Luopumisen vuosi

Noin vuosi sitten moni asia elämässäni muuttui, kun lähes 16 vuotta kestänyt parisuhteeni päättyi yllättäen.

Samalla kun jouduin luopumaan parisuhteesta rakkaaseen ihmiseen, jouduin jättämään taakseni kotini ja kaksi kissaa, koko pienen perheeni. Tutut kuviot menivät kerta heitolla uusiksi. Oli aloitettava monella tapaa uudelleen alusta, etsittävä ne palaset, joista elämä jatkossa koostuisi.

Niin nurinkurista kuin se onkin, joskus kauempaa katsominen auttaa näkemään tarkemmin. Hetken aikaa yksin elettyäni, miettiessäni kuluneita vuosia, aloin nähdä miten parisuhde oli minuun vaikuttanut. Ei kumppanini ihmisenä ja parisuhde hänen kanssaan, vaan parisuhde elämänmuotona, asuminen saman katon alla toisen ihmisen kanssa. Elämä toisen rinnalla.

Minulle alkoi valjeta, miten vahvasti introvertti oikeastaan olenkaan. Se toisen ihmisen kanssa asunut ja elämänsä jakanut minä ja tämä yksin asuva minä olivat kuin kaksi eri ihmistä.

Huomasin, että yksin asuessani olin energisempi ja monin tavoin toimintakykyisempi ja aktiivisempi kuin ennen. Olin ihmisten seurassa iloisempi ja nauravaisempi. Ennen niin yleinen väsymys ja stressi, ja niistä seurannut ärtyisyys ja mielenkiinnottomuus nähdä ketään tai tehdä mitään erityistä, olivat poissa. Elämä toisen ihmisen kanssa ja kaikki sen mukanaan tuomat asiat olivat vieneet voimiani enemmän kuin olin ymmärtänytkään. Voidakseni olla paras mahdollinen itseni sekä itseäni että muita kohtaan, tarvitsin huomattavasti enemmän yksinoloa, kuin mihin toisen kanssa saman katon alla asuessa oli ollut mahdollisuutta.

Sanotaan, että kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen aukeaa.

Aloin käyttää vapautuneita voimavarojani itseni hoitamiseen. Pidin parempaa huolta syömisistäni ja aloin liikkua aiempaa enemmän. Arkiliikunta lisääntyi, kun kaikki oli hoidettava yksin ja ilman autokyytiä. Viihdyin yhä enemmän pitkillä kävelylenkeillä ja harjoitin lihaksiani kotona. Rakensin elämääni keskittyen hyvinvointini edistämiseen.

Parisuhteessa ollessani seurantarpeeni (yli)täyttyi jatkuvasti, enkä edes jaksanut kaivata elämääni erityisiä menoja ja tapahtumia. Uudessa elämäntilanteessa aloin kiinnostua siitä, mitä kaikkea kotikaupunkini voisi tarjota. Aloin täyttää kalenteriani mielenkiintoisilla näyttelyillä, elokuvilla, luennoilla ja muilla tapahtumilla. Palautin elämääni myös ajanvietteitä, jotka olivat parisuhteessa eläessä jääneet sivuun. Aloin vuosikymmenten tauon jälkeen kirjoittaa päiväkirjaa ja ottaa aikaa keskittyneeseen musiikin kuunteluun.

Olin koko aikuisikäni, yli 20 vuotta, elänyt parisuhteissa, yhdessä toisen kanssa saman katon alla, lyhyitä suhteiden väliin jääneitä aikoja lukuun ottamatta. Minulle elämä parisuhteessa oli itsestäänselvä valinta, en koskaan ajatellut muita vaihtoehtoja olevankaan. Kulunut vuosi on laittanut miettimään, että entä jos parisuhde, tai ainakaan yhdessä asuminen, ei olekaan minua varten?

Parisuhteessa ja yksin elämisessä on molemmissa hyvät ja huonot puolensa. Välillä muistan kipeän hyvin ne parisuhteen hyvät puolet, kunnes hahmotan taas kokonaisuuden. Kaikkea en voi saada, jostakin joudun aina luopumaan. Koen, että tässä vaiheessa elämää on hyväksi oppia elämään yksin. Tämä vuosi on antanut minulle paljon. Olen oppinut luottamaan enemmän itseeni ja suhtautumaan elämään avoimin mielin, ottamaan vastaan mitä on tullakseen. Luopumaan ja päästämään irti monenlaisista asioista, ajatuksista ja odotuksista.

Pitkän parisuhteen jälkeen noin vuoden yksinolo on lyhyt aika ja elämäni hakee vielä uomiaan. Olen uudessa tilanteessa, poissa siltä kuuluisalta mukavuusalueelta, totuin pitkään aivan toisenlaiseen elämään. Tasapaino on olemassa, mutta se heilahtaa vielä helposti. Olen huomannut, että huonoina hetkinä näen nopeasti ratkaisuksi toisen ihmisen, vaikka kyse olisi epätasapainosta, joka minun tulisi ratkaista itse.

Koko tähänastisesta elämästäni jaoin lähes puolen matkaa saman ihmisen kanssa. Ihmisen, joka tuntee minut läpikotaisin. Se ei ole aivan vähän. Olen valtavan kiitollinen, ettei parisuhteen päättyminen merkinnyt tuon ihmissuhteen päättymistä, vaan saatoimme jatkaa hyvinä ystävinä. Se mahdollisti myös suhteen säilyttämisen kahteen kissaamme, jotka jäivät tuttuun kotiinsa. Vietin viime joulun niiden kanssa, entisen kumppanini viettäessä joulua toisaalla. Joulusta jäi erityisen lämpimät muistot, sillä vähän sen jälkeen toinen kissoista jouduttiin lopettamaan.

Kulunutta vuotta voi sanoa luopumisen vuodeksi. Toisaalta se on ollut myös kasvamisen ja uusien näkökulmien vuosi. Itse en olisi tällaista elämänmuutosta halunnut, mutta ihminen ei osaa aina haluta sitä mikä olisi hyväksi ja tarpeen. Tuttu ja turvallinen on aina helpompaa.

Elämä voi olla hyvää monella tapaa. Monenlaiset elämän vastoinkäymiset ovat opettaneet, että vaikkei aivan joka hetki siltä tunnukaan, niin ovi sulkeutuu lopullisesti vasta sitten, kun uutta aamua ei enää tule.

Elämäntapahtumat ja kulutus

Kirjoitin pari vuotta sitten tekstin Hoidatko pahaa oloa ostamalla. Viittasin siinä tutkimukseen, jossa todettiin surullisten ihmisten kuluttavan neutraalissa tunnetilassa olevia enemmän. Surulliset ihmiset olivat myös valmiita maksamaan tuotteesta enemmän.

Teksti tuli mieleeni, kun mietin omaa kulutuskäyttäytymistäni viimeaikaisten elämäntapahtumien yhteydessä.

Kulutukseni oli jo vuosia ollut ostamista tarpeeseen. Kävin kaupoissa vain silloin, kun tarvitsin jotakin, enkä tehnyt heräteostoksia. Olin hankkiutunut eroon niin suuresta määrästä tarpeetonta tavaraa, etten halunnut ostaa mitään turhaa. Olin lopettanut itseni palkitsemisen tai lohduttamisen tavaralla, en kaivannut sitä enää.

Kun selvisi, että edessä olisi muutto, aloin alustavasti etsiä sopivia kalusteita ja tavaroita uuteen kotiini. Halusin saada jotakin konkreettista tekemistä ja mietittävää. Varsinaisia hankintoja pääsin tekemään kuitenkin vasta kun selvisi, millaiseen asuntoon olin muuttamassa.

Jo vakiintunut suhteeni tavaraan ja ostamiseen häiriintyi hetkeksi. Toki tarvitsin kaikenlaista, mutta silti mietin tavaroiden hankkimista turhan paljon. Pesänrakennusvietti heräsi, minun alkoi tehdä mieli erilaisia tavaroita uuteen kotiini. Osasyynä ostomielitekojen heräämiselle saattoi olla myös aikoinaan tekemäni havainto, että kun tottuu tekemään usein ostoksia, se itsessään lisää ostamista. Kun puolestaan on pidempään ostamatta, ei tee mielikään ostaa mitään.

Olin välillä hämilläni ostomielitekojeni kanssa. Pääni sisällä kävi kuhina, kun järki ja tunne kävivät neuvottelua siitä, miten tulisi toimia. Toinen halusi ostaa jotakin, toinen ihmetteli mistä moinen mieliteko, eihän minulla ollut tapana ostaa jotakin, jos nyt vaan sattui tekemään mieli.

Onneksi järjen ääni voitti lähes aina. Tiesin, ettei tavaroiden ostaminen auttaisi pahaan olooni, minulla oli siitä jo riittävän paljon kokemusta. Sellaista tavaraa ei maailmassa olisi, joka kannattaisi ostaa avuksi tärkeän ihmissuhteen menettämiseen liittyvään suruuni. Yhden vakaasti ja pitkään harkitun ostoksen tein, jonka jälkikäteen ajatellen olisin voinut jättää tekemättäkin. En olisi tarvinnut uutta kynttilänjalkaa.

Minulle tuli yllätyksenä, miten paljon raskas elämäntilanne vaikeutti päätöksentekoa. Harkitsin erilaisten tavaroiden ostamista pitkään ja hartaasti, enkä silti missään vaiheessa löytänyt varmuutta siitä, teinkö oikean päätöksen. Epävarmuus ja jatkuva miettiminen, selvästi sillä hetkellä vajavaisella kapasiteetilla, oli niin raskasta, että jossain vaiheessa oli vain tehtävä päätös suuntaan tai toiseen.

Nyt kun vähän aikaa on kulunut, huomaan olleeni tavallista huolettomampi rahankäytössäni. Tavallisesti olisin harkinnut tarkemmin, minkä verran haluaisin mistäkin maksaa. Yhtäkään ostosta en kuitenkaan kadu. Neutraalimmassa olotilassa olisin todennäköisesti päätynyt kompromissiratkaisuihin, nyt hankin juuri sellaisia tavaroita joita ympärilleni halusin.

On ollut mielenkiintoista seurata mielenliikkeitään viime aikoina. Kaikkein tärkeimmiltä ovat tuntuneet hankinnat, jotka tuovat kodikkuutta, pehmeyttä ja lämpöä. Radio, villainen viltti, päiväpeite, tyynyt – ja se kynttilänjalka.

Nyt kun elämä on vähän tasaantunut, olen tyytyväinen, ettei ostaminen lähtenyt käsistä. Voi olla, että ilman tätä blogia ja kaikkia vuosien mittaan miettimiäni ja kirjoittamiani asioita näkisin nyt ympärilläni tavaroita, joiden ostamista katuisin.

Yllättävä vaatepula

Suuret muutokset elämäntilanteessa ovat aina näkyneeet painossani. Parisuhteen päättyessä, tai muusta syystä yksin asuessa, painoni putoaa. Muuttaessani toisen kanssa saman katon alle, painoni nousee.

Painonmuutokset suuntaan tai toiseen eivät ole olleet tarkoituksellisia, niin vain on tapahtunut. Paino on laskenut nopeasti ja nousu on tapahtunut hitaasti. Muutokset ovat olleet huomattavia, enimmillään 13 kiloa, ensin ylös ja sitten takaisin alas.

Edellisestä erosta oli ehtinyt kulua jo niin pitkä aika, etten muistanut, että painoni saattaa yllättäen laskea. Tähän mennessä painoni on pudonnut noin kuusi kiloa, ja vaatehuoneestani löytyy yhä enemmän liian suuria vaatteita.

Osasin odottaa painonlaskua pidemmällä aikavälillä, sillä käytössäni ei ole enää autokyytiä. Tulen siis liikkumaan paljon enemmän kävellen, myös aiempaa pidempiä matkoja. Aika näyttää miten paljon tämä muutos tulee vaikuttamaan painooni tai muuten ulkomuotooni.

Minulla olisi tarvetta uusille vaatteille, mutta en haluaisi hankkia mitään vielä. Tilanne on siitä hankala, etten voi tietää, miten paljon painoni vielä tulee laskemaan. Liian moni melko hiljattainkin ostettu vaate on jäänyt viime aikoina liian suureksi.

Löysin viime kesänä, jo pidempään etsittyäni, hyvän farkkumallin. Ajattelin olla kaukaa viisas, ja ostin saman tien kahdet, tummat ja vaaleat. Käytin vaaleita kesällä, ja nyt talvella, talvifarkkujeni jäätyä suuriksi, kokeilin tummia kesäfarkkuja paksuhkojen villakalsareiden kanssa. Ehdin käyttää niitä tämän yhden ainoan kerran, vain huomatakseni, että housut ovat niin väljät, että ne saa vedetyksi alas nappia avaamatta.

Syksyllä ostin tuulisia syyssäitä ajatellen hieman paksummat farkut. Koko oli oikea, muttei varsinaisesti imarteleva vyötäröltä. Päätin tehdä pieniä elämänmuutoksia, jotta farkut olisivat keväällä kalsarikauden päätyttyä juuri sopivat. Eteen tulikin vähän suurempia elämänmuutoksia, ja samalla farkuista tuli nyt jo hieman väljät, mutta onneksi vielä käyttökelpoiset, talvifarkut.

Ostin tarvitsemani ulkoilupuvun sekä toiset ulkoiluhousut heti eron jälkeen. Täydensin vaatevalikoimaani myös trikoopaidalla. Vain ulkoilupuku on enää jotakuinkin oikeaa kokoa, ainakin jos takin alle laittaa reilusti kerroksia. Jouduin ostamaan myös uudet toppahousut vanhojen tilalle. Ne ovat sentään sen verran istuvaa mallia, että tuskin ihan hetkeen aivan liian suuriksi jäävät.

Sopivat vaatteet alkavat käydä vähiin. Samalla osa vaatteista alkaa olla niin kuluneita, että niitä on jossain vaiheessa uusittava. Lähes jokaisen vaatelajin kohdalla sopivien ja hyväkuntoisten vaatteiden laskemiseen riittää kaksi sormea. Vain alushousuja, sukkia ja t-paitoja on reilummin.

Kun elämäntilanteeni ei enää edellytä erillisiä, kissankestäviä kotivaatteita, vaatteiden kokonaismäärää on mahdollista vähentää. On hyvä, ettei jokaisen käytöstä poistettavan vaatteen tilalle ole välttämätöntä hankkia uutta, kun samoja vaatteita voi käyttää yhä enemmän erilaisiin tarkoituksiin. Onhan se edes laiha lohtu tilanteessa, jossa lähes koko vaatevalikoima on menossa uusiksi…

Tuntuu siltä, että olen monessa asiassa yhtaikaa jonkinlaisessa nollapisteessä. Uudessa alussa, jossa elämä on täynnä kysymyksiä.

Mihin suuntaan haluan mennä? Mitä haluan tehdä? Millaisten ihmisten kanssa haluan aikaani viettää? Millaisia vaatteita tarvitsen ja miten haluan pukeutua?

Toistaiseksi aion pärjätä sillä, mitä vaatehuoneesta löytyy. Tavalla tai toisella. Katson miten tilanne painon suhteen etenee, ja miltä peilikuva alkaa näyttää. Toivottavasti löydän mukavia, mieluisia ja laadukkaita, itselleni sopivia vaatteita sitten kun sen aika on.

Uusi vuosi, uusi alku

Kirjoitan tätä, vuoden ensimmäisenä päivänä julkaistavaa tekstiä, pari päivää ennen uuden vuoden alkua. Olen käymässä kotona, hakemassa lisää lukemista, pesemässä pyykkiä – ja kirjoittamassa teille.

Vietin rentouttavan joulun entisessä kodissani, kaksi kissaa seuranani. Kunhan saan tehtäväni hoidetuksi, palaan takaisin niiden seuraan. Joulu sujui rattoisasti. Söin hyvin, luin kirjoja, katsoin elokuvia. Kävin jouluaattona kävelyllä, joulupäivänä katsoin vaakasuoraan satavaa lunta sisätiloista käsin.

Etukäteen mietin, miltä tuntuisi viettää joulua yksin. Miltä tuntuisi mennä paikkaan, joka vielä hetki sitten oli kotini? Paikkaan, jossa kaikki on minulle tuttua, täynnä muistoja, ja jossa kaikkialla näkyy omien kätteni jälki?

Ihminen on sopeutuvainen. Kun reppu selässä, ruokakassin kanssa astuin ovesta sisään aatonaattona, toinen kissoista oli minua vastassa ja toinen nukkui nojatuolissa. Tunsin tulleeni noiden kahden kissan luo kylään. Toisaalta tuntui kuin olisin tullut jo tutuksi käyneeseen hotelliin. Laitoin reppuni sopivaan nurkkaan, kirjat ja elokuvat olohuoneen tasolle, ja ruoat jääkaappiin. Olin vieras tutussa paikassa.

Tänä vuonna uusi vuosi merkitsee minulle erityisellä tavalla uutta alkua. Siitä, missä lähes 16 vuotta oli Me, on etsittävä Minä.

Pitkässä suhteessa kadottaa helposti osan itsestään. Kun elämä on kahden, vieläpä hyvin erilaisen, ihmisen toiveiden yhteensovittamista ja kompromisseja, ei tule aina pidetyksi riittävästi kiinni asioista, jotka ovat itselle tärkeitä. Omalla kohdallani en tuntenut luopuvani erityisesti mistään, mutta jälkeenpäin huomaan, että jätin monia asioita tekemättä, koska ne eivät toista kiinnostaneet tai hänellä ei ollut niille aikaa.

Pitkään huolehdin toisen ihmisen elämästä – jaksamisesta, hyvinvoinnista, ajatuksista, syömisistä, milloin mistäkin – enemmän kuin omastani. Miksi, sitä on vaikea sanoa. Elämä vaan sattui muotoutumaan sellaiseksi.

Kun toinen ihminen on vuosikaudet liittynyt tavalla tai toisella lähes joka ainoaan osa-alueeseen elämässä, on outoa, kun näin ei enää olekaan. Outoa on sekin, ettei tarvitse ottaa ketään toista huomioon päätöksiä tehdessään.

Erityisen hämmentävää on ollut huomata, että sillä aikaa kun olen viettänyt tasaista elämää pitkässä parisuhteessa, koko elämänvaihe on muuttunut. Tavatessamme olin nuori, nyt olen keski-ikäinen. Tänä aikana valtavan paljon on muuttunut.

Alkavaan vuoteen liittyy selkeä tehtävä. On aika rakentaa uusi, oma tapa elää. On aika opetella pitämään huolta itsestäni.

On aika miettiä, mitä elämältäni haluan.

Tottumista

Muuttaessani kaksiosta yksiöön mietin, miten tottuisin pienempään tilaan. Saisinko kaiken tarvitsemani sopimaan ilman että tila tuntuisi ahtaalta? Asuin yksiössä viimeksi yli 20 vuotta sitten, eikä siltä ajalta ollut erityisen tarkkoja muistikuvia.

Olennaisin muutos yksiöön muuttaessa oli, että sänky ei olisi enää erillisessä huoneessa. Olin tottunut jo vuosikausia nukkumaan viileässä makuuhuoneessa, nyt piti löytää sopiva lämpötila, jossa voisi sekä nukkua että oleskella. Lisäksi piti totutella nukkumaan pienen ja suojaisan makuuhuoneen sijaan suuremmassa tilassa.

Ensimmäisen yön valvoin kuunnellen jääkaapin hurinaa ja muita vieraan ympäristön ääniä. Kuumuuskin vaivasi. Toisena yönä nukuin jo hyvin, ja siitä eteenpäin vielä paremmin. Olin kärsinyt univaikeuksista niin pitkään kuin saatoin muistaa, ja nyt yksin nukkuessani ymmärsin, että osasyy niihin oli ollut nukkuminen toisen vieressä.

Korvausilmaventtiilistä tuleva huiku piti huolen siitä, että lämpötilaa ei huvittaisi laskea kovin paljon alle 21 asteen. Sitäkin piti miettiä, että jos minä tarkenisinkin viileämmässä, luonani kylässä käyvät voisivat tuntea tulleensa jääkaappiin. Olin jo pitkään kaivannut villaista vilttiä, mutta en halunnut sellaista kissatalouteen hankkia. Kissat jäivät tuttuun ympäristöönsä entiseen kotiini, ja nyt viltille tuli myös todellinen tarve, joten laitoin sen hankintalistalle. Voisin viilentää huoneen sopivaksi nukkumiseen, ja kääriytyä – ja kääriä vieraanikin – lämpimään vilttiin.

Toinen muutos edelliseen kotiini verrattuna on se, että keittiön sijaan minulla on nyt (oveton) keittokomero. Kaappitilaa on enemmän kuin tarpeeksi, mutta työskentelytilaa vain vähän. Ruokapöytä tarjoaa sitä tarvittaessa lisää. Vedenkeittimelle ei ole luontevaa paikkaa, joten en aio sellaista hankkia, vaan keitän veden kattilassa keraamisella liedellä. Jääkaappi pienen pakastelokeron kera on käyttööni juuri sopiva, tähän asti kylmälaitteet ovatkin olleet todelliseen käyttöön nähden liian suuria.

Asuin ilman tiskikonetta viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, joten olen hieman yllättynyt, miten nopeasti totuin tiskaamaan käsin. Muistan inhonneeni tiskaamista, mutta nyt pidän siitä. Tiskaaminen rentouttaa ja tyhjentää pään ajatuksista. Se myös sujuu paljon nopeammin kuin muistinkaan.

Ilokseni olen huomannut ilmanvaihdon toimivan loistavasti. Ruoanhaju ei juurikaan leviä huoneen puolelle vaan poistuu suoraan ilmanvaihtokanavaan. Mitä luksusta! Edellisen kotini ilmanvaihto tuntui toimivan ihan omalla logiikallaan, työntäen kaikki hajut olohuoneeseen, vaikka keittiön ovi oli kiinni.

Eniten tottumista vaatii asuminen yksin. Vaatehuoneeseen mennessäni mietin, livahtiko liukasliikkeinen kissaneiti mukana, vaikka se jäi edelliseen kotiini. Vaikeinta on, kun ei voi enää lennossa kommentoida lukemaansa ja näkemäänsä, tai kertoa toiselle ajatuksistaan. Olen ymmärtänyt olevani kova puhumaan, nyt kun kukaan ei ole kuuntelemassa.

Täytän seuraavaksi 40 vuotta. Olen asunut hyvin vähän yksin, vain lyhyitä aikoja parisuhteiden välillä. Olen tottunut viettämään paljon aikaa yksin, mutta yksin asuminen on aivan eri asia. Yhdessä asuessa tietää aina, että toinen tulee ennemmin tai myöhemmin kotiin, ja yksinolo loppuu. Yksin asuessa tilanne on toinen. Seuraa on erikseen järjestettävä, tai muuten sitä ei ole.

On eräs asia, joka kantaa minua elämässä eteenpäin: uteliaisuus. Olen kiinnostunut näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitä tämä elämänvaihe tuo tullessaan? Mitä voin tästä oppia? Miten maailma aukeaa tästä näkökulmasta käsin?

Juuri nyt maailma näyttää kauniilta. Ulkona on sopiva pakkanen, aurinko paistaa ja lumi kimmeltää. Pieni kotini on täyttynyt valosta.

Vuokra-asunto = koti?

Kotia etsiessäni en voinut olla huomaamatta, että meillä omistusasuminen on normi ja vuokralla asuminen poikkeus tästä normista. Vuokralla asuminen tunnutaan näkevän vain väliaikaisena vaiheena elämässä tai epätoivottuna asumismuotona, jos omistusasuntoon ei ole mahdollisuutta.

Aika harvassa lienevät ne ihmiset, joille koti ei olisi tärkein paikka maailmassa. Kukaan ei odota, että omaa kotia ostavalle pitäisi kelvata mikä tahansa. Vuokra-asuntoa etsiessä tilanne näyttää olevan hieman toisenlainen.

Etsiessäni asuntoa yksityisten vuokranantajien ilmoitusten kautta, olin aistivinani hienoista asennevammaa. Asunnoista oli lähes poikkeuksetta hyvin vähän tietoja, useimmiten vain tiedot vuokran määrästä, huoneiston tiloista (h, kk, kph), neliömäärä ja sijainti. Valokuvia asunnoista oli hyvin harvoin. Kun kyse on pienistä asunnoista, kaipasin tietoa esimerkiksi siitä, sopiiko kylpyhuoneeseen pesukone, onko asunnossa alkovi, ja onko keittiö tai keittokomero erillinen tila vai avoin osa huonetta.

Surkuhupaisin oli ilmoitus, jossa asunnosta oli vain edellä mainitut vähäiset tiedot, mutta omistaja odotti asunnon hakijalta perinpohjaista selvitystä, miksi juuri hän olisi hyvä vuokralainen. Vailla riittäviä tietoja, asuntoa näkemättä.

Turhauduin nopeasti yksityisten ilmoituksiin ja aloin seurata vuokra-asuntoja välittävien yritysten ilmoituksia. Edelleen löytyi kuvattomia ilmoituksia ilman riittäviä tietoja, mutta löytyi myös runsain valokuvin höystettyjä ilmoituksia, joista kävi ilmi lähes kaikki mitä toivoa voi.

Sattumalta useampi minua kiinnostava asunto oli, ikävä kyllä, saman yrityksen välitettävänä. Yhtä huonoa ”asiakaspalvelua” en muista koskaan ennen saaneeni. Lisätietoja kysyessäni kohtelu oli ylimielistä ja töykeää, ja asuntonäytöllä tunsin olevani toisen luokan kansalainen. Asenne, että asunnon omistaja ja vuokralainen olivat heille kahden eri kerroksen väkeä, välittyi. Tärkeintä oli löytää asunnon omistajalle hyvä vuokralainen, sillä ei ollut merkitystä, että asuntoa etsivä löytäisi itselleen sopivan kodin. Ajatus tuntui olevan, että asunnon olisi kelvattava sen enempiä kyselemättä, ja asuntoa etsivän tulisi olla tyytyväinen, jos hän saa kunnian tulla valituksi vuokralaiseksi. Raskaassa elämäntilanteessa en jaksanut tällaista sietää, vaan päätin etsiä asunnon muuta kautta.

Lopulta löysin asunnon aivan toisella tavalla asennoituneen yrityksen kautta. Pääasiassa opiskelijoille asuntoja välittävä yritys oli ymmärtänyt, että myös vuokralla asuvat etsivät itselleen kotia, ei mitä tahansa luukkua. He suhtautuivat vuokranantajaan ja asuntoa etsiviin tasapuolisen kunnioittavasti.

Tätä kirjoittaessani olen ehtinyt nukkua uudessa kodissani kolme yötä. Sisustaminen on vielä kesken, mutta tunnen olevani kotona, en jonkun toisen minulle vuokraamassa asunnossa. Vaikka omistaisin kotini itse, ei se yhtään enempää kodilta tuntuisi.

Minulla oli onnea saada vuokranantaja, jonka kanssa löysimme nopeasti luottamuksen toisiimme ja tulemme hyvin juttuun. Kodin tuntuun vaikutti paljon, että sain maalata seiniä ja sillä tavoin tehdä asunnosta viihtyisämmän. Mieluummin näen itse vaivaa ja maalaan seinät mieluisiksi, kuin muutan juuri remontoituun, jonkun toisen maulla laitettuun asuntoon.

Nyt kun olen löytänyt itselleni sopivan kodin, minulla ei ole kiire minnekään. Talo on hiljainen, yläkerrassa asuvaa kanta-astujaa lukuun ottamatta. Edellisessä kodissa vuosien myötä yhä enemmän häirinnyt liikenteen melu on poissa.

Tänään kuulin talitiaisten laulavan ikkunani alla. Vaikka muutto tuli eteeni olosuhteiden pakosta, olen iloinen, että kotini on nyt tässä.

Kahden tavarat, yhden tavarat

Viime aikojen mietteistä suurin osa on liittynyt tavaroihin. Olen pakannut tavaroita uuteen kotiini lähteväksi ja koonnut listoja siitä, mitä kaikkea tulisi hankkia.

Hämmästyksekseni olen huomannut, että yksi ihminen tarvitsee lähes saman määrän tavaraa kuin kaksikin.

Ajatellaan vaikka keittiön tavaroita. Useimpia ruoanlaittoon ja leivontaan liittyviä välineitä oli kahden hengen taloudessamme aivan sama määrä, kuin mitä yksin asuvana tulen tarvitsemaan: yksi. Astiakaapissani tulee olemaan vain vähän vähemmän astioita, kuin mitä meillä kahden hengen taloudessa oli, sillä talouden vakituisen pääluvun lisäksi on otettava huomioon myös tiski- ja vierasvara.

Huonekalut, kodinkoneet, elektroniikka, työkalut, siivoukseen ja pyykkihuoltoon liittyvät tavarat – kahden hengen taloudelle riittää useimpien tavaroiden kohdalla sama määrä, minkä yhden hengen talouskin tarvitsee.

Kotona olevien tavaroiden määrää on vaikea hahmottaa, kun tavaraa on ollut vain tarpeeseen ja kaikelle on ollut oma paikkansa. Kun nuo tarpeelliset tavarat kokoaa ostoslistaksi, tavaran määrä tuntuu hurjalta. Tavaroiden löydettyä paikkansa uudessa kodissa tilanne taas tasaantuu.

Toistaiseksi, kun olen vielä ollut kahden asunnon välissä, en ole ehtinyt hankkia kaikkea tarvitsemaani. Välillä on tuntunut siltä, etten haluaisi ostaa enää mitään. Ilkikurisesti voin sanoa, että olen tehnyt voitavani talouskasvun eteen, ja odotan aikaa, jolloin pääsen normaaliin ostorytmiini. Tilanteeseen, jossa tarvitsen vain hyvin harvoin mitään päivittäistavaroita kummempaa.

Odotan hetkeä, jolloin tarvitsemiani tavaroita ei ole vanhassa kodissa, uudessa kodissa ja kaupassa, vaan ne ovat kaikki samassa paikassa ja pääsen vihdoin asettumaan aloilleni.