Miten löysin onnellisuuden elämääni?

Onnellisuus on suuri sana. Se myös käsitetään helposti väärin. Usein onnellisuutta etsitään itsen ulkopuolelta. Toivotaan, että raha, materia, jokin saavutus, toisten hyväksyntä, toinen ihminen, tekisi onnelliseksi.

Tässä ajassa monesta tuutista tulvii ajatus siitä, että ihminen on oman onnensa seppä. Siltä se saattaa tuntua ihmisestä, jolla asiat ovat aina olleet sopivan hyvin. Mutta niin se vaan on, että me kaikki emme ole lähtökohtaisesti samalla viivalla. Osalle suodaan etumatkaa, osa joutuu lähtemään takamatkalta, joillakin kestää aikansa päästä ylös kuopasta ja lähellekään lähtöviivaa. Kohdalle voi myös osua onnettomuus, sairaus tai muita vaikeuksia, joihin emme voi itse vaikuttaa.

Elämän olosuhteilla ja onnellisuuden kokemuksella on yhteys, mutta minkäänlaiset olosuhteet eivät takaa onnellisuutta tai toisaalta tuomitse onnettomuuteen. (Tässä kohtaa voisin käyttää Viktor Frankl -korttia.) Samoissa olosuhteissa toinen on onnellinen ja toinen onneton. Eri aikoina sama ihminen voi olla onnellinen tai onneton, vaikka olosuhteet pysyisivät samoina. Olosuhteiden lisäksi on siis oltava myös muita selityksiä onnellisuuden kokemukselle.

Onnellisuutta ei voi antaa ulkoapäin kuin rokotusta. Onnellisuuden ituja on löydettävissä meistä itsestämme.

Oma onnellisuuteni alkoi versoa minimalismin myötä eteen tulleista kysymyksistä, joihin aloin etsiä vastauksia. Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen miettiessäni, mikä elämässä oikeastaan on olennaista ja merkityksellistä. Mihin haluan aikaani ja energiaani käyttää? Mitkä asiat ovat minulle todella tärkeitä? Mistä olen valmis luopumaan? Tutkiskelin huolella elämääni ja arvojani.

Nähdäkseni onnellisuudessa on kyse vakaasta pohjavireestä, joka ei katoa, vaikka elämäntilanteet ja tunteet vaihtelevat. Olotilasta ja ajatuksesta, että elämä on hyvää, ja luottamuksesta siihen, että mitä tapahtuukaan siitä selviää ja elämä kantaa eteenpäin.

Miten tällaisen olotilan syntymiseen voi vaikuttaa? Seuraavat keinot olen itse kokenut hyödyllisiksi.

1. Selvitä kuka oikeastaan olet.

Mitkä ovat sinulle elämässä kaikkein tärkeimpiä asioita? Mihin haluat aikaasi ja energiaasi käyttää?

Kun tiedät, mitä asioita arvostat, pyri antamaan niille enemmän tilaa elämässäsi ja jätä toisarvoiset asiat sivuun.

2. Elä arvojesi mukaista elämää.

Usein on vaivattomampaa elää omien arvojen vastaisesti kuin niiden mukaisesti, mutta ennemmin tai myöhemmin ”helpolla pääseminen” alkaa nakertaa hyvinvointia. Vaivannäkö tärkeiden asioiden vuoksi palkitsee. Se myös lisää itsekunnioitusta ja tunnetta siitä, että voimme vaikuttaa asioihin.

Mitä elämässä arvostatkin, älä jätä sitä juhlapuheisiin vaan toteuta sitä käytännössä.

3. Lopeta vertailemasta itseäsi muihin.

Vertaillessasi itseäsi muihin olet epäreilu itseäsi kohtaan. Jokainen meistä tuo itsestään esiin mieluummin hyviä asioita, parhaita puoliaan. (Tämä korostuu erityisesti somessa.) Emme tiedä koko totuutta siitä mitä näemme. Kun vertaamme itseämme muihin, vertaamme usein omia huonoja puoliamme muiden ihmisten parhaisiin puoliin.

Jos on tyytymätön itseensä, kannattaa miettiä seuraavaa. Monessa asiassa se, mitä meillä on nyt, on seurausta menneisyydessä tekemistämme valinnoista. Saadaksemme paremman tulevaisuuden meidän on opittava tekemään parempia valintoja.

4. Kiinnitä huomiosi asioihin, jotka ovat hyvin.

On vaikeaa olla onnellinen, jos kohdistaa huomionsa kaikkeen siihen, mikä elämässä on huonosti tai mitä siitä puuttuu. On luonnollista, että epäkohdat ja mahdolliset uhat vievät huomiomme, mutta voimme opetella katsomaan asioiden toista laitaa.

Kun kiinnitämme huomiomme asioihin, jotka ovat hyvin, alamme nähdä yhä enemmän hyviä asioita ympärillämme. Kaikissa ihmisissä ja jokaisessa elämässä on jotakin hyvää.

5. Opettele kiitollisuutta.

Kiitollisuus on lisännyt onnellisuuttani ehkä enemmän kuin mikään muu yksittäinen asia. Jokaisessa päivässä on lukuisia syitä kiitollisuuteen, ne pitää vain huomata. Kiitollisuuden oppiminen on auttanut näkemään, miten hyvin asiat lopulta ovatkaan, silloinkin kun elämässä tulee vastoinkäymisiä.

Kirjoita joka ilta ylös kolme asiaa, joista olet kiitollinen. Jos se tuntuu vaikealta, katso tarkemmin. Pidämme asioita helposti itsestäänselvyyksinä.

6. Lopeta ”pitäisi” ja vitkastelu.

Pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Pelkkä pitäisi ei kuitenkaan edistä asioita, mutta tuo riittämättömyyden tunteen ja stressiä, samalla elämä alkaa tuntua pitkältä tehtävälistalta.

Asiat kannattaa joko tehdä tai päättää jättää tekemättä, eikä vitkastella välitilassa ja lisätä omaa huolitaakkaa.

7. Hyväksy asiat, joita et voi muuttaa.

On energianhukkaa taistella tuulimyllyjä vastaan. Kun jokin harmittaa, kannattaa miettiä, voiko asiaa muuttaa. Jos voi, sille kannattaa tehdä jotakin. Jos ei voi, sillä ei kannata kovin pitkään vaivata päätään.

Elämä on kevyempää, kun oppii hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat.

8. Opettele elämään tässä hetkessä.

Moni kiirehtii kaiken aikaa elämäänsä eteenpäin, kuin tämä hetki tässä ja nyt olisi lähes merkityksetön, suoritettava alta pois jonkin kivemman tekemisen tieltä.

Elämme jokaisen hetken vain kerran. Montako hetkeä saamme, sitä ei kukaan meistä voi tietää. Elämämme hetkillä ei ole arvojärjestystä, ei ole turhanpäiväisiä täytehetkiä, jokainen hetki on osa varsin lyhyttä, arvokasta elämää.

Vatvomme menneitä ja stressaamme tulevia. Olisi pitänyt tehdä niin, ei olisi pitänyt tehdä noin. Mitä jos tapahtuu niin, mitä jos niin ei tapahdukaan.

Kun keskitymme tähän hetkeen ja juuri nyt käsillä oleviin asioihin, usein kaikki on hyvin. Kriisinkin keskellä on hyviä hetkiä, ja kun ne huomaa, on helpompi jaksaa. Useimmiten ongelmat alkavat siitä, kun katsomme menneeseen tai tulevaan. Tämän hetken täyttäminen menneen tai tulevan painolastilla tekee elämästä tarpeettoman raskasta. Menneisyys on jo mennyttä (vaikka sillä vaikutuksensa tähän hetkeen onkin) ja tulevaisuus ei ole vielä tullut.

Tärkeintä on se, mitä tapahtuu juuri nyt, sillä siihen voimme vaikuttaa.

9. Tee hyvää muille.

Anteliaisuus, muiden auttaminen ja kaikenlaisen hyvän tekeminen antaa hyvän mielen. Se saa katseemme irti oman napamme ympäriltä ja avaa silmämme näkemään suurempia kokonaisuuksia. Hyvän tekeminen lähentää meitä toisiimme, oli kyse sitten tunnelmasta perheen sisällä tai suuremmassa yhteisössä.

10. Anna matkalle suurempi arvo kuin päämäärälle.

Jos vain lopputuloksella on merkitystä, voi käydä niin, että elämässä on enemmän kärsimystä kuin iloa. Suuri osa elämää voi saada vain mainoskatkon arvon tärkeämmiksi koettujen asioiden välillä. Meillä voi olla odotuksia, mitä kaikkea päämäärän saavuttaminen tuo tullessaan, mutta todellisuudessa me emme sitä etukäteen tiedä. Pitkän matkan päässä voi olla myös suuri pettymys.

Päämäärän saavuttamisen antama ilo voi olla lyhytaikainen, mutta matka siihen pitkä. Muista nauttia matkasta.

Olin kirjoittamassa tätä tekstiä niihin aikoihin, kun selvisi, että lähtisimme kumppanini kanssa eri suuntiin. Olin vähällä poistaa koko tekstin, miettien, että hyvähän se on tuollaisia ajatella, kun asiat ovat hyvin. Onneksi en poistanut, sillä näin jälkikäteen huomaan, että asiat jotka auttoivat minua raskaassa tilanteessa selviytymään varsin nopeasti jotakuinkin jaloilleni, löytyvät tästä listasta.

En tietenkään ole joka ainoa hetki onnellinen. Välillä ahdistaa, eikä silloin tunnu kovinkaan onnelliselta. Olo kuitenkin helpottuu, kun muistan kaivaa mieleni takamailta oppimiani asioita, joista teille tämän tekstin kirjoitin.

Kauniimpi arki: kanssaihmisten huomioiminen

Terve! Hei! Päivää!

Asun taloyhtiössä, jossa on tapana tervehtiä kanssaihmisiä pihalla tai rapussa kohdatessa. Voisinpa todeta kirjoittaneeni naurettavan itsestäänselvyyden. Kokemani perusteella tilanne on kuitenkin lähempänä poikkeusta kuin sääntöä.

Tässä talossa on ystävällinen ja lämmin ilmapiiri. Ihmiset tervehtivät, moni hymyilee, eikä ole tavatonta vaihtaa tavatessa useampikin sana. Olen tavannut lukuisia talon asukkaita tai talossa vierailleita, lapsia, nuoria, keski-ikäisiä ja vanhuksia, ja vain yksi on jättänyt vastaamatta tervehdykseeni.

Tervehdys, yksi pieni sana, luo tunnetta samanarvoisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Tässä sitä ollaan, samassa maailmassa ja samassa talossa, sinä ja minä. Entä tervehtimättä jättäminen? Kun tulee toistuvasti ohitetuksi rapussa tai pihassa ilman katsekontaktia, saati tervehdystä, kuin ei olisi edes olemassa, mitä se viestii? Sinä olet minulle merkityksetön, et ole huomioni ja tervehdykseni arvoinen.

Tervehtiminen purkaa muureja ihmisten väliltä, tervehtimättömyys rakentaa niitä.

Kiitos! Ole hyvä! Tarvitsetko apua?

Yksin pärjäämistä arvostetaan kulttuurissamme liiallisuuksiin asti. Tästä seuraa, että olemme arkoja pyytämään apua. Emme halua olla vaivaksi muille, eikä avun tarjoaminenkaan ole aivan tavallista. Kun kaupungilla kulkiessaan katsoo ympärilleen, esimerkeistä ei ole pulaa.

Pyörätuolin, rollaattorin tai lastenvaunujen kanssa on hankala kulkea ovista. Myös kävelykeppi, kyynärsauvat tai ostoskassit molemmissa käsissä vaikeuttavat ovien avaamista. Osa ovista on raskaita avattaviksi, vaikkei olisi sen kummempia rajoitteita kuin väsymys raskaan päivän päätteeksi.

Minulla on tapana katsoa ympärilleni ovista kulkiessani ja pitää ovea auki lähellä tulevalle, vaikkei hänellä avun tarvetta olisikaan. Tuntuu mukavalta, kun edellä kulkeva pitää ovea auki, eikä vain anna sen lävähtää kiinni suoraan kasvojen edestä. Apua tarvitsevia jään vaikka hetkeksi odottamaan, niin monta kertaa olen nähnyt ihmisiä hankalassa tilanteessa, kun lähellä olevat eivät ole auttaneet.

Iloisen hämmästyneistä tai poikkeuksellisen kiitollisista reaktioista olen päätellyt, ettei kanssaihmisten huomaavaisuus ja avun saaminen ole aivan tavallista.

Ruokakaupassa apua tarvitsevia näkee usein. Viimeksi autoin pyörätuolilla liikkuvaa naista leipäosastolla. Hän oli jo ehtinyt siirtää pinon tyhjiä leipälaatikoita pois tieltä päästäkseen tarpeeksi lähelle hyllyä, muttei vieläkään ylettynyt saamaan tarvitsemaansa.

Olen huomannut, että vanhat ihmiset eivät välttämättä pyydä suoraan apua, vaikka sitä kaipaisivatkin. Moni pyytäisi apua kaupan henkilökunnalta, jos joku olisi saatavilla, usein ei ole. Muita asiakkaita on vaikeampi lähestyä, osaltaan varmasti siksi, että useimmat ovat niin kiireisiä ja poissaolevia.

Kun aloin kulkea hitaammin, katsoa ihmisiä ympärilläni ja olla heille läsnä, minua alettiin hienovaraisesti lähestyä tai tehdä tiettäväksi, että lähestymiseni ja apuni olisi tarpeen. Joskus tarvitaan toistakin silmäparia, kun hinta tai viimeinen käyttöpäivä on hukassa, välillä tavarat ovat hankalasti saatavissa tai jokin muu asia mietityttää.

Mitä enemmän asiaa mietin, sitä oudommalta tuntuu, että on niin tavallista olla kuin ei huomaisi toisen ihmisen olemassaoloa. Kulkea laput silmillä ja korvilla, omassa kuplassaan, kiinnittäen huomiota muihin lähinnä silloin, kun he ovat oman toiminnan tiellä.

Viime aikoina on puhuttu paljon yksinäisyydestä ja sen aiheuttamista terveyshaitoista. Miten monen oloa parantaisi jo se, että tervehtisimme toisiamme, vaihtaisimme muutaman sanan, pitäisimme ovea auki jäljessämme tulevalle, auttaisimme pienissä arkisissa tilanteissa, kun huomaamme apuamme tarvittavan?

Kanssaihmisten huomioiminen tekee arjesta kauniimpaa. Tuntuu hyvältä olla avuksi ja tulla myös itse huomioiduksi.

Talvella tulin iloiseksi, kun vastaantulija pysäytti minut huomattuaan, että olin hetkeä aiemmin pudottanut lapaseni. Viimeksi kirjastossa käydessäni ilahduin, kun edelläni mennyt jäi hymyillen pitämään ovea auki minullekin. Kun istuin yksin elokuvateatterissa odottamassa elokuvan alkamista, ilahduin, kun saliin saapui toinenkin katsoja, ja vaihdoimme muutaman sanan.

Kanssaihmisten huomioiminen ja ilahduttaminen ei ole vaikeaa.

Mietteitä somesta, läsnäolosta ja yksinäisyydestä

Satuitteko lukemaan Marjukka Pajulon, varhaislapsuuden psykiatrian dosentin ja tutkijan, Helsingin Sanomissa 21.3. julkaistun mielipidekirjoituksen ”On onni istua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei näprää mitään laitetta”? Jos ette, niin suosittelen, käykää lukemassa. Pajulo tuo kirjoituksessaan esiin monenlaisia tärkeitä ja mielenkiintoisia näkökulmia, joista osaa tässä tekstissäni käsittelen.

Hän kirjoittaa muun muassa näin:

”Myös sosiaalisen median alkuperäiseen ideaan liittyi hyvää: mahdollisuus saada nopea kontakti isoon määrään ihmisiä, vertaistuki, keskusteluun osallistuminen ja yksinäisyyden vähentäminen.

Somen haitat ovat ilmeisesti kuitenkin aikoja sitten jo ylittäneet hyödyn. Haittoja ovat impulsiivinen ja vastuuton kommentointi, valheellisen tiedon nopea levittäminen, vihapuheet, kiusaaminen, itsensä korostaminen ja minäkeskeisyys sekä koukuttavuus.”

Minusta on jo hyvän aikaa näyttänyt siltä, että sosiaalinen media korostaa ihmisluonnon huonoja puolia. Erilaisten somekohujen velloessa ei voi olla ajattelematta, että joukossa tyhmyys todella tiivistyy, varsinkin kun on käsissä väline, jonka kautta on mahdollista reagoida välittömästi. Kun kaikki tapahtuu nopeasti, kaiken aikaa, ei jää aikaa ajatella, saati selvittää eteen tulevien asioiden todenperäisyyttä. On helpointa vain olla samaa mieltä oman kuplan sisällä olevien ihmisten kanssa.

Ennen sosiaalista mediaa oman reaktion saaminen nähtäville, joko yleisesti tai yksittäiselle kohteelle, vaati enemmän aikaa ja vaivaa. Se ei myöskään tavoittanut yhtä suurta määrää ihmisiä. Väitän, että vain harvat heistä, jotka nyt somen kautta osoittavat aggressionsa milloin mitäkin asiaa tai ihmistä kohtaan, olisivat jaksaneet aikana ennen somea nähdä vaivaa saadakseen reaktionsa perille. Sopivaa viestintäväylää etsiessä olisi monen kiukusta pahin terä tylsynyt. Suurin osa olisi pitänyt ajatuksensa omana tietonaan.

Ja se koukuttavuus.

Mistä muusta on kysymys silloin, kun ihminen on tullut elokuviin, ja noin puolentoista tunnin elokuvan aikana hänen on katsottava älypuhelintaan vähän väliä? Mikä on niin ihmeellistä, ettei se voi odottaa puoltatoista tuntia? Tuskin mikään. Hän vaan ei enää kykene olemaan erossa somevirrasta, jota on tottunut jatkuvasti seuraamaan. Ehkä hän ei enää edes kykene keskittymään vähääkään pidempää aikaa, kun on tottunut rikkomaan kaiken tekemisensä puhelimen ilmoituksiin reagoiden.

Somen paradoksista, sosiaalisen median aiheuttamasta yksinäisyydestä, Pajulo kirjoittaa näin:

”Somen on huomattu myös aiheuttavan paradoksaalisesti yksinäisyyttä, joka aiheutuu ristiriidasta sinne luodun minäkuvan ja todellisuuden välillä. Ihmisille on syntynyt pakonomainen tarve jatkuvasti päivittää ulospäin tekemistään ja muistuttaa olemassaolostaan – heti ja mistä tilanteesta tahansa, muuten voi pudota jostain ulkopuolelle.”

Miten moni on mahtanut joskus kokea itsensä yksinäiseksi, ja seuransa tarpeettomaksi, viettäessään aikaa ihmisen kanssa, joka pitää itsensä poissaolevana päivittämällä someen mitä juuri nyt on tekemässä, ja tarttumalla puhelimeen joka kerta sen kilahtaessa uuden päivityksen merkiksi? Ymmärtämättä, että siinä vieressä on ihminen, joka odottaa milloin toinen olisi paikalla myös psyykkisesti eikä ainoastaan fyysisesti.

Tai miten moni on tuntenut itsensä yksinäiseksi lukiessaan somepäivityksiä, joissa muut ovat tekemässä kaikenlaista hauskaa ja erityistä, eikä itsellä ole tiedossakaan mitään vastaavaa? Tai päivityksiä, joissa viljellään sisäpiirihuumoria ja kiitellään viimeisestä, antaen kaikkien lukea rivien välistä, että hauskaa oli, etkä sinä ollut mukana.

Sosiaalisella medialla on eräs selkeä haitta, jota Pajulo ei mainitse. Se on keskinäisen vertailun korostuminen, ja sen myötä tyytymättömyyden ja riittämättömyyden tunteen lisääntyminen. Muiden elämä näyttää somessa niin täydelliseltä ja hienolta, että oma elämä näyttää siihen verrattuna väljähtyneeltä ja puutteelliselta. Myös tällä ilmiöllä voi olla yhteys yksinäisyyden tunteisiin.

Tiedetään, että ihminen jakaa itsestään mielellään kaunisteltua kuvaa. Sosiaalisen mediaan myös kuuluu positiivisuuden korostaminen ja kepeys. Kun itsen parhaita puolia, elämän hyviä asioita ja huippuhetkiä korostetaan, ja arjen harmautta, negatiivisia asioita ja vastoinkäymisiä häivytetään, sosiaalisen median kautta näkyvä kokonaisuus on kaukana todellisuudesta. Se näyttää vain rusinat pullasta.

Jos ihmiset viettäisivät enemmän aikaa toistensa seurassa ja olisivat oikeasti läsnä toistensa elämässä, sen sijaan että seuraavat sitä pääasiassa somen kautta, he huomaisivat, että tutun ihmisen todellinen elämä ei ole aivan sitä, miltä se somesta katsoen näyttää. Tiedän ihmisiä, joita mietityttää yhteisen tutun somepäivitysten ja tämän todellisen elämän välillä ammottava kuilu. Somessa näkyy aivan toisenlainen ihminen ja toisenlainen elämä, kuin samaa nimeä kantavalla ihmisellä, jota he ajoittain tapaavat.

Erästä asiaa sosiaaliseen mediaan liittyen olen miettinyt paljon.

Kun kanssakäyminen sosiaalisessa mediassa keskittyy usein elämän pintakerroksiin, vieläpä kaunisteltuihin, eikö se nosta kynnystä kertoa oman elämän vaikeuksista ja solmukohdista? Eikö oman elämän varjoisan puolen jakaminen toisten kanssa tule entistäkin vaikeammaksi, kun kaikkien elämä, myös oma, on saatu näyttämään niin erityisen hienolta ja säröttömältä?

Miten suuri osa nykyaikana niin yleisestä yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteesta oikeastaan onkaan johdettavissa sosiaaliseen mediaan ja siihen, miten se vaikuttaa ihmisten väliseen kanssakäymiseen?

Ajatuksen kirkkautta

Oletteko kokeneet, miten äkillinen tunnekuohu ja sen mukanaan tuomat ajatukset vievät hetkellisesti niin suuren osan aivojen suorituskyvystä, että keskittymiskyky ja muisti toimivat vajaateholla?

Koin vähän aikaa sitten yllättävän tilanteen, jonka edetessä huomasin, ettei pääni toiminut niin kirkkaasti kuin olisin toivonut. Tapahtui jotakin erityistä, jonka olisin halunnut painaa tarkoin mieleeni, mutta muistini on täynnä aukkoja, koska prosessoin samalla omia tunteitani ja ajatuksiani.

Olin kävelemässä kaupasta kotiin. Pysähdyin liikennevaloihin. Siinä valon vaihtumista odotellessani huomasin jonkun seisahtuvan viereeni. Hieman liian lähelle, etäisyydelle, jolle tavallisesti pääsevät vain tutut ihmiset. Käännyin katsomaan.

Vieressäni seisoi iäkäs, kauniisti harmaantunut mies. Hänellä oli avoimet kasvot ja lempeä katse. Kun katseemme kohtasivat, hän toivotti minulle kaunista kevättä ja kaikkea hyvää tulevaisuudessa, vaikkei tunnetakaan. Mies kertoi, että hänellä oli tällainen tapa, toivottaa kaikkea hyvää myös tuntemattomille ihmisille.

Valtava tunteiden ja ajatusten aalto hyökyi ylitseni. Ihmettelin, mikä soi minulle tämän onnen. Mistä näitä ihmisiä oikein tuli kohdalleni? Tässä vaiheessa elämää minulle, jostakin tuntemattomasta syystä tai sattuman oikusta, tarjottiin toistuvasti toisenlaista näkökulmaa ihmisenä olemiseen.

Se, millä tavalla nuo kauniit sanat lausuttiin, sai minut liikuttumaan. Miehen jokainen sana oli täynnä merkitystä ja lämpöä. Hän puhui täydestä sydämestään, avaten samalla minun sydämeni. Mietin, milloin viimeksi olin kohdannut tällaista lämpöä ja lempeyttä? Oli helppoa toivottaa myös hänelle kaikkea hyvää.

Kauniit sanat eivät loppuneet tähän. Mies toivotti minulle asioita, jotka saivat minut naurahtamaan, kuten perheoikeudellista onnea, ja että löytäisin hyvän miehen ja perustaisin perheen. (Hän taisi luulla minua nuoremmaksi kuin olenkaan.) Yritin saada sisäisen myllerrykseni aisoihin ja pysäyttää ajatusteni villiä laukkaa.

Liikennevalo vaihtui vihreäksi. Nyt mennään. Mietin, miten joku saa kahteen sanaan niin paljon sisältöä ja tunnetta. Tässä me olemme, me kaksi, tasavertaiset kanssakulkijat, ja nyt me ylitämme tien. Hetki toi mieleeni jonkin Suomi-filmin tunnelman vuosikymmenten takaa. Ajan, jolloin ihmisten välinen etäisyys oli lyhyempi ja yhtenäisyyden kokemus lähempänä.

Toivotukset jatkuivat.

”Ja ajatuksen kirkkautta! Sitä pitää kastella, kuin begoniaa, kukkaa ikkunalla – tai kuin porkkanoita kasvatetaan, kastella ja kitkeä.”

Jaoimme yhdessä muutaman minuutin ja puolen korttelin matkan. Kaikkien kauniiden ja viisaiden sanojen jälkeen oli aika erota. Ennen kuin lähdimme eri suuntiin, mies katsoi minua silmiin ja kysyi:

”Minkä viisauden antaisit minulle tänään?”

Pienen hetken tunsin pakokauhua. Tuo lyhyt kohtaaminen oli antanut minulle niin paljon, mitä osaisin antaa takaisin? Kiitin hoksottimiani, kun mieleeni tuli:

”Uteliaisuus ja avoin mieli. Niillä pääsee pitkälle.”

Mies kiitti ja heilautti kättään hyvästiksi. Hieman hämilläni, silmiin asti leveä hymy kasvoillani kävelin kotiin. Tiesin, että sanoissani ei ollut hänelle mitään uutta. Ilmiselvästi hän noudatti niiden ajatusta kaiken aikaa.

Tunnen itseni onnekkaaksi. Minä, vain lyhyen hetken small talkia kestävä sivustakatsoja, olen saanut kohdata sydämeltään avoimia ja lämpimiä ihmisiä, ja jakaa heidän kanssaan hetken elämää, joutumatta puhumaan hetkeäkään joutavia.

Kun mietin omia kokemuksiani ja katson ympärilleni, tuntuu siltä, että toisen ihmisen todellinen kohtaaminen käy yhä harvinaisemmaksi. Myös toisilleen läheisten ihmisten kesken. Aito läsnäolo alkaa olla kuin arvokas lahja.

Erilaiset häiriötekijät erottavat meitä tämän hetken kokemisesta ja samalla toisistamme. On niin paljon kaikkea meneillään, jalka jatkuvasti ovenraossa, mieli jo menossa toisaalle, että toinen ihminenkin menee siinä sivussa, yhtenä osasena (liian) suuressa ja mutkikkaassa palapelissä. En ihmettele yhtään, miksi nykyään puhutaan niin paljon yksinäisyydestä.

Keskittyminen tähän hetkeen, pysähtyminen, on harvinaislaatuista. Kohdatessani ihmisen, joka on vahvasti läsnä juuri tässä, jakaen kanssani tämän hetken, minun on vaikea olla haltioitumatta.

Kuin kala vedessä

Tiedättekö ihmistyypin, joka on ihmisten joukossa luontevasti kuin kala vedessä? Minulle on selvinnyt vasta viime aikoina, että tällaisia ihmisiä todella on olemassa.

Elämäni on ollut huomattavasti aktiivisempaa sen jälkeen kun muutin asumaan itsekseni. Olen ollut liikkeellä, ihmisten joukossa, enemmän kuin koskaan ennen. Aivan kuin olisin kuoriutunut kotelostani, kohti ympäröivää maailmaa. Olen alkanut kiinnittää aiempaa enemmän huomiota ympärilläni oleviin ihmisiin.

Minne ikinä menenkin, olen aina ajoissa – yleensä aivan liian ajoissa. Olen siis tottunut odottelemaan. Odotellessa on hyvää aikaa tarkkailla mitä ympärillä tapahtuu.

Usein lähellä on muitakin odottajia. Suurin osa tuijottaa puhelintaan. On muuten erikoinen tunne olla ihmisjoukossa, katsella ympärilleen kohtaamatta kenenkään katsetta, koska jokainen tuijottaa itsekseen omaa puhelintaan. Yksin tai seuralaisen kanssa. Näky on ajatuksia herättävä.

Käyn usein elokuvissa. Elokuvan alkamista odotellessa nautin siitä, että voin vain olla kaikessa rauhassa ja katsella ympärilleni. Niskavaivoja hankkivan enemmistön joukossa on yleensä muutama muukin samalla tavalla aikaa viettävä. Tuntuu mukavalta jakaa hetki heidän kanssaan, vaikka emme vaihtaisi sanaakaan.

Kerran seurasin tilannetta, joka avasi minulle uudenlaisen näkymän elämään. Saliin astui vanhempi nainen, pysähtyen hetkeksi salin reunalle katselemaan sopivaa istumapaikkaa. (Suosimassani elokuvateatterissa ei ole paikkavarausta.) Hän löysi mieleisensä paikan pari penkkiriviä minua edempää, suunnilleen ikäisensä naisen vierestä. Tarkalleen ottaen hän jätti yhden tuolin tilaa heidän väliinsä, laittaen siihen takkinsa, jotta he saattoivat istua mukavasti. Hetken kuluttua ymmärsin, etteivät he tunteneet toisiaan ennalta.

Hölmistyneisyyteni varmasti näkyi kasvoiltani kun hoksasin, että joillekin seuran hankkiminen on noin yksinkertaista. Katsotaan ihmisjoukosta sopivan näköinen ihminen, mennään hänen viereensä istumaan ja aletaan jutella. Noin vain.

Muutamaa viikkoa myöhemmin kohtasin itse tuollaisen ihmisen.

Olin menossa seuraamaan erästä paneelikeskustelua, ja kuten tavallista, olin etuajassa. Ajattelin odotella vielä hetken tilan ulkopuolella ennen kuin menisin istumaan, sillä ehtisin istua vielä kyllästymiseen asti. Yhtäkkiä kuulin jonkun tervehtivän minua.

Viereeni oli tullut jonkin verran minua nuorempi nainen, jonka tervehdykseen vastasin. Hän kysyi alkavasta tilaisuudesta, varmistaen olevansa oikeassa paikassa. Juttelimme hetken ja menimme sitten yhdessä saliin. Hänen kanssaan oli ensi hetkestä alkaen poikkeuksellisen helppo jutella, aivan kuin olisimme tunteneet toisemme aina.

Tilanne oli minulle uusi ja ristiriitainen. Olimme jutelleet ehkä kaksi minuuttia jos sitäkään, olimme vieraita toisillemme, mutta hän tuntui heti tutulta. Minne minun tulisi istua? Istuisinko hänen viereensä vai jättäisinkö kohteliaan etäisyyden? Jos jätän yhden tuolin väliin? Ehkä se on hyvä valinta: silloin en viesti torjuvani hänen lähestymistään, mutta jätän sopivasti etäisyyttä, jos olen kokenut tilanteen eri tavalla kuin hän.

Kun hän huomasi, että väliimme oli jäämässä yksi tyhjä tuoli, hän siirtyi viereeni istumaan. Mietin mielessäni, miten ihmeessä joillekin toisten ihmisten kanssa oleminen on noin luontevaa. Sillä välin kun minä pohdin miten tulisi toimia, hän oli kuin kala vedessä.

Sinä päivänä vietimme vajaan kolme tuntia yhteistä aikaa. Puhuimme ennen tilaisuuden alkua, sen väliajalla, ja sen jälkeen. Jaoimme hyvin henkilökohtaisia asioita, ja tiedän hänestä enemmän kuin joistakin ihmisistä, jotka olen ”tuntenut” vuosia. Erotessamme kiitin häntä, että hän oli poiminut minut seurakseen.

Näyttää siltä, että on olemassa ihmistyyppi, jolle ei ole erikseen vieraita ja tuttuja ihmisiä – on vain ihmisiä.

Tai vieraan ja tutun ero on hyvin kapea: ihmiset ovat vieraita vain niin kauan kunnes tervehditään ja tullaan tutuiksi.

Tärkeää on matka, ei määränpää

Lausahdus on paljon käytetty, mutta pieni kulahtaneisuus ei tee siitä yhtään vähemmän totta.

Elämäni voisi jakaa kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa pidin tärkeänä erilaisten päämäärien saavuttamista (kaiken muun kustannuksella), toisessa osassa opin, että tärkeää on itse matka.

Ensimmäisessä osassa suoritin elämääni ryppyotsaisesti. (Aivan konkreettisesti, joskin se alkoi näkyä peilistä vasta vanhempana.) Elin putkinäköisesti, keskittyen milloin mihinkin valmiiksi saatettavaan ja saavutettavaan asiaan, joka häämötti jossakin tulevaisuudessa. Sivuilleni en vilkuillut. Asenteeni elämään oli, että teen kaiken mitä tehtävälistallani on, ja rentoudun sen jälkeen. Sitten kun kaikki on valmista.

Olen sen verran luova ihminen, että tehtävälistassa riitti mittaa. Sen pää ei tullut vastaan koskaan. Toisin sanoen aikaa rentoutumiseen ei ollut. Lopulta koko rentoutumisen käsite hävisi ymmärryksestäni, enkä enää osannut rentoutua. Lisäksi tunsin jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Tyytyväisyys oli vieras asia.

Tuonkaltainen elämä ei voi jatkua loputtomiin. Sain useita varoituksia, jotka pakottivat hetkeksi hidastamaan. Pääsin jotenkuten jaloilleni – ja jatkoin entiseen malliin. Sinnikäs ja kovapäinen kun olin, en ymmärtänyt muuttaa suuntaa, ennen kuin vauhti pysähtyi kokonaan ja kaikki mahdolliset päämäärät muuttuivat yhdentekeviksi.

Minun päämäärä- ja tavoitekiintiöni tuli täyteen lopuksi elämää. Monelle tavoitteiden asettaminen varmasti sopii ja he kokevat saavansa niistä lisäarvoa elämään. Minun piti oppia vaikeimman kautta, etten lukeudu näihin ihmisiin.

Elämän toinen osa on opettanut minua keskittymään itse matkaan. Pitkään tiellä oli kuoppia kuoppien perään, ja ajattelin jo, ettei mitään jatkuvaa kompastelua kummempaa ole luvassakaan. Aikaa kului ja hiljalleen kuopat harvenivat ja pienenivät. Aloin nähdä matkantekoa laajemmasta näkökulmasta ja elämä alkoi näyttää myös parempaa puoltaan.

Joidenkin asioiden oppiminen voi viedä kauan, vaikka miten rautalankaa väännettäisiin. Pitkään minulla oli mukanani sitten kun, kunnes ajan kanssa lopulta pääsin siitä eroon. Elämä koostuu perättäisistä nykyhetkistä, joista sitten kun ohjaa huomion muualle. Kokemuksesta opin, että kun sille antaa liikaa valtaa, voi sanoa olevansa elossa, muttei tunne elävänsä. Elämä on koko ajan jossakin muualla, eikä lopulta missään.

Tunnen enää hyvin harvoin riittämättömyyden tunteita itseäni tai elämää kohtaan. Olen tyytyväinen siihen mitä on, en kaipaa elämältä mitään erityistä. Kaikki on hyvin sellaisenaan. Taitan matkaa avoimin mielin, uteliaana näkemään mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kun kiinnittää huomionsa itse matkaan, elämästä tulee sisältörikkaampaa. Moni keskittyy määränpäähän, kiirehtii eteenpäin kohti seuraavaa asiaa tai paikkaa, ajattelematta, että siirtymäaika paikasta tai tilanteesta toiseen voisi olla nautittavaa aikaa, jos siinä malttaisi olla läsnä. Läsnäolo hetkessä on myös loistavaa stressinhoitoa, sillä stressin aiheet ovat useimmiten muualla kuin tässä ja nyt.

Siirtymät ovat mitä parhainta aikaa elämän pienistä iloista nauttimiseen. Lapsilla tämä taito on vielä tallella, kunnes aikuiset sen heistä hoputtamalla kitkevät. Lapset osaavat ottaa ilon irti elämästä, he katsovat maailmaa vielä avoimin mielin.

Kasvoilleni on noussut monta leveää hymyä seuratessani ikkunasta (juuri niinä siirtymähetkinä toiminnasta toiseen), miten pienet lapset toimivat nähdessään suuren vesilätäkön. Sama toimintamalli on toistunut useamman kerran. Ensin annetaan aikuisen luulla, että tässä sitä kävellään vierekkäin samaan suuntaan. Sitten suoritetaan harhautus, ja riennetään juoksujalkaa lätäkköön.

Kun tärkeintä on matka eikä määränpää, kaiken ei tarvitse olla hyödyllistä ja johtaa johonkin erityiseen lopputulokseen. Jää tilaa asioille, jotka tuottavat iloa ihan itsessään, ilman sen erityisempää hyötyä.

Kokeilin elämää erilaisten päämäärien saavuttamisen kautta. Sisältörikkaus ja ilo elämään löytyivät vasta, kun opin nauttimaan matkasta. Ei ole erityisiä, muita arvokkaampia hetkiä. Jokainen hetki on tärkeä.

Jouluodotukset

Olin aikoinaan joulusuorittaja. Lista siitä, mitä kaikkea piti saada aikaan ennen joulua, oli tuskaisen pitkä. Podin joululahjastressiä, yritin saada joulukortit lähetetyksi ajoissa, siivosin, leivoin… Mielessäni oli monenlaisia odotuksia siitä, millainen joulun tulisi olla.

Vuosi vuodelta jouluni on muuttunut pienimuotoisemmaksi. Vain pari joulukorttia, jos niitäkään, ei joululahjoja, ei sen suurempaa joulusiivousta. Ei erityisiä odotuksia eikä varsinkaan stressiä. Rauhallista yhdessäoloa ja hyvää ruokaa. Hyviä kirjoja.

Tänä vuonna jouluni on erilainen kuin koskaan ennen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun vietän joulua yksin. Tai no, en aivan yksin, onhan minulla kaksi kissaa seuranani. Menen entiseen kotiini niitä hoitamaan siksi aikaa, kun entinen kumppanini lomailee muualla.

Jo monena jouluna olen ollut iloinen siitä, että televisiosta tulee joulun aikaan paljon elokuvia. Joku on ajatellut heitäkin, jotka viettävät joulua yksin. Minun jouluni koostuu tänä vuonna elokuvien katsomisesta ja lukemisesta, kissojen hellimisestä, ulkoilusta talvisissa maisemissa ja jouluruoasta. Radiossa soivat joululaulut ovat tänä vuonna saaneet mielen niin haikeaksi, että jätän niiden kuuntelemisen vähemmälle. Keskityn tekemään mukavia asioita.

Omaan kotiini laitan esille kaikki kaksi joulukoristetta ja yhden kauniin kortin. Poltan paljon kynttilöitä läpi koko pimeän vuodenajan, ne tuovat tunnelmaa ja kaunista lämmintä valoa. Ostan kukkia maljakkoon sitten kun taas kotiudun.

Kun ero tuli syksyn pimeimpään aikaan, joulun ollessa tulossa, jouduin hetkeksi ahdistuksen valtaan. Ajatus joulusta yksin tuntui kauhealta. Onneksi pääsin siitä nopeasti yli ja ymmärsin, että joulun voi viettää monella tavalla. Ja toisaalta, voin tehdä samoja asioita yksinkin, joita tähän asti olen tehnyt jouluna toisen kanssa. Viettää rauhallista aikaa, syödä hyvin, ulkoilla ja lukea. Ääneen lukemisen tosin jätän tällä kertaa väliin, en usko kissojen sitä kovin paljoa arvostavan.

Olen viime vuosina opetellut päästämään irti odotuksista. Huomasin, että usein pettymykset johtuvat ennalta asetetuista odotuksista, jotka eivät toteutuneetkaan. Sitä tulee helposti ajateltua, että asioiden pitäisi mennä tietyllä tavalla tai ihmisten tulisi toimia niin tai näin.

Aina elämä ei kuitenkaan mene niin kuin voisi toivoa. Asioiden hyväksyminen, sellaisina kuin ne ovat, keventää elämää. Ei sen oppiminen erityisen helppoa ole, mutta ei tarvitsekaan. Jokainen edistysaskel tuo iloa.

Jouluna teen asioita joista pidän, syön mitä tekee mieli, ja pidämme kissojen kanssa toisillemme seuraa. Joulusta tulee sellainen kuin on tullakseen. Otan sen uteliaana vastaan.