Kauniimpi arki: kanssaihmisten huomioiminen

Terve! Hei! Päivää!

Asun taloyhtiössä, jossa on tapana tervehtiä kanssaihmisiä pihalla tai rapussa kohdatessa. Voisinpa todeta kirjoittaneeni naurettavan itsestäänselvyyden. Kokemani perusteella tilanne on kuitenkin lähempänä poikkeusta kuin sääntöä.

Tässä talossa on ystävällinen ja lämmin ilmapiiri. Ihmiset tervehtivät, moni hymyilee, eikä ole tavatonta vaihtaa tavatessa useampikin sana. Olen tavannut lukuisia talon asukkaita tai talossa vierailleita, lapsia, nuoria, keski-ikäisiä ja vanhuksia, ja vain yksi on jättänyt vastaamatta tervehdykseeni.

Tervehdys, yksi pieni sana, luo tunnetta samanarvoisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Tässä sitä ollaan, samassa maailmassa ja samassa talossa, sinä ja minä. Entä tervehtimättä jättäminen? Kun tulee toistuvasti ohitetuksi rapussa tai pihassa ilman katsekontaktia, saati tervehdystä, kuin ei olisi edes olemassa, mitä se viestii? Sinä olet minulle merkityksetön, et ole huomioni ja tervehdykseni arvoinen.

Tervehtiminen purkaa muureja ihmisten väliltä, tervehtimättömyys rakentaa niitä.

Kiitos! Ole hyvä! Tarvitsetko apua?

Yksin pärjäämistä arvostetaan kulttuurissamme liiallisuuksiin asti. Tästä seuraa, että olemme arkoja pyytämään apua. Emme halua olla vaivaksi muille, eikä avun tarjoaminenkaan ole aivan tavallista. Kun kaupungilla kulkiessaan katsoo ympärilleen, esimerkeistä ei ole pulaa.

Pyörätuolin, rollaattorin tai lastenvaunujen kanssa on hankala kulkea ovista. Myös kävelykeppi, kyynärsauvat tai ostoskassit molemmissa käsissä vaikeuttavat ovien avaamista. Osa ovista on raskaita avattaviksi, vaikkei olisi sen kummempia rajoitteita kuin väsymys raskaan päivän päätteeksi.

Minulla on tapana katsoa ympärilleni ovista kulkiessani ja pitää ovea auki lähellä tulevalle, vaikkei hänellä avun tarvetta olisikaan. Tuntuu mukavalta, kun edellä kulkeva pitää ovea auki, eikä vain anna sen lävähtää kiinni suoraan kasvojen edestä. Apua tarvitsevia jään vaikka hetkeksi odottamaan, niin monta kertaa olen nähnyt ihmisiä hankalassa tilanteessa, kun lähellä olevat eivät ole auttaneet.

Iloisen hämmästyneistä tai poikkeuksellisen kiitollisista reaktioista olen päätellyt, ettei kanssaihmisten huomaavaisuus ja avun saaminen ole aivan tavallista.

Ruokakaupassa apua tarvitsevia näkee usein. Viimeksi autoin pyörätuolilla liikkuvaa naista leipäosastolla. Hän oli jo ehtinyt siirtää pinon tyhjiä leipälaatikoita pois tieltä päästäkseen tarpeeksi lähelle hyllyä, muttei vieläkään ylettynyt saamaan tarvitsemaansa.

Olen huomannut, että vanhat ihmiset eivät välttämättä pyydä suoraan apua, vaikka sitä kaipaisivatkin. Moni pyytäisi apua kaupan henkilökunnalta, jos joku olisi saatavilla, usein ei ole. Muita asiakkaita on vaikeampi lähestyä, osaltaan varmasti siksi, että useimmat ovat niin kiireisiä ja poissaolevia.

Kun aloin kulkea hitaammin, katsoa ihmisiä ympärilläni ja olla heille läsnä, minua alettiin hienovaraisesti lähestyä tai tehdä tiettäväksi, että lähestymiseni ja apuni olisi tarpeen. Joskus tarvitaan toistakin silmäparia, kun hinta tai viimeinen käyttöpäivä on hukassa, välillä tavarat ovat hankalasti saatavissa tai jokin muu asia mietityttää.

Mitä enemmän asiaa mietin, sitä oudommalta tuntuu, että on niin tavallista olla kuin ei huomaisi toisen ihmisen olemassaoloa. Kulkea laput silmillä ja korvilla, omassa kuplassaan, kiinnittäen huomiota muihin lähinnä silloin, kun he ovat oman toiminnan tiellä.

Viime aikoina on puhuttu paljon yksinäisyydestä ja sen aiheuttamista terveyshaitoista. Miten monen oloa parantaisi jo se, että tervehtisimme toisiamme, vaihtaisimme muutaman sanan, pitäisimme ovea auki jäljessämme tulevalle, auttaisimme pienissä arkisissa tilanteissa, kun huomaamme apuamme tarvittavan?

Kanssaihmisten huomioiminen tekee arjesta kauniimpaa. Tuntuu hyvältä olla avuksi ja tulla myös itse huomioiduksi.

Talvella tulin iloiseksi, kun vastaantulija pysäytti minut huomattuaan, että olin hetkeä aiemmin pudottanut lapaseni. Viimeksi kirjastossa käydessäni ilahduin, kun edelläni mennyt jäi hymyillen pitämään ovea auki minullekin. Kun istuin yksin elokuvateatterissa odottamassa elokuvan alkamista, ilahduin, kun saliin saapui toinenkin katsoja, ja vaihdoimme muutaman sanan.

Kanssaihmisten huomioiminen ja ilahduttaminen ei ole vaikeaa.

Kauniimpi arki: Lepopäivä

Kiireen luominen on helppoa. Ärsykkeitä tulvivassa maailmassa levottomuus on ennemmin sääntö kuin poikkeus. Vaihtoehtoja tehdä, nähdä ja kokea on loputtomiin.

Arkipäivien vauhti jatkuu helposti myös viikonloppuisin. Rajallinen vapaa-aika pyritään käyttämään tehokkaasti hyödyksi. Samaa tahtia saatetaan jatkaa lomillakin, vakaasti harkittuna tai tiedostamattomasti.

Tuntuu hullulta kirjoittaa, että kiireettömyys on ylellisyyttä, mutta kun ympärilleni katson, siltä monen elämä nykyään näyttää. Kiire on vakiovauhti, kiireettömyys jotakin erityistä, kuin ulkopuolelta lahjaksi saatua. Siitä huolimatta, että suuri osa kiireestä ja koko kiireen tuntu, luodaan itse.

Kiire näyttää ulospäin samalta, kuin turhia ohituksia tekevä autoilija liikenteessä. Kiireinen elää harhakuvitelmassa, että kiire vie häntä huomattavasti nopeammin eteenpäin, vaikka hän todellisuudessa on jatkuvasti taaempana tavallista vauhtia tulevien näkökentässä.

Arjen ja viikonlopun välinen ero on vuosi vuodelta hämärtynyt. Monella työ löytyy sähköpostista, myös iltaisin ja viikonloppuisin. Kaupat ovat auki myös sunnuntaisin. Kun kiireen tuntu on vallannut arjen, yritetään usein myös viikonloppuvapaata suorittaa tehokkaasti.

Miltä elämä tuntuu jatkuvassa kiireessä? Miten paljon asioita jää huomaamatta? Miten paljon elämää jää elämättä, kiirehtiessä paikasta ja asiasta toiseen?

Teen kaikkeni välttääkseni kiireen tuntua. Kiire tuntuu siltä, kuin olisin sivussa omasta elämästäni. Aivan kuin elämäni olisi jossakin muualla, odottamassa minua, sillä aikaa kun minä juoksen paikasta toiseen.

Kaikkein vahvimmin tunnen eläväni silloin, kun teen jotakin keskittyen, ilman minkäänlaista kiirettä minnekään. Aivan kuin minulla olisi käytössäni maailman kaikki aika. Kuunnellessani musiikkia, keskittyen vain siihen, mitä se minussa herättää. Kävellessäni hiljakseen, maisemia, lintuja, värejä ja muotoja katsellen. Lukiessani kaikessa rauhassa. Nauttiessani hyvästä ruoasta ja seurasta.

Kulttuurissamme sanalla lepopäivä on aikojen saatossa ollut erityinen merkitys. Lepopäivän viettoon on liittynyt tapoja ja sääntöjä, joilla se on erotettu arjesta. Sunnuntait ovat olleet levon ja rauhoittumisen aikaa. En ole uskonnollinen ihminen, enkä kuulu kirkkoon, mutta ajatus lepopäivän pyhittämisestä puhuttelee minua.

On outo paradoksi, että mitä monimutkaisemmaksi ja hektisemmäksi elämämme on mennyt, sitä vähemmän annamme arvoa lepopäiville. Arjen ja pyhäpäivien välinen ero on hämärtynyt. Sunnuntaista tuli yhä enemmän muiden päivien kaltainen, kun kauppojen aukioloajat vapautettiin.

Voisinpa kertoa teille, miten minulla on tapana tehdä sunnuntaista pyhä, jotakin erityistä muihin päiviin verrattuna. Valitettavasti en voi. Aina silloin tällöin vietän levollista sunnuntaita, mutta liian usein sunnuntaista tulee siivouspäivä. En pidä siitä.

Haluan muuttaa asian. Haluan palauttaa sunnuntaille sille sopivan arvon, tehdä siitä jälleen lepopäivän. Ajattelen, että se voisi tehdä elämästä kauniimpaa, nostaa yhä enemmän pintaan sen, mikä elämässä on tärkeää.

Miten te vietätte sunnuntaita? Onko sunnuntai teille lepopäivä?

Kauniimpi arki: älä odota vieraiden tuloon (tai kodin myyntiin) asti

Pidän puhtaudesta ja siisteydestä, mutta en siivoamisesta. Olen oppinut sietämään epäsiisteyttä, sillä kahden kissan kanssa eläessä siivoamisen tuottama ilo on hyvin lyhytaikaista. Pimeään vuodenaikaan otan kaiken ilon irti siitä, etteivät sotkut näy.

Kevätauringon valoa vasten totuus paljastuu.

Uudessa valossa koti näyttäytyy myös silloin, kun joku on tulossa käymään. Ihan riittävän siistiltä vaikuttanut ympäristö onkin yhtäkkiä vailla imuria, moppia ja mikrokuituliinaa. Joka puolella kotia (paitsi makuuhuoneessa) on tavaroita paikoissa, jonne ne eivät kuulu. Tasoille on laskeutunut pölyä – ja lehtiä, kirjoja ja johtoja. Kissan nautiskellen repimää pahvilaatikkoa löytyy pieninä paloina sieltä sun täältä.

Kaikkein eniten silmiä avaavaa on huomata, miten vähällä vaivalla olisin voinut nauttia järjestyksessä olevasta kodista jo aiemmin. Kun tavaroita on vähän, kaaoksen aikaan saaminen on vaikeaa. Epäjärjestys, jota luulin suureksi ja aikaa vieväksi selvittää, onkin nopeasti järjestetty. Tavaroiden paikoilleen lajittelu on ohi ennen kuin huomaankaan, tyhjennetyt tasot pölystä puhtaat ja yleisilme siisti ja kaunis.

Olo on hölmistynyt. Miksi jonkun on tultava käymään, ennen kuin saan kodin kauttaaltaan siistiksi ja puhtaaksi? Siistin paikkoja joka päivä, vähän sieltä täältä, mutta milloinkaan kotimme ei ole yhtä siisti, kaunis ja puhdas kuin joulun alla ja vieraiden tullessa. Miksi?

Tosiasia on, etten arvosta kodin puhtautta niin paljon, että olisin valmis käyttämään sen ylläpitoon kovin paljon aikaa joka päivä. Onhan se mukavaa, muttei kaiken vaivan arvoista. (Ehkä osaltaan juuri siksi meillä sairastellaan todella harvoin ja silloinkin lievin oirein. Pysyy vastustuskyky kunnossa, kun keholle riittää pöpöjä ihmeteltäväksi – ei tarvitse jokaisesta ottaa nokkiinsa.)

Olen aina nauttinut tavaroiden paikoilleen lajittelusta. Kun niitä on vähän ja kaikelle on oma paikkansa, se ei ole edes kummoinenkaan vaiva. Sitä vaan ei tule tehtyä, koska pieneen epäjärjestykseen tottuu. Sen myös saa aikaan hyvin nopeasti. Riittää kun laskee jotain kädestään, niin pian sen rinnalla on toinen tavara, kohta lehti, hetken päästä paperipino

Surullinen paradoksi on, että monen koti on kauneimmillaan silloin, kun sitä ollaan myymässä pois.

Meillä niin on ollut kahdesti. Teen jatkuvasti asioita sen eteen, että kolmatta kertaa ei tule. Minimalismi on auttanut niin paljon, että kolmas kerta lienee jo vältetty.

Kaunis, hyvässä järjestyksessä oleva koti tuottaa minulle niin paljon iloa ja keveyttä, että miksi en nauttisi siitä enemmän? Mitä jos tarttuisin heti toimeen, järjestäisin tavarat paikoilleen, enkä enää jäisi odottamaan epäjärjestyksen muodostumista? Mitä oikein odotan?

Odotatko sinäkin?

Kauniimpi arki: mihin et voi vaikuttaa, anna olla

Elämässä kohdallemme osuu kahdenlaisia asioita: niitä joihin voimme vaikuttaa, ja toisia joihin emme voi.

Kun asiaa miettii tarkemmin, huomaa, että energia kannattaisi suunnata niihin asioihin, joille voimme tehdä jotakin. Ja ne toiset asiat, ne voisi vain jättää omaan arvoonsa.

Mutta miten tämä käytännössä usein menee? Valitamme asioista, joille emme voi tehdä mitään. Ainoa mitä voisimme, olisi muuttaa omaa asennoitumistamme.

Tämän kirjoituksen inspiraationa toimi edellisiin vuosiin verrattuna poikkeavan pitkä ja kova pakkasjakso. Tai tarkemmin ottaen sen käsittely radiossa. Päivä toisensa jälkeen samaa juputusta, että voi voi kun on niin kylmä. Vieläkö huomennakin on kylmä? Miten pitkään tämä kylmä pakkasjakso mahtaa oikein kestää? Pakkasvaroitus ja mitä vielä.

Sää on jatkuva valittamisen aihe. Milloin on liian sateista, pimeää, harmaata, liukasta, tuulista, kylmää, kuumaa… Ymmärrän hyvin, että erilaisista sairauksista kärsiville sään ääri-ilmiöt voivat aiheuttaa todellisia ongelmia. Mutta kun terve ja toimintakykyinen ihminen valittaa säästä, minua alkaa harmittaa.

Säästä valittaminen ei paranna asiaa mitenkään. Se ei myöskään muuta säätä. Sen sijaan se saa valittajan, ja valitusta kuuntelemaan joutuneen, keskittymään asiaan, jolle ei voi mitään. Ja se, varsinkin aina vain jatkuessaan, vaikuttaa mielialaa laskevasti.

Terveille ihmisille pakkanen ei ole ongelma. Jos jokin ongelma on, niin pukeutumisongelma. Ja asenneongelma.

Kovakaan pakkanen ei tarkoita, että pitäisi kärsiä kylmästä. Meidän leveysasteillamme on saatavilla lämpimiä vaatteita. Jos kärvistelee 27 asteen pakkasella ulkona paljaspäin, jalassa ihonmyötäiset housut, niin en ihmettele, että tekee mieli valittaa. Kun näin pukeutuneita aikuisikäisiä ihmisiä (ihan kantasuomalaisia, jos joku miettii) on tullut kaupungilla vastaan, olen miettinyt josko tieto säänmukaisesta pukeutumisesta ei olekaan enää itsestäänselvyys.

Pakkaseen ei voi vaikuttaa. Omaan asenteeseen ja pukeutumiseen voi. Mitä jos pukeutuisimme sään mukaan, niin paljon tai vähän kuin se vaatii, ja lakkaisimme valittamasta turhasta?

Se mihin keskitymme, lisääntyy. Jos kohdistamme katseemme asioihin, jotka ovat huonosti, näemme niitä entistä enemmän. Jos kiinnitämme huomiomme siihen, mikä on hyvin, alamme nähdä yhä enemmän hyviä asioita.

Ehdotan, että kokeilemme jokainen tahoillamme seuraavaa. Sen sijaan, että valittaisimme asioista, läheistemme tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, keskittyisimme katsomaan kaikkea sitä mikä on hyvin. Sanoisimme huomiomme myös ääneen. Jos hyvät asiat näyttävät piilottelevan, katsoisimme tarkemmin. Emme olettaisi mitään itsestäänselvyyksiksi. Kiinnittäisimme huomiomme pieniin yksityiskohtiin, niihin jotka arjen kiireessä ensimmäiseksi jäävät näkemättä.

Kokeilu voisi kestää loppuviikon, näin ensialkuun. Miten ajattelisit sen vaikuttavan itseesi ja läheisiisi?

Entisenä negatiivisten huomioiden viljelijänä voin kertoa, että kokeilu saa maailman ja ihmiset näyttäytymään ihanampina kuin ennen. Se tekee elämästä huomattavasti kauniimpaa.

Kauniimpi arki: kynttilät (ja mindfulness)

Olen aina nauttinut tavallisesta arjesta. Se on minulle parasta aikaa, en kaipaa erityisiä kohokohtia tai juhlahetkiä. Tavallinen arki riittää.

Arjen harmaus on mielestäni kaunista. Siitä saa kuitenkin vieläkin kauniimpaa, hyvin pienellä vaivalla.

Oletko huomannut, miten kynttilän lempeä valo saa kaiken näyttämään kauniimmalta? Kun pimeä aika syksyllä alkaa, siihen asti kun kevään valo jälleen saapuu, poltan usein kynttilöitä.

Kynttilänvalo tuo levollisuutta. Se auttaa hidastamaan tahtia ja keskittymään olennaiseen.

Teemme usein asioita automaattiohjauksella, keskittymättä siihen mitä olemme tekemässä. Koen tällaiset hetket elämättömiksi, olinhan henkisesti jossakin muualla, kuin siinä mitä elämässäni todella oli meneillään. Olen huomannut, että kynttilänvalo toimii hyvin automaattiohjauksen purkajana, se auttaa olemaan läsnä hetkessä.

Kynttiläillallisen idea (syödä rauhassa, keskittyen, nauttien ruoasta ja ruokaseurasta) on niin mainio, että sitä kannattaa laajentaa ja hyödyntää arkenakin. Siisti ruokapöytä, kaunis yksinkertainen kattaus ja kynttilä. Musiikkia tai hiljaisuus. Yksin tai seurassa. Lautasella ei tarvitse olla mitään erityistä: vaikka olisin syömässä purkkihernekeittoa ja näkkileipää, kynttilänvalo, kiireettömyys ja ruoan ääreen rauhoittuminen tekevät hetkestä kauniin ja erityisen.

Ruokailun lisäksi peseytyminen on yksi niistä asioista, joita teemme usein automaattiohjauksella. Kynttilänvalon rauhoittava tunnelma sopii hyvin myös suihkuun. Kylpyhuoneemme on pikkuruinen ja vaatimaton, mutta miten kauniilta se näyttääkään kynttilän hämyisässä valossa. Laitan pesukoneen kannelle kaksi kynttilää, ne riittävät valaisemaan kylpyhuoneen juuri sopivasti. Peseytyessäni keskityn pitämään huolta itsestäni, hyväksyen ja arvostaen vartaloani sellaisena kuin se on.

Elävällä tulella, oli se sitten takassa, nuotiossa tai kynttilässä, on rauhoittava vaikutus. Hämärässä huomio kiinnittyy tulenliekkiin ja siihen pieneen alueeseen, jonka se pehmeästi valaisee. Kaikki muu jää ulkopuolelle.

Sytyttäessäni kynttilän ja katsellessani liekkiä tunnen itseni osaksi ikiaikaista jatkumoa. Ihmiset kautta aikojen ovat katselleet tulta, saaneet siltä lämpöä, suojaa ja turvaa. Sitä miettiessä oman elämän harmit pienenevät ja mielen möröt luikkivat tiehensä.

Kynttilän lämmin valo muistuttaa minua kiitollisuudesta. Se nostaa pintaan kaiken sen, mikä elämässä on hyvää ja kaunista. Tässä ja nyt, kaikki on hyvin.