Tinnituksen paheneminen ja siihen liittyvät korvaongelmat ovat hiljalleen johtaneet yhä pahenevaan kierteeseen, joka alkaa ulottua jo kaikille elämänalueille. Kun ei saa nukuttua hyvin, on vaikea jaksaa huolehtia riittävästä ulkoilusta. Kun ei ole voimia, tulee syötyä tavalla, joka ei tue hyvinvointia.

Kun ei saa lepoa, virkistystä, ravinteita eikä energiaa, mieliala laskee. Näkökulma alkaa kapeutua putkinäöksi, ja putkesta näkyy vain huolestuttavia ja surullisia asioita. Silloin on vaikea kirjoittaa tekstiä, josta olisi lukijalle (tai kirjoittajallekaan) iloa tai hyötyä.

Olen seurannut keskustelua vanhustenhoidosta. (Onneksi keskustelu on vihdoinkin noussut ansaitsemiinsa mittasuhteisiin. Toivottavasti sitä seuraavat konkreettiset toimet asioiden nopeaksi parantamiseksi, sekä sanktiot laiminlyönneistä ja mahdollisista lain rikkomuksista. Johan vanhustenhoidon ongelmia hiljaa sivusta tarpeettoman pitkään katseltiinkin.)

Maanantaina ensimmäinen lukemani asia oli uutinen tutkimuksesta, jonka mukaan ”Nykyisellä vauhdilla hyönteiset katoavat maailmasta sadassa vuodessa”. Tuo oli sellainen ilmat pihalle lyövä uutinen, kuin piste iin päälle, viimeaikaisessa olotilassani. Tiedättekö sen tunnelman, kun ei tiedä huutaisiko suoraa huutoa vai lamaantuisiko hiljaiseksi? Tuli valittua jälkimmäinen. En halunnut huolestuttaa naapureita.

Surua aiheutti myös uutinen Matti Nykäsen kuolemasta. Miten monta kertaa olen – vielä aikuisenakin – tehnyt telemark-alastuloja, usein keittiössä, Nykäsen tyylikkäitä hyppyjä muistellen? Useammin kuin omia sukulaisiani olen miettinyt, mitä Matti Nykäselle kuuluu.

Tässä on vain osa viime aikoina mietteissäni olleista asioista, joista on seurannut tunne, ettei minulla ole kerrassaan mitään sanottavaa. Ei juuri nyt. Kaikki aiheet, joista olen ajatellut kirjoittaa, tuntuvat yhdentekeviltä sen rinnalla, mitä viime aikoina olemme saaneet lukea.

Tuntuu oikealta viettää hiljainen hetki.

Näissä tunnelmissa blogista on tullut stressitekijä, joka vie voimia itseni auttamiselta. On palattava perusasioiden äärelle, ja saatava tämä mustaksi muuttunut kierre katkaistua. Olisi ollut viisasta viheltää peli poikki jo aiemmin, mutta tunnollisena ihmisenä opettelen jälleen asioita huolella kantapään kautta.

Huumorintaju kannattelee. Kun korvissa soi ääni, joka television sairaalasarjoissa kuuluu potilaan sydämen pysähdyttyä, lienee viisasta pitää tauko.

Palaan, kun alkaa tuntua siltä, että minulla voisi jälleen olla jotakin annettavaa.

Mitä parhainta vuotta 2019 meille kaikille!

Vietin oikein hyvän ja leppoisan joulun. Söin hyvin ja herkuttelin sopivasti. Tein yllättävän hankalaksi osoittautunutta palapeliä ja kuuntelin samalla radiota. Kävin kävelyllä talvisessa metsässä. Nautin talon ja kaupungin hiljaisuudesta ja rauhasta.

Joulu loppui liian nopeasti. Kun radionkuuntelijat iloitsivat joululaulujen radiosoiton loppumisesta, minä harasin vastaan. En olisi halunnut vielä luopua joulusta! Kaupassa ostoskoriini päätyi edelleen piparkakkuja, suklaata ja joulutorttuja. Huvituin ajatellessani, että enköhän saa joulun loppumaan sentään ennen toukokuuta, toisin kuin tämä Siskonpedin joulumies.

Minulla on siis edelleen piparintuoksuinen joulu, joten Ilmastodieetti-vuoden yhteenveto on luvassa vasta ensi viikolla. Hiilijalanjäljen selvittäminen Suomen ympäristökeskuksen Ilmastodieetti-laskurilla vaatii sen verran paljon tietojen keruuta, tarkistamista ja laskemista, että haluan varata sitä varten riittävästi aikaa.

Olen miettinyt, mitä toivoisin uudelta vuodelta. Aion edelleen pyrkiä kohti pienempää hiilijalanjälkeä. Haluan myös pitää itsestäni parempaa huolta. Viime vuonna mietin paljon ravitsemusta ja syömistä, ja pyrin syömään enemmän ja paremmin. Tämä työ jatkuu edelleen. Myös liikkumista haluan lisätä ja saada siitä säännöllisempää. Elämässäni tuntuu monen asian kohdalla toistuvan kausittaisuus, ja näin on myös liikkumisen kanssa.

Minulle yksi tämän vuoden suuria kysymyksiä on asuminen. Viime vuonna kaupungissa asuminen tuntui monta kertaa niin pahalta, että asialle on tehtävä jotakin. On muutettava joko asuntoa tai asennetta. Kaipaan kovasti entisille asuinseuduilleni, mutta muutto on monimutkainen asia. Paikallaan pysymistä puoltavat sosiaaliset, taloudelliset ja käytännölliset syyt.

Ilmastosyitäkin on. Kun Kuopiossa oli jo talvi, lunta ja pakkasta, kuulin sääkuulumisia läheltä entisiä kotikulmiani. Vettä sataa, seitsemän lämmintä. Plusasteita, vesisadetta. Viime aikaiset säätiedot ovat olleet sekä plusasteita että vesisadetta, höystettynä niin liukkailla teillä, että on pitänyt kävellä nurmikon reunoja pitkin. Nurmikon reunoja, joulukuussa. Aurinkoisena päivänä näytti kuulemma keväältä.

En ole valmis vaihtamaan neljästä vuodenajasta kolmeen. Haluan kunnon talvet, niin kauan kun niitä riittää. Haluan edelleen viettää talveni toppahousuvyöhykkeellä.

Muutin Kuopioon 18 vuotta sitten. Ensimmäinen talveni täällä on yhä tuoreessa muistissa. Eteläisemmän Suomen talviin tottuneelle uudet maisemani olivat kuin talven ihmemaa. Ensimmäistä kertaa talvi tuntui loppuvan kesken. Tuosta talvesta lähtien olen voinut talviajat huomattavasti aiempia vuosia paremmin. Nautin olostani, enkä enää odota mieli maassa kevään tuloa. Itseni tuntien arvelen, ettei pääni kestäisi paluuta lämpimien ja pitkälti mustien talvien pariin.

Onneksi ikkunastani aukeaa kirkas ja valkoinen talvimaisema. Lämpömittari näyttää kymmentä pakkasastetta. Puissa on lunta, aurinko on juuri laskenut. Hain viereeni kupin kahvia ja piparkakkuja. Tässä hetkessä kaikki on hyvin.

Olen joulun aikaan miettinyt teitä kaikkia viime vuoden aikana kommentin jättäneitä tai sähköpostia kirjoittaneita. Teitä, jotka olette kertoneet, mitä kirjoitukseni ovat teille merkinneet. Lämmin kiitos teille kaikille keskusteluun osallistumisesta, ajatustenne jakamisesta ja kannustuksesta kirjoittaa edelleen. Kiitos jokaiselle raapustuksiani lukeneelle.

Toivon teille kaikille mitä parhainta uutta vuotta 2019!

Levollista joulun aikaa!

Joulu on jo ovella ja vuoden vaihtuminen häämöttää. On aika laittaa blogi parin viikon joulutauolle.

Joulun ja uudenvuoden välinen aika merkitsee minulle rentoutumista ja rauhoittumista. Hiljentymistä sen äärelle, että jälleen yksi vuosi on kääntymässä kohti loppua ja uusi alkamassa. Elämän taitekohdissa on oma tunnelmansa. Ne muistuttavat uusien alkujen mahdollisuudesta.

Ajattelin tarjota teille vuoden päätteeksi kolme hyvinvointiin liittyvää radiovinkkiä. Ehkä ne voisivat olla avuksi tulevan vuoden hyvinvoinnin rakentamisessa?

Tiedeykkönen: Mistä aivot tykkää ja mistä ei?

Miten pitää aivot toimintakunnossa? Toimittaja Leena Mattila keskustelee aiheesta kasvatustieteen professori ja aivotutkija Minna Huotilaisen kanssa.

Ohjelmassa käsitellään muun muassa seuraavia aiheita: aivojen käyttämättömyyden vaikutukset, luovuus, tylsyys, sosiaalisen median vaikutus keskittymiseen, miten saada kadonnut keskittymiskyky takaisin, millaisia vaikutuksia tehtävästä toiseen hyppimisellä on, käsillä tekemisen ja käsin kirjoittamisen hyötyjä sekä istumisen ja liikkumisen vaikutuksia aivoille.

Tiedeykkönen: Palaudutko arjesta riittävästi? Miten palautumista voi edistää?

Miten huolehtia tasapainosta stressin ja palautumisen välillä? Toimittaja Teija Peltoniemi keskustelee kliininen fysiologi Arja Uusitalon ja sairaalafyysikko Jussi Virkkalan, molemmat Työterveyslaitokselta, sekä psykologi Johanna Stenbergin kanssa rasituksesta, ylikuormituksesta ja palautumisesta.

Ohjelmassa käsitellään muun muassa unen roolia palautumisessa, kuormituksen merkkejä psyykkisessä ja fyysisessä hyvinvoinnissa, fyysisen kunnon vaikutusta palautumiseen ja tietoisuustaitoja. Miten palautua ylikuormituksesta ja uupumuksesta? Miten välttää ylikuormitusta ja vaalia hyvinvointia? Entä mikä rooli on hyvinvointimittareilla ja kannattaako itseään mitata?

Havaintoja ihmisestä: Onnen jahtaaminen tekee onnettomaksi

Pidän Havaintoja ihmisestä -ohjelmasarjan ideasta yhdistää tutkimustietoa ja ihmisten lähettämiä henkilökohtaisia tarinoita. Tässä jaksossa toimittaja Satu Kivelä keskustelee psykologian professori emeritus Markku Ojasen kanssa onnellisuudesta.

Ohjelmassa käsitellään muun muassa onnen suorittamista, täydellisyydentavoittelua, kilpailua, vertailua, sekä yhteiskunnan ja kulttuurin vaikutusta onnellisuuteen. Minkälaisten tekojen kautta onnellisuus löytyy? Mikä estää olemasta onnellinen? Entä voiko vain päättää olla onnellinen? Mitä onnellisuus oikeastaan on?

Blogissa on uutta luettavaa jälleen 2.1.2019. Silloin aiheena on Ilmastodieetti-vuoteni yhteenveto, mikäli kaikki hiilijalanjälkeni laskemiseen tarvittava tieto on siihen mennessä käytössäni.

Toivon teille kaikille levollista joulun aikaa. Kiitos tästä vuodesta!

Aikalisä

Moni teistä varmasti tietää miltä tuntuu, kun yhtaikaa liian moni asia elämässä vaatii huomiota? Ja kun pallot juuri ja juuri saa pysymään ilmassa, tulee vielä yksi asia, joka pitäisi kyetä hoitamaan.

Minun elämäni tuntuu juuri nyt tuolta.

Mielessäni on ruuhkaa. Pääni on niin ylikuormittunut, että ajattelu on vaikeaa. Olen ollut jo jonkin aikaa stressaantunut, mikä on saanut pään lisäksi myös lihaksiston jumiin. Kun elämä alkaa tuntua puurossa rämpimiseltä, pitää yrittää päästä sieltä puurosta pois.

Sen vuoksi tein päätöksen ottaa blogista pienen aikalisän. Kun pää ei pysy sen vertaa kasassa, että saisi aikaan loogisia ajatusketjuja, kirjoittaminen on vaikeaa.

Tällä hetkellä oman jaksamiseni lisäksi akuuteimpana huolena on rakkaan kissaystäväni terveys. Sen hoito on vienyt viime aikoina paljon voimavarojani. Tilanne alkaa näyttää huolestuttavalta. Edessä on luopuminen, ellei muutosta parempaan tapahdu nopeasti. Vielä aivan hetki sitten kaikki oli hyvin.

Vietimme tämän kissan kanssa viime joulun yhdessä. Ja monta joulua ennen sitä. Elämässäni on lapsesta asti ollut kissoja, mutta tämän kissan jälkeen ei tule enää muita. Elämäni kulkee kohti yhden aikakauden loppua, kävi tässä akuutissa tilanteessa miten vain.

Palaan blogin pariin, kun pääni taas toimii ja elämässäni on riittävästi tilaa kirjoittamiselle.

Tavataan täällä jonkin ajan kuluttua.

Blogi jää lomalle – ja muutama kirjavinkki

On tullut jälleen aika laittaa blogi kesälomalle. Sitä ennen kuitenkin muutama kirjasuositus.

Margareta Magnusson: Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous

Sana ’kuolinsiivous’ herättää helposti ikäviä ajatuksia ja mielikuvia. Siksi olikin mukava yllätys, että Margareta Magnussonin kirja oli lämminhenkinen ja lempeä lukukokemus, josta ei puuttunut myöskään huumoria.

Kirjaa lukiessani mietin, että olisi hyvä lukea enemmän vanhempien ihmisten kirjoittamia kirjoja. Kirjoittajan yli 80 vuoden ikä näkyi kirjassa kaikenlaisen kiireen ja suorittamisen puuttumisena, tekstistä välittyi elämänkokemus ja iän mukanaan tuoma seesteys. Tunsin lukiessani levollista rauhaa, mutta toisaalta en malttanut olla ahmimatta kirjaa eteenpäin.

Suosittelen tätä nopealukuista kirjaa ihan kaikille. Se kertoo tavaran vähentämisestä kuolinsiivouksen näkökulmasta, mutta ennen kaikkea elämästä.

Otso Sillanaukee: Zero waste – jäähyväiset jätteille

Toinen lukuvinkki on huomattavasti Magnussonia nuoremman, 24-vuotiaan, Otso Sillanaukeen kirja zero waste -ajattelusta eli pyrkimyksestä tuottaa niin vähän jätettä kuin mahdollista. Kirja oli lukukokemuksena monitahoisempi kuin olin osannut odottaa. Kirjassa yhdistyivät kuvaus siitä millaisiin mittasuhteisiin kulutuksemme on kasvanut ja millaisia vaikutuksia sillä on, sekä käytännönläheinen opaskirja jätteen vähentämiseksi.

Minulle kiinnostavinta ja hämmentävintä oli kuitenkin eräänlainen sukupolvikokemuksen välittyminen. Minä olen syntynyt 1970-luvun loppupuolella, kirjan kirjoittaja 1990-luvun alkupuolella. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että sukupolviemme välinen kulutustottumusten ero voi olla näin suuri. Osan siitä voi selittää myös luokkaeroilla, mutta on selvästi nähtävissä, että hänen sukupolvensa on tottunut aivan erilaiseen kulutuksen tasoon kuin minun sukupolveni, sosioekonomisesta asemasta riippumatta.

Minusta tuntui kuin olisin seurannut läheltä jotakin vierasta lajia, kun luin Sillanaukeen kuvausta hänen ja hänen lähipiirinsä kulutustottumuksista ennen kuin hän löysi zero waste -ajattelun. Aloin ymmärtää huomattavasti paremmin, miksi maailma hukkuu roinaan ja ruokahävikki on niin suurta kuin se on.

Aina oppii uutta. Ennen tämän kirjan lukemista minulla ei ollut aavistustakaan esimerkiksi siitä, että osa ihmisistä näkee juomapullon asusteena, jota ”päivitetään” vähän väliä siinä missä vaatteitakin. Ihmetystä herätti myös take away -kahvin saama huomio, en ymmärrä koko ilmiötä. Ehkä joku osaa kertoa, onko se Suomessa vain helsinkiläinen ilmiö, vai esiintyykö sitä myös muissa suurimmissa kaupungeissa? Mistä tulee niin kova kiire, ettei kahvia ehdi juoda ellei sitä kanna mukanaan?

Ajattelin lukiessani, etten olisi ikipäivänä edes osannut kuluttaa niin paljon kuin mistä Sillanaukee kirjassaan kirjoittaa. Osaksi se johtuu siitä, etten ole koskaan ymmärtänyt statuksen ja kulutuksella kilpailemisen ideaa, minusta siinä ei ole mitään järkeä. Valtava määrä kulutusta ja samalla jätettä jää pois jo sillä, että kuluttaa itseään ja omia tarpeitaan eikä muita varten.

Kirjaa lukiessani biojätepussini olivat loppumassa, ja ilokseni kirjasta löytyi ohje sellaisten taittelemiseksi sanomalehdestä. Olin niin tottunut biojätepussien ostamiseen, ettei toisenlainen vaihtoehto tullut mieleenikään. Kirjan innoittamana taittelin niitä saman tien valmiiksi keittiön laatikkoon. Olen hyvin iloinen siitä, että voin jättää jälleen yhden tavaran pysyvästi pois ostoslistaltani.

Kirja oli monipuolisempi kuin olin osannut odottaa, ei pelkkä opas jätteen vähentämiseen, mikä yllätti positiivisesti. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, joiden mielestä nykyinen kulutuskulttuuri on lähtenyt lapasesta.

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma – kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta

Kaaron kirjoitukset ovat minulle ennestään tuttuja Helsingin Sanomien kolumneista. Olen pitänyt hänen ajatuksenjuoksustaan, joten kun hänen kirjansa sattui eteeni kirjastossa, se oli lainattava.

Voi miten hyvä mieli tämän kirjan lukemisesta tulikaan! Tuntuu hyvältä lukea kirjaa, joka saa ajattelemaan asioita uusista näkökulmista niiden tavanomaisten sijaan. Kirja sisältää seitsemän kirjoitusta, joissa kirjoittaja tutkii arkipäiväistä olemassaoloamme tieteen ja luonnonkansojen ikiaikaisen elämänmenon kautta. Oli erityisen mielenkiintoista lukea eri luonnonkansojen ajattelusta ja tavoista, siitä miten he kokivat elämän ja maailman.

Kirjassa käsitellään muun muassa lahjan käsitettä ja sen merkitystä, rahataloutta, kuolemaa, unimaailmaa, mielen vaikutusta ihmisen kokemukseen, yhteisöllisyyttä ja sen merkitystä elämän kokemiseen.

Suosittelen kirjaa lämmöllä. Minulle se oli virkistävintä pitkään aikaan.

Marika Helovuo: 100 syytä lukea – lukukipinän sytytyskirja

Oma lukukipinäni on syttynyt jo lapsena, mutta olihan tähän kirjaan ihan pakko tarttua, kun se kirjastossa vastaan tuli. Ja miten ihana yllätys se olikaan!

Kirja on pieni ja ohut, mutta täynnä tärkeää ja kiinnostavaa asiaa. Se esittelee millaisia hyviä vaikutuksia on lastenkirjallisuuden lukemisesta lapselle, sekä mitä hyötyjä nuori ja aikuinen voivat lukemisesta saada. Olin aikeissa kertoa muutamia omia suosikkejani, mutta eihän siitä mitään tullut, niitä on niin paljon. Valitsen siis esimerkiksi vinkin, joka sopii hyvin blogini teemaan: Lukeminen säästää rahaa ja pitää tavaramäärän aisoissa. Tämän olen huomannut todeksi ihan käytännössä.

Kirja sisältää myös jonkin verran lukuvinkkejä, esimerkiksi kirjoja sinnikkyydestä ja rohkeudesta, bisneksenparantamisromaaneja, kirjoja ongelmien pienentämiseksi, nukutusromaaneja ja kirjoja potilastyön parantamiseksi.

Suosittelen kirjaa ihan kaikille. Se on erityisen hyväksi, jos edellisen kirjan lukemisesta on päässyt vierähtämään pitkä aika. Kirjasta voi saada sysäyksen palata jälleen kirjojen pariin, tai oivalluksen siitä, miksi kirjojen maailmaan kannattaisi tutustua.

Minulle 100 syytä lukea oli juuri nyt paras mahdollinen kirja luettavaksi. Tästä on hyvä blogiloman alkaa.

Mukavia lukuhetkiä ja oikein rentouttavaa kesää teille kaikille! Nautitaan elämästä ja hyvistä kirjoista. Seuraavan kerran blogista löytyy uutta luettavaa 5.9.

 

Pakkolepoa ja blogitauko

Alkaa näyttää siltä, että minulle väännetään oikein urakalla rautalankaa lepäämisen tarpeellisuudesta.

Ensin omituinen lämpöily vei voimani ja ohjasi kömpimään peiton alle. Samoihin aikoihin ranteeni kipeytyi. Tai no, rannevaiva alkoi oikeastaan jo viime vuoden puolella, mutta meni ohi. Kunnes palasi entistä pahempana.

Olen viikon verran ollut tulehduskipulääkekuurilla, mutta ranteeni oletettu jännetuppitulehdus ei ole siitä leppynyt. (Kun tämä teksti ilmestyy, lienen jo saanut toimivampaa apua.) Olen yrittänyt antaa oikean ranteeni ja peukaloni levätä, ja suurimman osan ajasta se on onnistunutkin, mutta ei se yksinkertaista ole ollut. Arjen sujumiseksi on tehtävä monenlaisia asioita, joita en yksin asuvana voi ulkoistaa kenellekään muulle.

Kaiken lisäksi olen kärsimätön. Kun ranne on välillä tuntunut paremmalta, olen käyttänyt sitä lyhyitä aikoja varovasti apuna, mutta se on kostautunut jälkikäteen. Käteni olisi kiitollinen, kun keskittyisin vain katsomaan olympialaisia, enkä esimerkiksi nyt kirjoittaisi tätä tekstiä. Minun ei kannattaisi myöskään kannatella kirjaa, nostaa mitään, syödä, kääntää sanomalehden sivuja tai tehdä yhtään mitään muutakaan oikealla kädelläni.

Kun lähes kaikenlainen tekeminen aiheuttaa kipua joko heti tai hetken kuluttua, alkaa nopeasti arvostaa tervettä rannetta ja peukaloa. Miten monipuolisella tavalla kätevä ihmisen käsi onkaan! Kun yritän varoa käyttämästä oikeaa kättäni, huomaan miten yksikätisesti olen tottunut toimimaan. Olen menossa joka paikkaan ja tekemässä kaikkea mahdollista oikea käsi edellä.

Tämän pohjustuksen myötä totean, että minun on laitettava blogi määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Kirjoittaminen ei nyt ole viisasta. Palaan takaisin, kun käteni jälleen kestää kirjoittamista. Blogitauon aikana en myöskään vastaa kommentteihin tai sähköposteihin.

Minun oli tarkoitus ilmastodieetin lisäksi miettiä tämän vuoden aikana terveyteen liittyviä asioita. Sitä en osannut arvata, miten pian saan perehtyä aiheeseen ihan käytännön pakosta. Kun aivotyöstä lukemisen ja kirjoittamisen muodossa tuli yhtäkkiä yllättävän hankalaa ja kivuliasta, niin kai se on uskottava, että nyt on hyvä aika paneutua käytännön tekoihin terveyteni parantamiseksi.

Lähiaikojen ohjelmassa on lepoa ja ulkoilua. Talven aikana kävelylenkit ovatkin jääneet aivotyön jalkoihin. Niska ja hartiat ovat kirjoittamisesta ja lukemisesta pahasti jumissa. Kun olen yrittänyt keksiä kivutonta aktiivista tekemistä, käveleminen on ollut paras vaihtoehto. Kai tässä on pieni vinkki nähtävissä.

Tämä teksti tulee julkaistavaksi ystävänpäivänä. Lämminhenkistä ystävänpäivää teille kaikille! Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä antaako päivä aihetta mitalikahveihin, mutta taisin juuri päättää kävelyttää itseni pidemmän mutkan kautta ystävänpäivän leivoskahville.

Tavataan täällä taas jonkin ajan kuluttua.

Viisi vuotta

Blogin kesätauko on ohi ja olen täällä taas. Otin varaslähdön ja palasin jo viikkoa suunniteltua aiemmin.

Blogini täytti viisi vuotta. Keväällä. (Ajankohtaisuus ei valitettavasti kuulu blogini vahvuuksiin.) Näiden vuosien aikana moni asia on muuttunut. Blogissani, elämässäni ja maailmassa.

Vuosien mittaan useat eri lehdet ovat pyytäneet minulta haastattelua. Olen kieltäytynyt. Moni lukija on toivonut, että kirjoittaisin kirjan. Jokaisen pyynnön kohdalla olen ajatellut, että minimalismi olisi tärkeä aihe enemmänkin julki tuotavaksi. Se laittaa miettimään asioita uudella tavalla, totutusta poikkeavasta näkökulmasta. Minimalismista, elämän yksinkertaistamisesta, voisi olla apua monelle. Myös ja erityisesti maapallomme hyvinvoinnille.

Moni tavoittelee julkisuutta ja näkyvyyttä. Oletetaan, että julkista blogia kirjoittava haluaa blogilleen ja itselleen mahdollisimman paljon näkyvyyttä ja lukijoita. Joistakin haastattelupyynnöistä näki, että suostumistani pidettiin itsestään selvänä, minkä vuoksi kieltäytymiseni aiheutti hämmennystä.

Aloin kirjoittaa blogia, koska nautin kirjoittamisesta. Kun löysin minimalismin, halusin jakaa mitä kokisin ja oppisin matkan varrella, jos voisin ajatuksillani olla avuksi edes yhdelle lukijalle. Kovin montaa lukijaa en blogille osannut odottaakaan. Sen jälkeen kun Blogilista lopetettiin, en ole ilmoitellut blogini olemassaolosta missään. En ole tehnyt mitään lukijamäärän kasvattamiseksi, koska en koe sitä merkitykselliseksi. Minulla on sopiva määrä mukavia ja viisaita lukijoita. Jokainen uusi lukija, joka blogiini löytää ja saa kirjoituksistani jotakin hyvää itselleen, on tervetullut.

Haluan viettää omaa pientä elämääni kaikessa rauhassa, vaikka ajatuksistani julkisesti kirjoitankin. Koen kirjoitukseni kuin kahdenkeskisenä keskusteluna, tasavertaisena ajatusten vaihtona ihmisten kesken.

Julkisuus on aina ollut pahinta mitä voisin kohdalleni kuvitella. En ole koskaan halunnut olla esillä millään tavalla. En myöskään koe luontevaksi, että minua pidettäisiin jonkinlaisena esikuvana tai asiantuntijana. Näiden vuosien aikana on ollut hyvin hämmentävää, suorastaan pelottavaa, huomata, miten helposti osa ihmisistä ottaa vieraan, puolianonyymin netissä kirjoittavan ihmisen auktoriteetikseen. Kyse on kuitenkin blogista, jonka tekstit harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ovat ajatuksia ja mielipiteitä, jotka koskevat kirjoittajan omaa, henkilökohtaista elämää.

Viiden vuoden aikana minimalismi on tullut marginaalista otsikoihin. Tosin havahduin tähän tosiasiaan vasta hiljattain, sillä en ole erityisesti seurannut aiheesta käytyä keskustelua tai etsinyt aiheen ympärille nousseita uusia blogeja. Yllätyksekseni silmiini vain osui erilaisia blogeja ja lehtijuttuja.

Vähensin joitakin vuosia sitten huomattavasti netin käyttöä ja blogien lukemista, kun huomasin lyhyestä tekstistä toiseen klikkailun tekevän oloni levottomaksi ja ahdistuneeksi. Siirryin enemmän kirjojen pariin. Lukulistallani on enää vain muutamia blogeja, joita luen silloin tällöin. Uusien blogien pääsy listalleni on korkean kynnyksen takana. En halua enää upota verkon loputtomaan tarjontaan.

Jos olette etsineet luettavaa Minimalismiblogeja-sivuni kautta, olette saattaneet huomata, ettei se ole ajan tasalla. Kävin itse linkkejä läpi tänään ja huomasin, että monia listalla olevia blogeja ei ole päivitetty aikoihin. Ja sillä aikaa kun minä olen lukenut kirjoja, monia uusia minimalismiblogeja on perustettu.

Olen tullut siihen tulokseen, ettei Minimalismiblogeja-sivu palvele enää tarkoitustaan ja tulen poistamaan sen lähiaikoina. Saatan satunnaisesti kirjoittaa mielenkiintoisista teksteistä tai blogeista joita olen löytänyt, mutta erityistä listaa en enää ylläpidä.

Viiteen vuoteen blogin kirjoittamista on mahtunut kaikenlaisia tunteita. Olen saanut teiltä lukijoilta paljon kannustusta ja kauniita sanoja, mistä olen hyvin kiitollinen. Lämmin kiitos. On ollut päiviä, jolloin läsnäolonne siellä ruudun toisella puolella on tullut todella tarpeeseen, kun olen miettinyt onko näissä raapustuksissani mitään järkeä. Joka kerta tuntuu yhtä hyvältä kuulla, että on voinut olla avuksi tai inspiraatioksi. Ja joka kerta se edelleen yllättää.

Näissä tunnelmissa eteenpäin. Matka jatkuu.

P.S. Onneksi Teemu Kunto on paremmin ajassa kiinni kuin minä. Hänen blogistaan Minimalismi.net löytyy tuore listaus minimalismiblogeista. Poiketkaapa kurkkaamassa jos kiinnostaa!