Kauniimpi arki: kanssaihmisten huomioiminen

Terve! Hei! Päivää!

Asun taloyhtiössä, jossa on tapana tervehtiä kanssaihmisiä pihalla tai rapussa kohdatessa. Voisinpa todeta kirjoittaneeni naurettavan itsestäänselvyyden. Kokemani perusteella tilanne on kuitenkin lähempänä poikkeusta kuin sääntöä.

Tässä talossa on ystävällinen ja lämmin ilmapiiri. Ihmiset tervehtivät, moni hymyilee, eikä ole tavatonta vaihtaa tavatessa useampikin sana. Olen tavannut lukuisia talon asukkaita tai talossa vierailleita, lapsia, nuoria, keski-ikäisiä ja vanhuksia, ja vain yksi on jättänyt vastaamatta tervehdykseeni.

Tervehdys, yksi pieni sana, luo tunnetta samanarvoisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Tässä sitä ollaan, samassa maailmassa ja samassa talossa, sinä ja minä. Entä tervehtimättä jättäminen? Kun tulee toistuvasti ohitetuksi rapussa tai pihassa ilman katsekontaktia, saati tervehdystä, kuin ei olisi edes olemassa, mitä se viestii? Sinä olet minulle merkityksetön, et ole huomioni ja tervehdykseni arvoinen.

Tervehtiminen purkaa muureja ihmisten väliltä, tervehtimättömyys rakentaa niitä.

Kiitos! Ole hyvä! Tarvitsetko apua?

Yksin pärjäämistä arvostetaan kulttuurissamme liiallisuuksiin asti. Tästä seuraa, että olemme arkoja pyytämään apua. Emme halua olla vaivaksi muille, eikä avun tarjoaminenkaan ole aivan tavallista. Kun kaupungilla kulkiessaan katsoo ympärilleen, esimerkeistä ei ole pulaa.

Pyörätuolin, rollaattorin tai lastenvaunujen kanssa on hankala kulkea ovista. Myös kävelykeppi, kyynärsauvat tai ostoskassit molemmissa käsissä vaikeuttavat ovien avaamista. Osa ovista on raskaita avattaviksi, vaikkei olisi sen kummempia rajoitteita kuin väsymys raskaan päivän päätteeksi.

Minulla on tapana katsoa ympärilleni ovista kulkiessani ja pitää ovea auki lähellä tulevalle, vaikkei hänellä avun tarvetta olisikaan. Tuntuu mukavalta, kun edellä kulkeva pitää ovea auki, eikä vain anna sen lävähtää kiinni suoraan kasvojen edestä. Apua tarvitsevia jään vaikka hetkeksi odottamaan, niin monta kertaa olen nähnyt ihmisiä hankalassa tilanteessa, kun lähellä olevat eivät ole auttaneet.

Iloisen hämmästyneistä tai poikkeuksellisen kiitollisista reaktioista olen päätellyt, ettei kanssaihmisten huomaavaisuus ja avun saaminen ole aivan tavallista.

Ruokakaupassa apua tarvitsevia näkee usein. Viimeksi autoin pyörätuolilla liikkuvaa naista leipäosastolla. Hän oli jo ehtinyt siirtää pinon tyhjiä leipälaatikoita pois tieltä päästäkseen tarpeeksi lähelle hyllyä, muttei vieläkään ylettynyt saamaan tarvitsemaansa.

Olen huomannut, että vanhat ihmiset eivät välttämättä pyydä suoraan apua, vaikka sitä kaipaisivatkin. Moni pyytäisi apua kaupan henkilökunnalta, jos joku olisi saatavilla, usein ei ole. Muita asiakkaita on vaikeampi lähestyä, osaltaan varmasti siksi, että useimmat ovat niin kiireisiä ja poissaolevia.

Kun aloin kulkea hitaammin, katsoa ihmisiä ympärilläni ja olla heille läsnä, minua alettiin hienovaraisesti lähestyä tai tehdä tiettäväksi, että lähestymiseni ja apuni olisi tarpeen. Joskus tarvitaan toistakin silmäparia, kun hinta tai viimeinen käyttöpäivä on hukassa, välillä tavarat ovat hankalasti saatavissa tai jokin muu asia mietityttää.

Mitä enemmän asiaa mietin, sitä oudommalta tuntuu, että on niin tavallista olla kuin ei huomaisi toisen ihmisen olemassaoloa. Kulkea laput silmillä ja korvilla, omassa kuplassaan, kiinnittäen huomiota muihin lähinnä silloin, kun he ovat oman toiminnan tiellä.

Viime aikoina on puhuttu paljon yksinäisyydestä ja sen aiheuttamista terveyshaitoista. Miten monen oloa parantaisi jo se, että tervehtisimme toisiamme, vaihtaisimme muutaman sanan, pitäisimme ovea auki jäljessämme tulevalle, auttaisimme pienissä arkisissa tilanteissa, kun huomaamme apuamme tarvittavan?

Kanssaihmisten huomioiminen tekee arjesta kauniimpaa. Tuntuu hyvältä olla avuksi ja tulla myös itse huomioiduksi.

Talvella tulin iloiseksi, kun vastaantulija pysäytti minut huomattuaan, että olin hetkeä aiemmin pudottanut lapaseni. Viimeksi kirjastossa käydessäni ilahduin, kun edelläni mennyt jäi hymyillen pitämään ovea auki minullekin. Kun istuin yksin elokuvateatterissa odottamassa elokuvan alkamista, ilahduin, kun saliin saapui toinenkin katsoja, ja vaihdoimme muutaman sanan.

Kanssaihmisten huomioiminen ja ilahduttaminen ei ole vaikeaa.

Anteeksi (että olen)

Muutamat melko lyhyen ajan sisällä kohtaamani tilanteet ovat laittaneet miettimään nykyistä arvomaailmaamme, etenkin siltä osin, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin, ja mitä heiltä odotamme.

Olin ruokakaupassa, hakemassa koriini ostoslistan viimeistä tavaraa, ennen kuin siirtyisin kassalle. Lähellä kassoja huomasin naisen, joka vaikutti olevan avun tarpeessa. Hän veti perässään täysinäistä ostoskoria, syli täynnä maitotölkkejä. Ennen kuin ehdin hänen luokseen, osa tölkeistä putosi lattialle.

Menin auttamaan tölkkien kanssa, ja korjasin samalla hänen ostoskorissaan seuraavaksi putoamassa olevan tavaran asentoa. Nainen pyysi minulta anteeksi, tarjoten samalla selitystä tapahtuneelle. Hämmennyin, sillä hän ei ollut aiheuttanut minkäänlaista haittaa kenellekään. Hän vaikutti niin väsyneeltä ja rauhattomalta, että saatoin tuntea hänen olonsa painon. Käyttäydyin ja puhuin erityisen levollisesti ja lempeästi, toivoen sen keventävän hänen oloaan edes vähän.

Toisen kerran olin saman ruokakaupan kassajonossa. Edessäni oleva asiakas valmistautui maksamaan ostoksensa, kun selvisi, että hänen kokoamassaan salaattiannoksessa ei ollut hintalappua. Hetken ihmeteltyään hän hoksasi punninneensa salaatin, mutta ajatuksissaan unohtaneensa ottaa hintatarran mukaansa vaa’alta. Hän pyysi minulta anteeksi, selityksen kera, samalla kun myyjä kävi punnitsemassa salaatin.

Hämmennyin jälleen. Hymyilin ja totesin, että ”sattuuhan sitä, ei minulla ole kiire”. Kukaan ei odottanut vuoroaan takanani, kaupassa oli rauhallista.

Jälleen kerran olin saman ruokakaupan kassajonossa. Edessäni oleva iäkäs nainen vertaili tarkasti omansa ja minun ostoskorini sisältöä, ja päätelmänsä tehtyään sanoi: ”Sinulla on vähemmän ostoksia, mene sinä ensin.” Katsoin hänen koriaan ja totesin, ettei hänelläkään niin paljon ostoksia ollut. ”Voin kyllä odottaa, ei minulla ole kiire.”

Huomasin, miten nainen ilahtui. Vaihdoimme ajatuksia siitä, miten ihmisillä on nykyään niin kova kiire. Ja miten ihmiset tekevät kiireen usein itse. Hän myös esitteli ostoksiaan ja kertoi, millaista ruokaa aikoo niistä tehdä. Vaihdoimme muutamia ruokavinkkejä.

Kerran odotin vuoroani tavaratalon kosmetiikkaosaston kassalla. Edelläni oli iäkäs nainen, jolle maksupäätteen käyttäminen tuotti vaikeuksia. Oli etukorttia ja maksukorttia, magneettijuovaa ja sirua. Myyjän opastuksella hän sai maksunsa hoidettua. Nainen laittoi vielä korttejaan lompakkoonsa, kun myyjä sanoi voivansa ottaa jo minun ostokseni.

Jouduin ikävään tilanteeseen. Olisin halunnut antaa edelliselle asiakkaalle tilaa poistua kaikessa rauhassa, mutta myyjä odotti minua palveltavaksi. Ärsyynnyin. Kiltti kun olen, en kokenut sopivaksi sanoa myyjälle mitä ajattelin. Kun ojensin ostokseni myyjälle, tuo pieni iäkäs nainen pyysi minulta anteeksi hitauttaan. Minuun sattui.

Tunsin repivää ristiriitaa. Oli myöhäistä toimia oikein. Myyjän rauhoittavat sanat naiselle olivat täydellisessä ristiriidassa hänen kiirehtivän toimintansa kanssa. Minä etsin niin lempeitä sanavalintoja, kuin suinkin voisin löytää. Sanojen sisältö alkoi käydä jo liiankin tutuksi. Päätin mielessäni, että tällaista kokemusta ei tule toista. Seuraavalla kerralla toimisin toisin.

Kokemani tapahtumat herättivät ajatuksia. Kerta toisensa jälkeen olin hämilläni, niin säännönmukaisina tilanteet toistuivat.

Onko todella olemassa kirjoittamattomia odotuksia kanssaihmisiä (ja myös itseä) kohtaan, jotka eivät salli minkäänlaista poikkeusta täydellisestä onnistumisesta?

Kaiken on sujuttava moitteettomasti.
Ei saa viedä tilaa.
Ei saa viedä aikaa.
Ei saa olla hidas.
Vahinkoja ei sovi tapahtua.
Virheitä ei saa tehdä.
Ei saa olla muille millään tavoin vaivaksi.

Minä vastustan.

Meillä ei ole näin kiire. Inhimillisyydelle on jäätävä tilaa.

Ajatuksen kirkkautta

Oletteko kokeneet, miten äkillinen tunnekuohu ja sen mukanaan tuomat ajatukset vievät hetkellisesti niin suuren osan aivojen suorituskyvystä, että keskittymiskyky ja muisti toimivat vajaateholla?

Koin vähän aikaa sitten yllättävän tilanteen, jonka edetessä huomasin, ettei pääni toiminut niin kirkkaasti kuin olisin toivonut. Tapahtui jotakin erityistä, jonka olisin halunnut painaa tarkoin mieleeni, mutta muistini on täynnä aukkoja, koska prosessoin samalla omia tunteitani ja ajatuksiani.

Olin kävelemässä kaupasta kotiin. Pysähdyin liikennevaloihin. Siinä valon vaihtumista odotellessani huomasin jonkun seisahtuvan viereeni. Hieman liian lähelle, etäisyydelle, jolle tavallisesti pääsevät vain tutut ihmiset. Käännyin katsomaan.

Vieressäni seisoi iäkäs, kauniisti harmaantunut mies. Hänellä oli avoimet kasvot ja lempeä katse. Kun katseemme kohtasivat, hän toivotti minulle kaunista kevättä ja kaikkea hyvää tulevaisuudessa, vaikkei tunnetakaan. Mies kertoi, että hänellä oli tällainen tapa, toivottaa kaikkea hyvää myös tuntemattomille ihmisille.

Valtava tunteiden ja ajatusten aalto hyökyi ylitseni. Ihmettelin, mikä soi minulle tämän onnen. Mistä näitä ihmisiä oikein tuli kohdalleni? Tässä vaiheessa elämää minulle, jostakin tuntemattomasta syystä tai sattuman oikusta, tarjottiin toistuvasti toisenlaista näkökulmaa ihmisenä olemiseen.

Se, millä tavalla nuo kauniit sanat lausuttiin, sai minut liikuttumaan. Miehen jokainen sana oli täynnä merkitystä ja lämpöä. Hän puhui täydestä sydämestään, avaten samalla minun sydämeni. Mietin, milloin viimeksi olin kohdannut tällaista lämpöä ja lempeyttä? Oli helppoa toivottaa myös hänelle kaikkea hyvää.

Kauniit sanat eivät loppuneet tähän. Mies toivotti minulle asioita, jotka saivat minut naurahtamaan, kuten perheoikeudellista onnea, ja että löytäisin hyvän miehen ja perustaisin perheen. (Hän taisi luulla minua nuoremmaksi kuin olenkaan.) Yritin saada sisäisen myllerrykseni aisoihin ja pysäyttää ajatusteni villiä laukkaa.

Liikennevalo vaihtui vihreäksi. Nyt mennään. Mietin, miten joku saa kahteen sanaan niin paljon sisältöä ja tunnetta. Tässä me olemme, me kaksi, tasavertaiset kanssakulkijat, ja nyt me ylitämme tien. Hetki toi mieleeni jonkin Suomi-filmin tunnelman vuosikymmenten takaa. Ajan, jolloin ihmisten välinen etäisyys oli lyhyempi ja yhtenäisyyden kokemus lähempänä.

Toivotukset jatkuivat.

”Ja ajatuksen kirkkautta! Sitä pitää kastella, kuin begoniaa, kukkaa ikkunalla – tai kuin porkkanoita kasvatetaan, kastella ja kitkeä.”

Jaoimme yhdessä muutaman minuutin ja puolen korttelin matkan. Kaikkien kauniiden ja viisaiden sanojen jälkeen oli aika erota. Ennen kuin lähdimme eri suuntiin, mies katsoi minua silmiin ja kysyi:

”Minkä viisauden antaisit minulle tänään?”

Pienen hetken tunsin pakokauhua. Tuo lyhyt kohtaaminen oli antanut minulle niin paljon, mitä osaisin antaa takaisin? Kiitin hoksottimiani, kun mieleeni tuli:

”Uteliaisuus ja avoin mieli. Niillä pääsee pitkälle.”

Mies kiitti ja heilautti kättään hyvästiksi. Hieman hämilläni, silmiin asti leveä hymy kasvoillani kävelin kotiin. Tiesin, että sanoissani ei ollut hänelle mitään uutta. Ilmiselvästi hän noudatti niiden ajatusta kaiken aikaa.

Tunnen itseni onnekkaaksi. Minä, vain lyhyen hetken small talkia kestävä sivustakatsoja, olen saanut kohdata sydämeltään avoimia ja lämpimiä ihmisiä, ja jakaa heidän kanssaan hetken elämää, joutumatta puhumaan hetkeäkään joutavia.

Kun mietin omia kokemuksiani ja katson ympärilleni, tuntuu siltä, että toisen ihmisen todellinen kohtaaminen käy yhä harvinaisemmaksi. Myös toisilleen läheisten ihmisten kesken. Aito läsnäolo alkaa olla kuin arvokas lahja.

Erilaiset häiriötekijät erottavat meitä tämän hetken kokemisesta ja samalla toisistamme. On niin paljon kaikkea meneillään, jalka jatkuvasti ovenraossa, mieli jo menossa toisaalle, että toinen ihminenkin menee siinä sivussa, yhtenä osasena (liian) suuressa ja mutkikkaassa palapelissä. En ihmettele yhtään, miksi nykyään puhutaan niin paljon yksinäisyydestä.

Keskittyminen tähän hetkeen, pysähtyminen, on harvinaislaatuista. Kohdatessani ihmisen, joka on vahvasti läsnä juuri tässä, jakaen kanssani tämän hetken, minun on vaikea olla haltioitumatta.

Kauniimpi arki: Lepopäivä

Kiireen luominen on helppoa. Ärsykkeitä tulvivassa maailmassa levottomuus on ennemmin sääntö kuin poikkeus. Vaihtoehtoja tehdä, nähdä ja kokea on loputtomiin.

Arkipäivien vauhti jatkuu helposti myös viikonloppuisin. Rajallinen vapaa-aika pyritään käyttämään tehokkaasti hyödyksi. Samaa tahtia saatetaan jatkaa lomillakin, vakaasti harkittuna tai tiedostamattomasti.

Tuntuu hullulta kirjoittaa, että kiireettömyys on ylellisyyttä, mutta kun ympärilleni katson, siltä monen elämä nykyään näyttää. Kiire on vakiovauhti, kiireettömyys jotakin erityistä, kuin ulkopuolelta lahjaksi saatua. Siitä huolimatta, että suuri osa kiireestä ja koko kiireen tuntu, luodaan itse.

Kiire näyttää ulospäin samalta, kuin turhia ohituksia tekevä autoilija liikenteessä. Kiireinen elää harhakuvitelmassa, että kiire vie häntä huomattavasti nopeammin eteenpäin, vaikka hän todellisuudessa on jatkuvasti taaempana tavallista vauhtia tulevien näkökentässä.

Arjen ja viikonlopun välinen ero on vuosi vuodelta hämärtynyt. Monella työ löytyy sähköpostista, myös iltaisin ja viikonloppuisin. Kaupat ovat auki myös sunnuntaisin. Kun kiireen tuntu on vallannut arjen, yritetään usein myös viikonloppuvapaata suorittaa tehokkaasti.

Miltä elämä tuntuu jatkuvassa kiireessä? Miten paljon asioita jää huomaamatta? Miten paljon elämää jää elämättä, kiirehtiessä paikasta ja asiasta toiseen?

Teen kaikkeni välttääkseni kiireen tuntua. Kiire tuntuu siltä, kuin olisin sivussa omasta elämästäni. Aivan kuin elämäni olisi jossakin muualla, odottamassa minua, sillä aikaa kun minä juoksen paikasta toiseen.

Kaikkein vahvimmin tunnen eläväni silloin, kun teen jotakin keskittyen, ilman minkäänlaista kiirettä minnekään. Aivan kuin minulla olisi käytössäni maailman kaikki aika. Kuunnellessani musiikkia, keskittyen vain siihen, mitä se minussa herättää. Kävellessäni hiljakseen, maisemia, lintuja, värejä ja muotoja katsellen. Lukiessani kaikessa rauhassa. Nauttiessani hyvästä ruoasta ja seurasta.

Kulttuurissamme sanalla lepopäivä on aikojen saatossa ollut erityinen merkitys. Lepopäivän viettoon on liittynyt tapoja ja sääntöjä, joilla se on erotettu arjesta. Sunnuntait ovat olleet levon ja rauhoittumisen aikaa. En ole uskonnollinen ihminen, enkä kuulu kirkkoon, mutta ajatus lepopäivän pyhittämisestä puhuttelee minua.

On outo paradoksi, että mitä monimutkaisemmaksi ja hektisemmäksi elämämme on mennyt, sitä vähemmän annamme arvoa lepopäiville. Arjen ja pyhäpäivien välinen ero on hämärtynyt. Sunnuntaista tuli yhä enemmän muiden päivien kaltainen, kun kauppojen aukioloajat vapautettiin.

Voisinpa kertoa teille, miten minulla on tapana tehdä sunnuntaista pyhä, jotakin erityistä muihin päiviin verrattuna. Valitettavasti en voi. Aina silloin tällöin vietän levollista sunnuntaita, mutta liian usein sunnuntaista tulee siivouspäivä. En pidä siitä.

Haluan muuttaa asian. Haluan palauttaa sunnuntaille sille sopivan arvon, tehdä siitä jälleen lepopäivän. Ajattelen, että se voisi tehdä elämästä kauniimpaa, nostaa yhä enemmän pintaan sen, mikä elämässä on tärkeää.

Miten te vietätte sunnuntaita? Onko sunnuntai teille lepopäivä?

Samalla viivalla

Minimalismista puhuttaessa yksi useimmin toistuvia kysymyksiä on, miten minimalismista innostumattoman tai sitä vastustavan kumppanin saisi mukaan.

Neljä minimalismin parissa vietettyä vuotta ovat osoittaneet, että ei-minimalistin mieli voi muuttua. Alun vastahakoisuus voi johtua epävarmuudesta ja pelosta, kun ei tiedä mistä oikeastaan on kyse ja mitä on tulossa.

Tein minimalismia tutuksi lukemalla kumppanilleni tekstejä aiheesta. Kerroin ajatuksistani ja tunteistani, selitin minkä vuoksi halusin yksinkertaistaa elämääni. Tavaroita vähennettyäni kerroin kokemuksistani ja jaoin iloni elämän keventymisestä. Pidin hänet ajan tasalla siitä, mitä mielessäni liikkui. Hän kuunteli minua kiinnostuneena, joskin hieman varautuneena.

Näiden vuosien aikana kumppanini suhtautuminen minimalismiin ja tavaran tarpeelliseen määrään on muuttunut huomattavasti.

Tänä päivänä olemme pitkälti samalla viivalla, vaikkei kumppanini itseään minimalistiksi koekaan.

Palataan hetkeksi aikaan, jolloin olin vasta löytänyt minimalismin.

Kumppanini ihmetteli haluani luopua tavaroista, hänen mielestään meillä ei ollut mitään turhaa. Hän ei nähnyt tavaroiden tuottamaa vaivaa. (Tavaroista huolehtiminen on pääosin minun tehtäväni.) Hän ihmetteli, mitä järkeä on luopua tavarasta, kun se kerran on hankittu ja siitä on maksettu rahaa.

Hän koki mistä tahansa luopumisen vaikeaksi. Hän epäili, että jos jostain luovumme, joudumme hankkimaan sen pian uudelleen. Kun kyseenalaistin erilaisten tavaroiden tarpeen, hän asettautui siilipuolustukseen. Hän ei nähnyt mitä minä näin: suurin osa tavaroistamme oli vain säilytyksessä, ei käytössä, ja enemmän haitaksi kuin hyödyksi.

Olen vasta hiljattain ymmärtänyt, että hän todella ajatteli meidän tarvitsevan kaiken omistamamme. Tässä valossa on hyvin ymmärrettävää, että luopuminen tuntui järjettömältä.

Tavarasta luopumista verrataan usein lihasten harjoittamiseen. Se tuntuu aluksi raskaalta, mutta helpottuu harjoituksen myötä.

Käytyäni läpi omat tavarani aloin kyseenalaistaa yhteisiä tavaroitamme. Kysyin jokaisesta tavarasta kumppanini mielipidettä, jotta hän voisi luottaa minuun ja tietäisi, etten luopuisi mistään ilman hänen suostumustaan. Hän koki tavaran vähentämisen ja siihen liittyvän miettimisen raskaaksi, mutta kuunteli järkeään ja perustelujani, ja uskalsi luopua, ikävistä tunteista huolimatta.

Aluksi kumppanini koki luopumisen rahan menettämisenä, mutta ymmärsi myöhemmin, ettei tarpeettomien tavaroiden säilöminen kaapeissa tuo takaisin niihin laitettua rahaa. Muutamien myyntikokemusten jälkeen päädyimme siihen, että on yksinkertaisinta ja kevyintä vain lahjoittaa tarpeettomat tavarat, arvokkaammatkin, hyväntekeväisyyteen.

Ajan myötä luopumislihas vahvistui. Kumppanini huomasi, että elämä sujui hyvin ilman tavaroita, joista olimme luopuneet. Koti siistiytyi ja avartui, kotityöt vähenivät, arki yksinkertaistui – ja minusta tuli iloisempaa ja mukavampaa seuraa. Kun emme kaivanneet yhtäkään tavaraa takaisin, kumppanini rohkaistui luottamaan arviointikykyymme sen suhteen mitä todella tarvitsemme ja mistä voimme huoletta luopua.

Kun nykyään luen kumppanilleni minimalismiin liittyviä tekstejä, hän kuuntelee ja keskustelee kanssani. Aiemmasta varautuneisuudesta ei näy jälkeäkään. Kysyessäni jonkin tavaran tarpeellisuudesta, hän suhtautuu luontevasti kuin mihin tahansa tavalliseen asiaan. Kun kaipaan mielipidettä, hän kuuntelee ajatuksiani ja tukee minua päätöksissäni.

Ajattelen, että yksi merkittävä syy nykyiseen tilanteeseen on luottamus. Olen ollut luottamuksen arvoinen. Kumppanini on huomannut käytännössä, että asiat joita halusin minimalismin avulla saavuttaa, todella olivat saavutettavissa. Tiesin mitä olin tekemässä. Luovuimme paljosta, mutta emme menettäneet mitään. Sen sijaan saimme tilalle jotakin paljon parempaa.

Näiden vuosien aikana olemme hitsautuneet yhä paremmaksi tiimiksi. Yhteiselomme on antoisampaa, kun tarpeettoman painolastin aiheuttama väsymys ja turhautuminen on poissa. Näemme toisemme paremmin, keskustelemme enemmän, olemme läsnä toisillemme.

Olen saanut oppia paljon ihmisestä rinnallani. Miten hienon ihmisen kanssa saankaan elämäni jakaa. Olen hänestä valtavan ylpeä.

Tuntuu todella hyvältä katsoa maailmaa rinnakkain.

Tavaran vähentäminen: tarpeellisen tavaran käsitteestä

Olen huomannut, että käsite ’tarpeellinen tavara’ ei ole tavaroista luopuessa ollenkaan niin yksiselitteinen kuin voisi luulla. Asiaa voi katsoa ainakin neljästä näkökulmasta.

1. ”Käytän tavaraa säännöllisesti, saadakseni tehtyä asian x. Tavaralle ei ole korvaajaa, joten se on tarpeellinen.”

2. ”Olen käyttänyt tavaraa silloin tällöin, ja saatan käyttää sitä vielä joskus. Tavaralle ei ole korvaajaa, joten se on tarpeellinen.”

3. ”Tavaraa voisi käyttää asiaan x, joten se on tarpeellinen, vaikka saman asian ajavia tavaroita on useita.”

4. ”Tavaraa voisi käyttää jossakin asiassa jollakin tavalla hyödyksi, joten se on tarpeellinen.”

Nämä neljä tapaa ajatella ovat karkeita periaatteita, joiden väleihin sopii muunnelmia. Ajatukset vaihtelevat myös riippuen siitä, millaisesta tavarasta on kysymys.

Erilaisten ajatusmallien taustalla on erilainen suhtautuminen seuraavaan kysymykseen:

Miten välttämätön tavaran tulee olla ollakseen tarpeellinen?

Turhista tavaroista luopuessa ajatusmallilla on vaikutuksensa siihen, miten helppoa tai vaikeaa luopuminen on. On selvää, että tavaran tarpeellisuutta ensisijaisesti sen välttämättömyydestä käsin pohtivan (ajatusmalli 1) on helpompi luopua tavaroista, kuin tavaroita niiden käyttömahdollisuuksista käsin miettivän (ajatusmalli 4). Välttämättömyyksiä on huomattavasti vähemmän kuin potentiaalisia käyttömahdollisuuksia.

Itse ajattelen pääasiassa kohdan yksi mukaisesti. Haluan omistaa tavaroita, jotka ovat mahdollisimman välttämättömiä ja monikäyttöisiä.

Poikkeuksiakin on: ainakin toistaiseksi omistan sukset ja muutamia muita urheiluvälineitä, joita en ole käyttänyt useampaan vuoteen. (Suhtautumiseni näiden tarpeellisuuteen elämässäni on työn alla.) Lisäksi monia tavaroita on enemmän kuin yksi, jos elämä vain yhden kanssa olisi turhan hankalaa. Selvimpänä esimerkkinä tällaisista tavaroista ovat vaatteet ja kengät.

Päättäessäni tarvitsenko jotakin tavaraa vai en, mietin sen välttämättömyyttä useammalta kantilta.

1. Onko tavara välttämätön tehtävän x suorittamiseksi?

2. Voisiko saman asian tehdä toisella tavalla, yhtä kätevästi tai kätevämmin, ilman tätä tavaraa? (Tarkoitus on yksinkertaistaa elämää, ei vaikeuttaa sitä.)

3. Onko minun välttämätöntä tai tarpeen tehdä lainkaan tehtävää x?

Kun tavaroiden tarpeellisuuden kokee ensisijaisesti niiden välttämättömyyden kautta, luopuessa on paljon tilaa järkiperäiselle päätöksenteolle. Jos tällä hetkellä, oman elämäntapani ja itseni tuntien, koen ettei tavara ole välttämätön, se tuskin tulee olemaan sitä myöhemminkään. Voin päättää, hyvillä mielin, tulla toimeen ilman sitä.

Tiedätte varmaan ilmiön, kun jotakin tavaraa tarvitsee heti, kun siitä on luopunut?

En muista, että itselleni olisi koskaan käynyt näin. Ajattelen sen johtuvan ajatusmallistani. Lähes aina asian voi hoitaa toisella tavalla tai jättää kokonaan hoitamatta. Kaikkia ideoitaan ei myöskään tarvitse kuunnella, suurin osa ”tarpeista” on silkkaa keksintöä eikä suinkaan todellisia.

Ihmisten erilaiset ajatusmallit konkretisoituvat tilanteina, joita toisenlaisen ajattelutavan omaavan voi olla hyvin vaikea käsittää.

Tunnen hämmennystä, kun ihminen etsii kuumeisesti viidettä tavaraa x, sen sijaan että käyttäisi jotakin neljästä saatavilla olevasta. Tai kun hän harmittelee pois laittamaansa tavaraa, koska keksi sille juuri käyttöä. Minun nähdäkseni nimenomaan keksi käyttöä, joka ei ole välttämätöntä, ei edes tarpeellista, vaan silkkaa ajatuskiusaa, jolle voisi vain viitata kintaalla ja keskittyä johonkin tärkeämpään.

En halua omistaa tavaroita varmuuden vuoksi, tai jos vaikka joskus sattuisin keksimään niille käyttöä. Päinvastoin, haluan oppia tulemaan toimeen vähällä, olemaan ilman ja jättää omaan arvoonsa vailla todellisuuspohjaa olevat ”tarpeet” ja keskittyä materian sijaan muihin asioihin.

Saan iloa ja vapauden tunteen tietäessäni, että tulen mainiosti toimeen ilmankin. Aina näin ei ole ollut.

Toistamme ajatuskulkuja ja toimintamalleja, jotka olemme usein omaksuneet osaksi elämäämme, koska ne ovat kulttuurissamme yleisiä ja tavallisina pidettyjä. Harvemmin tulemme arvioineeksi tai kyseenalaistaneeksi, ovatko ne meille hyödyllisiä ja tukevatko ne hyvinvointiamme.

On hyvä opetella tuntemaan itsensä, jotta voi tehdä hyvinvointinsa kannalta oikeanlaisia päätöksiä. Se miten muut ympärillä toimivat, ei välttämättä ole itselle oikea tie.

Sisäiseksi tehtävälistaksi muuttuvat tavarat

Lukijani Mirena kirjoitti taannoin kommenteissa tavaroista, jotka hän oli nimennyt to do -tavaroiksi. Seuraavassa suora lainaus:

”Tärkeimmän minimalismiin liittyvän oivallukseni koin, kun raaskin luopua joukosta tavaroita, joita olisin halunnut tulevaisuudessa käyttää, mutta jotka olivat kuitenkin syystä tai toisesta jääneet pölyttymään. Aloin kutsua näitä ”to do-tavaroiksi”. Tähän joukkoon kuului esimerkiksi lukematta jääneitä kirjoja, keskeneräisiä käsitöitä, korjausta odottavia tavaroita ja esineitä joihin liittyy ajatus jonkun taidon opettelusta. Kaikkiin näihin liittyi mielikuva paremmasta elämästä, mutta suurena joukkona ne aiheuttivat lähinnä ahdistusta ja ”pitäisi”-tunnetta. Vaikka nautin käsitöiden tekemisestä, niin siinä vaiheessa kun olen kerännyt itselleni syyllisyydentunteita keskeneräisestä työstä, ei sen jatkaminenkaan ole enää nautinto, vaan jonkun sisäisen to do-listan suorittamista. Luovuttuani kirjoista jotka ”pitäisi” lukea, sain vapauden etsiä ne halutessani myöhemmin uudestaan käsiini, jolloin kirjan lukeminen ei enää olekaan suorittamista, vaan nautinto.”

Kun yksittäiset, mukavaa tulevaisuutta lupaavat tavarat muuttuvat käyttämättä jäädessään osaksi sisäistä tehtävälistaa. Niin tuttua.

Vahvimmin olen kokenut ilmiön käsitöiden kanssa. Näin mielessäni, miten kaksi suurta laatikollista kankaita ja lankoja muuttuvat käsissäni ihaniksi tekstiileiksi. Inspiroivia käsityökirjoja selaillessani tulevaisuuden kuvassa kajasti minä, joka osaisi tehdä yhä enemmän itse.

Tulevaisuuden minä tekisi myös puukäsitöitä, maalaisi akryyliväreillä ja ottaisi upeita valokuvia. Niin ja kävisi yhä enemmän konserteissa, joita varten kaappiin piti löytää siistimpiä vaatteita.

Moni innostuneen inspiraation vallassa ostettu kirja löytyi lukemattomana kirjahyllystä vielä vuosien päästä. Kiinnostavat ilmiöt, joihin halusin perehtyä paremmin, liittyivät ajan kuluessa pitkään, tekemistä odottavien asioiden listaan.

Näille kaikille asioille on yhteistä se, että ne ovat lähtökohtaisesti mielekkäitä. On mukavaa luoda uutta omin käsin, nautittavaa lukea hyviä kirjoja, oppia uusia asioita.

Eivätkä mukavat asiat siihen lopu. Nautin kirjoittamisesta, kumppanini seurasta, luonnossa kävelemisestä, kiireettömyydestä. Musiikin kuuntelemisesta, lukemisesta, kiinnostavista dokumenteista, kaikenlaisten uusien asioiden oppimisesta ja niiden pohtimisesta. Ihmismielen tutkimisesta ja ymmärtämisestä.

Lisäksi elämään kuuluu vielä pitkä lista asioita, jotka on tehtävä, vaikkeivat ne niin mukavia olisikaan. Nukkumaankin olisi ehdittävä.

Montako elämää tämän kaiken tekemiseen tarvitaan?

Sillä aikaa kun hyvät kirjat odottavat hyllyssä lukemista ja käsityöt tekemistä, elämä kulkee eteenpäin. Tulee uusia kiinnostavia juttuja, joiden parissa haluaisi aikaansa käyttää. Lista asioista, joita haluaisi tehdä sitten joskus, pitenee pitenemistään, eivätkä mukavat asiat enää kohta tunnukaan mukavilta, vaan suorittamista vaativilta tehtäviltä, joille ei ole aikaa.

Eihän tässä näin pitänyt käydä.

Olemme tulleet minimalismin ytimeen. Saadaksemme enemmän aikaa ja energiaa asioille, joilla on meille eniten merkitystä, meidän on osattava luopua. On yksinkertaistettava, katkaistava elämästä turhia rönsyjä.

Kaikki asiat eivät ole yhtä tärkeitä. Liian usein elämässä mietimme määrää laadun sijaan. Pyrimme saamaan mahdollisimman paljon, miettimättä mitä todella haluaisimme saada, ja minkä parissa todella haluaisimme aikaamme käyttää.

Sinänsä mukavista, mutta syystä tai toisesta muun tekemisen varjoon jäävistä asioista luopuminen voi olla suuri helpotus. Luomme helposti haavekuvia itsestämme ja tulevaisuudestamme, jotka eivät välttämättä ole linjassa sen kanssa, mitä aidosti sisimmässämme haluaisimme. Ajan kuluessa myös toiveemme ja tarpeemme saattavat muuttua. On hyvä aika ajoin pysähtyä ja miettiä, mitä elämältään todella haluaa.

Kun määrän suorittamisen sijaan keskitymme tekemisemme laatuun ja sen merkityksellisyyteen, saamme elämäämme enemmän iloa ja mielekkyyttä. Samalla vähennämme  itse luomaamme turhaa kiirettä ja stressiä.

Kun keskitymme vähempään, saammekin enemmän.