Elämäniloa ja olemassaolon rakkautta

Koen päivittäin iloa erilaisista pienistä asioista. Välillä minut valtaa pakahduttava onnen tunne, joka saa melkein hihkumaan ääneen. Keveän kupliva elämänilo, olemassaolon rakkaus.

Tänään haluan jakaa kanssanne, millaiset asiat viime aikoina ovat saaneet suuni hymyyn ja mielen keveäksi.

Banaanit! Tiedättekö miltä tuntuu, kun vihdoin vuosikymmenien jälkeen voi syödä jotakin herkullista, jonka luuli iäksi menetetyksi? Pidin jo lapsena valtavasti banaanin mausta, mutta en voinut sitä allergian vuoksi tuoreena syödä. (Sama koski lähes kaikkia muitakin hedelmiä, ainoastaan sitrushedelmiä saatoin syödä huoletta.) Vuosien mittaan kokeilin aina välillä, olisiko allergia helpottanut, joutuen yhä uudelleen pettymään.

Vasta joitakin vuosia sitten sain lisättyä ruokavaliooni yksi toisensa jälkeen herkkuja, joita en ollut aiemmin voinut syödä. Voi sitä iloa! Omenoita, päärynöitä, nektariineja, persikoita, kirsikoita, luumuja, aprikooseja, meloneja… mutta ei vieläkään banaania.

Vuosia kului. Joitakin viikkoja sitten kokeilin olisiko tilanne muuttunut. Banaani maistui ihanalta, ja olin valmis pettymään jälleen. Kun oireita ei ilmaantunut, olin revetä liitoksistani! Olen siis viime aikoina ottanut kaiken ilon irti banaanien syömisestä. Moni muu asia joutaa loppua, mutta banaanien vuoksi lähden kauppaan. Jos saan kaupasta vain raakoja banaaneja, en millään malttaisi odottaa hedelmien kypsymistä. Banaania kätevämpää evästä ei ole olemassakaan, sen käyttöliittymä on täydellinen. Banaanirakkauteni määrää on vaikea sanoin kuvata.

Kirjasto. Jokin aika sitten kirjastossa käydessäni katseeni osui tiedotteeseen, jossa kerrottiin uudesta palvelusta: kirjaston tietopalvelu etsisi aineistoa asiakkaan toivomasta aiheesta. Aivan loistava idea, uteliaan ja tiedonjanoisen taivas! Istahdin juttelemaan ja jätin toiveeni. Oli ihanaa kohdata toinen yhtä innostuneesti tietoon ja kirjoihin suhtautuva ihminen, joka vilpittömästi halusi auttaa minua löytämään aineistoa toivomastani aiheesta.

Noin parin viikon kuluttua sain puhelun. Aineisto oli valmiina odottamassa. Kun minulle ojennettiin täpötäysi ostoskorillinen kirjoja, yksi elokuvakin joukossa, minulle tuli joulu. Otin korin ja siirryin pöydän ääreen tutkimaan aarteitani. Lainasin lähes kaiken, ja kiitin vielä lähtiessäni. Suurin osa kirjoista oli sellaisia, etten olisi niitä koskaan itse löytänyt.

Luotettava reppu. Miten tulisin toimeen ilman sitä? Luotettava kumppanini on kestänyt aikaa ja rasitusta. Jotakin reppuni iästä kertoo, että siinä on oma tasku kannettavalle cd-soittimelle. Reppuun voi huoletta pakata suuret ruokaostokset tai vaikka ne parikymmentä kirjaa, jotka aarteenani viimeksi kotiin kirjastosta kannoin, se ei paina hartioita tai selkää. Onpa repussa kuljetettu yhdeksän litran maalipurkkikin kolmen korttelin päähän. Maalikaupan vanhempi herrasmies auttoi saamaan purkin reppuun, aivan kuin sitä tapahtuisi kaiken aikaa.

Portaat. Halusin kodin korkealta, jotta voin kävellä portaita. Sain kodin seitsemännestä kerroksesta. Koen ilon hetkiä huomatessani, että portaiden nouseminen sujuu aina vain kevyemmin. Repullinen kirjoja tai ruokaostoksia kulkeutuu ylös vaivatta. Käytän hissiä vain silloin, kun mukanani on suurempia tai erityisen painavia tavaroita. Tai kun minulla on kädet niin täynnä kasseja, ettei niiden kanssa ole turvallista (tai tilaa) nousta kierreportaita.

Kevät. Kevätaurinko ja linnunlaulu. Niistä ei voi hymyilemättä nauttia. Miten monella eri tavalla talitiainen voi laulaa? Vielä on talvista, mutta eipä aikaakaan, kun taivaalla alkaa näkyä muuttolintuja ja tienvarsilla nostavat päätään leskenlehdet.

Elämästä nauttivat ihmiset. Olin tulossa kotiin päin kävelylenkiltäni, kun hauska näky sai minut hymyilemään. Pienessä puistossa, paksun lumikinoksen päällä penkillä, istui nainen silmät kiinni, kasvot kohti aurinkoa.

Elämä tarjoaa loputtomiin ilon aiheita. Monen pitää ne nähdäkseen kohdata elämän rajallisuus silmästä silmään. Ehkä minunkin piti kokea kaikki se synkkyys, välillä loputtomalta tuntunut, osatakseni arvostaa kaikkea kaunista mitä maailmassa on.

Kunpa mahdollisimman moni voisi oikaista.

Toimitko museona toisten antamille tavaroille?

Osa ihmisistä pahastuu, jos heidän antamistaan tavaroista luopuu. Oletan, että kyse on omanarvontunteen ja identiteetin kytkemisestä yhteen annetun lahjan kanssa: ajatuksesta, että lahjasta luopuminen osoittaa arvostuksen puutetta lahjan antajaa kohtaan.

Itse koen, että tavaralla ja sen antajan arvostamisella ei ole mitään yhteyttä keskenään. Ne ovat toisistaan täysin irrallisia asioita.

Ajattelen, että jos joku asettaa odotuksia sille, miten minun tulisi häneltä saatujen tavaroiden suhteen toimia, hän puuttuu elämääni ilman oikeutta toimia niin. Näen asian yksiselitteisesti niin, että kun tavara vaihtaa omistajaa, uusi omistaja saa täyden oikeuden tehdä tavaralla mitä haluaa. Hän ei ole tilivelvollinen kenellekään.

Mielestäni antamisen tulisi olla pyyteetöntä. On ymmärrettävää tuntea hyvää mieltä lahjoittamisesta tai lahjan antamisesta. Mutta jos odottaa lahjan saajalta jotakin vastikkeeksi, on nähdäkseni kyse lahjonnasta. Tässä on pähkinänkuoressa se, minkä vuoksi en pidä lahjojen saamisesta. Vain harvoin lahja on annettu antamisen ilosta, ilman ajatuksia saavuttaa lahjan avulla jotakin.

Jos antaa toiselle jotakin, odottaen hänen säilyttävän tavaraa puolestaan, olisi parempi jättää tavara kokonaan antamatta. Jos annettavaan tavaraan on niin vahva tunneside, ettei kykene luopumaan kaikista oikeuksistaan sen suhteen, sitä ei tulisi antaa ollenkaan. On liikaa vaadittu, että lahjan saaja kokisi tavaran merkitykselliseksi, vain koska se on sitä lahjan antajalle.

Moni säästää lapsiaan tai lapsenlapsiaan varten tavaroita, jotka kokee merkityksellisiksi, ajatellen miten mukavaa niitä on antaa lahjaksi esimerkiksi nuoren muuttaessa lapsuudenkodista omaan asuntoon. Ajatus on hyvä, jos tietää nuoren arvostavan lahjaa. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että nuorella on oikeus tehdä omasta kodistaan sellainen kuin hän itse haluaa. Hänen kotinsa ei ole lahjoittajan kodin jatke. Voi olla, että lahjan antajan vuosikausia hellimä ajatus ihanasta lahjasta, on sen saajalle jotakin aivan muuta.

Oma lukunsa ovat perinnöt. Törmäsin netissä iäkkäiden ihmisten keskusteluun siitä, tulisiko oma koti tyhjentää liioista tavaroista ennen kuolemaa, vai jättää kaikki perillisten hoidettavaksi. Keskustelussa moni koki huolta siitä, ettei jälkikasvu arvostaisi heiltä jäänyttä omaisuutta, esimerkiksi vuosikymmenten aikana kerättyä kirjakokoelmaa.

Hankimme tavaroita omista henkilökohtaisista lähtökohdistamme käsin. Valitsemme ympärillemme tavaroita joista me pidämme, ja joilla on meille jokin merkitys. Tavaramme ovat meitä itseämme varten, ja on olennaista, että me itse saamme niistä iloa. Emme voi velvoittaa ketään toista arvostamaan meille tärkeitä tavaroita.

Se mikä on merkityksellistä meille, ei välttämättä merkitse mitään jollekin toiselle – ja se on vain hyväksyttävä. On turha tuntea katkeruutta, jos muut ihmiset eivät arvosta samoja asioita kuin me itse.

Kun kuolemme, emme saa mitään mukaamme. Jokaisella ihmisellä on oma elämänsä ja omat tavaransa. On erikoinen ajatus odottaa toisten säilyttävän tavaroitamme, kun meitä ei enää ole. Mitä me niillä silloin enää teemme? Miksi kenenkään tulisi niitä meidän mieliksemme säilyttää?

Meillä ei ole velvollisuutta arvostaa tai säilyttää menneiden sukupolvien tai kenenkään muunkaan antamia tai heiltä jääneitä tavaroita. Eikä meillä ole oikeutta odottaa sellaista muilta.

Elämä on liian lyhyt, että meidän kannattaisi kantaa tunnekuormaa siitä, miten muut ihmiset suhtautuvat meiltä saamiinsa, tai meiltä jonakin päivänä jääviin, tavaroihin. Sama toimii myös toisinpäin. On turha kantaa syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa siitä, jos jollekin toiselle merkitykselliset tavarat eivät ole sitä meille.

Tavarat ovat tavaroita, ihmiset ihmisiä. On suotavaa osoittaa ihmisille arvostusta ja rakkautta kytkemättä sitä tavaroihin tai rahaan. Tunteiden välittämiseksi ei tarvita lahjojen antamista tai tavaroita, useimmiten ne eivät edes toimi tarkoitetulla tavalla. Väärin perustein annettu lahja voi tuntua pahimmillaan rakkauden, arvostuksen ja kiitollisuuden kiristämiseltä, mikä on kaikkea muuta kuin kaunista.

Minimalistit (The Minimalists) Joshua Fields Millburn ja Ryan Nicodemus toteavat podcastiensa lopuksi jotakin, mitä kannattaa miettiä pidempäänkin:

”Rakasta ihmisiä ja käytä tavaroita, sillä päinvastainen ei koskaan toimi.”

Tyhjä tila

Osa ihmisistä kokee tyhjän tilan mahdollisuutena. Sen aikaan saaminen tuntuu hyvältä, olo tuntuu kevyeltä, vapaalta. Kun tila avartuu, mielikin avartuu.

Toisille tyhjä tila tuo levottomuuden. Se voi tuntua pelottavalta. Tuntuu, että tyhjää tilaa olisi vähennettävä tai täytettävä se kokonaan. Tyhjyys tuntuu keskeneräisyydeltä; sille olisi tehtävä jotakin, saatava valmiiksi.

Tyhjää tilaa voi olla huoneissa, kaapeissa, seinillä. Sitä voi olla kalenterissa, kun suunnitelmat peruuntuvat tai kun niitä ei ole ollutkaan. Tyhjää aikaa on myös silloin, kun odotamme jotakin tapahtuvaksi. Äänimaailman tyhjyyttä kutsumme hiljaisuudeksi.

Osa ihmisistä tekee jatkuvasti valintoja tyhjyyden välttämiseksi, koska tyhjä tila, hiljaisuus tai aika jolloin ei tapahdu mitään, aiheuttavat heissä levottomuutta ja nostavat erilaisia ajatuksia pintaan.

Moni hukuttaa itsensä kaiken mahdollisen tekemisen ja saavuttamisen alle, täyttää kaiken tilan ympäriltään, miettimättä mikä elämässä olisi itselle todella merkityksellistä. Viikonloppu tai loma ilman mitään suunnitelmia saa miettimään, mitä jaettavaa niistä on työkavereille tai ystäville. Moni vertaa itseään muihin ja ajattelee enemmän muille näkyvää kuvaa itsestään, kuin mitä itse todella elämältään haluaisi.

Kuitenkin ainoa ihminen, joka varmasti kulkee kanssamme läpi tämän elämän, olemme me itse.

Meillä on vain tämä yksi elämä. On hyvä ottaa itselleen tyhjää tilaa, aikaa ja hiljaisuutta, miettiä mitä ainutkertaiselta elämältään haluaa, mikä on itselle merkityksellistä. Moni miettii asiaa vasta kohdatessaan äkkipysäyksen esimerkiksi onnettomuuden, sairastumisen tai yllättävän eron muodossa. Miksi vasta sitten?

Välillä kohtaan ajatuksen, että kysymys ”mitä minä elämältäni haluan, mikä on minulle merkityksellistä” olisi itsekästä omaan napaan tuijottamista. Mielestäni maailma olisi parempi paikka, jos sen pinnalla kulkisi enemmän itsensä tuntevia, itsestään huolta pitäviä, omaan elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä. Se ei olisi keneltäkään pois, päinvastoin. Hyvinvointi tai paha olo heijastuvat tavalla tai toisella myös muihin ihmisiin.

Niin sitä tultiin hujauksessa tyhjästä tilasta elämän merkitykseen. Kun ajatukselle antaa tilaa, se kulkee omia teitään.

Minulle tyhjä tila on tärkeää. Mitä enemmän vuosia on kulunut, sitä enemmän sitä ympärilleni tarvitsen. Tyhjää tilaa kotiini, suunnittelematonta aikaa, hiljaisuutta, yksinoloa, olemista ilman sen kummempaa päämäärää. Haluan nauttia siitä, tutkia sitä, antaa sille tilaa.

Hengittää, päivä kerrallaan

Kuluva vuosi on ollut täynnä vastoinkäymisiä. Niitä on tullut yksi toisensa perään, tukuittain. Itse olen säilynyt ehjänä ja terveenä, mutta lähipiirissä tapahtuneet ikävät asiat eivät ole voineet olla vaikuttamatta minuunkin.

Viime talven kirkastuessa kevääksi minulla oli tunne, että tästä vuodesta ei tule aivan tavallinen. Tunsin levottomuutta ja aavistelin suuria muutoksia. Mitään tapahtuneen kaltaista en kuitenkaan osannut odottaa.

Onneksi elämä on yllätys, emmekä tiedä etukäteen mitä se tuo tullessaan. Vaikeat asiat on helpompi kohdata, kun ei tiedä mihin kaikkeen voimiaan joutuukaan vielä venyttämään.

Olen joutunut pohtimaan elämän ikävämpiä sävyjä tämän vuoden aikana niin paljon, että alan turtua. Pitkään jaksoin nähdä toisiaan seuranneet vastoinkäymiset yksittäisinä tapahtumina, kunnes eräänä päivänä alkoi tuntua siltä, kuin seuraisin sivusta loputonta vastoinkäymisten ketjua. Mitä seuraavaksi? Mitä nyt vielä?! Kiintiöni ikävistä yllätyksistä on niin täynnä, että tuskin tässä vaiheessa enää mikään yllättäisi.

Olen väsynyt jatkuviin huoliin ja epätietoisuuteen. Tippa kerrallaan annosteltavaan tietoon, joka tuo tullessaan vain uusia kysymyksiä, joita seuraa odotus ja epävarmuus. Kunnes annostellaan lisää tietoa, johon pitää taas yrittää suhtautua. Tämä ruletti on pyörinyt pitkin vuotta, alusta ja yhä uudelleen.

Elämä epätietoisuudessa, odottaen järkytyksen sijaan helpotusta, pyrkien pitämään yllä positiivista mieltä ja toiveikkaita ajatuksia, on kuluttavaa. Niin kuluttavaa, että en jaksaisi enää yhtään enempää. Vieläkään en voi huokaista helpotuksesta. Vielä on liian tärkeitä kysymyksiä vailla vastauksia.

Tärkeintä on jaksaa hengittää. Siinä on päätavoite, muu on vähemmän merkityksellistä. Pienillä iloilla on suuri merkitys. Kuppi vahvaa teetä ja korvapuusti. Suklaata niin paljon kuin hyvältä tuntuu. Syliin kömpivä kissa. Kävely sumusateessa, joka raikastaa vaan ei kastele. Tunnetilaan sopiva musiikki ja Ohukaisen ja Paksukaisen yksinkertainen, mutta niin hankala elämä. On niin paljon kaunista ja hyvää, kaikesta huolimatta.

Elämässäni on ollut aikoja, jolloin en ole kyennyt näkemään valoa missään. On suuri lahja saada huomata, että vaikka olen surullinen ja huolissani, voin silti tuntea hetkittäin myös iloa ja keveyttä. Nähdä elämän kauneuden kaiken keskellä.

En tiedä mistä monen mutkan jälkeen löysin luottamuksen elämään, mutta olen siitä äärimmäisen kiitollinen. Kun elämässä on mietittäviä, pelottavia, huolestuttavia asioita enemmän kuin tuntuu kohtuulliselta, on helpottavaa huomata, että jaksan silti uskoa asioiden kääntyvän parhain päin. Luotan siihen, että kaikki kääntyy hyväksi.

Olen oppinut ymmärtämään ja hyväksymään, että kaikelle on aikansa. Mikään ei ole pysyvää. Väliaikaista kaikki on vaan, nämä huolet ja murheetkin.

Minulla on loputtomasti syitä kiitollisuuteen. Pieniä ja suuria. Sen ymmärtäminen antaa voimaa jaksaa hengittää. Samoin Anna Puun Hyvä hetki kuulokkeissa.

tulkoon mitä vaan
tai jääköön tulematta
kaikki on hyvin
kaikki on hyvin

Suruaika

Kuolema tuntuu tulevan aina yllätyksenä. Siihen ei osaa varautua. Ei siltikään, vaikka tietää, että aika voi olla jo lähellä. Suruviesti on joka kerta kuin isku palleaan. Yhtäkkiä ei enää voikaan tavoittaa ihmistä, joka vielä hetki sitten oli olemassa.

Lopullisuuden tunne peittää alleen kaiken. Ei enää tuttua ääntä, laulua, naurua. Ei enää tarinoita ja ajatuksia. Vain muistot.

Mitä meistä jää sen jälkeen kun meitä ei enää ole? Muistojen lisäksi?

Käydessäni läpi tavaroita, joita niiden omistaja elinaikanaan kovasti varjeli, mietin että tässäkö tämä nyt oli. Yhtäkkiä aiemmin tärkeillä tavaroilla ei ole merkitystä enää kenellekään. Miltä tuntuu joutua käymään läpi toiselle tärkeitä tavaroita, miettiä niiden sijoituspaikkaa? Kierrätykseen vai roskiin? Jollekin läheiselle ihmiselle?

Joidenkin tavaroiden kohdalla päätöksenteko tuntuu helpolta, toisten vaikeammalta, mutta koko ajan ristiriitaiselta. Toiselle ihmiselle tärkeät harrastukset ja niiden jälkeensä jättämät tavarat joutuvat arvioinnin kohteeksi. Millä on merkitystä, millä ei?

Oletteko miettineet, miten kohdata sureva ihminen? Mitä pitäisi sanoa? Pitäisikö osata sanoa jotakin erityistä, lohduttavaa, viisasta? Omasta kokemuksestani voin kertoa, että kaksi sanaa riittää, mitään muuta ei tarvitse sanoa tai tehdä. Otan osaa. Yksinkertaista, tavallista ja voi kuulostaa kliseeltä, mutta voin kertoa, ettei se tunnu siltä, kun näiden sanojen vastaanottajaksi joutuu. Ajattelen lämmöllä jokaista, joka on ottanut osaa suruuni. Tuntuu kuin olisin saanut antaa pieniä paloja surustani toisten ihmisten kannettavaksi. Kahdella pienellä sanalla voi olla suuri voima.

Olen kiitollinen muistoista, yhteisistä hauskoista kokemuksista, niistäkin joista tuli hauskoja vasta paljon jälkeenpäin menneitä kommelluksia muistellessa. Olen kiitollinen, että nyt poissa oleva ihminen opetti minua arvostamaan monia asioita, joista tuli tärkeä osa elämääni. Olen kiitollinen, että kaikki tapahtui nopeasti, ilman suurta kärsimystä.

Enää ei meinaa löytyä sanoja. Katselen mielessäni muistojen filminauhaa ja sytytän kynttilän. Aika kuluu eteenpäin hetki kerrallaan.

Ajatuksia 512 tavaraa myöhemmin

Vuosi sitten näihin aikoihin päätin vähentää 100 tavaraa viikonlopun aikana. Olimme vähentäneet tavaroita reilulla kädellä jo pari vuotta, ja jo sitä ennen hitaampaan tahtiin ilman tietoakaan minimalismista. Hiukan mietitytti miten vaikeaa voisi olla löytää viikonlopun aikana vielä sata ylimääräistä tavaraa.

Onnistuin tavoitteessani, pääsin lopulta 120 tavaraan. Olen jatkanut poistuvien tavaroiden ylös kirjaamista ja tällä hetkellä mennään numerossa 512. Sen verran meiltä on noin vuoden aikana lähtenyt tavaraa. Hiljainen virta kohti ulko-ovea jatkuu.

Luku tuntuu suurelta siihen nähden, miten hitaasti tavara tuntuu vähenevän. Välillä on tuntunut siltä, että ei ole enää yhtäkään tavaraa jonka tarpeettomuudesta voisimme olla kumppanini kanssa samaa mieltä. Yksi kerrallaan tarpeettomia tavaroita on kuitenkin saatu ulos asunnosta.

Kuluneen vuoden aikana olen yhä selkeämmin ymmärtänyt, miten vähällä todella tulisimme toimeen. Suurimman osan kotona vietetystä ajasta saamme kulumaan ongelmitta vain muutamia tavaroita käyttäen, kun pukeutumiseen, nukkumiseen, peseytymiseen ja ruokailuun liittyvät tavarat jätetään pois laskuista. Monet tavarat odottavat vuoroaan, joka tulee joskus tai sitäkin myöhemmin.

Olen myös huomannut, että ne vuoroaan odottavat tavarat herättävät ajatuksia, jotka eivät oikein ole mieleeni.

Kuten ”ei ole aikaa”.

Ei tunnu olevan aikaa käyttää kaikkia niitä tavaroita, joita kaapeista löytyy. Ja toisaalta, miten monen kohdalla on todellista haluakaan? Miten moni odottaa harvinaista inspiraatiota? Miten monen kohdalla tulemme aina valitsemaan jotakin muuta tekemistä?

Omassa kodissa olevia tavaroita kohtaan on vaikea löytää täysin neutraalia suhtautumista.

Tavarat vaativat huolenpitoa jos niiden haluaa säilyvän kunnossa. Aivan ensimmäiseksi ne kuitenkin vaativat tilaa. Me ihmiset puolestamme liitämme tavaroihin erilaisia odotuksia.

Tavarat tarjoavat erilaisia mahdollisuuksia, mutta jos tavaroita on liikaa, positiivinen mahdollisuuksien tunne saattaakin vaihtua ajatukseen, ettei aika mitenkään riitä kaikkeen siihen hauskaan mitä voisi olla.

Aina kun valitsemme tehdä jotakin, valitsemme myös olla tekemättä lukuisia muita asioita.

Erilaiset päivästä toiseen käyttöä odottavat tavarat osoittavat minulle konkreettisesti miten nopeasti päivät kuluvat ja miten vähän aikaa lopulta on käytettävissä.

Minkä verran haluan antaa aikaani tavaroille, joita en välttämättä tarvitse? Minkä verran haluan antaa niille tilaa? Minkä verran sallin niiden herättää ikäviä ajatuksia?

Elämä on hauras

Nauttiessani pitkästä keväästä minulla oli sisälläni hento levottomuus siitä, että tämän kesän aikana tapahtuu jotakin suurempaa. Oli selittämätön aavistus, ettei tämä kesä tule kulumaan omalla painollaan, sen suurempia muistikuvia jättämättä.

Olen saanut kesän mittaan useita muistutuksia siitä, että elämä on hauras. Asiat voivat muuttua nopeasti ja varoittamatta.

Lähipiiriäni ja sukuani on kohdannut tänä kesänä kaksi täysin yllättäen tullutta kuolemantapausta. Kaksi onnettomuutta, kaksi vakavaa sairastumista. Itsekin sain muutaman viikon jännittää millaista kerrottavaa lääkärillä olisi. Sain lopulta huokaista helpotuksesta. Näiden jälkeen lähipiirin melko pieneksi ajatellussa remontissa paljastunut hyvin ikävä ja remonttia laajentanut yllätys tuntui enää pieneltä töytäisyltä. Niin pitkään kun kyse on rahasta ja tavarasta, ongelma on ratkaistavissa.

Monen tuntemani ihmisen elämä muuttui tänä kesänä, osan pysyvästi. Joidenkin kamppailu ei ole vielä päättynyt. Aika näyttää miten elämä jatkuu. Ja miten pitkään.

Kaikella tapahtuneella on vaikutuksensa minuunkin. Nämä monet yhtäkkiset tapahtumat ovat muistuttaneet, että vaikka olen vielä nuori ja melko terve, niin tämänhetkinen tilanne ei ole kiveen hakattu. On liian helppoa uskotella itselleen, että elämä jatkuu tasaisen hyvänä, kunnes joskus vanhana tulee aika jättää tämä elämä.

Olen saanut vierestä nähdä, että ihminen ei välttämättä ymmärrä miten paljon menetettävää hänellä terveytensä suhteen on, ennen kuin tilanne heikkenee niin paljon, että arki vaikeutuu huomattavasti. Silloin voi olla jo liian myöhäistä tehdä paljoakaan. Miten moni alkaa toden teolla hoitaa terveyttään vasta sitten, kun on aivan pakko?

Tunnen kiitollisuutta siitä, että minua on muistutettu. Aion ottaa muistutuksista opikseni. Minulla on mahdollisuus pitää itsestäni parempaa huolta. Olen kuitenkin saanut muistutuksen siitäkin, että kaikkeen ei voi vaikuttaa. Ikäviä yllätyksiä voi sattua, vaikka huolehtisin itsestäni miten hyvin tahansa.

Kesän tapahtumat ovat muistuttaneet läsnäolon merkityksestä. On hyödyllistä osata pysähtyä kuluvaan hetkeen. Nauttia kaikesta siitä, mitä tapahtuu juuri nyt. Osata olla murehtimatta asioista, jotka eivät ole juuri nyt ajankohtaisia.

Tämä hetki on korvaamattoman arvokas. Minkään mittakaavan energisyys, tehokkuus tai yrittäminen ei tuo kuluneita hetkiä enää takaisin.

Kannattaa siis suoda joitakin hetkiä elämästään sen miettimiseen, mikä todella on tärkeää. Ja sen jälkeen elää näitä tärkeitä asioita kunnioittaen.