Salaattikulho ja vesikannu

Odotin keväällä malttamattomana sään lämpenemistä, jotta voisin taas syödä enemmän tuoreita kasviksia ja tehdä salaattia. Talviaikaan mieleni tekee lämmintä ja mausteista ruokaa, ja ajatuskin kylmässä säilytetyistä kasviksista alkaa viluttaa.

Lämmin päivä tuli (toista saikin sitten odottaa), eikä minulla ollut salaattikulhoa. Tapanani on ollut tehdä salaattia kerralla useampi annos kannelliseen salaattikulhoon, jollaisena edellisessä kodissani toimi ihan tavallinen kannella varustettu lasinen uunivuoka. Kaipasin vastaavaa astiaa, ja lähdin sellaista keskustan kaupoista etsimään. Valikoima oli suppea (moni varmaan ostaa tällaiset tavarat kauempana sijaitsevista suurista marketeista), enkä löytänyt mieleistäni astiaa.

Salaattia teki mieli, mutta en jaksanut lähteä etsimään salaattikulhoa keskustan ulkopuolelta. Mietin, mitä minulla jo olevaa voisin käyttää. Ensimmäisenä tuli mieleeni kattila, se olisi riittävän suuri ja siinä olisi kansi. Toisaalta suuren ja melko painavan kattilan tiskaaminen pienehkössä pesualtaassa on ollut yhtä kolistelua, joten jatkoin mietintää.

Kannelliset astiat olivat liian pieniä, ja sopivan kokoisissa astioissa ei ollut kantta. Alumiinifoliota tai tuorekelmua en ole käyttänyt aikoihin, enkä aikonut käyttää vastaisuudessakaan. Sitten muistin teräksisen leivontakulhon, kokeilin siihen kattilan kantta, ja sopiva salaattikulho oli löytynyt.

Salaattikulho oli pitkään hankintalistallani. Olisin todennäköisesti löytänyt sopivan seuraavalla kävelyretkelläni kauemmas markettiin. Onneksi en tullut lähteneeksi ennen salaattikauteni alkua, sillä vaikka kannellinen uunivuoka periaatteessa on monikäyttöinen, käytännössä se olisi voinut saada olla kesäaikaa lukuun ottamatta toimettomana kaapissa. Nyt kävikin päinvastoin, sain leivonnassa ja ruoanlaitossa apuna käyttämäni kulhon laajempaan käyttöön. Se on myös mukavan muotoinen ja kevyt tiskata.

Edellisessä kodissani olin tottunut käyttämään myös lasista vesikannua, ja kaipasin sellaista heti ensimmäisestä päivästä alkaen uuteen kotiini. Tiesin kokemuksesta, että tulisin juomaan vähemmän vettä, ellei minulla olisi vesikannua. Valitsin kannellisen lasikannun, joka näytti kohtuullisen helpolta saada käsin tiskatuksi. Se myös sopisi mukavasti jääkaapin oveen.

Valitettavasti jo ensimmäinen tiskauskerta osoitti, etten tulisi kannun kanssa toimeen. Kotioloissa kannu olikin suurempi kuin miltä se kaupassa oli vaikuttanut, ja sen puhdistaminen oli yllättävän hankalaa. Kahvaton, saippuasta liukas kannu oli myös livetä käsistäni, ja minun piti varoa, ettei se kolahtaisi esimerkiksi tiellä törröttävään hanaan.

Kun otin vesikannua kuivauskaapista käyttööni, huomasin sen pintaan jääneen vedestä paksut kalkkijäljet. Yrittäessäni saada niitä pois, päätin, että astia on parempi antaa tiskikoneelliseen kotiin. Selvisipä samalla, että tässä kodissa on hyvä kuivata astiat astiapyyhkeellä.

Ei siis sittenkään lasista vesikannua minulle. Tilalle löytyi omasta kaapistani litran teräsmitta. Se on ollut toimiva tehtävässään, helppo ja huoleton tiskata, ja se kestää tarvittaessa hyvin kalkinpoistoa. Lisäksi se toimii edelleen apuna ruoanlaitossa ja leivonnassa.

Olen jo vuosia pyrkinyt hankkimaan vain tarvitsemani ja käyttämään omistamiani tavaroita monipuolisesti. Salaattikulhon ja vesikannun hankintaprosessit kuitenkin osoittivat, miten helppoa on juuttua omaksumiinsa käsityksiin tarpeellisesta. Kun on tottunut arjessaan käyttämään tietynlaisia esineitä, ne kokee lähes automaattisesti tarpeellisiksi, eikä asian kyseenalaistaminen tule välttämättä mieleenkään.

Ja niin sitä sitten etsitään salaattikulhoa kaupungin kaupoista, ja ostetaan vesikannu, vaikka molempiin tarpeisiin sopivat tavarat löytyvät jo omasta kaapista.

Tavaramäärän rajoittamisesta

On erilaisia keinoja, joilla kotiin kertyvää tavaramäärää voi rajoittaa.

Moni laittaa tarpeetonta tavaraa kiertoon säännöllisesti esimerkiksi pitämällä kirpputoripöytää tai antamalla käytöstä poistuneita tavaroita ja vaatteita hyväntekeväisyyteen. Osa suitsii tavaroiden kertymistä yksi sisään, yksi ulos -säännön avulla.

Yksi hyvin käyttökelpoinen tapa tavaramäärän rajoittamiseksi on päättää, minkä verran tilaa kodistaan haluaa erilaisille tavaroille antaa. Tilasta on usein puutetta, olipa koti minkä kokoinen tahansa. Sen vuoksi on hyödyllistä kiinnittää huomiota käytettävissä olevaan tilaan ja miettiä, minkä verran ja minkälaisella tavaralla sitä haluaa täyttää.

Kodissani on joitakin tavaramäärää rajoittavia ratkaisuja, vaikkei tavaran kertyminen minulle enää ongelma olekaan.

Olennaisinta on, että kaikille tavaroille on oma paikkansa, josta en salli niiden levitä muualle asuntoon.

Vaatteiden, kenkien, asusteiden, laukkujen ja kodintekstiilien on sovittava mukavan väljästi vaatehuoneeseen niille varatuille paikoille. Ripustettaville vaatteille on vain vähän tilaa, mutta se riittää, koska vaateripustimia on vain sen verran, kuin vaatetangolle täytenä riittävällä väljyydellä sopii.

Vaatehuoneessa on paikkansa myös silityslaudalle ja -raudalle, pyykkitelineelle, likapyykille, puolipitoisille vaatteille, porrasjakkaralle ja ompelukoneelle. Lisäksi vaatehuoneen hyllyllä on pieni laatikko, joka kokoaa yhteen tavaroita, kuten aurinkolasit, laastareita, nenäliinoja ja kolikoita, joita saattaa kaivata mukaansa vielä viime hetkellä ennen ulos astumista.

Sekä vaatehuoneen hyllyillä että lattialla on tyhjää tilaa. Se helpottaa vaatteiden ja tavaroiden hakemista ja paikoilleen palauttamista. Tyhjää tilaa voi myös käyttää sellaisten tavaroiden säilyttämiseen, jotka tarvitsevat vain väliaikaisen säilytyspaikan. Juuri nyt vaatehuoneen lattialla on remontin jatkumista odottavia tarvikkeita ja maaleja, ja hyllyllä pois annettavia, sopimattomia vaatteita.

Sama ajatusmalli jatkuu myös muualla asunnossa. Keittokomerossa on oma tilansa astioille, ruoan valmistuksessa tarvittaville välineille, maljakoille, kynttilöille ja kynttilänjaloille, ns. lääkekaapin tavaroille, astiapyyhkeille, ruokatarvikkeille, siivousvälineille, tiskivadeille, wc-paperipaalille ja työkaluille. Myös erilaisille jätteille ja kierrätettäville materiaaleille (sekajäte, biojäte, paperi, kartonki, metalli, lasi, muovi) on omat astiansa tai tilansa.

Kiinteiden säilytystilojen lisäksi minulla on kaksi matalaa kaappia, joissa säilytän tavaroita, jotka eivät kuulu keittokomeroon, vaatehuoneeseen tai kylpyhuoneeseen. Kaapissa on omat laatikkonsa käsityötarvikkeille, erilaisille sähkötarvikkeille (laturit, johdot yms.) ja ns. toimistotarvikkeille. Oma paikkansa on myös kirjoilleni, kirjaston kirjoille, kirjastolle lahjoitettaville kirjoille ja säilytettäville asiapapereille.

Tiivistettynä: olen päättänyt, missä tiloissa säilytän mitäkin tavaroita. Jokaiselle tavaralajille on varattu oma paikkansa vaatehuoneen tai kaapin hyllyllä, oma sopivan kokoinen laatikkonsa tai tietty määrä vaateripustimia. Joka ainoalle tavaralle on oma paikkansa.

Olen myös päättänyt, että polkupyörää lukuun ottamatta kaikkien tavaroideni on sovittava sisälle asuntoon. Asunnolle kuuluu vinttivarasto, mutta sen säilytysolosuhteet ovat niin huonot, että en aio säilyttää siellä mitään. Onneksi siihen ei olisi tarvettakaan.

Arvostan huomattavasti enemmän tilaa kuin tavaraa. Pidän huolen siitä, että kaikkien tavaroiden ympärillä on riittävä väljyys, jotta tavarat ovat helposti saatavilla – tavarani ovat käyttöä, eivät varastointia varten.

Kun tavaroille on määritelty oma tilansa, jonka se saa kotoa viedä, on helppoa huomata, jos jokin tavaralaji tuntuu lisääntyvän kuin huomaamatta.

Tilanteeseen voi olla erilaisia syitä. Tavaroiden tarve ja käyttö on voinut muuttua elämäntilanteen muuttuessa, jolloin niiden vaatima tila on jäänyt liian pieneksi. Tila on myös voitu jo alun alkaen valita turhan optimistisesti, eikä se todellisuudessa riitäkään tarvittavan tavaramäärän säilyttämiseen.

Tai sitten tavaraa tulee otettua vastaan tai hankittua ihan itse enemmän kuin on tullut tiedostaneeksikaan. Se ei olisi vallan tavatonta.

Milloin tavaraa on liian vähän?

Muuttaessani asumaan itsekseni tuli tarve hankkia erilaisia tavaroita. Jouduin miettimään mitä todella tarvitsen ja minkä verran. Paljonko olisi liikaa ja minkä verran olisi liian vähän?

Eniten miettimistä aiheutti astioiden sopiva määrä. Asia ei ollut ollenkaan yksinkertainen. Yksi ihminen voi pärjätä hyvinkin vähäisellä määrällä astioita, mutta toisaalta niitä tarvitaan myös vieraiden varalle. Enää minulla ei olisi tiskikonetta käytössäni, vaan tulisin tiskaamaan käsin. Miten se tulisi ottaa huomioon astioiden määrässä?

Jos astiat tiskaisi heti, kun ne ovat pesun tarpeessa, varsin pieni määrä riittäisi. Toisaalta se olisi myös kaikkein epäekologisin tapa toimia, ja nostaisi myös vesilaskun loppusummaa. Se olisi siis sekä järjetöntä että vastoin omia arvojani. Muutamaa astiaa varten tuntuisi hölmöltä laskea vettä pesuvatiin, ja vielä hölmömpää olisi tiskata juoksevan veden alla. Samalla vadillisella pesisi helposti enemmänkin astioita.

Hyvin pieni määrä astioita ei siis olisi paras mahdollinen ratkaisu. Halusin myös, että astioita olisi riittävästi, jotta en joutuisi ensimmäiseksi tiskaamaan, jos joku olisi tulossa lyhyellä varoitusajalla käymään, eivätkä kaikki astiani olisi puhtaana.

Niin, milloin tavaraa on liian vähän? Mielestäni silloin, kun tavaran vähäinen määrä alkaa rajoittaa elämää.

Astioita olisi liian vähän, jos se nostaisi kynnystäni kutsua vieraita ja näin rajoittaisi muutenkin vähäistä sosiaalista elämääni. Itseni tuntien tiedän, että minun on poistettava itseni ja muiden ihmisten välistä kaikki kynnykset, jotka suinkin voin.

Vaatteita on liian vähän (tai ne ovat vääränlaisia), jos kaapista ei löydy sopivia kaikkiin niihin tavanomaisimpiin tilanteisiin, joihin haluaisi osallistua. Olen tässä tilanteessa enemmän ja vähemmän kroonisesti, ja tällä hetkellä erityisesti painon muuttumisen vuoksi.

Myös silloin vaatteita olisi mielestäni liian vähän, tai vaatevalikoima olisi turhan hajanainen kokonaisuus, jos jatkuvasti joutuisin pesemään puolityhjiä koneellisia. Monissa nykyisissä pesukoneissa on automatiikkaa, joka säätää veden kulutusta pyykin määrän mukaan, mutta se ei mielestäni riitä. Sähköä kuluu joka tapauksessa joka koneellisella, ja ainakin omassa pesukoneessani pesuaika pysyy pyykin määrästä riippumatta samana. On myös hyvin vaikea uskoa, että saman pyykkimäärän peseminen kymmenessä tai viidessä koneellisessa kuluttaisi saman verran vettä.

Tavaroiden sopiva määrä on hyvin henkilökohtainen asia. Se, mikä yhdelle on sopivasti, on toiselle liian vähän ja kolmannelle liikaa. Käsityksiimme siitä, mikä on sopivasti, vaikuttavat monet asiat. Elämäntilanne, elämäntapa, oma elämänhistoria ja persoonallisuus luovat yhdessä ainutlaatuisen kokonaisuuden muuttujia, jotka vaikuttavat valintoihimme.

Jos tavaroita on liian paljon tai liian vähän, ne saavat elämässä turhan suuren osan. Elämä sujuu parhaiten, kun selvittää itselleen minkä verran on sopivasti, ihan kaikilla elämän osa-alueilla.

Tottumista

Muuttaessani kaksiosta yksiöön mietin, miten tottuisin pienempään tilaan. Saisinko kaiken tarvitsemani sopimaan ilman että tila tuntuisi ahtaalta? Asuin yksiössä viimeksi yli 20 vuotta sitten, eikä siltä ajalta ollut erityisen tarkkoja muistikuvia.

Olennaisin muutos yksiöön muuttaessa oli, että sänky ei olisi enää erillisessä huoneessa. Olin tottunut jo vuosikausia nukkumaan viileässä makuuhuoneessa, nyt piti löytää sopiva lämpötila, jossa voisi sekä nukkua että oleskella. Lisäksi piti totutella nukkumaan pienen ja suojaisan makuuhuoneen sijaan suuremmassa tilassa.

Ensimmäisen yön valvoin kuunnellen jääkaapin hurinaa ja muita vieraan ympäristön ääniä. Kuumuuskin vaivasi. Toisena yönä nukuin jo hyvin, ja siitä eteenpäin vielä paremmin. Olin kärsinyt univaikeuksista niin pitkään kuin saatoin muistaa, ja nyt yksin nukkuessani ymmärsin, että osasyy niihin oli ollut nukkuminen toisen vieressä.

Korvausilmaventtiilistä tuleva huiku piti huolen siitä, että lämpötilaa ei huvittaisi laskea kovin paljon alle 21 asteen. Sitäkin piti miettiä, että jos minä tarkenisinkin viileämmässä, luonani kylässä käyvät voisivat tuntea tulleensa jääkaappiin. Olin jo pitkään kaivannut villaista vilttiä, mutta en halunnut sellaista kissatalouteen hankkia. Kissat jäivät tuttuun ympäristöönsä entiseen kotiini, ja nyt viltille tuli myös todellinen tarve, joten laitoin sen hankintalistalle. Voisin viilentää huoneen sopivaksi nukkumiseen, ja kääriytyä – ja kääriä vieraanikin – lämpimään vilttiin.

Toinen muutos edelliseen kotiini verrattuna on se, että keittiön sijaan minulla on nyt (oveton) keittokomero. Kaappitilaa on enemmän kuin tarpeeksi, mutta työskentelytilaa vain vähän. Ruokapöytä tarjoaa sitä tarvittaessa lisää. Vedenkeittimelle ei ole luontevaa paikkaa, joten en aio sellaista hankkia, vaan keitän veden kattilassa keraamisella liedellä. Jääkaappi pienen pakastelokeron kera on käyttööni juuri sopiva, tähän asti kylmälaitteet ovatkin olleet todelliseen käyttöön nähden liian suuria.

Asuin ilman tiskikonetta viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, joten olen hieman yllättynyt, miten nopeasti totuin tiskaamaan käsin. Muistan inhonneeni tiskaamista, mutta nyt pidän siitä. Tiskaaminen rentouttaa ja tyhjentää pään ajatuksista. Se myös sujuu paljon nopeammin kuin muistinkaan.

Ilokseni olen huomannut ilmanvaihdon toimivan loistavasti. Ruoanhaju ei juurikaan leviä huoneen puolelle vaan poistuu suoraan ilmanvaihtokanavaan. Mitä luksusta! Edellisen kotini ilmanvaihto tuntui toimivan ihan omalla logiikallaan, työntäen kaikki hajut olohuoneeseen, vaikka keittiön ovi oli kiinni.

Eniten tottumista vaatii asuminen yksin. Vaatehuoneeseen mennessäni mietin, livahtiko liukasliikkeinen kissaneiti mukana, vaikka se jäi edelliseen kotiini. Vaikeinta on, kun ei voi enää lennossa kommentoida lukemaansa ja näkemäänsä, tai kertoa toiselle ajatuksistaan. Olen ymmärtänyt olevani kova puhumaan, nyt kun kukaan ei ole kuuntelemassa.

Täytän seuraavaksi 40 vuotta. Olen asunut hyvin vähän yksin, vain lyhyitä aikoja parisuhteiden välillä. Olen tottunut viettämään paljon aikaa yksin, mutta yksin asuminen on aivan eri asia. Yhdessä asuessa tietää aina, että toinen tulee ennemmin tai myöhemmin kotiin, ja yksinolo loppuu. Yksin asuessa tilanne on toinen. Seuraa on erikseen järjestettävä, tai muuten sitä ei ole.

On eräs asia, joka kantaa minua elämässä eteenpäin: uteliaisuus. Olen kiinnostunut näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitä tämä elämänvaihe tuo tullessaan? Mitä voin tästä oppia? Miten maailma aukeaa tästä näkökulmasta käsin?

Juuri nyt maailma näyttää kauniilta. Ulkona on sopiva pakkanen, aurinko paistaa ja lumi kimmeltää. Pieni kotini on täyttynyt valosta.

Kahden tavarat, yhden tavarat

Viime aikojen mietteistä suurin osa on liittynyt tavaroihin. Olen pakannut tavaroita uuteen kotiini lähteväksi ja koonnut listoja siitä, mitä kaikkea tulisi hankkia.

Hämmästyksekseni olen huomannut, että yksi ihminen tarvitsee lähes saman määrän tavaraa kuin kaksikin.

Ajatellaan vaikka keittiön tavaroita. Useimpia ruoanlaittoon ja leivontaan liittyviä välineitä oli kahden hengen taloudessamme aivan sama määrä, kuin mitä yksin asuvana tulen tarvitsemaan: yksi. Astiakaapissani tulee olemaan vain vähän vähemmän astioita, kuin mitä meillä kahden hengen taloudessa oli, sillä talouden vakituisen pääluvun lisäksi on otettava huomioon myös tiski- ja vierasvara.

Huonekalut, kodinkoneet, elektroniikka, työkalut, siivoukseen ja pyykkihuoltoon liittyvät tavarat – kahden hengen taloudelle riittää useimpien tavaroiden kohdalla sama määrä, minkä yhden hengen talouskin tarvitsee.

Kotona olevien tavaroiden määrää on vaikea hahmottaa, kun tavaraa on ollut vain tarpeeseen ja kaikelle on ollut oma paikkansa. Kun nuo tarpeelliset tavarat kokoaa ostoslistaksi, tavaran määrä tuntuu hurjalta. Tavaroiden löydettyä paikkansa uudessa kodissa tilanne taas tasaantuu.

Toistaiseksi, kun olen vielä ollut kahden asunnon välissä, en ole ehtinyt hankkia kaikkea tarvitsemaani. Välillä on tuntunut siltä, etten haluaisi ostaa enää mitään. Ilkikurisesti voin sanoa, että olen tehnyt voitavani talouskasvun eteen, ja odotan aikaa, jolloin pääsen normaaliin ostorytmiini. Tilanteeseen, jossa tarvitsen vain hyvin harvoin mitään päivittäistavaroita kummempaa.

Odotan hetkeä, jolloin tarvitsemiani tavaroita ei ole vanhassa kodissa, uudessa kodissa ja kaupassa, vaan ne ovat kaikki samassa paikassa ja pääsen vihdoin asettumaan aloilleni.

Keksitkö tarpeen tavaralle jo kotona vai vasta kaupassa?

Olen useampaan kertaan kirjoittanut, että en ennen minimalismin löytämistä ollut mikään himoshoppailija. Kiertelin kyllä silloin tällöin kaupoissa aikaa kuluttaakseni ja ostin tavaroita itseäni piristääkseni.

Ajattelin olevani harkitsevainen kuluttaja ja ostavani vain tarpeellista.

Näin jälkikäteen katson asiaa hieman toisin.

Kirjoitin erilaisista ajattelutavoista suhteessa tavaran tarpeellisuuteen. Ajattelen tavaran tarpeelliseksi, kun se on mahdollisimman välttämätön. Sama ajatus pätee tavarasta luopuessa ja uutta hankkiessa. En tee heräteostoksia, ja käyn kaupassa pääasiassa vain kun tarvitsen jotakin. Tunnen toiveeni ja tarpeeni tarkkaan ja tiedän millaista tuotetta olen hakemassa.

Ennen suhteeni tavaran tarpeellisuuteen oli toisenlainen. Kiertelin kaupoissa ihan vain katsomassa, mitä kaikkea oli tarjolla. Ajattelin, että selkeän käyttötarkoituksen omaava tavara on tarpeellinen. Sillä ei ollut juuri merkitystä, että samankaltaisia tavaroita oli jo tarpeeksi tai ylikin, sillä ”ainahan lakanoille/astioille/muille käyttötavaroille on käyttöä”.

Alennusmyynnit olivat loistavia tarpeellisten tavaroiden löytöpaikkoja.

”Katsohan, laadukas kulho, vaikka leivontaan. Tuo esiteltiin juuri sisustuslehdessä x. Siitä tulee ihan mieleen mummola ja 1950-luku. Kaunis malli ja sopisi meidän keittiöömme, onpa edullinen! Kyllähän tällaiselle aina käyttöä on? Voisi olla monessa käytössä kätevä? Ihan tarpeellinen kun leipoo tai jossain muussa tarkoituksessa…”

Aika moni tavara päätyi meille aikoinaan niin, että näin jotakin silmää miellyttävää, ja keksin sujuvasti lennosta tarpeen näkemälleni. Jotenkin muistelen, etten aina tainnut itsekään uskoa ääneen lausumiini ajatuksiin, kunhan vain halusin jotakin. Tämä kulho taisi olla sellainen ostos.

Meillä on siis keittiön kaapissa monikäyttöinen kulho. Niin monikäyttöinen, että aina kun sitä tarvitaan, se on tiskattava ensin pölystä puhtaaksi. En muista että sitä olisi käytetty kuin yhteen tarkoitukseen: siihen on sekoitettu tzatziki. Kerran, kaksi kesässä. Kunnes laiskistuin, kun löysin kaupasta hyvän tuotteen, joka ei kaipaa lisäksi kuin tuoretta kurkkua ja ehkä tilliä, jos sitä sattuu olemaan.

Kaikkeen muuhun kulho tuntuukin olevan vääränkokoinen tai -muotoinen. Ainakin se on jo vuosikausia odotellut käyttöä.

Miten paljon tuosta kulhosta on ollut iloa ostamisen jälkeen? Aika vähän. Sen tiskaaminen aina ennen käyttöä on tuntunut turhauttavalta, osoittaahan se selvästi, että ostos oli varsin tarpeeton. Kulho on ollut vain kaapin täytteenä, pölyä keräämässä.

Minun on ollut helppo luopua tavaroista, mutta jostain syystä tämän kanssa mietin vielä. Sen lasite kiiltää niin kauniisti. (Minkä vuoksi en raaski käyttää sitä esimerkiksi sauvasekoittimen kanssa.) Käyttämämme lautaset sopivat hyvin sille kanneksi tarvittaessa. (Onhan sekin jotakin?)

Vielä kun näyttäisi siltä, ettei meillä käytetä enää maitotuotteita, niin kulho jäänee tarpeettomaksi. Jos vegaanisen version keksisin, tekisin sitä mieluusti pienemmän määrän kerrallaan.

Annan kulholle syksyyn asti armonaikaa. Ellei ennen sitä ole ilmennyt välttämätöntä käyttötarvetta, kulho saa mennä. Enköhän minä sitä jo tarpeeksi ole tiskaillut.

Pitääkö kattilan tuottaa iloa?

Marie Kondo neuvoo tavaraa vähentäessä miettimään, tuottaako esine iloa. Vain iloa tuottavat tavarat saavat jäädä, muista hän kehottaa luopumaan. Tämä on herättänyt hämmennystä, sillä Kondo ei kirjassaan (Konmari – siivoamisen elämänmullistava taika) käsittele lainkaan arkisia, esimerkiksi keittiöstä löytyviä, käyttötavaroita kuten vaikkapa kattiloita.

Luin jostakin, että Kondo kirjoitti kirjan oppaaksi nuorille kaupunkilaisille. Ilmeisesti siis ihmisille, joilla on pikemminkin oma huone kuin asunto kattiloineen ja muine arkisine tykötarpeineen. Hänen uusi kirjansa (Spark Joy), jota en ole lukenut, lupaa muuten vastata kattilakysymykseen.

Pitääkö kaikkien tavaroiden tuottaa iloa, jotta ne ansaitsevat paikkansa kotona?

Minulle tavaroiden kauneus ja etenkin käytännöllisyys ovat tärkeitä asioita. Niiden tehtävä on helpottaa elämää ja olla avuksi erilaisissa toimissa. Ja kun nykyisenlaisen yltäkylläisyyden keskellä eletään, niin en näe syytä omistaa esteettisesti ikäviä tavaroita, kun voin toisinkin valita.

Ajattelen niin, että jos omistaisin rumia tai epäkäytännöllisiä tavaroita, olisin tehnyt vääriä valintoja. En minä näe järkeä, miksi pitäisi omistaa jotakin, mikä ei tuota iloa ja ole käytännöllinen tehtävässään.

Tämä ei tarkoita, että kehottaisin luopumaan kaikista tavaroista, jotka eivät tuota iloa. Sen sijaan kehotan jokaista miettimään omalta kohdaltaan, miksi pohjimmiltaan hankimme ja omistamme tavaroita – ja miten voisimme tehdä hyviä valintoja. Mistä johtuu, jos kotona on paljon tavaroita, jotka eivät tuota iloa?

Itselleni on tullut selväksi, että mitä enemmän ostin hetken mielijohteesta ja huvikseni, ilman todellista tarvetta, sitä suuremmalla todennäköisyydellä tulin hankkineeksi tavaroita, jotka eivät tuottaneet pitkäaikaista iloa.

Olen miettinyt, onko käytössäni tavaroita, jotka eivät tuottaisi iloa. Ei tule mieleeni. Kun tavarat täyttävät niille asettamani vaatimukset ja toimivat kuten niiden pitääkin, ne tuottavat iloa. Tylsinä pidetyt tavarat, kuten vaikka kattilat tai uunivuoat, eivät tee poikkeusta.

Suuren määrän tavaraa vähennettyäni olen huomannut, että tavarat tuottavat enemmän iloa, kun niille on todellinen tarve ja tehtävä. Liian suuri tavaramäärä aiheuttaa enemmän harmia kuin iloa. Kun omistaa vain olennaisen, elämä helpottuu.

Ja se puolestaan tuottaa iloa joka päivä.