Käännekohdassa

Olen tuntenut itseni tänä vuonna tavallista levottomammaksi. Kaivannut jonnekin muualle kuin missä olen. Kaupunkielämä alkoi tuntua raskaalta jo keväällä, kaipasin pois melusta ja pölystä, lähemmäs luontoa.

Vietin kesällä aikaa pikkukaupungissa, jossa olen syntynyt ja elänyt ensimmäiset 16 vuotta elämästäni. Olen asunut muualla jo 25 vuotta, ja kaupungissa vieraillessani tuntenut ikään kuin astuvani menneisyyteeni. Tänä kesänä jokin oli muuttunut. Tunsin tulleeni kotiin.

En edes muista milloin ennen tuota kokemusta olisin tuntenut olevani kotona. Ehkä vuosituhannen vaihteessa, kun olin vielä jalat tukevasti minulle tutummalla maaperällä, ennen kuin tulin silloisen rakkaani luo tänne itäiseen Suomeen. Ajatuksena oli muuttaa mahdollisimman pian meille molemmille tutuille seuduille, mutta elämä muotoutui toisin.

Jos en olisi itse sitä kokenut, en olisi ymmärtänyt miten suuret kulttuurierot maamme sisällä voi olla. On raskasta tulla yhä uudelleen ja uudelleen väärinymmärretyksi, tai huomata toisen loukkaantuvan puhetavastani, joka toisella puolella Suomea on aivan tavallinen eikä anna minkäänlaista aihetta loukkaantumiseen. Huumorintajujen erilaisuus on myös säännönmukaisesti johtanut kummallisiin tilanteisiin.

Vasta pitkän ajan kuluessa olen ymmärtänyt olevani jatkuvasti hieman varpaillani. En ole osannut olla rennosti oma itseni, koska se niin usein aiheuttaa ikäviä tilanteita. Olen tukahduttanut liian suuren osan itsestäni. Onneksi ystävieni seurassa olen voinut olla oma itseni. Kuin sattuman oikusta jokainen heistä on tullut tänne paikallisen kulttuurin ulkopuolelta.

Kaipaan takaisin omalle murrealueelleni ja pienempään kaupunkiin. Miten kevyeksi ja vapautuneeksi tunsinkaan oloni kesällä, vieraiden ihmisten kanssa jutellessani, kun huomasin tulevani ymmärretyksi omalla murteellani ja puhetavallani. Pikkukaupungin henki oli lämmin ja välitön, mahdollisuuksia juttutuokioihin aukeni jatkuvasti. Sain elämäniloa ja voimaa huomatessani, etten olekaan näkymätön, vaan osa yhteisöä, vaikka en tunne paikkakunnalta ketään ja olin vain käymässä. Kun minulle juteltiin lähes joka kerran kaupassa käydessäni, tai laittaessani pyörääni telineeseen kaupan ulkopuolella, aloin ymmärtää miten irrallani muista ihmisistä olen kokenut olevani.

Eniten entisestä kotikaupungistani olen kaivannut luonnon läheisyyttä ja sitä, että luonnolle annetaan tilaa. Puiden, pensaiden ja heinikoiden annetaan kasvaa, eikä kaikkea järjestetä keinotekoisen kliiniseksi. Keskeisellä kaupunkialueellakin linnusto on runsaampi ja monipuolisempi kuin mihin olen nykyisessä kotikaupungissani tottunut. Kun kaupunki on pieni, maaseutu alkaa kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta.

Elämäni käänteitä miettiessäni huomaan, että kaikella on ollut tarkoituksensa. Kaikki tapahtumat ovat opettaneet minulle jotakin ja ohjanneet suuntaan, joka on kasvattanut minua ihmisenä. Kuinka ollakaan, olen juuri nyt elämässäni tilanteessa, ettei minua pidättele tässä kaupungissa välttämättä enää mikään. Minut tänne tuonut parisuhde on päättynyt, ja viime viikolla jouduin jättämään hyvästit viimeiselle kissallemme.

Mitä ikävöisin täältä? Muutamaa minulle tärkeää ihmistä. Ihanaa kirjastoa ja elokuvateatteria, joilta olen saanut niin paljon. Kauppahallin leivoskauppiaan vilpittömältä tuntuvaa huolta siitä, pärjäänkö nyt varmasti yhdellä leivoksella.

Miten vähentää maailmantuskaa?

Tunnen huolta maapallomme tilasta. Mitä enemmän olen lukenut ja seurannut uutisointia esimerkiksi ilmastonmuutoksesta, luonnon monimuotoisuuden heikkenemisestä tai merien tilasta, sitä enemmän maailmantuskaa olen kokenut. Politiikan seuraaminen ei ole auttanut asiaa.

Tieto lisää tuskaa, sanotaan. Mielestäni se on vain osittain totta.

Jos tietoa kertyy vain sen osalta, mikä kaikki on pielessä tai menossa huonompaan suuntaan, tuska lisääntyy. Mutta jos lisäksi selvittää, mitä olisi mahdollista tehdä asioiden parantamiseksi, ja ryhtyy toimeen, tuska vähenee.

Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) viime vuoden lopulla julkaistu raportti kertoo, että Suomen kasvihuonekaasupäästöistä 68 prosenttia syntyy kotitalouksien kulutuksesta eli siitä, miten asumme, liikumme, syömme ja mitä ostamme. Tämä on tärkeä tieto, ja mielestäni hyvä uutinen.

Ajatelkaa, noin suuri osuus päästöistä johtuu meidän jokaisen elämäntavoista ja kulutuksesta.

Se tarkoittaa, että meillä on avaimet käsissämme aikamoiseen muutokseen. Meidän ei tarvitse jäädä odottamaan valtion tai EU:n määräyksiä tai ohjaustoimia, tai että se aina niin kovasti kaivattu joku muu tekee jotakin, tai että jostakin ilmaantuu tilanteen korjaava ratkaisu, vaan voimme toimia ihan itse! Jokainen omalta kohdaltamme, ja aloittaa saa vaikka nyt heti.

Ja mikä parasta: saamme paljon aikaan jo sillä, että teemme vähemmän!

Vähemmän lentomatkoja, vähemmän yksityisautoilua, vähemmän ostettuja ja vuokrattuja asuinneliöitä maksettavaksi ja ylläpidettäväksi. Vähemmän lihaa lautasella, vähemmän juustoa ruokavaliossa, vähemmän biojäteastiaan päätynyttä ruokaa. Vähemmän kaikenlaista turhaa kulutusta, joka päätyy vain kasvattamaan vyötärönseutuamme tai täyttämään kotiamme tavaroilla, joita emme todella tarvitse. Vähemmän vain harvoin tarvittavien tavaroiden ostamista, jotka voisimme tarvittaessa lainata tai vuokrata.

Ja mikä ihan yhtä hienoa: saamme tästä kaikesta jotakin enemmän, ja vielä jää annettavaksikin!

Enemmän tilaa ja rauhaa paikallisille asukkaille ympäri maailman turistikohteiden, enemmän säästynyttä luontoa paratiisisaarilla, enemmän hyvää omatuntoa, enemmän puhdasta ilmakehää. Enemmän löytyneitä paratiiseja kotimaassa ja lähialueilla, enemmän kotimaan luonnon ja kulttuurin arvostusta, enemmän kiinnostavia junamatkoja, enemmän nähtyjä maisemia matkan varrella. Enemmän rahaa muuhun kuin asumiseen, enemmän asumisen laatua, enemmän kohtaamista perheen kesken.

Enemmän raikasta ilmaa, enemmän kertyneitä kilometrejä pyörällä ja kävellen, enemmän tukeamme joukkoliikenteen kehittämiselle. Enemmän lihaksia, enemmän hapenottokykyä, enemmän tilaa vatsan ja housujen vyötärönauhan välissä. Enemmän havaittuja vuodenaikojen mukanaan tuomia muutoksia, enemmän linnunlaulua, enemmän rentoutumista, mielenrauhaa ja virkeyttä. Enemmän iloa. Enemmän työtehoa, enemmän jaksamista arkeen, enemmän uusia ajatuksia.

Enemmän kasviksia ja väriä lautasella, enemmän raikkautta, enemmän uusia makuja. Enemmän terveyttä, enemmän keveyttä, enemmän hyvää oloa. Enemmän käyttämättömiä lääkäriaikoja, enemmän säästöä lääkekuluissa.

Enemmän säästynyttä rahaa, enemmän kuukausia ilman luottolaskuja. Enemmän aikaa, enemmän merkityksellistä tekemistä. Enemmän arvostusta sille mitä meillä jo on, enemmän loppuun asti käytettyjä vaatteita ja tavaroita, enemmän tilaa kotona. Enemmän kanssakäymistä ystävien, naapurien ja tuttujen kesken, enemmän tukeamme tavaroita vuokraaville yrityksille. Enemmän tavaroiden ja vaatteiden korjaamista, enemmän kannattavuutta erilaisille korjaajille ja kunnostajille.

Enemmän veroeuroja Suomeen, enemmän yhteistä hyvää. Enemmän osallistumista meille kaikille tärkeän asian hyväksi.

Enemmän mahdollisuuksia tuleville sukupolville. Enemmän hyviä muistoja meistä.

Muovi ja teot ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi

Muoviton maaliskuu sai minut ärsyyntymään ja huolestumaan. Ärsyyntymään, koska tiesin sen johtavan asioiden liialliseen yksinkertaistamiseen ja mittasuhteiden hämärtymiseen, ja huolestumaan siksi, että se veisi jälleen kerran tilaa huomattavasti tärkeämmältä ilmastokeskustelulta.

Ilmastoasioista on pitkään puhuttu varsin varovasti. On haluttu varoa pelottelua ja syyllistämistä, ja annettu vinkkejä helpoista ympäristöteoista, jotka vaatisivat ihmisiltä mahdollisimman vähän vaivannäköä ja elämäntapojen muuttamista. Varmasti kaikkein eniten on käyty keskustelua siitä, pitäisikö ostokset kaupan kassalla pakata muovi-, paperi- vai kangaskassiin.

Muoviton maaliskuu oli jatko-osa tälle jo vuosia kestäneelle muovipussikeskustelulle, josta tulisi päästä vauhdilla eteenpäin. Kampanja tarjosi jälleen kerran hyvää mieltä tuottavan, yksinkertaisen keinon toimia ympäristön hyväksi.

Mikä ongelma tässä on?

Sillä aikaa, kun keskitymme muovin käytön vähentämiseen ja muovin paheksuntaan, ilmastonmuutos etenee. Se ei odota.

Sitran blogissa muoviteollisuuden ja muovien kierrätyksen asiantuntija Lassi Hietanen kirjoittaa kuin olisi lukenut ajatukseni:

”Meillä länsimaisilla ihmisillä on ilmastonmuutoksen takia käsillä todella suuria elämäntapamuutoksia, jotka pitäisi tehdä heti. Aika pieni asia eli muovi on noussut mediassa suureksi uutiseksi. Olemmeko nyt keksimässä verukkeita, joilla huomio saadaan pois ikävistä asioista, kuten siitä, että ilmaston takia pitäisi luopua autoilusta, lentämisestä, lihansyönnistä ja siten myös lihaa syövistä lemmikeistä?”

Hänen mukaansa muovi on ”hirveä roskaamisongelma, mutta muuten se on ympäristöongelmana pieni.”

Yksittäisellä ihmisellä on lukuisia oikeasti vaikuttavia keinoja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, eikä muovin välttäminen ole yksi niistä. Teknologian jatkuvasti kehittyessä mahdollisuudet vähäpäästöisempään elämään vielä lisääntyvät. Kehityksen etenemistä ei kuitenkaan tarvitse jäädä odottelemaan, vaan keinoja oman elämän ilmastotekoihin voi valita esimerkiksi Sitran 100 fiksua arjen tekoa -sivustolta tai tästä Kodin Kuvalehden jutusta Ahdistaako ilmastonmuutos? 7 tekoa, joilla on oikeasti merkitystä.

Ilmastonmuutoksessa ja keinoissa sen hillitsemiseksi on kyse tiedossa olevista faktoista, ei pelottelusta tai syyllistämisestä. Kuka tekee ja minkä verran, tai tekeekö joku toinen yksilö, perhe, valtio tai manner enemmän tai vähemmän – se ei ole olennaista. Meidän kaikkien tulisi toimia omien mahdollisuuksiemme ja voimavarojemme mukaan, mutta tarvitsemme myös yhteistyötä. Voimme päivitellä loputtomiin miten vähän joku muu tekee, mutta jos emme itse ryhdy toimeen ja ota vastuuta omalta osaltamme, on epäreilua odottaa sitä muiltakaan.

Yksittäisen ihmisen tekojen vaikutusta ei myöskään sovi väheksyä. Kun alamme muuttaa elämäntapojamme, se vaikuttaa ympärillämme oleviin ihmisiin. Esimerkin voima on valtava, sillä se näyttää konkreettisesti, että mahdollisuuksia toimia toisin on olemassa. Ilolla olen seurannut esimerkiksi nousevaa kiinnostusta sähköpyöräilyä kohtaan. Kun yhä useampi huristaa työpaikalleen auton sijaan (sähkö)pyörällä, se antaa muillekin signaalin miettiä asiaa omalta kohdaltaan.

On ymmärrettävää ja tervettä reagoida ajatukseen ilmastonmuutoksen etenemisestä ja vaikutuksista huolestumalla ja ahdistumalla. Paras keino voida paremmin on tehdä konkreettisia ilmastonmuutosta hillitseviä tekoja, ei yrittää olla ajattelematta koko asiaa. Itse toiminnan lisäksi myös monilla ilmastoteoilla on elämänlaatua parantava vaikutus.

Haluan vielä sanoa muutaman sanan ajattelutavasta, joka ilmastonmuutoksen torjunnasta käytävässä keskustelussa usein nousee esiin, ja joka minua hieman vaivaa.

Minä olen valinnut olla lapseton. Olisiko mielestänne reilua, että katsoisin siihen vedoten oman osuuteni kuitatuksi, ja jättäisin ilmastoteot teille muille?

Minä en harrasta matkailua, eli en liiku lentämällä enkä laivalla, koska se ei kiinnosta minua ollenkaan. Minulla on hyvin vähän tarvetta henkilöautolla liikkumiselle, eikä minulla ole ajokorttia. Olisiko reilua todeta, ettei minun tarvitse tehdä enää mitään, ja odottaa teiltä muilta elämänmuutoksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi?

Tosiasia on, että minun kohdallani elämä ilman vanhemmuutta, matkustamista ja henkilöautoa ovat nollapiste. En ole luopunut niistä, koska en ole mitään niistä koskaan halunnutkaan. Miten voisin ajatella, ettei minun tarvitse tehdä enää mitään tai luopua mistään omassa elämässäni, mutta odottaisin muiden tekevän elämänmuutoksia hiilijalanjälkensä pienentämiseksi?

Meillä on vain tämä yksi maapallo. Ilmastonmuutos ei tunne valtioiden rajoja. Kaikki tuottamamme ilmastopäästöt menevät samaan kassaan ja vaikuttavat meihin kaikkiin. Mutta ikävä kyllä eniten päästöjä aiheuttavat ja eniten kärsimään joutuvat ovat suurelta osin kaksi eri ihmisjoukkoa.

Aivan jokainen meistä voi tehdä paljon enemmän kuin jättää hedelmäpussit kauppaan.

Luettavaa, katsottavaa ja kuunneltavaa

Kokosin teille kiinnostavia lukuvinkkejä, sekä kaksi tv-vinkkiä ja radiovinkin. Aloitetaan katsottavalla ja kuunneltavalla:

Spotlight: Hitaasti käynnistyvä muovinkeräys

Ohjelma on monipuolinen ja tuhti tietopaketti muovista, ja siitä selviää esimerkiksi paljonko muovia Suomessa päätyy kierrätykseen, mitä muovijätteelle tapahtuu, miten puhdasta kierrätettävän muovin tulisi olla, ja mitä erilaisista muovilaaduista tehdään. Lisäksi ohjelmassa on tietoa mikromuovin lähteistä, ja miten hyvin jätevedenpuhdistus niistä selviää.

A-Studio: Pysähtyykö ilmastonmuutos kuluttajien valinnoilla?

Kuluttajien vaikutusmahdollisuuksista ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi keskustelevat Myrskyvaroitus -yhdistyksen puheenjohtaja Timo Tyrväinen ja Luonnonsuojeluliiton suojeluasiantuntija Otto Bruun. Ohjelmassa tavataan myös kaksi kulutustaan vähentänyttä suomalaista.

Sari Valto: Onko maailman tulevaisuus kuluttajien käsissä?

Sari Valton vieraina ovat hävikkiruokaravintolaa Helsingissä pyörittävä Johanna Kohvakka ja ympäristötalouden ja johtamisen professori Lassi Linnanen. Ohjelmasta selviää monta mielenkiintoista asiaa, kuten se, että elintarvikkeen koko elinkaaren hiilijalanjäljestä pakkauksen osuus on enintään kaksi prosenttia. Ohjelma etenee aika hajanaisesti, mutta älkää antako sen häiritä, sillä ohjelma käsittelee ekologisempia valintoja ja kuluttajan vaikutusmahdollisuuksia varsin monelta suunnalta tarjoten samalla paljon käytännön vinkkejä.

Johanna Kohvakka ja Liisa Lehtinen: Hyvä, paha muovi

”Muovisilla pakkauksilla on merkittävä rooli ruokahävikin ehkäisyssä ja siten ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa.”

Laajasta jutusta käy ilmi, että muovin ympäristökuormitus on varsin pieni, ja että muovin koko elinkaaren hiilijalanjälki on pienempi kuin esimerkiksi paperin ja kartongin. Siitä löytyvät vastaukset myös kysymyksiin, miksi biomuovi on viherpesua, ja miksi tavallinen muovi on parempi ratkaisu kuin biohajoava muovi. Tekstissä käsitellään myös muoviroskan ja mikromuovin aiheuttamia ongelmia, sekä muovin kierrätystä. Jutusta löytyy myös vinkkejä kuluttajille kertakäyttömuovin käytön vähentämiseksi.

Emma Hinkula, Yle: Huonon maineen saanut muovi on usein järkevin pakkausmateriaali – kunhan sitä käyttää vastuullisesti

Ylen jutussa Teknologian tutkimuskeskus VTT Oy:n tutkija Heidi Peltola kertoo hyviä esimerkkejä siitä, minkälaisissa kohteissa muovi on ainakin toistaiseksi paras materiaalivaihtoehto. Jutussa on asiaa myös merien roskaantumisesta, muovin kierrätyksestä, ja siitä, mitä muovin totaalisen välttelyn sijaan kannattaisi tehdä.

Lassi Hietanen: Muovit: ympäristö- vai roskaamisongelma?

Tämä teksti ansaitsee vielä erikseen maininnan lukuvinkeissä, vaikka linkki siihen jo tekstissä olikin. Jutussa on kiinnostavaa tietoa muovin aiheuttamista ongelmista, mikromuovista, ja muovin kierrätyksen haasteista ja sen tulevaisuudesta. Se myös tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman siihen, miksi elintarvikepakkauksille asetetaan nykyään niin suuria vaatimuksia. Sille joskus liialliseltakin näyttävälle elintarvikkeiden pakkaamiselle on hyvä syy.

Julia Thurén, Image: Avaaja Lassi Linnanen: ”On tabu sanoa, että älä osta.”

”Kahdeksankymmentä prosenttia kasvihuonekaasuista voidaan johtaa loppukuluttajaan. Jos emme ostaisi koko ajan uusia autoja, vaatteita tai sipsejä, niin niitä ei myöskään valmistettaisi. Ekologista elämäntapaa yritetään brändätä kalliiksi, mutta oikeasti kyse on vain siitä, että jättää ostamatta asioita.”

Näin sanoo Imagen jutussa ympäristötalouden ja -johtamisen professori Lassi Linnanen. Jutussa on mielenkiintoisia ajatuksia kulutuksen vähentämisestä ja sen seurauksista. Linnanen vastaa myös toimittajan kysymykseen, eikö kuluttajan syyllistäminen ole typerää, kun suuria rakenteita pitäisi muuttaa? Linnasen vastaus saa kunnian päättää tämän tekstin:

”Ilman kulutuksen suunnanmuutosta muut toimenpiteet ovat riittämätömiä, ja meillä alkaa olla ilmastonmuutoksen kannalta kiire. Ihmiset voivat lopettaa liikakulutuksen tässä ja nyt.”

Ajatuksia yksinäisyydestä ja yksinolosta eron jälkeen

Yksinäisyys ja yksinolo ovat olleet kirjoitusaihelistallani jo pitkään. Kun parisuhteeni toissa vuonna päättyi, ja muutin asumaan yksin, kiitin onneani, etten ollut vielä ehtinyt kirjoittaa aiheesta. Eron jälkeen kokemani yksinäisyys poikkesi kaikesta siihen asti kokemastani.

Yksinäisyyttä on monenlaista. On totaalista yksinäisyyttä, kun ei ole yhtäkään ihmistä kenelle voisi kertoa asioistaan. Toisaalta yksinäisyyden tunnetta voi kokea, vaikka elämässä olisikin tärkeitä ihmisiä, kuten elämänkumppani, perhe ja ystäviä.

Muistini mukaan en ole koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään joukkoon, enkä ole sellaista kaivannut. Olen luonteeltani vahvasti introvertti, ja viihdyn parhaiten yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Minulla on kaikissa elämäni vaiheissa ollut vähintään yksi läheinen ystävä, joka tuntee minut läpikotaisin, ja jolle voin kertoa kaikenlaisista elämäni asioista. Ihmissuhteiden laatu on minulle määrää tärkeämpää, joten jokainen ystäväni on ollut läheinen ystävä.

Olen ollut suurimman osan elämästäni parisuhteessa, asunut yhdessä ja jakanut arkeni toisen ihmisen kanssa. Viimeisin parisuhteeni kesti lähes 16 vuotta, minkä jälkeen piti opetella asumaan yksin. Se oli aluksi todella vaikeaa, ja koin ajoittain musertavaa yksinäisyyttä. Puhuminen raskaan eron kokeneen ystävän kanssa auttoi, mutta se ei poistanut elämääni tullutta aukkoa. Keskustelun jälkeen olin edelleen yksin asunnossani, ilman toisen ihmisen seuraa, johon olin vuosien varrella tottunut.

Ennen eroa olin kokenut yksinäisyyttä lähinnä ihmisjoukoissa tai ryhmätilanteissa, tai kun olin tahtomattani velvoitettu seuraan tai seurallisuuteen. Olin tuntenut itseni yksinäiseksi ihmisten seurassa, joiden kanssa aitoa kohtaamista ei tapahtunut, tai jos en tuntenut tulevani ymmärretyksi. Olen aina viihtynyt erittäin hyvin yksin, enkä ollut juuri koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi yksin ollessani. Eron jälkeinen yksinasumisen vaikeus tulikin minulle yllätyksenä.

Yksinäisyys vyöryi päälleni niin voimakkaasti, että nimesin olotilani yksinäisyyshalvaukseksi. En kyennyt helpottamaan erosta johtuvaa surua ja yksinäisyyden tunnetta itselleni mieluisimpien asioiden parissa, koska en kyennyt keskittymään. Piti löytää muita keinoja oloni parantamiseksi.

Tuntui hyvältä päästä pois kotoa, jonnekin missä oli muitakin ihmisiä. Kävin usein kävelyllä. Liikkuminen, luonto, linnut ja sään tunteminen kasvoilla helpottivat oloani kaikkein parhaiten. Ei haitannut, vaikka joskus kävellessä kyyneleet valuivat pitkin kasvoja.

Kun oloni alkoi olla vähän parempi, kävin paljon kirjastossa, elokuvissa ja näyttelyissä. Teki hyvää nähdä muita ihmisiä, ja saada muistutus siitä, etten ollut yksin maailmassa, ja että elämä jatkui. Elokuvasalin pimeässä tuntui hyvältä saada parin tunnin vapaahetki oman elämäni murheista, ja olla ihmisten ympäröimänä.

Kotona tuntui siltä, kuin maailma olisi pysähtynyt.

Hiljaisuus teki kipeää. Pesin pyykkiä useammin kuin olisi ollut tarpeen, koska pesukoneen ääni sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi ja kotoisaksi. Radion kuuntelu liennytti yksinäisyyttä. Radiotoimittajien tervehdykset nousivat uuteen arvoon, ja aloin vastata heille. Huomasin, että jo oman ääneni kuuleminen auttoi vähentämään yksinäisyyden tunnetta. Aloin kotiin tullessani sanoa ääneen ”kotona ollaan”. Kiitin itseäni ruoasta, koskettaen samalla myötätuntoisesti olkapäätäni.

Olin vuosien varrella vähentänyt television katsomista, ja alkanut katsoa tv-ohjelmia tietokoneelta. Enää se ei riittänyt, vaan alkoi tuntua välttämättömältä saada televisio. Kaipasin kaukosäädintä ja loputonta ohjelmavirtaa. Katsoin kaikenlaisia, ennen täysin yhdentekeviksi kokemiani ohjelmia, joita katsellessa ei tarvinnut ajatella mitään. Se teki hyvää. Edelleen ihmetyttää, miten viihdyin niin hyvin Sinkkuillallisen parissa, kun minua eivät kiinnostaneet sen enempää ruoka kuin treffitkään.

Parin viikon ajan olin television suurkuluttaja. En kuitenkaan ollut telkkarini laatuun tyytyväinen, joten palautin sen, kun sellainen mahdollisuus oli olemassa. Olin myös alkanut ihmetellä, mistä lähes pakokauhua muistuttanut television tarpeeni oli tullut. Voisin yhtä hyvin katsoa tv-ohjelmia netin kautta, löytyi niitä loputtomiin sieltäkin.

Vaikeinta oli tottua siihen, ettei ollut ketään kenelle kertoa arkisista huomioista, kuten tv-ohjelmien herättämistä ajatuksista. Tai ettei ollut ketään, kenet saisin nauramaan. Tajusin pian, miten paljon olin tottunut puhumaan. Minun oli vaikea pitää itseni irti puhelimesta, etten olisi jatkanut ajatusteni höpöttämistä sitä kautta. Alkuvaiheessa minulta saattoi saada uutisia tai televisio-ohjelmia kommentoivia tekstiviestejä, tai muita asiasisällöltään varsin kevyitä viestejä, joita ei liene tapana tavallisesti jakaa. Onneksi läheiseni ymmärsivät viestittelyäni.

Opetellessani pysymään irti puhelimesta aloin kommentoida radiosta ja tv:stä kuulemiani ja näkemiäni asioita ääneen. Auttoi yllättävän paljon, että ilmaisin reaktioni, vaikkei sitä kukaan kuulemassa ollutkaan. Jossain vaiheessa keksin, ettei mikään estä minua olemasta oma hassutteleva itseni, vaikkei sitä ollutkaan enää kukaan näkemässä. Miksen voisi huvittaa ihan vain itseäni hölmöilyilläni?

Vei aikansa, ennen kuin lakkasi ahdistamasta palata yksin kotiin ystävää tapaamasta. Tai ennen kuin ystävän lähteminen luotani omaan kotiinsa ei enää nostanut surua ja levottomuutta. Noina hetkinä muistin, miten olin toiminut nuorena silloisen kumppanini palatessa takaisin kotiinsa, kun emme vielä asuneet yhdessä. Parasta lääkettä yksinäisyyden tunteeseen ja ikävään oli tiskaaminen radiota kuunnellen. Otin vanhan keinon käyttööni, ja palautin itseni takaisin arkeen tiskaamalla. Kun tiskit oli tiskattu, ahdistus oli tasaantunut.

Ensimmäinen vuosi eron jälkeen oli aaltoliikettä. Välillä oli helpompaa, välillä vaikeampaa. Sen jälkeen on ollut helpompaa.

Olen tottunut yksinoloon ja nautin siitä. Yksinolossa viihtymisen pahin vihollinen on pitkästyminen. Jos alan tuntea itseni yksinäiseksi, minulla on todennäköisesti tylsää. Kun teen jotakin itselleni merkityksellistä, en tunne oloani yksinäiseksi. Tärkeää on myös huolehtia siitä, että syön ja nukun hyvin, sekä juon vettä ja liikun riittävästi. Nämä perusasiat vaikuttavat hyvin voimakkaasti siihen, miltä elämäni tuntuu.

Erosurun ja yksinäisyyden keskellä muistutin itseäni siitä, että mikään ei kestä ikuisesti. Ihminen on sopeutuvainen. Ajan kuluessa tottuisin yksinoloon, ja oppisin elämään uudessa elämäntilanteessani.

Tiesin, että jonakin päivänä voisin paremmin ja nauttisin uudenlaisesta elämästäni sellaisena kuin se on.

Kun erostani oli kulunut vasta muutama kuukausi, löysin Leo Babautan blogitekstin Wanting Someone Else to Fulfill Our Lives. Se tuli kuin vastauksena ristiriitaisiin ajatuksiini. Tekstin sanoma sopii kaikenlaisiin elämäntilanteisiin, ei vain eron jälkeisiin tunnelmiin. Minulle siitä oli apua, joten ajattelin jakaa sen kanssanne.

Kipua, särkyä, jumia… ajatuksia istumisen vähentämisestä – osa 2

Alkuvuosi on ollut minulle, kuten otsikosta voi päätellä, yhtä kipua, särkyä ja lihasjumia. Fyysinen kipu on vetänyt tehokkaasti huomion itseensä. Se on pakottanut keskittymään olennaiseen ja tekemään pysyviä muutoksia hyvinvointini parantamiseksi.

Tärkein kaikista: Liike

Minulle on alkanut hyvin konkreettisella tavalla valjeta, etten ole ihan nuori enää. En voi elää yhtä huolettomasti kuin nuorena, jolloin mikään ei tuntunut missään. Kehoni ei ole enää nuoren ihmisen keho, eikä se palaudu rasituksesta kuten silloin. Se ei myöskään kestä paikalleen jumiutumista.

Olen viime aikoina opetellut välttämään pitkäaikaista paikallaanoloa. Se on erityisen tärkeää, kun niin moni minulle mieluisa tekeminen tapahtuu istuen.

Latasin tietokoneelleni ohjelman, joka tauottaa tekemistäni itse asettamani ajan välein. Tätä kirjoittaessani se on sumentanut näyttöruutuni 20 minuutin välein ja näin muistuttanut, että olisi aika nousta ylös ja lähteä hetkeksi liikkeelle. Taukojen aikana olen jumpannut kuminauhalla, palauttanut selkäni liikkuvuutta piikkipallojen avulla, kyykännyt, käynyt tekemässä välipalaa, venytellyt ja eri tavoin laittanut itseni liikkeelle.

Taukojen pitämisen lisäksi olen opetellut istumaan levottomasti. En enää unohda käsiäni näppäimistölle miettiessäni, vaan venyttelen, vaihdan asentoa ja pidän itseni pienessä liikkeessä. Levottomasti istuminen on tullut tavaksi myös muulloin kuin kirjoittaessa. Elokuvia olen katsonut keinutuolissa keinutellen. Sitä en ole vielä kokeillut, miten saan itseni liikkeelle kesken mielenkiintoisen kirjan lukemisen. Viimeaikaisten kipujen vuoksi en ole vielä uskaltautunut tarttumaan kirjaan.

Olen aina pitänyt kävelemisestä. Mitä enemmän kävelen, sitä enemmän siitä nautin. Minulla on erilaisia kävelysuunnitelmia, joita alan toteuttaa, kun metsäpoluilla ja pururadoilla pääsee kävelemään kuivin jaloin. Siihen asti kävelen jo sulana olevilla alueilla. Kun kadut on puhdistettu, vaihdan osan kävelylenkeistäni juoksulenkeiksi.

Ergonomia ja liikkeen lisääminen

Kun muutin nykyiseen asuntooni, en halunnut hankkia liian mukavia kalusteita. Halusin tehdä elämästäni hieman epämukavaa. Upottavan mukava nojatuoli saattaisi houkutella jäämään pitkäksi aikaa paikoilleen, kun taas hieman epämukavampi istuin, jossa saisi ryhdikkään istuma-asennon, saattaisi madaltaa kynnystä nousta useammin liikkeelle.

Nojatuolissani ja keinutuolissani on parin sentin pehmuste, ja molemmissa saa selän kannalta hyvän istuma-asennon. Molemmat istuimet ovat osoittautuneet yllättävän mukaviksi istuskella, eikä ylös nouseminen olekaan niin houkuttelevaa kuin olin ajatellut. Istumisen vähentämiseen on kiinnitettävä aktiivisesti huomiota. Ihminen on hämmästyttävän sopeutuvainen.

Pyrin välttämään istumista, ja haastamaan ajatusta, että istuminen olisi perusasento, jossa suurin osa olemisesta ja tekemisestä tapahtuu. Lyhytkestoisia tehtäviä teen erilaisissa asennoissa joko seisten tai lattialla. Kun minulle tuli sanomalehti, luin sitä usein lattialla syväkyykyssä. Kun keho alkoi väsyä, vaihdoin asentoa. Syväkyykky on mukava asento monien lyhytaikaisten tehtävien tekemiseen. Ja onnistuu siinä blogitekstin viimeinen tarkistaminenkin ennen julkaisua.

Puhelimessa puhun usein seisten. Välipalahedelmien syöminen ja kahvikupillisen nauttiminen onnistuvat myös mukavasti seisten. Jos voin hoitaa jonkin tehtävän seisten, teen niin.

Vuosien ajan kirjoitin blogitekstejä tietokone sylissäni nojatuolissa istuen. Asento oli ergonomisesti mukava, mutta koneen alta oli korkeahko kynnys nousta liikkeelle – etenkin talviaikaan, kun olin kääriytynyt mukavasti vilttiin. Kun selkäni alkoi vaatia lisää liikettä, päätin siirtyä kirjoittamaan ruokapöydän ääreen.

Ruokapöytäni oli ollut lähinnä koristeena, sillä inhosin tuolien siirtelystä aiheutuvaa kolinaa. Tuolit olivat käytössä vain silloin, kun joku oli käymässä. Tapanani oli syödä pöydän päässä porrasjakkaralla kököttäen, se liikkui pehmeästi huopatassuillaan. Korjasin kolinaongelman hankkimalla pöydän alle maton, ja voin vain ihmetellä, miksen tehnyt niin jo aiemmin. Matto on tehnyt pöydästä houkuttelevan käyttää, ja olen lopettanut jakkaralla kököttämisen. Pöytä tuoleineen on nykyään jatkuvassa käytössä, ja siitä on tullut suosituin kirjoituspaikkani. Syöminenkin on mukavampaa ryhdikkäästi pöydän äärellä istuen.

Monipuolista olemista lattialla

Tyhjä lattiatila ilman mattoa on minulle tärkeää. Vietän paljon aikaa lattialla venytellen, jumpaten, itseäni oikoen, selkääni rullaten ja kaikenlaisen muun tekemisen parissa.

Olen huomannut, että huonekalut määrittävät (paikallaan) olemistani ja liikkumistani yllättävän paljon. Nojatuolissa olen kaikkein passiivisin, siihen voin jäädä pitkäksi aikaa, ellen kiinnitä asiaan erityistä huomiota. Ruokapöydän äärellä vaihdan asentoa usein, ja kynnys nousta ja lähteä liikkeelle on matala. Lattialla olen kaikkein aktiivisin. Kun mikään huonekalu ei valmiiksi määritä asentoani, voin oleskella monenlaisissa asennoissa ja lähteä helposti liikkeelle.

Katsoin jokin aika sitten japanilaisen elokuvan, jossa neljän sisaruksen kotona lähes kaikki tekeminen tapahtui lattiatasolla. Olen jo pitkään ajatellut, että elämä olisi monin tavoin yksinkertaisempaa, kun voisi elää noin. Valitettavasti suomalaisia asuntoja ei ole suunniteltu lattialla elämistä ajatellen. Siinä missä japanilaiset sisarukset näkivät lattialla istuessaan ikkunasta kauniin maiseman, minä näkisin lämpöpatterin, parvekkeen oven ja kiviseinää.

Istuva kulttuurimme

Viime vuosina on puhuttu paljon istumisen haitoista. Siitä huolimatta joka paikassa ihmiset edelleen ohjataan istumaan. Odotustiloissa, oli kyse millaisesta paikasta tahansa, istuimien määrä on mitoitettu niin, että oletuksena on, että kaikki istuvat. Jos haluttaisiin vähentää istumista, istuimia tulisi olla vähemmän – vain heitä varten, jotka eivät kykene odottamaan kuin istuen. Muita varten tulisi olla nojailuun tarkoitettuja rakenteita, tai mahdollisuus seistä ja kuljeskella vapaasti.

Kun käyn kirjaston lehtiosastolla, näen kaikkialla pöytiä ja nojatuoleja. Osastolla on yksi korkeampi pöytä, jonka äärellä voi lukea lehteä. Tämä pöytä on sijoitettuna milloin minnekin. Se on ikään kuin ylimääräinen kaluste, jolle ei ole omaa paikkaa, mutta se on pitänyt jonnekin sijoittaa. Muilla osastoilla en ole nähnyt yhtäkään korkeampaa pöytää, jonka äärelle voisi pysähtyä lukemaan.

Monessa odotustilassa mahdollisuudet odottaa seisten ovat vähissä. Mieleeni tulevat useimmat sairaaloiden ja terveyskeskusten tilat. Kun odotustilat ovat käytävillä, ja seinustat on täytetty tuoleilla, tilaa seisomiseen ei jää kuin kulkuväylältä. Kapeissa tiloissa seisominen tai kuljeskelu tuntuu myös usein häiritsevän tuoleilla istuvia ihmisiä.

Monilla työpaikoilla istumista on vähennetty hankkimalla säädettäviä työpöytiä. Opiskelijoiden istumisen vähentämiseksi on ehdotettu, että luentoa voisi kuunnella seisten tai luentosalissa liikuskellen. Ajattelua on yritetty kääntää siihen suuntaan, että voisimme tehdä asioita myös muilla tavoin kuin paikoillamme istuen. Se on hyvä suunta. Toivottavasti se alkaa näkyä pian myös julkisten tilojen suunnittelussa.

Lopuksi

Ennen halusin kirjoittaa blogitekstit hyvin vähillä tauoilla, mieluiten yhdeltä istumalta. Ajatus taukojen pitämisestä tuntui ajatusprosessin häiritsemiseltä. En halunnut pitää taukoja ajatuksen ollessa kesken, mutta koska ajatuksia on paljon ja ne liikkuvat nopeasti, ajatus on aina kesken.

Kirjoittaminen on minulle ajattelemista. Kun alan kirjoittaa, valmiita ajatuksia voi olla hyvin vähän. Teksti kehittyy kirjoittamisen edetessä, ja usein erilaiseen suuntaan, kuin olin ajatellut. Tekstin kirjoittaminen alusta valmiiksi asti vie minulta useita tunteja, jopa työpäivän verran aikaa. Saa siinä istua.

Minun oli opittava pitämään taukoja, vaikka pelkäsin sen häiritsevän kirjoittamista. Totuin taukojen pitämiseen yllättävän nopeasti, ja hyvä niin, sillä vaihtoehtoja ei enää ollut.

Vuoden alkupuoli on tuntunut vahvasti siltä, että maksan nyt hintaa aiempien vuosien istumisesta. Monen tekemisen kohdalla istumiseen on liittynyt vielä käsien jännittynyt ja eteenpäin ojentunut asento. Ennen tätä kevättä en ollut tullut ajatelleeksi, että ihmisen kainalotkin voivat olla jumissa, mutta kyllä ne voivat. Eikä niiden hierominen tai venyttäminen tunnu ollenkaan mukavalta.

Teen töitä sen eteen, että liikkuvuuteni etenkin ylävartalon osalta palautuisi normaaliksi. Jumppaan, venyttelen ja pidän itseni liikkeellä. Käyn hierojalla ja tarvittaessa osteopaatilla. Sain hierojalta ohjeen sauvakävellä, joten hain kävelysauvani edellisen kotini varastosta. Edellisestä kohtaamisestamme olikin kulunut jo vuosia, ja minä luulin meidän jättäneen jo hyvästit.

Auringonpaiste lämmittää. Näen lentäviä lokkeja, ja naakkoja, jotka yrittävät irrottaa puista oksia pesätarpeiksi.

Laitan lenkkitossut jalkaan ja lähden ulos kevätilmaan minäkin.

Kipua, särkyä, jumia… ajatuksia istumisen vähentämisestä – osa 1

Olen jo vuosien ajan tiedostanut, että minun pitäisi oppia olemaan enemmän liikkeessä ja istua vähemmän. Ajoittain ajatus on, ohimeneväksi hetkeksi, taipunut myös toteutuksen tasolle. Niin kauan kun erityistä huomiota vaativia ongelmia ei ollut, oli liian helppoa jatkaa totuttuun tapaan. Oli varaa kaikessa rauhassa vain ajatella, että olisi hyväksi toimia toisin.

Sitten tuli päivä, jolloin ajatusten oli muututtava toiminnaksi.

On luontevaa istua

Ulkona kävelemistä lukuun ottamatta mieluisimmat tapani viettää aikaa ovat luontevasti kytköksissä istumiseen. Nautin kirjoittamisesta, lukemisesta, musiikin kuuntelemisesta ja elokuvien katsomisesta. Talvisin neulon lapasia (tai minun murteellani kudon tumppuja) ja sukkia, jos niille on tarvetta.

Mielessäni keskittyminen ja istuminen liittyvät yhteen. Tuntuu hyvin epätodennäköiseltä, että katsoisin elokuvaa, kuuntelisin musiikkia, neuloisin tai lukisin kirjaa seisten. Olen kokeillut kirjoittaa seisten, mutta ergonomisesti hyvän asennon löytäminen on minulle istuen helpompaa. Voin istua useammalla tavalla ryhdikkäästi, kun taas seistessä asentoni helposti lysähtää huonoksi, tai alan jännittää hartioita.

Viime vuoden loppupuolella istuin yhtäjaksoisesti tavallista pidempiä aikoja. Kirjoitin, neuloin ja luin kirjoja. Paljon. Saatoin unohtua tuntikausiksi paikoilleni. Pidin huolen siitä, että istuin ryhdikkäässä asennossa, minkä vuoksi esimerkiksi selän väsyminen ei pakottanut minua nousemaan ylös.

Ranteeni kipeytyi. Kun en saanut päätäni kääntymään sivulle kuin vähän, mielessäni kävi, että käynti hierojalla voisi olla tarpeen. Jatkoin silti tuntikausien neulomis- ja kirjoittamisurakoitani. Kun sain neulomiseni päätökseen ja kirjoitin vähemmän ja harvemmin, rannekipu meni ohi. Erilaiset lihasjumit olivat tuttuja jo pitkältä ajalta (miksiköhän?), joten en kiinnittänyt jumahtaneeseen niskaani sen enempää huomiota. Ajattelin sen menevän ajan kanssa ohi, ja kun rannekaan ei enää kipuillut, luulin tilanteen normalisoituneen.

Kipua ja lääkehoitoa

Muutaman viikon kuluessa rannekipu palasi aiempaa voimakkaampana. Kun jo lehden sivun kääntäminen, pukeutuminen tai lusikan nostaminen suuhun tekivät kipeää, rannetta ei voinut enää jättää huomiotta. Epäilin syyksi jännetupentulehdusta, koska kipu tuntui kovin tutulta. Minulla oli ollut kyseinen vaiva yli kymmenen vuotta aiemmin, tosin silloin kipu oli huomattavasti voimakkaampaa. Lääkäriin soittaessani sain ohjeeksi syödä ensin viikon kuurin tulehduskipulääkkeitä, antaa kädelleni kylmähoitoa ja lepoa, ja jos kipu ei mene ohitse, niin sitten varattaisiin aika lääkärille. Minulle tämä sopi hyvin.

Viikon kuluttua kipu oli ennallaan. Kivutonta oli vain silloin, kun annoin oikean käteni levätä, enkä käyttänyt sitä mihinkään. Näitä hetkiä oli hyvin vähän.

Soitin lääkäriin, ja sain ajan parin tunnin päähän. Tuloksena viikon kuuri tulehduskipulääkettä, kylmähoitoa ja lepolasta, ja jos nämä eivät auttaisi, varaisin uuden ajan. Viikon kuluttua tilanne oli ennallaan, mutta ajattelin olla optimisti ja kokeilla, josko kipu ajan kanssa menisi itsestään ohi. Ei mennyt. Kolmen viikon kuluttua soitin uudelleen lääkäriin, ja sain jälleen ajan parin tunnin päähän. Ohjeena jälleen syödä tulehduskipulääkettä. Kun mietin ääneen tulehduskipulääkkeiden jatkuvan käytön mahdollisia haittoja, lääkäri tarjoutui kirjoittamaan minulle lääkettä, jonka avulla vatsani sietäisi niitä paremmin. Mielessäni olivat peräkkäin kysymysmerkki, huutomerkki ja epäuskoinen hämmästys. Kieltäydyin.

Sain ohjeeksi varata jälleen ajan lääkärille, jos ranteeni vielä kahden viikon kuluttua olisi kipeä. Silloin saisin lähetteen käsikirurgin vastaanotolle. Minusta alkoi tuntua, että olen väärässä paikassa. Minun näkökulmastani katsoen tulehduskipulääkkeiden ja käsikirurgin välissä oli vaihtoehtoja. Hänen vastaanottonsa olisi listallani viimeisenä.

Minulla on ollut hyvin harvoin tarvetta kritisoida terveydenhuoltoa. Vältän lääkärissä käyntiä viimeiseen asti, ja olen saanut olla varsin terve. Olen myös aina saanut nopeasti tarvitsemani avun.

Kävellessäni lääkäristä kotiin olin turhautunut ja vihainen. Olin maksanut yli 40 euroa ohjeesta syödä viikkokausia tulehduskipulääkkeitä ja lepuuttaa kättäni. Voi kun olisin saanut tämän tiedon jo ensimmäisen kerran lääkäriaikaa soittaessani, niin ei olisi tarvinnut vaivautua vastaanotolle ollenkaan. Minulla olisi ollut rahalle muutakin käyttöä.

Lisää kipua, särkyä ja lihasjumia

Rannekipu oli ollut vasta alkusoittoa. Hartiani olivat yhä pahemmin jumissa. Seuraavana kipeytyi alaselkä. Pahimmillaan kipua oli toisella puolella kehoa niskasta nilkkaan asti. Ja toisella puolella ranteesta niskaan.

Olin ranteeni vuoksi alkanut tehdä enemmän kävelylenkkejä, sillä se oli yksi harvoja tapoja viettää kivutonta aikaa. Hartiajumit ja selkäkipu laittoivat kävelemään vielä lisää. Eräänä kauniina pakkaspäivänä vietin pari tuntia kävellen, puolet siitä mäkisessä metsämaastossa. Linnut lauloivat ja mieli lepäsi.

Seuraavana aamuna selkäni oli niin kipeä, että sekä istuminen että seisominen tekivät kipeää. Paikalleen jääminen ei ollut vaihtoehto. Kun sain aamupalan syötyä, otin särkylääkkeen ja lähdin pitkälle kävelylle. Päätin pysyä poissa metsäpoluilta ja kävellä tasaisella, auratulla maaperällä. Pitkä kävelylenkki aurinkoisessa säässä virkisti mieltä, mutta tunsin selkäkivun koko matkan ajan. Aloin ymmärtää, että jokin on nyt tavallista enemmän vinossa.

Siitä tuli todella pitkä päivä. Kotona mietin, miten kuluttaisin aikaa, kun en voinut istua tai seistä. Kävin jumppamatolle makuulle ja nostin jalkani sängylle. Musiikki on minulle yksi parhaita rentoutumiskeinoja, joten laitoin kuulokkeet korvilleni. Varasin viereeni pari kevyttä kirjaa ja piikikkäitä palloja, joita saatoin välillä asettaa sopiviin kohtiin selkäni alle. Ne auttoivat hetkellisesti kipuun.

Olin vähän aiemmin löytänyt hyvän hierojan, jolle minulla oli aika varattuna kolmen päivän päähän. Päätin, että jos kipu ei aamuun mennessä helpottaisi, yrittäisin saada ajan hierontaan jo ennen sitä. Osasin jo arvata mitä lääkäri tarjoaisi, joten terveyskeskukseen en soittaisi.

Avuksi hieroja ja osteopaatti

Seuraavana päivänä kävelin hierojalle. Olin kauttaaltaan jumissa. Mäkisillä metsäpoluilla kävelemisen jälkeen olisi ilmeisesti pitänyt hoksata venytellä, vaikkei lenkki ollut raskaalta tuntunutkaan. Kun minun oli tarkoitus kääntyä hierontapöydällä selälleni, se ei niin vain onnistunutkaan. Olin pöydällä jumissa kuin liimattuna. Hyvin varovasti sain hivutettua itseni selälleni ja lopulta hieroja sai minut jälleen kävelykykyiseen kuntoon.

Hieroja totesi selkävaivojeni ja niihin liittyvien oireideni vaikuttavan sellaisilta, että minun kannattaisi hakeutua osteopaatin vastaanotolle. Hän ehkä voisi auttaa myös ranteeni kanssa.

Kävin viime viikolla osteopaatin vastaanotolla. Se oli kuin taikaa! Menin jäykkäselkäisenä ja palasin vetreänä. Osteopaatti laittoi minut kauniille rusetille, minkä jäljiltä selkäni liikkuvuus palautui normaaliksi. Olin jo jonkin aikaa ihmetellyt, miksi eteentaivutus ei suju entiseen tapaan. Tavallisesti taivuin koskettamaan lattiaa rystysilläni, mutta viime aikoina selässäni oli ollut kuin jarru päällä.

Osteopaatti sai myös ranteeni liikkuvuuden palautettua. Se ei tunnu vielä täysin normaalilta, mutta on jo lähes kunnossa. Viimeaikaisten moninaisten jumilöydösten hoito on vielä kesken, ja luotan siihen, että apu ajan kanssa löytyy. Rannekipuni saattaa juontua vaikka miten kaukaa kehostani, sillä kun hieroja kerran hieroi erityisen huolella olkapäätäni, se auttoi ranteeseeni. Sen jälkeen on valitettavasti ollut joka kerralle muuta, akuutimpaa hierottavaa…

Tällaista elämässäni on viime aikoina tapahtunut. Tapahtumat ovat johtaneet avun hakemisen lisäksi elämänmuutoksiin, joista kerron tekstin seuraavassa osassa.

Uskallan sanoa, että tällä kertaa elämäni on muuttunut pysyvästi. Johan minä sitä ehdinkin monta vuotta vain ajatella.

Erilaisia vuosia

Vuodet eivät ole veljiä keskenään. On vuosia, jolloin elämä kulkee kaikessa rauhassa eteenpäin tutuksi käynyttä latuaan. Ja sitten on niitä vuosia, kun elämä tuo eteen yllätyksen. Odottamattoman käänteen, jonka jälkeen palaset on koottava uudelleen.

Minulla vuosi 2017 kului paloja keräillessä. Se oli ensimmäinen vuosi, kun asuin itsekseni enkä ollut parisuhteessa. Elämänmuutos oli valtava. Minun piti löytää itseni uudelleen, miettiä mitä elämältäni haluan ja millaiseksi sen rakentaisin.

Viime vuonna en odottanut itseltäni erityisesti mitään. Tarvitsin voimani pitääkseni huolta itsestäni, muu oli toissijaista. Annoin itselleni aikaa tottua uuteen elämäntilanteeseeni. Olin itselleni armollinen ja katsoin läpi sormien, jos kaikki ei aina mennyt ihan niin kuin parempina vuosina olisin voinut toivoa. Vuoden aikana elämäni hiljalleen tasoittui. Opin elämään itsekseni. Nyt voisi olla taas aika katsoa elämää hiukan laajemmasta näkökulmasta.

Olen miettinyt, että tämä vuosi voisi olla minulle ja blogille eräänlainen teemavuosi. Vuoden loppupuolella kokemastani maailmantuskan hetkestä seurasi pitkällistä pohdintaa ja tunne siitä, että minun tulisi tehdä enemmän niiden asioiden hyväksi, jotka koen erityisen tärkeiksi. Päätin myös keskittyä vain tiettyihin asioihin, ja lopettaa huolehtimasta liikaa kaikista mahdollisista maailman epäkohdista. Yhden ihmisen ei tarvitse kantaa koko maailmaa harteillaan. En ole täällä yksin.

Koen, että pyrkimys elää omien arvojensa mukaan on tärkeä ja varsin suuri osa onnellista elämää. Luonto- ja ympäristöarvot ovat minulle erityisen tärkeitä, ja tunnen painavaa huolta ilmastonmuutoksesta. Päätin selvittää itselleni, minkä verran jo nyt teen minulle tärkeiden asioiden hyväksi, ja minkä verran elämänvalinnoillani on painoarvoa ilmastonmuutoksen torjunnassa. Olen tehnyt pidemmän ajan kuluessa monia pieniä elämänmuutoksia, jotka yhdessä ovat voineet muuttaa kokonaiskuvaa paljonkin. Se unohtuu helposti, kun ajan kuluessa uusista tavoista on tullut tavallista arkea. Jo saavutettujen edistysaskelten sijaan huomio kiinnittyy asioihin, joiden suhteen on vielä parannettavaa.

Tänä vuonna keskityn selvittämään, millaisia ilmastotekoja voisin tehdä hiilijalanjälkeni pienentämiseksi, ja pyrkiä toteuttamaan niitä. Toinen minulle tärkeä arvo on terveys. On erilaisia elämänmuutoksia, pieniä ja suurempia, joilla voisin vaikuttaa terveyteeni. Voin tällä hetkellä varsin hyvin ja toivon terveyteni säilyvän hyvänä mahdollisimman pitkään. Sitä ei kuitenkaan kannata jättää geenien tai sattuman varaan, kun voin myös itse vaikuttaa asioihin nykyistä enemmän.

Ilmastonmuutoksen torjunta ja terveys ovat suuria asiakokonaisuuksia, ehkä liiankin suuria vuoden aikana käsiteltäviksi. Asioiden suunnitteleminen ei kuulu vahvuuksiini, ja inhoan edelleen rutiineja ja tavoitteita. Saan asioita aikaan omalla hyväksi havaitulla tavallani, fiilispohjalta. Kun asia on riittävän tärkeä, ja etenkin jos sillä on laajempaa painoarvoa kuin vain oma etuni, saan sen tapahtumaan omalla painollaan. Joistakin asioista tulee helposti pysyviä tapoja, toisten kanssa pitää taapertaa pidempään.

Tässä vaiheessa minulla on ajatuksia siitä mitä tuleman pitää, mutta kokonaisuus hahmottuu tarkemmin vuoden edetessä.

Tulkoon tästä hyvä vuosi meille kaikille.