Anteeksi (että olen)

Muutamat melko lyhyen ajan sisällä kohtaamani tilanteet ovat laittaneet miettimään nykyistä arvomaailmaamme, etenkin siltä osin, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin, ja mitä heiltä odotamme.

Olin ruokakaupassa, hakemassa koriini ostoslistan viimeistä tavaraa, ennen kuin siirtyisin kassalle. Lähellä kassoja huomasin naisen, joka vaikutti olevan avun tarpeessa. Hän veti perässään täysinäistä ostoskoria, syli täynnä maitotölkkejä. Ennen kuin ehdin hänen luokseen, osa tölkeistä putosi lattialle.

Menin auttamaan tölkkien kanssa, ja korjasin samalla hänen ostoskorissaan seuraavaksi putoamassa olevan tavaran asentoa. Nainen pyysi minulta anteeksi, tarjoten samalla selitystä tapahtuneelle. Hämmennyin, sillä hän ei ollut aiheuttanut minkäänlaista haittaa kenellekään. Hän vaikutti niin väsyneeltä ja rauhattomalta, että saatoin tuntea hänen olonsa painon. Käyttäydyin ja puhuin erityisen levollisesti ja lempeästi, toivoen sen keventävän hänen oloaan edes vähän.

Toisen kerran olin saman ruokakaupan kassajonossa. Edessäni oleva asiakas valmistautui maksamaan ostoksensa, kun selvisi, että hänen kokoamassaan salaattiannoksessa ei ollut hintalappua. Hetken ihmeteltyään hän hoksasi punninneensa salaatin, mutta ajatuksissaan unohtaneensa ottaa hintatarran mukaansa vaa’alta. Hän pyysi minulta anteeksi, selityksen kera, samalla kun myyjä kävi punnitsemassa salaatin.

Hämmennyin jälleen. Hymyilin ja totesin, että ”sattuuhan sitä, ei minulla ole kiire”. Kukaan ei odottanut vuoroaan takanani, kaupassa oli rauhallista.

Jälleen kerran olin saman ruokakaupan kassajonossa. Edessäni oleva iäkäs nainen vertaili tarkasti omansa ja minun ostoskorini sisältöä, ja päätelmänsä tehtyään sanoi: ”Sinulla on vähemmän ostoksia, mene sinä ensin.” Katsoin hänen koriaan ja totesin, ettei hänelläkään niin paljon ostoksia ollut. ”Voin kyllä odottaa, ei minulla ole kiire.”

Huomasin, miten nainen ilahtui. Vaihdoimme ajatuksia siitä, miten ihmisillä on nykyään niin kova kiire. Ja miten ihmiset tekevät kiireen usein itse. Hän myös esitteli ostoksiaan ja kertoi, millaista ruokaa aikoo niistä tehdä. Vaihdoimme muutamia ruokavinkkejä.

Kerran odotin vuoroani tavaratalon kosmetiikkaosaston kassalla. Edelläni oli iäkäs nainen, jolle maksupäätteen käyttäminen tuotti vaikeuksia. Oli etukorttia ja maksukorttia, magneettijuovaa ja sirua. Myyjän opastuksella hän sai maksunsa hoidettua. Nainen laittoi vielä korttejaan lompakkoonsa, kun myyjä sanoi voivansa ottaa jo minun ostokseni.

Jouduin ikävään tilanteeseen. Olisin halunnut antaa edelliselle asiakkaalle tilaa poistua kaikessa rauhassa, mutta myyjä odotti minua palveltavaksi. Ärsyynnyin. Kiltti kun olen, en kokenut sopivaksi sanoa myyjälle mitä ajattelin. Kun ojensin ostokseni myyjälle, tuo pieni iäkäs nainen pyysi minulta anteeksi hitauttaan. Minuun sattui.

Tunsin repivää ristiriitaa. Oli myöhäistä toimia oikein. Myyjän rauhoittavat sanat naiselle olivat täydellisessä ristiriidassa hänen kiirehtivän toimintansa kanssa. Minä etsin niin lempeitä sanavalintoja, kuin suinkin voisin löytää. Sanojen sisältö alkoi käydä jo liiankin tutuksi. Päätin mielessäni, että tällaista kokemusta ei tule toista. Seuraavalla kerralla toimisin toisin.

Kokemani tapahtumat herättivät ajatuksia. Kerta toisensa jälkeen olin hämilläni, niin säännönmukaisina tilanteet toistuivat.

Onko todella olemassa kirjoittamattomia odotuksia kanssaihmisiä (ja myös itseä) kohtaan, jotka eivät salli minkäänlaista poikkeusta täydellisestä onnistumisesta?

Kaiken on sujuttava moitteettomasti.
Ei saa viedä tilaa.
Ei saa viedä aikaa.
Ei saa olla hidas.
Vahinkoja ei sovi tapahtua.
Virheitä ei saa tehdä.
Ei saa olla muille millään tavoin vaivaksi.

Minä vastustan.

Meillä ei ole näin kiire. Inhimillisyydelle on jäätävä tilaa.

Kauniimpi arki: Lepopäivä

Kiireen luominen on helppoa. Ärsykkeitä tulvivassa maailmassa levottomuus on ennemmin sääntö kuin poikkeus. Vaihtoehtoja tehdä, nähdä ja kokea on loputtomiin.

Arkipäivien vauhti jatkuu helposti myös viikonloppuisin. Rajallinen vapaa-aika pyritään käyttämään tehokkaasti hyödyksi. Samaa tahtia saatetaan jatkaa lomillakin, vakaasti harkittuna tai tiedostamattomasti.

Tuntuu hullulta kirjoittaa, että kiireettömyys on ylellisyyttä, mutta kun ympärilleni katson, siltä monen elämä nykyään näyttää. Kiire on vakiovauhti, kiireettömyys jotakin erityistä, kuin ulkopuolelta lahjaksi saatua. Siitä huolimatta, että suuri osa kiireestä ja koko kiireen tuntu, luodaan itse.

Kiire näyttää ulospäin samalta, kuin turhia ohituksia tekevä autoilija liikenteessä. Kiireinen elää harhakuvitelmassa, että kiire vie häntä huomattavasti nopeammin eteenpäin, vaikka hän todellisuudessa on jatkuvasti taaempana tavallista vauhtia tulevien näkökentässä.

Arjen ja viikonlopun välinen ero on vuosi vuodelta hämärtynyt. Monella työ löytyy sähköpostista, myös iltaisin ja viikonloppuisin. Kaupat ovat auki myös sunnuntaisin. Kun kiireen tuntu on vallannut arjen, yritetään usein myös viikonloppuvapaata suorittaa tehokkaasti.

Miltä elämä tuntuu jatkuvassa kiireessä? Miten paljon asioita jää huomaamatta? Miten paljon elämää jää elämättä, kiirehtiessä paikasta ja asiasta toiseen?

Teen kaikkeni välttääkseni kiireen tuntua. Kiire tuntuu siltä, kuin olisin sivussa omasta elämästäni. Aivan kuin elämäni olisi jossakin muualla, odottamassa minua, sillä aikaa kun minä juoksen paikasta toiseen.

Kaikkein vahvimmin tunnen eläväni silloin, kun teen jotakin keskittyen, ilman minkäänlaista kiirettä minnekään. Aivan kuin minulla olisi käytössäni maailman kaikki aika. Kuunnellessani musiikkia, keskittyen vain siihen, mitä se minussa herättää. Kävellessäni hiljakseen, maisemia, lintuja, värejä ja muotoja katsellen. Lukiessani kaikessa rauhassa. Nauttiessani hyvästä ruoasta ja seurasta.

Kulttuurissamme sanalla lepopäivä on aikojen saatossa ollut erityinen merkitys. Lepopäivän viettoon on liittynyt tapoja ja sääntöjä, joilla se on erotettu arjesta. Sunnuntait ovat olleet levon ja rauhoittumisen aikaa. En ole uskonnollinen ihminen, enkä kuulu kirkkoon, mutta ajatus lepopäivän pyhittämisestä puhuttelee minua.

On outo paradoksi, että mitä monimutkaisemmaksi ja hektisemmäksi elämämme on mennyt, sitä vähemmän annamme arvoa lepopäiville. Arjen ja pyhäpäivien välinen ero on hämärtynyt. Sunnuntaista tuli yhä enemmän muiden päivien kaltainen, kun kauppojen aukioloajat vapautettiin.

Voisinpa kertoa teille, miten minulla on tapana tehdä sunnuntaista pyhä, jotakin erityistä muihin päiviin verrattuna. Valitettavasti en voi. Aina silloin tällöin vietän levollista sunnuntaita, mutta liian usein sunnuntaista tulee siivouspäivä. En pidä siitä.

Haluan muuttaa asian. Haluan palauttaa sunnuntaille sille sopivan arvon, tehdä siitä jälleen lepopäivän. Ajattelen, että se voisi tehdä elämästä kauniimpaa, nostaa yhä enemmän pintaan sen, mikä elämässä on tärkeää.

Miten te vietätte sunnuntaita? Onko sunnuntai teille lepopäivä?

Tehokkuutta ja ”tehokkuutta”

Kun kiirettä pukkaa ja aika tuntuu juoksevan kuin hiekka sormien välistä, moni pyrkii tehostamaan toimintaansa.

Yhden tehtävän sijaan pyritään tekemään monia asioita yhtä aikaa. Lisätään vauhtia, jotta samassa ajassa saataisiin aikaan enemmän. Pidetään tekemättömistä tehtävistä listaa, josta hoidetaan asioita pois yksi kerrallaan. Otetaan lisää aikaa nipistämällä yöunista.

Hetkellisesti jokainen näistä keinoista voi toimia, mutta jatkuvassa käytössä ne muuttuvat haitallisiksi. Stressi, levottomuus ja kiireen tunne lisääntyvät, keskittymiskyky heikkenee, keho alkaa käydä ylikierroksilla ja uni häiriintyy.

Ikävintä on, että tehokkuuden lisäämiseksi tarkoitetut keinot eivät ole ratkaisu varsinaiseen ongelmaan, joka kiireen takana piilee. Eivätkä ne välttämättä edes lisää tehokkuutta, vaan ainoastaan luovat illuusion siitä.

Kiireeseen voi olla useita syitä. Asioita ei osata laittaa tärkeysjärjestykseen, vaan annetaan tärkeille ja vähäpätöisille asioille yhtä suuri painoarvo. Keskitytään epäolennaisiin asioihin. Yritetään ehtiä tehdä liian paljon liian lyhyessä ajassa, koska ei osata arvioida tehtävän suorittamiseen kuluvaa aikaa. Viivytetään toimeen tarttumista, kunnes aika käy vähiin.

Moni kuvittelee olevansa tehokas, koska touhuaa koko ajan jotakin, usein vielä montaa asiaa yhtä aikaa. Todellisuudessa tekeminen voi olla tehotonta ja energiaa hukkaavaa, ja suurimman hyödyn tuottavat asiat voivat jäädä tekemättä.

Pareton periaatteen mukaan 20 prosenttia syistä johtaa 80 prosenttiin seurauksista.

Saadakseen aikansa ja energiansa mahdollisimman tehokkaaseen ja taloudelliseen käyttöön, kannattaa selvittää mitä ovat ne 20 prosenttia tehtävistä, jotka tuottavat 80 prosenttia tuloksista. Tehokkain keino kiireen nujertamiseksi on keskittyä ensisijaisesti niihin asioihin, joiden tekeminen tuottaa eniten hyötyä.

Tavanomaisten, yksinkertaisten tehtävälistojen ongelma on merkitykseltään eriarvoisten tehtävien kokoaminen samalle listalle. Listalle saattaa päätyä, silkasta listaamisen ilosta, myös merkitykseltään vähäpätöisiä tai kokonaan tarpeettomia tehtäviä. Tehtävälistan kokoaminen saattaa antaa tunteen kokonaisuuden hallinnasta, mutta se voi myös ohjata käyttämään aikaa ja energiaa epäolennaisiin asioihin.

Lienee monelle tuttu kokemus, miten luovuus puhkeaa kukkaan, kun pitäisi tarttua johonkin ikävään tai vaikeaan tehtävään. Sitä keksii yhtä jos toistakin helpompaa ja vähemmän tärkeää tekemistä. On tietenkin hyvä, jos olennaisia tehtäviä vältellessä saa tehdyksi monta pienempää tehtävää. Se ei kuitenkaan tuo samanlaista tyytyväisyyttä, kuin hankalan tehtävän valmistuminen olisi tuonut. Lisäksi kynnys sen aloittamiseen nousee edelleen.

Tehokkuus ei keskity määrään vaan laatuun. Se on oikeiden asioiden tekemistä mahdollisimman taloudellisesti. Joskus se on myös asioiden tekemättä jättämistä.

Tavanomaista tehtävälistaa tehokkaampi keino on miettiä aamuisin tai jo edellisenä iltana, mitkä ovat päivän kolme tärkeintä tehtävää. Päivä aloitetaan näistä tehtävistä, tarttuen niihin yksi kerrallaan tärkeysjärjestyksessä. Jos tehtävien valmistuttua jää aikaa, voi siirtyä muihin tehtäviin. Jos tärkeimmät tehtävät eivät tule valmiiksi päivän aikana, jatketaan seuraavana päivänä siitä mihin jäätiin.

Kolmen tärkeän tehtävän listaaminen keskittää huomion olennaiseen ja huolehtii, että kaikkein merkityksellisimmät tehtävät ovat etusijalla. Lyhyt kolmen tehtävän lista tuntuu huomattavasti hallittavammalta, kuin miettiä kaikkia niitä tehtäviä, jotka pitäisi saada tehdyksi. Myös stressin ja kiireen tuntu vähenee, kun vähemmän tärkeät tehtävät jäävät taka-alalle.

Kun alkaa listata päivittäin vain kolme kaikkein tärkeintä tehtävää, voi huomata elämän keventyvän. Erilaiset tehtävät asettuvat niille kuuluviin mittasuhteisiin ja kaiken keskeltä nousevat esiin kaikkein tärkeimmät asiat.

Levottomuuden karsintaa

Olin vasta tavaran vähentämisen alkuvaiheessa, kun huomasin, miten kodin yksinkertaisempi ilme rauhoitti minua. Levollisuuden hetkien kokeminen sai elämän ja maailman näyttämään kauniimmalta, joten halusin niitä lisää. Nuo hetket auttoivat minua ymmärtämään, millaisilla valinnoilla olin huomaamattani lisännyt elämääni levottomuutta, ärsyyntymistä ja turhautumista. Aloin valita toisin.

Ensimmäiseksi vaiensin kodin taustahälyn. En enää pitänyt radiota tai televisiota äänilähteenä taustalla vain tavan vuoksi. Vähensin mainoksille altistumista: vaihdoin mainoksettomaan radiokanavaan ja televisiota katsoessani laitoin mainosten ajaksi äänettömälle. Valitsin yhä useammin hiljaisuuden.

Uusi tapa toimia sai minut ymmärtämään jotakin olennaista itsestäni. Tajusin, miksi minulla oli tapana tehdä monia asioita yhtä aikaa: keskittymiseni katkeili, koska radio tai tv vei vähän väliä huomioni. Toistuvat häiriötekijät aiheuttivat levottomuutta ja saivat vaihtamaan tehtävästä toiseen.

Vähensin myös television katselua. Olin huomannut tylsistyväni ja turhautuvani television äärellä, ja ymmärsin katsovani monia ohjelmia vain tavan ja tottumuksen vuoksi. Aloin valikoida tarkemmin mitä katson. Televisio houkutteli helposti harkitsemattomaan kanavasurffailuun, miltä vältyn katsoessani tv-ohjelmat netin kautta. Nykyään televisio otetaan esiin vaatehuoneesta vain poikkeustapauksessa, esimerkiksi joidenkin suurten urheilutapahtumien aikaan.

Aloin välttää hälyä myös kodin ulkopuolella ja valita tarkemmin missä aikaani vietän. Suosin kahviloita ja ravintoloita, joissa on levollinen tunnelma ja taustamusiikki on kirjaimellisesti taustalla tai sitä ei ole ollenkaan. Valitsen hiljaisempia ajankohtia, jolloin ihmisiä on vähemmän liikkeellä. Jo lähes täyden ravintolan puheensorina riittää tekemään minusta surkean keskustelukumppanin, kun häly hajottaa keskittymiseni.

Pyrin eroon ruuhkista. Kun kaupassa on ruuhka-aika, minä en ole siellä. Oli paikka lähes mikä tahansa, vältän sitä silloin kun se on suosittu. Terveyskeskuksen näytteenotto maanantaiaamuna. Minkä tahansa paikan avajaiset. Kaiken maailman alepäivät.

Lopetin monen asian yhtaikaisen tekemisen. Aloin keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Kun kirjoitan tätä tekstiä, en tee muuta. En selaa nettiä tai yritä kuunnella radiota samalla kun kirjoitan.

Vähensin ja valikoin netinkäyttöä. Minulle netin ärsyketulva on levottomuutta ja kärsimättömyyttä aiheuttavaa hälyä. On vaikea keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, nettimaailma on jo rakenteeltaan nopeatempoinen. Lyhyitä kirjoituksia, linkkejä toisaalle, uteliaisuuden aiheuttamia nopeita tiedonhakuja milloin mistäkin, nopeassa tahdissa klikkauksia tekstistä toiseen.

Aloin yhä useammin valita hidasta tekemistä. Luen yhä enemmän kirjoja, nautin uppoutumisesta hyvään tarinaan tai kiinnostaviin asioihin. Kirjan parissa aika kuluu paljon hitaammin kuin television äärellä tai netissä.

Lisäsin hitautta ja lopetin luomasta kiirettä. Aloin tietoisesti tehdä asioita hitaammin ja ottaa niille aikaa, yrittämättä saada valmista mahdollisimman nopeasti. Monista asioista tuli kertaheitolla mielekkäämpiä.

Välillä pysähdyn vain olemaan ja ihmettelemään. Katson ympärilleni, kuuntelen, lepään hetkessä.

Pienet keinoni ovat toimineet todella hyvin, nautin levollisuudesta jo suurimman osan ajasta. Levollisuus puolestaan on lisännyt tyytyväisyyttä, hyvää mieltä ja onnellisuutta.

Tärkeiden asioiden saavuttaminen ei välttämättä vaadi mahdottoman paljoa. Joskus nippu pieniä, tietoisia valintoja voi auttaa pitkälle.

Pysähtyneet hetket

Vielä joitakin vuosia sitten levottomuus oli elämässäni tavallista. Ymmärtämättäni loin sitä itse.

Välttelin aktiivisesti hiljaisuutta. Taustalla oli aina joko radio tai televisio. Järjestin itselleni myös kiirettä yrittämällä tehdä montaa asiaa yhtä aikaa tai sovittamalla lyhyelle aikavälille liikaa tekemistä. Sain usein ”ajan loppumaan kesken”, niin omituiselta kuin se kuulostaakin.

Asenteeni aikaan muuttui tutustuttuani minimalismiin. Lopetin kiirehtimisen. Aloin tehdä asioita hitaammin ja pidin huolta, että erilaisten tehtävien ympärille jäi riittävästi tyhjää aikaa. Opettelin keskittymään yhteen asiaan kerrallaan ja olemaan läsnä siinä mitä teen.

Uskaltauduin luopumaan rannekellosta. Olin pitänyt sitä itselleni välttämättömänä siitä asti kun sain ensimmäisen kelloni. Kun tieto ajasta ei kulkenut enää aina mukana, lakkasin roikkumasta minuuteissa ja tunneissa, kyttäämästä jatkuvasti ajan kulkua. Mahdollisuus tietää joka hetki paljonko kello on menetti merkityksensä. Elämästä tuli kertaheitolla rennompaa.

Totuin aika nopeasti kiireettömyyteen ja ihmettelin, miksi ihmeessä elin ennen toisin. Pyrin luomaan elämääni yhä enemmän hitautta. Otin itselleni aikaa vain olla, tekemättä mitään sen kummempaa. Yhä useammin pysähdyin katselemaan ympärilleni ja ”vain” nauttimaan olemassaolostani.

Opin viettämään aikaani niin, että tuntui siltä kuin aika olisi pysähtynyt. Mikä nautinto! Onko tuulessa lepattavilla haavanlehdillä, korkealla taivaalla lentävillä pääskysillä, ruohikossa kulkevalla sammakolla, järven aalloilla, aikaa tai kiirettä? Opittuani hidastamaan tunsin itseni vahvemmin osaksi luontoa, osaksi sen suurta ja monimutkaista kokonaisuutta.

Vietän pysähtyneitä hetkiä kaikkialla, mutta parhaalta ne tuntuvat luontoa havainnoidessa.

Tänä kesänä olen pysähtynyt kuuntelemaan tiltaltin laulua. Katsomaan pääskysten lentoa ja kuuntelemaan niiden ääntä, joka merkitsee minulle kesää enemmän kuin mikään muu. Olen seurannut miten kiireiset lintuvanhemmat pyrähtelevät edestakaisin poikasia ruokkiessaan.

Olen uppoutunut lukuisiin luonnossa esiintyviin vihreän sävyihin. Tutkinut miltä männyn ja koivun rungot näyttävät, koskettanut tunteakseni miltä ne tuntuvat. Kuunnellut ja katsellut haavan lehtien havinaa.

Olen kokenut olemassaolon riemua tuntiessani vaihtelevat lämpötilat ihollani. Viileä tuuli on saanut paljaiden käsivarsien ihokarvat nousemaan pystyyn, aurinko on vuorostaan lämmittänyt suloisesti koko kehon. Lempeä kesäsade tuntuu iholla niin hyvältä, että se olisi hyvä kokea useamminkin.

Hetkessä elämisestä puhutaan paljon ja kaikkialla. Niin nurinkurista kuin se onkin, sitäkin voi yrittää suorittaa, vaikka ajatuksena on nimenomaan lopettaa suorittaminen, kiirehtiminen ja yrittäminen, ja vain olla läsnä tässä hetkessä.

Olla.
Läsnä.

Hetkessä eläminen ei tarkoita suoritukselta maistuvaa keskittymistä tai aistien äärimmilleen venyttämistä, minkä jälkeen on levon tarpeessa. Se ei tarkoita ajatusten harhailemisen täydellistä puuttumista. Sen ei tarvitse johtaa elämää suurempiin oivalluksiin tai tuntua kaiken läpäisevältä, sisimmästä säkenöivältä, sanoin kuvaamattomalta maailmankaikkeuden kokoiselta onnelta.

Hetkessä eläminen rentouttaa ja rauhoittaa. Se syrjäyttää kiireen ja kaipuun päästä jonnekin toisaalle. Se antaa tilaa vain olla ja levätä tässä hetkessä, huolehtimatta mistään muusta kuin siitä mitä on tässä ja nyt.

Kiireeseen ja tuhat rautaa tulessa pitämään tottuneelle läsnäolo tässä hetkessä voi tuntua aluksi vaikealta. Kannattaa kuitenkin kokeilla. Minulle, ennen sisimmässäni levottomalle ja joka suuntaan haroneelle, helposti ahdistuvalle suorittajalle, hetkessä läsnä olemisen taito on antanut kokonaan uuden näkökulman elämään.

Olen oppinut rauhoittamaan mieleni. Pysähtymään ja keskittymään siihen mitä kulloinkin olen tekemässä, kaipaamatta minnekään muualle. Olen kokenut viime vuosina enemmän elämäniloa ja tyytyväisyyttä kuin koskaan ennen, mistä olen todella kiitollinen. Joitakin vuosia sitten en olisi uskonut tällaista olevankaan.

Kaksi vaatimattomalta kuulostavaa sanaa: olla läsnä. Niihin sisältyy niin paljon. Tekisi melkein mieli sanoa, että niihin sisältyy kaikki.

Arjen pienet valinnat ja aika

Tuntuuko usein siltä, ettei aika riitä? Tiedätkö mihin aikasi todella kuluu?

Mitä itsellesi tärkeitä asioita jätät tekemättä, koska ei ole aikaa?

Useimmilla meistä on jokin aikasyöppö, jolle annamme enemmän ajastamme kuin tahtoisimmekaan. Se voi olla esimerkiksi televisio, netti, tietokone, Facebook, älypuhelimen tai pelikonsolin pelit. Tyypillistä näille aikasyöpöille on, että niiden ääreen unohtuu helposti pidemmäksi aikaa, kuin oli alunperin ollut tarkoitus.

”Minä vaan ihan hetken…”
”Minä vain nopeasti vilkaisen…”

Kumppanini pelaa puhelimellaan rentoutuakseen. Olen välillä asiasta huomauttanut, kun puhelin tuntuu tarttuvan hänen käteensä kuin olisi osa sitä. Olen kysynyt, onko pelaaminen todella niin antoisaa, että sille kannattaa antaa aikaansa useita kertoja joka päivä. Kysymys on mielestäni aiheellinen, kun esimerkiksi hänen rakkaaseen harrastukseensa liittyvät lehdet jäävät säännönmukaisesti lukematta.

Vastaus on usein ollut: ”Tähän menee vain hetki, ei se nyt niin tarkkaa ole.”

Entä jos onkin?

Olisiko ajatus toinen, jos päivittäin pelaamiseen käytetty aika olisi tiedossa? Tai aika, joka pelaamiseen viikossa kuluu? Tuntuisiko siltä, että ajan olisi voinut käyttää mielekkäämminkin?

Jos ei tietoisesti pidä kiinni omasta ajastaan, voi hukata helposti paljonkin aikaa epäolennaisuuksiin.

Ennen kuin aloin kiinnittää tarkemmin huomiota ajankäyttööni, minun aikasyöppöni oli televisio. En ehtinyt tehdä itselleni rakkaita asioita, koska hukkasin aikaani liialliseen television katseluun. Toinen aikasyöppöni oli pasianssi. Tämän tekstin kirjoittamisen sijaan voisin nytkin pelata pasianssia, yhä uudelleen ja uudelleen – ellen olisi poistanut sitä koneeltani jo kauan sitten.

Kuvittelin sekä television että pasianssin rentouttavan minua, mutta todellisuudessa ne lisäsivät stressiä ja levottomuutta. Tiesinhän hiljaa mielessäni koko ajan, että minun olisi parempi tehdä jotakin aivan muuta. Sen sijaan jumahdin katsomaan televisiota tai veivaamaan pasianssia. Siitä huolimatta, että jokin aivan muu olisi tuonut elämääni enemmän sisältöä.

Pienillä arkisilla valinnoilla voi hankkia lisää aikaa tehdä itselleen tärkeitä asioita.

Minä valitsin rajoittaa television katselua, ja jonkin ajan kuluttua lopettaa sen kokonaan. Kokemukseni ajasta kääntyi päälaelleen. Aloin tuntea ajan aivan toisella tavalla kuin ennen. Yhtäkkiä olikin paljon tyhjää aikaa. Ehdin rauhassa ja kiireettä tehdä asioita joita halusin.

Tyhjä, suunnittelematon ja kiireetön aika lisäsi luovuutta ja rauhan tunnetta. Levottomuus ja stressi vähenivät olemattomiin. Tunsin myös hallitsevani elämääni paremmin. Opin käyttämään aikaani tavalla, joka latasi akkujani, eikä tyhjentänyt niitä.

Opin myös harkitsemaan tarkoin, millaisia mahdollisia aikasyöppöjä elämääni päästäisin. Olen nykyään hyvin tarkka ajastani, enkä luovuta sitä epäolennaisuuksille.

Olen kirjoittanut aikasyöpöistä ennenkin. Palasin aiheeseen, koska näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta ajan hallinta ei olekaan arjessa kovin helppo juttu. Meillä on taipumus ajatella, että aikaa tulee jatkuvasti lisää. Ettei sillä mitä juuri nyt teemme ole kovin suurta merkitystä, koska on myöhemmin, huomenna ja ensi viikolla.

Annamme liian helposti ajan vain kulua ohitse. Jotta niin ei kävisi, voimme ottaa ajankäyttömme tarkastelun kohteeksi.

Voimme kirjata ylös, miten vuorokautemme 24 tuntia jakautuvat. Mihin käytämme aikaamme?

Toinen tapa seurata ajankäyttöä on miettiä, mitkä ovat omat aikasyöppömme, ja kirjata ylös niihin kuluva aika. Minkä parissa huomaamme ajan katoavan kuin huomaamatta, vaikka piti ”vain vilkaista” ja ”ihan hetken vain”?

Kun saat mustaa valkoisella siitä, miten kauan käytät aikaa aikasyöppöihisi, voit miettiä onko se sen arvoista. Antaako aikasyöppö elämääsi sisältöä, laatua ja iloa? Vai viekö se vain aikaa joltakin tärkeämmältä?

Usein aikasyöpön kanssa kulunut aika ei edes tunnu valinnalta. Sen seuraan ikään kuin vaan unohtuu – ja yhtäkkiä onkin kulunut tunteja. Sen vuoksi kannattaa asettaa itselleen rajat aikasyöpön kanssa – ja noudattaa niitä. Jos aikasyöppö on tullut vain tavaksi, joka ei todellisuudessa anna juuri mitään, siitä voi luopua kokonaan.

Ja valita tilalle tekemistä, joka tuo elämään todellista sisältöä.

Jostakin paitsi jäämisen tunteesta

Tuntuuko sinusta, että jäät paitsi jostakin, ellet…

… katso tv-ohjelmia tai elokuvia, joista ystävät tai tutut puhuvat
… ole Facebookissa
… pidä Facebookia jatkuvasti auki ja seuraa vähän väliä muiden päivityksiä
… seuraa päivittäin netissä uutissivustoja tai monia blogeja
… täytä vapaa-aikaasi monenlaisilla harrastuksilla
… ole koko ajan tavoitettavissa?

Tuntuuko sinusta usein siltä, että jossakin muualla tapahtuu juuri nyt jotakin kivaa, josta sinä jäät paitsi?

Elämä tarjoaa meille erilaisia valintoja joka päivä. Emme voi saada kaikkea, mutta meillä on mahdollisuus valita jotakin. Aikaa on rajallisesti ja meitä jokaista on vain yksi. On mahdollista olla vain yhdessä paikassa kerrallaan.

Mutta mitä jos yrittäisi tehdä kaiken aikaa niin paljon kuin suinkin mahdollista? Montaa asiaa yhtaikaa? Kun oikein tiiviisti organisoisi kalenterinsa, niin jos sittenkin voisi saada kaiken? Jos suorittaisi elämää oikein vauhdilla?

Pyrkimys olla jäämättä paitsi mistään voi osoittautua sudenkuopaksi. Pahimmassa tapauksessa jäämme paitsi siitäkin, missä olemme läsnä. Tai missä meidän oli tarkoitus olla läsnä.

Kun katsoo ympärilleen kulkiessaan, näkee loputtomasti ihmisiä, jotka eivät ole läsnä kuluvassa hetkessä. Ihmisiä, joilla on kova kiire tehdä jotakin muuta kuin keskittyä siihen hetkeen, mitä he parhaillaan elävät. Lapsia, joita heidän vanhempansa eivät huomaa. Pariskuntia ja ystävyksiä, jotka selvittävät mieluummin mitä mielenkiintoista heidän puhelimensa tarjoaa, kuin olisivat yhdessä läsnä toistensa kanssa. (Olen monta kertaa miettinyt, että näistä kaikkialla toistuvista tilanteista saisi ajatuksia herättävän valokuvanäyttelyn.) Ihmisiä, jotka keskittyvät enemmän kuluvan hetken tallentamiseen valokuvaan, Facebookiin tai Twitteriin, kuin ainutkertaisesta kokemuksesta nauttimiseen täydellä sydämellä.

Itse olen kokenut, että mitä enemmän pyrin ehtimään kaikkialle ja tekemään kaikkea mahdollista, sitä varmemmin tiedostan että jään jostakin paitsi. Kiire ikään kuin todentaa sen, että tämä hetki ei ole riittävän hyvä, vaan seuraava jota kohti olen jo kovaa vauhtia pyrkimässä, on tärkeämpi. Kiire on läsnäolon pahin vihollinen.

Ja hulluinta on, että kiire on usein valintakysymys. Moni valitsee kiireen, vaikka voisi valita myös toisin. Moni valitsee tehdä asioita kiirehtien silloinkin, kun kiireeseen ei ole yhtäkään järkevää syytä.

Kun en hosu joka suuntaan, vaan keskityn rauhassa asioihin ja ihmisiin joiden parissa olen, en tunne kiirettä. Jos joudun tekemään asioita kiireellä, tiedän, että olen suunnitellut aikatauluni huonosti. Minun mielestäni kiireessä ei ole mitään hienoa tai jalostavaa. Kyse on ainoastaan huonosti suunnitellusta ajankäytöstä.

Aika on kummallinen juttu. Mitä enemmän sitä tuhlaa, sitä enemmän sitä tuntuu olevan. Mitä enemmän yrittää saada aikaan, sitä nopeammin aika kuluu.

Itseäni paitsi jäämisen tunteen kanssa on auttanut, kun olen selvittänyt itselleni mitkä asiat ovat minulle elämässä niitä kaikkein tärkeimpiä. Mihin haluan keskittyä? En halua elää jatkuvassa kiireessä, joten minun on keskityttävä olennaisimpiin asioihin, ja jätettävä vähemmän tärkeät asiat vähemmälle tai kokonaan tekemättä.

Näkökulman muuttaminen elämän kaikkein tärkeimpiä asioita suosivaksi on tarkoittanut monien asioiden vähentämistä. En tunne jääneeni mistään paitsi, päinvastoin, olen saanut elämältä paljon enemmän kuin koskaan aiemmin.

Mikä tärkeintä, olen löytänyt rauhan nauttia niistäkin hetkistä ja asioista, jotka ennen olivat vain tielläni, kun tein kiireessä matkaa kohti seuraavaa, tärkeämpää asiaa.