Ajatuksen kirkkautta

Oletteko kokeneet, miten äkillinen tunnekuohu ja sen mukanaan tuomat ajatukset vievät hetkellisesti niin suuren osan aivojen suorituskyvystä, että keskittymiskyky ja muisti toimivat vajaateholla?

Koin vähän aikaa sitten yllättävän tilanteen, jonka edetessä huomasin, ettei pääni toiminut niin kirkkaasti kuin olisin toivonut. Tapahtui jotakin erityistä, jonka olisin halunnut painaa tarkoin mieleeni, mutta muistini on täynnä aukkoja, koska prosessoin samalla omia tunteitani ja ajatuksiani.

Olin kävelemässä kaupasta kotiin. Pysähdyin liikennevaloihin. Siinä valon vaihtumista odotellessani huomasin jonkun seisahtuvan viereeni. Hieman liian lähelle, etäisyydelle, jolle tavallisesti pääsevät vain tutut ihmiset. Käännyin katsomaan.

Vieressäni seisoi iäkäs, kauniisti harmaantunut mies. Hänellä oli avoimet kasvot ja lempeä katse. Kun katseemme kohtasivat, hän toivotti minulle kaunista kevättä ja kaikkea hyvää tulevaisuudessa, vaikkei tunnetakaan. Mies kertoi, että hänellä oli tällainen tapa, toivottaa kaikkea hyvää myös tuntemattomille ihmisille.

Valtava tunteiden ja ajatusten aalto hyökyi ylitseni. Ihmettelin, mikä soi minulle tämän onnen. Mistä näitä ihmisiä oikein tuli kohdalleni? Tässä vaiheessa elämää minulle, jostakin tuntemattomasta syystä tai sattuman oikusta, tarjottiin toistuvasti toisenlaista näkökulmaa ihmisenä olemiseen.

Se, millä tavalla nuo kauniit sanat lausuttiin, sai minut liikuttumaan. Miehen jokainen sana oli täynnä merkitystä ja lämpöä. Hän puhui täydestä sydämestään, avaten samalla minun sydämeni. Mietin, milloin viimeksi olin kohdannut tällaista lämpöä ja lempeyttä? Oli helppoa toivottaa myös hänelle kaikkea hyvää.

Kauniit sanat eivät loppuneet tähän. Mies toivotti minulle asioita, jotka saivat minut naurahtamaan, kuten perheoikeudellista onnea, ja että löytäisin hyvän miehen ja perustaisin perheen. (Hän taisi luulla minua nuoremmaksi kuin olenkaan.) Yritin saada sisäisen myllerrykseni aisoihin ja pysäyttää ajatusteni villiä laukkaa.

Liikennevalo vaihtui vihreäksi. Nyt mennään. Mietin, miten joku saa kahteen sanaan niin paljon sisältöä ja tunnetta. Tässä me olemme, me kaksi, tasavertaiset kanssakulkijat, ja nyt me ylitämme tien. Hetki toi mieleeni jonkin Suomi-filmin tunnelman vuosikymmenten takaa. Ajan, jolloin ihmisten välinen etäisyys oli lyhyempi ja yhtenäisyyden kokemus lähempänä.

Toivotukset jatkuivat.

”Ja ajatuksen kirkkautta! Sitä pitää kastella, kuin begoniaa, kukkaa ikkunalla – tai kuin porkkanoita kasvatetaan, kastella ja kitkeä.”

Jaoimme yhdessä muutaman minuutin ja puolen korttelin matkan. Kaikkien kauniiden ja viisaiden sanojen jälkeen oli aika erota. Ennen kuin lähdimme eri suuntiin, mies katsoi minua silmiin ja kysyi:

”Minkä viisauden antaisit minulle tänään?”

Pienen hetken tunsin pakokauhua. Tuo lyhyt kohtaaminen oli antanut minulle niin paljon, mitä osaisin antaa takaisin? Kiitin hoksottimiani, kun mieleeni tuli:

”Uteliaisuus ja avoin mieli. Niillä pääsee pitkälle.”

Mies kiitti ja heilautti kättään hyvästiksi. Hieman hämilläni, silmiin asti leveä hymy kasvoillani kävelin kotiin. Tiesin, että sanoissani ei ollut hänelle mitään uutta. Ilmiselvästi hän noudatti niiden ajatusta kaiken aikaa.

Tunnen itseni onnekkaaksi. Minä, vain lyhyen hetken small talkia kestävä sivustakatsoja, olen saanut kohdata sydämeltään avoimia ja lämpimiä ihmisiä, ja jakaa heidän kanssaan hetken elämää, joutumatta puhumaan hetkeäkään joutavia.

Kun mietin omia kokemuksiani ja katson ympärilleni, tuntuu siltä, että toisen ihmisen todellinen kohtaaminen käy yhä harvinaisemmaksi. Myös toisilleen läheisten ihmisten kesken. Aito läsnäolo alkaa olla kuin arvokas lahja.

Erilaiset häiriötekijät erottavat meitä tämän hetken kokemisesta ja samalla toisistamme. On niin paljon kaikkea meneillään, jalka jatkuvasti ovenraossa, mieli jo menossa toisaalle, että toinen ihminenkin menee siinä sivussa, yhtenä osasena (liian) suuressa ja mutkikkaassa palapelissä. En ihmettele yhtään, miksi nykyään puhutaan niin paljon yksinäisyydestä.

Keskittyminen tähän hetkeen, pysähtyminen, on harvinaislaatuista. Kohdatessani ihmisen, joka on vahvasti läsnä juuri tässä, jakaen kanssani tämän hetken, minun on vaikea olla haltioitumatta.

Kuin kala vedessä

Tiedättekö ihmistyypin, joka on ihmisten joukossa luontevasti kuin kala vedessä? Minulle on selvinnyt vasta viime aikoina, että tällaisia ihmisiä todella on olemassa.

Elämäni on ollut huomattavasti aktiivisempaa sen jälkeen kun muutin asumaan itsekseni. Olen ollut liikkeellä, ihmisten joukossa, enemmän kuin koskaan ennen. Aivan kuin olisin kuoriutunut kotelostani, kohti ympäröivää maailmaa. Olen alkanut kiinnittää aiempaa enemmän huomiota ympärilläni oleviin ihmisiin.

Minne ikinä menenkin, olen aina ajoissa – yleensä aivan liian ajoissa. Olen siis tottunut odottelemaan. Odotellessa on hyvää aikaa tarkkailla mitä ympärillä tapahtuu.

Usein lähellä on muitakin odottajia. Suurin osa tuijottaa puhelintaan. On muuten erikoinen tunne olla ihmisjoukossa, katsella ympärilleen kohtaamatta kenenkään katsetta, koska jokainen tuijottaa itsekseen omaa puhelintaan. Yksin tai seuralaisen kanssa. Näky on ajatuksia herättävä.

Käyn usein elokuvissa. Elokuvan alkamista odotellessa nautin siitä, että voin vain olla kaikessa rauhassa ja katsella ympärilleni. Niskavaivoja hankkivan enemmistön joukossa on yleensä muutama muukin samalla tavalla aikaa viettävä. Tuntuu mukavalta jakaa hetki heidän kanssaan, vaikka emme vaihtaisi sanaakaan.

Kerran seurasin tilannetta, joka avasi minulle uudenlaisen näkymän elämään. Saliin astui vanhempi nainen, pysähtyen hetkeksi salin reunalle katselemaan sopivaa istumapaikkaa. (Suosimassani elokuvateatterissa ei ole paikkavarausta.) Hän löysi mieleisensä paikan pari penkkiriviä minua edempää, suunnilleen ikäisensä naisen vierestä. Tarkalleen ottaen hän jätti yhden tuolin tilaa heidän väliinsä, laittaen siihen takkinsa, jotta he saattoivat istua mukavasti. Hetken kuluttua ymmärsin, etteivät he tunteneet toisiaan ennalta.

Hölmistyneisyyteni varmasti näkyi kasvoiltani kun hoksasin, että joillekin seuran hankkiminen on noin yksinkertaista. Katsotaan ihmisjoukosta sopivan näköinen ihminen, mennään hänen viereensä istumaan ja aletaan jutella. Noin vain.

Muutamaa viikkoa myöhemmin kohtasin itse tuollaisen ihmisen.

Olin menossa seuraamaan erästä paneelikeskustelua, ja kuten tavallista, olin etuajassa. Ajattelin odotella vielä hetken tilan ulkopuolella ennen kuin menisin istumaan, sillä ehtisin istua vielä kyllästymiseen asti. Yhtäkkiä kuulin jonkun tervehtivän minua.

Viereeni oli tullut jonkin verran minua nuorempi nainen, jonka tervehdykseen vastasin. Hän kysyi alkavasta tilaisuudesta, varmistaen olevansa oikeassa paikassa. Juttelimme hetken ja menimme sitten yhdessä saliin. Hänen kanssaan oli ensi hetkestä alkaen poikkeuksellisen helppo jutella, aivan kuin olisimme tunteneet toisemme aina.

Tilanne oli minulle uusi ja ristiriitainen. Olimme jutelleet ehkä kaksi minuuttia jos sitäkään, olimme vieraita toisillemme, mutta hän tuntui heti tutulta. Minne minun tulisi istua? Istuisinko hänen viereensä vai jättäisinkö kohteliaan etäisyyden? Jos jätän yhden tuolin väliin? Ehkä se on hyvä valinta: silloin en viesti torjuvani hänen lähestymistään, mutta jätän sopivasti etäisyyttä, jos olen kokenut tilanteen eri tavalla kuin hän.

Kun hän huomasi, että väliimme oli jäämässä yksi tyhjä tuoli, hän siirtyi viereeni istumaan. Mietin mielessäni, miten ihmeessä joillekin toisten ihmisten kanssa oleminen on noin luontevaa. Sillä välin kun minä pohdin miten tulisi toimia, hän oli kuin kala vedessä.

Sinä päivänä vietimme vajaan kolme tuntia yhteistä aikaa. Puhuimme ennen tilaisuuden alkua, sen väliajalla, ja sen jälkeen. Jaoimme hyvin henkilökohtaisia asioita, ja tiedän hänestä enemmän kuin joistakin ihmisistä, jotka olen ”tuntenut” vuosia. Erotessamme kiitin häntä, että hän oli poiminut minut seurakseen.

Näyttää siltä, että on olemassa ihmistyyppi, jolle ei ole erikseen vieraita ja tuttuja ihmisiä – on vain ihmisiä.

Tai vieraan ja tutun ero on hyvin kapea: ihmiset ovat vieraita vain niin kauan kunnes tervehditään ja tullaan tutuiksi.

Tärkeää on matka, ei määränpää

Lausahdus on paljon käytetty, mutta pieni kulahtaneisuus ei tee siitä yhtään vähemmän totta.

Elämäni voisi jakaa kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa pidin tärkeänä erilaisten päämäärien saavuttamista (kaiken muun kustannuksella), toisessa osassa opin, että tärkeää on itse matka.

Ensimmäisessä osassa suoritin elämääni ryppyotsaisesti. (Aivan konkreettisesti, joskin se alkoi näkyä peilistä vasta vanhempana.) Elin putkinäköisesti, keskittyen milloin mihinkin valmiiksi saatettavaan ja saavutettavaan asiaan, joka häämötti jossakin tulevaisuudessa. Sivuilleni en vilkuillut. Asenteeni elämään oli, että teen kaiken mitä tehtävälistallani on, ja rentoudun sen jälkeen. Sitten kun kaikki on valmista.

Olen sen verran luova ihminen, että tehtävälistassa riitti mittaa. Sen pää ei tullut vastaan koskaan. Toisin sanoen aikaa rentoutumiseen ei ollut. Lopulta koko rentoutumisen käsite hävisi ymmärryksestäni, enkä enää osannut rentoutua. Lisäksi tunsin jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Tyytyväisyys oli vieras asia.

Tuonkaltainen elämä ei voi jatkua loputtomiin. Sain useita varoituksia, jotka pakottivat hetkeksi hidastamaan. Pääsin jotenkuten jaloilleni – ja jatkoin entiseen malliin. Sinnikäs ja kovapäinen kun olin, en ymmärtänyt muuttaa suuntaa, ennen kuin vauhti pysähtyi kokonaan ja kaikki mahdolliset päämäärät muuttuivat yhdentekeviksi.

Minun päämäärä- ja tavoitekiintiöni tuli täyteen lopuksi elämää. Monelle tavoitteiden asettaminen varmasti sopii ja he kokevat saavansa niistä lisäarvoa elämään. Minun piti oppia vaikeimman kautta, etten lukeudu näihin ihmisiin.

Elämän toinen osa on opettanut minua keskittymään itse matkaan. Pitkään tiellä oli kuoppia kuoppien perään, ja ajattelin jo, ettei mitään jatkuvaa kompastelua kummempaa ole luvassakaan. Aikaa kului ja hiljalleen kuopat harvenivat ja pienenivät. Aloin nähdä matkantekoa laajemmasta näkökulmasta ja elämä alkoi näyttää myös parempaa puoltaan.

Joidenkin asioiden oppiminen voi viedä kauan, vaikka miten rautalankaa väännettäisiin. Pitkään minulla oli mukanani sitten kun, kunnes ajan kanssa lopulta pääsin siitä eroon. Elämä koostuu perättäisistä nykyhetkistä, joista sitten kun ohjaa huomion muualle. Kokemuksesta opin, että kun sille antaa liikaa valtaa, voi sanoa olevansa elossa, muttei tunne elävänsä. Elämä on koko ajan jossakin muualla, eikä lopulta missään.

Tunnen enää hyvin harvoin riittämättömyyden tunteita itseäni tai elämää kohtaan. Olen tyytyväinen siihen mitä on, en kaipaa elämältä mitään erityistä. Kaikki on hyvin sellaisenaan. Taitan matkaa avoimin mielin, uteliaana näkemään mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kun kiinnittää huomionsa itse matkaan, elämästä tulee sisältörikkaampaa. Moni keskittyy määränpäähän, kiirehtii eteenpäin kohti seuraavaa asiaa tai paikkaa, ajattelematta, että siirtymäaika paikasta tai tilanteesta toiseen voisi olla nautittavaa aikaa, jos siinä malttaisi olla läsnä. Läsnäolo hetkessä on myös loistavaa stressinhoitoa, sillä stressin aiheet ovat useimmiten muualla kuin tässä ja nyt.

Siirtymät ovat mitä parhainta aikaa elämän pienistä iloista nauttimiseen. Lapsilla tämä taito on vielä tallella, kunnes aikuiset sen heistä hoputtamalla kitkevät. Lapset osaavat ottaa ilon irti elämästä, he katsovat maailmaa vielä avoimin mielin.

Kasvoilleni on noussut monta leveää hymyä seuratessani ikkunasta (juuri niinä siirtymähetkinä toiminnasta toiseen), miten pienet lapset toimivat nähdessään suuren vesilätäkön. Sama toimintamalli on toistunut useamman kerran. Ensin annetaan aikuisen luulla, että tässä sitä kävellään vierekkäin samaan suuntaan. Sitten suoritetaan harhautus, ja riennetään juoksujalkaa lätäkköön.

Kun tärkeintä on matka eikä määränpää, kaiken ei tarvitse olla hyödyllistä ja johtaa johonkin erityiseen lopputulokseen. Jää tilaa asioille, jotka tuottavat iloa ihan itsessään, ilman sen erityisempää hyötyä.

Kokeilin elämää erilaisten päämäärien saavuttamisen kautta. Sisältörikkaus ja ilo elämään löytyivät vasta, kun opin nauttimaan matkasta. Ei ole erityisiä, muita arvokkaampia hetkiä. Jokainen hetki on tärkeä.

Jouluodotukset

Olin aikoinaan joulusuorittaja. Lista siitä, mitä kaikkea piti saada aikaan ennen joulua, oli tuskaisen pitkä. Podin joululahjastressiä, yritin saada joulukortit lähetetyksi ajoissa, siivosin, leivoin… Mielessäni oli monenlaisia odotuksia siitä, millainen joulun tulisi olla.

Vuosi vuodelta jouluni on muuttunut pienimuotoisemmaksi. Vain pari joulukorttia, jos niitäkään, ei joululahjoja, ei sen suurempaa joulusiivousta. Ei erityisiä odotuksia eikä varsinkaan stressiä. Rauhallista yhdessäoloa ja hyvää ruokaa. Hyviä kirjoja.

Tänä vuonna jouluni on erilainen kuin koskaan ennen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun vietän joulua yksin. Tai no, en aivan yksin, onhan minulla kaksi kissaa seuranani. Menen entiseen kotiini niitä hoitamaan siksi aikaa, kun entinen kumppanini lomailee muualla.

Jo monena jouluna olen ollut iloinen siitä, että televisiosta tulee joulun aikaan paljon elokuvia. Joku on ajatellut heitäkin, jotka viettävät joulua yksin. Minun jouluni koostuu tänä vuonna elokuvien katsomisesta ja lukemisesta, kissojen hellimisestä, ulkoilusta talvisissa maisemissa ja jouluruoasta. Radiossa soivat joululaulut ovat tänä vuonna saaneet mielen niin haikeaksi, että jätän niiden kuuntelemisen vähemmälle. Keskityn tekemään mukavia asioita.

Omaan kotiini laitan esille kaikki kaksi joulukoristetta ja yhden kauniin kortin. Poltan paljon kynttilöitä läpi koko pimeän vuodenajan, ne tuovat tunnelmaa ja kaunista lämmintä valoa. Ostan kukkia maljakkoon sitten kun taas kotiudun.

Kun ero tuli syksyn pimeimpään aikaan, joulun ollessa tulossa, jouduin hetkeksi ahdistuksen valtaan. Ajatus joulusta yksin tuntui kauhealta. Onneksi pääsin siitä nopeasti yli ja ymmärsin, että joulun voi viettää monella tavalla. Ja toisaalta, voin tehdä samoja asioita yksinkin, joita tähän asti olen tehnyt jouluna toisen kanssa. Viettää rauhallista aikaa, syödä hyvin, ulkoilla ja lukea. Ääneen lukemisen tosin jätän tällä kertaa väliin, en usko kissojen sitä kovin paljoa arvostavan.

Olen viime vuosina opetellut päästämään irti odotuksista. Huomasin, että usein pettymykset johtuvat ennalta asetetuista odotuksista, jotka eivät toteutuneetkaan. Sitä tulee helposti ajateltua, että asioiden pitäisi mennä tietyllä tavalla tai ihmisten tulisi toimia niin tai näin.

Aina elämä ei kuitenkaan mene niin kuin voisi toivoa. Asioiden hyväksyminen, sellaisina kuin ne ovat, keventää elämää. Ei sen oppiminen erityisen helppoa ole, mutta ei tarvitsekaan. Jokainen edistysaskel tuo iloa.

Jouluna teen asioita joista pidän, syön mitä tekee mieli, ja pidämme kissojen kanssa toisillemme seuraa. Joulusta tulee sellainen kuin on tullakseen. Otan sen uteliaana vastaan.

Miksi on hyvä olla läsnä tässä hetkessä?

Jaottelemme elämän usein kahteen osaan, ikävään ja mukavaan. On ikävää tekemistä ja mukavaa tekemistä, ikävää aikaa ja mukavaa aikaa. Todellisuudessa meillä on vain yhdenlaista aikaa, mutta omilla uskomuksillamme vaikutamme siihen, miten aikamme koemme.

Suoritamme rutiinitoimia ja vähemmän mieluisia tehtäviä ripeästi alta pois, jotta pääsisimme nopeammin viettämään sitä kaivattua mukavaa aikaa. Asiaa ei tule välttämättä ajatelleeksi, mutta näin toimien kasvatamme ikävien ja mukavien asioiden välillä olevaa kuilua entistäkin suuremmaksi. Saatamme turhautua toinen toistaan seuraaviin tehtäviin, jotka tuntuvat olevan mukavan ajanvieton, jonkin tätä hetkeä tärkeämmän, tiellä.

Näkökulman muuttaminen kannattaa. Mitä jos tämä hetki, juuri nyt, olisi hyvää aikaa? Ihan siitä riippumatta, mitä olemme tekemässä.

Arvostuksen osoittaminen sitä kohtaan, mitä olemme juuri nyt tekemässä, saa asiat tuntumaan mielekkäämmiltä. Hyvin monenlaisten asioiden parissa voi viihtyä, kun niille antaa enemmän arvoa, eikä pidä niitä vain haittatekijänä ja hidasteena.

Läsnäolo tässä hetkessä saa keskittymään olennaiseen. Se auttaa huomaamaan, että elämä koostuu toinen toistaan seuraavista hetkistä, joista jokainen on arvokas. Valtavasti hyviä hetkiä menee hukkaan, jos uskottelemme itsellemme, että vain tietynlainen tapa viettää aikaa on nautittavaa, vain tietynlainen seura ja tietynlainen ympäristö ovat toivottavia.

Kyky olla läsnä tässä hetkessä on erityisen tärkeää silloin, kun elämässä on vaikeita aikoja ja kriisejä.

Kun keskitymme tähän hetkeen ja juuri nyt käsillä oleviin asioihin, usein kaikki on hyvin. Ongelmat alkavat siitä, kun katsomme ajassa taaksepäin tai eteenpäin. Kun kaipaamme takaisin menneeseen, tai murehdimme millaista elämä joskus oli, tai kun pelkäämme tai odotamme mitä tulevaisuus tuo tullessaan, viemme itseltämme mahdollisuuden olla onnellisia juuri nyt.

On turha tuoda tähän hetkeen menneen tai tulevan painolastia, sillä menneisyys on mennyttä ja tulevaisuus ei ole vielä tullut. Tärkeintä on se, mitä tapahtuu juuri nyt, sillä siihen voimme vaikuttaa eniten.

Näin elämänmuutoksen keskellä on ollut hieno huomata, miten paljon apua läsnäolosta on. Kun ajatus välillä harhailee menneeseen tai tulevaan, palautan itseni takaisin tähän hetkeen, ja kaikki on hyvin. Tässä minä istun, kone sylissäni, ja kirjoitan teille ajatuksistani. Juuri nyt ei ole mitään muuta tärkeämpää, on vain tämä hyvä ja kaunis hetki.

Onnellisuus löytyy tästä hetkestä. Uskokaa pois, sitä ei tarvitse hakea sen kauempaa.

On ollut kiinnostavaa huomata, että kun onnellisuuden löytää, se ei helpolla lähde. Voi olla surullinen tai pettynyt, mutta silti onnellinen. Onnellisuus on pohjalla kuin kivijalkana, jonka päälle kaikki muu rakentuu.

Tässä hetkessä kaikki on hyvin.

Kun elämä muuttuu

Olen kirjoittanut luopumisesta, siitä ettei mikään ole pysyvää. Kaikki päättyy aikanaan.

Elämä on helpompaa, kun kaiken katoavaisuuden hyväksyy. Piti kulkea pitkä tie, taistella vastaan, tuntea vihaa ja voimattomuutta, ennen kuin opin, että tällaista elämä on. Mikään ei ole varmaa, mikään ei ole muuttumatonta. Hyväksyminen ei tee luopumisesta kivutonta, mutta se auttaa luopumiseen liittyvän surun käsittelyssä. Se tuntuu myös lisäävän myötätuntoa, sekä itseä että muita kohtaan.

Elämäni on muuttumassa. Joudun luopumaan parisuhteestani ja kodistani. Olen kokenut viime aikoina tunteita laidasta laitaan, syvästä surusta voimakkaaseen häpeään, tyhjyyden tunteesta toiveikkuuteen. Kuluttavat vihan tunteet olen onneksi saanut jättää väliin.

Tunnen kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä olen viime vuosina itsestäni ja elämästä oppinut. Blogin kirjoittaminen on ollut suureksi avuksi, se on auttanut jäsentämään ajatuksia teidän lukijoiden lisäksi myös itselleni. Tunnen kiitollisuutta kirjoista ja blogiteksteistä, jotka ovat kehittäneet ajatteluani ja minua ihmisenä. Tästä kaikesta on juuri nyt sanomattoman paljon apua.

Syksy on pimeimmillään, joulu on tulossa. Olen surullinen ja pettynyt, mutta siitä huolimatta kaikki on hyvin. Kun ajatus hetkittäin harhautuu menneeseen tai tulevaan, muistutan itselleni, että tämä hetki on hyvä. On niin paljon syytä kiitollisuuteen. Menetän parisuhteen ja yhteisen kodin, mutta saan pitää hyvän ystävän. Se ei ole pikkujuttu.

Elämä on luopumista, mutta se on myös uuden oppimista. Nyt on aika opetella seisomaan vahvemmin omilla jaloillaan.

Elämä muuttuu, mutta blogi jatkuu. Uudenlainen elämäntilanne tuo blogiin uudenlaisia näkökulmia, aika näyttää millaisia.

Läsnäolon lahja

Tunnen kaksi harvinaislaatuista ihmistä. Tavatessamme ensimmäistä kertaa en voinut olla huomaamatta heistä huokuvaa lämpöä ja levollista läsnäoloa.

On erityistä tavata ihminen, joka on läsnä itsessään ja hetkessä. Kuuntelee rauhassa, keskittyen ja keskeyttämättä, mitä hänelle sanotaan. Katsoo silmiin ja on kiinnostunut toisesta ihmisestä. Luo omalla läsnäolollaan ympärilleen lämpimän ja hyväksyvän ilmapiirin.

Tuntuu etuoikeutetulta saada olla ihmisen seurassa, joka on varannut aikaa ollakseen juuri minun kanssani. Ihmisen, jonka kanssa voi viettää tuntikausia, ilman että hän on vähääkään kiinnostunut puhelimestaan.

Tuntuu kuin kuvailisin sukupuuttoon kuolevaa lajia.

Suurin osa tuntemistani ihmisistä ei osaa olla läsnä. Parhaassa tapauksessa he näyttävät kuuntelevan, mutta paljastuvat myöhemmin olleen henkisesti jossakin muualla, kysymällä jotakin mistä jo kerroin. Heistä huomaa, miten he välillä katoavat tavoittamattomiin.

Osa ihmisistä vaikuttaa siltä, että elämältä katoaa sisältö, jos ei voi vähän väliä tarkistaa älypuhelimen ruutua. Seurassa ja läsnä oleva, lihaa ja verta oleva ihminen jää aina kakkoseksi älypuhelimen kutsulle. Ikään kuin mitään muuta tärkeämpää ja kiinnostavampaa ei maailmassa olisi.

On ihmisiä, joiden kanssa yhdessäolo käy nopeasti raskaaksi, koska he eivät osaa keskittyä. Heidän huomionsa hajoaa milloin mihinkin, he eivät kuuntele, keskeyttävät ja päättävät lauseita toisten puolesta. Kun heille kääntää hetkeksi selkänsä, he ovat jo ehtineet kaivaa puhelimen viihdykkeekseen.

Yksikään ihminen tuskin kuolinvuoteellaan miettii, että olisinpa ollut enemmän sosiaalisessa mediassa. Sen sijaan moni katuu, ettei pitänyt paremmin yhteyttä ystäviinsä ja viettänyt enemmän aikaa läheistensä kanssa.

Yhä useamman elämä näyttää olevan kuin koiranunta, mutta valveilla. Elämä koostuu toinen toistaan seuraavista, eri aistikanavien kautta kulkevista nopeista välähdyksistä, joista yksikään ei pääse pintatasoa syvemmälle. Täyttä huomiota ja keskittymistä ei anneta millekään eikä kenellekään. Ei puolisolle, ei lapsille, ei ystäville. Ei omille ajatuksille.

Ei osata olla läsnä muille. Ei osata olla läsnä edes omassa elämässä.

Monelle tyytyväisyys ja onnellisuus tuntuvat olevan vieraita asioita. Ei tiedetä miten ne saavutettaisiin, joten harotaan vähän joka suuntaan. Jotakin puuttuu, halutaan jotakin erilaista, jotakin vähän enemmän.

Elämä koostuu hetkistä, jotka meillä on onni syntymämme ja kuolemamme välillä saada kokea. Moni luovuttaa hetkensä vapaaehtoisesti pois. On niin kiire olla jossakin muualla.

Läsnäolon taito on arvokas lahja. Sekä ihmiselle itselleen että kaikille hänen ympärillään. Sitä kannattaa opetella, arvostaa ja vaalia.