Sähkönkulutuksen vähentäminen

Asun yksin pienehkössä, melko vaatimattomasti varustellussa yksiössä. Asunnossani ei ole saunaa, astianpesukonetta tai televisiota. Jääkaappi-pakastimen sijaan on pieni jääkaappi pakastelokerolla.

Pyrin vähentämään sähkönkulutustani. Se ei ole helppoa, sillä kulutan jo nyt varsin vähän. Suurimmat potentiaaliset sähkönkuluttajat asunnossani ovat jääkaappi, uuni ja pesukone.

Teksti kulkee jo nyt hyvällä tolalla olevista asioista kohti niitä, joissa olisi eniten mahdollisuuksia muutoksiin.

Valaistus

Valaistuksen sähkönkulutuksesta ei ole juuri vähennettävää. Kaikissa omissa valaisimissani on energiaa säästävät polttimot. Kaksi asuntoon kuuluvaa valaisinta – toinen keittiön katossa ja toinen vaatehuoneessa – voisivat kuluttaa vähemmänkin, mutta käytän niissä olevat polttimot ensin loppuun. Keittiön kattovaloa käytän hyvin harvoin ja vain hetken kerrallaan, ja vaatehuoneen valokin palaa vain lyhyen aikaa vaatehuoneessa käydessäni.

Asuntoni on valoisa. Kaupungin valot valaisevat illallakin sen verran, että esimerkiksi elokuvaa katsoessani en välttämättä tarvitse muuta valoa. Viihdyn hämärässä. Yleensä päällä on vain yksi valaisin kerrallaan. Siivotessa sytytän enemmän valoja, mutta sammuttelen niitä sitä mukaa kun siirryn paikasta toiseen. Kylpyhuoneen kahdesta lampusta sytytän useimmiten vain toisen, ja molemmat vain silloin, kun todella tarvitsen enemmän valoa.

Ruoanlaitto

Uuni kuluttaisi paljon sähköä, jos sitä käyttäisi. Olen jo useita vuosia välttänyt uunin käyttöä ruoanlaitossa ja käyttänyt sen sijaan liettä. Käytän uunia noin kerran kahdessa kuukaudessa.

Kahvinkeitin, vedenkeitin ja mikro ovat energiatehokkaita laitteita, mutta minulla ei ole mitään näistä. Laitteille ei ole keittokomerossani sopivia tiloja, enkä myöskään pidä niiden käytöstä ja puhdistamisesta.

Keitän teetä ja pikakahvia varten vettä kattilassa noin vuoden ikäisellä energiatehokkaalla keraamisella liedellä, enkä koe tästä erityistä tunnontuskaa. Vuonna 2015 yritin löytää tietoa veden keittämisen energiankulutuksesta keraamisella liedellä ja vedenkeittimellä. Selvisi, että induktioliesi voi kuluttaa energiaa jopa vedenkeitintä vähemmän, mutta keraamisen lieden suhteen tietoa oli vaikea löytää. Jokin lähde laittoi vedenkeittimen ja keraamisen lieden energiankulutuksessa lähes samalle tasolle, toinen löysi niiden väliltä enemmän eroa vedenkeittimen hyväksi.

Liesi löytyy jokaisesta asunnosta ja sen etuna on monikäyttöisyys, vedenkeitin soveltuu vain veden keittämiseen. Mikrosta en ole pitänyt koskaan. Olen onnistunut saamaan sillä aikaan lähinnä tulikuumia astioita ja epätasaisesti lämmennyttä ruokaa. Kun aloin lämmittää ruokani paistinpannulla liedellä, yllätyin positiivisesti. Mikrosta tuli minulle hetkessä turhake. Ruoka lämpeni liedellä lähes yhtä nopeasti kuin mikrossa.

Jos ruokaa valmistaisi ja/tai lämmittäisi useita kertoja päivässä, mikroa käyttämällä voisi säästää paljon energiaa. Minun ruokailuni on omanlaistaan; en käytä liettä ruoan valmistukseen tai lämmittämiseen kuin korkeintaan muutaman kerran viikossa. Mikro olisi niin vähäisellä käytöllä, että tilanteessani lieden käyttäminen lienee hyvä vaihtoehto.

Kylmäsäilytys

Asunnossani on kymmenen vuotta vanha jääkaappi, jonka sisällä on pieni pakastelokero. Jääkaappini lämpötila on noin +5 astetta, mutta jokin aika sitten hoksasin, että jääkaapissani oleville tuotteille riittäisi +8 astetta. Säädin jääkaappia pienemmälle, mutta lämpötila pysyi sinnikkäästi viidessä asteessa. Pakastelokeron lämpötilan mitattuani selvisi, että jos haluan pakastimen pysyvän suositellussa -18 asteessa, en saa jääkaappiani viittä astetta lämpimämmäksi.

Tämä herätti ajatuksia. Pakastelokerossa on tällä hetkellä litra mustikoita ja kolme pussia pakastekasviksia. Kasvispussin kyljestä voi lukea, että se säilyisi viisi vuorokautta -6 asteessa. Sekä kasvikset että mustikat ovat hyvän aikaa odottaneet käyttöä. Miksi säilytän pakastekasviksia kuukausitolkulla -18 asteessa, kun ne säilyisivät viisi vuorokautta -6 asteessa, ja kauppaan on kuuden minuutin kävelymatka? Ja mitä varten säilytän litraa mustikoita, miksen vain syö niitä pois…

Mietin hetken sitäkin, tarvitsenko talvella jääkaappia välttämättä ollenkaan. Jääkaapin vieressä talon ulkoseinää vasten on kaappi, johon on aikoinaan tullut ilmaa suoraan ulkoa. Nyt ilmanottoaukot on tukittu, mutta kaappi on edelleen viileä. Mittasin sen lämpötilaksi nollakelillä +13 astetta. Se ei ihan riitä.

Päätin käyttää pakastelokeron tuotteet pois. Sen jälkeen säädän jääkaappia sen verran pienemmälle, että lämpötila nousee +8 asteeseen. Pakastelokerossa lienee silloinkin vähintään -6 astetta, jossa vaikka ne pakastekasvikset lyhytaikaisesti säilyvät. Ostan -18 asteen lämpötilaa vaativia pakasteita – lähinnä kasvipohjaista jäätelöä – vain harvakseltaan kesäaikaan. Muina aikoina voin pitää jääkaapin lämpimämpänä. Kun jokainen aste kylmempään lisää sähkönkulutusta noin 5%, jatkuvasti päällä olevan laitteen sähkönsäästö muodostuu näillä muutoksilla vuodessa jo merkittäväksi.

Vähennän kylmäsäilytyksen sähkönkulutusta myös niin, että otan jääkaapin kokonaan pois päältä, kun olen pidempään poissa kotoa. Tein näin jo viime vuonna, ja se näkyi ilahduttavalla tavalla sähkölaskussa.

Pyykinpesu

Pyykinpesun sähkönkulutusta voi vähentää
– pesemällä täysiä koneellisia
– vain oikeasti pesun tarpeessa olevaa pyykkiä
– käyttäen oikean määrän pesuainetta
– energiatehokkaalla pesuohjelmalla
– ja matalassa pesulämpötilassa.

Kuulostaa yksinkertaiselta toteuttaa, mutta käytännössä ainakaan minun kohdallani näin ei valitettavasti ole. Niinpä palaan tähän aiheeseen aivan erikseen.

Ilmastodieetti: tästä se alkaa

Tiedätkö, minkä kokoinen hiilijalanjälkesi on?

Minä tiedän omani, kun sain sen vihdoin lasketuksi. Olin käynyt vuosien mittaan useita kertoja Suomen ympäristökeskuksen hiilijalanjälkilaskurissa Ilmastodieetti.fi, mutta koska minulla ei ollut käytettävissäni kuin summittaisia arvioita, tulokset olivat sitä myös. Tällä kertaa minulla oli syöttää laskuriin tarkat tiedot, sillä olin pitänyt koko viime vuoden kirjaa kaikista menoistani. Enää ei tarvinnut arvailla, ja hyvä niin, sillä arvauksilla on tapana mennä pahastikin pieleen.

Hiilijalanjälkemme muodostuu pääasiassa asumisesta, liikkumisesta, ruoasta ja kulutuksesta. Keskivertosuomalaisen hiilijalanjälki on noin 10 000 kiloa. Minun tulokseni viime vuoden kulutuksen perusteella laskettuna on 6036 kiloa. Kestävä taso olisi korkeintaan 2000 kiloa.

Olen nyt muutaman päivän miettinyt, mitä tuloksestani ajattelisin. Suomalaisten keskiarvoon verrattuna se ei ole kovin paljon, etenkin kun viime vuoden kulutukseni poikkesi huomattavasti normaalitasostani, mutta minusta se tuntuu joka tapauksessa suurelta. Ja jos hiilijalanjälkeäni vertaa kestävään tasoon, niin suurihan se onkin: sehän on noin kolminkertainen!

Viime vuosi oli elämässäni kulutuksen suhteen poikkeuksellinen, ja siltä se todella tuntuikin. Olin muuttanut uuteen kotiini vuoden 2016 loppupuolella, ja toin vain hyvin vähän tavaroita edellisestä kodistani, joten hankittavaa riitti. Osan tarvitsemistani kalusteista ja tavaroista hankin jo vuoden 2016 puolella, mutta koska harkitsen ostokseni tarkkaan, viime vuodellekin riitti vielä hankittavaa. Kotini tuli valmiiksi vihdoin joulukuussa, kun lopulta löysin sopivan lukuvalon.

Lisäksi jouduin uusimaan lähes koko vaatekaappini sisällön. Vuoden edetessä turhauduin, kyllästyin ja väsyin tarvitsemieni tavaroiden ja vaatteiden etsintään ja hankintaan. Olen helpottunut, että se on vihdoin ohitse. Vuosi 2018 olkoon hyvin vähäisten hankintojen vuosi.

Miltä hiilijalanjälkeni näyttää osa-alueittain katsottuna? Minkä suhteen tilanne on hyvä ja mitä voisin tehdä paremmin? Käyn osa-alueet läpi parhaiten sujunut osa-alue ensimmäisenä ja viimeisenä se, jossa on eniten korjattavaa. Kerron myös, mitä olen ajatellut tehdä tämän vuoden aikana hiilijalanjälkeni pienentämiseksi.

Liikenne

Liikenteen osuus hiilijalanjäljestäni oli viime vuonna 203 kiloa, keskivertosuomalaisen 2088 kiloa. Pieni tulos johtuu kahdesta syystä: en aja autoa, enkä harrasta matkailua. Hiilijalanjäljestäni 43 kiloa koostuu viime kesän juna-, bussi- ja taksimatkoista kotimaassa sekä kahdesta kaupungin sisäisestä bussimatkasta. Nämä oli helppo muistaa ja laskea.

Entä se loput 160 kiloa? Se tarkoittaa 150 kilometrin ajoa henkilöautolla, kun autossa on kaksi ihmistä. Sain viime vuonna asiointiapua, ja laskin sen varmuuden vuoksi yläkanttiin, koska tarkan arvion antaminen on mahdotonta. Kun muistin lisätä alkuperäiseen laskelmaani tämän ensin unohtuneen kaupunkiajon, järkytyin nähdessäni lopputuloksen. Henkilöautoilun merkitys hiilijalanjäljen kertymiseen konkretisoitui kerrasta.

Mitä aion muuttaa vuonna 2018?

Tiedän, etten tule juurikaan istumaan henkilöautossa. Matkat saattavat myös hieman vähentyä.

Jätteet

Tämä kohta oli laskurissa nopeasti käsitelty. Kierrätän kaiken mahdollisen ja tuotan tavallista vähemmän jätettä, mikä tarkoittaa laskurin mukaan 41 kilon kuormaa hiilijalanjälkeeni. Keskivertosuomalaisen hiilijalanjäljestä jätteiden osuus on 59 kiloa.

Mitä aion muuttaa vuonna 2018?

Laskurissa se ei tule näkymään, mutta pyrin vähentämään jätteen määrää. Kirjoitan aiheesta lisää vuoden aikana.

Ruoka

Tässä osiossa oli aivan liian vähän vaihtoehtoja. Ruoka-aineiden kulutuksen määrää tuli arvioida asteikolla ’paljon’, ’tavallisen määrän’, ’vähän’ (eli 50 prosenttia määritellystä tavallisesta määrästä) tai ’ei lainkaan’. Laskuri ei sovellu ihmiselle, joka syö pääasiassa kasvikunnan tuotteita, ja vain muutaman kerran vuodessa joitakin eläinkunnan tuotteita.

Otan esimerkin. Laskurin mukaan ’vähän’ sikaa ja siipikarjaa on 500 grammaa viikossa. Minä söin viime vuonna kolme kertaa kanaa ja vain joulun aikaan sikaa. Kun koko vuoden yhteenlaskettu, ylöspäin pyöristetty, (koska ravintola-annoksen kanan määrää on vaikea tarkkaan arvioida), kulutukseni jaetaan viikkoa kohden, saadaan tulokseksi 23 grammaa. Se on hyvin kaukana 500 grammasta. Vuodessa minun ’vähän’ on 1,2 kiloa, laskurin ’vähän’ on 26 kiloa! Sama ongelma toistui kalan, juuston, maitotuotteiden ja kananmunan kohdalla.

Kaipasin edes hiukan oikeutta ja kohtuutta, joten valitsin hyvin vähän käyttämieni ruoka-aineiden kohdalla ’vähän’, mutta maitotuotteiden kohdalla ’ei lainkaan’, sillä saan maitoa vain joidenkin kaupan valmistuotteiden mukana. Kompensaatio on lähinnä henkinen, mutta helpottaa edes vähän.

Laskurin mukaan ruoan osuus hiilijalanjäljestäni oli viime vuonna 779 kiloa, keskivertosuomalaisella 1707 kiloa.

Mitä aion muuttaa vuonna 2018?

Päätin olla syömättä lihaa tänä vuonna. Vähennän myös entisestään muiden eläinkunnan tuotteiden kulutusta. Kalan voisin jättää vain jouluherkuksi, mikä on vähän vähemmän kuin viime vuonna. Juustoa saatan ostaa uudeksivuodeksi. Kananmunia syönen tusinan verran. Maitotuotteita en käytä, mikä ei sinänsä ole muutos, näin on ollut jo pidempään. Pyrin myös vähentämään kananmunan ja maidon saantia kaupan valmistuotteiden kautta.

Asuminen ja energia

Tämä kohta laskurissa on kerrostaloasukkaalle ilmastotekojen kannalta hankala, sillä huoneistokohtaista kaukolämmön kulutusta ei saa selville. Voin siis vähentää huonelämpötilaa tai lämpimän veden kulutusta, mutta sitä ei huomioida laskurissa. Taloyhtiössämme on vesimittarit, joten seuraan vedenkulutustani ja pyrin myös vaikuttamaan siihen. Toinen harmi on siinä, että vaikka ostankin uusiutuvista energianlähteistä tuotettua sähköä, sähkönsiirrosta vastaava paikallinen yhtiö käyttää tuotannossaan myös toisenlaisia menetelmiä, millä on vaikutuksensa hiilijalanjälkeeni.

Asumisen osuus hiilijalanjäljestäni oli viime vuonna 2980 kiloa, keskivertosuomalaisella 3441 kiloa. Asumisen osalta hiilijalanjälkeäni nostivat viime vuonna kodin hankinnoista aiheutuneet kulut sekä asunnon remontointi. Asumisesta muodostuva hiilijalanjälki jaetaan asukkaiden kesken, minkä vuoksi yksin asuvan hiilijalanjälki on suhteessa korkea.

Mitä aion muuttaa vuonna 2018?

Asumiseni hiilijalanjälki pienenee, sillä remontoitavaa ei enää ole ja asumiseen liittyvät hankinnat on tehty. Sähkönkulutukseni on harkittua ja varsin pientä, mutta pyrin vähentämään sitä edelleen pyykinpesua tehostamalla. Pyrin myös vähentämään etenkin lämpimän veden kulutusta. Tulen kirjoittamaan aiheesta myöhemmin lisää.

Kulutus

Viime vuoden kulutukseni poikkesi normaalista kulutuksen tasostani huomattavasti, mikä aiheutti suoranaista ahdistusta. Kulutuksen osuus hiilijalanjäljestäni oli 2033 kiloa, keskivertosuomalaisen 2533 kiloa. Osiossa tuli ilmoittaa vaatteisiin, kenkiin, kodin elektroniikkaan, lehtiin/kirjoihin/paperiin, vapaa-aikaan, puhelimeen/nettiin ja muihin tavaroihin ja palveluihin kulunut rahamäärä kuukausitasolla. Toisin sanoen kaikki kulutukseen mennyt raha, mitä ei ollut ilmoitettu jo asumisen kohdalla.

Koen laskennan kannalta ongelmalliseksi, että kulutuksen hiilijalanjälkeä mitataan kulutuksen rahallisella arvolla. Otan esimerkin. Henkilö A ostaa saman tuotteen kuin henkilö B. A maksaa tuotteesta normaalihinnan, B ostaa tuotteen alennuksesta puoleen hintaan. Laskurin mukaan A on kuormittanut luontoa tuplasti enemmän kuin B, vaikka tuotteen hiilijalanjälki ei hinnan alentuessa muuttunut miksikään.

Toinen ongelma laskentatavassa on se, että saman tuoteryhmän tuotteita myydään hyvin eri hintaluokissa. Edullinen tuote saa laskelmassa pienemmän hiilijalanjäljen, vaikka se on voitu tuottaa hyvinkin ympäristöä kuormittavasti, esimerkiksi halvan työvoiman maassa, jossa ympäristölainsäädäntö on puutteellista. Arvokkaampi tuote on voitu tuottaa ympäristövastuullisesti ja eettisesti, mutta se saa laskurissa raskaamman hiilijalanjäljen. Toisaalta arvokkaamman tuotteen usein pidempi käyttöikä voi tasoittaa laskelmaa edes vähän.

Mitä aion muuttaa vuonna 2018?

Kulutukseni tulee laskemaan huomattavasti viime vuodesta. Ostan tarpeeseen, eikä tälle vuodelle ole toistaiseksi mielessäni erityisiä tarpeita. Pyrin tänä vuonna tietoisesti vähentämään lehtien/kirjojen/paperin kulutusta. Vapaa-aikaan saatan kuluttaa enemmän kuin viimevuotisen 6 € kuukaudessa.

Lopuksi

Hiilijalanjäljen laskenta ei ole yksinkertaista. Ilmastodieetti.fi on tarkoitettu työkaluksi, jonka avulla kuluttaja voi saada suuntaa antavan arvion hiilijalanjälkensä suuruusluokasta. (Laskurin laskentaperusteisiin pääset tutustumaan tästä.) Monenlaisia myönnytyksiä on pitänyt tehdä varmasti myös siksi, ettei laskurin käytöstä tulisi kuluttajalle kohtuuttoman työlästä ja vaikeaa. Kokemusteni pohjalta on kuitenkin sanottava, että laskurin teknisessä toteutuksessa olisi kehittämisen varaa.

Suosittelen tutustumaan myös Sitran 100 fiksua arjen tekoa -sivustoon, joka kertoo itsestään näin:

”Lähes 70 prosenttia Suomen kaikista kasvihuonekaasupäästöistä johtuu meistä ja elämäntavoistamme. Ne syntyvät siitä, miten asumme, liikumme, syömme ja mitä ostamme. Arjen teoilla ja valinnoilla voimme myös pienentää päästöjä. Tämä sivusto tarjoaa 100 keinoa hyvään elämään maapallon kantokyvyn rajoissa. Teoilla voi paitsi parantaa elämänlaatuaan, myös vähentää arjen ympäristövaikutuksia.

Kunkin yksittäisen teon ympäristövaikutus on laskettu. Laskimme myös, mikä vaikutus sillä on, jos miljoona suomalaista tekisi samoin – joukossa kun on voimaa.”

Tässä vielä lopuksi lukuvinkki opettajasta, joka on onnistunut vähentämään ilmastopäästönsä kolmasosaan suomalaisen keskivertopäästöistä. Jutussa kerrotaan, että Pariisin ilmastokokouksessa 195 maan johtajat sopivat, ettei ilmakehän annettaisi lämmetä ainakaan yli kahta astetta.

”Jotta lämpötila ei nousisi kahta astetta enempää, jokaisen maapallon asukkaan pitäisi tiputtaa päästönsä alle kahden tonnin, mielellään lähelle nollaa.”

Te, jotka laskette tai olette jo aiemmin laskeneet hiilijalanjälkenne, kuulisin mielelläni, mitä tästä ajattelette. Kunpa tuo ilmastolaskuri olisi hieman ketterämpi, niin erilaisten skenaarioiden kokeileminen olisi sujuvampaa. Tulen myöhemmin kirjoittamaan enemmän myös tästä näkökulmasta.

Tästä tulee mielenkiintoinen vuosi.

EDIT: Hiilijalanjälkeni pienenikin saman tien. Olin käsittänyt laskurin vihreään sähköön liittyvän kohdan väärin. Ostan vihreää sähköä, mutta valitsin laskurissa vihreän sähkön osuudeksi vain 50%, sillä sähkönsiirrosta vastaavan yhtiön tuottama sähkö on pääasiassa muuta kuin vihreää. Selvitin asiaa ja sain vastauksen, että tässä tapauksessa minun tulisi valita laskurissa vihreän sähkön osuudeksi 100%. Tämän seurauksena asumisen hiilijalanjälkeni putosi 3086 kilosta 2980 kiloon, ja hiilijalanjälkeni kokonaisuudessaan 6142 kilosta 6036 kiloon.

Erilaisia vuosia

Vuodet eivät ole veljiä keskenään. On vuosia, jolloin elämä kulkee kaikessa rauhassa eteenpäin tutuksi käynyttä latuaan. Ja sitten on niitä vuosia, kun elämä tuo eteen yllätyksen. Odottamattoman käänteen, jonka jälkeen palaset on koottava uudelleen.

Minulla vuosi 2017 kului paloja keräillessä. Se oli ensimmäinen vuosi, kun asuin itsekseni enkä ollut parisuhteessa. Elämänmuutos oli valtava. Minun piti löytää itseni uudelleen, miettiä mitä elämältäni haluan ja millaiseksi sen rakentaisin.

Viime vuonna en odottanut itseltäni erityisesti mitään. Tarvitsin voimani pitääkseni huolta itsestäni, muu oli toissijaista. Annoin itselleni aikaa tottua uuteen elämäntilanteeseeni. Olin itselleni armollinen ja katsoin läpi sormien, jos kaikki ei aina mennyt ihan niin kuin parempina vuosina olisin voinut toivoa. Vuoden aikana elämäni hiljalleen tasoittui. Opin elämään itsekseni. Nyt voisi olla taas aika katsoa elämää hiukan laajemmasta näkökulmasta.

Olen miettinyt, että tämä vuosi voisi olla minulle ja blogille eräänlainen teemavuosi. Vuoden loppupuolella kokemastani maailmantuskan hetkestä seurasi pitkällistä pohdintaa ja tunne siitä, että minun tulisi tehdä enemmän niiden asioiden hyväksi, jotka koen erityisen tärkeiksi. Päätin myös keskittyä vain tiettyihin asioihin, ja lopettaa huolehtimasta liikaa kaikista mahdollisista maailman epäkohdista. Yhden ihmisen ei tarvitse kantaa koko maailmaa harteillaan. En ole täällä yksin.

Koen, että pyrkimys elää omien arvojensa mukaan on tärkeä ja varsin suuri osa onnellista elämää. Luonto- ja ympäristöarvot ovat minulle erityisen tärkeitä, ja tunnen painavaa huolta ilmastonmuutoksesta. Päätin selvittää itselleni, minkä verran jo nyt teen minulle tärkeiden asioiden hyväksi, ja minkä verran elämänvalinnoillani on painoarvoa ilmastonmuutoksen torjunnassa. Olen tehnyt pidemmän ajan kuluessa monia pieniä elämänmuutoksia, jotka yhdessä ovat voineet muuttaa kokonaiskuvaa paljonkin. Se unohtuu helposti, kun ajan kuluessa uusista tavoista on tullut tavallista arkea. Jo saavutettujen edistysaskelten sijaan huomio kiinnittyy asioihin, joiden suhteen on vielä parannettavaa.

Tänä vuonna keskityn selvittämään, millaisia ilmastotekoja voisin tehdä hiilijalanjälkeni pienentämiseksi, ja pyrkiä toteuttamaan niitä. Toinen minulle tärkeä arvo on terveys. On erilaisia elämänmuutoksia, pieniä ja suurempia, joilla voisin vaikuttaa terveyteeni. Voin tällä hetkellä varsin hyvin ja toivon terveyteni säilyvän hyvänä mahdollisimman pitkään. Sitä ei kuitenkaan kannata jättää geenien tai sattuman varaan, kun voin myös itse vaikuttaa asioihin nykyistä enemmän.

Ilmastonmuutoksen torjunta ja terveys ovat suuria asiakokonaisuuksia, ehkä liiankin suuria vuoden aikana käsiteltäviksi. Asioiden suunnitteleminen ei kuulu vahvuuksiini, ja inhoan edelleen rutiineja ja tavoitteita. Saan asioita aikaan omalla hyväksi havaitulla tavallani, fiilispohjalta. Kun asia on riittävän tärkeä, ja etenkin jos sillä on laajempaa painoarvoa kuin vain oma etuni, saan sen tapahtumaan omalla painollaan. Joistakin asioista tulee helposti pysyviä tapoja, toisten kanssa pitää taapertaa pidempään.

Tässä vaiheessa minulla on ajatuksia siitä mitä tuleman pitää, mutta kokonaisuus hahmottuu tarkemmin vuoden edetessä.

Tulkoon tästä hyvä vuosi meille kaikille.

Vähemmän tilaa ja tavaraa = vähemmän ylläpidettävää ja rahanmenoa

Olen asunut pienehkössä 29 neliön kodissani nyt puolisen vuotta. Useimpien mielestä tämän kokoinen koti lienee pieni eikä vain pienehkö, mutta oma kokemukseni on, että tässä on hyvinkin riittävästi tilaa yhden ihmisen tarpeisiin.

Suosin vanhempia taloja, koska ne sopivat tarpeisiini. En kaipaa parveketta tai huoneistokohtaista saunaa siivottavakseni. Kun kylpyhuoneessa on riittävä peseytymistila, (eikä tarvitse ottaa kimppasuihkua vessanpytyn kanssa) ja paikka pesukoneelle, tilaa on sopivasti. Toimiva keittokomero on minulle mieluisampi kuin keittiö. Vanhoista taloista on myös usein avarammat ikkunanäkymät kuin uudemmista taloista.

Minulle on tärkeää, asunnon koosta riippumatta, että koti tuntuu avaralta. Se on mahdollista, kun valitsee kalusteet huolella ja tavaraa on vähän. (Myös ikkunasta näkyvällä maisemalla on vaikutuksensa avaruuden tuntuun.) Haluan voida oikaista itseni lattialle, sopia tanssahtelemaan, jumppaamaan ja siivoamaan huonekaluihin törmäilemättä.

Olen viihtynyt tässä kodissa paremmin kuin missään aiemmin. Tilaa on sopivasti oikeissa paikoissa. En muuttaisi mitään, haittapuolia ei ole. Ne jäivät isompiin asuntoihin.

Kun on vähän tilaa ja tavaraa, myös ylläpidettävää on vähän. Sen lisäksi, että siivoaminen on nopeaa ja tavarat löytyvät helposti, on myös taloudellisia etuja.

Isompaan kotiin hankitaan enemmän kalusteita ja tavaroita kuin pieneen, usein täyttämään tyhjää tilaa kodikkuuden tunnun saavuttamiseksi. Tavaroita ostetaan muutenkin huolettomammin, kun ei tarvitse miettiä, sopivatko ne kotiin. Kun kalusteet ja tavarat kuluvat tai menevät rikki, tai niitä halutaan muuten ”päivittää” uusiin (tehokkaasti markkinointikoneisto tämänkin ajatuksen arkipäiväisti, ja taas saatiin ihmiset kuluttamaan enemmän), mitä isompi koti sitä enemmän on löydyttävä maksukykyä.

Minimalismia kritisoidaan usein elitistiseksi ajatuksella, että vain hyvin toimeentuleva voi luopua tavaroista, koska hänellä on varaa ostaa ne tarvittaessa takaisin. Ajatus kertoo enemmän kulutuskulttuurista kuin minimalismista. Tai kuvitelmasta, että minimalismi on jonkinlaista pisteidenkeruuta, kun omistaa mahdollisimman vähän – edes hetkellisesti.

Minimalisti luopuu turhasta. Miksi ihmeessä hän haluaisi hankkia takaisin jotakin, jonka kokee turhaksi? Nykyisellä länsimaisella elintasolla tarpeettomat tavarat ja tarpeellistenkin tavaroiden ylimäärä eivät todellakaan ole arkea ainoastaan hyvin toimeentuleville.

Löydettyäni ajatuksen minimalismista, halusin oppia tulemaan toimeen vähemmällä. En vain kokeillakseni, hetkellisesti, vaan pysyvästi. Nykyisessä kulutuskeskeisessä elämäntavassa on monessa kohtaa liikaa, luopumisen varaa on. Emme tarvitse kaikkea sitä, mitä nykyään tulotasosta riippumatta tavallisena pidetään.

Tiedän nyt alitajuisesti varautuneeni siihen, että parisuhteeni saattaisi päättyä. Jonakin päivänä minun voisi olla välttämätöntä tulla toimeen huomattavasti vähemmällä, sillä olen tulotasoltani vähävarainen. Minulla ei olisi varaa turhaan eikä entisessä mitta- tai hintaluokassa edes tarpeelliseen kuten vaatteisiin. Joutuisin todella miettimään rahankäyttöäni.

Tämän jälkeen uskaltanen sanoa, että minimalismi palvelee erityisen hyvin juuri pienituloisia. On edullisempaa asua pienemmässä kodissa, omistaa vähemmän ja opetella olemaan tyytyväinen siihen, mitä jo on. Mitään erityistä tulotasoa ei vaadi myöskään oppia löytämään elämään merkitystä ja sisältöä kulutuskulttuurin ulkopuolelta.

Jos tavara tekisi onnelliseksi, niin kaiken maailman alepäivillä olisi hiljaista, koska lähes jokainen meistä olisi onnensa kukkuloilla kotona tavaroidensa keskellä. Jos tavara tekisi onnelliseksi, KonMari ei olisi koskaan noussut ilmiöksi. Jos tavara tekisi onnelliseksi, sitä ei tupattaisi kiihtyvään tahtiin kierrätyskeskuksiin ja hyväntekeväisyyskirpputoreille.

Minimalismi ei ole elitismiä. Se on elämäntapa, joka kyseenalaistaa nykyisenkaltaisen kulutuskulttuurin mielekkyyden ihmisten hyvinvoinnin kannalta ja tiedostaa sen tuhoisuuden maapallon kantokyvylle. Ajatuksena on luopua kaikenlaisesta turhasta, ei vain tavarasta, jotta löytyy aikaa ja tilaa aidosti merkityksellisille asioille.

Joku voi nyt ajatella, etten valinnut minimalismia täysin vapaaehtoisesti, vaan eläisin eri tavalla, jos se olisi taloudellisesti mahdollista. En eläisi. En kaipaa yksiötä isompaa asuntoa, enemmän tai kalliimpia tavaroita, tai enemmän mitä tahansa minkä saamiseksi tarvitaan rahaa.

Olen tyytyväinen ja kiitollinen – kumpaakaan en ollut ennen minimalismia, silloin kun minulla oli kaikkea enemmän. Elämäni on sisältörikasta ja onnellista, raha ja tavara eivät toisi kumpaakaan lisää.

Enemmän ei ole aina enemmän.

Kauniimpi arki: kanssaihmisten huomioiminen

Terve! Hei! Päivää!

Asun taloyhtiössä, jossa on tapana tervehtiä kanssaihmisiä pihalla tai rapussa kohdatessa. Voisinpa todeta kirjoittaneeni naurettavan itsestäänselvyyden. Kokemani perusteella tilanne on kuitenkin lähempänä poikkeusta kuin sääntöä.

Tässä talossa on ystävällinen ja lämmin ilmapiiri. Ihmiset tervehtivät, moni hymyilee, eikä ole tavatonta vaihtaa tavatessa useampikin sana. Olen tavannut lukuisia talon asukkaita tai talossa vierailleita, lapsia, nuoria, keski-ikäisiä ja vanhuksia, ja vain yksi on jättänyt vastaamatta tervehdykseeni.

Tervehdys, yksi pieni sana, luo tunnetta samanarvoisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Tässä sitä ollaan, samassa maailmassa ja samassa talossa, sinä ja minä. Entä tervehtimättä jättäminen? Kun tulee toistuvasti ohitetuksi rapussa tai pihassa ilman katsekontaktia, saati tervehdystä, kuin ei olisi edes olemassa, mitä se viestii? Sinä olet minulle merkityksetön, et ole huomioni ja tervehdykseni arvoinen.

Tervehtiminen purkaa muureja ihmisten väliltä, tervehtimättömyys rakentaa niitä.

Kiitos! Ole hyvä! Tarvitsetko apua?

Yksin pärjäämistä arvostetaan kulttuurissamme liiallisuuksiin asti. Tästä seuraa, että olemme arkoja pyytämään apua. Emme halua olla vaivaksi muille, eikä avun tarjoaminenkaan ole aivan tavallista. Kun kaupungilla kulkiessaan katsoo ympärilleen, esimerkeistä ei ole pulaa.

Pyörätuolin, rollaattorin tai lastenvaunujen kanssa on hankala kulkea ovista. Myös kävelykeppi, kyynärsauvat tai ostoskassit molemmissa käsissä vaikeuttavat ovien avaamista. Osa ovista on raskaita avattaviksi, vaikkei olisi sen kummempia rajoitteita kuin väsymys raskaan päivän päätteeksi.

Minulla on tapana katsoa ympärilleni ovista kulkiessani ja pitää ovea auki lähellä tulevalle, vaikkei hänellä avun tarvetta olisikaan. Tuntuu mukavalta, kun edellä kulkeva pitää ovea auki, eikä vain anna sen lävähtää kiinni suoraan kasvojen edestä. Apua tarvitsevia jään vaikka hetkeksi odottamaan, niin monta kertaa olen nähnyt ihmisiä hankalassa tilanteessa, kun lähellä olevat eivät ole auttaneet.

Iloisen hämmästyneistä tai poikkeuksellisen kiitollisista reaktioista olen päätellyt, ettei kanssaihmisten huomaavaisuus ja avun saaminen ole aivan tavallista.

Ruokakaupassa apua tarvitsevia näkee usein. Viimeksi autoin pyörätuolilla liikkuvaa naista leipäosastolla. Hän oli jo ehtinyt siirtää pinon tyhjiä leipälaatikoita pois tieltä päästäkseen tarpeeksi lähelle hyllyä, muttei vieläkään ylettynyt saamaan tarvitsemaansa.

Olen huomannut, että vanhat ihmiset eivät välttämättä pyydä suoraan apua, vaikka sitä kaipaisivatkin. Moni pyytäisi apua kaupan henkilökunnalta, jos joku olisi saatavilla, usein ei ole. Muita asiakkaita on vaikeampi lähestyä, osaltaan varmasti siksi, että useimmat ovat niin kiireisiä ja poissaolevia.

Kun aloin kulkea hitaammin, katsoa ihmisiä ympärilläni ja olla heille läsnä, minua alettiin hienovaraisesti lähestyä tai tehdä tiettäväksi, että lähestymiseni ja apuni olisi tarpeen. Joskus tarvitaan toistakin silmäparia, kun hinta tai viimeinen käyttöpäivä on hukassa, välillä tavarat ovat hankalasti saatavissa tai jokin muu asia mietityttää.

Mitä enemmän asiaa mietin, sitä oudommalta tuntuu, että on niin tavallista olla kuin ei huomaisi toisen ihmisen olemassaoloa. Kulkea laput silmillä ja korvilla, omassa kuplassaan, kiinnittäen huomiota muihin lähinnä silloin, kun he ovat oman toiminnan tiellä.

Viime aikoina on puhuttu paljon yksinäisyydestä ja sen aiheuttamista terveyshaitoista. Miten monen oloa parantaisi jo se, että tervehtisimme toisiamme, vaihtaisimme muutaman sanan, pitäisimme ovea auki jäljessämme tulevalle, auttaisimme pienissä arkisissa tilanteissa, kun huomaamme apuamme tarvittavan?

Kanssaihmisten huomioiminen tekee arjesta kauniimpaa. Tuntuu hyvältä olla avuksi ja tulla myös itse huomioiduksi.

Talvella tulin iloiseksi, kun vastaantulija pysäytti minut huomattuaan, että olin hetkeä aiemmin pudottanut lapaseni. Viimeksi kirjastossa käydessäni ilahduin, kun edelläni mennyt jäi hymyillen pitämään ovea auki minullekin. Kun istuin yksin elokuvateatterissa odottamassa elokuvan alkamista, ilahduin, kun saliin saapui toinenkin katsoja, ja vaihdoimme muutaman sanan.

Kanssaihmisten huomioiminen ja ilahduttaminen ei ole vaikeaa.

Anteeksi (että olen)

Muutamat melko lyhyen ajan sisällä kohtaamani tilanteet ovat laittaneet miettimään nykyistä arvomaailmaamme, etenkin siltä osin, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin, ja mitä heiltä odotamme.

Olin ruokakaupassa, hakemassa koriini ostoslistan viimeistä tavaraa, ennen kuin siirtyisin kassalle. Lähellä kassoja huomasin naisen, joka vaikutti olevan avun tarpeessa. Hän veti perässään täysinäistä ostoskoria, syli täynnä maitotölkkejä. Ennen kuin ehdin hänen luokseen, osa tölkeistä putosi lattialle.

Menin auttamaan tölkkien kanssa, ja korjasin samalla hänen ostoskorissaan seuraavaksi putoamassa olevan tavaran asentoa. Nainen pyysi minulta anteeksi, tarjoten samalla selitystä tapahtuneelle. Hämmennyin, sillä hän ei ollut aiheuttanut minkäänlaista haittaa kenellekään. Hän vaikutti niin väsyneeltä ja rauhattomalta, että saatoin tuntea hänen olonsa painon. Käyttäydyin ja puhuin erityisen levollisesti ja lempeästi, toivoen sen keventävän hänen oloaan edes vähän.

Toisen kerran olin saman ruokakaupan kassajonossa. Edessäni oleva asiakas valmistautui maksamaan ostoksensa, kun selvisi, että hänen kokoamassaan salaattiannoksessa ei ollut hintalappua. Hetken ihmeteltyään hän hoksasi punninneensa salaatin, mutta ajatuksissaan unohtaneensa ottaa hintatarran mukaansa vaa’alta. Hän pyysi minulta anteeksi, selityksen kera, samalla kun myyjä kävi punnitsemassa salaatin.

Hämmennyin jälleen. Hymyilin ja totesin, että ”sattuuhan sitä, ei minulla ole kiire”. Kukaan ei odottanut vuoroaan takanani, kaupassa oli rauhallista.

Jälleen kerran olin saman ruokakaupan kassajonossa. Edessäni oleva iäkäs nainen vertaili tarkasti omansa ja minun ostoskorini sisältöä, ja päätelmänsä tehtyään sanoi: ”Sinulla on vähemmän ostoksia, mene sinä ensin.” Katsoin hänen koriaan ja totesin, ettei hänelläkään niin paljon ostoksia ollut. ”Voin kyllä odottaa, ei minulla ole kiire.”

Huomasin, miten nainen ilahtui. Vaihdoimme ajatuksia siitä, miten ihmisillä on nykyään niin kova kiire. Ja miten ihmiset tekevät kiireen usein itse. Hän myös esitteli ostoksiaan ja kertoi, millaista ruokaa aikoo niistä tehdä. Vaihdoimme muutamia ruokavinkkejä.

Kerran odotin vuoroani tavaratalon kosmetiikkaosaston kassalla. Edelläni oli iäkäs nainen, jolle maksupäätteen käyttäminen tuotti vaikeuksia. Oli etukorttia ja maksukorttia, magneettijuovaa ja sirua. Myyjän opastuksella hän sai maksunsa hoidettua. Nainen laittoi vielä korttejaan lompakkoonsa, kun myyjä sanoi voivansa ottaa jo minun ostokseni.

Jouduin ikävään tilanteeseen. Olisin halunnut antaa edelliselle asiakkaalle tilaa poistua kaikessa rauhassa, mutta myyjä odotti minua palveltavaksi. Ärsyynnyin. Kiltti kun olen, en kokenut sopivaksi sanoa myyjälle mitä ajattelin. Kun ojensin ostokseni myyjälle, tuo pieni iäkäs nainen pyysi minulta anteeksi hitauttaan. Minuun sattui.

Tunsin repivää ristiriitaa. Oli myöhäistä toimia oikein. Myyjän rauhoittavat sanat naiselle olivat täydellisessä ristiriidassa hänen kiirehtivän toimintansa kanssa. Minä etsin niin lempeitä sanavalintoja, kuin suinkin voisin löytää. Sanojen sisältö alkoi käydä jo liiankin tutuksi. Päätin mielessäni, että tällaista kokemusta ei tule toista. Seuraavalla kerralla toimisin toisin.

Kokemani tapahtumat herättivät ajatuksia. Kerta toisensa jälkeen olin hämilläni, niin säännönmukaisina tilanteet toistuivat.

Onko todella olemassa kirjoittamattomia odotuksia kanssaihmisiä (ja myös itseä) kohtaan, jotka eivät salli minkäänlaista poikkeusta täydellisestä onnistumisesta?

Kaiken on sujuttava moitteettomasti.
Ei saa viedä tilaa.
Ei saa viedä aikaa.
Ei saa olla hidas.
Vahinkoja ei sovi tapahtua.
Virheitä ei saa tehdä.
Ei saa olla muille millään tavoin vaivaksi.

Minä vastustan.

Meillä ei ole näin kiire. Inhimillisyydelle on jäätävä tilaa.

Ajatuksen kirkkautta

Oletteko kokeneet, miten äkillinen tunnekuohu ja sen mukanaan tuomat ajatukset vievät hetkellisesti niin suuren osan aivojen suorituskyvystä, että keskittymiskyky ja muisti toimivat vajaateholla?

Koin vähän aikaa sitten yllättävän tilanteen, jonka edetessä huomasin, ettei pääni toiminut niin kirkkaasti kuin olisin toivonut. Tapahtui jotakin erityistä, jonka olisin halunnut painaa tarkoin mieleeni, mutta muistini on täynnä aukkoja, koska prosessoin samalla omia tunteitani ja ajatuksiani.

Olin kävelemässä kaupasta kotiin. Pysähdyin liikennevaloihin. Siinä valon vaihtumista odotellessani huomasin jonkun seisahtuvan viereeni. Hieman liian lähelle, etäisyydelle, jolle tavallisesti pääsevät vain tutut ihmiset. Käännyin katsomaan.

Vieressäni seisoi iäkäs, kauniisti harmaantunut mies. Hänellä oli avoimet kasvot ja lempeä katse. Kun katseemme kohtasivat, hän toivotti minulle kaunista kevättä ja kaikkea hyvää tulevaisuudessa, vaikkei tunnetakaan. Mies kertoi, että hänellä oli tällainen tapa, toivottaa kaikkea hyvää myös tuntemattomille ihmisille.

Valtava tunteiden ja ajatusten aalto hyökyi ylitseni. Ihmettelin, mikä soi minulle tämän onnen. Mistä näitä ihmisiä oikein tuli kohdalleni? Tässä vaiheessa elämää minulle, jostakin tuntemattomasta syystä tai sattuman oikusta, tarjottiin toistuvasti toisenlaista näkökulmaa ihmisenä olemiseen.

Se, millä tavalla nuo kauniit sanat lausuttiin, sai minut liikuttumaan. Miehen jokainen sana oli täynnä merkitystä ja lämpöä. Hän puhui täydestä sydämestään, avaten samalla minun sydämeni. Mietin, milloin viimeksi olin kohdannut tällaista lämpöä ja lempeyttä? Oli helppoa toivottaa myös hänelle kaikkea hyvää.

Kauniit sanat eivät loppuneet tähän. Mies toivotti minulle asioita, jotka saivat minut naurahtamaan, kuten perheoikeudellista onnea, ja että löytäisin hyvän miehen ja perustaisin perheen. (Hän taisi luulla minua nuoremmaksi kuin olenkaan.) Yritin saada sisäisen myllerrykseni aisoihin ja pysäyttää ajatusteni villiä laukkaa.

Liikennevalo vaihtui vihreäksi. Nyt mennään. Mietin, miten joku saa kahteen sanaan niin paljon sisältöä ja tunnetta. Tässä me olemme, me kaksi, tasavertaiset kanssakulkijat, ja nyt me ylitämme tien. Hetki toi mieleeni jonkin Suomi-filmin tunnelman vuosikymmenten takaa. Ajan, jolloin ihmisten välinen etäisyys oli lyhyempi ja yhtenäisyyden kokemus lähempänä.

Toivotukset jatkuivat.

”Ja ajatuksen kirkkautta! Sitä pitää kastella, kuin begoniaa, kukkaa ikkunalla – tai kuin porkkanoita kasvatetaan, kastella ja kitkeä.”

Jaoimme yhdessä muutaman minuutin ja puolen korttelin matkan. Kaikkien kauniiden ja viisaiden sanojen jälkeen oli aika erota. Ennen kuin lähdimme eri suuntiin, mies katsoi minua silmiin ja kysyi:

”Minkä viisauden antaisit minulle tänään?”

Pienen hetken tunsin pakokauhua. Tuo lyhyt kohtaaminen oli antanut minulle niin paljon, mitä osaisin antaa takaisin? Kiitin hoksottimiani, kun mieleeni tuli:

”Uteliaisuus ja avoin mieli. Niillä pääsee pitkälle.”

Mies kiitti ja heilautti kättään hyvästiksi. Hieman hämilläni, silmiin asti leveä hymy kasvoillani kävelin kotiin. Tiesin, että sanoissani ei ollut hänelle mitään uutta. Ilmiselvästi hän noudatti niiden ajatusta kaiken aikaa.

Tunnen itseni onnekkaaksi. Minä, vain lyhyen hetken small talkia kestävä sivustakatsoja, olen saanut kohdata sydämeltään avoimia ja lämpimiä ihmisiä, ja jakaa heidän kanssaan hetken elämää, joutumatta puhumaan hetkeäkään joutavia.

Kun mietin omia kokemuksiani ja katson ympärilleni, tuntuu siltä, että toisen ihmisen todellinen kohtaaminen käy yhä harvinaisemmaksi. Myös toisilleen läheisten ihmisten kesken. Aito läsnäolo alkaa olla kuin arvokas lahja.

Erilaiset häiriötekijät erottavat meitä tämän hetken kokemisesta ja samalla toisistamme. On niin paljon kaikkea meneillään, jalka jatkuvasti ovenraossa, mieli jo menossa toisaalle, että toinen ihminenkin menee siinä sivussa, yhtenä osasena (liian) suuressa ja mutkikkaassa palapelissä. En ihmettele yhtään, miksi nykyään puhutaan niin paljon yksinäisyydestä.

Keskittyminen tähän hetkeen, pysähtyminen, on harvinaislaatuista. Kohdatessani ihmisen, joka on vahvasti läsnä juuri tässä, jakaen kanssani tämän hetken, minun on vaikea olla haltioitumatta.